HÄÄTÖ
Sairas isäntä oli nukahtanut. Emäntä istui vuoteen ääressä raamattua lukien. Hänen silmänsä kulkivat sana sanalta, rivi riviltä eteenpäin, mutta eksyivät vihdoin pois kirjasta ja lukija vaipui mietteisiin.
Hän on jälleen nuori ja hänen ympärillään on iloa. Kesät ja talvet, lauhat ja kylmät säät, sateet ja auringon paisteet, ne ovat jälleen yhtenä ainoana elämän ilon kokonaisuutena. Älä naura, lapsi, naurava lapsi on itkevä ihminen! Se varotuskin naurattaa. Ihmiset ovat niin salaperäisiä, puhuvat suruista ja itkuista. Hän pelkää mörköjä, mutta eihän niitäkään ole. Ihmiset joutavia pelkäävät ja suotta pelottelevat. Pimeän tullen hän peittää päänsä, ummistaa silmänsä, silloin uni tulee pikemmin kuin aavistaakaan…
Sairas liikahti. Emäntä havahtui mietteistään.
— Ja vaikka minä vaeltaisin pimeässä laaksossa ja kuolon varjojen mailla, en minä pelkää… yritti hän lukea, mutta ajatukset kiirehtivät takaisin menneisyyteen.
Entiseen kohtaan ne eivät osuneet, vaan hiukan myöhempään. — Ajattelepa, Marja, kun rikas Mikkola pyytää sinua vaimokseen! Meidän pieni Marja emännäksi isoon taloon, kuka uskoisi! — Sen kuultuaan hän itki. Silloin hän jo tunsi, ett'ei se itku ollut ohimenevää. Suru olikin ollut piilossa ja nyt se yht'äkkiä oli tullut esille…
Ajatus keskeytyi, sillä sairas oli herännyt, haparoi kädellään peittoa ja kohoutui vihdoin ylös käsivartensa varaan.
— Tahdotko sinä vettä? — Emäntä asetti kätensä sairaan pään tueksi ja vei vesituopin hänen huulilleen.
— Pois, kiljaisi isäntä kuumeisen äänellä ja työnsi tuopin luotansa niin kiivaasti, että vettä läikähti rinnuksille.
Vaimo hätäytyi ja alkoi pyyhkiä.
— Minä näytän teille, että minä vielä elän, houraili sairas. — Toivotte pääsevänne, p… t, mutta kiusallakaan en kuole, en kuole, sanon minä. Minun nämä kaikki on, omaa tavaraani kaikki, paljoko näissä sinun on! Kyllä kelpaisi päästä käsiksi minun omaisuuteeni… voih… vettä!
Emäntä koetti rauhottaa häntä, kohotti tyynyä, korjaili peitettä ja kostutti huulia kylmällä vedellä.
— Kaikkihan nämä minun on, puhui mies jälleen, omiani talo, karja, raha, tavara, kaikki tyyni minun… minun!
Aina vaan mieli tavarassa, huoahti emäntä itsekseen.
Sairaan tunto on tarkka, hän loi vaimoonsa tuiman silmäyksen ja ikäänkuin horroksesta heräten hän selvällä äänellä sanoi:
— Te toivotte minun kuolevan, sinä ja Anna, että pääsisitte rehkimään minun tavarallani, vaan minäpä näytän teille, p… t, että minä elän.
— Eihän me, eihän me, hätäili emäntä.
Mutta hänen omatuntonsa oli arka tässä asiassa. Ja kun sairas mielenliikutuksesta väsyneenä jälleen nukkui, alkoi emäntä tutkia sielunsa tilaa.
Jo hää-yönä, minkälaista pelastusta hän oli toivonut! Ei se ollut kuolemaa miehelle, sillä mies oli terve ja voimakas. Itselleen hän sitä toivoi, koko ikänsä oli hän kuolemaa itselleen toivonut… kunnes, niin… siihen asti kunnes mies kääntyi sairaaksi…
Rakas Herra Jumala, muuta minun mieleni, muuta mieleni, älä salli pahan saada valtaa ylitseni. Pelasta mieheni, älä anna sen kuolla, kuolla…
Huulet toistelemistaan toistelivat: älä anna sen kuolla, — sydän askaroi toisin tavoin.
Kun se kuolee… kun se kuolee! Talo muuttuu väljäksi ja rauhalliseksi, Anna-tyttö käy iloiseksi, akkunalla kasvaa kukkia ja päivä paistaa kamariin läpi valkeiden verhojen.
Hyvä Jumala, pelasta minun sieluni pimeyden voimilta, salli tuon miehen elää…
Anna kutoo valkoisia kankaita puvuiksi itselleen, pirtissä helkkää nuorten iloinen nauru ja ja laulu. Pelko, tuska, ahdistus ovat poissa, jos, jos…
Hän on ajatuksissaan miehensä murhaaja, miehen, jolle hän on vannonut uskollisuutta myötä- ja vastoinkäymisissä.
Vastoinkäymisiä on elämä ollut, myötäkäymisiä ei milloinkaan. Ei koskaan hellää sanaa, ei lempeyttä, eikä armahtavaisuutta. Työtä ja rasitusta vain. Paljon tavaran omistajaksi mies on hänet tehnyt, emännäksi isojen tilojen, suuren väen ja karjan…
— Vettä, vettä… voih!
Sairas haluaa sängystä sohvalle, hän ei viihdy kauan samassa paikassa. Emäntä tukee hänet lattian ylitse, auttaa sohvaan, asettelee peittoja ja kohentaa päänalusta. Siinä on sairaan parempi olla, vuoteen muutos tuo tuskille lievennystä. Hän alkaa puhua rauhallisemmin.
— Varastavat rengit ja piiat, kun sinä et ole katsomassa niiden perään.
— Anna…
— Anna! Varastaa sekin. Kun tästä paranen, niin…
Emäntä ei tohdi ilmoittaa mitä usein on aikonut, — epäilystään siitä, että miehen tauti on kuoleman tautia. Haluttaisi puhua Jumalan suuresta laupeudesta, sielun kuolemattomuudesta, mutta hän ei uskalla.
— Eihän teihin voi luottaa yhteenkään, urahti jälleen isäntä. —
Mitäpä te toisen tavarasta välittäisitte… minunhan nämä kaikki on.
— Jos olisi haettaa — lääkäri, ehdotti vaimo.
Hän oli sanomaisillaan pappi, mutta pidätti itsensä. Lääkäriin emäntä ei luottanut. Ne olivat herroja ja muita hentoisempia ihmisiä varten.
— Lääkäri, ärjäisi isäntä. — Vai sille sinä ensimäisen osan omaisuudestani antaisit. Ennenkuin henki on rinnastani lähtenyt, niin tämä jo jakelemaan! Kun et jo ehdottanut pappia!… Ei kumpaistakaan, sanon minä, ei pappia, eikä lääkäriä! Hauskalan Pekka tekee yhdestä leivästä sen mitä lääkäri sadasta markasta. Eikö Hauskalan Pekka parantanut sisartanikin, hä? Lähetä hakemaan Hauskala tänne ja pian! P—le, etten ennen ole tullut tuota ajatelleeksi, muuten vain olen turhan takia tässä lojunut. Voit sanottaa Hauskalalle, että se saa saran perunamaata ensi kesänä riihen takaa, jos viitsii kuokkia. Pehmoista savimaata, kiviä tuskin nimeksikään. Jos viitsii, voi muokata koko riihen taustan perunamaaksi, minä annan sen viljellä sitä yhden kesän ilman vuokraa. Haeta Hauskala tänne!
Emäntä lähti täyttämään käskyä ja sairas jäi yksin.
* * * * *
Talon väki oli heti isännän sairastuttua muuttunut omituisen araksi, se oli alkanut ikäänkuin pelätä. Kukaan ei käynyt asiankaan pakosta isäntää tervehtimässä.
Silloin kun isäntä tervennä oli astellut väkensä etupäässä, silloinkin oli häntä pelätty, — oli pelätty ja salaisesti vihattu — mutta nykyinen pelko oli toista laatua. Kunpa työ ei tuottaisi siunausta, kunpa Mikkolaa kohtaisi kato, jospa tauti tappaisi karjan ja rutto veisi viljan, — nämä vuosikausien toiveet piileskelivät kaikkialla, ja kun isännän käskevä ääni ei enää kaikunut työmailla, kun siellä vallitsi rauha ja käsi joskus sai pysähtyä raadannasta ja ajatus harhailla, hiiviskelivät ne esiin epämääräisinä, käsitteettöminä kuvina. Vihamielisyyden tunteet eivät koskaan olleet purkautuneet kostoksi. Ne olivat jääneet salaisuudessa kytemään ja myrkyttäneet ilman. Niitä piileskeli kaikkialla, ne olivat imeytyneet kiinni pimeisiin nurkkiin, niitä kummitteli riihessä, jossa isännän viljoja oli puitu, navetassa ja tallissa, jossa isäntä oli varkauksia vaaninut, — kaikkialla, ylt'yleensä talon alueella liikkui vuosikausien viha. Uhkaavana se humisi kotimetsässä, pyöri tuulen nostamana pyrynä lumen peittämillä pelloilla, suhisi koivun ja pihapihlajan latvoissa. Kukaan ei tieten tahtoen enää voinut uhkua vihaa miestä kohtaan, joka sairaana, kenties kuoleman kielissä vuoteellaan virui. Pikemmin kai täytyi häntä surkutella, sillä ikävä varmaankin on joutua ikuisiksi ajoiksi pois keskeltä arvoa ja rikkautta, kun mökistä maantiellekin häätyminen jo on raskasta. Entiset vihamuistot saivat siitä syystä luonteen kuin olisivat ne olleet vierasta, ihmisistä riippumatonta voimaa, jota pahan kätköistä oli esille virrannut. Herkimmät ja vilkkaimmat alkoivat "nähdä". Piika näki kummallisen olennon kulkevan saunasta rantaan. Se oli aivan pukin näköinen, paitsi että sillä oli ihmisen pää. Se oli kulkenut liitäen noin kyynärän korkeudella maasta ja valittanut: voi, voi, voi. Väliin se oli itkenyt kuin lapsi, väliin nauranut kuin harakka. Se oli piru, joka vaani omaansa. Hui, kuka tietää mitä vielä tapahtuu!
Aapo-renki ei ollut pelkureita, mutta värisytti häntäkin, kun täytyi hämärissä lähteä Hauskalan Pekkaa hakemaan. Sillä kyllä se nyt omansa vie, ei siinä auta mikään, kun jo apua etsii isäntä, joka ei hevillä masennu. Eipähän kykene piru auttamaan, ei. Lupailee paljon ja antaakin, antaa summalta tavaraa, mutta ottaa sitte taas yht'äkkiä. Antakoonpa terveyttä, pitentäköönpä elämän lankaa jos voi, mutta siihenpä se ei pysty, hoh, hoo, kylläpä käskisi moista herraa palvella.
Hitto vie, miten selkää karmi, kun piti lähteä metsäistä taivalta Hauskalaan apua pahan omalle hakemaan! Onko tämä ristityn ihmisen työtä, onko jo? Vaan täytyy totella, ei auta, kun isäntäväki käskee.
Tie Hauskalaan kulki kylätöntä seutua. Vain yhdellä kohtaa oli aukea aho. Siinä hevonen hirnaisi ja lähti otattamaan minkä kavioista kerkesi. Lienee nähnyt jotakin, viaton elukka, niillä kun on niin tarkka vaisto… Aapo katsoi ympärilleen, mutta hän ei mitään erityistä huomannut. Kuu oli noussut taivaalle, se paistoi heleän kirkkaasti ja lumitimantit säteilivät. Aapo ei ollut koskaan ennen havainnut, että talvi-ilta on kaunis. Missä lienevät silmät olleet ennen, kun tuota ei ole tullut huomattua. Oikein teki mieli pysäyttää hevonen ja katsella, tarkastella oikein tarpeeksi asti tätä ihanuuden runsautta, vaan kukapa yksinäisenä ihmisenä olisi siihen rohjennut, kotona kun se kuoleman kanssa kamppaili. Ja varsinkin kun hevosella itsellään oli semmoinen hätä… Mikä vimmattu sitä ajaa, laiskanpuoleista hevosta… soo, pääsethän sinä vähemmälläkin, soo! Soh! Mene sitte! Aapo yritti laulaa, jotta kolea tunne poistuisi rinnasta. Hän viritti mielivirtensä:
Kun rannalla rommia ryypättiin, niin pullot ne lyötiin rikki, ja kun piikatyttöjä halattiin, niin emännät ne itki,
mutta laulustakaan ei tullut mitään. Joka kerta kun äänen päästi ulos kurkusta, se eksyi korven uumeniin, toistui moninkertaisena kaikuna ja palasi takaisin tuntemattomana huokauksena. Hän nykäisi hevosta ohjaksista, pani sen entistäänkin kovempaan vauhtiin… ja metsässä välkkyi ja vilisi, kiilsi ja kimalteli, siellä vasta elämä oli. Miehisenä miehenä Aapoa hävetti siunaaminen, mutta nyt hän sentään siunasi, — sylkäisi kahden puolen rekeä ja sanoi: hyi paholaiset, hyi pirut, Jumala armostansa antakoon, ett'ei se sarvipää minua elävältä nielaise.
Niin hän vihdoin saapui Hauskalan mökille. Vaahtoinen ja vapiseva oli hevonen, eikäpä ilman, etteikö Aaponkin sydänalaa ellottanut. Nukkumassa olivat hauskalaiset, Pekalla sentään tuli oli piipussa, — sanoi odottaneensa tulijaa.
— Niinhän täytyi lähteä, puhui Aapo verkalleen, — se meidän isäntä, nähkääs, on hiukan kuin parantamisen tarpeessa. Kehui antavansa teille riihen taustan ilman maksua kuokittavaksi, jos tulette minun kanssani meille… ja tultava teidän on, yksin minä en, hitto vie, enää lähde tälle taipaleelle. Emäntä sanoi, että saisitte kylvää perunoita siihen peltoon, — vaikka kuiskasi emäntä minulle korvaan antavansa teille voita, villoja ja mitä lie luvannutkin, jos tulette.
Pekka raapi korvallistaan ja ruiskautteli pitkiä sylkyjä. Sitte hän siirsi piipun toisesta suupielestä toiseen ja oli vaiti. Aapo ei vastauksen suhteen hätäillyt, sillä mieshän se on Pekka, eikä mies milloinkaan niin vaan miettimättä hakijan mukaan lähde. Tyynesti Aapo odotteli, täytti piippunsa ja alkoi vedellä pitkiä haikuja.
— Olisikohan tästä lähdettävä, virkkoi vihdoin Hauskala.
— Niin, miten sen olette tuuminut, vastasi Aapo.
— Eihän se Mikkolan riihen taustan kuokkiminen minua suuresti miellytä, joten sen takia kyllä olen lähtemättä… peltoja mikkolaiselle on kyllä entisiäkin…
— Oon, on, myönsi Aapo totisena, — mutta eihän lisä pahaa tee.
— Perunapelto ei minua sinne vedä, ei.
— Kun se on yhden kesän takia kuokittava, säesti Aapo.
— Mutta paha on apua toiselta kieltää, kun se sitä pyytää.
— Ja lähettää miehen ja hevosen varta vasten hakemaan, Aapo jälleen säesti.
— No ei kai se Pekka hakematta olisi sinne tullut, kuului sängystä äkäinen naisääni.
— Hyvää iltaa, Karoliina, tervehti Aapo.
— Iltaa, iltaa, — kuului sängystä hiukan lauhemmin.
— Olisikohan tuonne tultava, — Hauskala kurotti saappaitaan uunin korvalta.
Vaimo nousi ylös, puki hameen päällensä, kismi itseänsä tovin ja haukotteli äänekkäästi. Sen tehtyään hän kimakalla äänellä alkoi sättiä:
— Tässä toissa kesänä, kun minä olin Mikkolassa rukiin leikkuussa, kehtasi isäntä ihan minun silmieni edessä ottaa ja sortteerata joka kuhilaan, jonka minä olin tehnyt. Tähän asti ei yksikään ole minulle tehnyt sellaista häpeää… en minä sinuna, Pekka, viitsisi lähteä, ja jos lähtisinkin, niin muistuttaisin minä sille ja kysyisin, että milloinka minun vaimoni on ketään pettänyt, tai vääryydellä toisen omaa ottanut. Te olette vääryydellä itsellenne anastanut Nyyperin Eliisapetin talon ja Hanhisen Kustaan myllyn ja joka käden käänteessä te vääryyttä teette. Te suutelette jokaista penniä, jonka saatte, ja itkette jokaista, jonka annatte, aivankuin esikoisenne uhraisitte, mutta meidän Karoliina…
— Ole nyt lörpöttämättä, keskeytti Pekka, — minäkö lähtisin akkojen asioita juoksemaan!
— Ha-ha-haa, nauroi Aapo halveksuen, ja kun Hauskala oli pukeutunut ja he lähtivät, ei Aapo pitänyt velvollisuutenaan sanoa hyvästiä vaimolle, sillä naisväki ei ole sen arvoista.
Matkalla Hauskala tiedusteli isännän taudin laatua ja Aapo selitti:
— Ei siinä, kuulema, mitään näkyväistä vammaa ole, sisäistä se potee.
— Tainnee olla kuoleman tauti?
— Siksi ne sitä arvelevat, vaimoväet. Ovat nähneet näkyjä — ja minäkin tänne tullessani näin.
Ja Aapo alkoi ladella näkemiään, kuulemiaan. Ne olivat mielikuvituksen luomia kaikki, mutta kun Aapo ei ollut koskaan ajatellut mielikuvituksen luonnetta, niin saivat kuvitelmat todellisuuden ja hän uskoi itse omia puheitaan. Hauskalakin uskoi, sillä eihän hänellä ollut mitään syytä epäillä. Lumi narisi reen jalaksen alla, metsässä esineet elivät kuutamossa ja tutut paikat näyttivät tuntemattomilta. Kukapa tässä valehtelemaan uskaltaisi. Kummitukset ovat arkaa väkeä, ei niiden kanssa ole hyvä leikkisille lähteä. Millä niitä vastaan kuolevainen verhoutuu, joille lukotut ovet, teljet ja salvat ovat kuin tyhjää ilmaa.
Apua odotellessaan isäntä tunsi itsensä terveemmäksi ja elämän into heräsi hänessä. Hän nautti hiukan ravintoa, jota emäntä hänelle tarjosi, istui sitte tyynyä vastaan nojaten ja alkoi laskea sormillaan. Hetken kuluttua hän vaimolleen ilmaisi laskelmiensa tulokset.
— Kymmenen vuoden kuluttua takamaan hongisto on vähintäinkin sadantuhannen arvoinen, mitä minä sitä vielä myymään kiirehdin. Takamaan laitumet ja pellot ovat hyvät, mutta ne ovat liian kaukana emätalosta ja minun käy vaikeaksi niitä viljellä. Vuosiakin jo alkaa harteilleni karttua, kymmenen vuoden päästä olen seitsemänkymmenen, en minä jaksa enää Takamaan hoitoa silmällä pitää, — varastelevat — pahukset!
Emäntä näki muutoksen sairaassa. Se on paranemaan päin, se jää elämään, se elää kymmenen vuotta. Äsken oli vaimo sitä rukoillut, kun isäntä avuttomana virui, — nyt hän ei jaksanut iloita toiveensa toteutumisesta. Säälintunne ja omantunnon tuska katosivat, ennen tuntematon viha ja katkeruus paranevaa puolisoa kohtaan valtasi hänet. Hänellä ei ollut voimaa eikä tahtoa karkottaa niitä pahoja henkiä, jotka sydämessä raivosivat.
Se jää elämään…
Hänen kohdalleen ei ole siis muuta sallittu kuin kärsimystä!
Vaimo antoi vihalleen täyden vallan ja se raivosi kuin irti päästetty häkkipeto. Se murhasi, repi ja raastoi. Kulon tavoin se kulki sydämessä, tuhosi tunteet, katkoi sydänjuuria. Jos hän olisi ollut harjaantunut pahoissa teoissa, olisi hän antanut paranevalle miehelleen kuoliniskun, — nyt puuttui häneltä vain kykyä siihen.
— Etelän Pietarin täytyy sen sijaan jättää torppansa minulle, jatkoi isäntä, — torppa on lähellä ja siinä on hyvät viljelykset. Pietari on käynyt liian rikkaaksi ja kopeaksi. Hoh-hoh, että minä sallisin sellaista herraa mannuillani! Pois se! Minun maastani imee itselleen varakkuutta, elättää viittä lehmää kuin mikäkin patruuna ja kouluttaa poikaansa herraksi. Minäkö sellaista sallisin! Saisin siitä Pietarin pojasta virkamiehen niskaani, jos laskisin asiat menemään niinkuin he tahtovat. Pois sen pitää Etelästä hyvällä tai pahalla… Jos alkaa oikeutta käydä kanssani, niin pitkältäköpä se jaksaa, ei se minua voita, sillä kyllä Mikkolan isäntä jaksaa mennä keisariin asti, mutta menköönpä Etelän Pietari.
Isännän puhe kuului kuin entisiltä ajoin tuttu sävel syvimmän pimeyden perukoilta. Aikojen kuluessa oli vaimon korva tottunut tuollaiseen, se ei ollut arka; mutta nyt, kun elämä jo oli lupaillut rauhaa ja kauneutta, sopua ihmisten kanssa ja vapautta, nyt olosuhteet heijastuivat hänen silmiinsä kaikessa rumuudessaan ja raakuudessaan.
Ja tätä jatkuu jatkumistaan. Mies paranee, päivä kuluu toisensa perään, vuodet vierivät, kunnes hän, vaimo, käy vanhaksi ja kuolee… Emäntä kuvitteli miten sitte on, kun hän kuolee. Hän sairastuu, kääntyy vuoteen omaksi, henki lähtee… Pitkää sairautta hänellä ei ole, sillä häneltä puuttuu kestävyyttä. Hän sairastuu ja kaikki on loppunut. Hänet kannetaan aittaan valkoisiin puettuna, väkeä kutsutaan koolle hautajaisia pitämään. Hän ei enää näe auringon valoa, tuuli ei enää puhalla hänelle, kaikki on pimeää…
* * * * *
Hauskala oli tullut.
Emäntä meni etehiseen häntä vastaan.
— Se paranee, se paranee, hän hätäillen virkkoi aivan kuin suurta vahinkoa ilmoittaen.
— Minua siis ei täällä tarvitakaan, Hauskala vastasi kääntyen väentupaa kohden.
— Tulkaa sentään katsomaan, mitä te sen voinnista arvelette.
Hauskala meni.
Hän tervehti isäntää.
— Täällä, kuulema, ollaan sairaana ja parantumassa.
— Niin ollaan, niin ollaan. Turhan takia minä teitä tänne vaivasin, vastasi isäntä. — Mutta kun kerran tulitte, niin en minä ole mies joka sanaansa syö, perunamaan saatte riihen takaa.
Pekka katsoi tarkasti isäntää silmiin, rykäisi pari kertaa ja sanoi:
— Tuota, ei tuo ole paranemista, isäntä, se on kuolemaa. Teillä on kasvoillanne kuoleman merkki.
Emäntä säpsähti, veri katosi hänen kasvoiltaan ja polvet horjuivat. Oven takaa kuului kimakoita pelästyksen huutoja. Naiset olivat sinne tulleet salaa kuuntelemaan.
— Mikä helvetin merkki minulla olisi, kysyi isäntä.
— Sellainen merkki, mikä on jokaisen kuolemaisillaan olevan kasvoilla,
Pekka selitti. — Minä olen nähnyt kymmeniä kuolemia, enkä pety.
Emännän valtasi kauhu. Elämän kärsimykset unohtuivat, unohtui viha, — hän näki edessään sielun, joka seisoo ikuisuuksien ovella. Sääli täytti hänen mielensä, pelko, jota hän aina oli tuntenut miehensä läheisyydessä, poistui ja hän uskalsi puhutella sairasta omalla tavallaan.
— Etsi, rakas Johannes, Jumalaa, sinulla on vielä aikaa. Ryöväri ristin päällä sai armon ja levon sielullensa.
Isäntä tuijotti kattoon. Hänen muotonsa oli muuttunut kalman kalpeaksi, ohkoiset huulet olivat lujasti yhteen puristuneina, kädet hervottomina peitteen päällä. Hän nähtävästi ei kuullut mitä emäntä puhui.
Sitä hartaammin kuunteli Pekka, hän huokaili syvään ja nyökäytti päätään vahvistukseksi emännän sanoille. Naiset porstuassa kuuntelivat niinikään hartaasti, korvat oven rakoon painettuina.
— Rakas Johannes, rakas Johannes, hoki emäntä, käännä nyt tänä hetkenä sydämesi Jumalan puoleen, sillä hän on laupias ja hyvä. Ja anna myös anteeksi minulle kaikki, kaikki… Johannes, kuuletko sinä…? Herra Jumala, Hauskala, se kuolee… katsokaa miten se tuijottaa yhteen ja samaan paikkaan…! Aapo, Aapo! Käskekää pian Aapo hakemaan pappia, se kuolee ilman sakramenttia ja synnin päästöä!
— Aapo, Aapo, kuului porstuasta huutoja.
— Häh. — Se oli Aapon ääni.
— Mene hakemaan pappia, pian!
— Enkä mene, yksin pimeään yöhön!
— Katsos tuota jumalatonta, torui joku piioista, — kieltäytyy hakemasta pappia kuolevalle! Johan se on samaa kuin että lasket isännän helvettiin… Milläs luulet vastaavasi sen sielusta?
Aapo meni kamariin.
— Onko minun lähdettävä, hän kysyi.
— On, ja kiireesti, vastasi Hauskala.
Emäntä oli vaipunut rukouksiin.
Korvallistaan raapien Aapo lähti valjastamaan hevosta.
* * * * *
Hetken kuluttua hän kalpeana ja oudon näköisenä palaa pirttiin, jonne toisetkin jo ovat vetäytyneet.
— Mitä, mitä nyt? Oletko sinä nähnyt jotakin?
Aapo ei saa sanaa suustaan, hän vain viittaa tallia kohden. Naiset käyvät akkunan luo, miehet lähtevät ulos Aapon kanssa. Portaille he pysähtyvät.
Tallin päitse metsästä näkyy ihmeellinen tuli. Se ei ole kuutamon leikittelyä talvisella hangella, ei myöskään puun, ei öljyn paloa. Se on kirkas, kylmä liekki, väliin pieni ja sininen kuin juuri sytytetyn tulitikun, väliin suuri kuin nuotio, valaisten metsää parin sylen laajuudelta.
Naiset ovat vetäytyneet kiukaan soppeen ja itkevät hiljaa. Miehet palaavat synkin mielin pirttiin ja Aapo ripustaa suitset naulaan. Lamppu palaa koko yön, väki valvoo.
* * * * *
Isännän kamarissa niinikään valvottiin. Läpi yön oli sairas samallainen, ei liikuttanut itseään, ei puhunut, katsoa tuijotti vain yhteen ja samaan kohtaan. Hauskala istui entisessä paikassaan kakluunin luona, piti käsiään ristissä ja oli hartaan ja jumalisen näköinen. Emäntä rukoili.
Hän paljasti omansa ja miehensä elämän Jumalalle, rukoili armoa heille kumpaisellekin, ja varsinkin miehelle, joka kohta menisi sinne, missä Jumala ei enää ole sama armo ja laupeus, kuin täällä, vaan kiivas kostaja ja hirmuinen kiduttaja. Nyt vielä uskalsi hän sitä rukoilla, nyt Jumalan korva vielä kuulee, nyt vielä sen sydän on hellä ja nyt se vielä voi antaa anteeksi ja unohtaa, mutta minä tuokiona hyvänsä voi sairas jättää maallisen majansa ja samassa hetkessä on Jumala kostaja, armahtamatonta liekkiä ja vihan tulta.
— Jumala, Jumala, katso laupeuden silmillä mieheni puoleen, onhan sinulla valta ja voima. Anna Poikasi kuoleman takia hänelle anteeksi, älä muista niitä vuosia, joita hän on synnissä elänyt, vaan muistele, että hänen rinnassaan sykkii sinun puhaltamasi henki. Älä kadota sielua, jonka itse olet luonut, ota vastaan pyyntöni, älä sulje sydäntäsi valituksilleni. Isä, isä, minä olen tässä sinun edessäsi ja rukoilen: älä salli helvetin riemuita sinun töittesi ylitse.
Aamulla Hauskala puhui väelle, että sellaista rukousta hän ei ennen koskaan ollut kuullut. — Ja jos Jumalalla on korvat ja sydän, niin turhaan ei emännän rukous ole mennyt.
— Että se viitsii sen takia niin paljon tehdä, virkkoi Kesti-Maija, jota isäntä kerran oli lyönyt.
— Vaikka on saanut sen käsissä ikänsä kärsiä, säesti joku renki.
— Emäntä kokoaa sen pään päälle tulisia hiiliä, viisaili kesti-ukko.
— Eikä sitä enää mikään auta, vahvisti Aapo.
Päivän kuluessa haettiin pappi. Se meni isännän luokse ja kysyi, tahtoiko sairas puhua hänen kanssaan kahden kesken.
— Ei se enää osaa puhua, selitti emäntä, — eikä se itse teitä haettanutkaan, minä vain. Mutta jos se sopii, niin minä tunnustan sen edestä…
Ja papin suostumusta odottamatta emäntä alkoi tunnustaa:
— Rakas herra pastori, suuri syntinen on tämä mies, viheliäinen, kurja ja kelvoton, mutta eikö Jumalan armo ole ääretön? Minä olen toivonut tuon miehen kuolemaa, minä olen vihannut sitä siitä asti kuin sen ensi kerran näin. Sydämessäni ei ole ollut pienintäkään rakkauden värettä häntä kohtaan, aina olen ollut kylmä ja ynseä, ja kuinka olisi hän, joka luonteensa puolesta on niin jyrkkä ja tyly, voinut yksinänsä hyväksi muuttua. Minun on syy, ja jos Herra tahtoo rankaista, niin rankaiskoon minua. Kaikki ihmiset ovat vihanneet tuota miestä, ja minä olen vihannut kaikkein kovimmin. — Eikö Jumala tätä kaikkea ota lukuun ja ole armollinen?
* * * * *
Illan tullen isäntä jälleen alkoi toipua. Hänen suutansa kuivasi ja hän mutisi alituiseen vettä. Emännän kädet vapisivat, kun hän piti vesituoppia sahaan huulilla, mutta nyt ei sairas ärjynyt, vaan oli kärsivällinen, vaikka vettä joskus rinnuksillekin läikähti.
— Miten sinä voit, kysyi tuon tuostakin emäntä.
Sairas ei vastaa. Emäntä tulkitsee vaitiolon siten, että miehen sydämessä käy hyvän ja pahan välinen taistelu. Herran henki puhuu… Jättäen sairaan rauhaan emäntä ottaa raamatun ja alkaa sitä hiljaa lukea toivossa, että sairas, kun aika tulee, pyytää lukemaan kovaa.
Ilta kului. Isäntä vaan ei pyytänyt lukemaan. Tulee yö, mutta yhä vain käy hyvän ja pahan välillä taistelu. Emäntä on varma hyvän lopullisesta voitosta, sillä onhan Jumala laupias.
Vihdoin sairas alkaa hourailla. Hän puhuu epäselviä sanoja, itkee vuoron perään ja nauraa.
Hän on sanomattoman rikas ja mahtava. Hän näkee peltoja penikulmittain ja niillä työskentelee sadoittain väkeä. Etelän Pietari pyrkii työhön hänen pellolleen, mutta hän ei ota, ei! Isäntää naurattaa. Pois hän häätää Etelän Pietarin!
Pietarin poika, herran alku, vetää rattailla suurta rakennusta. Se on hänen — Mikkolan — eikä Etelän! Se on suuri ja komea kuin kirkko. Hän tavottaa kiinni kärryn aisasta, mutta Pietarin poika alkaa juosta. Kuinka se menee, niin että maantie vilisee! Ja sen perästä kulkee karjaa… siinähän on Mikkolan koko karja, lampaat, lehmät, hevoset. Hoi kotiin, hoi kotiin, kutsuu isäntä karjaansa, mutta elukat eivät kuule hänen kutsuansa. Isäntä itkee…
Hän on köyhä, kerjäläinen, hän kulkee autiota seutua ja hänen selässään on pussi. Pussi alkaa painaa. Hän laskee sen maantielle. Kun hän katsoo, se onkin täynnä kultaa, kukkuroillaan kiiltäviä kultamarkkoja!
Jälleen nauraa sairas.
Hän nostaa pussin selkäänsä, se on painava, vaan hän on väkevä, hän jaksaisi kantaa vaikka kultavuoria… Kultaa alkaa sataa, hän kokoo sitä kasoihin, hätäilee ja pelkää ett'ei muita ennättäisi sitä kokoamaan. Kullasta syntyy vuoria, hänen edessään on lakeutta ja kulta kiiltää…
Mutta samassa kultavuoret alkavat kutistua, pian ne sulavat, niitä ei näy missään. Isäntä muistaa pussin. Se on yhä kultaa täynnä hänen selässään. Omituinen tunne kuitenkin painostaa hänen mieltänsä. Hän aavistaa, että kulta jollakin tavoin katoaa pussista. Hän katsoo, — siellä ei ole mitään…
Hän on talossaan. Talo on suuri ja rikas. Uunit, akkunanpielet ja ovet ovat silkkaa kultaa. Emäntä varastelee, Anna varastelee, piiat, rengit, kaikki varastelevat. Isäntä kovenee. Hänen äänensä jyrähtelee, koko talo tärisee sen voimasta. Omaa ääntään säikähtäen hän koettaa hillitä sitä, mutta ponnistuksista huolimatta se jyrisee kuin ukkonen. Hän kuuntelee, akkunat, ovenpielet huojuvat, uuni romahtaa alas, katto lentää ilmaan. Kylmä tuuli puhaltaa ja isäntä etsii suojaa… Huone on käynyt laajaksi, seinät yhä etenevät. Isäntä huutaa vaimoaan, mutta ääni onkin muuttunut heikoksi kuin hiiren vikinä. Hän pelkää, ett'ei emäntä näe häntä…
Siten vaihtelevat kuvat. Hän on vihdoin joutunut äärettömään avaruuteen, jossa ei saa selkoa mikä on ylös- ja mikä alaspäin. Hän liitelee ylös, mutta tunteekin olevansa menossa alas. Hän on yksin ja kuitenkin pitäisi hänellä olla paljon seuraa.
Jotakin hänellä on paljon, paljon, mutta ei tule mieleen mitä se on, ja epävarmuus tekee mielen rauhattomaksi… Jos hän tietäisi mitä hänellä on niin paljon, jospa hän tietäisi mitä se on ja missä se on. Hän muistelee. Ei selvene. Yhä hän liitelee ja etsii, yhä hakee ja muistelee tietämättä mitä. Hän huutaa, kuulee oman äänensä, mutta tietää samalla, ett'ei kukaan muu sitä kuule, tietää, ett'ei missään ole mitään. Hän on yksin ja hänen ympärillään on loppumaton pimeys.
ISÄNTÄ
Ihmeteltiin miten se Esa pysyi niin rehtinä miehenä keskellä kyläkuntaa, jossa turmelus jo teki tuhoa. Hän oli rikas, mutta eipä vaan muuttunut uusmuotiseksi, eikä hylännyt vanhoja perinnäistapoja. Niin oli vaan nuori mies kuin vanha ihminen mieleltään, maailmaa, sen turhia iloja ja kaunisteluita karttava.
Häntä vertailtiin iso-isäänsä, joka aikoinaan oli ollut miesten mies.
Ainoana perillisenä oli Esa saanut haltuunsa Anttilan talon hallituksen. Yhtä vakaa kuin hän oli ollut poikasena, yhtä vakaana hän nyt omana isäntänään asteli kotitalonsa sarkoja. Tukka oli takaa tasaiseksi leikattu, vaatteet olivat vanhaa mallia ja taloutta hoiti äiti samaan tapaan kuin sitä oli hoidettu ikimuistoisista ajoista asti.
Ehkä pysyikin Esa menneissä, hyvissä tavoissa siksi, että hänellä oli niin peräti viisas ja puoliaan pitävä äiti. Se kun osasi antaa lapselleen sellaisia ohjeita ja neuvoja elämän varalle, että niiden kanssa oli miltei mahdoton kompastua.
— Niinkuin näet, eivät nykyajan ihmiset kelpaa muuhun kuin komeljantin temppuihin, neuvoi äiti. — Oikeata miehen kättä eivät nyky-ajan miehet kykene lyömään, sillä tervehtiessäänkin ne itseään koukistelevat ja jaloillaan rapsuttelevat ja tekevät senkin seitsemiä temppuja. Sinä, poikani, pysy sinä miehenä, äläkä alistu rapsuttelemaan! Ja hetaleisia ovat nyky-ajan naisetkin, riekalekoreita ja laiskan ketteriä. Suu niillä on yhtenään kuin vehnäkakku, vaikka huulien takana ei muuta ole, kuin hampaan puolikkaita.
Esakin oli huomaavinaan, että naisten huulilla oli joutava hymy ja sitä hän ei voinut sietää. Itsellään oli hänellä katse totinen ja vakava, ja jos hän joskus nauroi, niin nauroi hän kuin mies, että hartiat tutisivat.
Joskus oli Esa ajatellut elämän toveria itselleen, emäntää talolleen. Äiti alkoi harmaantua ja liikkuminen kävi sille jo vaivalloiseksi ja raskaaksi. Liki neljäkymmentä vuotta oli eukko pyörähdellyt Anttilan tanhuilla, niin että lepoa se jo tarvitsi ja sitä se jo sanoi kaipaavansakin. Hän oli tehnyt pitkän päivätyön ja nyt hän unelmoi rauhaisaa lepoa sivurakennuksen pohjatuvassa Jumalan sanan ääressä. Vielä hän jotakuinkin jaksoi hoitaa talon tehtävät, mutta lovia alkoi jo ilmetä askareihin. Viiliastiain uurteet eivät enää olleet yhtä valkoiset kuin ennen ja piimässä oli tuon tuostakin puun maku. Esan mielestä ne kyllä olivat pieniä virheitä hyvän emännän taloudessa, eikä hän niihin sen suurempaa huomiota kiinnittänyt, mutta äitiä itseään ne kovasti vaivasivat ja tuon tuostakin hän pojalleen sanoi:
— Pitäisi sinun, hyvä lapsi, tuoda nuorempi naisihminen taloosi.
Niin, pitäisi, pitäisi, ajatteli Esa. Ääneensä hän virkkoi:
— Mistäpä sen emännän ottaa… eihän niitä nykyään mistään…
— Ei saakaan, ei, myönsi äiti.
Mutta yhden hän sentään tiesi. Oli jo kauan tietänyt ja kuulustellutkin sieltä päin… ja tiesi senkin, että jos vaan Esa, niin kyllä Mari…
Vaikeata oli kuitenkin ehdottaa, jos miten sattuisi Esan luonto vastaan panemaan.
— Eihän ne nykyajan naiset kykene tällaista taloa pystyssä pitämään. Eihän ne… Vaikka on niitä vielä muutamia jälellä, on jo… Ei tässä, mutta tuolla naapuripitäjässä. Mainitsevat ihmiset Leuston Maria peräti kunnon ihmiseksi. Se on vanhan ajan nainen — ja rikas.
— Hm, hymähti Esa, tuota, eikö se Leuston Mari ole kierosilmäinen ja muutenkin oudon näköinen?
— Voi veikkoset, mitä sinä puhut! Leuston Marihan on punainen kuin ruusun nuppu, ja pyylevä… ja kun se on niin peräti kunnollinen ja aikaansaapa ihminen… eikä sen silmissäkään muuta vikaa ole, kuin että hän hiukan katsoo kieroon. Sanovat, ettei se käytä kahviakaan edes.
— Hm, vanhakin tuo jo on.
— Vai vanha, ihmetteli äiti, — ei montakaan vuotta päälle neljänkymmenen. Muuten sellainen, että sen käsissä pellava heilahtaa. Minä olen jo vanha, ohhoo, vanha olen ja tarvitsisin apua, ja lepoakin jo kaipaan ja rauhaa, ja sitä minä kyllä saisin, jos Leuston Mari näillä tanhuilla heiskahtelisi.
Esan mieli tuli hilpeäksi, kun hän ajatteli itselleen omaa, nuorta emäntää, joka tanhuilla heiskahtelee. Hänen kuvituksiinsa kulki solakka neitonen ja sydämen alta alkoi ottaa niin oudosti.
— Kunpa sen sattuisi saamaan kunnon emännän, niin joutaisipa jo äiti päästä levolle, hän virkkoi ja silmissä säteili mielihyvä, jonka äiti tulkitsi Leuston Marille eduksi.
Kynää eikä paperia ei Anttilan emäntä ollut koskaan käyttänyt asioihinsa. Nekin kuuluivat niihin nykyajan vehkeisiin. Suusanalla oli hän tullut toimeen ja siihen hän nytkin luotti. Hän kutsutti luoksensa Helkkälän Leenan, vilkasluontoisen, ketteräkielisen akan, joka oli hänen vanha uskottunsa.
Ensin emäntä varmuuden vuoksi ja puheen johdatukseksi Leenalta tiedusteli Marin luonteen laatua ja rikkaussuhteita.
— Se on kerrassaan kunnon ihminen, — vastasi Leena, — ei sen laatuista ole seitsemässä pitäjässä. Milloin se ei tee talous-askareita, silloin sen sormet neulaa tai vartaita heiluttavat. Aamusin ennen kukon laulua se on liikkeellä ja illalla viimeisenä valveillaan. — Ja rikas! Ei sitä uskoisi, joka ei nähnyt ole, sitä tavaran paljoutta! Hameita villaisista liinaisiin, paitoja liinaisista pyllisiin. Jo toki onkin sillä tavaraa!
— Vai niin, vai niin, katsoppas tuota! Ettäkö! huudahteli emäntä mielissään ja alkoi sitten kautta rantain kulkea pää-asiaan, jonka Leena jo tiesi.
— Alan tässä käydä vanhaksi ja tarvitsisi nuoremman emännän…
— Mitä vielä, imarteli Leena, emäntähän on ketterä ja veikeä kuin nuori ikään, eikä talon yhdessäkään nurkassa vielä näy vanhan jälkiä.
— Aika kuluu kulumistaan, jatkoi emäntä, ja minun voimani loppuvat.
Olen tuuminut, että eikö Leena tietäisi näillä main sopivaa emäntää
Anttilaan. Minkälainen tuo olisi Saaren Hilma?
— Voi taivas, mitenkä te sellaista, äityi Leena siunailemaan. Pois se, että minä lähimäisestäni tahtoisin pahaa puhua, tai hänen mainettansa kylille kantaa, mutta mikä totta on, se on totta ja sen minä tohtisin sanoa vaikka päin kasvoja. Ja Saaren tytär on koreamielinen heiskale ja kunnoton tuhlari. Nukkuvan kuuluu suuruksiin asti ja itseään peilailevan puolisiin. Siitä ei tule mitään, että se tähän taloon, johan nyt!
— Totta puhuakseni en itsekään sitä tarkottanut, että Saaren Hilma meille, — sanoinpahan vain. Entä Ylisen Anna?
— Samallainen!
— Sahalan Elli?
— Sinne päin!
— Touvilan Sohvi?
— Ei sitäkään työkkyriksi mainita.
— Ei taida olla näillä seuduilla sopivia tyttäriä?
— Ei vaikka kammalla vetäisi.
— Toista oli ennen, huokasi emäntä.
— Mitä siitä on puhettakaan. Ennen oli ihmisiä joka mökissä, saatikka sitte taloissa. — Se Leuston Mari on ainoa ihminen, jonka minä tiedän. Vaikka eihän se enää perin lapsi ole, eikä niin ihana-naamainenkaan, mutta muuten se on sellainen, että hakea saa, ennenkuin samallaista löytää. Olen itse nähnyt Leuston vaate-aitat. Ne ovat pakahtumaisillaan villasta, pyllistä, liinasta… Eikä siltä muutakaan puutu. Mainitaan kymmeniä tuhansia…
— Olenhan minäkin hiukan ajatellut sitä Leuston tytärtä, että se olisi sopiva, virkkoi emäntä. — Jos sinä, Leena, ottaisit, tuota, ja veisit sille terveisiä meiltä.
Leena kumartui sen kuultuaan emännän puoleen ja alkoi kuiskutella, vaikk'ei ketään ollut huoneessa. Hän puhui pitkin ja poikin Marin kosijat ja miten tarkka Mari oli miesten suhteen. Ei sille kaikki keikarit kelpaa, ei lähestulkoonkaan! Se on sitte niin viisas niissä naima-asioissa, niinkuin kaikissa muissakin. Ilmanko se olisi niin kauan tyttönä pysynyt, ellei se olisi tarkka-valintainen nainen.
Sitte Leena pilkutti merkitsevästi silmiään ja alentaen entistä enemmän ääntään sanoi:
— Kyllä minä tiedän, ettei Marilla ole mitään Anttilaa vastaan. Olen minä sen kuullut Marilta itseltään ja muiltakin…
— Jos niin on asian laita, tuumi emäntä, niin voithan ottaa viedäksesi Marille sanan, että se tulisi tänne katsomaan taloa ja tekemään varmemmat kaupat.
— Kyllähän minä, kyllähän minä, vastasi Leena iloisena; kauanko minä tästä Leustoon pistäyn.
* * * * *
Leuston Marin nuorimman veljen tytär, Elli, oli silloin tätinsä luona Helsingistä käsin kesää viettämässä, kun Leena saapui taloon Anttilan emännän asioissa.
Mari arvasi heti Leenan nähtyään, millä asioilla se kulki, sillä tätä oli jo kauan kierrellen puhuttu, eikä se enää mikään salaisuus ollut Marille. Kauan oli hän jo tietänyt, millä kannalla Esan sydämen ja Anttilan talon asiat olivat. Kun nyt Leena jälleen kaunopuheliaasti otti kuvatakseen, miten vanha emäntä jo oli väsynyt ja miten hartaasti se toivoi mieleistään vaimoa pojalleen, sellaista vaimoa, kuin se itsekin oli ollut, joka kykenisi astelemaan hänen askeleitaan ja jatkamaan siitä mihin hän lopettaa, — niin puuttui Marikin pian puheeseen. Hän sanoi jo kauan tunteneensa kutsumusta Anttilaan päin, sillä talo oli hyvä ja sen tavat hänen mielensä mukaiset. Niin että, jos se on Jumalan tahto, että hänestä tulee Esan vaimo, niin ei hän tahdo vastaan olla.
Asiasta sai pian Ellikin vihiä. Hän oli pitänyt tätiänsä auttamattomana vanhanapiikana, olipa jo ajatuksissaan asettunut tädin monien tavaroiden perijäksikin, oli muovaillut monista hameista peitteitä, mattoja, tyynynpäällisiä, — ja nyt olikin täti naimahommissa!
Perujen kadottaminen ei helsinkiläis-tyttöä suurestikaan vaivannut. Rahoihin asti ei hänen mielitekonsa vielä ollut ennättänyt nousta ja muun tavaran himosta ei nuoren sielun ole vaikea irtautua. Mutta muuten tuntui asia hänen mielestään peräti ihmeelliseltä.
Kuka oli se mies, joka oli tätiin rakastunut? Elli oli sillä iällä, jolloin avioliittoa ajatellaan vain rakkauden kannalta. Hänessä syntyi kova halu tutustua siihen mieheen, jonka sydämen täti oli vallottanut.
Hän pyrki tätinsä mukana Anttilaan.
Se nyt ei ollut oikein soveliasta, sillä Marilla oli syytä hävetä veljeään, Ellin isää. Hän olisi halusta tahtonut lykätä koko Anttilassa käyntinsä siksi, kunnes Elli jälleen olisi matkustanut pois, mutta odottaessa kävi aika pitkäksi.
Hiukan kiusallista oli viedä kaupunkilaistyttöä Anttilan emännän nähtäväksi; se voisi saattaa hänet, Marin, huonoon valoon tulevan anoppimuorin silmissä. Mutta olihan Elli sentään kaupunkilaistavoistaan huolimatta hyvä tyttö, ahkera ja vilkas, ja mitä voi lapsi sille, että isä, Marin veli, oli kaupunkiin muuttanut, menettänyt sinne tuhottoman omaisuuden, kymmenentuhatta markkaa, nainut kaupunkilaisnaisen ja saanut sen mukaisia lapsia. Eihän se Ellin syy ollut. Kai Anttilan emäntä, järkevä ihminen, sen ymmärtää. Ja Mari otti kun ottikin Ellin mukaansa ja ajoi omalla hevosellaan Anttilaan.
Vaikka oli kuuma kesä, oli Mari pukeutunut vihreään villaleninkiin.
Hän oli pyöreä, tanakka ruumiiltaan, ja hohtavan punainen kasvoiltaan.
Elli taasen, yllään ohut kretonkiimme, oli solakka, tummatukkainen ja
naurava.
Anttilan emännälle Mari kertoi huoliaan Ellin suhteen, — miten surkean pilalliseksi maailma tekee hyvänkin ihmisen. Sillä Elli on kaikin puolin oikea ihminen, kätevä ja ahkera, mutta tuo turhuus on sen veressä. Ja Esallekin Mari selvitteli, ettei Elli sentään niin kunnoton ole tavoiltaan, kuin käytöksestä voisi luulla ja kuin päältä katsoen näyttää. Niillä on siellä kaupungissa tuollainen joutavanpäiväinen olento ja huolimaton vaatetustapa: hameet lyövät kinttuihin ja tukka pörröttää…
On aina, turhanpäiväinen on, myönsi Esa itsekseen. Niin aina, liepeet lyövät pohkeeseen, eikä ole hius sileä…
Kumma olento!
Esa alkoi oikein varta vasten silmäillä kaupunkilaistyttöä.
Hento, solakka, pehmoinen. Liikkeet irtonaiset kuin vallattoman varsan, silmät kirkkaat, iloiset ja — totta tosiaan — totisestikin, hiukset pehmeät, ja suu…
Kerrassaan joutava olento, myhäili Esa.
Joka askeleella lanne notkahtaa ja vartalo huojahtaa… Nauraakin, joutava, aivan kuin lapsi… Esaa pyrki alinomaa naurattamaan, kun hän katseli Elliä.
— Ei uskoisi, että tuo Elli kuuluu sinun sukuusi, — sanoi emäntä eräänä päivänä Marille, kun he kaikin katselivat Elliä, joka pihamaalla kujeili pienten sianporsaiden kanssa.
— Ei uskoisi, ei, säesti Esa nauraen ja silmät loistaen.
Äidin vaisto on tarkka. Hän kuuli poikansa naurussa kevään virkeyttä ja silmissä hän näki turmiollista nuoruuden loistetta. Hän oli viisas nainen ja tunsi poikansa luonteen sen pienimpiä piirteitä myöten. Se oli ehjä ja puhdas, oikea miehen luonne.
Sitäkö voisi pieni, kaupungista tuleva tuulenpuuska horjuttaa!
Sen hän kyllä varjelee! Nyt ei kuitenkaan ollut aika otollinen, mutta sitte, kun Mari jälleen on poissa, sitte hän pudistelee pojan puhtaaksi arvottomista aineksista.
Vieraille tuli lähdön aika.
Esa ei vielä ollut kosinut, mutta sellaisesta ei Mari välittänyt. Äiti oli puhunut asiat puhtaiksi, oli sopinut tulevan miniän kanssa kaikesta. Mari oli tyytyväinen. Kevyellä mielellä hän valmistui matkaan, vaikk'ei ollutkaan kuullut Esan suusta ratkaisevaa sanaa. Tiesihän Mari, minkä verran miehet sellaisia asioita ymmärtävät; nehän kuuluvat vaimoväen hommiin.
Mari ja Elli matkustivat pois.
Esa oli totinen mies. Hän ei ollut tottunut tunteitaan ajatuksiksi laatimaan, eikä tutkisteleminen kuulunut hänen luonteensa laatuun. Siksipä hän ei ensimältä voinut käsittää, mitä varten talo, hänen syntymäkotinsa, vieraiden lähdettyä näin synkäksi ja autioksi muuttui. —
— No mitä olet ajatellut Marista?
Esa seisoi akkunan luona ja katseli ulos pihalle, missä valkoiset sianporsaat temmelsivät. Hän ihmetteli itsekseen, mitä varten ne olivat niin koreita ja mukavia, kun ne kuitenkaan eivät olleet sen parempia, kuin tavallisia porsaita. Esaa niin nauratti niiden kiemurainen hännänpää ja niiden lapsekas röhkintä. Sellaisia lystikkäitä otuksia!
Ei voinut olla Esa vetämättä suutansa leveään hymyyn.
Äiti oli poikansa naurussa näkevinään jotakin yhtäläisyyttä veitikkamaisen tytön hymyn kanssa ja siksi hän uudisti kysymyksensä:
— No, Esa, mitä olet ajatellut Marista?
Ja vastausta odottamatta hän jatkoi:
— Mari on sellainen ihminen, että luojaansa se kiittää, joka hänet saa. Olisitpa nähnyt ne hameet, jotka hänellä oli yllään! Kahdeksan villaista, pylliksi kudottua, omista värjäämistään langoista tehtyä alushametta ja päällyshame yhdeksäs, — että pitääkin sellaisella ihmisellä olla sellainen kutjale veljentytär! Voi toki sentään! Tuskin yhtään alushametta, ohut päällyshame vain, joka riepuna kieppuu ruumiin mukaan.
Esan silmiin syttyi syvä palo, kun äiti osasikin niin elävästi loihtia esiin juuri tuon kuvan…
— Se ei sitte ikinä ole kunnon tyttö, jatkoi äiti, — vaikka se Mari koettikin sitä puolustaa. Mikä lieneekin, hyi, kun ihan sylettää. Kuulepa, Esa, sanonkohan minä sinulle yhden asian?
— No, kelpaahan tuo sanoa, äiti.
— Et taida uskoa!
— Enpä juuri ole teitä valeesta vielä kiinni saanut.
— Mari voi ommella yhdessä päivässä tusinan miehen paitoja!
— No jopa jo, huudahti Esa vasten tahtoaan. Eihän sellaisesta mihinkään, johan se pistää paidoiksi koko elon ja elämän!
— Oletko siinä, vehlo. — Äitiä nauratti se, että Esakin osasi leikkiä laskea. — Se joka tusinan kykenee paitoja neulomaan yhdessä päivässä, siltä sujuu muukin työ saman mitan mukaan. Nai Mari, tai ole naimatta, mutta ellet niin tee, kuin minä tahdon, niin surulla saatat harmajat hapseni hautaan. Surulla ummistan silmäni ijäiseen lepoon, jos ainoa poikani, Anttilan järkevä isäntä, antaa silmiensä pettää ymmärryksen. Jos tähän taloon, jonka minä Esa-vainajan, isäsi, kanssa uutteruudella ja vaivojani säästämättä tähän kuntoon olen laittanut, tuodaan joku heikale minun askeleitani astumaan… Esa, Esa, ota Mari, niin teet sellaisen työn, josta taivaan enkelitkin iloitsevat!
Esan sydän kävi raskaaksi. Hän ei ollut täysin selvillä, mikä hänen mieltänsä painosti, mutta epämääräisinä kuvina kulkivat hänen sielunsa silmien ohitse yhdeksään raskaaseen hameeseen puettu, vanhahko nainen, ja nuori, kevytpukeinen tyttönen.
— Eiköhän olisi minullekin nuorempaa löytyä, hän äidilleen virkkoi.
Äiti nauroi väkinäisesti.
— On, on, löytyy, löytyy! Maailmassa on paljon naisia, nuorempia ja ihanampia kuin Mari, mutta luuletko kaikkien kaupunkilaishetaleiden tekevän elämääsi onnelliseksi? Mari yhtenään torui Elliä, kun se sinulle takanapäin irvisteli ja sanoi sinua aika jöröjukaksi…
Esa kalpeni. Sydämessä kuohui jälleen, mutta se kuohunta teki kipeää. Äitiä miltei kadutti, että oli turvautunut pieneen, viattomaan hätävalheeseen.
Hetken kuluttua Esa nousi ylös ja virkkoi tyynesti:
— Jos se sitte olisi ottaa se Mari.
* * * * *
Joitakuita vuosia on Mari ollut Anttilassa emäntänä. Talo uhkuu rikkautta ja hyvinvointia. Karja on kiiltäväkarvaista, navetta on siisti, yhtä hyvin kuin asuinrakennuskin. Vaatetta, ruokaa, tavaraa ovat aitat täynnä ja keväisin levitetään hanget täyteen pellavakankaita valkenemaan.
Talon tytär, Marin ja Esan vinosilmäinen pienokainen on lihava, pullea, kovapiirteinen ihmistaimi. Häntä ei tarvitse suojella tuulelta eikä vedolta, sillä hän on taimi, joka ei ilmanvaihteita arkaile. Mummon kamari on pienoisen mielipaikka, siellä viettää lapsi hiljaisena ja säveänä enimmät aikansa. — Mutta mikä lienee mummoon tullut, lepoon päästyään on hän muuttunut. Vaikk'ei lapsi häntä milloinkaan häiritse millään lapsellisilla laverteluilla, ei hän koskaan hymyile sille, harvoin ottaa polvelleen, harvoin silittää päätä. Ja kun hänen katseensa joskus sattuu pienokaiseen, on se tutkiva ja ikäänkuin kaihoisa…
Kaikki Anttilassa menestyy. Kasvit kukoistavat, viljat rehottavat.
Isäntä yksin on surkastuneen näkönen.
Vanhaa emäntää huolestuttaa poikansa kuihtunut muoto, Esa surkastuu, kuihtuu pois, hän, vanha emäntä jättää pian tämän maailman ja Anttila jää Marin haltuun. Esan pieni tytär kasvaa, tulee kerran aikuiseksi, lihavaksi, punakaksi kuin äitinsä ja Anttila yhä rikastumistaan rikastuu…
Mari ei miehessään mitään erinomaista huomaa, sillä hänen ajatuksensa ja aikansa ovat alinomaa kiinni taloudessa. Harvoin hän saa aikaa pitempiin keskusteluihinkaan, sillä isännän ja emännän työt ovat jaetut suuressa talossa.
Erään kerran Mari kuitenkin viittasi Esaa kamariin keskustellaksensa hänen kanssansa perin tärkeästä asiasta. Elli halusi tulla tädin luokse maalle kesää viettämään.
— Mitä arvelet, Esa, otetaanko se tähän? Kyllähän se aina ruokansa edestä työtä tekee, onhan se näppärä hyppysistään ja eteiskamarin akkunat tarvitsevat uudet verhot. Saisi se huvikseen hoitaa pienen karjan, porsaat ja kanat.
Esa ei mitään vastannut. Leuka vain pyrki tärisemään.
— Hä, otetaanko se?
— Ei, ei sitä tähän oteta, vastasi isäntä.
Sen sanottuaan hän painoi lakin syvemmälle päähänsä ja lähti ulos. —
Kauan käveli Esa ympäri pihoja.
Karjopihan aita oli hiukan vinossa. Hän nosti sen suoraan. Liistereki oli jäänyt makaamaan nurmikolle. Esa kohautti sen äkkinäisellä liikkeellä pystyyn tallin seinää vasten.
Sikolätistä kuului porsaiden vikinää. Ovi oli jäänyt hiukan raolleen ja varmaankin pääsi illan viileyttä possuparkojen makuusijalle. Esa meni ja kurkisti sisälle. Siellä makasi puoli tusinaa pieniä, valkoisia sian porsaita. Nopeasti sulki hän oven ja istahti sitte kuin väsyneenä tallin oven eteen hakotukille.
Siihen näkyi peltoja, niittyjä ja niiden takaa järvi vihreiden, vasta puhjenneiden lehtojensa varjosta. Ilma oli tyyni ja järvi kuvasteli laskeutuvaa aurinkoa.
Metsästä päin toi vieno tuulen henkäys tuoretta tuoksua ja tuulen mukana tuli muistoja.
Kerran, siitä oli jo ikuisuus kulunut, oli näillä mailla kulkenut nuori neitonen. Silmä oli loistanut, poski hohtanut ja tukkaa oli tuuli vallattomasti hulmuuttanut. — — —
Pienen, karsaskatseisen tytön kanssa vanha emäntä kulki pihan poikki, huomasi Esan ja suuntasi kulkunsa hänen luoksensa.
— Kuule, Esa, tuleeko se Elli tänne tänä kesänä?
— Ei, ei se tule, vastasi Esa.
Äiti ja Esa katsoivat toisiinsa, — tuskaa ilmaisi kumpaisenkin katse.
LAUANTAI-ILTA METSÄMAILLA
Lapset ovat asettuneet takan ääreen permannolle ja katselevat odotellen aikuisiin. Juhla on astunut huoneeseen ja he tietävät, että se tuo tullessaan salaperäisiä asioita, pelkoa ja satua. Se herättää henkiin kuolleet, rankaisee rikolliset, tappaa uhmaajat. Pahat ja hyvät henget ovat viikon olleet kytkeissä, lauantai-iltana ne vapautuvat ja taistelu alkaa. Hirviöt kiemurtelevat ihmisten läheisyydessä, etsivät sanoja, vaanivat kirouksia, tarttuvat kiinni varomattomaan ihmisparkaan ja vievät hänet riemuiten omaan pimeään kotimaahansa. Hyvätkin henget liikkuvat, mutta voitolle pääsevät he vasta aamupuolella yötä. Kun hirviöiden siipien suhina on lakannut kuulumasta pienokaisten korviin ja kun sydämen pelokas sykintä on tyyntynyt, vasta silloin on hyvien henkien aika tullut. Lapset silloin vaipuvat uneen herätäkseen raikkaaseen sunnuntai-aamuun. —
Mutta sinne on vielä pitkältä… Lapset vetävät jalat allensa, ett'ei mörkö mistään voisi varpaaseen tarttua. On lauantai-ilta, kauhujen otollisin aika.
Lapsuuden tunnelma on aikuisetkin vallannut. Iän rajana ei sydänmailla ole kuin erilaiset työt, mieli on kaikilla sama. Kun viikon askareet ovat lopetetut ja kun iloinen takkavalkea valaisee pyhäaattoisen pirtin ja tekee puhtaisiin vaatteisiin puetut ihmiset punervan ruskeiksi, silloin syntyvät mieliin ne haaveelliset kuvat, jotka järkkymättä säilyttävät valtansa kehdosta hautaan asti.
Ilta kuluu. Ensimäinen annos tervaskantoja on hiiltymäisillään. Emäntä lisää tulta, se lieskahtaa uusin voimin. Silloin alkavat tarinat.
Muori ottaa ensin puhuakseen. Hän on vanha ja paljon kokenut. Hän ei koskaan liioittele, sen lapset tietävät, eivätkä hänen tarinansa olekaan julmia eikä peloittavia, vaan hiljaisia, opettavaisia, ajan ja etäisyyden värittämiä.
— Siitä on kulunut monta, monta vuotta, kertoo muori, minä olin silloin nuori tyttönen…
Vanhuksen kertomus oman nuoruutensa ajoista on jo sellaisenaan tarua, siihen tuskin mitään tapausta tarvitsisi lisätä. Hän on niin vanha, niin kurttuinen, hänen äänensä on niin tärisevää ja hiljaista, että mielikuvituksen täytyy toimia täysin voimin saadakseen hänet nuoreksi. Se on tarua mitä hän sanoo, se on satua "oli kerran"…
Mutta muori itse tietää olleensa nuori, nuorempi kuin kukaan läsnäolijoista. Hän on ollut kapalolapsi kerran, sitte tonttuja pelkäävä pikku tyttö, sitte neitonen…
— Olin silloin viidentoista vuotias tyttö. Sisareni Amalia oli minua yhtä vuotta vanhempi… hän on maannut jo kuusikymmentä vuotta haudassa, — lisää muori itsekseen, ja sekin on satua! Kuka voi niin kauan haudassa maata!
— Hän, sisareni, oli kovin vallaton ja huimapäinen, ja äitini suri hänen tähtensä, sillä tyttö ei yhtään välittänyt äidin neuvoista, vaan vietti nuorten parissa kaikki pyhä-iltansa. Sisareni oli hyvin kaunis, poski kuin kypsä mansikka ja hius kuin harjattu pellava… niin kaunis hän oli, paljoa kauniimpi kuin minä, vaikka minuakin kiitettiin…
Mummo keskeytti kertomuksensa ja vaipui hetkeksi nuoruutensa muistoihin. Lapset katselivat hänen kurttuisia kasvojaan ja heitä hiukan nauratti.
— Amalialla oli sulhanen naapuripitäjässä, kaunis ja uljas poika… Sisareni rakasti häntä, mutta ei kuitenkaan voinut pysyä uskollisena kotona, vaan liehui muitten poikain parissa kisapaikoilla.
Eräänä lauantai-iltana kutsui äiti sisareni ja minut kamariin luoksensa ja sanoi:
— Amalia, pysy huomenna kotona, sillä minä näin viime yönä sinun tätivainajasi tulevan aitasta ja taluttavan sinua kädestä. Se tietää kuolemaa. Sinun pitää pian kuolla, minä olen varma siitä ja siksi pyydän sinua olemaan kotona ja ajattelemaan iankaikkisen sielusi autuutta.
Sisareni kävi äidin puheesta valkoiseksi kuin palttina, tarttui äidin kaulaan ja itkien sanoi:
— Äiti, äiti, minä en tahdo vielä kuolla, joka olen vielä niin nuori… Äiti, enhän se ollut minä?… sinä näit väärin, se varmaankin oli muori, joka jo on vanha ja haluaa kuolemaa…
— Sinä se olit, lapseni, vastasi äiti ankarasti. — Sinun on kuoltava ja mentävä iankaikkisen Jumalan eteen. Ajattele sieluasi.
Siskoni heittäytyi tuskan vallassa äidin jalkojen eteen ja rukoili… rukoili elämää, rukoili, että äiti karkottaisi pois kuoleman. Ja minä rukoilin siskoni kera… Minä tunsin miten se lähestyi, kylmä, armoton kuolema, jonka sylissä siskoni vaikeroi. Äiti itki, vaan sanojansa ei hän voinut peruuttaa, — mitäpä hän, heikko ihminen, sille voimakkaalle voi. Hänkin itki, mutta hän itki lapsensa sielun takia.
— Minä en voi kuolla, valitti sisareni. — Minä rakastan Kallea ja tahdon elää hänen kanssansa kauan, kauan… Äiti, minä tahdon nähdä lapseni ja lasteni lapset, minä tahdon nähdä kesät ja talvet, pilviä ja auringon paistetta! Minä tahdon tuntea iloa ja surua… minä en tahdo kuolla. Minä en koskaan enää laula, en naura, en tanssi… minä revin kasvoni rumiksi ja rupean jumaliseksi, minä puhkaisen toisen silmäni, etten enää miellytä… mutta minä en tahdo kuolla.
— Sinun täytyy, lapseni.
Sisareni vaipui tunnottomana äidin jalkojen juureen ja siitä me, äiti ja minä, hänet kannoimme sänkyyn. Sisarellani ja minulla oli yhteinen kamari, se oli rakennuksen kulmassa ja siitä oli näköala järvelle päin.
Sisareni oli vaipunut levolliseen uneen ja minäkin aloin hiljalleen rauhoittua. Istuin akkunan ääressä ja katselin järvelle, — silloin oli kesä. Yö oli keskivälissä, järvellä oli tyyntä ja kaikkialla oli hiljaista. Aloin tuntea väsymystä ja olin juuri menemässä levolle, kun näin rannasta meille päin tulevan valkoisen olennon. Ensin en sitä ollenkaan säikähtänyt, ihmettelin vain, että kuka se valkoisiin vaatteisiin puettuna yöllä kulkee. Sisareni heräsi samassa. Hän oli täysin rauhallinen, näytti kuin olisi hän unohtanut iltaisen keskustelun äidin kanssa.
— Tulepa katsomaan, kuka tuo on, sanoin minä ja osotin valkoista olentoa, joka yhä läheni.
Tuskin oli sisareni huomannut sen, kun häneltä pääsi huuto ja hän kaatui kuolleena lattialle. Olento katosi samalla. Se oli äitini sisarvainaja, joka minun sisartani oli hakemassa.
Mummo vaikeni. Nuoret miehet ja naiset tunsivat outoa vavistusta, sillä heillä oli huomenna, sunnuntai-iltana tanssit naapuritalon heinätallissa…
— Niin se on, virkkoi emäntä, — kun nuoret eivät ajattele mitään muuta kuin maailman turhia iloja. Kalliina Herran lepopäivänä kulkevat tanssista tanssiin… voi, voi sentään.
— Jaa, mutta kun kerran, — alotti renki saadakseen muorin kertomuksesta syntyneen painostuksen häviämään, — kun kerran neljä miestä muutamana lauantai-iltana menivät riiheen korttia pelaamaan…
Lapset vetäytyvät lähelle toisiaan ja kylmät väreet kulkevat pitkin selkää.
… Ja kun heillä ei ollut kynttilää, niin yksi miehistä ottaa päreen ja sytyttää siihen tulen. He ovat juuri asettamassa pärettä riihen seinän rakoon, kun huomaavat ruumiin, joka laudalla makaa riihen perällä. Silloin yksi niistä neljästä miehestä kovin säikähtää ja rupeaa rukoilemaan toisia pois, mutta mitäs nämä, tukkijunkkareita kun olivat ja monen vaaran läpi käyneitä miehiä, niin eiväthän ne kuolleesta välitä. Äityvät vaan katselemaan ruumista ja puhumaan sille. Ja jota enemmän he puhuivat ja katselivat, sitä rohkeammiksi he tulivat.
Se pelokas mies koetti varottaa ja sanoi, ettei pidä soittaa suuta kuolleelle, joka ei voi samoin sanoin takaisin antaa, — mutta mitä nämä toiset, nauroivat vain ja käskivät kuollutta laittamaan kankean kielensä liikkeelle.
— Olkaa varovaisia, miehet, — sanoi se pelokas, — sillä jos kuollut panee kielensä liikkeelle, on loppunne tullut!
Eihän nämä. Hurjia miehiä kun olivat, niin eiväthän nämä kuollutta panneet puupölkynkään arvoiseksi.
Vihdoin hurjaluontoisin joukosta, kovapäinen pohjalainen, joka monta miestä oli puukolla merkannut ja parilta, kolmelta hengenkin ottanut, ehdoittaa, että asetettaisiin ruumis riihen nurkkaan päreenpitäjäksi.
— Älkää, jumalanluomat, sellaiseen tekoon ryhtykö, kielsi se pelokas, sehän on kuoleman rikos ihan ja se ei hyvillä pääty!
— Ota koivet selkääsi, jänishousu, ilkkui pohjalainen, ja ala juosta äitisi turviin!
Silloin se pelokas vastasi ja sanoi, että jos niikseen tulee, että kestetäänkö, niin kyllä minä siinä kestän missä toinenkin, mutta ruumiiseen minä en kajoa, vaikka hitto olisi. Eivätkä ne toisetkaan siihen kajonneet, pohjalainen yksin nosti jäätyneen ruumiin laudalta, pani sen nurkkaan seisomaan ja asetti päreen sen hampaisiin. Katso nyt, että päre pysyy ikenissäsi, homenokka, taikka saat ikenet kitalakeesi, komensi hän ruumista.
Sitte alkoivat he pelata korttia ja kiroilla, niinkuin siinä työssä on tavallista. Se pelokas istuutui riihen oven eteen jakkaralle, eikä ottanut osaa peliin, vaan katseli vain.
Miehet sitte pelasivat ja vähän väliä niistivät päreen kartta, tai muuttivat uusia päreitä, kun vanha oli ruumiin huulet polttaa. He unohtivat kauhean päreenpitäjän ja olivat kokonaan innostuneet peliinsä. Vihdoin sanoi se pelokas, joka aikansa oli ääneti ollut:
— Miehet, kello on kohta kaksitoista, lopettakaa jo!
Pohjalainen hänelle juhlallisesti ja raamatun lausetta väärin käyttäen vastasi, että ihminen ei ole luotu kelloa, vaan kello ihmistä varten.
Tuli sitte sydänyön hetki. Se pelokas katseli ruumista ja voi kauhistusta — ruumiin suu oli vetäytynyt nauruun.
— Lopettakaa nyt hyvällä, sanoi se pelokas.
— Ei hyvällä, vaan pahalla, tai ei ollenkaan, vastasi pohjalainen.
— Miehet, kiljasi se pelokas, katsokaa ruumista!
He kääntyivät katsomaan. Ruumiin silmät olivat auki ja sen suu julmassa naurussa.
Silloin hypähtivät miehet ylös, mutta se pohjalainen ei niin vaan antanut itseänsä pelottaa, vaan kiljaisi kuolleelle:
— Mitä pirua se homenokka virnistelee!
Ja kun hän sen oli sanonut, päästi ruumis päreen suustansa ja riihen nurkasta kuului äänekäs nauru.
Se pelokas tunsi, että joku tarttui häneen ja heitti hänet ulos riihestä. Hetken kuluttua se pelokas nousi ylös maasta, mihin näkymätön hänet oli paiskannut, ja kun hän ei ollut arkalan miehiä hänkään, eikä ainakaan niitä jotka toverinsa hädässä hylkäävät, niin meni hän ja tarttui riihen oveen aukaistaksensa sen, sillä se oli hänen ulosheittämisensä jälkeen jälleen mennyt kiinni. Hän reutoo ja reutoo ovea, mutta ei se aukene, se on kuin tilkitty. Silloin se pelokas alkaa rukoilla ja jumalan nimeä mainitessa ovi lentää auki. Päre palaa seinän raossa. Kaksi miestä kyyköttää oven edessä kädet ristissä itkien ja rukoillen, mutta kolmas, se pohjalainen, on ruumiin sylissä nurkassa hengetönnä. Ruumiin kädet ovat kietoutuneet pohjalaisen ympäri niin lujaan, että suolet ovat väkevän miehen vatsasta pursunneet ulos ja kieli suusta.
— Elättekö te? kysyi se pelokas niiltä kahdelta, jotka kyyköttivät oven suussa.
— Elämme me, vastasivat nämä, elämme me. Mutta me olemme tänä yönä nähneet sellaista, jota kieli ei kykene kertomaan.
Ja sitte niistä kolmesta tuli sellaisia miehiä, jotka eivät korttia katsoneet, eivät viinaa juoneet, lopetti renki kertomuksensa.
Kauhistus väreili lasten kasvoilla. Rengin kertomus oli todellisuutta heidän mielestänsä, koska siihen liittyi ansion mukainen rangaistus miehelle, joka oli pilkannut pyhää… ja kuitenkin oli miehessä jotakin ihmeellistä, voimakasta, jotakin sanomattoman suurta, jota lapset ihailivat. Sellainen mies! Voi, ettei se pysynyt pelotonna loppuun asti! Ja sillä aikaa, kun aikuiset arvostelivat miehen saaneen mitä oli ansainnut, miettivät lapset kertomuksen surullista loppua. Jos se pohjalainen olisi pysynyt säikähtymättä sittekin kun ruumis nauroi, olisi hän voittanut. Mutta kun se alkoi kauhistua, oli sen mahti mennyttä.
Huu toki, kuinka kolkkoa, miten kauhistuttavaa! Juhla ja pimeys on sellaista. Se synnyttää haamuja, rikoksia ja tapauksia, joita pienet lapset pelkäävät ja saavat pelätä elämänsä iän. Aaveiden henkäys karmii ruumista, peikko puristaa sielua, — puristaa niin kovasti ja kuitenkin niin mieluisasti. Lapset pelkäävät, mutta kauhun hurmaamina he odottavat lisää, lisää pelkoa, lisää sydämen kauhistusta.
Aikuiset katselevat tuleen. Miettivätkö he ehkä, vai tuntevatko vain samaa kuin lapsetkin…
Nuori, hentoinen palvelustyttö, milt'ei lapsi vielä, alkaa kimein äänin:
— Oli kerran niin rohkea tyttö, että kehui voivansa olla kuolleen kanssa kahden kesken yöllä kello kaksitoista. Sitä kukaan ei uskonut, ja tyttö suuttui ja vannoi heti ensi tilaisuudessa näyttävänsä todeksi puheensa. Sattui sitte, että talon muori kuoli ja vietiin aittaan. Tyttö oli jo unohtanut valansa ja renki muistutti häntä siitä. Kovin tyttö pelästyi, vaan ylpeäluontoinen kun oli, ei vetänyt valaansa takaisin, vaan sanoi yhä siinä pysyvänsä.
— Minä lyön vetoa, että sinä et mene ensi yönä muorin luo aittaan, kinasi renki.
— Minä menen, vastasi tyttö.
Ja niin hän meni aittaan.
Renki hiipi hänen jälessään ja pisti aitan oven hiljaa ulkoapäin salpaan.
Melkein heti aittaan tultuaan tyttö katui tekoansa. Hän siunasi kolmasti itsensä ja kääntyi tullakseen pois, mutta ovi olikin kiinni.
Tyttö säikähti kovasti ja alkoi huutaa, mutta renki vain nauraa virnisteli, eikä ollut kuulevinaankaan tytön huutoa.