SEITSEMÄS KIRJA

CHAMPMATHIEUN JUTTU

l.

Sisar Simplice.

Tapaukset, joista alempana puhumme, eivät ole kaikki tulleet tunnetuiksi Montreuil-sur-Merissä; mutta sekin vähä, mikä niistä joutui yleisempään tietoon, jätti kaupunkiin sellaisen muiston, että muodostuisi huomattava aukko tähän kirjaan, ell'emme kertoisi niitä pienimpiä yksityiskohtiaan myöten.

Näissä yksityiskohdissa on lukija löytävä pari kolme mahdottomalta näyttävää seikkaa, jotka me kuitenkin esitämme totuutta kunnioittaaksemme.

Sen päivän iltana, jolloin Javert oli käynyt hänen luonaan, meni herra
Madeleine tapansa mukaan katsomaan Fantinea.

Ennen kuin astui Fantinen huoneeseen, pyysi hän sisar Simpliceä puheilleen.

Ne kaksi nunnaa, jotka hoitivat sairaalaa, kuuluivat lazaristi-liittoon kuten kaikki laupeudensisaret. Heidän nimensä olivat sisar Perpetua ja sisar Simplice.

Sisar Perpetua oli tavallinen maalaiseukko, joka oli ilman sen syvempää kutsumusta ruvennut laupeudensisareksi ja joka oli astunut Herran palvelukseen aivan kuin johonkin virkapaikkaan. Hänestä oli tullut nunna aivan samoin kuin jostakin toisesta olisi tullut keittäjätär. Tämä tyyppi ei ole lainkaan harvinainen. Veljes- ja sisarkunnat ottavat mielellään joukkoihinsa tätä karkeata talonpoikaista tavaraa, josta helpolla voi muovata kapusiinimunkin tai ursuliina-nunnan. Heitä voi sopivasti käyttää raskaampien, karkeampien töiden toimittajina. Härkäpaimenen muuttaminen karmeliittimunkiksi käy päinsä ilman suurempia vaikeuksia; edellisestä tulee jälkimäinen hyvin vähällä työllä; maalaiskylän ja luostarin yhteinen tietämättömyys on sopivana muuttumisperustana, ja se asettaa heti moukan munkin tasalle. Mekkoa vain hiukan avarammaksi ja siitä syntyy munkin kaapu. Sisar Perpetua oli väkevä, rohkea, rehellinen, punanaamainen nunna, kotoisin Marinesista Pontoisen läheltä, joka veisasi virsiä, äkäili, sekoitti lääkejuomaan sokeria potilaan tekopyhyyden tai ulkokultaisuuden mukaan, joka oli tyly sairaille, yrmy kuoleville, heittäen heille Jumalan melkein vasten kasvoja ja ahdistaen kuoleman kanssa kamppailevaa vihaisilla rukouksillaan.

Sisar Simplice oli valkea kuin vaha. Sisar Perpetuan rinnalla oli hän kuin vahakynttilä talikynttilän rinnalla. Vincentius Paulus on jumalaisesti määritellyt laupeudensisaren olennon seuraavilla ihanoilla sanoillaan, jossa hän yhdistää suuren vapauden suureen orjuuteen: "Heillä on luostarina vain sairaiden talo, koppina vuokrahuone, kappelina seurakunnan kirkko, holvikäytävinä kaupungin kadut tai sairaalain salit, muurina tottelevaisuus, ristikkoporttina jumalanpelko, huntuna kainous". Tämä ihanne oli toteutunut sisar Simplicessä. Kukaan ei olisi voinut sanoa sisar Simplicen ikää; hän ei ollut koskaan ollut nuori, eikä näyttänyt taas koskaan tarvitsevan tulla vanhaksi. Hän oli hiljainen, vakava, rakastettava, vaitelias henkilö — emme rohkene sanoa nainen, eikä hän ollut milloinkaan valehdellut. Hän oli niin hento, että olisi luullut hänen särkyvän; mutta hän oli lujempi kuin kallio. Hän kosketteli kärsivää hienoilla, puhtailla, ihastuttavilla sormillaan. Hänen puheessaan oli niin sanoaksemme hiljaisuutta; hän puhui juuri niin paljon kuin välttämättömintä oli, hänellä oli äänensävy, joka olisi samalla kertaa sopinut rippituoliin ja hurmannut salongin. Tämä hento olento pukeutui karkeasta villakankaasta tehtyihin vaatteisiin, niin että hänellä täten oli alituinen muistuttaja taivaasta ja Jumalasta. Puhukaamme laveammalta eräästä seikasta. Sisar Simplicen luonteenomaisin piirre oli se, ett'ei hän ollut koskaan valehdellut, ett'ei hän ollut koskaan puhunut jonkun edun takia, tai vaan välinpitämättömyydessä muuta kuin puhtainta totta; se oli hänen hyveidensä huippu. Hän oli sisarkunnassa tullut kuuluisaksi tästä järkähtämättömästä totuudenrakkaudestaan. Pappi Sicard puhuu sisar Simplicestä kirjeessään kuuromykkä Massieulle. Kuinka vilpittömiä ja puhtaita olemmekaan, rumentaa meidän puhtautemme pintaa aina jonkun viattoman pikku valheen halkeama. Mutta hänen laitansa ei ollut niin. Onko sellaista olemassakaan kuin pikku valhe? Valehteleminen on ehdottomasti pahasta. Vähän valehteleminen ei ole mahdollista; joka valehtelee, valehtelee koko valheen: valehteleminen kuuluu pahanhengen olemukseen; Saatanalla onkin kaksi nimeä: Saatana ja Valhe. Niin hän ajatteli. Ja niinkuin hän ajatteli, niin hän myös toimi. Siitä johtui tuo valkeus, josta olemme puhuneet, valkeus, joka peitti hohteellaan hänen huulensa ja silmänsäkin. Hänen hymyilynsä oli valkea, hänen katseensa valkea. Ei näkynyt ainuttakaan hämähäkinverkkoa, ei tomunhiventäkään tämän omantunnon akkunaruudussa. Astuessaan pyhän Vincentius Pauluksen[61] sisarkuntaan oli hän erikoisesta valinnasta ottanut nimekseen Simplice. Sisilialainen Simplicehän oli näet se pyhimys, joka antoi mieluummin repiä molemmat rintansa kuin vastasi olevansa syntynyt Segestassa, vaikka hän olikin syntynyt Syrakusassa, valhe, joka olisi hänet pelastanut. Tämä suojeluspyhimys sopi tälle sielulle.

Sisar Simplicellä oli sisarkuntaan astuessaan ollut kaksi virhettä, joista hän oli vähitellen kokenut vapautua; hän oli ollut erikoisesti mielistynyt kaikenlaisiin herkkuihin ja hänellä oli ollut suuri halu saada kirjeitä. Hän ei lukenut mitään muuta kuin erästä latinankielistä rukouskirjaa, jossa paino oli hyvin suurta. Latinaa hän ei ymmärtänyt, mutta kirjan hän ymmärsi.

Tämä hurskas neitsyt oli erittäin mieltynyt Fantineen, jossa hän luultavasti tunsi salatun hyveen piilevän, ja hän oli antautunut melkein yksistään häntä hoitamaan.

Herra Madeleine vei sisar Simplicen syrjään ja uskoi Fantinen hänen huostaansa äänessään outo värähdys, jonka sisar myöhemmin muisti.

Sitten meni hän Fantinen luo.

Fantine odotti joka päivä herra Madeleinen ilmestymistä kuin odotetaan lämmön ja ilon sädettä. Hän sanoi sisarille: "Tunnen eläväni vain silloin, kun herra pormestari on luonani".

Sinä päivänä oli hän kovassa kuumeessa. Heti nähdessään herra
Madeleinen kysyi hän:

"Entä Cosette?"

Madeleine vastasi hymyillen:

"Hän tulee pian".

Herra Madeleine puheli Fantinen kanssa tavalliseen tapaansa. Mutta hän jäi kokonaiseksi tunniksi puolen tunnin asemesta, Fantinen suureksi tyydytykseksi. Hän antoi kaikille tuhannet neuvot ja ohjeet, jott'ei sairaalta mitään puuttuisi. Huomattiin, että hänen kasvoilleen levisi hetkiseksi hyvin synkkä pilvi. Mutta sehän oli vallan luonnollista, koska tiedettiin lääkärin kuiskanneen hänen korvaansa: "Hänen tilansa huononee arveluttavasti".

Sitten palasi hän jälleen kaupungintaloon, ja juoksupoika näki hänen tarkasti tutkivan työhuoneen seinälle ripustettua Ranskan tiekarttaa. Hän kirjotti lyijykynällä muutamia numeroita paperipalaselle.

2.

Mestari Scaufflairen terävänäköisyys.

Virkatalostaan lähti hän erään kaupungin toisessa päässä asuvan flanderilaisen Scaufflaerin — ranskalainen muodostus Scaufflaire — luo, joka vuokrasi hevosia ja "rattaita millaisia tahansa".

Tullakseen tämän Scaufflairen luo olisi lyhin tie ollut kulkea muuatta hyvin vähän käytettyä katua, jonka varrella oli sen seurakunnan pappila, mihin herra Madeleinekin kuului. Kirkkoherra oli, niin puhuttiin, hyvin kunnianarvoisa, viisas ja hyvä mies. Sillä hetkellä, kun herra Madeleine saapui pappilan kohdalle, oli kadulla vain yksi kulkija, ja tämä kulkija huomasi seuraavaa: päästyään pappilan ohi pysähtyi herra pormestari, jäi hetkiseksi paikalleen, palasi sitten takaisin entisiä jälkiään aina pappilan pääovelle asti; ovi oli tavallinen talojen pääovi rautakolkuttimineen. Hän tarttui nopeasti kolkuttimeen ja kohotti sitä; sitten pysähtyi hän jälleen ja jäi taas ikäänkuin miettimään, ja muutamain silmänräpäysten kuluttua laski hän kolkuttimen hiljaa vaipumaan alas, pudottamatta sitä äkkiä, niinkuin on tapana, ja jatkoi matkaansa oudon kiireesti.

Herra Madeleine tapasi mestari Scaufflairen kotona siloja paikkaamassa.

"Mestari Scaufflaire", kysyi hän, "onko Teillä hyvää hevosta?"

"Herra pormestari", vastasi flanderilainen, "kaikki hevoseni ovat hyviä. Millainen se hyvä hevonen on Teidän mielestänne?"

"Sellainen, joka voi kulkea kaksikymmentä lieutä päivässä".

"Saakeli!" hämmästeli flanderilainen, "kaksikymmentä lieutä!"

"Niin".

"Ja rattaat perässä?"

"Niin".

"Ja kauvanko se saisi levätä matkan jälkeen?"

"Sen täytyy tarvittaissa voida lähteä seuraavana aamuna".

"Ja taas sama matka?"

"Niin".

"Saakeli! Saakeli! Kaksikymmentä lieutä?"

Herra Madeleine veti taskustaan paperipalasen, jolle hän oli piirtänyt numeroita. Hän näytti sitä flanderilaiselle. Numerot olivat 5, 6 ja 8,5.

"Kuten näette", sanoi hän, "yhteensä yhdeksäntoista ja puoli, pyörein luvuin kaksikymmentä lieutä".

"Herra pormestari", virkahti flanderilainen, "kyllä me pulasta selviämme. Pieni valkea hevoseni. Olette kai nähnyt sen joskus juoksevan. Se on sellainen pikku elukka alisesta Boulognesta. Se on kuin tuli ja leimaus. Siitä aiottiin ensin ratsuhevosta. Mutta sepäs potki ja loikki ja pudotti kaikki seljästään. Huomattiin siinä vikurin vikaa, eikä tiedetty mihin pistää. Minä ostin sen. Minä panin sen rattaiden eteen. Herra, sitä se juuri tahtoikin; nyt se on säyseä kuin tyttönen vaan ja menee että korvissa vinkuu. Mutta äläpäs nouse selkään! Se ei millään juonella halua ruveta ratsuhevoseksi. Kullakin on omat mielitekonsa. Vetääkö? Aivan kernaasti! Kantaako? Älä puhukaan! Täytyy uskoa, että näin se itsekseen tuumailee".

"Ja se jaksaa sen matkan?"

"Se jaksaa ne kaksikymmentä lieutä. Aina täyttä laukkaa, ja vähemmässä kuin kahdeksassa tunnissa. Mutta seuraavilla ehdoilla".

"Antakaahan kuulua".

"Ensiksikin tulee Teidän antaa sen puhaltaa tunnin verran matkan puolivälissä; sille pitää antaa ruokaa, ja sen syödessä täytyy seisoa vieressä, muuten majatalon renkipoika varastaa kaurat; sillä minä olen huomannut, että majataloissa juovat tallipojat kauran paljoa useammin suihinsa kuin hevoset saavat sitä syödäkseen".

"Kyllä varotaan".

"Toiseksi… Itsekö herra pormestari rattaita tarvitsee?"

"Niin".

"Osaako herra pormestari ajaa?"

"Osaan".

"No, sitten kai herra pormestari matkustaa yksin, ilman tavaroita, jott'ei kuorma tulisi suotta raskaaksi".

"Sovittu".

"Mutta kun ei herra pormestarilla ole ketään muassaan, täytyy Teidän itse ottaa vaivaksenne vahtia kauroja".

"Se on sanottu".

"Vaadin kolmekymmentä frangia päivältä. Lepuutuspäivät siihen luettuina. Ei äyriäkään vähemmän, ja sitä paitsi tulee elukan ruoka myös herra pormestarin laskuun".

Herra Madeleine otti kukkarostaan kolme napoleonia ja laski ne pöydälle.

"Siinä kahden päivän maksu etukäteen".

"Neljänneksi, moista matkaa varten olisivat tavalliset kärryt liian painavat ja rasittaisivat liiaksi hevosta. Herra pormestarin täytyy suostua matkustamaan niillä keveillä pikku-rattailla, jotka minulla on".

"Suostun".

"Ne ovat kevyet, mutta avonaiset".

"Yhdentekevä minulle".

"Onko herra pormestari ajatellut, että nyt on kolea syksy, melkein talvi?…"

Herra Madeleine ei vastannut. Flanderilainen jatkoi:

"Että nyt on hyvin kylmä?"

Herra Madeleine pysyi yhä vaiti. Mestari Scaufflaire yritti:

"Että voi sadekin tulla?"

Herra Madeleine kohotti päänsä ja sanoi:

"Rattaiden ja hevosen täytyy olla minun taloni edustalla huomenna kello puoli viisi aamulla".

"Sovittu asia, herra pormestari", vastasi Scaufflaire. Sitten jatkoi hän raapien peukalonsa kynnellä pöydästä muuatta likapilkkua ja kasvoilla tuo huoleton ilme, jonka alle franderilaiset osaavat niin mainiosti kätkeä oveluutensa:

"Minä tässä kovin mietin erästä asiaa. Herra pormestari ei ole vielä sanonut, minne hän aikoo. Minne herra pormestari aikoo?"

Sitä oli hän miettinyt heti keskustelun alkaessa, mutta hän ei tiennyt, miksi hän ei ennemmin ollut uskaltanut tehdä tätä kysymystä.

"Onko teidän hevosellanne vahvat etujalat?" kysyi herra Madeleine.

"On kyllä, herra pormestari. Kunhan vähän pitelette alamäissä. Onko sillä tiellä paljon alamäkiä, jota Te aiotte kulkea?"

"Muistakaa nyt, että tulette täsmälleen kello puoli viisi aamulla taloni edustalle", vastasi herra Madeleine. Ja hän läksi.

Flanderilainen jäi "aivan ällistyksiinsä", kuten hän itse myöhemmin selitti.

Noin parin kolmen minuutin kuluttua herra pormestarin lähdöstä avautui ovi jälleen; tulija oli herra pormestari.

Hän oli yhä yhtä levollinen ja mietteliäs.

"Herra Scaufflaire", sanoi hän, "mihin summaan arvioitte hevosen ja sen kantamat rattaat, jotka minulle vuokraatte?"

"Rattaita vedetään, herra pormestari", nauroi flanderilainen leveästi.

"Olkoonpa niinkin. Mutta asiaan!"

"Haluaako herra pormestari ostaa ne?"

"En, mutta kaikkien tapausten varalle tahdon antaa niistä takauksen. Palattuani annatte rahat minulle takaisin. Mihin summaan arvioitte siis rattaat ja hevosen?"

"Viiteensataan frangiin, herra pormestari".

"Kas tässä".

Herra Madeleine laski setelin pöydälle, läksi eikä enää palannut.

Mestari Scaufflairea harmitti suunnattomasti, ett'ei ollut pyytänyt tuhatta frangia. Muuten ei hevosen ja rattaiden arvo summakaupallakaan ollut sataa kultarahaa suurempi.

Flanderilainen huusi vaimonsa ja kertoi hänelle tapahtuman. Minne hitossa aikoo herra pormestari? Pidettiin neuvottelu. — "Hän menee Pariisiin", sanoi vaimo. — "Sitä en usko", sanoi mies. Herra Madeleine oli unohtanut takanotsalle paperipalasen, johon hän oli piirtänyt numeronsa. Flanderilainen rupesi sitä tutkimaan.

"Viisi, kuusi, kahdeksan ja puoli? Tuo merkitsee varmaankin majatalojen
väliä". Hän kääntyi vaimoonsa päin. — "Jopa keksin". — "Mitä?" —
"Täältä on viisi lieutä Hesdiniin, Hesdinistä kuusi lieutä
Saint-Poliin, Saint-Polista kahdeksan ja puoli Arrasiin!"

Sillävälin oli herra Madeleine saapunut kotiinsa.

Palatessaan mestari Scaufflairen luota oli hän valinnut pisimmän tien, ikäänkuin pappilan ovi olisi ollut kiusauksena ja ikäänkuin olisi hän tahtonut sitä välttää. Hän nousi huoneeseensa ja sulkeutui sinne, mikä oli varsin luonnollista, hänen tapansa kun oli käydä aikaisin levolle. Mutta tehtaan portinvartijatar, joka oli samalla herra Madeleinen ainoa palvelija, huomasi valon sammuneen hänen huoneessaan kello puoli yhdeksältä, ja hän puhui siitä kotiutuvalle rahastonhoitajallekin, lisäten:

"Onkohan herra pormestari sairas? Minusta oli hän niin kummallisen näköinen".

Tämä rahastonhoitaja asui huoneessa, joka oli juuri herra Madeleinen huoneen alla. Hän ei kiinnittänyt lainkaan huomiota portinvartijattaren sanoihin, paneutui levolle ja nukkui. Puoliyön aikaan heräsi hän äkkiä; hän oli unensa läpi kuullut melua yläpuoleltaan. Hän kuulosti. Oli niinkuin olisi kävelty edes takaisin siellä huoneessa hänen päänsä päällä. Hän kuulosti tarkemmin ja tunsi herra Madeleinen käynnin. Tämä tuntui hänestä oudolta; tavallisesti ei herra Madeleinen huoneesta kuulunut vähintäkään melua ennen ylösnousun aikaa. Hetkistä myöhemmin kuulusti rahastonhoitajasta niinkuin olisi laatikoita avattu ja suljettu. Sitten sysättiin jotain huonekalua, sitten oli kaikki hiljaa, kunnes käynti taas alkoi. Rahastonhoitaja kohousi istualleen, karisti unet silmistään, katseli, tähysteli ja huomasi lasistaan valaistun akkunan punertavan heijastuksen vastakkaisella muurilla. Päättäen säteiden suunnasta voi valo lähteä vain herra Madeleinen huoneesta. Heijastus värisi ja lekkui, aivan kuin johtuisi se pikemmin takkavalkeasta kuin kynttilästä. Akkunapuitteiden varjoa ei siihen kuvastunut, mikä osotti akkunan olevan sepo seljällään. Tämä akkunan auki-olo näin kylmällä ilmalla oli suorastaan hämmästyttävää. Rahastonhoitaja nukkui uudestaan. Parisen tuntia myöhemmin heräsi hän jälleen. Sama hidas, säännöllinen käynti kaikui yhäti hänen yläpuoleltaan.

Heijastus väikkyi yhä muurilla, mutta se oli jo kalpea ja rauhallinen kuin lampun tai kynttilän säteily. Akkuna oli yhä auki.

Katsokaamme, mitä herra Madeleinen huoneessa tapahtui.

3.

Myrsky ihmissielussa.

Lukija on varmaankin arvannut jo, että herra Madeleine on juuri Jean
Valjean.

Me olemme usein pilkistäneet tämän sielun syvyyksiin; hetki on tullut katsahtaa sinne jälleen. Me käymme siihen liikutetuin mielin ja vapisten. Ei löydy mitään kauhistuttavampaa kuin tällainen tarkastelu. Hengen silmä ei voi missään löytää häikäisevämpää valoa tai synkempää pimeyttä kuin ihmissielussa; se ei voi nähdä mitään pelottavampaa, sekavampaa, salaperäisempää, määrättömämpää. On näky mahtavampi kuin meri, se on taivas; on näky mahtavampi kuin taivas, se on ihmissielu salattuine syvyyksineen.

Ken tahtoisi tehdä runoelman ihmissielusta, olkoonpa vain yhden ainoan ihmisen, olkoonpa vain kaikkein halvimman ihmisen, hänen tulisi osata sulattaa kaikki runolajit yhdeksi suureksi, yleväksi runoelmaksi. Ihmissielu on haaveiden, pyyteiden ja pyrkimysten alkumeri, unelmien sulatusahjo, ajatusten kehto, usein ajatusten, joista häpeän puna poskille kohoaa; se on rikkiviisaan järkeilyn tyyssija, se on intohimojen taistelutanner. Tunkeudupas eräinä hetkinä jonkun miettivän ihmisolennon kalpeiden kasvojen läpi ja katso syvemmälle, katso sieluun, katso sinne pimeyteen ja hämärään. Siellä havaitset tyynestä ulkopinnasta huolimatta otteluja mahtavampia kuin Homeron jättiläisten, taisteluja hirveämpiä kuin Miltonin lohikäärmeiden ja vesihirviöiden ja haamujoukkojen, näkyjä kauhistavampia kuin Danten kärsimys-kerroksissa. Tämä on kamala tämä äärettömyys, jota jokainen ihminen kantaa povessaan ja johon hän epätoivoissaan kokee sovittaa järkensä aikomuksia ja elämänsä tekoja!

Alighieri kohtasi kerran pelottavan oven, jonka edessä hän epäröi. Mekin seisomme nyt tuollaisen oven edessä, jonka kynnyksellä epäröimme, astuako sisään vai eikö. Mutta me käymme kuitenkin kynnyksen yli.

Meillä on vain hyvin vähän lisättävää siihen, mitä lukija jo tietää Jean Valjeanille tapahtuneen Pikku-Gervaisin kohtauksen jälkeen. Tästä hetkestä alkaen tuli hänestä toinen ihminen. Mitä piispa oli tahtonut hänestä tehdä, sen vei hän itse päätökseen. Se oli enemmän kuin muutos, se oli todellinen kirkastus.

Hänen onnistui pysytellä piilossa ja myydä piispan hopeakalut, joista hän säilytti vain kynttilänjalat ikäänkuin muistoksi; hän kulki kaupungista kaupunkiin, vaelsi läpi Ranskanmaan, saapui Montreuil-sur-Meriin, teki keksinnön, josta olemme puhuneet, toimitti kaiken sen, mistä olemme kertoneet, pääsi lopulta saavuttamattomaan, koskemattomaan asemaan; ja niin eli hän rauhallisesti Montreuil-sur-Merissä, onnellisena, tuntiessaan sydämessään menneisyyden surut ja nähdessään elämänsä loppupuolen peittävän näkymättömiin sen alkupuolen, turvallisena ja toivovana, vain kaksi ajatusta mielessään: salata nimensä ja pyhittää elämänsä hyvyyden töille; päästä pakoon ihmisiä ja palata Jumalan luo.

Nämä kaksi ajatusta olivat hänen sielussaan niin läheisesti toisiinsa liittyneet, että ne muodostivat vain yhden; ne olivat molemmat yhtä valtaavia ja voimakkaita, ja ne hallitsivat hänen pienimpiäkin tekojansa. Tavallisesti olivat ne hyvässä sovussa hänen elämäänsä ohjatessaan; ne käänsivät häntä suruja kohti; ne tekivät hänet hyväntahtoiseksi ja yksinkertaiseksi; ne antoivat hänelle samanlaisia neuvoja. Mutta joskus joutuivat ne ristiriitaan keskenään. Tällaisessa tapauksessa, senhän muistamme, ei mies, jota koko Montreuil-sur-Merin seutu kutsui herra Madeleineksi, epäröinyt hetkeäkään, vaan uhrasi edellisen jälkimäiselle, turvallisuutensa hyveelle. Niin oli hän vastoin kaikkea varovaisuutta ja viisautta säilyttänyt piispan kynttilänjalat, pukeutunut suruun, kutsuttanut luokseen ja kuulustellut kaikkia paikkakunnalle saapuvia savoijalaispoikia, hankkinut tietoja Faverollesin perheistä ja Javertin uhkaavista puheista välittämättä pelastanut vanhan Faucheleventin hengen. Hän näytti ajattelevan niinkuin kaikki ne, jotka ovat elämässään noudattaneet rakkautta, pyhyyttä ja hurskautta, että hänen ensimäinen velvollisuutensa ei kohdistunut häneen itseensä.

Mutta täytyy sanoa, ett'ei mitään tällaista ollut vielä esiintynyt. Eivät milloinkaan vielä olleet ne kaksi ajatusta, mitkä vallitsivat tätä onnettomuuksien miestä, jonka kärsimyksiä tässä kerromme, joutuneet niin vakavaan taisteluun keskenään. Hän ymmärsi sen hämärästi, mutta syvästi heti Javertin ensimäisistä sanoista, jotka tämä lausui työhuoneeseen astuessaan. Hetkellä, jolloin niin oudoissa olosuhteissa lausuttiin nimi, jonka hän oli koettanut haudata mahdollisimman syvälle, valtasi hänet rajaton hämmästys, ja ikäänkuin kohtalonsa kamalan kummallisuuden päihdyttämänä vavahti hän, kuin aavistaen järisyttäviä iskuja; hän kumartui kuin tammi hirmumyrskyn lähetessä, kuin sotilas väkirynnäkön tullen. Hän tunsi päänsä päälle kokoutuvan synkkiä pilviä, täynnä ukkosta ja salamanvälähdyksiä. Kuunnellessaan Javertin puhetta pisti hänen päähänsä ensin ajatus heti kiiruhtaa antamaan itsensä ilmi, pelastamaan tämän Champmathieun vankilasta ja astumaan itse sijaan; se tuotti tuskaa ja viilsi kuin leikkaus lihaan, sitten se hävisi, ja hän sanoi itselleen: Maltahan! Maltahan! — Hän tukahutti tämän ensimäisen jalomielisyyden puuskan ja väistyi sankarillisuutta tavottelemasta.

Olisi epäilemättä ollut sangen kaunista, ellei tämä mies piispan hurskasten sanojen jälkeen, niin monien katumus- ja kieltäymys-vuosien jälkeen, edes tällaisessa hirvittävässä asemassa, olisi silmänräpäystäkään epäröinyt, vaan olisi järkähtämättömästi kulkenut ammottavaa kuilua kohti, jonka pohjalla oli taivas; se olisi ollut kaunista, mutta niin ei tapahtunut. Meidän tulee vaan kertoa, mitä tapahtui tässä sielussa, emmekä me voi siis mitään lisätä tai ottaa pois. Ensi hetkenä vei hänet valtoihinsa itsesäilytys-vaisto; hän kokosi nopeasti ajatuksensa, tukahutti liikutuksensa, huomasi Javertin läsnä-olon, tämän suuren vaaran, peräytyi kauhistuksen koko voimalla tekemästä mitään määrättyä päätöstä, yritti olla lainkaan ajattelematta sitä, mitä hänen nyt tulisi tehdä ja koki jälleen saavuttaa tyyneytensä niinkuin taistelija uudelleen tarttuu pudonneeseen kilpeensä.

Koko lopun päivää oli hän tässä tilassa, myrsky sisässä, syvä rauha ulkopuolella. Hän ryhtyi vain niin sanoaksemme "suojeleviin toimenpiteisiin". Hänen aivoissaan oli vielä kaikki hämärää ja sekavaa; myllerrys oli siellä niin valtava, ett'ei hän voinut muodostaa ainuttakaan selvää ajatusta; eikä hän olisi voinut itsestään mitään ilmottaa, paitsi ehkä sen, että hän oli saanut ankaran iskun. Hän meni totuttuun tapaansa Fantinen sairasvuoteen ääreen, ja jonkunlainen hyvyyden vaisto sai hänet viipymään siellä tavallista kauvemmin, koska hän ymmärsi, että näin tuli tehdä ja että tuli varottaa sisaria hyvin hoitamaan Fantinea siltä varalta, että hänen täytyisi poistua. Hän tunsi sekavasti että hänen ehkä täytyisi mennä Arrasiin, ja vaikk'ei hän ollut lainkaan päättänyt lähteä tälle matkalle, ajatteli hän kuitenkin, että suojassa kun oli kaikilta epäluuloilta, sopisi hänen varsin hyvin käydä katsomassa mitä tapahtuisi, ja niin tilasi hän Scaufflairen hevosen ja rattaat, ollakseen valmiina kaikkien tapausten varalle.

Hän söi päivällisensä melkoisella ruokahalulla.

Tultuaan huoneeseensa rupesi hän miettimään.

Hän tutki asemaa ja huomasi sen kauhistuttavaksi; niin kauhistuttavaksi, että hän kesken mietteitään selittämättömän tuskan valtaamana nousi tuoliltaan ja väänsi ovensa säppiin. Hän pelkäsi jonkun onnettomuuden vielä pyrkivän sisään. Hän varustautui mahdollisuuksia vastaan.

Hetkistä myöhemmin puhalsi hän kynttilänsä sammuksiin. Se kiusasi häntä.

Hänestä tuntui, että joku voi sen nähdä.

Kuka joku?

Voi! Se, minkä hän oli tahtonut oven taakse jättää, se oli astunut sisään; se, minkä hän oli tahtonut pimeyteen peittää, katseli häntä hellittämättömästi. Hänen omatuntonsa.

Hänen omatuntonsa, s.t.s. Jumala.

Mutta ensi hetkellä sai hän itsensä petetyksi. Hän oli tuntevinaan varmuutta ja yksinäisyyttä. Oven lukottuaan luuli hän olevansa saavuttamattomissa. Kynttilän sammutettuaan luuli hän olevansa näkymättömissä. Silloin pääsi hän itsensä valtiaaksi; hän laski kyynärpäänsä pöydälle, nojasi päänsä käteensä ja ryhtyi ajattelemaan pilkkosen pimeässä.

"Missä minä olen? — Enkö uneksi? — Mitä olen kuullut? — Onko varmasti totta, että olen nähnyt tuon Javertin ja että hän puhui minulle niin? — Kuka on tämä Champmathieu? — Onko hän siis minun näköiseni? — Onko se mahdollista? Kun ajattelen, että eilen olin vielä niin rauhallinen, enkä osannut mitään epäilläkään! — Mitä minä eilen tähän aikaan teinkään? — Mitä tämä tapaus oikeastaan merkitsee? — Miten se tulee päättymään? — Mitä tehdä? —"

Näin hän tuskissaan mietti. Hänen aivonsa olivat kadottaneet voimansa säilyttää ajatuksia, jotka tulivat ja menivät kuin meren aallot, ja hän tarttui kaksin käsin otsaansa niitä pysähdyttääkseen.

Tämä myllerrys, joka kaatoi hänen tahtonsa ja järkensä ja josta hän koki päästä selvyyteen ja johonkin varmaan päätökseen, tuotti hänelle vain tuskaa; ei valon häivettäkään näkynyt.

Hänen päätänsä poltti. Hän meni akkunan ääreen ja avasi sen selkoseljälleen. Ei ainuttakaan tähteä taivaalla. Hän palasi istumaan pöydän ääreen. Näin kului tunti.

Mutta vähitellen alkoi muodostua hämäriä rajapiirteitä hänen mietiskelyynsä, ja hän saattoi nyt tarkemmin huomata todellisuuden, ei tosin koko asemaa sellaisenaan, mutta muutamia yksityiskohtia. Aluksi pääsi hän selville siitä, että niin tavaton, niin tukala kuin tämä asema olikin, hän oli täydellisesti sen herra.

Hänen hämminkinsä siitä vain kasvoi. Tykkänään riippumatta toimintansa ankaran uskonnollisesta päämäärästä, ei kaikki se, mitä hän oli tähän päivään asti tehnyt, ollut muuta kuin kuopan kaivamista, johon hän voisi haudata nimensä. Mitä hän oli kaikkein eniten pelännyt itsetutkistelunsa hetkinä, unettomina öinään, oli kuulla joskus lausuttavan tätä nimeä; hän sanoi itselleen, että silloin olisi kaikki lopussa; hän pelkäsi, että sinä päivänä, jolloin tämä nimi uudestaan kohoisi esiin, sinä päivänä hävittäisi se myös hänen uuden elämänsä ja ehkäpä hänen uuden sielunsakin. Hän värisi vain ajatellessaankin sellaista mahdollisuutta. Jos joku olisi hänelle sanonut näinä hetkinä, että tulisi vielä sekin aika, jolloin tämä nimi kaikuisi hänen korvissaan, jolloin nämä kamalat sanat, Jean Valjean, äkkiä ponnahtaisivat esiin yöstä ja kohoisivat hänen silmiensä eteen, jolloin tämä kauhistava valo, jonka määränä oli hävittää hänen turvallinen salakähmäisyytensä, äkkiä leimahtaisi loimuun hänen päänsä päällä, jos joku olisi sitten sanonut, ett'ei tämä nimi häntä uhkaisi, että tämä valo tekisi pimeyden yhä synkemmäksi, että tämä revitty peite yhä vain salaperäisyyttä enentäisi, että tämä maanjäristys vain vahvistaisi hänen rakennuksensa perustuksia, ett'ei tällä kuulumattomalla tapauksella tulisi olemaan muuta seurausta — mikäli hän vaan itse tahtoi — kuin että se tekisi hänen henkilönsä samalla kertaa kirkkaammaksi ja tutkimattomammaksi ja että hän, hyvä ja kunnianarvoisa kansalainen herra Madeleine, pääsisi ristikuulustelustaan tätä Jean Valjeanin haamua vastaan yhä kunnioitetumpana, yhä rauhallisempana ja yhä turvallisempana — jos joku olisi hänelle moista puhunut, olisi hän pudistanut päätään ja pitänyt sellaisia otaksumia mielettöminä. Mutta nythän oli juuri näin käynyt, koko tämä mahdottomuuksien sekamelska oli muuttunut tapahtuneeksi todellisuudeksi, ja Jumala oli sallinut näiden järjettömäin luulottelujen mennä täytäntöön!

Mietiskely toi yhä uutta valoa. Hän sai yhä enemmän ja enemmän selkoa tilastaan.

Hänestä tuntui kuin olisi hän vast'ikään herännyt oudosta unesta ja kuin huomaisi hän nyt vasta väristen, turhaan ponnistaen vastaan, liukuvansa kaltevaa pintaa pitkin keskellä synkeintä yötä yhä lähemmäksi ammottavan kuilun reunaa. Hän näki selvästi siellä pimeässä tuntemattoman miehen, muukalaisen, jota kohtalo piti hänenä ja työnsi kuiluun hänen sijastaan. Kuilu ei ennen sulkeutuisi, ennenkuin joku sinne putoaisi, joko sitten hän tai joku muu.

Tarvitsi vain antaa mennä.

Kirkkaus tuli täydelliseksi ja hän tunnusti itselleen tämän: "Hänen paikkansa kaleereilla oli tyhjä, turhaan hän ponnistelisi, se odottaisi häntä yhä, Pikku-Gervaisin ryöstäminen hänet sinne varmasti veisi, tämä tyhjä paikka odottaisi ja vetäisi häntä siksi, kunnes hän sinne joutuisi, siitä ei pääse mihinkään, se ottaa omansa". — Ja sitten hän ajatteli: Siitä hetkestä lähtien, jolloin hänellä oli sijainen, jolloin eräällä Champmathieulla sattui olemaan huono onni, jolloin hän itse, jota nyt henkilökohtaisesti rangaistusvankilassa edusti tämä Champmathieu, eli yhteiskunnan helmassa herra Madeleinen nimen suojissa, siitä hetkestä lähtien ei hänellä ollut enää mitään peljättävää, kunhan hän vaan ei estäisi ihmisiä sulkemasta tätä Champmathieuta sen häpeän kiven taakse, joka hautakiven tavoin kerran putoaa eikä koskaan enää nouse.

Kaikki tämä oli niin voimakasta, niin rajua ja kummallista, että hänessä tapahtui äkkiä tuollainen kuvaamaton mielenliikutus, jota ei kukaan ihminen koe kahta tai kolmea kertaa elämässään, joka on jonkunlaista omantunnon puistatusta, joka myllertää esiin kaikki sydämen epäilyt, joka on yhdistys ivaa, iloa ja epätoivoa ja jota voisimme nimittää sisäiseksi naurunremahdukseksi.

Hän sytytti nopeasti kynttilän uudelleen.

"Mutta mitä minä oikeastaan pelkään? Mikä minut panee moista ajattelemaan? Minähän olen pelastettu. Kaikki on selvä. Oli olemassa enää vain yksi avonainen ovi, jonka kautta entisyyteni saattoi hyökätä elämäni kimppuun; nyt on sekin ovi kiinni muurattu, iki-ajoiksi! Tämä Javert, joka on minua kiusannut niin pitkät ajat, tämä pelottavan tarkka urkkija, joka näytti minut paljastaneen ja joka jumaliste! minut paljastikin ja joka seurasi minua kaikkialle, tämä kamala vainukoira, joka herkeämättä nuuski jälkiäni, hän on nyt joutunut harhateille kerrassaan väärille poluille, toisille suunnille! Hän on nyt tyytyväinen, hän on jättävä minut rauhaan, hänhän on saanut kynsiinsä Jean Valjeaninsa! Kukaties lähtee hän vielä pois koko kaupungistakin! Ja kaikki tämä on tapahtunut ilman, minua! Minä en ole sormeanikaan liikuttanut! Mitä pahaa ja onnetonta siinä siis voisi olla? Jos ihmiset minut näkisivät, niin luulisivatpa he totta tosiaan minulle kummia tapahtuneen! Ja jos lopulta pahaa jollekin tapahtuu, niin siihen ei ole minulla pienintäkään syytä. Kaitselmus on kaikki niin asettanut. Se tahtoo ilmeisesti johtaa asiat juuri näin! Onko minulla oikeutta häiritä sen aikomuksia? Minne minä oikeastaan pyrin? Mihin minä haluan sekaantua? Asia ei koske minua lainkaan. Mitä! Enkö ole tyytyväinen! Mitä minulle siis pitää? Päämäärä, jonne jo niin monta vuotta olen pyrkinyt, joka on ollut öitteni ajatus ja rukousteni esine, turvallisuus, minähän olen sen juuri nyt saavuttamaisillani. Jumala niin tahtoo. Minun ei tule toimia Jumalan tahtoa vastaan. Ja miksi Jumala sitä tahtoo? Jotta minä jatkaisin sitä, mitä olen alottanut, jotta tekisin hyvää, jotta olisin kerran suurena, rohkaisevana esimerkkinä muille, jotta voitaisiin sanoa, että toimittamaani katumusparannukseen ja hyveeseen, johon olin palannut, liittyi lopultakin hiukan onnea! Enpä tosiaankaan ymmärrä, miksi pelkäsin mennä sen kunnon kirkkoherran luo, kertoa hänelle kaikki kuin rippi-isälleni ja pyytää hänen neuvoaan, sillä hän olisi varmasti sanonut minulle aivan samaa. Se on päätetty, antakaamme asiain mennä menojansa! Antakaamme hyvän Jumalan toimia!"

Näin puheli hän itselleen sielunsa syvyyksissä, vaappuessaan niin sanoaksemme oman kuilunsa partaalla. Hän nousi tuoliltaan ja alkoi kävellä huoneessa. — "Älkäämme ajatelko enää koko juttua!" sanoi hän. "Päätös on tehty!" — Mutta hän ei tuntenut itseään lainkaan iloiseksi.

Päinvastoin.

Yhtä vaikeata on estää ajatusta palajamasta yhä samaan asiaan kuin estää merta palajamasta rannalleen. Merimies nimittää sitä kohovedeksi; syyllinen kutsuu sitä omantunnon tuskiksi. Jumala nostattaa sielun niinkuin valtameren.

Muutamain silmänräpäysten kuluttua alotti hän jälleen, tahtoi tai ei, tämän synkeän vuoropuhelunsa, jossa hän itse puhui ja itse kuunteli, sanoen sen, mistä hän olisi mielellään ollut vaiti, kuunnellen sitä, mitä hän ei olisi lainkaan halunnut kuulla, lannistuen sen salaperäisen voiman edessä, joka sanoi hänelle: ajattele! samoin kuin se kaksituhatta vuotta sitten sanoi eräälle toiselle tuomitulle: käy!

Ennenkuin menemme etemmäksi, ja jotta meitä täydellisesti ymmärrettäisiin, teemme muutamia tarpeellisia huomautuksia.

On varmaa, että voidaan puhua itselleen; ei löydy ainuttakaan ajattelevaa olentoa, joka ei olisi sitä kokenut. Saattaapa sanoa, ett'ei teonsanassa koskaan ilmene mahtavampaa salaisuutta kuin sen kulkiessa ihmisen sisimmässä ajatuksesta tietoisuuteen ja sen palatessa tietoisuudesta ajatukseen. Vain tässä mielessä on ymmärrettävä tässä luvussa usein käytetyt sanat: hän sanoi, hän huudahti. Sanotaan itselleen, puhutaan itselleen, huudahdetaan itselleen, lainkaan keskeyttämättä ulkonaista äänettömyyttä. Ankara myrsky myllertää; kaikki meissä puhuu, paitsi suu. Sielun todellisuudet, vaikka eivät olekaan silmin nähtäviä eivätkä käsin kosketettavia, ovat yhtä hyvin todellisuuksia.

Hän siis kysyi itseltään, mihin tulokseen hän oli tullut. Hän tutkisteli itseään tuon "tehdyn päätöksen" suhteen. Hän tunnusti itselleen, että kaikki, mitä hän äsken oli hengessään rakennellut, oli hirvittävää, että "antaa asiain mennä menojansa, antaa hyvän Jumalan toimia" oli suorastaan kamalaa. Antaa mennä täytäntöön tämän kohtalon ja ihmisten erehdyksen, ei estää sitä, auttaa sitä vaiti-olollaan, ei toimia mitään, se oli samaa kuin tehdä kaikki! se oli tekopyhän kunnottomuuden viimeinen aste! se oli rikos, alhainen, halpamainen, kavala, inhottava, hirveä rikos!

Ensi kerran kahdeksaan vuoteen tunsi tämä onneton mies pahan ajatuksen ja pahan teon kirpeätä makua suussaan.

Hän sylki sen inhoten pois.

Hän kuulusteli itseään edelleen. Hän kysyi ankarana itseltään mitä hän oli tarkottanut sanoessaan: "Päämääräni on saavutettu!" Hän selvitti itselleen, että hänen elämällään oli todellakin joku päämäärä. Mutta mikä päämäärä? Salatako nimeänsä? Pettääkö poliisia? Niinkö pienen asian takia oli hän tehnyt kaiken, mitä oli tehnyt? Eikö hänellä ollut sen suurempaa, sen jalompaa päämäärää? Pelastaa, ei henkilönsä, vaan sielunsa. Tulla kunnialliseksi ja hyväksi taas. Olla hurskas ja vilpitön! Eikö hän ollut juuri tätä, ja vain tätä aina tahtonut, eikö piispa ollut juuri näin käskenyt? — Sulkeako ovi menneisyydeltään? Mutta hänhän ei sitä sulkenut, suuri Jumala! Hän avasi sen jälleen tekemällä häpeällisen teon! Hänestähän tuli uudelleen varas, kaikista varkaista inhottavin! Hän varasti toiselta hengen, elämän, rauhan, sijan auringonpaisteessa! Hänestä tuli salamurhaaja! Hän tappoi, tappoi henkisesti, köyhän miehen, hän pakotti hänet kestämään tätä kauheata elävää kuolemaa, tätä hitaasti, mutta varmasti surmaavaa kuolemaa, jota kutsutaan rangaistusvankilaksi! Ei! päinvastoin tahtoi hän itse antautua oikeuden käsiin, pelastaa tämän miehen, jota niin hirvittävä erehdys vainosi, ottaa entisen nimensä, tulla velvollisuuttaan noudattaen kaleeriorja Jean Valjeaniksi; silloin olisi hän todellakin kuolleista noussut, silloin olisi hän ikipäiviksi sulkenut helvetin, mistä hän oli päässyt! Vaikka hän sinne näennäisesti putosikin, vapautui hän siitä todellisuudessa! Niin täytyi tehdä! Ell'ei hän sitä tekisi, ei hän olisi mitään tehnyt! Koko hänen elämänsä olisi hyödytön, koko hänen katumus-parannuksensa hukkaan mennyt, ja hänellä ei olisi muuta kuin sanoa: Mitä tässä turhia! Hän tunsi, että piispa oli hänen lähellään, että piispa sitä paremmin saattoi olla läsnä, koska hän oli kuollut, että piispa katseli häntä hellittämättä, että vast'edes tulisi pormestari Madeleine kaikkine hyveineen olemaan hänen mielestään inhottava, ja että kaleeriorja Jean Valjean olisi hänestä ihana ja puhdas. Hän tunsi, että ihmiset näkivät vain hänen naamarinsa, mutta että piispa näki hänen todelliset kasvonsa. Hän tunsi, että ihmiset näkivät elämänsä, mutta että piispa näki hänen sielunsa. Täytyi siis mennä Arrasiin, vapauttaa väärä Jean Valjean ja ilmaista oikea! Se oli kyllä uhreista suurin, voitoista tuskallisin, viimeinen noustava porras; mutta niin täytyi. Surullinen kohtalo! Vain vaipumalla häpeään ihmisten silmissä saattoi hän astua pyhyyden kunniaan Jumalan edessä!

"Kas niin", sanoi hän, "tehkäämme niin! täyttäkäämme velvollisuutemme! pelastakaamme tämä mies!"

Hän lausui nämä sanat ääneen, huomaamatta itse ensinkään kovaa puhuvansa.

Hän ryhtyi tarkastamaan ja järjestämään kirjojansa. Hän heitti tuleen tukun varattomille pikku-kauppiaille asetettuja velkakirjoja. Hän kirjotti kirjeen ja sulki sen sinetillään; jos joku olisi ollut huoneessa tähän aikaan, olisi hän nähnyt sen kuoreen kirjotetuksi: Herra pankkiin Laffittelle, Artoisin katu, Pariisi.

Hän otti kirjotuspöydän laatikosta kirjelaukun, joka sisälsi muutamia seteleitä ja passin, jota hän oli samana vuonna käyttänyt edusmiesvaaleissa.

Ken olisi nähnyt hänen toimittavan näitä askareitaan niin vakavana, miettivänä ja rauhallisena, ei olisi osannut lainkaan aavistaa, mitä hänen sisässään tapahtui. Joskus vain liikkuivat hänen huulensa; toisin hetkin kohotti hän taas päänsä ja tuijotti johonkin kohtaan seinässä, aivan kuin olisi siten etsinyt valaistusta ja selvyyttä ajatuksiinsa. Saatuaan Laffitten kirjeen valmiiksi pisti hän sen taskuunsa, samoin kuin paperilaukunkin, ja alkoi taas käyskennellä edestakaisin.

Hänen mietiskelynsä pysyi yhä samoilla poluilla. Hän näki yhä velvollisuutensa tulikirjaimin kirjotettuna säteilevän silmiensä edessä, selvänä ja väistämättömänä: — Mene! Ilmaise itsesi! Sano oikea nimesi!

Hänestä tuntui myös kuin liikkuisivat hänen edessään näkyvin muodoin ne kaksi ajatusta, jotka olivat tähän asti olleet hänen elämänsä ohjaajina: nimensä kätkeminen, sielunsa pyhittäminen. Ensi kerran ilmestyivät ne nyt hänen eteensä täysin selvinä, ja hän huomasi nyt erotuksenkin niiden välillä. Hän tunnusti, että toinen näistä ajatuksista oli ehdottomasti hyvä, mutta että toinen saattoi muuttua huonoksi; että toinen tiesi uhrautumista ja toinen itsekkyyttä; että toinen sanoi: lähimäinen, ja toinen: minä; että toinen oli valosta kotoisin, toinen pimeyden perua.

Ne taistelivat, hän näki niiden taistelun. Mitä enemmän hän mietti, sitä suuremmiksi olivat ne kasvaneet hänen sielunsa silmien edessä; nyt olivat ne muuttuneet jättiläismäisiksi; ja hänestä tuntui kuin näkisi hän sisässään, siinä äärettömyydessä, josta ylempänä puhuimme, synkkyyden ja valonvälähdysten keskellä taistelevan enkelin ja pahanhengen.

Hän oli kauhun vallassa, mutta hyvä ajatus näytti voittavan.

Hän tunsi nyt elävänsä sielunsa ja kohtalonsa toista ratkaisevaa hetkeä; piispa oli merkinnyt ensimäistä vaihetta hänen uudessa elämässään, tämä Champmathieu merkitsi toista. Suuren muuttumisen jälkeen tuli suuri koetus.

Vaan hetkiseksi vaimennut kiihkeä mieliala palasi vähitellen. Tuhannet ajatukset risteilivät hänen aivoissaan, mutta ne yhä vain vahvistivat häntä hänen päätöksessään.

Eräänä hetkenä sanoi hän itselleen, että hän ehkä otti asian liian vakavalta kannalta, että tämä Champmathieun juttu lopultakin oli hyvin turhanpäiväinen, että hän tositeossa olikin varastanut.

Hän vastasi itselleen: "Jos tämä mies on todella varastanut muutamia omenoita, seuraa siitä kuukausi vankeutta. Kaleereista ei voi olla puhettakaan. Ja kuka tietää, onko hän sentään varastanutkaan? Onko se todistettu? Jean Valjeanin nimi musertaa hänet ja tekee todistukset tarpeettomiksi. Eivätkö yleiset syyttäjät tavallisesti aina menettele näin? Hänet uskotaan varkaaksi, koska hänet tiedetään rangaistusvangiksi".

Toisena hetkenä ajatteli hän, että vaikka hän itsensä ilmaisikin, katsottaisiin ehkä hänen tekonsa sankarillisuuteen ja hänen seitsemän vuoden nuhteettomaan elämäänsä ja kaikkeen siihen, mitä hän oli tehnyt maan hyväksi, ja että hänet armahdettaisiin.

Mutta tämä otaksuma häipyi pian, ja hän hymyili katkerasti ajatellessaan, että niiden kahden frangin varastaminen Pikku-Gervaisilta merkitsisi hänet uudistettuun rikokseen vikapääksi, että tämä asia varmasti tulisi ilmi ja että hänet lain selvien määräysten mukaan tuomittaisiin pakkotyöhön.

Hän hylkäsi tämän harhaluulon, koki irrottautua yhä enemmän maasta ja etsiä lohdutusta ja voimaa muualta. Hän vakuutti itselleen, että velvollisuus oli ennen kaikkea täytettävä, ett'ei hän ehkä olisikaan onnettomampi velvollisuutensa täytettyään kuin sen petettyään, että inhottava rikos myrkyttäisi hänen arvonsa, hänen hyvän maineensa, hänen hyvät työnsä, kunnioituksen, yleisen kiintymyksen, hänen almunsa, hänen rikkautensa, hänen kansansuosionsa, hänen hyveensä, jos hän antaisi asiain mennä menojaan ja jäisi Montreuil-sur-Meriin. Ja minkä maun saisivatkaan kaikki nämä tähän inhottavaan rikokseen liittyvät pyhät asiat! Mutta jos hän uhrinsa täyttäisi, kohottaisi ja vahvistaisi ihana tietoisuus siitä häntä vankilassakin, kahleissa, kaularaudassa, viheriässä päähineessä, herkeämättömässä raatamisessa, armottoman häpeänkin keskellä!

Sitten pääsi hän myös selville siitä, että näin oli määrä käydä, että hänen kohtalonsa oli sellainen, että hän ei voinut muuttaa ylhäisemmän aivoituksia, että joka tapauksessa oli valittava kahden välillä: joko hyve ulospäin ja inho sisäänpäin, tai viattomuus sisäänpäin ja häpeä ulospäin.

Tällaisia synkeitä ajatuksia seulomaan ei häneltä rohkeutta puuttunut, mutta aivot väsyivät. Hän koki vasten tahtoaankin ajatella muita vähäpätöisiä asioita.

Verisuonet jyskyttivät ankarasti hänen ohimoissaan.

Yhä hän vain käyskenteli edestakaisin. Kirkon kello löi ensin puolta yötä, sitten kaupungintalon kello. Hän luki noiden kahden kellon kaksitoista lyöntiä ja vertaili niiden erilaista ääntä. Ja hän muisti nyt jokunen päivä sitten nähneensä eräällä romukauppiaalla myytävänä vanhan kirkonkellon, jonka laitaan oli kaiverrettu nimi: Antoine Albin de Romainville.

Hänen tuli kylmä. Hän teki pesään tulta. Mutta hän ei hoksannut sulkea akkunaa.

Sillävälin oli entinen hämminki ja sekamelska vallannut hänet uudestaan. Hänen täytyi aika lailla ponnistaa muistaakseen, mihin oli ennen puolen yön lyömistä ajatuksissaan ehtinyt. Viimein se onnistui.

"Niin, niin!" sanoi hän itselleen, "minähän olin päättynyt ilmaista itseni".

Ja äkkiä muistui hänen mieleensä Fantine.

"Mutta miten käy tämän tyttö raukan!" sanoi hän.

Siitä alkoi uusi taistelu.

Hänen mietiskelyihinsä yht'äkkiä ilmestyvä Fantine oli kuin jotain odottamatonta valoa levittävä säde. Hänestä tuntui kaikki muuttavan muotoaan hänen ympärillään ja hän huudahti:

"Tähän asti olenkin ajatellut vain itseäni! Omista eduistani olen yksinomaan huolehtinut! Minun tulee vaijeta tai puhua — kätkeä itseni tai pelastaa sieluni — olla halveksittava ja kunnioitettu hallitusmies tai halveksittu ja kunnioitettava kaleeriorja, yhä minä, aina vain minä, yksinomaan minä! Mutta, hyvä Jumala, sehän on kaikki pelkkää itsekkäisyyttä! Pelkkää itsekkäisyyttä, vaikka vain erilaisissa muodoissa! Eikö minun tule ajatella hiukan muitakin? Vanhurskauden ensimäinen vaatimus on, että tulee ajatella muita. Katsokaamme, tutkikaamme. Jos jätämme minut pois luvusta, unohdamme, hävitämme, mitä syntyy silloin kaikesta tästä? — Jos annan itseni ilmi! Minut vangitaan, tämä Champmathieu päästetään vapaaksi, minut viedään uudestaan kaleereille. Hyvä! Entä sitten? Mitä tapahtuu täällä? Täällähän on koko seutu, koko kaupunki minusta riippuvainen, täällä ovat tehtaat, teollisuus, työläiset, miehet, naiset, vanhukset, lapset, köyhät! Minä olen kaiken luonut, minä kaikki elätän; missä ikänä savu piipusta nousee, siinä olen minä pannut puut pesään ja lihan pataan; minä olen synnyttänyt hyvinvoinnin, liikkeen, luoton; ennen minua ei ollut mitään; minä olen nostanut, elähyttänyt, vilkastuttanut, hedelmöittänyt, kiihdyttänyt, rikastuttanut koko seudun; kun minä poistun, poistuu yhdistävä sielu; kun minä poistun, kuolee kaikki. — Miten käy tämän naisen, joka on kärsinyt niin paljon, joka lankeemuksessaankin on niin puhdas, jonka kaikki onnettomuudet minä olen tahtomattani aiheuttanut! Miten käy lapsen, jota aijoin lähteä noutamaan ja jonka olen äidille luvannut! Eikö minun tule tehdä jotain tämän naisen hyväksi, korjatakseni sitä pahaa, minkä minä olen hänelle tuottanut? Jos minä katoan, mitä tapahtuu? Äiti kuolee. Lapsesta tulee mitä tahansa. Niin käy, jos minä ilmaisen itseni. — Mutta ell'en minä ilmaise itseäni? Niin, ell'en minä ilmaise itseäni?"

Tehtyään itselleen tämän kysymyksen pysähtyi hän; hän ikäänkuin epäröi ja vapisi hetken; mutta sitä ei kestänyt kauvan ja hän vastasi itselleen tyynesti:

"No niin, tämä mies joutuu siis kaleereille. Se on totta. Mutta mitä hitossa! Hänhän on varastanut! Sanoinpa mitä tahansa, väitinpä, ett'ei hän ole varastanut! Jos minä jään tänne, niin jatkan tietysti alotettua työtäni. Kymmenessä vuodessa ansaitsen kymmenen miljoonaa, minä hajotan ne yli koko maan, minulla ei ole mitään itselläni, mitä se minua hyödyttää? Enhän tee sitä omaksi hyväkseni! Kaikkein hyvinvointi kasvaa, teollisuus elpyy ja edistyy, tehtaita ja liikelaitoksia syntyy yhä uusia ja uusia, perheet, sadat perheet, tuhannet perheet ovat onnellisia! Seutu kansottuu; syntyy kyliä sinne, missä ennen oli vain jokunen maatila, syntyy maatiloja sinne, missä ennen ei ollut mitään; kurjuus häviää, ja kurjuuden mukana häviävät huonot tavat, haureus, varkaus, murhat, kaikki paheet, kaikki rikokset? Ja tämä äiti voi kasvattaa tyttärensä ihmiseksi! Ja koko suuri seutu tulee varakkaaksi ja hyväksi! Olin hullu, olin päätön, olenko tosiaankin luvannut ilmaista itseni? Täytyy toki ottaa kaikki asianhaarat huomioonsa eikä kiirehtiä turhan päiten. Mitä! Minä olisin vaan halunnut näytellä suurta, jalomielistä — näytelmää tämä sentään onkin! — minä olisin ajatellut vain itseäni, yksinomaan itseäni! Mitä? Pitäisikö kokonaisen paikkakunnan joutuman perikatoon sen takia, että voitaisiin ehkä hiukan liian ankarasta, mutta itse asiassa oikeutetusta rangaistuksesta pelastaa muuan varas, muuan puolihullu! Pitäisikö sen takia kurjan vaimoraukan menehtymän sairashuoneeseen, kurjan pikku tyttösen kuoleman kadulle kuin koiran! Sehän on kauheata! Eikä äiti saisi nähdäkään lastansa! Eikä lapsi tulisi tuntemaan äitiään! Ja kaikki tämä tuon vanhan omenanvarkaan, konnan takia, joka aivan varmasti on ansainnut kaleerit jostain muusta syystä, vaikk'eikaan tästä! Kauniita omantunnonepäilyjä todellakin, jotka pelastavat syyllisen ja uhraavat viattomat, jotka pelastavat vanhan maankiertäjän, — jolla kaiken lopuksi on enää vain muutamia vuosia elettävänään ja joka tuskin tuntisi itseään onnettomammaksi kaleereilla kuin kurjassa hökkelissäänkään — ja uhraavat kokonaisen seudun väestön, äidit, naiset, lapset! Tuon pienen Cosette-raukankin, jolla on vain minut maailmassa ja joka ehkä tälläkin hetkellä värisee aivan sinisenä vilusta Thénardierein luolassa! Ovat nekin roistoja, ne Thénardierit! Minä pettäisin velvollisuuteni kaikkia näitä avuttomia olentoja kohtaan! Minä menisin antamaan itseni ilmi! Minä tekisin todellakin tämän käsittämättömän tyhmyyden! Katsokaamme asiaa pahimmalta puolen. Otaksukaamme, että minä tässä todellakin tekisin omalta kannaltani huonon teon ja että omatuntoni minua siitä kerran soimaisi, niin silloinhan minä muiden hyvän takia kestäisin nämä nuhteet, jotka vaivaavat vain minua, tämän huonon teon, joka vain minun sieluani koskee, ja sehän olisikin juuri uhrautumista, sehän olisikin juuri hyvettä".

Hän nousi kävelemään. Tällä kertaa luuli hän olevansa tyytyväinen.

Jalokivet löytyvät vain maan synkistä uumenista; totuudet löytyvät vain ajatuksen huimaavista syvyyksistä. Hänestä tuntui kuin olisi hän nyt, laskeuduttuaan näihin syvyyksiin, harhailtuaan kauvan kaikkein synkeimmissä sopukoissa, vihdoinkin löytänyt yhden tällaisen jalokiven, yhden tällaisen totuuden, ja hänestä tuntui kuin pitäisi hän sitä kädessään; ja hän katseli sitä hämmästyen ja ihastuen.

"Niin", ajatteli hän, "niin se on! Olen osunut oikeaan. Olen päässyt ratkaisuun. Täytyyhän sitä lopultakin tulla johonkin varmuuteen. Olen tehnyt päätökseni. Antakaamme asiain mennä menojansa! Älkäämme enää horjuko, älkäämme enää väistykö. Se on kaikkein eduksi, eikä minun. Olen Madeleine, minä jään Madeleineksi. Hukka sille, joka on Jean Valjean! Minä en ole enää hän. Minä en tunne sitä miestä, minä en tiedä kuka hän on; jos joku sattuu tällä hetkellä olemaan Jean Valjean, niin pitäköön itsestään huolen! Asia ei koske minua. Se on kovan onnen nimi, se leijailee yössä, se pysähtyy, se putoaa jonkun päähän, sen pahempi sille, jonka päähän se putoaa!"

Hän katsahti pieneen takan otsalla olevaan peiliin ja virkahti:

"Katsohan vaan! Tuo päätös on minua helpottanut aika lailla! Olen aivan toisen näköinen".

Hän astui vielä muutaman kierroksen ja pysähtyi sitten äkkiä:

"Rohkeutta!" sanoi hän. "Ei pidä peljätä mitään tehdystä päätöksestä johtuvia seurauksia. Niitä on vielä siteitä, jotka kiinnittävät minut tähän Jean Valjeaniin. Ne täytyy katkaista! Tässä huoneessa löytyy esineitä, jotka voisivat minua syyttää, mykkiä esineitä, jotka voisivat kerran todistaa. Se on sanottu, niiden täytyy kaikkien kadota".

Hän kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä pienen avaimen.

Hän pisti tämän avaimen lukkoon, jonka reikää tuskin erotti seinäpaperien synkkäväristen kuvioiden keskeltä. Avautui jonkunlainen seinän nurkkaukseen ja muurin väliin laitettu salalaatikko. Tässä salalaatikossa näkyi vain muutamia vaaterääsyjä, sininen mekko, vanhat housut, vanha matkalaukku ja vahva molemmista päistään raudotettu ryhmysauva. Ne, jotka olivat lokakuussa 1815 nähneet Jean Valjeanin kulkevan Dignen läpi, olisivat helposti tunteneet koko tämän kurjan vaatetuksen.

Hän oli säilyttänyt niitä samoin kuin hän oli säilyttänyt hopeaisia kynttilänjalkoja, muistaakseen aina vaihdekohtansa. Ne esineet hän piilotti, mitkä olivat vankilasta peräisin, mutta kynttilänjalat, jotka hän oli piispalta saanut, piti hän näkyvillä.

Hän loi aran katseen oveen päin, aivan kuin olisi hän peljännyt sen avautuvan suljetusta säpistä huolimatta; sitten sieppasi hän nopeasti, heittämättä silmäystäkään näihin esineisiin, joita hän oli monet vuodet niin uskollisesti ja vaaraa uhmaten säilyttänyt, kaikki vaatekappaleet, sauvan, matkalaukun, ja heitti ne kaikki yht'aikaa tuleen.

Sitten sulki hän salalaatikon ja peitti erinomaisen huolellisesti sen oven suurella sohvalla, jonka työnsi sen eteen — jokseenkin tarpeeton toimenpide, koska salalaatikko nyt oli tyhjä.

Muutamien sekuntien kuluttua valaisi suuri punainen loimu huoneen ja vastapäisen muurin. Kaikki paloi. Ryhmysauva ratisi ja räiskyi ja lennätti kypeniä aina keskilattialle.

Matkalaukun palaessa kaikkine inhottavine rääsyineen tuli sieltä näkyviin jokin esine, joka kiilsi tuhkassa. Kumartumalla olisi helposti tuntenut sen hopearahaksi. Varmaankin pikku savoijilaiselta varastettu kaksifranginen.

Hän ei tulesta välittänyt, kulkihan vaan edestakaisin samaa tasaista käyntiänsä.

Äkkiä osui hänen silmiinsä kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, joita loimu heikosti valaisi takanotsalle.

"Kas!" ajatteli hän. "Vielä piilee Jean Valjeania noissakin. Täytyy hävittää nekin".

Hän otti ne kaksi kynttilänjalkaa.

Pesässä oli vielä tarpeeksi tulta, jotta ne voi äkkiä sulattaa ja muodostaa niistä jonkunlaisen tuntemattoman hopeaharkon.

Hän kyyristyi tulen ääreen ja lämmittelihe hetkisen. Hänen tuli oikein hyvä olla. — "Suloinen lämmin!" sanoi hän.

Hän kohensi hiillosta toisella kynttilänjalalla.

Hetkinen vielä ja ne olivat tulessa.

Silloin luuli hän kuulevansa äänen huutavan sisässään:

"Jean Valjean! Jean Valjean!"

Hänen tukkansa nousi pystyyn ja hänet valtasi suuri kauhu.

"Niin, niin! Juuri sillä tavalla! Päätä toimesi!" sanoi ääni. "Täytä työsi! Hävitä kynttilänjalat! Muserra se muisto! Unhota piispa! Unhota kaikki! Hukuta tämä Champmathieu! Se on hyvin tehty. Voit olla itseesi tyytyväinen! Niin on sovittu, niin on päätetty, niin sanottu! Tuota miestä, tuota vanhusta, joka ei tiedä mitä hänestä tahdotaan, joka ei ole ehkä mitään tehnytkään, viatonta, jonka kaikkiin onnettomuuksiin on sinun nimesi syynä, jota sinun nimesi rikoksena painaa, häntä pidetään sinuna, hänet tuomitaan, hän on päättävä päivänsä inhottuna ja hyljättynä! Se on mainiota! Pysy sinä vaan kunniallisena miehenä, sinä. Jää herra pormestariksi, jää kunnioitetuksi ja ylistetyksi, rikastuta kaupunki, ruoki puutteenalaiset, kasvata orvot, elä onnellisena, hyveiden kaunistamana ja ihailtuna; ja sillä välin kun sinä ilossa ja valossa liehut, sillä välin pitää toinen sinun punaista mekkoasi, sillä välin kantaa toinen sinun nimeäsi häpeässä ja laahaa sinun kahleitasi vankilassa! Niin, niin! Se on taitavasti tehty! Ah, sinä kurja!"

Hiki valui hänen otsaltaan. Hän tuijotti peljästyneenä kynttilänjalkoihin. Mutta hänen sisässään puhuva ääni ei ollut vielä lopettanut. Se jatkoi:

"Jean Valjean! Sinun ympärilläsi tulee olemaan paljon ääniä, jotka pitävät suurta melua, jotka puhuvat kovaa ja jotka sinua siunaavat, ja vain yksi ainoa, jota ei kukaan kuule ja joka sinua kiroo pimeyden-kuilussaan. Kuule siis, kunnoton! Kaikki nämä siunaukset häipyvät tielle ennenkuin taivaaseen ehtivät, ja vain tuo kirous nousee aina Jumalan luo!"

Tämä ääni, joka alussa heikkona oli noussut hänen sielunsa syvimmästä sopukasta, oli aste asteelta paisunut voimakkaaksi, hirvittäväksi, ja hän kuuli sen nyt korvaansa huutavan. Hänestä tuntui kuin olisi se lähtenyt hänestä pois ja kuin puhuisi se nyt ulkopuolella häntä. Hän luuli kuulleensa nuo viimeiset sanat niin selvästi, että hän kauhistuen katsahti ympäri huonetta.

"Onko täällä joku?" kysyi hän kovaa aivan sekapäissään.

Sitten sanoi hän nauraen mielipuolen tavoin:

"Kuinka tyhmä olenkaan! Eihän täällä voi ketään olla!"

Siellä oli kuitenkin joku; mutta se joku oli niitä, joita ei ihmissilmä näe.

Hän laski kynttilänjalat takanotsalle.

Sitten alkoi hän taas tuon yksitoikkoisen, surullisen kävelynsä, joka häiritsi alapuolella nukkuvan miehen unta ja herätti hänet joskus kokonaankin.

Tämä käveleminen helpotti, mutta samalla kiihdytti häntä. Joskus näyttää siltä kuin liikkuisimme me vaikeimpina hetkinämme kysyäksemme neuvoa kaikelta, mikä silloin voi osua vastaamme. Vähän ajan kuluttua ei hän enää tiennyt, mihin tuloksiin oli tullut.

Nyt pakeni hän yhtäläisellä kauhulla molempia päätöksiä, jotka hän aikaisemmin oli toisen toisensa jälkeen tehnyt. Molemmat ajatukset, jotka hänen elämäänsä johtivat, näyttivät hänestä yhtä turmiollisilta kumpikin. — Mikä kovan onnen isku! Mikä kamala sattuma tuo, että tätä Champmathieuta pidetään hänenä! Ja nyt täytyy hänen syöksyä perikatoon juuri sen välikappaleen kautta, jonka kaitselmus näytti ensin määränneen hänen pelastuksekseen!

Sitten ajatteli hän tulevaisuuttaan. Antautua oikeuden käsiin, suuri Jumala! Ilmaista itsensä! Hänet valtasi rajaton epätoivo, kun hänelle selvisi, mitä hänen oli jättäminen, mihin hänen oli meneminen. Täytyisi siis luopua tästä ihanasta, puhtaasta, kirkkaasta elämästä, kaikkien arvonannosta, kunniasta, vapaudesta! Hän ei saisi enää kuljeskella kedoilla ja kentillä, hän ei kuulisi enää lintujen laulavan toukokuussa, hän ei saisi enää jakaa lahjoja pikku-lapsille! Hän ei tuntisi enää kiitollisuuden ja rakkauden lämmittämän katseen kiintyvän itseensä! Hänen täytyisi jättää tämä talo, jonka hän oli rakentanut, tämä pieni huone! Kaikki näytti hänestä niin miellyttävältä tällä hetkellä. Hän ei enää saisi lukea kirjojaan, hän ei saisi enää kirjottaa tällä pienellä valkealla pöydällä. Hänen vanha portinvartijattarensa, ainoa palvelija, mikä hänellä oli, ei toisi enää hänelle kahvia aamuisin. Suuri Jumala! Kaiken tämän sijasta työvankila, kaularauta, punainen mekko, kahleet jalkoihin, väsymys, pimeä tyrmä, kova vuode, kaikki nämä kauhut, jotka hän niin hyvin tunsi! Hänen ijällään, oltuaan se, mikä hän nyt oli! Jos hän olisi edes nuori! Mutta häntä, vanhusta sinuttelee kuka haluaa, vanginvartija kopeloi hänen taskunsa, työnjohtaja sivaltaa häntä kepillään! Jalat paljaina raudotetuissa kengissä! Hänen täytyy aamuin ja illoin ojentaa jalkansa tarkastusmiehelle, joka vasaroineen koettelee rautarenkaan kestävyyttä! Hänen täytyy kestää vierasten uteliaat kysymykset, joihin varmasti tullaan vastaamaan: Tämä tässä on se kuuluisa Jean Valjean, joka on ollut pormestarina Montreuil-sur-Merissä! Illalla täytyy hänen hikeä valuen, väsymyksen murtamana, viheriä päähine silmille vedettynä nousta vierustoveri rinnallaan vartijan piiskan paukkuessa uivan vankilan tikapuurappuja ylös! Oi mikä kurjuus! Voiko siis kohtalokin olla pahansuopa niinkuin järkevä olento, voiko se muuttua säälimättömäksi niinkuin ihmissydän!

Miten hän taistelikaan, yhä uudestaan ja uudestaan joutui hän tuskallisen epäröimisen valtaan, joka hellittämättä nousi hänen ajatuksiinsa: Jäädäkö paratiisiin ja tulla siellä paholaiseksi! Astuako helvettiin ja tulla siellä enkeliksi!

Mitä tehdä, suuri Jumala! mitä tehdä!

Myrsky, jonka käsistä hän niin suurella vaivalla oli juuri päässyt, puhkesi uudestaan raivoomaan hänen sielussaan. Hänen ajatuksensa alkoivat taas mennä sekaisin. Ne muuttuivat omituisen tylsiksi ja tajuttomiksi, niinkuin aina tapahtuu ahdistavan epätoivon hetkinä. Romainvillen nimi palasi herkeämättä hänen mieleensä, samoin kaksi laulunsäettä, jotka hän oli joskus sattunut kuulemaan. Hän muisti, että Romainville on muuan pieni metsikkö Pariisin lähellä, mistä rakastuneet käyvät etsimässä sireeninkukkia huhtikuussa.

Hän horjui ruumiillisesti niinkuin hän horjui henkisesti. Hän käveli kuin omiin hoteihinsa jätetty pieni lapsi.

Toisin hetkin koki hän taas taistella väsymystä vastaan ja koota ajatuksensa. Hän yritti viimeisen, ratkaisevan kerran selvittää itselleen ongelmaa, jonka eteen hän oli menehtyneenä vaipunut. Ilmaistako itsensä? Vaietako? Hänen ei onnistunut nähdä mitään varmasti. Kaikki mietiskelyn luomat hämärät ajatusmuodot häilyivät ja värisivät, kunnes hävisivät toinen toisensa jälkeen sumuun. — Mutta sen hän tunsi, että tekipä hän päätöksen millaisen tahansa, täytyi hänestä välttämättömästi, väistämättömästi jotain kuolla; hän tunsi, että hauta häntä odotti niin oikealla kuin vasemmallakin; hän tunsi nyt kamppailevansa kuoleman kanssa; hänen tuli vain valita joko onnensa kuolema tai hyveittensä kuolema.

Entinen häilyväisyys ja epäröiminen olivat vallanneet hänet uudestaan.
Hän ei ollut sen pitemmällä kuin alussakaan.

Näin kamppaili tuskissaan tämä onneton sielu. Kahdeksantoista sataa vuotta ennen tätä kohtalon vainoomaa miestä oli muuan salaperäinen olento, johon ihmiskunnan kaikki hyveet ja kaikki kärsimykset olivat yhtyneet, öljypuiden värjyessä äärettömyyden rajujen tuulten puhalluksesta, kauvan aikaa torjunut luotaan katkerata kalkkia, josta keskellä tähdin kimaltelevaa avaruutta näytti vuotavan kuolemaa ja pimeyttä.

4.

Millaisiin muotoihin kärsimys voi pukeutua ihmisen nukkuessa.

Kello löi kolmea aamulla; viisi tuntia oli hän jo näin melkein herkeämättä kävellyt, kun hän vihdoin vaipui nojatuoliinsa.

Hän nukkui siihen ja näki unta.

Tämä uni liittyi varsinaisesti vain kaameudellaan ja synkkyydellään siihen tilaan, jossa hän oli, mutta se teki kuitenkin häneen valtavan vaikutuksen. Tämä kamala uni järkytti niin hänen mieltänsä, että hän perästä päin pani sen paperille. Se on yksi niitä harvoja kirjotuksia, joita on hänen kädestään jälkimaailmalle säilynyt. Luulemme velvollisuudeksemme jäljentää sen tähän sanasta sanaan.

Millainen tämä uni olikaan, tämän yön kuvaus olisi epätäydellinen, jos jättäisimme sen esittämättä. Se on sairaan sielun synkkää harhailua.

Sen käärelehdelle oli kirjotettu sanat: Uni, jonka näin silloin yöllä.

Se kuuluu seuraavasti:

"Olin kedolla. Suurella, surullisella kedolla, missä ei ruohoa kasvanut. Minusta tuntui kuin ei olisi oikein päivä eikä yö.

"Minä kävelin veljeni kanssa, lapsuusvuosieni veljen kanssa, veljen, josta minun tulee sanoa, ett'en häntä koskaan ajattele ja jota tuskin enää muistan.

"Me puhelimme keskenämme ja kohtasimme kulkijoita. Me haastelimme eräästä naapurinvaimosta, jonka olimme muinoisin tunteneet ja joka siitä ajasta asti, kun oli joutunut asumaan sen kadun varrelle, työskenteli aina avonaisen akkunan ääressä. Siinä jutellessamme tuli meille kylmä tuon avatun akkunan takia.

"Kedolla ei kasvanut yhtään puuta.

"Näimme miehen, joka kulki läheltä ohitsemme. Se oli aivan alaston mies, tuhkanharmaa, tuhkanharmaan hevosen selässä. Miehellä ei ollut hivuksia; hänen pääkallonsa näkyi ja suonet hänen pääkallossaan. Hän piti kädessään raippaa, joka oli notkea kuin viinipuun vesa ja raskas kuin rautakanki. Tämä ratsumies kulki ohitsemme eikä sanonut meille sanaakaan.

"Veljeni puhui minulle: Menkäämme rotkoteitä.

"Oli rotkotie, missä ei näkynyt ainuttakaan pensasta eikä sammalmätästä. Kaikki kantoi mullan väriä, taivaskin. Kuljettuani muutamia askeleita, en saanut enää vastausta kysymyksiini. Huomasin, ett'ei veljeni ollut enää mukanani.

"Astuin erääseen kylään, jonka näin edessäni. Ajattelin, että se mahtoi olla Romainvillen kylä (miksi Romainvillen?)[62]

"Ensimäinen katu, jolle jouduin, oli autio. Poikkesin seuraavalle kadulle. Molempien katujen kulmauksessa seisoi mies nojallaan seinää vasten. Sanoin tälle miehelle: 'Mitä seutua tämä on? Missä olen?' Mies ei vastannut. Näin erään talon oven olevan auki; astuin sinne sisään.

"Ensimäinen huone oli autio. Menin seuraavaan. Tämän huoneen oven takana seisoi mies nojallaan seinää vasten. Kysyin tältä mieheltä: 'Kenen on tämä talo? Missä olen?' Mies ei vastannut.

"Talossa oli puutarha. Astuin ulos talosta ja menin siihen puutarhaan. Puutarha oli autio. Ensimäisen puun takana näin miehen seisovan. Sanoin tälle miehelle: 'Mikä puutarha tämä on? Missä olen?' Mies ei vastannut.

"Harhailin kylässä ja huomasinkin, että se oli kaupunki. Kaikki kadut olivat autiot, kaikki ovet olivat auki. Ei ainuttakaan elävää olentoa näkynyt kaduilla, ei ketään kulkenut huoneissa, ei ketään kävellyt puutarhoissa. Mutta jokaisessa nurkassa, jokaisen oven takana, jokaisen puun vieressä seisoi mies, joka ei vastannut. Niitä näkyi vain yksi samalla kertaa. Nämä miehet katselivat minun kulkuani.

"Poistuin kaupungista ja aloin kävellä ketoja pitkin.

"Hetkisen kuluttua katsahdin taakseni ja näin suuren joukon seuraavan perässäni. Tunsin tuon joukon niiksi miehiksi, jotka olin tavannut kaupungissa. Heidän päänsä olivat oudot ja kummalliset. He eivät näyttäneet kiirehtivän ja kuitenkin kulkivat he nopeammin kuin minä. Ei risaustakaan kuulunut heidän astuessaan. Silmänräpäyksessä ehätti tämä joukko minut ja kokoontui ympärilleni. Näiden miesten kasvoissa oli mullan väri.

"Silloin sanoi se ensimäinen, jonka olin nähnyt kaupunkiin astuessani ja jolle olin tehnyt kysymyksiäni: 'Minne Te menette? Ettekö tiedä, että Te olette jo aikoja sitten ollut kuollut?'

"Avasin suuni vastatakseni, mutta huomasin samassa, ett'ei ketään ollut lähettyvilläni".

Hän heräsi. Häntä paleli. Aamun kylmä viima heitteli saranoillaan auki jääneen akkunan puoliskoita. Tuli oli sammunut. Kynttilä teki loppuaan. Yö oli yhä pilkkopimeä.

Hän nousi, hän meni akkunan ääreen. Ei vieläkään yhtään tähteä taivaalla.

Akkunasta näkyi talon piha ja katu. Äkkiä kuului kova, töksähtelevä kumina, joka järisytti maata ja joka sai hänet luomaan katseensa alaspäin.

Hän näki allaan kaksi punaista tähteä, joiden säteet pitenivät ja lyhenivät omituisesti pimeässä.

Hänen ajatuksensa olivat vielä puolittain äskeisen unen lumoissa.

"Kas vaan!" ajatteli hän, "ei näy tähtiä taivaalla. Ne ovatkin nyt muuttaneet maahan".

Mutta hämmennys hälveni, yhä jatkuva kumina sai hänet täydellisesti valveilleen, ja hän huomasi tarkemmin katsoessaan nuo kaksi tähteä ajoneuvojen lyhdyiksi. Niiden valossa saattoi hän erottaa ajoneuvojen muodonkin. Ne olivat pienet keveät rattaat, joita veti soma valkea hevonen. Kumina, jonka hän oli kuullut, oli johtunut hevosen kavioiden kopseesta katukivitystä vastaan.

"Mitähän nuo rattaat?" ajatteli hän. "Kukahan on jo näin aikaisin liikkeellä?"

Samassa kopahutettiin hiljaa hänen huoneensa ovelle.

Hän vavahti kautta koko ruumiin ja huusi pelottavalla äänellä:

"Kuka siellä?"

"Minä vaan, herra pormestari".