Koko tämä päivä oli yhtä ruusuista iloa alusta loppuun. Koko luonnolla näytti olevan lupapäivä, koko luonto näytti hymyilevän. Saint-Cloudin kukkalavat tuoksuivat; Seine-virralta henkivä leyhkä liikutti hiljalleen puiden lehtiä; oksat keinuivat tuulessa, mehiläiset ryöstivät jasmiinein aarteita; kokonaisia perhosparvia liihotteli alas kärsämöiden, apilain ja villikauran sekaan; Ranskan kuninkaan ylevän-rauhallisessa puutarhassa telmi joukko maankulkijoita: lintuja.

Nauttiessaan päivänpaisteesta, kedoista, kukista, puista, säteilivät nuo neljä iloista paria valoa ja onnea.

Ja tässä paratiisillisessa yhdyskunnassa, joka huusi, lauloi, juoksi, tanssi, ajoi takaa perhosia, poimi kukkia, kastoi hienot punanhohtoiset sukkansa korkeassa ruohossa, hurjia, reippaita ja hyväsydämisiä kun oltiin, saivat tytöt suukkosen sieltä, toisen täältä, paitsi Fantine, joka oli sulkeutunut haaveilevaan, vauhkoon yksinäisyyteensä ja joka rakasti. — "Sinä näytät aina niin mokomalta"; tapasi Favourite sanoa.

Ne olivat iloja ne. Missä tällaiset onnelliset parit kulkevat, siellä tuntee elämä ja luonto valtavan sykähdyksen sisimmässään, ja kaikki sulaa hyväilyyn ja valoon. Oli kerran hyvä haltijatar, joka loi kukkanurmet ja metsät. Siitä rakastavain ikuiset retkeilyt vapaaseen luontoon, jotka alituisesti uudistuvat ja jotka tulevat uudistumaan niin kauvan kun löytyy vapaata luontoa ja rakastavia. Siitä se suuri suosio, jota kevät nauttii ajattelijain parissa. Ylimys ja maankiertäjä, herttua ja pääri ja alhaisin virkamies, hovi-ihmiset ja kaupunki-ihmiset, niinkuin ennen vanhaan sanottiin, kaikki ovat he tämän haltijattaren alamaisia. Nauretaan, ilakoitaan, ilmassa hehkuu taivaallinen kirkkaus, rakkaus saa ihmeitä aikaan! Tuomarin kirjurit ovat jumalia. Ja niin sitä huudetaan, ajetaan toisiaan takaa ruohistossa, siepataan toisiaan vyötäisistä kiivaassa menossa, puhutaan ja laverrellaan ja kaikki kaikuu kuin soitto, ihastushuudot puhkeavat vain lyhyiksi tavuiksi, kirsikoita ryöstetään suusta toiseen, koko maailma on täynnä valoa ja hehkua ja ihanaa paistetta. Kauniit tytöt eivät suinkaan säästele itseään. Näyttää kuin ei tästä riemusta loppua tulisikaan. Filosofit, runoilijat, maalarit katselevat tätä näytelmää, eivätkä tiedä, mitä tehdä, niin se heitä häikäisee. Lähtö Cytheran saarelle! huudahtaa Vatteau. Kansanmaalaaja Lancret tarkastelee ihmetellen näitä ihastuksen huumaamia porvareita. Diderot ojentaa kätensä kaikkia näitä lemmenseikkailuja kohti, ja d'Urfé lisää joukkoon vanhat kelttiläiset uhripapit.

Aamiaisen jälkeen lähtivät nuo neljä pariskuntaa katsomaan niinkutsuttuun kuninkaan kukkatarhaan muuatta hiljan Intiasta tuotua kasvia, jonka nimeä emme tällä hetkellä satu muistamaan ja joka näihin aikoihin veti koko Pariisin Saint-Cloudiin; se oli eriskummallinen, kaunis korkeavartinen pensas, jonka lukemattomat, hiuksenhienoiset, siirrottavat, lehdettömät oksat olivat täynnä miljoonia pieniä valkeita kukkaterttuja; pensas näyttikin sentähden kukkasin koristetulta ihmispäältä. Suuret joukot olivatkin aina sitä ihailemassa.

Kun oli tarpeekseen pensasta katseltu, huudahti Tholomyès: Nyt aasin selkään! ja kun oli maksusta sovittu erään aasienvuokraajan kanssa, palattiin Vanvesin ja Issyn kautta. Issyssä pieni pysähdys. Puisto, kansallisomaisuutta, jota siihen aikaan piti hallussaan muonamestari Bourguin, oli sattumalta auki. He astuivat sisään ristikkoportista, kävivät katsomassa teko-erakkoa hänen luolassaan, koettelivat kuuluisan peilihuoneen salaperäisiä ihmeitä, tämän joutavan laitoksen, joka hyvin sopisi miljoonainomistajaksi päässeen satyyrin tai Priapukseksi[38] muuttuneen Turcaretin[39] rakentamaksi. He kiikkuivat sydämensä halusta suuressa, kahteen apotti Bernisin yhdistämään kastanjapuuhun kiinnitetyssä verkkokeinussa. Heilutellessaan siinä toista tyttöä toisensa jälkeen, naurun raikuessa, hameiden hulmahdellessa tavalla, mikä olisi Greuzeäkin[40] miellyttänyt, lauloi toulouselainen Tholomyès — osaksi espanjalainen hänkin, koska Toulouse on Tolosan serkku — kaihomielisellä sävelellä vanhan gallega-laulun, jonka on varmaankin sepittänyt joku ihana immyt, kiitäessään nuorakeinussa korkealle kahden puun välissä:

    Soy de Badajoz.
    Amor me Ilama.
    Toda mi alma
    Es en mi ojos
    Porque enseñas
    A tus piernas.

Fantine yksin kieltäytyi kiikkumasta.

"Ja tuollaista murjottelua minä en vaan sietäisi", äkäili Favourite jokseenkin sydämystyneenä.

Kun matka aasin selässä oli loppunut, tuli uusia iloja. Kuljettiin Seinen yli venheellä, ja Passysta saavuttiin sitten jalkapatikassa Étoile-portille. He olivat olleet jalkeilla, kuten muistamme, kello viidestä aamulla. Mutta siitä viis! "Eivät sunnuntaina voimat lopu", sanoi Favourite. Väsymys ei työskentele sunnuntaina. Kello kolmen tienoissa laskettelivat nuo neljä paria ilon huumaamina muutamia kertoja luikuradalla, tuolla kummallisella laitoksella, joka sijaitsi siihen aikaan Beaujonin kukkulalla ja jonka kiemurtelevat ääriviivat näkyivät Champs-Élyséen puiden yli.

Tuon tuostakin huudahti Favourite:

"Entäs yllätys? Milloin tulee yllätys?"

"Malttakaahan", vastasi Tholomyès.

5.

Bombardan ravintolassa.

Kun oli luikuradasta kylläkseen saatu, ajateltiin päivällistä. Ja niin päätyi tämä hiukan jo väsähtänyt uljas kahdeksikko Bombardan ravintolaan, tuon kuuluisan Bombarda-ravintoloitsijan Champs-Élyséehen perustamaan haaraliikkeeseen, jonka kyltti nähtiin niihin aikoihin Rivolin kadulla, lähellä Delormen läpikäytävää.

Suuri mutta ruma huone, vuodekammio ja sänky perällä (ravintola kun oli niin täynnä näin sunnuntaina, oli täytynyt tyytyä tähän pesään); kaksi akkunaa, joista voi jalavain läpi nähdä rantakadulle ja virralle; kaksi pöytää; toisella niistä mahtavat vuoret kukkakimppuja sekä miesten ja naisten hattuja; toisen ääressä nuo neljä paria istumassa, edessään iloinen sekamelska ruoka-astioita, lautasia, laseja ja pulloja; oluttuoppeja viinipullojen vieressä; vähän järjestystä pöydällä, hiukan epäjärjestystä pöydän alla;

ja nousi jo melske pöydän alta, ja laulu, tanssi tahdin sai jalkain poljennalta,

sanoo Molière.

Näin pitkälle oli siis päästy kello puoli viiden ajoissa iltapäivällä aikaisin aamulla aletussa paimenseikkailussa. Aurinko aleni, ruokahalu sammui. Champs-Élysées, täynnä päivänpaistetta ja ihmisvilinää, oli pelkkää hohdetta ja tomua, niitä kahta seikkaa, mistä on kokoonpantu maallinen kunnia. Marlyn[41] korskuvat marmorihevoset laukkasivat kuin kultapilvessä. Vaunuja meni ja tuli. Eskadrona uljaita henkivartijoita kulki torvensoittaja etunenässä Neuillyn lehtokujaa alas; laskevan auringon punertavaksi painama valkoinen lippu liehui Tuileries-linnan katolla. La place de la Concorde-tori, joka niihin aikoihin oli saanut entisen nimensä Ludvig XV:n tori, kiehui tyytyväisiä kävelijöitä. Monet kantoivat läikkyvän valkoisessa nauhassa hopeista liljankukkaa, joka ei vielä 1817 ollut kokonaan kadonnut napinlävestä. Siellä ja täällä kirkuivat pienet tytöt valtavain, suosiotaan osottavain kansanjoukkojen keskessä muuatta niihin aikoihin kuuluisaa, Sataa Päivää ivailevaa pilkkalaulua, jonka kertosäkeenä oli:

Gent-taattomme jo meille antakaa, jo meille taattomme.

Suurella kentällä ja Marignyn kentällä liikuskeli pyhäpukeissa etukaupungin asukkaita, jotkut liljankukka rintapielessä, kuin konsanaan oikeat porvarit; toiset heittelivät renkaita tai pyörivät puuhevosten seljässä, toiset joivat; kirjapainopojilla oli paperiset törtöt päässä; heidän naurunrämäkkänsä kaikui ylt'ympäri. Kaikki oli pelkkää päivänpaistetta. Se oli särkymättömän rauhan ja lujan kuninkaallisen turvallisuuden aikaa; se oli aikaa, jolloin poliisipäällikkö Anglèsin salainen erikoistiedonanto kuninkaalle Pariisin etukaupungeista saattoi päättyä seuraavin sanoin: "Kun ottaa kaikki asianhaarat huomioonsa, ei, Teidän Majesteettinne, näiden ihmisten puolelta ole mitään peljättävissä. He ovat huolettomia ja säyseitä kuin kissat. Maaseutujen alhaiso on helposti kiihottuvaa, mutta ei Pariisin. Ne ovat kaikki hyvin pientä väkeä. Teidän Majesteettinne, niitä pitäisi panna kaksi peräkkäin, ennen kuin ne vetäisivät vertoja yhdelle teidän valio-sotureistanne. Ei tarvitse peljätä mitään pääkaupungin väestön puolelta. On huomattavaa, että tämän väestön koko on tuntuvasti pienentynyt viidenkymmenen vuoden kuluessa; ja Pariisin etukaupunkien kansa on lyhyempää kuin ennen vallankumousta. Se ei ole lainkaan vaarallista. Lyhyesti: se on sangen hyvänsävyistä roskakansaa".

Poliisipäälliköt eivät yleensä usko mahdolliseksi että kissa voisi muuttua leijonaksi; mutta niin kuitenkin käy, ja siitäpä Pariisin väestö onkin ihmeellinen. Tuota kreivi Anglèsin syvästi halveksimaa kissaa pitivät muinaisajan tasavallat kuitenkin suuressa kunniassa; se edusti niiden mielestä todellista vapautta, ja muodostaakseen ikäänkuin vastakohdan Pireion siivettömälle Minervalle yleni Korinton torilla kissan pronssinen jättiläispatsas. Uudistetun kuningaskunnan aikuinen tyhmä poliisi näki Pariisin kansan liian "kauniissa valossa". Se ei ollut suinkaan — niinkuin luultiin — mitään "hyvänsävyistä roskakansaa". Pariisilainen on Ranskassa samaa kuin ateenalainen oli Kreikassa; kukaan ei nuku paremmin kuin hän kukaan ei ole suorasukaisemman turhamielinen ja laiskempi kuin hän, ei kukaan näytä huolettomammalta kuin hän. Mutta älä luota siihen; se on piittaamaton kuin synti, mutta kun on kunnia kysymyksessä, voit ihailla sen hehkuvaa intoa. Anna sille keihäs, ja se tekee 10 päivän elokuuta; anna sille pyssy, ja sinä saat Austerlitzin. Se oli Napoleonin parhain selkänoja ja Dantonin apujoukko. Onko kysymys isänmaasta? se rupeaa sotamieheksi; onko kysymys vapaudesta? se repii katukivityksen. Varo! sen tukka törröttää vihasta kuin sankarirunoelmissa; sen mekko muuttuu sotapaidaksi. Pidä silmäsi auki. Ensimäisestä vastaan sattuvasta Greneta-kadusta tekee se Kaudinumin solan.[42] Kun hetki on lyönyt, suurenee tämä etukaupunkilainen, tämä pikku-mies nousee, ja hänen katseensa palaa tulenlieskana, ja hänen henkäyksensä ulvoo myrskynä, ja tästä heikosta rinnasta lähtee tuuli, joka kykenee järähyttämään Alppien seiniä. Pariisin etukaupunkien asukkaan avulla vallottaa kansan suuriin laumoihin levinnyt vallankumous Euroopan. Hän laulaa, se on hänen ilonsa. Suhtauta hänen laulunsa hänen luontoonsa, niin näet! Niin kauvan kun hänen mielilaulunaan on vain Carmagnole,[43] kukistaa hän vain Ludvig XVI:n; pane hänet laulamaan Marseillaisia, ja hän vapauttaa koko maailman.

Kirjotettuamme nämä muistutukset Anglèsin tiedonannon reunaan, palaamme neljään iloiseen pariimme taas. Kuten olemme jo maininneet, oli päivällinen päättymäisillään.

6.

Luku, missä lempi lekkuu.

Pöytäpuhelut ja lemmenkuhertelut, toisia on yhtä vaikea tavottaa kuin toisiakin; lemmenkuhertelut ovat kuin pilvenhattaroita, pöytäpuhelut kuin savukiemuroita.

Fameuil ja Dahlia livertelivät yksissä; Tholomyès joi, Zéphine nauroi, Fantine hymyili. Listolier puhalteli Saint-Cloudista ostamaansa puutorvea. Favourite katseli hellästi Blachevelleä ja sanoi:

"Blachevelle, minä jumaloin sinua!"

Siitä sai Blachevelle aiheen kysäistä:

"Mitä tekisit, Favourite, jos minä en sinua enää rakastaisi?"

"Minäkö?" huudahti Favourite. "Ah! Älä puhu semmoisia, älä edes leikilläsi! Jos Sinä lakkaisit minua rakastamasta, juoksisin minä Sinun perässäsi, minä kynsisin Sinua, minä repisin silmät päästäsi, minä Sinut vesin valaisin, minä toimittaisin Sinut linnaan".

Blachevelle hymyili ylen tyytyväisenä miehen hekumoivaa hymyä, jonka itserakkautta on kutkuteltu. Favourite jatkoi:

"Niin, minä huutaisin poliisia! Ah! Kyllä minä melun nostaisin! Sinä pahanilkinen!"

Blachevelle heittäytyi ylen ihastuneena tuolillaan takanojaan ja sulki ylpeästi molemmat silmänsä.

Syödessään jutteli Dahlia hiljaa Favouritelle yleisen melun lomassa.

"Oikeinko Sinä häntä tosiaan jumaloit, tuota Blachevelleäsi?"

"Minä inhoan häntä!" vastasi Favourite samalla äänellä, tarttuen uudestaan haarukkaansa. "Hän on saita. Minä rakastan sitä pikkumiestä siellä meidän taloa vastapäätä. Hän on hyvin hauska, se nuori mies, tunnetko hänet? Näkee heti, että hänellä on näyttelijän lahjoja. Minä pidän kovin näyttelijöistä. Heti kun hän tulee kotiinsa, sanoo hänen äitinsä: 'Ah! Hyvä Jumala! Nyt sitä ei taas saa olla rauhassa. Hän rupeaa taas huutamaan. Mutta, ystävä rakas, Sinähän teet minut vallan hulluksi!' — Ja kuitenkin menee hän tuohon taloon, tuolle rotta-ullakolle, tuohon pimeään pesään, ihan katon rajaan — laulamaan, lausumaan, ties mitä tekemään, niin että kuuluu aina alas asti! Hän ansaitsee jo frangin päivässä kirjottelemalla puhtaaksi erään asianajajan juttupapereita. Hän on entisen Saint-Jacques-du-Haut-Pas kirkon lukkarin poika. Ah! hän on niin hauska. Hän pitää minusta niin mahdottomasti, että kun hän kerran näki minun valmistavan pannukakkutaikinaa, sanoi hän minulle: "Neito, tehkää kakkuja hansikkaistanne ja minä syön ne". Ei semmoisia osaakaan muut puhua kuin taiteilijat. Ah! hän on niin hauska. Minä tulen tässä ihan hulluksi tuon pikkumiehen takia. Mutta samantekevä, minä sanon Blachevellelle, että minä häntä jumaloin. Mikä suunnaton valhe! Kuuletko? mikä suunnaton valhe!"

Favourite pysähtyi hetkeksi ja jatkoi taas:

"Näetkös, Dahlia, minua niin murhe painaa. Koko kesänkin vain sataa ja sataa, tuuli minua kiukuttaa, tuuli saattaa minut raivoon, Blachevelle on aika visukinttu, tuskin saa torilta silpoherneitä, ei oikein tiedä, mitä söisi, minä olen tullut raskasmieliseksi, niinkuin englantilaiset, voikin on niin kallista! ja sitten, katsos, se on suorastaan ilettävää: me syömme päivällistä huoneessa, missä on sänky, se panee minut inhoomaan koko elämää."

7.

Tholomyèsin viisaus.

Toisten laulaa hoilotellessa haastelivat toiset täyttä päätä ja kaikki yht'aikaa; kaikki oli yhtenä mellakkana. Tholomyès sekaantui asiaan.

"Älkäämme puhelko puita heiniä eikä liian sukkelaan!" huudahti hän. "Punnitkaamme sanojamme, jos tahdomme niillä häikäistä. Ei tule liian paljon puhua päin tuulta, sillä se tyhjentää henkeä niin vietävästi. Vierivä kivi ei sammaloitu. Hyvät herrat, ei kiirettä. Yhdistäkäämme ylevyyttä mässäykseenkin; syökäämme hartaudella; kiiruhtakaamme hitaasti. Älkäämme, hätäilkö. Katsokaa kevättä; jos se liiaksi kiiruhtaa, niin se polttaa siipensä, se paleltuu. Liika into tappaa persikkapuut ja aprikosit. Liika into tappaa hyvien päivällisten suloiset nautinnot ja ilot. Ei siis hätiköimistä, hyvät herrat! Grimod de la Reynière on samaa mieltä kuin Talleyrand".

Äkäistä murinaa kuului joukosta.

"Tholomyès, jätä meidät rauhaan", sanoi Blachevelle.

"Alas tyranni!" sanoi Fameuil.

"Bombarda, Bombance ja Bamboche"![44] huusi Listolier.

"Nyt on sunnuntai", jatkoi Fameuil.

"Emmekä me ole hutikassa", lisäsi Listolier.

"Tholomyès", virkahti Blachevelle, "katsoppas minun levollista oloani".

"Sen Sinä oletkin markiisi",[45] vastasi Tholomyès.

Tällä keskinkertaisella sanaleikillä oli sama vaikutus kuin kivellä, joka molskahtaa lätäkköön. Markiisi de Montcalm oli kuuluisa kuningasmielinen niihin aikoihin. Kaikki sammakot vaikenivat.

"Ystävät", huudahti Tholomyès äänen painolla miehen, joka jälleen pitelee valtikkaansa, "tyyntykää. Ei tästä pilvistä pudonneesta sanaleikistä pidä niin kovin hämmästyä. Ei kaikki, mikä tuolla lailla putoo, ole välttämättä ihastuksen ja kunnioittamisen arvoista. Sanaleikki on lentävän hengen ulostus. Kurja kompa putoo, välipä sillä mihin pudonneekin; ja haudottuaan tyhmyyden, häipyy henki taivaan sineen. Vaalea pilkku, joka räiskähtää kalliolle, ei estä kondorikotkaa liitelemästä taivaan avaruuksissa. Olkoon kaukana minusta kaikki sanaleikin herjaus! Minä arvostan sitä ansion mukaan; en hituistakaan enemmän. Kaikki, mitä löytyy jalointa, ylevintä ja viehättävintä ihmiskunnassa ja ehkäpä ihmiskunnan ulkopuolellakin, kaikki ovat sepittäneet sanaleikkejä. Kristus teki sanaleikin Pyhästä Pietarista, Mooses Iisakista, Aischylos Polyneikeesta, Kleopatra Oktaviasta. Ja huomatkaa, että Kleopatran sanaleikki sepitettiin Aktiumin taistelun edellä, ja ett'ei ilman sitä kukaan enää muistaisi Torynen kaupunkia, jonka kreikkalainen nimi merkitsee kauhaa. Tämän selvitettyämme, palaan varotuspuheeseeni. Veljeni, toistan vielä kerran: ei hätiköimistä, ei reuhtomista, ei liikanaisuutta, ei edes kompasanoissa, sukkeluuksissa, sutkauksissa eikä kummailussa. Kuulkaa minua, sillä minä olen viisas kuin Amphiaraos[46] ja kaljupäinen kuin Caesar. Rajansa täytyy kaikella olla, yksinpä sanansaivarruksellakin. Est modus in rebus. Rajansa täytyy kaikella olla, yksinpä päivälliselläkin. Te pidätte kovin omenaleivoksista, neitiseni, mutta älkää silti tulko ahmateiksi. Yksinpä omenaleivoksissakin tulee olla järkeä ja taidetta. Ahmattuus rankaisee ahmatin. Herkkuruoka kostaa herkkusuulle. Huonon ruuansulatuksen määräsi Jumala saarnaamaan siveysoppia vatsoille. Ja muistakaa tämä: kaikilla meidän intohimoillamme, yksinpä rakkaudellakin, on vatsa, jota ei tule liiaksi täyttää. Kaikissa asioissa täytyy osata kirjottaa oikeaan aikaan sana loppu, täytyy hillitä itseänsä, kun niiksi tulee, panna ruokahalunsa lukkoon, tyynnyttää mielikuvituksensa ja hilautua omille tanhuvilleen. Viisas on se, joka osaa määrätyllä hetkellä ottaa itsensä vangiksi. Luottakaa hiukankin minuun. Vaikka minä olen opiskellutkin hitusen oikeustiedettäni, mikäli tutkinnoistani käy selville, vaikka tiedänkin, mikä erotus on olemassa selvän ja epäselvän riitajutun välillä, vaikka olenkin puolustanut latinankielistä väitöskirjaani tavasta, millä kidutuksia toimitettiin Roomassa Munatius Demention ollessa yleisten varojen hoitajana, vaikka minusta kaiken todennäköisyyden mukaan tuleekin tohtori, niin ei siitä suinkaan välttämättömästi seuraa, että minä olen pölkkypää. Minä suosittelen siis Teille kohtuutta himojenne tyydyttämisessä. Niin totta kuin nimeni on Félix Tholomyès, puhun minä painavia asioita. Onnellinen se, joka silloin kun hetki on lyönyt, taipuu sankarillisesti kohtaloonsa ja luopuu kaikesta kuin Sulla tai Origenes".

Favourite kuunteli syvällä hartaudella.

"Félix!" sanoi hän. "Miten kaunis sana! Pidän kovin siitä nimestä. Se on latinaa. Se merkitsee samaa kuin Prosper".

Tholomyès jatkoi:

"Jalot kansalaiset, herrat, ritarit, ystävät! Ell'ette tahdo antaa tutkaimen pistää sydämeenne, jos Te tahdotte pidättyä häävuoteesta ja uhmata rakkautta, niin ei mikään ole yksinkertaisempaa. Kas tässä ohjeet: sitruunavettä, ylenmääräistä ponnistelua, pakkotyötä, näännyttäkää itsenne, laahatkaa rautapuntteja jaloissanne, älkää nukkuko, valvokaa, ajakaa kitaanne salpietari-juomia ja lumpeenkukista valmistettuja lääkekeitoksia, nieleskelkää unikko- ja selja-nesteitä, noudattakaa ankaraa ruokajärjestystä, nähkää nälkää, lisätkää siihen kylmät kylvyt, lääkekasvihauteet, lyijylaatan käyttämiset, lyijyvesi-huuhtelut ja etikkakääreet".

"Minä valitsen mieluummin naikkosen", sanoi Listolier.

"Naikkosen!" jatkoi Tholomyès. "Älkää häneen luottako! Onneton se, joka heittäytyy naisen häilyvän sydämen valtaan! Nainen on petollinen ja viekas. Hän inhoo käärmettä ammatti-kateudesta. Käärme on hänelle yhtä kiusallinen kuin kauppiaalle läheinen myymälä".

"Tholomyès", huudahti Blachevelle, "Sinä olet juovuksissa!"

"Jopa hittoja!" sanoi Tholomyès.

"No, sitten pistä iloksi taas!" jatkoi Blachevelle.

"Siihen suostun", vastasi Tholomyès.

Ja täytettyään lasinsa nousi hän puhumaan:

"Kunniata viinille! Nunc te, Bacche, canam![47] Anteeksi, hyvät neitoset, se on espanjaa. Ja todistus, señoras,[48] on tämä: millainen kansa, sellainen viiniastia. Kastilialainen mitta vetää kuusitoista litraa, Alicanten astia kaksitoista, Kanarian saarten tynnyri kaksikymmentäviisi, Balearilainen vanneniekka kaksikymmentäkuusi ja tsaari Pietarin saapas kolmekymmentä. Eläköön tämä tsaari, joka oli suuri, ja eläköön hänen saappaansa, joka oli vielä suurempi! Hyvät neitoset, ystävän neuvo: Erehtykää naapurinne suhteen, jos niin hyväksi näette. Rakkauden ominaisuuksiin kuuluu myös erehtyminen. Lemmen ei sovi kyyristellä ja kuikutella kuin englantilaisen palvelustytön, jolla on luuvalo polvessa. Ei se lemmelle sovi, sen erehdys on iloista laatua, tuon ihanan lemmen! On sanottu: erehtyminen on inhimillistä; mutta minä sanon: voimakkainkin jumala lankee lemmen pauloihin. Hyvät neitoset, minä jumaloin Teitä kaikkia. Oi Zéphine, oi Joséphine, Te ylen sievä nauru-naama, Te olisitte ihastuttava, ell'ei Teidän muotonne olisi volahtanut hiukan viistoon. Teillä olisi koko somat kasvot, mutta näyttää siltä, kuin olisi Teidän päällenne satuttu joskus epähuomiossa istahtamaan. Mitä Favouriteen tulee, oi Te vedenneidot ja runottaret! niin päivänä muuanna, kun Blachevelle yritteli kulkea Guérin-Boisseaun katuojan yli, näki hän erään kauniin tytöntypykän, jolla oli valkoiset, kireälle pingotetut sukat ja joka näytteli sääriään. Tämä alkunäytös miellytti Blachevelleä, ja hän rakastui. Neito, jota hän rakasti, oli Favourite. Oi Favourite, Sinulla on joonilaiset huulet! Ennen vanhaan oli muuan kreikkalainen maalari Euphorion, jota kutsuttiin huulien maalariksi. Tämä kreikkalainen yksin olisi ollut kyllin arvokas maalaamaan Sinun suusi. Kuule! ennen Sinua ei ollut olemassa ainuttakaan Jumalan luomaa olentoa, joka olisi sen nimen ansainnut. Sinun on määrä saada omena kuin Venus tai syödä se kuin Eeva. Kauneus alkaa sinusta. Mainitsin juuri Eevan; Sinä hänet loit. Sinun tulee saada patentti keksimästäsi kauniista naisesta. Oi Favourite, minä herkeän sinuttelemasta Teitä, koska nyt vaivun runoudesta jokapäiväisyyteen. Te puhuitte nimestäni äsken. Se liikutti minua suuresti. Mutta keitä lienemmekin, älkäämme luottako nimiin. Ne voivat erehtyä. Minun nimeni on Félix,[49] enkä minä kuitenkaan ole onnellinen. Sanat valehtelevat. Älkäämme hyväksykö sokeasti kaikkea, mitä ne koettavat meille uskotella. Olisi aika hullua tilata Lüttichistä korkkeja ja Pausta[50] hansikkaita. Miss Dahlia, Teidän sijassanne laittaisin minä nimekseni Rosa. Kukan tulee tuoksuta hyvältä ja naisella tulee olla henkevyyttä. Minä en puhu mitään Fantinesta, sillä hän on tuollainen uneksija, haaveilija, tuollainen mietiskelevä, herkkätunteinen sielu. Hän on haamu, jolla on vedenneidon muoto ja nunnan kainous, joka on eksynyt neulojatytön erhepoluille, mutta joka pakenee mielikuvitelmain turviin, joka laulaa ja rukoilee ja tähystelee taivaan sineen liioin itsekään tietämättä, mitä hän näkee ja mitä hän tekee, ja joka silmät ylöspäin kohotettuina harhailee yrttitarhassa, missä löytyy enemmän lintuja kuin niitä todellisuudessa onkaan! Oi Fantine, huomaa tämä: minä Tholomyès, minäkin olen vain harhakuvitelma. Mutta hän ei minua edes kuule, tuo haaveiden kultakutri neito! Muuten on kaikki hänessä raitista, suloista, nuorta, hempeää aamun valaistusta. Oi Fantine, Te, jonka nimenä ansaitsisi olla Päivikki tai Helmi, Te olette kaikkein kaunein Itämaan nainen. Hyvät neitoset, toinen neuvo: Älkää menkö milloinkaan naimisiin; avioliitto on kuin ymppioksa: se joko kasvaa tai kuihtuu; älkää antautuko moisen uhkan alaisiksi. Mutta mitä minä tässä loruilenkaan! Hukkaan ne kuitenkin kaikki puheet menevät. Tytöt ovat parantumattomia siitä naimavimmastaan; ja vaikka me viisaat mitä puhuisimme, ei se lainkaan estäisi kaikkia ompelijattaria ja kengäntikkaajia uneksimasta jalokivin koristetusta aviosiipasta. No niin, pitäkööt hyvänään. Mutta, kaunokaiseni, muistakaa tämä: Te syötte liiaksi sokuria. Teillä ei ole muuta vikaa, oi naiset, kuin se, että Te aina pureskelette sokuria. Oi sinä nakertava sukupuoli, sinun pienet sievät valkoiset hampaasi jumaloivat sokuria. Mutta kuulkaa tarkkaan: sokuri on laji suolaa. Kaikki suolat kuivaavat. Sokuri on kuivaavin kaikista suoloista. Se imee valtasuonten läpi veren mehut, siitä johtuu veren sakeutuminen ja lopulta jähmettyminen; sitten tulevat tuberkeli-basillit keuhkoihin; sitten tulee kuolema. Ja sentähden juuri päätyykin sokeritauti keuhkotautiin. Älkää siis nakerrelko sokuria, ja Te saatte elää! Käännyn nyt miesten puoleen. Hyvät herrat, tehkää vallotuksia. Ryöstäkää vähääkään välittämättä hentut toinen toisiltanne. Pyydystäkää, kiertäkää. Rakkausasioissa ei tunneta ystävää. Kaikkialla, missä vain kaunis nainen löytyy, on taistelu käymässä. Armoa ei anneta lainkaan, kamppailu tapahtuu elämästä ja kuolemasta! Kaunis nainen on casus belli;[51] kaunis nainen vie oikopäätä vihollishyökkäyksiin. Kaikkiin historian sotaselkkauksiin on ollut aiheena hameväki. Nainen kuuluu oikeudenmukaisesti miehelle. Romulus ryösti sabinittaret, Wilhelm ryösti saksittaret, Caesar ryösti roomattaret. Mies, jolla ei ole kainaloista kanaa, väijyy kuin korppikotka muiden lemmityisiä. Ja mitä minuun, mitä kaikkiin noihin kovan onnen leskiin tulee, niin huudahdan minä ylpeästi kuin ennen Bonaparte Italian armeijalleen: 'Sotilaat, Teiltä puuttuu kaikki. Vihollisella on kaikki'".

Tholomyès taukosi puhumasta.

"Puhalla, Tholomyès", sanoi Blachevelle.

Samassa alkoi Blachevelle Listolierin ja Fameuilin avustamana venyvällä sävelellä laulaa tuollaista renkutusta, jotka muodostuvat ensimäisistä päähän pälkähtävistä sanoista, joissa on loppusointuja tavattomasti tai ei ensinkään, joissa on yhtä paljon järkeä kuin puiden huojunnassa tai tuulen kohinassa, jotka syntyvät tupakansavussa ja häviävät, haihtuvat sen mukana. Kuuntelijajoukko vastasi siis seuraavalla pätkällä Tholomyèsin ylevään puheeseen:

Kyllä ne taatot pistivät tarjolle runsaasti rahaa, ja paaviksi Clermontin ristivät, eivät arvata voineet pahaa. Mut haljeta siin' oli äijäin sappi, kun Clermont ees ei ollut pappi, ei ollut pappi möhömaha, ei auttanut raha, ja sep' oli paha!

Tämä ei ollut suinkaan omiaan jäähdyttämään Tholomyèsin hehkuvaa puheintoa; hän tyhjensi lasinsa, täytti sen taas ja jatkoi:

"Alas viisaus! Unohtakaa kaikki, mitä olen sanonut. Älkäämme olko viisaita, viisastelevia eikä vitsailevia. Minä kohotan maljani hilpeyden kunniaksi; olkaamme hilpeitä! Täydentäkäämme lakitieteellisiä opinnoitamme hassuilla kujeilla ja ruumiin ravinnolla. Olkoon ruokalistassamme pykäliä tiheässä kuin roomalaisissa lakikokoelmissa. Olkoon Justinianus koiras ja Mässäys naaras! Ilot pohjaan asti! Elä, oi luomakunta! Maailma on suuri timantti. Minä olen onnellinen. Linnut ovat hämmästyttäviä. Mikä juhla kaikkialla! Satakieli antaa laulajaisia ilmaiseksi. Kesä, minä tervehdän Sinua! Oi Luxembourg! Oi miten Kuningattaren katu ja Tähtitornin puistokuja ovat runollisia! Oi noita uneksivia vahtisotilaita! Oi noita viehättäviä lapsen tyttöjä, jotka pienokaisiaan vartioidessaan huvitteleivat uusia luonnostelemalla! Minä ihastuisin Amerikan heinäaavikkoihin, ell'ei olisi Odéonin kaarikäytäviä. Minun sieluni liihottelee aarniometsissä ja rajattomilla lakeuksilla. Kaikki on kaunista. Kärpäset surisevat valovirroissa. Kolibrin sulat välkkyvät auringossa. Suutele minua, Fantine!" Hän erehtyi ja suuteli Favouritea.

8.

Hevosen kuolema

"Édonilla saa paljon parempia päivällisiä kuin Bombardalla", huudahti
Zéphine.

"Kyllä minä annan etusijan Bombardalle", selitti Blachevelle. "Täällä on hienompaa, ylellisempää. Näittekö sitäkin salia siellä alhaalla. Peilejä seinät täynnä".

"Oli mitä oli", sanoi Favourite, "ruoka se sittenkin on pääasia".

Blachevelle ei hellittänyt:

"Katsokaahan vain veitsiäkin. Päät ovat hopeata Bombardalla, luuta
Édonilla. Ja hopeahan on tietääkseni arvokkaampaa kuin luu".

"Paitsi niiden mielestä, joiden on leuka hopeasta", huomautti
Tholomyès.

Hän tarkasteli sillä hetkellä Invalidi-kirkon kupua, joka näkyi
Bombardan akkunoista.

Pieni äänettömyys.

"Tholomyès!" huusi Fameuil, "meillä oli tässä juuri hiukan väittelyä,
Listolierilla ja minulla".

"Väittely on hyvä", vastasi Tholomyès, "mutta tora on parempi".

"Me väittelimme viisaustieteestä".

"Vai niin".

"Kumpi sinun mielestäsi ansaitsee etusijan, Descartes vai Spinoza?"

"Désaugiers",[52] vastasi Tholomyès.

Annettuaan tämän selvityksen joi hän pari kulausta ja jatkoi:

"Minä siis suostun elämään. Kaikki ei ole vielä loppunut maan päällä, koska vielä tapaa paljon päättömiä puheita. Minä kiitän siitä kuolemattomia jumalia. Valehdellaan, mutta nauretaan. Vakuutetaan, mutta epäillään. Järkipäätelmät synnyttävät odottamattomia tuloksia. Se on kaunista. Niitä löytyy vielä täällä murheen laaksossa ihmisiä, jotka osaavat hauskasti avata ja sulkea välähtävän väitteen ihmelippaan. Tämä neste, hyvät neitoseni, jota Te niin rauhallisina kaatelette kurkkuunne, on Madeiran viiniä, tietäkää se, kasvanutta Coural das Freirasin rinteillä, vuoren, joka kohoaa kolmesataaseitsemäntoista syltä meren pinnan yläpuolelle! Huomatkaa siis, mitä juotte! Kolmesataaseitsemäntoista syltä neljästä frangista viidestäkymmenestä centimestä!"

Fameuil keskeytti uudestaan:

"Tholomyès, Sinun mielipiteesi ovat laki. Kuka on Sinun lempikirjailijasi?"

"Ber…"

"-quin"?[53]

"Ei, -choux".

Ja Tholomyès jatkoi:

"Kunniaa Bombardalle! Hän olisi Elephantan Munophiin veroinen, jos hän voisi tarjota minulle jonkun itämaalaisen runoilija-tanssijattaren, ja Thygelion Kaironeialaisen vertainen, jos hän voisi toimittaa minulle hetairan, sillä, hyvät herrat, niitä löytyi Bombardoja jo Kreikassa ja Egyptissä. Apulejus sen meille ilmottaa. Voi surkeutta! Aina vain samaa eikä koskaan mitään uutta. Luojan luomakunnassa ei ole enää mitään julkaisematonta! Nil sub sole novum,[54] sanoo Salomo. Amor omnibus idem,[55] sanoo Virgilius. Ja pariisilainen ylioppilas astuu henttuineen Saint-Cloudin soutuveneeseen aivan samalla tavalla kuin Perikles astui Aspasiansa kanssa laivaan purjehtiakseen sota-aluksiensa etunenässä Samos-saarille. Viimeinen sana. Tiedättekö, neitoseni, kuka Aspasia oikeastaan oli? Vaikka hän elikin aikaan, jolloin ei naisilla vielä ollut sielua, oli hänellä kuitenkin ihana sielu, ruusun ja purppuran hohtoinen sielu, hehkuvampi kuin tuli, raikkaampi kuin aamurusko. Aspasia oli olento, jossa naisen kaksi äärimäisintä vastakohtaa yhtyivät: hän oli prostitueerattu jumalatar. Hänessä oli Sokratesta, mutta enemmän Manon Lescauta. Aspasia oli luotu sen tapauksen varalle, että Prometeus tarvitsisi ilotyttöä".

Kerran vauhtiin päästyään, olisi Tholomyèstä ollut vaikea pysähyttää, ell'ei muuan hevonen olisi juuri samassa hetkessä kuukertunut rantakadulle. Vankkurit ja puhuja pysähtyivät kuin naulaan. Hevonen oli vanha Beaucelainen tamma, laiha ja tapettava, joka kiskoi painavia vankkureita. Päästyään Bombardan kohdalle oli nääntynyt, menehtynyt elukka kieltäytynyt menemästä etemmäksi. Tapaus oli houkutellut väkeä paikalle. Tuskin oli kiukuissaan kiroileva ajaja ehtinyt soveliaalla painolla lausua asianomaisen voimasanan: lemmon koni! jota säesti säälimätön ruoskanisku, ennenkuin koni todellakin kaatua kupsahti eikä enää noussut. Ohikulkijain melutessa ja huutaessa kääntyivät Tholomyèsinkin iloiset kuulijat katsomaan, ja Tholomyès käytti tilaisuutta päättääkseen puheensa seuraavalla surumielisellä säkeistöllä:

    On kohtalo kiesien, kuomujen
        vain ränstyä loppuun,
    ja luuskalla elämä luuskien:
        työn hukkua hoppuun!

"Hevos-raukka", huokasi Fantine.

Ja Dahlia huudahti:

"Nyt tuo Fantine rupeaa tässä säälittelemään hevosiakin! On sitä sekin mokoma!"

Mutta Favourite pani kätensä ristiin rinnalle, nakkasi päätään taaksepäin, katsoi tiukasti Tholomyèsiin ja virkkoi:

"Entäs yllätys?"

"Aivan oikein. Aika on tullut", vastasi Tholomyès. "Hyvät herrat, hetki on lyönyt, jolloin meidän tulee valmistaa näille neitosille yllätys. Hyvät neitoset. Teidän tulee odottaa meitä hetkinen".

"Se alkaa suudelmalla", sanoi Blachevelle.

"Otsalle", lisäsi Tholomyès.

Kukin painoi vakavana suudelman neitosensa otsalle; sitten astuivat he kaikki toinen toisensa jälkeen ovelle, sormi huulilla.

Favourite paukutti käsiään heidän poistuessaan.

"Se tuntuu hauskalta nyt jo", sanoi hän.

"Älkää viipykö kovin kauvan", pyyteli Fantine. "Me odotamme Teitä".

9.

Hauskan leikin hauska loppu.

Jäätyään yksin asettuivat neitoset parittain akkunoille kyynäspäittensä nojaan, kurkottelivat, lavertelivat akkunasta toiseen.

He näkivät nuorukaisten käsikoukkua poistuvan Bombardan kapakasta; ylioppilaat kääntyivät, viittoivat heille naureskellen ja hävisivät sitten tuohon sunnuntain pölyiseen sekamelskaan, joka aina kerran viikossa valtaa Champs-Élyséen.

"Älkää viipykö kauvan!" huusi Fantine.

"Mitähän ne meille tuovat?" sanoi Zéphine.

"Varmaankin jotain oikein sievää", sanoi Dahlia.

"Mutta sen pitäisi olla kultaa", virkkoi Favourite.

Pian veti heidän huomionsa puoleensa rantakadun vilinä ja liikenne, joka näkyi suurten puiden oksain välitse ja joka huvitti heitä aika tavalla. Oli juuri posti- ja matkustajavaunujen lähtöaika. Melkein kaikki etelän ja lännen kyytivaunut kulkivat silloin Champs-Élyséen kautta. Useimmat seurasivat rantakatua ja ajoivat Passyn portin kautta. Joka hetki rämistivät läpi kansanjoukon valtavat, keltaisen ja mustan kirjaviksi maalatut, raskaasti kuormatut matkalaukkujen, myttyjen ja säkkien peittämät vaunut, joita laitettiin lähtökuntoon melulla ja pauhulla. Pää toisensa jälkeen pilkisti niistä esiin, ne tärisyttivät maata, ne muuttivat koko katukivityksen säkenöiväksi tuliraudaksi, ne syöksivät kipunoita kuin pajanahjo, ja pöly tuprusi savupilvinä, kun ne raivoavan myrskyn tavoin nelistivät tiehensä. Tämä meteli ja melske huvitti tyttöjä. Favourite huudahti:

"Mikä räikinä ja ryskinä! Tuntuu aivan kuin laahattaisi suuria rautakahlekimppuja".

Sattuipa silloin, että muuan vaunu, jota oli vaikea erottaa tiheiden jalavain välitse, pysähtyi hetkiseksi ja lähti sitten taas täyttä laukkaa. Tämä ihmetytti Fantinea.

"Kummallista!" sanoi hän. "Minä luulin, ett'eivät postivaunut pysähdy koskaan".

Favourite nosti olkapäitään.

"Tuo Fantine on hämmästyttävä! Oikein sitä ihmeekseen katselee. Häntä kummastuttavat yksinkertaisimmatkin seikat. Otaksukaamme, että minä olen matkustaja; minä sanon postivaunujen ajajalle: minä menen hiukan edeltä, ottakaa minut siitä rantakadulta ohi kulkeissanne. Ajaja näkee minut, pysähtää ja ottaa minut vaunuihin. Sellaista sattuu joka päivä. Sinä et tunne lainkaan elämää, tyttöseni".

Näin kului hetkinen aikaa. Äkkiä säpsähti Favourite kuin unesta herätessään.

"No mutta yllätys?" pääsi häneltä.

"Totta tosiaankin!" virkkoi Dahlia. "Tuo kuuluisa yllätys?"

"He viipyvät niin kauvan!" sanoi Fantine.

Juuri kun Fantine pääsi näin huokaamasta, astui sisään sama viinuri, joka oli päivällispöydänkin kattanut. Hänen kädessään näkyi jotain kirjeentapaista.

"Mikä se?" kysyi Favourite.

Viinuri vastasi:

"Se on muuan paperi, jonka herrat jättivät Teille".

"Miksi ette tuonut sitä heti?"

"Koska herrat kielsivät antamasta sitä Teille ennen kuin tunnin kuluttua", selitti viinuri.

Favourite tempasi paperin viinurin käsistä. Se oli todellakin kirje.

"Kas vaan!" sanoi hän. "Ei ole lainkaan osotetta. Mutta päälle on kirjotettu näin:

"Tämä on nyt se yllätys".

Hän avasi kirjeen nopeasti, kiehitti sen levälleen ja luki (hän osasi lukea):

"Oi lemmittymme!

"Tietäkäät, että meillä on vanhemmat. Vanhemmista ette Te paljoa käsitä. Niitä kutsutaan isäksi ja äidiksi siviililain, lasten ja siveyden nimessä. Nyt nämä vanhemmat vaikeroivat, nämä vanhukset vaativat meitä luokseen, nämä hyvät äijät ja nämä hyvät eukot kutsuvat meitä tuhlaajapojiksi, he toivoisivat jälleen näkevänsä meidät ja he teurastavat vasikan meidän kunniaksemme. Me tottelemme heitä, koska kuljemme hyveen teitä. Hetkenä, jolloin Te tätä luette, kiidättää viisi tulista hevosta meitä isiemme ja äitiemme helmaan. Me pötkimme käpälämäkeen, niinkuin Bossuet sanoo. Me lähdemme, me olemme jo lähteneet. Me pakenemme Laffitten sylissä ja Caillardin siivillä. Toulousen postivaunut tempaavat meidät kadotuksen kuilusta, ja kadotuksen kuilu olette Te, oi meidän ihanat armaamme. Me palaamme yhteiskuntaan, velvollisuuteen ja järjestykseen jälleen, täyttä neliä, kolme lieutä tunnissa. Isänmaan etu vaatii, että meistä tulee, kuten kaikista ihmisistä, maaherroja, perheen-isiä, metsänhoitajia ja valtioneuvoksia. Kunnioittakaa meitä. Me uhraamme itsemme. Itkekää meitä lyhyt hetki ja täyttäkää tilamme nopeasti. Jos tämä kirje Teitä kiusaa, niin kostakaa se sille. Hyvästi.

    "Lähes kahden vuoden ajan olemme Teidän onnessanne huolehtineet.
    Älkää meitä siitä vihatko.

"Allekirjottaneet:

                                                     "Blachevelle".
                                                     "Fameuil".
                                                     "Listolier".
                                                     "Félix Tholomyès".

"Jälkikirjotus: Päivällinen on maksettu".

Tytöt katsahtivat toisiinsa.

Favourite katkaisi ensimäiseksi äänettömyyden.

"No niin!" huudahti hän. "Se on joka tapauksessa sangen hauska kepponen".

"Tämä on hyvin hassunkurista", sanoi Zéphine. "Blachevelle on varmaankin tämän keksinyt", jatkoi Favourite. "Minä vallan häneen rakastun. Heti kun lähtee, heti lempi syttyy. Siinä koko juttu".

"Ei", sanoi Dahlia, "kyllä tämä kuje on lähtenyt Tholomyèsin päästä. Se on niin hänen tapaistaan".

"Jos niin on asianlaita", jatkoi Favourite, "niin kuolema
Blachevellelle ja eläköön Tholomyès!"

"Eläköön Tholomyès!" huusivat Dahlia ja Zéphine.

Ja he räjähtivät nauruun.

Fantine nauroi muiden mukana.

Hetkistä myöhemmin itki hän huoneeseensa saavuttuaan. Tämä oli ollut hänen ensi lempensä, niinkuin olemme maininneet. Hän oli antautunut Tholomyèsille, kuin miehelleen ikään, ja hänellä oli lapsi.

NELJÄS KIRJA

KUN USKOO, NIIN USEIN MENETTÄÄ

1.

Äiti tapaa äidin.

Tämän vuosisadan ensimäisellä neljänneksellä löytyi Montfermeilissä Pariisin lähellä muuan kapakka, jota ei nykyään enään ole olemassa. Tätä kapakkaa pitivät Thénardier-nimiset ihmiset, mies ja vaimo. Se sijaitsi pienen Leipurin kadun varrella. Oven päälle oli seinään naulattu laudankappale. Tälle puulevylle oli maalattu jotakin, mikä näytti siltä kuin olisi mies kantanut selässään toista miestä, jolla oli suuret kultaiset, levein hopeatähdin koristetut kenraalin olkalaput; punaiset pilkut esittivät verta, muu osa taulua oli pelkkää savua ja tarkotti otaksuttavasti taistelua. Alareunassa oli kirjotus: Waterloon Kersantti.

Mikään ei ole tavallisempaa kuin kuormarattaat tai vankkurit majatalon ovella. Mutta ne ajoneuvot, tai oikeammin sanoen ne ajoneuvojen jätteet, jotka eräänä kevätiltana vuonna 1818 salpasivat katua Waterloon Kersantin kapakan edustalta, olisivat jykevyydellään varmaankin vetäneet jonkun ohikulkevan maalarin huomion puoleensa.

Ne olivat tuollaisten kuormarattaiden etuosa, joita metsäseuduissa käytetään lautojen ja puunrunkojen kuljettamiseen. Näihin eturattaisiin kuului valtava rauta-akseli, johon liittyi raskas vehmaro ja jota kantoi kaksi suunnattoman suurta pyörää. Kokonaisuus teki jykevän, musertavan, muodottoman vaikutuksen. Niitä olisi luullut jättiläiskanuunan telineiksi. Raiteista ryöpsähtänyt kura oli pyöriin, puolapuihin, kappoihin, akseliin ja vehmaroon muodostanut ruman, kellertävän kerrostuman, melkein samanlaisen, jolla usein näkee tuomiokirkkoja koristetun. Puuta ei erottanut loan alta eikä rautaa ruosteelta. Akselista riippuivat suunnattomat rautavitjat, jotka olisivat sopineet vangitulle Goljatille. Nämä kahleet panivat ajattelemaan, ei lankkuja, joita niiden oli määrä kuljettaa, vaan mastodontteja ja mammutteja, joita ne olisivat kyenneet pitelemään; ne muistuttivat mieleen rangaistusvankilaa, mutta jättiläismäistä, yli-inhimillistä, ja vain joku hirmuolento näytti voivan niitä liikutella. Homeros olisi niihin kahlinnut Polyphemoon ja Shakespeare Calibanin.

Miksi olivat nämä eturattaat tällä kadulla? Ensiksi: katua sulkemassa; toiseksi: ruostumassa. Vanhassa yhteiskuntajärjestyksessä löytyy myös joukko laitoksia, joita näin kulkeissaan tapaa taivasalla ja joilla ei olemiseensa ole sen parempia perusteita.

Vitjojen keskiosa riippui akselin alla jokseenkin lähellä maata, ja tässä taipeessa, ikäänkuin nuorakeinussa, istui tuona iltana kaksi pientä tyttöstä, toinen noin kahden ja puolen vuoden vanha, toinen suunnilleen kahdeksantoista kuukauden, pienempi hellästi suuremman sylissä. Osavasti sidottu liina esti heitä putoamasta. Muuan äiti oli nähnyt nämä kamalat kahleet ja sanonut: "Kas tuossapa oiva leikkikalu lapsilleni!"

Nuo sievästi ja hiukan sirostellen puetut lapset säteilivät iloa; he näyttivät kahdelta ruusulta romuraudan keskellä; heidän silmänsä loistivat tyytyväistä onnea; heidän raikkaat poskensa hymyilivät. Toinen oli ruskeaverinen, toinen kastanjanruuni. Heidän lapsellisilla kasvoillaan väikkyi ihmettelevän ihastuksen ilme; muuan lähellä kukoistava pensas lähetti ohikulkijoille tuoksuja, jotka tuntuivat tulevan heistä; kahdeksantoista kuukauden ikäinen näytteli paljasta somaa vatsaansa lapsen viattomalla ujostelemattomuudella. Näiden kahden suloisen onnea heijastavan ja valoa säteilevän olennon yläpuolella ja ympärillä kaareutuivat nuo jättiläismäiset, ruosteen syömät, milt'ei kauhistuttavat rattaat täynnä pelkkiä korkeita taitteita ja kulmia, niinkuin rotkoluolan aukko. Parin askeleen päässä oli äiti, muuten ei kovin miellyttävän, vaan tällä hetkellä liikuttavan hellän näköinen nainen, kyyryissään kapakan kynnyksellä; hän kiikutteli lapsia pitkän nuoran avulla, vartioiden heitä silmillään tapaturmaa peljäten tuolla äidille ominaisella eläimellisellä, mutta samalla taivaallisen ihanalla hellyydellä. Jokaisella liikahduksella päästivät kamalat renkaat vihlovan kirahduksen, joka tuntui raivon huudolta. Pikku tytöt olivat haltioissaan ja laskeva aurinkokin yhtyi tähän iloon. Tuskin voi mitään viehättävämpää ajatella kuin tämä sattuman oikku, joka oli tehnyt titaanien kahleista kerubiimien nuorakeinun.

Tuuditellessaan pienokaisiaan hyräili äiti väärällä sävelellä muuatta niihin aikoihin hyvin kuuluisaa romanssia:

Niin on pakko, sanoi sotilas…

Laulu ja tyttöstensä vartioiminen estivät häntä kuulemasta ja näkemästä mitä tapahtui kadulla.

Hänen alkaessaan romanssin ensimäistä säkeistöä oli joku lähestynyt häntä ja äkkiä kuuli hän äänen lausuvan aivan korvansa juuressa:

"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva".

— Imogeneelleen kaunihille,

vastasi äiti lauluaan jatkaen; sitten kääntyi hän katsomaan.

Outo nainen seisoi hänen edessään muutaman askeleen päässä. Tälläkin naisella oli lapsi, jota hän kantoi sylissään.

Sitä paitsi oli hänen kannettavanaan suuri matkalaukku, joka näytti hyvin painavalta.

Tämän naisen lapsi oli jumalallisimpia olentoja, mitä saa nähdä. Se oli noin kahden tai kolmen vuoden vanha tyttö. Se olisi voinut kilpailla noiden kahden pienokaisen kanssa vaatetuksen siroudessa; sillä oli päähine hienoa palttinaa, nauhoja pikku liiveissä ja Valencian pitsejä myssyssä. Sen hamosen kohonnut lieve paljasti sen valkean, pullakan, vahvan reiden. Se oli ihmeteltävän ruusuisen ja terveen näköinen. Ihan syttyi halu purra tuon kauniin pienokaisen omenanpyöreitä poskia. Sen silmistä ei voinut mitään sanoa, paitsi ehkä, että niiden täytyi olla hyvin suuret ja että niissä oli ihanat ripset. Se nukkui.

Se nukkui ikänsä rajattoman luottavaisuuden unta. Äidin syli on hellyyttä täynnä; lapsi nukkuu siinä syvään ja rauhallisesti.

Mutta äidin muoto oli surkea ja surullinen. Hän oli puettu työläisnaisen tapaan. Hän oli nuori. Oliko hän kaunis? ehkä; mutta tässä puvussa ei hän siltä näyttänyt. Hänen tukkansa, josta muuan vaalea suortuva oli esiin valahtanut, oli nähtävästi hyvin paksu, mutta senkin peitti tylysti ruma, kireä, leuan alta solmittu nunnapäähineen tapainen. Nauraessa näkyvät kauniit hampaat, kellä ne on; mutta hän ei lainkaan nauranut. Hänen silmistään näyttivät kyynelten jäljet vasta aivan äskettäin kuivuneen. Hän oli kalpea; hän näytti väsyneeltä ja sairaaltakin; hän katseli sylissään nukkuvaa lasta kasvoilla tuo äidille ominainen ilme, äidin, joka itse ruokkii lastaan. Suuri sininen liina, samanlainen, jota köyhät vaivaiset käyttävät, peitti kömpelösti kaksin kerroin käännettynä hänen vartalonsa. Hänen kätensä olivat ahavoittuneet ja aivan täynnä pisamia, etusormi neulan kovettama ja viiltelemä; päällään oli hänellä ruskea hihaton viitta karkeata kangasta ja puku palttinaa, jalassa raskaat kengät. Hän oli Fantine.

Hän oli Fantine. Vaikea tuntea. Mutta kun häntä huolellisemmin katsasti, oli hänellä entinen kauneutensa yhä vielä jälellä. Huolten murtama ryppy oikeassa poskessa tuntui ikäänkuin nousevalta ivalta. Hänen entinen liehuva musliinipukunsa, joka nauhoineen ja koristuksineen huokui pelkkää iloa, villiä huumausta ja säveleitä, joka kilisi kulkusin ja hurmasi syreenin tuoksuin, oli nyt kadonnut jäljettömiin niinkuin auringossa kimaltelevat huurrehelmet, joita ensin luulee jalokiviksi; ne sulavat ja jättävät puunoksan paljaaksi ja mustaksi.

Kymmenen kuukautta oli kulunut niistä "pienistä lysteistä".

Arvaamme, mitä noiden kymmenen kuukauden aikana oli tapahtunut.

Kun herrat olivat heidät hyljänneet, tulivat pulat ja tuskat. Fantine oli pian kadottanut näkyvistään Favouriten, Zéphinen ja Dahlian; kun side oli herrojen puolelta katkennut, oli se myöskin tyttöjen kesken höltynyt; pari viikkoa myöhemmin olisivat he hämmästyneet aika lailla, jos olisi sanottu heidän joskus olleen ystävyksin; siinähän ei enään ollut mitään järkeä. Fantine jäi yksin. Kun hänen lapsensa isä oli lähtenyt matkaansa — surkeata kyllä, ovat tämänlaiset välien rikkoutumiset korjaamattomia — huomasi hän olevansa täydelleen eristetyssä asemassa; työn halukin oli vähentynyt, huvittelun halu kasvanut. Jouduttuaan suhteisiin Tholomyèsin kanssa, oli hän oppinut halveksimaan sitä vähäpätöistäkin käsityötä, jota hän osasi; hän oli lyönyt laimin tulolähteittensä hoitamisen, ja nyt olivat ne tukossa. Ei ainuttakaan apukeinoa. Fantine osasi vaivoin lukea, kirjottaa ei ensinkään; lapsena ollessaan oli hänelle vain opetettu merkitsemään nimensä; yleisellä kirjurilla oli hän teettänyt kirjeen Tholomyèsille, sitten toisen, kolmannen. Tholomyès ei vastannut ainoaankaan. Kerran kuuli Fantine ämmien juttelevan hänen tyttöään katsellessaan: Luuletteko, että ne tuollaisista lapsista välittävät? Olkapäitä niille kohautetaan! — Silloin ajatteli hän, että Tholomyèskin kohautti olkapäitään hänen lapselleen, ja ett'ei hän vähääkään välittänyt tästä viattomasta olennosta; ja hänen sydämensä täytti synkeys tätä miestä muistellessaan. Mutta mihin oli nyt ryhdyttävä? Hän ei enää tiennyt, kenen puoleen kääntyä. Hän oli hairahtunut, mutta pohjimmaltaan oli hän — kuten muistamme — siveä ja turmeltumaton. Hän tunsi hämärästi, että hän oli nyt suistumaisillaan kurjuuden kitaan ja vajoamaisillaan lokaan. Nyt kysyttiin tarmoa; hänellä sitä oli, ja hän kesti lujana. Hänen päähänsä osui ajatus palata synnyinkaupunkiinsa Montreuil-sur-Meriin. Siellä ehkä joku hänet tuntisi ja antaisi työtä. Niinpä niin; mutta hairahdus oli salattava. Ja hän aavisti vaistomaisesti, että pian tulisi tapahtumaan vieläkin tuskallisempi ero kuin ensimäinen. Sydän oli pakahtua, mutta hän teki päätöksensä. Kuten myöhemminkin tulemme näkemään, oli Fantinessa hurjaa elämän urheutta. Hän oli jo sankarillisesti kieltäytynyt koruista, pukeutunut palttinaan ja antanut kaikki silkkinsä, koristuksensa, nauhansa ja pitsinsä tyttärensä päälle — ainoa turhamaisuus, minkä hän enää itselleen soi, ja jalo turhamaisuus. Hän myi kaiken omaisuutensa ja sai sillä tavoin kokoon kaksisataa frangia; maksettuaan pienet velkansa, jäi hänelle enää vain noin kahdeksankymmentä frangia. Kahdenkymmenenkahden vanhana, kauniina kevätaamuna, lähti hän lasta selässään kantaen Pariisista. Sääli olisi varmaankin sen tullut, joka olisi heidän matkansa nähnyt. Tällä naisella ei ollut koko maailmassa muuta kuin tämä lapsi, eikä tällä lapsella ollut koko maailmassa muuta kuin tämä nainen. Fantine oli itse ruokkinut lastaan; se oli rasittanut hänen rintaansa ja hän yski hiukan.

Meillä ei tule enään olemaan tilaisuutta puhua herra Félix Tholomyèsista. Tyytykäämme siis ilmottamaan, että hänestä oli kaksikymmentä vuotta myöhemmin, kuningas Ludvig-Filipin aikana, vääntynyt maaseudun kuuluisimpia asianajajia, mahtava ja rikas, viisas valitsija ja ankara valamies; muuten muuttumattoman hauska mies.

Ajettuaan levähtääkseen kolmella neljällä soulia penikulman
useammankin kerran niin kutsutuilla Pariisin Ympäristön Pienillä
Matkustajavaunuilla, oli Fantine puolipäivän maissa saapunut
Montfermeiliin, Leipurin kadulle.

Kulkiessaan Thénardierin kapakan ohi, olivat nuo kaksi hirvittävällä keinullaan riemuitsevaa pikku tyttöstä aivan kuin lumonneet hänet, ja hän oli pysähtynyt ihmettelemään tätä viehättävää näkyä.

Niitä on salaisia tenhovoimia. Nämä pikku tyttöset olivat tenhonneet tämän äidin.

Hän katseli niitä liikutuksen valtaamana. Enkelien ilmestyminen on kuin viesti paratiisista. Hän luuli näkevänsä tämän kapakan päällä kaitselmuksen salaperäisen käskyn tässä. Nämä pienokaiset olivat varmaankin hyvin onnellisia! Hän katseli niitä, hän ihaili niitä ja hellä liikutus valtasi hänet niin, että hän äidin vetäessä henkeä laulunsa kahden säkeistön välillä ei voinut olla lausumatta niitä sanoja, jotka juuri luimme:

"Onpa Teillä kaksi sievää lasta, rouva!"

Verenhimoisimmankin pedon kesyttää sen poikasia hyväilevä hellyys. Äiti kohotti katseensa, kiitti ja pyysi kulkijanaista istuutumaan ovipenkille; itse pysyi hän yhäti kynnyksellä. Naiset rupesivat haastelemaan.

"Minun nimeni on rouva Thénardier", sanoi pikku tyttöjen äiti. "Me pidämme tässä majataloa".

Sitten jatkoi hän lauluunsa kiintyneenä hampaittensa välistä:

Niin on pakko, olen ritari, ja matkani on Palestiinan maalle.

Rouva Thénardier oli punatukkainen, jyhkeä, kulmikas nainen; oikea sotilasnaisen perikuva kaikessa sulottomuudessaan. Ja mikä merkillistä: hänessä oli huomattavissa jonkunlaista sievisteleväisyyttä, joka oli seurauksena romaanien lukemisesta. Hän oli miesmäinen kiemailijatar. Vanhat romaanit, jotka ovat joutuneet muokkaamaan kapakka-eukkojen mielikuvitusta, kykenevät aikaan saamaan moisia muutoksia. Hän oli vielä nuori, tuskin kolmenkymmenen ijässä. Jos tämä kyyrysissään kyhjöttävä nainen olisi kohonnut seisomaan, olisivat ehkä hänen suuri kokonsa ja hänen markkinoita kiertävän voimamiehen hartiansa jo heti alussa peljästyttäneet matkamiehen, hävittäneet hänen luottamuksensa ja tehneet tyhjäksi meidän kertomuksemme. Henkilöstä, joka istuu sen sijaan että seisoisi, riippuvat siis kohtalot.

Vieras nainen kertoi elämänsä vaiheet hiukan sovitellen.

Hän oli muka työläis-nainen; hänen miehensä oli kuollut; hän ei ollut saanut työtä Pariisissa, ja siksi lähti hän etsimään sitä muualta, kotipuolestaan; hän oli lähtenyt aamulla jalkaisin Pariisista; kantaessaan lastaan oli hän väsynyt ja niin oli hän noussut Villemomblen matkustajavaunuihin; Villemomblesta oli hän tullut jalkapatikassa Montfermeiliin; pienokainenkin oli hiukan kävellyt, mutta ei paljoa, sehän on vielä niin nuori, ja sitten sitä oli pitänyt kantaa, ja nyt se kullanmurunen oli nukahtanut.

Samassa suuteli nainen kiihkeästi tyttöstään, niin että se heräsi. Lapsi avasi silmänsä, suuret siniset silmänsä, samanlaiset kuin äidillään, ja katseli, mitä? ei mitään ja kaikkea, kasvoillaan tuo pienten lasten vakava, joskus ankara ilme, joka on heidän kirkkaan viattomuutensa salaisuus meidän hämäräin hyveittemme edessä. Näyttää kuin tuntisivat he olevansa enkeleitä ja kuin tietäisivät meidän olevan ihmisiä. Sitten helähti lapsonen nauruun ja äidin vastustelemisista huolimatta soljui se maahan liehumahaluisen pikku olennon hillittömällä tarmolla. Äkkiä huomasi se nuo kaksi tyttöstä keinussa, pysähtyi kuin naulattuna ja pisti kielensä suusta ihmettelynsä merkiksi.

Äiti Thénardier irrotti tyttösensä, auttoi heidät keinusta ja sanoi:

"Leikkikääpä nyt yhdessä kaikki kolme".

Tässä ijässä tullaan pian tuttaviksi; minuutin kuluttua jo kaiveskelivat pikku-Thénardierit oudon tulokkaan kanssa kuoppia maahan, ja riemu oli rajaton.

Outo tulokas oli hyvin iloinen; äidin hyvyys näkyy lapsen iloisuudessa; hän oli saanut käsiinsä pienen puunoksan ja sitä lapionaan käyttäen kaivoi hän nyt innostusta hehkuen hautaa, johon olisi juuri kärpänen sopinut. Haudankaivajan työ tulee naurettavaksi, kun sen suorittaa lapsi.

Naiset jatkoivat pakinaansa.

"Mikä onkaan palleroisenne nimi?"

"Cosette".

Cosette oli samaa kuin Euphrasie. Pienokaisen nimi oli Euphrasie. Mutta Euphrasiesta oli äiti tehnyt Cosetten, tuon äitien ja kansan hellän, viehättävän vaiston johtamana, joka muuttaa Josefan Pepitaksi ja Franziskan Silletteksi. Ne ovat sanamuodostuksia, jotka murtavat ja kumoavat kaikki johto-opin taitajain kaavat. Me tunnemme erään isoäidin, jonka oli onnistunut Theodoresta tehdä Gnom.

"Kuinka vanha se on?"

"Kolmannella".

"Aivan kuin minun vanhin tyttöni".

Sillävälin olivat nuo kolme tyttöstä ryhmittyneet yhteen kihermään asennoissa syvää tuskaa ja samalla rajatonta ihastusta; oli sattunut tärisyttävä tapaus; suuri mato oli vääntynyt maasta; ja ne pelkäsivät ja ne riemuitsivat.

Kolme säteilevää otsaa yhtyi; ne näyttivät kolmelta valokehän ympäröimältä päältä.

"Noita lapsia!" huudahti äiti Thénardier, "niistä sitten tulee äkkiä ystäviä! Noitakin vannoisi ihan kolmeksi sisarukseksi!"

Nämä sanat olivat kipuna, jota ehkä toinen äiti odotti. Hän tarttui rouva Thénardierin käteen, katsoi häntä vakavasti silmiin ja sanoi:

"Ettekö tahtoisi ottaa lastani huostaanne?"

Rouva Thénardier teki hämmästyksen eleen, joka ei merkinnyt myöntämistä ei kieltämistä.

Cosetten äiti jatkoi:

"Katsokaas, enhän voi oikein viedä tyttöäni sinne kotipuoleenkaan. Työssä on siitä vain haittaa. Kun on lapsi, niin ei saa mistään paikkaakaan. Ne ovat niin naurettavia siellä päin. Hyvä Jumala varmaankin johdatti minut tänne Teidän majatalonne edustalle. Kun näin Teidän sievät ja puhtaat ja iloiset palleroisenne, sykähti sydämeni. Ajattelin: niillä on hyvä äiti. Ja niistä tulisi vallan kuin kolme sisarta. Ja minä palaisin pian. Ettekö todellakin tahtoisi ottaa lastani huostaanne?"

"Sietääpä miettiä", sanoi rouva Thénardier.

"Minä maksan kuusi frangia kuussa".

Silloin kajahti miehen ääni kapakan perältä:

"Ei vähempään kuin seitsemään frangiin. Ja kuuden kuukauden maksu etukäteen".

"Kuusi kertaa seitsemän on neljäkymmentä kaksi", sanoi rouva
Thénardier.

"Minä maksan ne", sanoi äiti.

"Ja sitä paitsi viisitoista frangia alkukustannuksiin", lisäsi miehen ääni.

"Yhteensä viisikymmentä seitsemän frangia", selitti rouva Thénardier.
Ja numeroittensa keskeltä hyräili hän yhä:

Niin on pakko, sanoi sotilas.

"Minä maksan nekin", sanoi äiti, "minulla on kahdeksankymmentä frangia. Lopulla kyllä pääsen määräpaikkaani. Kun kävelen jalkaisin. Minä koen ansaita rahaa siellä alhaalla, ja heti kun saan hiukan kasaan, tulen hakemaan kultaistani".

Miehen ääni jatkoi:

"Onko lapsella liinavaatteita?"

"Se on mieheni", sanoi rouva Thénardier.

"Tietysti sillä nyt liinavaatteet on, kuinkas muuten, tuolla sydänkäpysellä. Kyllä minä heti arvasin, että se oli teidän miehenne. Ja hyvät sillä onkin liinavaatteet! niin suunnattoman hyvät. Kaikkea tusinoittain; ja silkkipukuja kuin ylhäisellä naisella. Ne ovat tuossa matkalaukussa".

"On parasta antaa nekin", selitti miehen ääni.

"Luonnollisesti minä ne annan!" sanoi äiti. "Olisipa sekin kaunista, jos jättäisin lapsukaiseni vallan puille paljaille!"

Isännän naama ilmestyi näkyviin.

"Hyvä on", sanoi hän.

Kauppa tehtiin. Äiti vietti yönsä majatalossa, maksoi rahat ja jätti lapsensa, sitoi matkalaukkunsa, joka oli tullut tuntuvasti ohuemmaksi ja kevyemmäksi sen jälkeen kun lapsen vaatetarpeet oli sieltä otettu, ja lähti matkaan varhain aamulla, vakuuttaen pian palaavansa. Rauhallisesti nuo tuollaiset lähdöt suoritetaan, mutta pohjalla nyyhkyttää niissä epätoivo.

Muuan Thénardierin naapurin eukko kohtasi kadulla tämän äidin, joka poistui lapsensa luota, ja palasi kertomaan:

"Näin tuolla kadulla naisen, joka itki ihan katketakseen".

Kun Cosetten äiti oli mennyt, sanoi mies vaimolleen:

"Tästäpä tulikin rahat sadankymmenen frangin paperiini, joka lankeaa huomenna. Puuttui juuri viisikymmentä frangia. Tiedätkö, että muuten olisivat olleet protesti ja nappiniekka niskassani? Virititpä tosiaankin oivan ansan noiden pikku tenavaisi avulla".

"Aavistamattanikaan", sanoi vaimo.

2.

Kahden luihun ihmisen alustava hahmottelu.

Pyydystetty hiiri oli kovin hintelä; mutta kissa riemuitsee laihimmastakin hiirestä.

Mitä väkeä nämä Thénardierit sitten olivat?

Lausukaamme tässä aluksi pari sanaa. Myöhemmin täydennämme piirrosta.

Nämä ihmisolennot kuuluivat siihen sekasikiöiden luokkaan, joka on pantu kokoon raaoista, sivistymättömistä nousukkaista ja rappiolle joutuneista hienostuneista, älykkäistä ihmisistä, joka on niin kutsutun keskiluokan ja niin kutsutun alaluokan välimailla, joka yhdistää itseensä jälkimäisen muutamat viat sekä edellisen melkein kaikki paheet, ja jolla ei ole työläisen uljasta pontevuutta eikä porvarin rehellistä kuntoa.

He olivat noita kääpiö-luonteita, joista tulee helposti hirviöitä, jos joku kaamea tuli sattuu niitä lämmittämään. Vaimossa oli tyhmän naudan perua ja miehessä konnan ainesta. Molemmilla oli mitä suurimmat taipumukset edistymään pahan pimeällä polulla. Niitä löytyy rapusieluja, jotka vetäytyvät yhä syvemmälle ja syvemmälle pimeään, kulkien elämässä pikemmin taaksepäin kuin eteenpäin, käyttäen kokemusta vain kamaluuttaan enentääkseen, pahentuen päivä päivältä ja mustuen ja tahraantuen yhä enemmän. Tämä mies ja tämä vaimo olivat näitä sieluja.

Etenkin mies oli harmillinen kasvonpiirteiden tutkijalle. Muutamia ihmisiä tarvitsee vain vilkaista, heti epäilläkseen heitä, sillä kaikilta puolilta huomaa heidän pelkäävän valoa. He ovat levottomia taaksepäin ja uhkaavia eteenpäin. Heissä on jotain salattua. Heistä ei voi sen paremmin tietää, mitä he ovat tehneet, kuin mitä he tulevat tekemään. Pimeys, mikä asuu heidän katsannossaan, ilmaisee heidät. Kun kuulee heidän lausuvan vain yhden sanankin, kun näkee heidän tekevän pienimmänkin liikkeen, silloin saattaa heti aavistaa heidän menneisyytensä kätkevän synkkiä salaisuuksia ja heidän tulevaisuutensa tarjoavan kauhutekoja.

Tämä Thénardier oli ollut sotilaana, mikäli hänen puheisiinsa on luottamista, kersanttina, vakuutti hän; hän oli otaksuttavasti ollut mukana v. 1815:n sotaretkellä ja käyttäytynyt jokseenkin urhokkaastikin, niinkuin näyttää. Jälempänä tulemme selvittämään, mitenkä asian laita oikeastaan oli. Kapakan nimikilpi viittasi juuri johonkin hänen sotaisista urotöistään. Hän oli maalannut sen itse, sillä hän osasi hiukan kaikkea, huonosti.

Tämä tapahtui aikana, jolloin vanha klassillinen romaani, joka oltuaan Clélie oli enää vain Lodocska, joka alati hienostelevana tuli yhä rivommaksi, joka oli alentunut neiti de Scudériltä rouva Bournon-Malarmen, ja rouva de Lafayetteltä rouva Barthélemy-Hadotin käsiin, sytytti Pariisin ovenvartijattarien rakastavat sydämet ja ulotti tuhoisan vaikutuksensa aina esikaupunkeihin ja läheiselle maaseudulle asti. Rouva Thénardierillä oli juuri tarpeeksi älyä lukeakseen tämänmoisia kirjoja. Hän ruokki itseään niillä. Hän upotti niihin lopunkin järkipahaansa. Tämä oli asettanut hänet varhaisimman nuoruutensa päivinä ja vähän myöhemminkin jonkunlaiseen haaveilevaan suhteeseen mieheensä, joka oli hiukan syvällisyyttäkin omaava roisto, jonka tiedot käsittivät koko joukon asioita, lukuunottamatta kielioppia, joka oli sekä raaka että hieno samalla kertaa, mutta joka Pigault-Lebruniä lukiessaan ei tajunnut kerrassaan mitään kaihomielisyydestä eikä kaikesta siitä, mikä "sukupuolta sukoilee", niinkuin hän omalla kielellään tapasi sanoa. Vaimo oli häntä kaksitoista tai viisitoista vuotta nuorempi. Myöhemmin, kun nuo romaanimaisesti kyynelkasteiset hivukset alkoivat harmaantua, kun Pamelasta tuli syöjätär, ei rouva Thénardieristä ollut muuta jäljellä kuin ilkeä, rujoluinen akka, joka oli aikoinaan ahminut hassuja romaaneja. Sillä kukaan ei lue rankaisematta typeryyksiä. Seuraus oli, että hänen esikoistyttärensä nimeksi tuli Éponine. Mitä nuorempaan tulee, niin oli tuo pienokais-raukka vähällä saada nimekseen Oulnare; ties minkä merkillisen Ducray-Duminilin romaanin aiheuttaman käänteen kautta hänen nimekseen joutui sentään vain Azelma.

Muuten ei sivumennen sanoen kaikki sentään ole näin naurettavaa ja pintapuolista tällä omituisella aikakaudella, josta nyt on puhe ja jota voitaisiin kutsua ristimänimien mullistuksen ajaksi. Romaani-aineksen ohella, jota olemme maininneet, esiintyy myöskin tärkeitä yhteiskunnallisia oireita. Nykyään ei ole suinkaan harvinaista, että härkäpaimenen nimenä on Arthur, Alfred tai Alphonse, ja että kreivin — mikäli vielä kreivejä löytyy — nimenä on Tuomas, Pietari tai Jaakko. Tämä mullistus, joka laittaa "ylhäisen" nimen rahvaan miehelle ja talonpoikaisnimen aatelisherralle, ei ole muuta kuin yhdenvertaisuuden hyökyaallon vaikutusta. Uusien tuulahdusten vastustamaton voima esiintyy tässä niinkuin muussakin. Tämänkin näennäisen ristiriitaisuuden alta paistaa suurena ja syvälle uurtavana Ranskan vallankumous.

3.

Leivonen.

Pelkkä ilkeys ei riitä menestymiseen. Kapakka veteli huonosti.

Vieraan naisen viidenkymmenenseitsemän frangin avulla oli Thénardier voinut välttää protestin ja pitää nimikirjotuksensa kunniassa. Seuraavassa kuussa oli heillä jälleen rahan puute; vaimo vei Pariisiin panttilaitokseen Cosetten vaatetavarat ja sai niistä kuusikymmentä frangia. Heti kun tämä summa oli kulutettu, tottuivat Thénardierin aviopuolisot katsomaan tuota pikku tyttöä vain ruotulapseksi, jota he pitivät luonaan armosta ja jota tuli kohdella sen mukaan. Kun hänen kauniit vaatteensa oli ryöstetty, puettiin hänet pikku Thénardierein vanhoihin hameisiin ja vanhoihin paitoihin, toisin sanoen: ryysyihin. Häntä ruokittiin muiden ihmisten jätteillä, hiukan paremmin kuin koiraa, hiukan huonommin kuin kissaa. Kissa ja koira olivatkin hänen tavallisia ateriakumppaneitaan; Cosette söi niiden kanssa pöydän alla samanlaisesta puukupista kuin nekin.

Äiti, joka — kuten myöhemmin saamme nähdä — oli asettunut Montreuil-sur-Meriin, kirjotti, tai paremmin sanoen kirjotutti joka kuukausi saadakseen tietoja lapsestaan. Thénardierit vastasivat aina samoin sanoin: Cosette voi erinomaisesti.

Kun kuusi ensimäistä kuukautta oli kulunut, lähetti äiti seitsemän frangia seitsemännen kuukauden maksuksi ja jatkoi näin lähettämistään säännöllisesti kuukausi kuukaudelta. Vuosi ei ollut vielä lopussa, kun Thénardier sanoi: "Onpa sitäkin mokoma! Luuleeko hän meidän tulevan toimeen seitsemällä frangilla?" Ja hän vaati kaksitoista frangia. Äidin, jolle yhä vakuutettiin, että hänen lapsensa oli ylen onnellinen ja "jakseli hyvin", täytyi taipua, ja hän lähetti kaksitoista frangia.

Löytyy luonteita, jotka eivät voi toiselta puolen rakastaa, vihaamatta toiselta. Äiti Thénardier rakasti intohimoisesti omia tyttäriään, ja siitä johtui, että hän suorastaan inhosi vierasta lasta. On surullista ajatella, että äidin rakkauskin voi pukeutua rumiin muotoihin. Niin vähän tilaa kuin Cosette talossa ottikin, näytti hänestä siltä, kuin olisi tuo tila ryöstetty hänen lapsiltaan ja kuin vähentäisi tuo pienokaisraukka ilmaa, jota hänen tyttärensä hengittivät. Tällä naisella, kuten usealla hänen tapaisellaan, oli määrätty osansa hyväilyä ja määrätty osansa lyöntejä ja haukkumisia jaettavana joka päivä. Ell'ei Cosettea olisi ollut, olisivat hänen omat tyttärensä, niin jumaloituja kuin olivatkin, varmasti saaneet pitää hyvänään kaikki; mutta vieras lapsi käänsi heidän edukseen iskut itsellensä. Talon tyttäret saivat siis vain hyväilyt osakseen. Cosette ei tehnyt pienintäkään liikahdusta, joka ei heti olisi vuodattanut hänen päällensä ankarain ja ansaitsemattomain rangaistusten tulvaa. Tämä hiljainen, hento raukka, joka ei vielä mitään ymmärtänyt tästä maailmasta eikä Jumalasta, jota alinomaa rangaistiin, toruttiin, töykittiin, lyötiin, näki lähellään kaksi samanlaista pikku olentoa kuin hänkin, jotka elivät onnen lempeässä paisteessa!