Sitä ei myöskään tule mitenkään sekoittaa Pikku Picpusin bernhardilaisluostariin, jonka elämään ja oloihin jo ylempänä tutustuimme. Vuonna 1657 valtuutti paavi Aleksanteri VII erikoisella kirjelmällä Pikku Picpusin bernhardilaisnunnat harjoittamaan herkeämätöntä palvomista pyhän sakramentin benediktiläisnunnien tapaan. Mutta molemmat yhdyskunnat pysyivät siitä huolimatta täydelleen itsenäisinä ja erillään toisistaan.

11.

Pikku Picpusin loppuvaiheet.

Ensimäisen keisarikunnan kukistuttua alkoi Pikku Picpusin luostari joutua rappiolle. Se ennusti koko yhdyskunnan kuolemaa, yhdyskunnan, joka kahdeksannentoista vuosisadan vaivuttua ajan virtaan kuihtuu ja häviää kuten kaikki uskonnolliset laitokset. Harras mietiskely kuuluu, samoinkuin rukouskin, ihmiskunnan henkisiin tarpeisiin. Mutta kuten kaikki, mitä vallankumous pääsi koskettamaan, muuttui sekin yhteiskunnallisen edistyksen vihollisesta sen ystäväksi.

Pikku Picpusin asukkaiden lukumäärä väheni nopeasti. Vuonna 1840 oli jo pikku luostari kadonnut, kasvatuslaitos samoin. Ei ollut enää vanhoja, arvokkaita äitejä, ei nuoria tyttöjä: edelliset olivat kuolleet, jälkimäiset lentäneet tiehensä. Volaverunt.

Herkeämättömän palvomisen säännöt olivat kauhistuttavan ankarat. Ne vaikuttivat sen, että pyrkijöitä ilmaantui tavattoman vähän, ja luostari jäi piankin tyhjilleen. Vuonna 1845 liittyi yhdyskuntaan vielä muutamia harvoja maallikkosisaria, mutta varsinaisista nunnista ei ollut puhettakaan. Neljäkymmentä vuotta takaperin oli luostarissa vakinaisia asukkaita lähes sata. Viisitoista vuotta sitten enää vain kaksikymmentäkahdeksan. Montako on niitä nykyään? Vuonna 1847 oli päänunna verrattain nuori: merkki siitä, että valintapiiri oli supistunut. Hän ei ollut täyttänyt vielä neljääkymmentä vuotta. Kun työntekijät vähenevät, lisääntyy yksityisten taakka. Jokaisen tehtävät tulevat raskaammiksi. Saattoi jo silloin hyvin nähdä sen ajan, jolloin olisi enää vain kymmenkunnan heikkoa, kumaraista hartiaa kantamassa pyhän Benediktin raskaita määräyksiä. Taakka ei vähene, vaan pysyy aina samana niin harvoille kuin useillekin. Ennen se painoi, nyt se alkoi rusentaa. Nunnaraukat kuolla kupsahtivatkin toinen toisensa jälkeen. Sinäkin aikana, jolloin tämän kirjan tekijä asusti Pariisissa, kuoli heitä kaksi. Toinen oli kahdenkymmenenviiden vanha, toinen kahdenkymmenenkolmen. Tämä jälkimäinen saattoikin sanoa Julia Alpinulan tavoin: Hic jaceo. Vixi annos viginti et tres. Näiden syiden takia luopui luostari piankin tyttöjen kasvattamisesta.

Me emme ole voineet kulkea tämän kummallisen, tuntemattoman, salaperäisen talon ohi käymättä sinne sisälle ja viemättä sinne mukanamme kaikkia niitä lukijoita, jotka ovat liittyneet meidän seuraamme ja jotka kuuntelevat — muutamien hyödyksi ehkä — meidän kertovan Jean Valjeanin surullista tarinaa. Me olemme tunkeutuneet tarkastelemaan tämän yhdyskunnan elämää, yhdyskunnan, jonka tavat ja toimet olivat itsessään niin vanhoja, mutta niin uusia ja tuntemattomia nykyään. Koko talo oli kuin suljettu puutarha. Hortus conclusus. Me olemme puhuneet tästä omituisesta paikasta yksityiskohdittain, mutta kunnioittavasti, ainakin sikäli kuin yksityiskohtainen kuvailu ja kunnioittavaisuus sopivat yhteen. Me emme ymmärrä kaikkea, mutta mitään emme me solvaise. Me olemme yhtä kaukana Joosef de Maistren ylistyslaulusta, joka päätyi antamaan korkeimman siunauksensa pyövelille, kuin Voltairen irvistelevästä ivasta, joka ei kaihda ristiinnaulitunkuvaakaan häpäisemästä.

Voltairen epäjohdonmukaisuutta vain, sivumennen sanottuna. Sillä
Voltaire olisi puolustanut Jeesusta yhtä hyvin kuin hän puolusti
Calasta. Ja mitä merkitsee ristiinnaulitunkuva niillekin, jotka
kieltävät Jeesuksen yliluonnollisen syntyperän? Murhattua viisasta.

Yhdeksännellätoista vuosisadalla sai uskonnollisuus kestää kovia koettelemuksia. Unohdetaan erinäisiä seikkoja, ja siinähän ei mitään pahaa, kunhan vain unohdettaessa vanhaa, opittaisiin jotain uutta. Älköön ihmissydän jääkö tyhjilleen! Revitään maahan yhtä ja toista, ja hyvähän on niinkin, kunhan vain osataan sitten rakentaa jotakin pysyväistä sijaan.

Mutta sillä välin tarkastakaamme menneisyyden tapahtumia. On tarpeellista niitä tuntea, elleihän muun takia, niin ainakin osataksemme välttää sitä, minkä olemme hyljättäväksi havainneet. Väärät menneisyyden jäljittelyt pukeutuvat usein uusiin muotoihin ja pyytävät mielellään käydä tulevaisuudesta. Tämä kummitus, menneisyys, on taipuvainen väärentämään passinsa. Kavahtakaamme ansaa. Olkaamme varuillamme. Menneisyyden kasvoilla on eräs omituinen ilme, taika-usko, sekä eräs omituinen naamus, ulkokultaisuus. Ymmärtäkäämme tämä ilme oikein ja reväiskäämme pois tämä petollinen naamus.

Mitä luostareihin tulee, tarjoavat ne tarkastellaksemme kaksi toisiinsa liittyvää kysymystä: sivistyskysymyksen, sivistyksen, joka ne tuomitsee, sekä vapauskysymyksen, vapauden, joka niitä suojelee.

SEITSEMÄS KIRJA

VÄLIHUOMAUTUS

1.

Luostari aatteena.

Tämä kirja on näytelmä, jossa ensimäisenä henkilönä on äärettömyys, ijankaikkisuus voiminensa.

Toisena on ihminen.

Ja koska nyt luostari osui tiellemme, täytyi meidän käydä sinne sisään. Miksi? Siksi, että luostari, yhtä ominaisena niin idän kuin lännen maille, niin vanhalle kuin uudelle ajalle, niin pakanuudelle ja buddalaisuudelle ja muhamettilaisuudelle kuin kristinuskolle, on muuan niitä tähystyslaitteita, joiden avulla ihminen katselee ijankaikkisuutta ja äärettömyyttä.

Tässä ei ole paikka lähteä laajemmin kehittämään tätä ajatusta. Mutta luopumatta lainkaan epäilystämme, varovaisuudestamme tai oikeutetusta kiivailustamme, täytyy meidän sanoa, että me joka kerta, kun näemme ihmisessä ijankaikkisuuden, äärettömyyden merkkejä, olkootpa ne kuinka vähäpätöisiä tahansa, tunnemme kunnioitusta. Synagogalla, moskealla, pagodilla, wigwamilla on vastenmielinen puolensa, jota me inhoamme, ja ylevä puolensa, jota me ihailemme. Mitä näkö-aloja ja mitä rajattomia haaveiluja hengelle! Jumaluuden paisteen heijastusta ihmiskäsien rakentamaan seinään.

2.

Luostari historiallisena ilmiönä.

Historian, järjen ja totuuden nimessä on luostarilaitos saanut tuomionsa.

Missä maassa luostareja vain on tiheämmälti, muodostuvat ne esteiksi yleiselle kehitykselle, haitallisiksi laitoksiksi ja laiskuuden keskuksiksi siellä, missä niiden pitäisi olla työn keskuksia. Luostari-yhteiskunnat ovat suuressa yhteiskunnassa samaa kuin misteli on tammessa ja syylä ihmisruumiissa. Niiden hyvinvointi ja lihominen merkitsee maan köyhtymistä. Luostarilaitos, joka alkeellisen sivistyksen aikoina oli tarpeellinen raakuuden vaimentamiseksi hengen aseilla, ei ole enää paikallaan kansojen miehuudenijässä. Ja kun se alkaa rappeutua ja luisua häviötään kohti, muuttuu se antamansa esimerkin takia vahingolliseksi kaikissa niissä suhteissa, jotka tekivät sen hyödylliseksi sen ensi puhtauden aikana.

Luostarit ovat eläneet aikansa. Ne olivat tarpeellisia uudenaikaisen sivistyksen kasvattajina, mutta ne muuttuivat sen vahvistuessa haitallisiksi ja ne ovat kerrassaan vahingollisia sen myöhemmälle kehitykselle. Sisäisen järjestyksensä ja tarkoituksensa puolesta olivat luostarit kyllä paikallaan kymmenennellä vuosisadalla, näyttivät epäilyttäviltä viidennellätoista, mutta ovat ehdottomasti hyljättäviä yhdeksännellätoista. Luostarisyöpä on mädännyttänyt melkein luurangoksi asti kaksi ihanaa kansaa, Italian ja Espanjan, joista toinen oli Europan valo, toinen Europan ylpeys vuosisatoja. Ja nykyään vasta alkavat nämä kaksi kuuluisaa kansaa parantua 1789:n terveellisen ja perinpohjaisen leikkauksen johdosta.

Luostari, etenkin vanhanaikuinen naisluostari, sellaisena kuin se esiintyi tämän vuosisadan kynnyksellä Italiassa, Itävallassa, Espanjassa, on keski-ajan synkimpiä, inhoittavimpia luomuksia. Luostari on kaikkien hirmujen leikkauspiste. Ja varsinkin katolilaisesta luostarista löyhähtää vastaan kuoleman hyinen huounta.

Etenkin on synkkä espanjalainen luostari. Siellä kohoaa pimeissä holveissa, joiden ääriviivoja on vaikea eroittaa ainaisessa hämärässä, tavattoman tanakoita, rauhattomia alttareita, korkeina kuin tuomiokirkot. Siellä riippuu vitjoista suunnattomia valkeita ristiinnaulitunkuvia. Siellä hohtavat suuret norsunluiset Kristukset alastomina mustapuisissa risteissään, ei enää vertavuotavina, vaan vertavaluvina, inhoittavina ja liikuttavina, ja niiden kyynäspäistä törröttävät luut, niiden polvilumpiot ovat kuin irtautumaisillaan, niiden haavoista pursuaa verinen liha, niiden päätä koristavat hopeaiset orjantappurakruunut, ne ovat kiinnitetyt ristiin kultanauloin, niiden otsalla kimaltelevat punakiviset veripisarat ja niiden silmissä välkkyvät timantit kyynelinä. Timantit ja punakivet näyttävät kosteilta ja ne hellyttävät itkuun siellä alhaalla pimeässä polvistuvat huntujen peittämät olennot, joiden kyljet on jouhipaita hieronut rikki, joiden selän on rautapiikkinen ruoska raadellut, joiden rinnat on pajukudos muodottomiksi pusertanut ja joiden polvista on nahka rukoillessa hankautunut, nämä naiset, jotka luulevat olevansa puolisoja, ja nämä haamut, jotka luulevat olevansa taivaan enkelejä. Ajattelevatko nämä naiset mitään? Eivät. Tahtovatko he mitään? Eivät. Rakastavatko he mitään? Eivät. Sykkiikö heissä elämä? Ei. Heidän hermonsa ovat muuttuneet luuksi. Heidän luunsa ovat muuttuneet kiveksi. Heidän huntunsa on yöstä ja pimeydestä kudottu. Heidän hengityksensä hunnun alla on kuin sydäntäsärkevää kuolonkorinaa. Päänunna, aave, heitä johdattaa pyhityksen tielle ja painaa heidät kauhun syvänteihin. Saastaton on siinä heidän silmiensä edessä vaativana, hirmuisena.

Senlaisia ovat vanhat espanjalaiset luostarit. Kammoittavan uskonnollisen kiihkon ryöväriluolia, neitseiden hautoja, surmansijoja.

Katolilainen Espanja oli roomalaisempi kuin Rooma itse. Espanjalainen luostari oli ennen muita oikea katolilainen luostari. Siellä tuntui vallitsevan itämainen henki. Arkkipiispa, taivaan kuohilaiden päämies, vartioi ja hallitsi tätä Jumalalle varattujen sielujen haaremia. Nunna oli haareminainen, pappi oli kuohilas. Hartaimmat valittiin unessa, ja he saivat nauttia Kristuksen läsnä-oloa. Yöllä astui tuo nuori, kaunis, alaston mies ristiltä ja loihti synkän kopin taivaallisen nautinnon näyttämöksi. Kosteat muurit estivät kenenkään häiritsemästä salaperäistä sulttaanitarta, jonka sulttaanina oli ristiinnaulittu. Katsekin vain ulkomaailmaan merkitsi uskottomuutta. Luostarin maanalaiset vankikomerot vastasivat nahkasäkkejä. Mitä upotettiin mereen idässä, se upotettiin maahan lännessä. Kumpaisellakin taholla vääntelivät vaimot käsiään. Aallot yksille, kuoppa toisille. Siellä hukutetut, täällä haudatut. Kauhea yhtäläisyys.

Kun eivät menneisyyden puolustajat enää nykyään voi kieltää näitä seikkoja, ovat he havainneet viisaimmaksi kääntää koko asian leikiksi. Tosiaankin sangen mukava, mutta sangen oudostuttava tapa suoriutua historian paljastuksista, tehdä filosofian selvittelyt vaarattomiksi ja taittaa kärki kaikilta kiusallisilta tosi-asioilta ja kaikilta kiusallisilta kysymyksiltä. Märehtimistä tyhjänhuutajille, sanovat ovelimmat. Vain tyhjää huutoa, toistavat typerät. Jean-Jacques, tyhjänhuutaja. Diderot, tyhjänhuutaja. Voltaire Calasin, Labarren ja Sirvenin auttajana, tyhjänhuutaja. En enää muista, kuka tässä hiljattain oli päässyt selville siitä, että Tacituskin oli vain tyhjänhuutaja, että Neero oli uhri ja että tuli tosiaankin säälitellä tuota "Holofernes-raukkaa."

Mutta tosi-asioista ei päästä niin vähällä, ja niitä on mahdoton vaientaa. Tämän kirjan tekijä näki omin silmin kahdeksan lieun päässä Brysselistä (siellä on keski-aika jokaisen ulottuvilla), Villersin luostarissa maanalaisten vankikomeroiden suu-aukon keskellä niittyä, joka ennen oli ollut luostarin pihana, sekä Dylen rannalla neljä kivistä muurattua koppia, joka olivat puoliksi maan sisässä, puoliksi veden alla. Ne olivat niitä in paceja, elinkautisvankeuteen tuomittujen säilytyslaitoksia. Jokaisessa kopissa voi huomata jäännöksiä rauta-ovesta, ulostuspaikan ja ristikkoluukun, joka on ulkoa kaksi jalkaa virran yläpuolella ja sisältä kuusi jalkaa maassa. Neljän jalan pituudelta huuhtelee virta kopin seinää. Maa oli aina kostea. In pacen asukkaan ainoana vuoteena oli tämä kostea maa. Eräässä kopissa näkyy vielä kaularaudan pää seinään kiinnitettynä. Toisessa taas huomaa nelikulmaisen, neljästä kivilaatasta kyhätyn komeron, joka on liian lyhyt maattavaksi ja liian matala suorana seisottavaksi. Sinne ahdettiin ihmisolento, ja viides kivilaatta nostettiin kanneksi päälle. Tämä on totta. Siitä saattaa jokainen tulla omin silmin vakuutetuksi. Niitä kiviä voi jokainen omin käsin kosketella. Nämä in pacet, nämä kopit, nämä rautatelkeet, nämä kaulakahleet, nämä korkeat luukut, joiden alareunoja virta huuhtelee, tämä kivikomero, jota jykevä paasi peitti kuin hautaa, sillä eroituksella vain, että siinä komerossa virunut vainaja olikin elävä olento, tämä lokainen maa, tämä ulostuspaikka, nämä kiviseinät, jotka tihkuvat kylmää hikeä, erinomaisia tyhjänhuutajia tosiaankin!

3.

Millä ehdolla voi kunnioittaa menneisyyttä.

Luostarilaitos, sellaisena kuin se esiintyi ennen Espanjassa ja sellaisena kuin se esiintyy nykyään Tiibetissä, on ikäänkuin jonkunlainen hivutustauti sivistyksen ruumiissa. Se pysähyttää elämän. Se vähentää aivan yksinkertaisesti väestön lukumäärää. Luostaroiminen on kuoharoimista. Se on ollut pitkät, pitkät ajat Europan vitsauksena. Lisätkää siihen kaikki omantunnon loukkaukset, pakolliset kutsumukset, läänityslaitos, joka käytti luostareja tukenaan, erikoisoikeus, joka heitti luostarilaitoksen syliin perheen liikajäsenet, ne julmuudet, joista juuri puhuimme, in pacet, tukitut suut, koppeihin teljetyt aivot, niin monet, monet onnettomat älyniekat, jotka iki-ajoiksi upotettiin maanalaisten luolien pimentoihin, luostarilupaukset, elävältä haudatut ihmissielut. Lisätkää yksityiset kärsimykset kansalliseen tappioon, ja ken lienettekin, te olette tunteva vavahtavanne, nähdessänne munkkikaavun tai nunnanhunnun, nämä kaksi eläville ihmisille keksittyä hikiliinaa.

Mutta huolimatta filosofiasta, huolimatta edistyksestä esiintyy muutamin kohdin vielä luostarihenkeä keskellä yhdeksättätoista vuosisataa, ja kummallinen ankaranuskonnollinen liike hämmästyttää parhaillaan sivistynyttä maailmaa. Tällainen vanhentuneiden muotojen, laitosten ja aatteiden itsepintainen elossapysytteleminen on verrattava pahentuneen hajuvoiteen haluun päästä kostuttamaan tukkaamme, mädäntyneen kalan pyrkimykseen päivällispöydälle, lapsenpuseron tungetteluun pukemaan miestä ja vainajien hellyyteen, vainajien, jotka nousivat haudoistaan hyväilemään eläviä.

Kiittämättömiä teitä, sanoo pusero. Minä teitä suojelin pahoilta säiltä ja kylmältä, miksi minut nyt hylkäätte? Minä uiskentelin reippaana ja iloisena meren ulapalla, sanoo kala. Minä asuin ruusussa, sanoo tuoksu. Minä rakastin teitä, sanoo vainaja. Minä autoin teidän sivistymistänne, sanoo luostari.

Tähän tarvitsee meidän vastata vain: Niin, muinoin. Haaveilla kuolleiden aatteiden ijankaikkista elämää ja ihmisten hallitsemista muumioiden avulla, nostaa kaatuneet opinkappaleet jaloilleen jälleen, kullata uudelleen pyhäinjäännöslippaat, laittaa luostarit entiseen kuntoonsa, korjata pyhimysarkut, virittää taika-usko, sytyttää kaikki kiihkot leimuamaan jälleen, varustaa vihkivesiharjoihin uudet varret ja hioa lohkeilleet miekat teräviksi, pystyttää jälleen munkkivalta ja sotilasvalta, uskoa yhteiskunnan parantamiseen kaikenlaisten loisten lisäämisellä, pakottaa nykyisyys kantamaan menneisyyttä hartioillaan, näyttää mahdottomalta ajatellakaan. Mutta niitä on kuitenkin rakennusmestareita moisillekin opinrakennelmille. Nämä rakennusmestarit, älykkäitä miehiä kun ovat, menettelevät sangen yksinkertaisesti: he sivelevät menneisyyden kauniilla pintavärillä, jota he nimittävät yhteiskuntajärjestykseksi, jumalalliseksi oikeudeksi, siveelliseksi velvollisuudeksi, perheeksi, esi-isäin kunnioittamiseksi, vanhoiksi hyviksi tavoiksi, pyhäksi perinnöksi, laillisuudeksi, uskonnoksi, ja he huutavat: "Katsokaa! Säilyttäkää tämä, kunnon kansalaiset!"

Tämän tempun osasivat jo muinaisajan ihmisetkin. Roomalaiset uhripapit sitä jo paljon käyttivät. He tuhrivat liidulla mustan hiehon ja huusivat: "Se on valkoinen." Bos cretatus.

Mitä meihin tulee, niin me kunnioitamme joskus menneisyyttä ja säästämme sitä aina, kun se vain suostuu olemaan kuollut. Mutta jos se tahtoo herätä henkiin, hyökkäämme sen kimppuun ja koetamme tappaa sen.

Taika-usko, ulkokullaisuus, tekopyhyys, ennakkoluulot, nämä aaveet, aaveita kun ovat, ovat tavattoman sitkeähenkisiä. Niillä on hampaat ja kynnet, ja niihin täytyy iskeä lujasti käsiksi, niitä vastaan täytyy käydä sotaa, hellittämätöntä sotaa, sillä ihmiskunnan kovaan kohtaloon kuuluu, että se on tuomittu ikuiseen taisteluun kummituksia vastaan. Haamua on vaikea ottaa kurkusta ja paiskata maahan.

Luostari Ranskassa keskellä yhdeksättätoista vuosisataa on huuhkajain pesä, huuhkajain, jotka töllistelevät aurinkoa päin silmiä. Uskonkiihkoinen luostari 1789:n, 1830:n ja 1848:n kaupungin helmassa, Rooma kukoistavassa Pariisissa, ei millään tavalla sovellu aikajärjestykseen. Säännöllisissä oloissa ei tarvitse muuta ajanlaskuvirheen selvittämiseksi kuin panna se tavaamaan rahojen vuosilukua. Mutta mehän emme eläkään säännöllisissä oloissa.

Taistelkaamme siis.

Taistelkaamme, mutta älkäämme iskekö sokeasti. Totuuden luonteeseen kuuluu, ettei se koskaan liioittele. Miksi olisikaan sen pakko liioitella? On hävitettävää, mutta on sellaistakin, jota tarvitsee vain valaista ja tarkastella. Hyväntahtoinen, vakava tutkiminen, mikä voima siinä piileekään! Älkäämme tuoko polttavaa liekkiä sinne, missä pelkkä valokin riittää.

Siis, katsoen siihen, että elämme yhdeksättätoista vuosisataa, vastustamme luostarilaitosta yleensä ja kaikkialla, niin Aasiassa kuin Europassa, niin Indiassa kuin Turkissa. Luostari on samaa kuin räme. Molempien mätä löyhkä tuntuu jo kaukaa, molempien henkäykset ovat myrkyllisiä, sillä ne istuttavat kuumeen ihraisiin ja näivetyttävät heidät, molempien lisääntyminen muodostuu vähitellen Egyptin vitsaukseksi. Me emme voi kauhistumatta ajatella maita, missä fakireja, bonsseja, santoneja, caloyereja, marabutteja, talapoineja ja dervishejä vilisee kuin syöpäläisiä.

Tämän jälkeen on enää uskonnollinen puoli kysymyksestä selvittelemättä.
Siinä tapaamme erinäisiä salaperäisiä, melkeinpä peloittavia kohtia.
Meidän sallittanee katsoa niitä rohkeasti silmiin.

4.

Luostari peri-aatteen kannalta katsottuna.

Ihmisiä kokoontuu asumaan yhdessä. Minkä oikeuden nojalla?
Yhdistymisoikeuden nojalla.

He sulkeutuvat asuntoihinsa. Minkä oikeuden nojalla? Sen oikeuden nojalla, että jokainen ihminen saa vapaasti avata tai sulkea ovensa.

He eivät poistu asunnostaan. Minkä oikeuden nojalla? Sen oikeuden nojalla, että jokainen ihminen saa vapaasti tulla ja mennä tai pysyä kotonansa.

Mitä tekevät he sitten siellä "kotonansa?"

He puhuvat hiljaa. He kulkevat aina silmät maahan luotuina. He työskentelevät. He kieltäytyvät maailmallisesta elämästä, kaupunkien ylellisyydestä, nautinnoista, huvituksista, turhamaisuudesta, ylpeydestä, aineellisista eduista. Heidän pukunsa on karkeata villakangasta tai karkeata palttinaa. Kukaan heistä ei omista mitään, olipa se sitten kuinka vähäpätöistä tahansa. Luostariin astuessaan muuttuu rikas köyhäksi. Mitä hänellä oli, sen hän jakaa kaikille. Ken oli ylhäistä sukua, aatelismies, korkea herra, tulee sen vertaiseksi, joka oli talonpoika. Sama koppi kaikilla. Kaikkien pää keritään samalla lailla, kaikki käyvät samassa kaavussa, syövät samaa mustaa leipää, nukkuvat samoilla oljilla, kuolevat samaan tuhkaan. Sama säkki seljässä, sama köysi vyötäisillä. Jos on päätetty käydä avojaloin, niin käyvät kaikki avojaloin. Heidän joukossaan voi olla ruhtinaita, mutta ruhtinaat ovat samoja varjoja kuin muutkin. Ei enää arvonimiä. Sukunimetkin ovat kadonneet. Kaikkien on taivuttava ristimänimien yhdenvertaisuuteen. He ovat hyljänneet lihallisen perheensä ja muodostaneet keskenään henkisen perheen. Heidän sukulaisiaan ovat nyt kaikki ihmiset. He auttavat köyhiä, he hoitavat sairaita. He valitsevat itse käskijänsä. He puhuttelevat toisiaan veljiksi.

Te keskeytätte minut ja huudahdatte: "Mutta tämähän on ihanneluostari!"

Minulle riittää, että sellainen luostari on mahdollinen, ja minun tulee ottaa se lukuun.

Siitä johtuu, että minä edellisessä kirjassa puhuin eräästä luostarista kunnioittavasti. Kiinnittämättä huomiota keski-aikaan, kiinnittämättä huomiota Aasiaan, syrjäyttämällä kysymyksen historiallisen ja valtiollisen puolen ja katsomalla asiaa vain puhtaan filosofian kannalta, välittämättä taistelevan uudistusinnon vaatimuksista, ehdolla, että luostari on täysin vapaa-ehtoinen laitos ja että sinne menijöitä johtaa vain oma halu, olen minä aina katseleva luostari-yhdyskuntaa vakavan tarkkaavasti ja, muutamissa suhteissa, suopeastikin. Sillä siellä, missä on yhdyskunta, siellä on myös yhdyselämää, ja missä on yhdyselämää, siellä täytyy myös olla oikeutta. Luostari noudattaa vaatimusta: Yhdenvertaisuus, Veljeys. Oi, miten mahtava onkaan vapaus! Mikä ihmeellinen kirkastus! Vapaus riittää muuttamaan luostarin tasavallaksi.

Jatkakaamme.

Nämä miehet ja nämä naiset, jotka asuvat näiden neljän muurin takana, pitävät siis karkeita pukuja, ovat yhdenvertaisia ja puhuttelevat toisiaan veljiksi ja sisariksi. Hyvä. Mutta tekevätkö he mitään muuta?

Tekevät.

Mitä?

He suuntaavat katseensa tuntemattomiin avaruuksiin, he polvistuvat ja he ristivät kätensä.

Mitä se merkitsee?

5.

Rukous.

He rukoilevat.

Ketä?

Jumalaa.

Rukoilla Jumalaa, miten se on ymmärrettävä?

Onko olemassa äärettömyys ulkopuolella meitä? Onko tämä äärettömyys yksi, todellinen, pysyvä, välttämättömän aineperäinen, koska se on ääretön, ja koska, jos siitä aine puuttuisi, se tapaisi aineessa rajansa, välttämättömän järkiperäinen, koska se on ääretön, ja koska, jos järki siitä puuttuisi, se tapaisi järjessä rajansa? Herättääkö tämä äärettömyys meissä aatteen kaiken olevaisen alkuperästä ja alku-aineesta, sillä välin kun me itse saatamme omistaa itsellemme vain olemassa-olo-aatteen? Toisin sanoen: eikö se ole ehdoton, jonka suhteita me olemme?

Samalla kun on olemassa äärettömyys ulkopuolella meitä, eikö ole olemassa äärettömyys meissä itsessämme? Eivätkö nämä molemmat äärettömyydet (mikä kauhistava monikko!) liity yhteen? Eikö toinen äärettömyys ole ikäänkuin ensimäisen äärettömyyden ala-osa? Eikö se ole ensimäisen kuvastin, heijastus, kaiku, eikö se ole pohjattomuus, jolla on sama keskipiste kuin toisellakin pohjattomuudella? Onko tämä toinen äärettömyys järkiperäinen kuten ensimäinenkin? Ajatteleeko se? Rakastaako se? Tahtooko se? Jos nämä molemmat äärettömyydet ovat järkiperäisiä, on kumpaisellakin niistä tahtova keskus, ja ylemmässä äärettömyydessä esiintyy minuus samalla tavalla kuin esiintyy minuus alemmassa äärettömyydessä. Alemman äärettömyyden minuus on sielu. Ylemmän äärettömyyden minuus on Jumala.

Asettaa ajatuksen avulla alempi äärettömyys yhteyteen ylemmän äärettömyyden kanssa on rukoilemista.

Älkäämme typistelkö ihmishenkeä, sillä se on väärin. Täytyy vain muokata ja kehittää. Ihmisen erinäiset hengenkyvyt ohjautuvat itsestään Tuntematonta kohti: ajatus, mietiskely, rukous. Tuntematon on valtameri. Mitä on omatunto? Se on Tuntemattoman kompassi. Ajatus, mietiskely, rukous ovat suurenmoisia, salaperäisiä välähdyksiä. Kunnioittakaamme niitä. Minne tähtää tämä sielun mahtava säteily? Tuntemattomaan s.o. valoon.

Vapaan kansanvallan suuruus on siinä, ettei se missään suhteessa kiellä ihmiskunnan hengen vaatimuksia. Ihmisoikeuksien rinnalle se asettaa hengenoikeudet.

Musertakaa uskonkiihkoilu, kunnioittakaa äärettömyyttä, niin kuuluu käsky. Älkäämme tyytykö vain heittäytymään polvillemme luomakuntapuun juurelle ja ihailemaan sen suunnattomia tähtikimalteisia oksia. Meidän velvollisuutemme on muokata ja kehittää ihmissielua, estää ihmetöitä tunkeutumasta tutkimattomien salaisuuksien ratkaisijoiksi, nöyrtyä käsittämättömän edessä, mutta hyljätä järjetön, hyväksyä selvittämättömien seikkojen joukosta vain välttämättömät, asettaa usko terveemmille perustuksille, riisua uskonnon ympäriltä taika-uskon valepuku ja puhdistaa Jumala syöpäläistoukista.

6.

Rukouksen sisäinen arvo.

Mitä tulee rukoilemistapaan, niin ovat kaikki hyviä, kunhan ne vain ovat vilpittömiä. Kääntäkää kirjanne nurinpäin ja liidelkää äärettömyyteen.

Tiedämme kyllä, että on olemassa filosofia, joka kieltää äärettömyyden. On myöskin olemassa filosofia, tautitieteellisesti katsottuna, joka kieltää auringon. Sitä filosofiaa sanotaan sokeudeksi.

Tehdä puuttuvasta aistista totuuden lähde, se on, tosiaankin sokean uskaliaisuutta.

On erinomaisen huvittavaa tarkata sitä ylpeätä, halveksivaa ja samalla puolittain säälivää tapaa, millä tämä haparoiva filosofia kohtelee filosofiaa, joka näkee Jumalan. Luulee kuulevansa myyrän huutavan. "Miten nuo raukat minua säälittävätkään aurinkoineen!"

Vaan me tiedämme myös, että on olemassa nerokkaita, suurihenkisiä jumalankieltäjiä.

Mutta nämä eivät oikeastaan varmasti tiedä, ovatko he jumalankieltäjiä, koska heidän henkensä laajakantoisuus ja tarkkanäköisyys väkisinkin johtaa heitä totuuteen. Heihin nähden supistuu kysymys vain määritelmäkysymykseksi, ja joka tapauksessa, vaikkeivät he uskoisikaan Jumalaan, todistavat he Jumalan olemassa-olon henkensä suuruudella. Me tervehdimme heissä filosofia, mutta me paljastamme säälimättä heidän filosofiansa heikkoudet.

Jatkakaamme.

Sangen huvittava on myöskin erinäisten filosofien halu ratsastella sanoilla. Muuan pohjoismainen metafysillinen koulukunta, jossa voi havaita ainaisten sumujen vaikutuksen kutakuinkin selvästi, on luullut saavansa inhimillisessä ajattelussa aikaan täydellisen vallankumouksen, asettamalla Voima-sanan sijaan sanan Tahto.

Sanontatapa: kasvi tahtoo, sen sijaan että sanoisi: kasvi kasvaa, tulisi tosiaankin hedelmälliseksi, jos lisättäisi siihen: maailmankaikkeus tahtoo. Miksi? Koska siitä johtuisi tämä: kasvi tahtoo, siis siinä on minuus; maailmankaikkeus tahtoo, siis siinä on Jumala.

Mitä tulee meihin, jotka emme kuitenkaan tämän koulun tavoin hyljää mitään edeltäpäin, näyttää meistä kasvin tahto, jonka tämä koulu hyväksyy, olevan vaikeammin otaksuttavissa kuin maailmankaikkeuden tahto, jonka se kieltää.

Sillä äärettömyyden tahdon, s.o. Jumalan, kieltäminen käy päinsä vain kieltämällä äärettömyys, sen olemme todistaneet.

Äärettömyyden kieltäminen johtaa suoraa tietä kaiken kieltämiseen.
Kaikki muuttuu siten vain "hengen harhakuvitelmaksi."

Kaikenkieltäjän kanssa on väittely mahdoton. Sillä johdonmukainen kaikenkieltäjä epäilee, onko hänen puhekumppaniaan lainkaan olemassa, eikä hän saata olla aivan varma omastakaan olemassa-olostaan.

Hänen kannaltaan voi olla mahdollista, että hänkin on itselleen vain "hengen harhakuvitelma."

Mutta hän ei huomaakaan, että hän hyväksyy summakaupalla kaikki, mitä juuri pääsi kieltämästä, lausumalla vain yhden ainoan sanan henki.

Ajatus ei pääse totta tosiaan etenemään askeltakaan sellaisten filosofien käsissä, jotka puristavat koko viisautensa tuohon yksitavuiseen sanaan: Ei.

Ei ansaitsee vain yhden vastauksen: Kyllä.

Kaikenkieltämisellä ei ole vähintäkään kantavuutta.

Mitä me teemme tyhjyydellä? Nolla ei ole olemassa. Kaikki on jotakin.
Ei mikään ei ole mitään.

Ihminen elää paremmin myöntämisestä kuin leivästä. Näkeminen ja todistaminen ei yksistään riitä. Filosofian tulee olla voima. Sen tulee pyrkiä parantamaan ihmistä. Sokrateen tulee astua Aatamiin ja muodostaa Markus Aurelius. Toisin sanoen: filosofian tulee tehdä onnellisesta ihmisestä viisas ihminen. Muuttaa Eeden tiedon pajaksi. Tiedon tulee täysin tyydyttää sydäntä. Ruumiillinen nautinto, mikä alhainen päämäärä ja mikä vähäpätöinen pyrkimys! Se sopii eläimelle. Mutta ajatteleminen on sielun ja hengen todellinen nautinto ja todellinen voitto. Kohottaa ajattelun tulokset ihmisten janoisille huulille, herättää heissä kaikissa voimakas Jumalatietoisuus, saattaa heissä sopusointuun omatunto ja tieto, johtaa heitä vanhurskauteen tämän salaperäisen vertailun avulla, siinä todellisen filosofian tehtävä. Siveellisyys on totuuden puhkeamista kukaksi. Tutkistelu vie toimintaan. Ehdottoman tulee olla käytännöllistä. Ihmishengen tulee voida hengittää, juoda ja syödä ihannettaan. Vain ihanteella on oikeus sanoa: Ottakaa, tämä on minun lihani, tämä on minun vereni. Viisaus on pyhää ehtoollista. Vain siten lakkaa se olemasta hedelmätöntä tietokiihkoilua, vain siten muuttuu se inhimillisen yhteyden tehokkaimmaksi välikappaleeksi ja kehittyy filosofiasta uskonnoksi.

Filosofian ei tule olla vain jonkunlaisena salaseikkojen ympärille rakennettuna lavana, josta niitä olisi sitten mukavampi tarkastella ja jonka ainoana tarkoituksena olisi uteliaisuuden tyydyttäminen.

Omasta puolestamme jätämme tämän ajatuksen enemmän kehittämisen toiseen tilaisuuteen ja tyydymme vain sanomaan, ettemme me käsitä ihmistä lähtökohdaksi, emmekä edistystä päämääräksi ilman kahta voimaa, joista kaikki elämä lähtee: ilman uskoa ja rakkautta. Edistys on päämäärä, ihanne on esikuva. Mikä on ihanne? Jumala.

Ihanne, kaiken olevaisen perustus, täydellisyys, äärettömyys: kaikki nämä sanat merkitsevät samaa.

7.

Moittimisessakin tarvitaan varovaisuutta.

Historialla ja filosofialla on ikuisia velvollisuuksia, jotka samalla ovat erinomaisen selviä velvollisuuksia. Että on moitittava Kaiphasta, piispaa, Drakonia, tuomaria, Trimalchiota, lainsäätäjää, Tiberiusta, keisaria, on itsestään ymmärrettävää ja luonnollista, eikä siinä ole vähintäkään epäilyksen sijaa. Mutta oikeutta vetäytyä maailmasta erilleen ja elää omaa elämäänsä, olkoonpa, että siinä elämässä havaitaankin paljon väärinkäytöstä ja hyljättävää, ei ole niin helppo kumota, vaan on sitä käsiteltävä varovasti. Luostarilaitos on yksi ihmiskunnan monia ongelmia.

Luostareista, näistä erehdysten, mutta viattomuuden, hairahdusten, mutta rehellisen pyrkimyksen, tietämättömyyden, mutta hartaan antaumuksen, kärsimysten, mutta sankarillisen kestävyyden tyyssijoista puhuttaessa täytyy melkein aina sanoa kyllä ja ei.

Luostari on suuri ristiriita. Sen päämääränä on autuus ja sen keinona on uhrautuvaisuus. Luostari-elämä on mitä suurinta itsekkyyttä, johon yhtyy mitä suurin itsekieltämys.

Luovu kaikista ulkonaisen vallan merkeistä, mutta älä silti lakkaa hallitsemasta, se näyttää olevan luostarin toiminta-ohjeena.

Luostarissa on kärsimys nautintoa. Siellä asetetaan maksu-osoitus kuoleman lunastettavaksi. Siellä odotetaan maallisen pimeyden korvaukseksi taivaallista valoa. Luostarissa hyväksytään helvetti paratiisiperinnön ennakkomaksuksi.

Nunnanhuntuun tai munkinkaapuun pukeutuminen on itsemurha, jonka palkintona on ijankaikkinen elämä.

Tällaista ongelmaa käsitellessä ei kevyt ivailu näytä meistä olevan paikallaan. Kaikki on tässä kysymyksessä vakavaa, niin hyvä kuin pahakin.

Oikeamielinen mies rypistää kulmakarvojaan, mutta hän ei koskaan irvistele. Me ymmärrämme kiivastumuksen, mutta emme ilkeyttä.

8.

Usko ja laki.

Vielä muutamia sanoja.

Me moitimme kirkkoa sikäli kuin se on juonittelujen turmelema, emmekä me voi sallia henkisen maailman pitävan aineellista maailmaa luonnottomassa orjuudessa. Mutta me kunnioitamme ehdottomasti ajattelevaa ihmistä. Me tervehdimme kunnioittaen polvistuvaa ihmistä. Ihminen tarvitsee välttämättä uskoa. Onneton se, ken ei usko mihinkään!

Mietiskelevä ihminen ei ole toimeton. On olemassa näkyväistä työtä ja näkymätöntä työtä.

Mietiskeleminen on työskentelyä. Ajatteleminen on toimintaa. Rinnalle lasketut käsivarret tekevät työtä, ristityt kädet eivät ole jouten. Katsahdus taivaaseen ei tapahdu turhaan.

Thales ei liikahtanutkaan paikaltaan neljään vuoteen. Hän perusti filosofian.

Meidän mielestämme eivät luostarien asukkaat ole toimettomia, eivätkä erakot laiskureita.

Tuntemattoman ajatteleminen on vakavaa työtä. Mitenkään järkyttämättä sitä, mitä ylempänä olemme lausuneet, uskomme me, että herkeämätön haudan ajatteleminen on sovelias eläville. Tästä kohdasta ovat papit ja filosofit samaa mieltä. Kaikkien täytyy kuolla. La Trappen luostariveli ja Horatius tulevat samoihin tuloksiin.

Älä koskaan unohda kuolevasi, se on viisaan laki. Se on myöskin uskovaisen laki. Tässä suhteessa julistavat viisas ja uskovainen samaa.

Me kasvamme ruumiillisesti. Se on luonnollista. Mutta meidän tulee myöskin kasvaa siveellisesti. Siihen on meidän pyrkiminen.

Ajattelemattomat ja kevytmieliset ihmiset sanonevat: "Mitä me teemme noilla salattuja asioita aprikoivilla haamuilla? Mitä heistä on hyötyä?"

Ah! Kun pimeys meitä ympäröi ja pimeys meitä odottaa, kun emme tiedä, mihin äärettömyyksien voimat meidät kerran sirottelevat, me vastaamme: "Ei ole olemassa jalompaa, arvokkaampaa, tärkeämpää työtä kuin se, jota nämä sielut tekevät." Ja me lisäämme: "Eikä ehkä hyödyllisempääkään."

Sillä tarvitaanhan niitä, jotka rukoilevat aina, niiden varalta, jotka eivät rukoile koskaan.

Meidän nähdäksemme riippuu koko rukouksen arvo ajatusmäärästä, joka siihen sisältyy.

Leibnitz rukoilemassa, se on suurta. Voltaire ihailemassa Jumalan käsi-aloja, se on kaunista. Deo erexit Voltaire.

Me olemme uskonnon puolesta uskontoja vastaan.

Me olemme niitä, jotka uskovat rukousten mitättömyyteen, mutta rukouksen voimaan.

Muuten on meistä kunnioitettava sellaista ihmistä, joka poistuu maailmasta nyt, tällä hetkellä, jota me parhaillaan elämme, hetkellä, joka ei onneksi tule painamaan leimaansa yhdeksänteentoista vuosisataan, hetkellä, jolloin niin monet ihmiset kulkevat otsa painuneena ja sielu matalalla, jolloin niin monen ihmisen ainoana siveyskäskynä on: nauti! jolloin niin monet ihmiset ajattelevat vain alhaisia, katoavia aineellisia asioita. Luostari merkitsee kieltäytymistä. Väärään ohjautunutkin uhrautuvaisuus on kaikesta huolimatta uhrautuvaisuutta. Kestävyyttä koettelevan erehdyksen tekeminen velvollisuudekseen on sekin tavallaan suurta.

Itsessään, aatteellisesti katsottuna, ja kiertääksemme totuuden ympärillä siksi kunnes saamme puolueettoman käsityksen kaikista kohdista, ei voi luostarilta, etenkään naisluostarilta — sillä meidän yhteiskunnassamme kärsii nainen eniten, ja tuossa eristäytymisessä luostarin yksinäisyyteen onkin havaittavissa ikäänkuin naisen vastalause nurjia oloja vastaan — kieltää jonkunmoista ylevyyttä.

Tämä ankara, synkkä luostari-elämä, josta olemme edellä antaneet muutamia kuvauksia, ei ole oikeata elämää, sillä siitä puuttuu vapaus. Luostari ei ole hauta, sillä siellä voi liikkua. Se on paikka, josta ikäänkuin korkean vuoren harjalta näkee täällä rotkon, missä me ryömimme, ja tuolla kuilun, minne kerran katoamme. Se on kapea, usvainen raja, joka eroittaa kaksi maailmaa toisistaan, jota ne molemmat valaisevat ja pimentävät samalla kertaa ja jossa elämän sammuva säde yhtyy kuoleman valjuun valovirtaan. Se on haudan hämyä.

Me, jotka emme usko sitä, mitä nämä naiset uskovat, mutta jotka heidän laillaan elämme uskosta, me emme voi koskaan pyhättä, hellättä kauhistuksetta ja kateellisetta säälittä katsella näitä uhrautuvia, vapisevia, luottavia olentoja, näitä nöyriä, yleviä sieluja, jotka uskaltavat elää itse salaisuuksien salaisuuden lähettyvillä, jotka odottavat aikaansa välillä maailman, joka on heiltä sulkeutunut, ja taivaan, joka ei ole vielä heille avautunut, kasvot käännettyinä näkymätöntä valkeutta kohti, nauttien sanomatonta onnea siitä ajatuksesta, että he tietävät, mistä se valkeus on odotettavissa, palaen halua syöstä syvyyksien, tuntemattomien syvyyksien helmaan, katse kiintyneenä tuijottamaan vavahtamatonta pimeyttä, näitä polvistuvia, sisäisestä liikutuksesta väriseviä haltioituneita haamuja, jotka ijankaikkisuuden syvien henkäysten kohottamina nousevat maasta puhtaampiin ja pyhempiin ilmapiireihin.

KAHDEKSAS KIRJA

HAUTUUMAAT NIELEVÄT, MITÄ NIILLE ANNETAAN

1.

Tässä luvussa pohditaan tapaa, jolla soveliaimmin pääsisi luostariin.

Tällaiseen taloon oli siis Jean Valjean, käyttääksemme ukko
Faucheleventin sanoja, "pudonnut taivaasta."

Hän oli kiivennyt puutarhan muurin yli Polonceaunkadun kulmauksesta. Enkelten hymni, jonka hän oli kuullut keskellä yötä, oli nunnien huomenvirsi. Avara, hämärä huone, jonne hän oli kurkistanut, oli kappeli. Haamu, jonka hän oli nähnyt pitkänään maassa, oli sovitusta harjoittava sisar. Kulkunen, jonka kilinä oli häntä niin kovin kummastuttanut, oli ukko Fauchelevantin polveen sidottu varoituskulkunen.

Saatuaan Cosetten mukavasti vuoteeseen olivat Jean Valjean ja ukko Fauchelevent, kuten olemme nähneet, syöneet illallisekseen palasen juustoa ja juoneet lasit viiniä loimottavan risuvalkean ääressä. Sitten olivat he heittäytyneet kumpikin olkikuvolleen, koska hökkelin ainoa sänky oli Cosetten hallussa. Ennen kuin sulki silmänsä oli Jean Valjean sanonut: "Minun täytyy jäädä tänne joksikin aikaa." Nämä sanat olivat koko yön temmeltäneet ukko Faucheleventin päässä.

Totta puhuen ei kumpikaan ollut vielä saanut unen päästä kiinni.

Koska hänet oli jälleen keksitty ja koska Javert oli hänen jäljillään, ymmärsi Jean Valjean varsin hyvin, että jos hän ja Cosette nyt menisivät takaisin Pariisiin, olisivat he hukassa. Ja koska se uusi tuulenpuuska, joka oli häntä tutjutellut, oli viskannut hänet tähän luostariin, oli Jean Valjeanilla enää vain yksi ajatus: jäädä sinne. Sillä hänenlaiselleen onnettomalle oli tämä luostari sekä kaikkein vaarallisin että kaikkein turvallisin paikka. Vaarallisin, koska sinne ei saanut kukaan ihminen, vielä vähemmin mies tunkeutua, ja jos hänet sieltä keksittäisiin, olisi rikos ilmeinen ja luostarista vankilaan olisi vain yksi askel. Turvallisin, sillä jos hänen onnistuisi päästä sinne laillista tietä ja saada lupa oleskella siellä pitemmän aikaa, niin kuka osaisi häntä sieltä etsiä? Pelastus oli juuri siinä mahdottomuudessa.

Omasta puolestaan vaivasi Faucheleventkin ankarasti aivojaan. Hän alkoi selittämällä itselleen, ettei hän ymmärtänyt koko jutusta rahtuakaan. Mitenkä saattoi herra Madeleine nyt olla täällä, noista tavattoman korkeista muureista huolimatta? Luostarinmuurien yli ei noin vain hypitä. Mitenkä oli hän saanut tuoduksi tuon lapsen mukanaan? Sellaisten muurien yli ei noin vain kiivetä lapsi sylissä. Mitä oli tämä lapsi perujaan? Mistä olivat he molemmat tänne tupsahtaneet? Luostariintulonsa ajoista alkaen ei Fauchelevent ollut enää kuullut puhuttavan Montreuil-sur-Meristä, eikä hänellä siis ollut aavistustakaan sen myöhäisemmistä tapauksista. Ukko Madeleinelta ei juuri tehnyt mieli kysellä, sillä Fauchelevent vakuutteli itsekseen: "Pyhimykseltä ei sovi udella kaikkea." Herra Madeleine oli säilyttänyt koko arvonsa hänen silmissään. Muutamista Jean Valjeanilta luiskahtaneista sanoista luuli puutarhuri kuitenkin voivansa päättää, että herra Madeleine oli ehkä tehnyt vararikon ahtaiden aikojen takia ja että velkojat häntä vainosivat; tai että hän oli sekaantunut johonkin valtiolliseen jupakkaan ja oli senvuoksi pakotettu piileskelemään, seikka, mikä ei lainkaan pahastuttanut Faucheleventia, joka, kuten hyvin useat pohjoisseutujen talonpojat, oli vanhalta pohjalta bonapartelainen. Suojanhaussa oli herra Madeleine ottanut luostarin turvapaikakseen, ja luonnollisestikin halusi hän sinne jäädä. Mutta selittämättömänä pysyi, ja siihen palasi Fauchelevent alituisesti ankaroista mietiskelyistään, että herra Madeleine tosiaankin oli täällä ja päälle päätteeksi lapsi mukanaan. Fauchelevent näki heidät, kosketti heitä, puhutteli heitä, eikä sittenkään voinut uskoa, että he tosiaankin olivat siinä. Käsittämätön oli astunut Faucheleventin hökkeliin. Fauchelevent haparoi kaikenlaisten otaksumain sokkeloissa ja näki selvästi vain yhden seikan: herra Madeleine oli pelastanut hänen henkensä. Tämä yksi ainoa varmuus riitti hänelle ja sai hänet tekemään päätöksensä. Hän sanoi itsekseen: "nyt on minun vuoroni." Ja hän lisäsi omassatunnossaan: "Herra Madeleine ei miettinyt näin kauvan, kun oli kysymyksessä ryömiminen vankkurien alle minua auttamaan." Hän päätti pelastaa herra Madeleinen.

Mutta sitä ennen teki hän itselleen muutamia kysymyksiä ja vastauksia niihin:

"Kaiken sen jälkeen, mitä hän on tehnyt hyväkseni, pelastaisinko hänet, vaikka hän olisi esimerkiksi varas? Pelastaisin. Vaikka hän olisi murhamies, pelastaisinko hänet sittenkin? Pelastaisin. Koska hän on pyhimys, pelastaisinko hänet? Pelastaisin."

Mutta miten saada hänet sopivasti säilytetyksi luostarissa? Fauchelevent ei säikähtänyt tätä vaikeata tehtävää, joka näytti melkein mahdottomalta. Tämä pikardilainen talonpoika, jolla ei ollut muita tikapuita kuin harras toimintahalu ja hyvä tahto, eikä muita apuneuvoja kuin vanha, tällä kertaa jalon tarkoituksen palvelukseen asetettu maalais-oveluus, ryhtyi kuin ryhtyikin kiipeämään luostarin mahdottomuuksien ja pyhän Benediktin sääntöjen äkkijyrkkäin vuorenseinämäin harjalle. Ukko Fauchelevent oli vanhus, joka koko elämänsä ajan oli ajatellut vain itseään ja joka nyt taipaleensa lopussa rampana, voimattomana, nyt kun hänellä ei ollut enää mitään odotettavaa maailmalta, oli onnellinen, saadessaan osottaa kiitollisuuttaan. Ja nähdessään nyt voivansa tehdä hyvän työn, heittäytyi hän sitä suorittamaan miehen tavoin, joka kuolinhetkellään tapaisi ulottuviltaan lasin hyvää viiniä, mitä hän ei olisi koskaan ennen maistanut ja minkä hän nyt ahneesti kaataisi kurkkuunsa. Tähän saattaa lisätä, että ilma, jota hän jo useita vuosia oli hengittänyt tässä luostarissa, oli hävittänyt hänestä kaiken omakohtaisen tahdon ja luonnesävyn, ja saanut hänet lopulta kaipaamaan jonkun hyvän työn siunausta. Hän päätti siis asettua herra Madeleinen käytettäväksi.

Me sanoimme häntä äsken pikardilaiseksi talonpojaksi. Määritelmä on oikea, mutta epätäydellinen. Tässä kertomuksemme kohdassa lienee lyhyt katsaus ukko Faucheleventin henkisiin ominaisuuksiin paikallaan.

Hän oli synnynnältään talonpoika, mutta hän oli ollut käräjäkirjurina, ja se oli kehittänyt hänen oveluutensa varmuutta ja hänen terveeseen maalaisjärkeensä terävyyttä. Hävittyään erinäisistä syistä liike-yrityksissään oli hän pudonnut käräjäkirjurista kuorma-ajuriksi ja päivätyöläiseksi. Mutta huolimatta kirouksista ja piiskanläimäyksistä, jotka näyttivät olevan tarpeellisia hevosille, oli hänessä säilynyt tuntuva määrä käräjäkirjuria. Hänellä oli älyä. Hän käytti puheessaan kirjakieltä. Hän osasi haastella reippaasti ja luontevasti, mikä on harvinaista maalaiskylissä. Toiset talonpojat sanoivatkin hänestä: "Sehän pakisee melkein kuin paras hattuherra." Fauchelevent kuului tosiaankin siihen ihmislajiin, jota viime vuosisadan hävyttömässä, kevyessä kielessä nimitettiin puoliporvariksi, puolimoukaksi, ja jonka linnasta mökkeihin leviävät kuvaannolliset puheenparret sijoittivat alemman kansan osastoon ja varustivat päällekirjoituksella: hiukan maalaista, hiukan kaupunkilaista; pippuria ja suolaa. Vaikka kohtalo olikin ankarasti kolhinut ja kuluttanut Faucheleventia ja tehnyt hänestä niin sanoaksemme nukkavierun ennen aikojaan, oli hän kuitenkin vielä hyvin pirteä ja reipas ukko, joka pyrki noudattamaan vain oman sisäisen minänsä käskyjä: arvokas ominaisuus, koska se estää tulemasta perinpohjin pahaksi. Ja hänen virheensä ja vikansa, sillä tietysti niitä oli hänessäkin ollut, olivatkin koskeneet hänen sieluunsa vain pinnalta. Hänen kasvojensa piirteet olivat niitä, jotka eivät tutkijasta näytä vastenmielisiltä. Tämän vanhuksen otsan rajassa ei ollut niitä syviä uurteita, jotka merkitsevät ilkeyttä ja tyhmyyttä.

Päivän koittaessa, pyöriteltyään ajatuksiaan ankarasti koko yön, avasi ukko Fauchelevent silmänsä ja näki herra Madeleinen olkikuvollaan istuen katselevan nukkuvaa Cosettea. Fauchelevent nousi hänkin istualleen ja sanoi:

"Kun te nyt olette täällä, niin mitenkä aijotte menetellä, saadaksenne jäädä tänne?"

Nämä sanat valaisivat koko aseman ja herättivät Jean Valjeanin mietiskelyistään. Ukot neuvottelemaan.

"Ensiksikään", varoitti Fauchelevent, "ei teidän eikä pienokaisen tule pistää pikkuvarvastannekaan ulos tästä huoneesta. Askelkin vain puutarhaan ja me olemme hukassa."

"Oikein."

"Herra Madeleine", jatkoi Fauchelevent, "Te tulitte erinomaisen hyvään aikaan, taikka huonoon aikaanhan minun pitikin sanomani, sillä yksi tämän talon asukkaista on hyvin sairaana. He eivät jouda pitämään meistä kovinkaan suurta huolta. Hän varmaankin kuolee. Siitä tulee neljänkymmenen tunnin rukoukset. Koko sisarkunta on touhussa. Se sitoo heidän tarkkaavaisuutensa sille taholle. Nunna, joka nyt tekee lähtöä, on hyvin hurskas ja pyhä. Vaikka pyhimyksiähän me olemme tässä vähin kaikki. Ainoa eroitus meidän välillämme on, että kun he sanovat: meidän koppimme, sanon minä: minun kuokkani. Ensin luetaan kuoleman kanssa kamppailevaisten rukous. Tänään saamme olla rauhassa täällä loukossamme. Mutta huomenesta en vastaa."

"Huomattava kuitenkin on", väitti Jean Valjean, "että tämä hökkeli sijaitsee muurin nurkkauksessa, että sen edessä on rauniokasa ja puita ja että sitä niinmuodoin on vaikea edes nähdäkään luostarista."

"Ja minä lisään vielä, etteivät nunnat sitä milloinkaan lähesty."

"No, mitä siis?" ihmetteli Jean Valjean.

Kysyvä äänenpaino, jolla nämä sanat: "No, mitä siis?", lausuttiin, merkitsi: "Tännehän voi siis jäädä piiloon." Tähän kysyvään äänenpainoon vastasi Fauchelevent:

"On otettava huomioon tytöt."

"Mitkä tytöt?" uteli Jean Valjean.

Juuri kun Fauchelevent oli avaamassa suutansa lähemmin selittääkseen vastaustaan, kuului yksi kellon läppäys.

"Nunna on lähtenyt", sanoi hän. "Kuolinkelloja soitetaan."

Ja hän viittasi Jean Valjeania kuuntelemaan.

Kuului toinen kumahdus.

"Kuolinkelloja soitetaan, herra Madeleine. Niitä läpäytetään kerran joka minuutti kaksikymmentäneljä tuntia peräkkäin, eli siksi, kunnes ruumis kannetaan kirkosta. Niin, nähkääs, ne leikkivät. Ja kun lomahetkenä pallo sattuu vierimään tänne, ryntäävät he kaikki kielloista huolimatta tänne sitä hakemaan ja kääntämään kaikki paikat nurin. Ne ovat aika veitikoita, nämä pienet enkelit."

"Kutka?" uteli uudelleen Jean Valjean.

"Tytöt. Kyllä ne teidät pian haistaisivat. Ne huutaisivat: Tulkaa katsomaan, täällä on mies! Mutta tänään ei ole vaaraa. Tänään ei ole lomahetkeä. Koko päivä menee rukouksiin. Kuulettehan kellon kumahdukset. Kuten sanoin: kumaus ja minuutti. Kuolinkelloja siellä soitetaan."

"Ymmärrän, isä Fauchelevent. Ne ovat kasvatteja."

Jean Valjean ajatteli itsekseen:

"Siinähän laitoksessa sopisi Cosettenkin käydä koulunsa."

Fauchelevent huudahti:

"Niin, koira vieköön, kasvatteja, tyttöriehakoita, ja aika lauma! Kyllä ne kaikki paikat penkoisivat! Ja miten ne juoksisivat pakoon! Täällä on mies samaa kuin rutto. Näettehän, mitenkä minun koipeeni ripustivat kulkusen kuin peto-eläimelle."

Jean Valjean mietti yhä ankarammin.

"Tämä luostari ehkä meidät pelastaisi", mumisi hän. Sitten hän korotti äänensä:

"Niinpä niin, vaikeinta on jäädä tänne."

"Eipäs", vastusti Fauchelelent, "vaikeinta on päästä täältä pois."

Jean Valjean tunsi veren pakenevan sydämeensä.

"Päästä pois!"

"Niin, herra Madeleine. Päästäksenne tänne sisään, täytyy Teidän mennä ulos."

Ja annettuaan häipyä jälleen yhden kuolinkellon kumahduksen jatkoi
Fauchelevent:

"Ei sovi mitenkään, että Teidät keksitään täältä noin vain ilman muuta. Mistä Te olette tänne tullut? Minun tietääkseni olette Te pudonnut taivaasta, koska minä tunnen Teidät. Mutta nunnien takia on Teidän tuleminen tänne samasta ovesta, mistä muutkin."

Yht'äkkiä kuului toisen kellon useampia läppäyksiä.

"Ahaa!" sanoi Fauchelevent, "nyt soitetaan äänestäjä-äitejä. He menevät neuvottelukokoukseen. Sellainen kokous pidetään aina, kun joku on kuollut. Tämä nunna kuoli päivän sarastaessa. Tavallisesti täällä kuollaankin päivän sarastaessa. Mutta ettekö voisi poistua täältä samaa tietä, jota tulittekin? Katsokaas, minä en tahdo tehdä Teille minkäänlaisia kysymyksiä, mutta mitä tietä Te tänne tulitte?"

Jean Valjean kalpeni. Jo pelkkä ajatus, että hänen täytyisi uudelleen laskeutua tuolle kauhistuttavalle kadulle, pani hänet värisemään. Kerran päästyäsi onnellisesti ulos tiikerimetsästä, ajatelkaa ystävän neuvoa, joka kehoittaa teitä yrittämään sinne uudelleen! Jean Valjean näki suunnattoman poliisilauman nuuskivan vielä koko kaupunginosaa, hän näki vakoojia ja vartiomiehiä asetetun kaikkialle, hän näki hirveiden kourien ojentuvan tarttumaan hänen kaulukseensa ja hänestä tuntui, kuin olisi Javert seisonut ensimäisessä kadunkulmauksessa.

"Mahdotonta!" sanoi hän. "Isä Fauchelevent, otaksukaa minun pudonneen tuolta ylhäältä."

"Mutta senhän uskonkin, senhän uskonkin", innostui Fauchelevent. "Ei Teidän tarvitse sitä minulle enää vakuuttaa. Hyvä Jumala kai otti Teidät käteensä, tarkastellakseen Teitä lähempää, ja laski sitten putoamaan. Hän aikoi kai lähettää Teidät munkkiluostariin, mutta erehtyikin. Kuulkaas, taas soitetaan. Tämä soitto käskee portinvartijan menemään ilmoittamaan kunnallishallitukselle, jotta tämä toimittaisi tarkastuslääkärin toteamaan, että täällä tosiaankin on vainaja talossa. Ne ovat niitä kuoleman virkajuoksuja ne. Nunnat eivät erittäin pidä näistä käynneistä. Mihin ne sellaiset lääkärit uskovatkaan? Ei mihinkään. Se vain huntua kohottaa. Ja kohottaapa se joskus muutakin. Mutta miten ne sitä lääkäriä nyt niin kiiruusti toimittivat! Mikähän siellä nyt on oikein hätänä? Ja tuo Teidän pienokaisenne se nukkuu yhä. Mikä sen nimi on?"

"Cosette."

"Lie Teidän tyttönne? Tai ehkä paremminkin olette sen iso-isä?"

"Niin olen."

"Se kyllä pääsisi täältä helposti pois. Minulla on täällä oma porttini, täällä pihanpuolella. Minä koputan. Portinvartija avaa. Minulla on kori selässäni, ja pienokainen on korissa. Minä menen ulos. Ukko Fauchelevent menee ulos kori selässä, sehän on aivan luonnollista. Te käskette tyttösen olemaan aivan hiljaa. Siellä se menisi mukavasti peitekankaan alla. Minä toimittaisin sen niin kauvaksi kuin tarvis vaatisi erään vanhan ystävättäreni hedelmäkaupustelijattaren luokse Ruohotien varrelle. Se on kuuro, se hedelmäkaupustelijatar, ja sillä on siellä joutilaana pieni sänky. Minä huutaisin eukon korvaan, että pienokainen on minun sisarentyttäreni ja että sitä tulee pitää täällä huomiseen. Sitten tulisi pienokainen Teidän kanssanne tänne. Sillä kyllä minä Teidät tänne hankin tavalla tai toisella. Siinä ei auta muu. Mutta mitenkä Te nyt pääsisitte täältä pois?"

Jean Valjean pudisti päätänsä. "Kunhan ei vain kukaan minua näe, se on pää-asia, isä Fauchelevent. Keksikää nyt keino minuakin varten, ja toimittakaa minutkin pois täältä, kuten Cosetten, korissa peitteen alla."

Fauchelevent hieroi vasemman kätensä keskisormella vasemman korvalehden alareunaa: pahan pulan merkki. Kolmas soitto laukaisi jälleen hänen kielensä kannan:

"Siellä se nyt menee se tarkastuslääkäri. Se katsoi ja sitten se sanoi: kuollut on, kaikki hyvin. Kun lääkäri on tarkastanut paratiisinpassin, lähettää hautaustoimisto arkun. Jos se on äiti, niin äidit toimittavat sen arkkuun. Jos se taas on sisar, niin sisaret tekevät saman työn. Ja sitten minä naulaan arkun kiinni. Sekin kuuluu minun puutarhurintoimiini. Puutarhurissa onkin hiukan niinkuin haudankaivajan vikaa. Sitten se pannaan erääseen matalaan kammioon, joka on kirkkorakennuksessa ja josta päästään suoraan kadulle. Sinne ei saa tulla muita miehiä kuin tarkastuslääkäri. Minä en laske miesten joukkoon itseäni enkä ruumiinkantajia. Tässä kammiossa minä naulaan arkun kiinni. Ruumiinkantajat tulevat sitä ottamaan, ja hevosta selkään! Niin sitä sitten matkataan taivaaseen. Tuodaan lautakotelo, jossa ei ole mitään, viedään lautakotelo, jossa on jotakin. Siinä koko juttu. De profundis."

Vaakasuora auringonsäde leikitteli nukkuvan Cosetten kasvoilla. Tyttösen suu oli hiukan raollaan, ja hän näytti aivan valoa juovalta enkeliltä. Jean Valjean oli unohtunut häntä katselemaan. Hän ei enää kuunnellut Faucheleventia.

Mutta eihän ole mitään syytä lakata puhumasta, vaikkei kukaan kuuntelisikaan. Kelpo puutarhurivanhus jatkoi kaikessa rauhassa haasteluaan.

"Hauta kaivetaan Vaugirardin hautuumaahan. Sanovat että se pitäisi hävitettämän, se Vaugirardin hautuumaa. Se on vanha, hyvin vanha hautuumaa, joka ei enää sovi uuteen järjestykseen, koska se ei ole samanlainen kuin muut, ja joka siitä syystä saa virka-eron. Vahinko, sillä se on erinomaisen mukava. Minulla on siellä haudankaivajissa muuan tuttava, ukko Mestienne. Tämän luostarin nunnilla on etuoikeus, että heidät haudataan siihen hautuumaahan yön tullen. Siitä on olemassa erikoinen maaherranpäätös. Miten paljon onkaan tapahtunut sitten eilisen! Äiti Ristiinnaulitseminen on kuollut ja ukko Madeleine…"

"On haudattu", jatkoi Jean Valjean surumielisesti hymyillen.

Fauchelevent kimmahutti sanan eteenpäin.

"Totisesti! Jos Te oikein tämän talon asukkaaksi pääsisitte, niin haudattu Te tosiaankin olisitte."

Kuului neljäs soitto. Fauchelevent otti nopeasti naulalta kulkushihnan ja kiinnitti sen polveensa.

"Tällä kerralla on kysymys minusta. Äiti päänunna kutsuu minua. Hyvä, niinpä minä siis vyötän hihnan polveeni. Herra Madeleine, älkää liikahtakokaan, vaan odottakaa minua. Siellä on jotakin tapahtunut. Jos Teidän on nälkä, niin tuossa on viiniä, leipää ja juustoa."

Ja hän lähti hökkelistä, hokien mennessään: "Tullaan, tullaan!"

Jean Valjean näki hänen kiiruhtavan puutarhan läpi niin nopeasti kuin hänen rampa jalkansa suinkin salli ja vilkaisevan väliin meloonilaitteitansa.

Kahdeksan, kymmenen minuutin päästä koputti ukko Fauchelevent, jonka kulkunen ajoi kaikki nunnat pakoon, hiljaa eräälle ovelle, ja sen oven takaa vastasi lempeä ääni: "Ijankaikkisesti, ijankaikkisesti", s.o. Astukaa sisään.

Tämän oven kautta päästiin puhumoon, jossa puutarhuri sai käydä ammattiinsa kuuluvia asioita suorittamassa. Tämä huone oli aivan neuvossalin vieressä. Päänunna istui puhumon ainoalla tuolilla odottamassa Faucheleventia.

2.

Fauchelevent ei pelkää vaikeuksia.

Kiihtynyt, mutta kuitenkin vakava ilme on muutamissa tilaisuuksissa ominaista erinäisille luonteille ja erinäisten ammattien harjoittajille, etenkin papeille ja luostarien asukkaille. Faucheleventin astuessa huoneeseen näkyi tämä kaksinainen ilme selvästi päänunnan kasvoilla. Päänunna oli juuri tuo viehättävä ja oppinut neiti de Blemeur, äiti Innocentia, joka tavallisesti oli aina iloinen.

Puutarhuri tervehti pelokkaasti ja pysähtyi kynnykselle. Päänunna, joka solmieli rukousnauhaansa, kohotti katseensa ja sanoi:

"Ah! Tekö siinä olettekin, isä Fauvent?"

Tämä lyhennys oli otettu käytäntöön luostarissa.

Fauchelevent toimitti tervehdyksensä uudelleen.

"Isä Fauvent, minä kutsuin Teitä."

"Tässä minä olen, kunnioitettava äiti."

"Minulla on Teille jotakin sanomista."

"Niin minullakin", sanoi Fauchelevent rohkeasti, pelästyen itsekin uskaliaisuuttaan, "minullakin olisi jotakin sanomista hyvin kunnioitettavalle äidille."

Päänunna katsahti häneen.

"Ah! Te haluatte ilmoittaa minulle jotakin."

"Minä haluan rukoilla Teiltä jotakin."

"Puhukaa siis!"

Ukko Fauchelevent, entisenä käräjäkirjurina, kuului niiden talonpoikien joukkoon, jotka eivät vähiä hämmästy. Ovela typeryyskin on voimaa: sitä ei osaa kukaan epäilläkään, se kun näyttää niin viattomalta. Yli kaksi vuotta oli jo Fauchelevent asunut luostarissa ja päässyt sillä välin selville monesta seikasta. Vaikka hän olikin aina yksinään, ja uutterasti puutarhahommissaan, oli hänellä kuitenkin yllin kyllin tilaisuutta ja aikaa uteliaisuutensa tyydyttämiseen. Hänen kun oli pysytteleminen melkoisen matkan päässä noista huntupeitteisistä naisista, näki hän heidät vain haamujen vilinänä. Mutta tarkkaavaisuutensa ja älykkäisyytensä avulla oli hän kyennyt loihtimaan lihaa ja verta kaikkiin näihin varjoihin ja herättämään nämä kuolleet henkiin. Hän oli kuin kuuro, jonka näkö tarkistuu, ja kuin sokea, jonka kuulo kehittyy tavallista terävämmäksi. Sitäpaitsi oli hän päässyt perille eri soittojen merkityksestä, niin ettei tämä umpimielinen, vaitelias luostari kyennyt enää peittämään häneltä mitään: tämä kivinen kummitus kuiskasi kaikki salaisuutensa hänen korvaansa. Mutta Fauchelevent, vaikka tiesikin kaikki, ei ollut tietävinään mitään. Se kuului hänen oveluuteensa. Koko luostari piti häntä aivan typeränä ja älyttömänä. Suuri ansiopuoli muuten uskonnollisessa suhteessa. Äänestäjä-äidit pitivät paljon Faucheleventista. Hän oli typerä ja mykkä. Hän herätti luottamusta. Sitäpaitsi oli hän hyvin säännöllinen, ja poistui luostarista vain aivan ilmeisen puutarhaa koskevan välttämättömyyden pakosta. Tällaisesta käyttäytymisestä oli hän joutunut hyviin kirjoihin. Mutta niin vähän kuin hän pääsikin tekemisiin muiden ihmisten kanssa, oli hän kuitenkin ehtinyt panna kahden miehen kielet liikkumaan: luostarissa portinvartijan, jolta hän kuuli kaikki puhumon seikat, ja hautuumaalla haudankaivajan, jonka avulla hän perehtyi hautaamisen erikoiskysymyksiin. Niin että hän siten oli päässyt nunnista selville kahdessa suhteessa: elämässä ja kuolemassa. Mutta hän ei suinkaan käyttänyt tietojaan väärin. Kuten sanottu, pitivätkin luostarin asukkaat hänestä paljon. Hän oli vanha, ontuva, ei juuri nähnyt eikä ehkä kuullutkaan: mainioita ominaisuuksia! Hänen tilalleen ei olisi hevin saatu toista yhtä sopivaa.

Ukko alkoi siis miehen varmuudella, joka tietää olevansa hyvissä kirjoissa, pitää kunnioitettavalle päänunnalle maalaisesti sekavaa ja vaikeatajuista puhetta. Hän selitteli pitkälti vanhuuttansa, raihnaisuuttansa, vuosiensa painoa, joka vähitellen alkoi tuntua kaksinkertaiselta, hän puhui työn yhä kasvavista vaatimuksista, puutarhan avaruudesta, valvottavista öistä, kuten esim. edellisestä, jolloin oli kuunpaisteen takia täytynyt käydä laittamassa olkipeitteet meloonikellojen suojaksi, kunnes hän vihdoinkin saapui asian ytimeen: hänellä oli veli — päänunna liikahti — ijäkäs veli — päänunna liikahti jälleen, mutta tyyntyneenä — joka, jos niin sallittaisiin, tulisi asumaan hänen luokseen, avustamaan häntä töissä; tämä veli oli muka aivan erinomainen puutarhuri, luostari hyötyisi hänestä aika tavalla, paljon enemmän kuin hänestä; mutta ellei tätä veljeä sopinut apulaiseksi ottaa, niin kyllä hän, vanhempana, ijän murtamana ja kohta työhön kykenemättömänä, poistuisi paikastaan, vaikkakin luonnollisesti hyvin haikein mielin; sitten oli hänen veljellään vielä pikku tyttö, jonka hän toisi luostariin mukanaan, joka siellä saisi hurskaan ja jumalisen kasvatuksen ja joka, kuka tiesi, kerran astuisi nunnien joukkoon.

Kun hän oli lopettanut, herkesi päänunna siirtelemästä rukousnauhansa helmiä ja sanoi:

"Voisitteko iltaan mennessä hankkia tänne vahvan rautakangen?"

"Mitä sillä?"

"Sitä käytettäisiin vipusimena."

"Kyllä, kunnioitettava äiti", vastasi Fauchelevent.

Lisäämättä enää sanaakaan nousi päänunna istuimeltaan ja astui viereiseen huoneeseen, jota käytettiin neuvottelusalina ja jossa äänestäjä-äidit otaksuttavasti olivat koolla. Fauchelevent jäi yksin.

3.

Äiti Innocentia.

Kului neljännestunti. Päänunna palasi ja istuutui jälleen tuolilleen.

Molemmat keskustelijat näyttivät hiukan hämmentyneiltä. Me koetamme parhaamme mukaan esittää tässä heidän puhelunsa sanasta sanaan.

"Isä Fauvent?"

"Kunnioitettava äiti?"

"Tunnettehan kappelin?"

"Onhan minulla siellä pieni koppi, mistä kuuntelen messuja ja muita kirkonmenoja."

"Töittenne vaatiessa olette kai käynyt kuorissa?"

"Pari, kolme kertaa."

"Olisi nostettava muuan kivi paikoiltaan."

"Raskaskin?"

"Lattiakivi alttarin vierestä."

"Maanalaisen kammion sulkukivi."

"Niin."

"Kyllä siihen tarvittaisiin kaksi miestä."

"Äiti Taivaaseenastuminen, joka on väkevä kuin mies, auttaa Teitä kyllä."

"Nainen ei ole koskaan miehen veroinen."

"Meillä on vain yksi nainen Teidän avuksenne. Jokainen tekee parhaansa. Vaikka don Mabillon sanoo pyhän Bernhardin kirjoittaneen neljäsataaseitsemäntoista lähetyskirjettä ja vaikka Merlonus Horstius väittää hänen kirjoittaneen vain kolmesataakuusikymmentäseitsemän, en minä silti lainkaan halveksi Merlonus Horstiusta."

"En minäkään."

"Kukin ahertakoon voimiensa mukaan. Luostari ei ole mikään lautatarha."

"Eikä nainen ole mikään mies. Veljeni se vasta väkevä olisi!"

"Onhan Teillä rautakanki."

"Kyllähän se on ainoa avain, joka sopii tämänlaisiin oviin, mutta…"

"Kivessä on rengas."

"Minä pistän rautakangen siihen renkaaseen."

"Ja kivi on laitettu pyöriväksi."

"Hyvä on, kunnioitettava äiti. Kyllä minä avaan sen maanalaisen kammion."

"Ja neljä veisaaja-äitiä voitte myös saada avuksenne."

"Entä kun kammio on auki?"

"Sitten se on suljettava."

"Siinäkö kaikki?"

"Ei."

"Suvaitkaa antaa määräyksenne, hyvin kunnioitettava äiti."

"Fauvent, me luotamme Teihin."

"Olen käytettävissänne, kunnioitettava äiti."

"Osaatteko vaieta?"

"Osaan, kunnioitettava äiti."

"Kun kammio on auki…"

"Niin minä suljen sen."

"Mutta ennen…"

"Mitä, kunnioitettava äiti?"

"Täytyy sinne laskea jotakin."

Syntyi hetkisen hiljaisuus. Päänunna, vedettyään alahuulensa kureeseen, joka saattoi merkitä epäröimistä, katkaisi sen kuitenkin pian.

"Isä Fauvent?"

"Kunnioitettava äiti?"

"Tiedättekö, että muuan äideistä kuoli tänä aamuna?"

"En."

"Te ette siis kuullut kellon soittoa?"

"Puutarhan perälle ei kuulu mitään."

"Tosiaanko?"

"Tuskin eroitan kilinää, joka kutsuu minua kunnioitettavan äidin puheille."

"Hän kuoli päivän koittaessa."

"Tänä aamuna ei tuuli puhaltanut minun asuntooni päin."

"Hän oli äiti Ristiinnaulitseminen… Autuas."

Päänunna vaikeni, liikutteli jonkun aikaa huuliaan ikäänkuin hiljaa rukoillen ja jatkoi sitten:

"Kolme vuotta takaperin palasi muuan jansenilainen, rouva de Béthune, oikeaan uskoon, vain nähtyään äiti Ristiinnaulitsemisen rukoilevan."

"Oikein, nyt kuulenkin kuolinkellojen soivan, kunnioitettava äiti."

"Äidit kantoivat hänet vainajien huoneeseen kirkon viereen."

"Tiedän."

"Kukaan muu mies kuin Te ei voi eikä saa astua siihen huoneeseen. Pitäkää siitä huoli. Olisipa sekin näky, jos joku mies astuisi vainajien huoneeseen!"