language: Finnish

KURJET

Kirj.

Maila Talvio

Porvoossa Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.

SISÄLLYS:

Häpeä
Jaa-jaa ja ei-ei
Ihmisen sielu-raukka
Kurjet
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta

HÄPEÄ

Riikka Tuuna makasi vaatteet yllään kovalla kapealla vuoteellaan, kuunteli ja tuijotti pimeyteen. Hiljalleen siirtyivät silmänräpäykset lauantain puolelta sunnuntain puolelle. Niinkuin lukemattomia kertoja ennen lankesi helmikuun yö yli kodin ja kylän.

Mutta mikään ei ollut niinkuin ennen, hiljaisuus oli näennäistä, rauha oli näennäinen. Vaikeaa oli Tuunan tyttären ymmärtää, että hän tänään, niinkuin satoja kertoja ennen, oli valmistanut kodin pyhäkuntoon ja että hän oli käynyt lakaisemassa kirkkoa, oikonut alttariliinoja ja pyyhkinyt tomuja haarakynttiläjaloilta ja muilta esineiltä tutussa herranhuoneessa. Koko entinen elämä oli siirtynyt oudon kauas, koko nykyinen tullut oudon lähelle. Hänen omassa rinnassaan tuntui sydämen asemasta olevan jokin vasara, joka tuskallisen tarkasti etsi alasintaan ja vihdoin viimein iski, ties mitä tarkoitusta varten.

Niin hänen sydämensä todella takoi, että oli vaikea terästää kuuloa niin herkästi kuin hän nyt olisi tahtonut. Viereisestä vuoteesta kuuluivat Alman, hänen sisarensa tyynet hengenvedot — hän sai unta, hän. Vaatteet yllään makasi hänkin, mutta levollisessa unessa. Niinkuin lapset tekevät, oli hän aikansa itkenyt ja sitten mennyt uneen. Riikka Tuuna ei ollut itkenyt eikä hän liioin ajatellut unta.

Häpeä oli tullut taloon, häpeä Jumalan ja ihmisten edessä.

Läkähtymäisillään oli ihminen, kun sitä ajatteli. Missä oli silloin Herra, kun sellainenkin saattoi tapahtua? Missä oli ihmisten Isä — nyt tapahtui asioita, jotka eivät olleet Hänelle soveliaat! Narahtiko ikkunan alla?

Riikka Tuuna ponnahti istualleen ja terästi taasen kuuloaan. Hän oli erottavinaan askelia — tuliko Toivo? Ei, sanomalehti se vain rapisi hänen jalkainsa alla. Hän oli pannut sen suojelemaan peitettä saappailtaan, ei siksi että se mikään hieno olisi ollut, vanhaahan täällä kotona kaikki oli — isän tahtoa siinä suhteessa ei käynyt kenenkään vastustaminen. Riikka painoi suonikkaita käsiään sängynlaitaa vasten ja tähtäsi katseensa ikkunaan, jonka ristikko hämärästi erottautui pimeästä. Mutta ei hän mitään muuta kuullut kuin sydämensä tykinnän ja sisarensa tasaiset hengenvedot.

Hänen sydämensä läähätti ja koko ruumista kuumasi, kun hän uudelleen ajatteli miten tahritut he nyt olivat kaikki. Ei yksin Toivo, vaan isä, he tytöt, Eino-Ilmari, Olli… Irja… Tuskinpa häpeä olisi voinut sattua muihin perheisiin sillä lailla kuin heihin, Tuunan väkiin. He olivat koettaneet pitää itseään niin puhtaina liikkuessaan elämän likaisilla taipaleilla ja nyt olivat tulleet jotkut jättiläisvankkurit ja sotkeneet heidät pyöriensä alle. Mitä sanookaan isä, kun hän saa asian tietää, mitä Eino-Ilmari ja Olli, Olli raukka? Ja Irjakin jo ymmärtää…

Mitä Toivo aikoi? Ettei hän vain löisi kuoliaaksi jompaakumpaa syyllistä, tai molempia. Hän oli kamalasti uhannut: ensin Sylvin, sitten sen toisen, sen konnan. Ja lopuksi hän oli uhannut lapsia. Omia lapsiaan…!

Tottakin! Yhtäkkiä läikähti Riikan mielessä niinkuin tuulessa heilahtaa vaate, jonka toinen puoli on musta, toinen punainen. Mustan sijaan tuli punainen puoli hänen mielessään äkkiarvaamatta esiin. Hänhän oli kuullut veljensä mainitsevan Arvo Mäkimatkan tänään saapuneen kotiin. Olihan sekin asia se!

Voimalla, jolla auringon rusotus joskus tulee ja karkottaa tieltään kokonaiset pilvilaumat, valtasi vastustuksesta huolimatta riemu Tuunan vanhemman tyttären. Lapsuudenystävän kuva hymyili hänelle ja hänen sydämensä oli heti sula ja onnellinen. Mutta sitä kesti niin lyhyeltä, että se jo oli ohi, kun hän tuli tajuihinsa. Hän huusi suuttuneena pilvilauman takaisin, kokonaisen sotajoukon hän tarvitsi turvakseen kiusausta vastaan. Sillä Arvon kanssa oli kaikki kerta kaikkiaan lopussa. Tarpeeksi oli leikkiä kestänyt. Missä Toivo viipyi? Mitä tämä viipyminen tiesi? Mitä hän aikoi? Miksi hän oli kieltänyt sytyttämästä tulta?… Kuinka kivikovaksi elämä yhtäkaikki tekikään ihmisen…!

Niin, mikä Arvon taas olikin tuonut kotiin? Olisiko hän saanut tietää sisaren huonosta elämästä ja siitä syystä tullut? Hän nyt oli viimeinen varoittamaan tai oikaisemaan toista. Tai olisiko hänen päässään taas kummitellut jokin tuuma. Ehkäpä esimerkiksi sähkövalo nyt yhtäkkiä välttämättä piti saada kylään. Arvo kai jo oli tullut mittaamaan vesivoimaa. Tietysti hän pystyi siihen yhtä hyvin kuin juhlarunojen tekoon tai esitelmien pitoon. Kaikkeenhan hän, Arvo Mäkimatka! Tänään, kuten sanottu, oli herra Arvo saapunut, olivat Toivon kanssa tavanneet junassa. Ei toki ollut kaunis nuoriherra vielä käynyt Tuunassa, ehkäpä hän nyt aikoikin jättää Tuunan väet rauhaan. Hyvä olisikin. Mitäpä ainaisista selityksistä ja selvittelyistä. Niitä oli ollut liiaksikin. Suututti, kun niitä vain ajattelikin…

Mutta nyt…

Riikka sävähti istualleen ja riensi ikkunaan. Aikansa tuijotettuaan pimeyteen hän totesi, että hän taasen oli koettanut pakottaa itseään vihaan ja katkeruuteen lapsuudenystäväänsä kohtaan. Onnistuisiko hän koskaan karkottamaan silmistänsä Arvo Mäkimatkan kuvan? Levoton, kipeä sydän oli hänen ponnistustensa ainoa tulos. Hän jo väsyi. Nyt alkavat taasen muistot saapua, sen hän tunsi, ensin hiukan arkoina, mutta pian varmoina ja vaativina. Ne tietävät liian hyvin kotinsa, sinne ne aina palaavat: Tuunan tyttären rintaan.

Ikäänkuin ei nyt olisi muuta ajattelemista. Missä kummassa Toivo viipyy? Kun voisikin olla varma, ettei hän tee ajattelemattomia tekoja. Ihmeellinen tuo Alma nukkumaan. Nyt liikkui joku pihamaalla pimeässä: kaksi varjoa liukui takaportista, tullen kellarin päädyn ohi, suoraan pihamaan kulman poikki. Riikan kädet pusertuivat nyrkille ja kuiva, ilkeä kuumuus täytti hänen päänsä. Hän näki varjojen kulkevan tuttua tietään navettatyttöjen huonetta kohden, oven avautuvan, valon leiskahtavan hangelle ja samassa sammuvan oven sulkeutuessa.

Eikä edes Musti haukahtanut. Se oli ystävystynyt näiden vieraiden kanssa sekin. Tahritut, häpeään ryvetetyt olivat he kaikki!

Ei, ei nyt enää sopinut mennä ojentamaan palvelustyttöjä, kun tällaisia kuului suuren talon emännästä, jolla oli isoja lapsia. Mutta Jumala kai oli jättänyt jumalattoman sukukunnan oman onnensa nojaan ja salli ihmisille tapahtua niinkuin he itse tahtoivat. Mitä Toivo aikoi? Hän oli uhannut tappaa ensin Sylvin, sitten sen toisen ja vihdoin hän oli uhannut lapsia. Ettei hän vaan pistäisi tuleen koko Somerin taloa ja polttaisi heitä niinkuin hiiret savuutetaan kuoliaiksi pesäänsä. Olisikohan pitänyt lähteä katsomaan, kun Toivo näin viipyi? Ei koskaan Riikka ollut nähnyt veljeään tällaisena. Niin tyyni kuin hän oli tavallisesti. Mutta hän olikin rakastanut Sylviä niinkuin mies vain saattaa naista rakastaa. Hän oli luottanut vaimoonsa rajattomasti. Viikkokausiksi hän oli jättänyt hänet yksikseen, kun matkat sattuivat pitenemään. Ilman epäluuloa hän aina oli palannut — kunnes vihdoin tänään…!

Mutta parasta oli, että Toivo sen itse näki. Jos hänelle olisi sanottu, että hänen vaimonsa pettää häntä, niin ei hän olisi uskonut. Kukaan omaisista ei olisi sitä uskonut. Sylvihän nauroi kaikkien kanssa, siihen oli totuttu. Mutta nyt oli hänen todellinen luontonsa yhtäkkiä paljastunut. Hän oli Mäkimatkan lapsia, heidän henkeänsä ja vertansa. Häpeä, häpeä!

Sellaista se oli, kun rakennettiin talot näin vierekkäin: koko elämä kävi yhteiseksi. Heidän ollessaan lapsina olivat naiset illoin tulleet erottelemaan kukin omia lapsiaan siitä puolialastomasta, leikkiin väsymättömästä ihmisalkujen rykelmästä, joka kirmaili Tuunan rakennusten nurkilta Mäkimatkan rakennusten nurkille. Tuunasta oli ensin tullut lasten äiti, yllään jotakin sinistä ja valkoista ja ohut hiussykerö kiinnitettynä niskaan, myöhemmin mummo tai palvelustyttö. Mäkimatkasta oli tullut musta rasvainen Piina ja jonkun harvan kerran rouva itse punaisessa kampausröijyssään, palmikko riipuksissa kuin nuorella tytöllä… Hehän olivat jo suuria ihmisiä, naapurinlapset, kun he vielä yhdessä uivat. Jokaisella oli rantatöyräällä oma pensaansa, johon hän heitti vaatteensa. Riikka voitti pojat, he olivat hänelle siitä aina suuttuneet. Kerran kävi Arvo kiinni hänen jalkaansa, he joutuivat vedessä tappeluun ja höyhensivät toisiaan niin että täysikasvaneet juoksivat rantaan pelastamaan hukkuvia… Se tästä naapuruudesta oli, etteivät lapset täysikasvaneina tahtoneet osata etsiä elämäntoveria kauempaa. Aina vain naapurista.

Tuunan vakava, ankara tytär ei huomannut, että hän jo taasen oli leikkikaluna muistojensa käsissä. Keskellä perhettä kohdannutta onnettomuutta pitivät muistot peliään, leikkien ja tanssien kuin perhoset.

Kerran… Niin, oli pääsiäisaikaa, pyhien välillä. Oli sellainen päivä, jolloin ei tapahtunut muuta kuin hyvää, kerran, kauan sitten. Hän, Riikka, oli kahdeksan viikkoa ollut poltetaudissa ja kaikki olivat luulleet hänen kuolevan. Mutta hän parani. Vaatteet olivat käyneet hyvin suuriksi, tukka oli ohennut. Hänen oli oudon suloinen ja kevyt olla. Kaikki olivat hänelle hyvät ja kyselivät mitä hän tahtoi. Hän tahtoi ulos! Se oli ainoa mitä ei hänelle olisi suotu, mutta häneltä ei kielletty sitäkään. Mentiin vain portille vielä koettamaan miten kylmä oli. Ei ollutkaan kovin kylmä. Mummo pisti hänen käsivartensa äitivainajan turkinhihoihin ja sitoi paksun villahuivin hänen päänsä ympäri. Hän antoi tahdottomana sen kaiken tapahtua, jäi seisomaan, kun mummo oli hänet puettanut ja läksi liikkeelle, kun mummo häntä kuljetti. He tulivat keskelle tietä lapioituja lumiröykkiöitä. Hanget olivat repaleiset ja niillä liikkui pieniä hyttysiä, jotka tuskin pysyivät siipiensä varassa. Varpuset raksuttivat ja lensivät pilvenä ilmaan juuri vasta ennenkuin jalka niitä kosketti. Tuntui ihana lemu ikäänkuin tuhansista kukkasista, joita ei näkynyt. Ne olivat siellä mistä tuuli tuli. Kummallista, sillä eihän tuullutkaan! Näkymättömät kukkaset vain tuoksuivat. Eino-Ilmari lasketti kelkallaan hankeen, meni nurin ja veti kasvonsa nauruun. Suuri joukko lapsia telmi leikkilapioineen hangessa. Mäkimatkan poikia oli rantatörmällä petäjien alla. He heittivät kivillä oravia. Yksi heistä läksi juoksemaan tietä Riikkaa ja mummoa vastaan. Yhtäkkiä poika pysähtyi ja jäi katsomaan ylöspäin. Riikka kuuli huudon: kurjet! ja samassa pysähtyi leikki joka haaralla ja kaikki katselivat ylöspäin. Riikka havahtui, ymmärsi, että hänen päänsä ympärillä oli jotakin, joka esti häntä kuulemasta. Hän nosti käsivarsiaan niinkuin tuulimylly ja riisti huivin päästään.

Silloin… Niin, se mikä silloin seurasi, oli jotakin ylen ihanaa. Hän tunsi olevansa terve ja kevyt, koko maailma oli terve ja onnellinen. Vanha tuulimyllykin tuntui tanssivan mäellään yhdellä jalalla. Ilmassa soivat lasten äänet ja havisivat kurkien siivet. »Helmiä, helmiä!» huusivat pikkulapset ja heittelivät ympärilleen lumisohjoa. »Kurjet, kurjet!» huusivat suuremmat ja hyppivät käsiään ojennellen, ikäänkuin tavoitellakseen lintuja. Mutta se Mäkimatkan pojista, joka ensinnä oli nähnyt kurjet, läksi nyt juoksemaan käsivarsiaan heilutellen ja päästeli kimeitä ääniä. Lakki putosi hänen päästään. Koko lapsijoukko läksi juoksemaan ja heiluttamaan käsivarsiaan samalla tavalla. Kaikki olivat kuin pieniä tuulimyllyjä, joita harmaa vanha tuulimylly johti mäeltään. Vanhus oli mykkänä, mutta lapset kirkuivat lasisen läpitunkevilla äänillä. Kurjet, kurjet! Taivaan sinessä kynti välkkyvänä ja valkoisena kurkien aura. Sairasvuoteelta noussut tyttö tunsi jäsenissään outoa halua seurata niitä. Hänen täytyi päästä lentoon! Hän veti kätensä vanhuksen kädestä ja läksi juoksemaan, turkki solui maahan, käsivarret siipinä hän kiiti eteenpäin. Vanha tuulimylly se oli heidän kaikkien oppimestari. Se seisoi siellä niin kaukana ja yksinään. Kurjet, kurjet! kuului vihlovasti niinkuin jäät Tuunajärven selällä olisivat laulaneet. Sairas tyttö näki jonkun juoksevan vastaansa — oliko itse rakas tuulimylly lähtenyt liikkeelle? Äkkiä saavutti hänet suuri voimattomuus… hän uppoaa, hän hukkuu! Hän joutui pojan syliin, joka oli juossut häntä vastaan.

Kaikki luulivat hänen pyörtyneen, mutta hänen oli vain sanomattoman hyvä olla. Poika oli kaunis ja rakas. Kuka hän oli? Oliko hän hänet ennen nähnyt? Hänen silmänsä olivat kosteat ja hänen hiuksissaan oli lumikukkasten lemu, mutta hänen huuliinsa katsahtaessa pyörrytti. Arvoko sinä olet? olisi tyttö tahtonut sanoa, mutta ei hänen huuliltaan lähtenyt yhtään ääntä. Hänen sydämensä löi niin että tuntui läpi koko ruumiin. Kaikki jäi kauas, maailma ja ihmiset. Lasten huudot soivat kaukaa alhaalta niinkuin olisi helistelty kelloja. Kurkien aurakin kulki niin kaukana, taipuillen päistään taivaan sinessä. Tyttö katseli pojan silmiin ja odotti niinkuin kukkanen odottaa kastetta. Ei mitään muuta ollut maailmassa. Yhtäkkiä sanoi tyttö: »Kuinka et sinä ole koulussa?»

»On pääsiäinen», vastasi poika. »Pääsiäinen», toisti tyttö, ja autuus mahtui siihen yhteen sanaan.

Pääsiäinen! toisti sama ihmislapsi kaksikymmentä vuotta myöhemmin yksinään valvoessaan vuoteellaan. Hän lausui sanan ääneen. Hän oli lausunut sen tuhansia kertoja. Ei mitään sanaa hän ollut ääntänyt niin usein.

Tuunan tyttären silmissä pimeni, kun hän sai itsensä kiinni siitä että taasen oli mielikuviensa narrina. Kovakouraisesti kävi hän kiinni muistoon niinkuin se olisi ollut hänen käteensä eksynyt pääskynen ja sanoi sille ilkkuen: tapanko minä sinut? Niin, sellaista se oli: ei tarvittu muuta kuin että Arvo tuli kotiin käymään — heti olivat muistot valmiina.

Tämä pääsiäisaikainen muisto oli kaikkein suututtavin, se oli, totta puhuen, niinkuin se karkea musta leipä, josta hän eli. Vielä kerran: sellaista se oli, kun naapurit asuivat niin lähekkäin ja kun heillä oli samanikäisiä lapsia. Mäkimatkan väissä oli yleensä paljon suututtavaa, jos halusi ruveta penkomaan muistoja siltäkin puolelta. Mutta silloinkin astui aina esiin puolustajia. Muutamat muistot karkasivat silloin itsepintaisesti väliin ja vapisivat kädessä. Oli hyvä sanoa pääskyselle: minä tapan sinut. Mutta kuka sen tappoi! Niinpä nytkin, juuri kun Arvo Mäkimatkan sisaren, Sylvi Somerin rikos niin veriruskeana ja poispesemättömänä hehkui Riikan silmien edessä, tuli vanha pääsiäismuisto kuin hiljainen käsi hänen silmälaudoilleen ja seisahdutti hänen sydämensä lyönnit. Koko muisto mahtui silmänräpäykseen. Hän ei läpikäynyt tuon nuoruutensa päivän tapauksia perä perään järjestyksessä, vaan koko päivä, siitä asti kun hän nousi vuoteesta siihen asti kun hän Arvo Mäkimatkan olkapäähän nojaten näki kurkien lennon, värisi hänen sielussaan kuin suuri kastepisara. Tuo pääsiäisaikainen muisto oli kuin laulu, jonka kerran soitettu sävel on jäänyt soimaan yhtenä ainoana vilvoittavana sointuna. Silmänräpäys riitti hänen sielulleen vastaanottamaan viivoituksen, silmänräpäys pitkä kuin iäisyys.

Se oli aivan hämmästyttävää. Eikö hän, Riikka Tuuna, ollut järkevä ihminen? Ja jo vanhakin, oi kuinkahan vanha! Mutta nuoruudenmuistoihin nähden ei hän viisastunut. Hän ei milloinkaan siinä suhteessa voinut olla varuillaan. Ne olivat ilmassa eikä ihminen voinut lakata hengittämästä. Ilmassa ne hänet yllättivät. Ei tarvittu muuta kuin että joku äkkiarvaamatta lausui Arvon nimen. Tai että puhuttiin pääsiäisestä. Tai että lapset tulivat niityltä, käsissään kimppu pajuja. Tai että hän selaillessaan virsikirjaa, joutui pääsiäisvirsien kohdalle. »Sun porttis, oves avaja» — kun hän näki nekin tutut sanat, avautui sydän selko selälleen muistoille, joille ei hän tahtonut antaa ravintoa. Ja voimattomaksi hän raukeni niihin, kunnes heräsi ja raa'asti särki lumouksen. Eikä tämä asiantila parantunut vuosien mukana, vaan paheni. Täytyi suorastaan ärsyttää itseään saadakseen takaisin tasapainonsa.

Tasapainonsa, voimansa ja yksinäisyytensä. Sillä yksin on hänen elettävä ja kuoltava. Vain kerran on elämässä pääsiäinen. Elämä on työtä ja lihansa kuolettamista ja lopuksi kuitenkin tulee häpeä ja upottaa alleen kaiken mitä on koettanut pelastaa. Jättiläisvankkurit tulevat ja pärskyttävät likaa kaikelle mitä on koettanut säilyttää puhtaana.

Häpeä oli tullut.

Varmaan olivat vieraat jo kauan tietäneet tämän häpeän uhkaavan Tuunan sukua. Varmaan olivat he jo kauan selän takana nauraneet ja pilkanneet. He olivat aina niin mielellään nähneet, että heitettiin lokaa juuri tuunalaisten kasvoihin, nämä kun pitivät niin lukua itsestään eivätkä lähteneet naapurien kanssa pilkkaajien penkkiin. Ja omaiset, he kaikki, olivat kuin sokeina katselleet miten Sylvi kanniskeli teetä ja rasvaisia piirakoita riippumatolle, missä ryssä loikoi. Mikä sokeus olikin tullut heidän silmiinsä? Kuinka monta kertaa olikaan hänkin, Riikka, nähnyt Sylvin sinisen hameen välähtelevän metsikössä, missä »kirjuri» muka oli olevinaan työssä miestensä kanssa. Sopimatonta oli mainitakaan työtä mokomasta vetelehtijästä puhuessa. Pettää hän osasi ja häväistä. Ja kuinka kauan he jo lienevätkään viettäneet tätä elämää, kunnes vihdoin oli käynyt niinkuin kirjoissa, että aviomies kerran tuli matkaltaan kotiin liian aikaiseen ja tapasi vaimonsa ryssän sylissä.

Tänä aamuna se oli tapahtunut. Sylvillä oli tuskin muuta yhtään kuin aamuviittansa, hänen hiuksensa olivat hajalla — kelpasihan niitä katsella, Sylvin kiiltäviä, silkinpehmeitä hiuksia! Ryssä oli hänkin ollut vain öisissä pukimissaan…

Ihmetellä täytyi, ettei Toivo nujertanut heitä siihen paikkaan. Se olisi hänen kourilleen ollut leikintekoa, sellainen sääski kuin kirjuri oli… Olipa onni, että Toivo hillitsi itsensä.

Kello seinän takana alkoi lyödä. Riikka luki kymmeneen. Vasta kymmenen! Mutta illallisen syötyähän Toivo oli Tuunasta lähtenytkin. Hän oli istunut isän huoneessa ja he olivat puhuneet siitä, minkä hinnan hän sai heinistä ja koska seuraava lähetys oli toimitettava asemalle. Tuskinpa isä oli huomannut mitään outoa pojassaan, Somerin isännässä. Sitä vaan oli taasen teroittanut poikansa mieleen, »ettei tulisi tehtyä mitään vääryyttä.»

Riikka palasi vuoteensa laidalle, haukotteli siinä ja laskeutui sitten pitkäkseen, hiljaa asettaen jalkansa sanomalehdelle, jonka oli laskenut siihen peitteen suojaksi.

Nyt, nyt hän muisti. Ainoa, joka luultavasti oli vaistonnut koko tämän häpeän, oli Olli. Miten ottaisikaan poika parka nyt vastaan tiedon? Ilmankos hän oli kaiken kevätkesää pakoillut everstin kirjuria. Ei milloinkaan häntä tavattu kotona, milloin hän oli kalassa, milloin polkupyörämatkalla — hän lienee suorastaan asustellut metsässä. Ja loppukesästä hän oli ruvennut härnäilemään nuorta venäläistä, niin että täytyi pelätä hänen kostavan hänelle. Suomeksi Olli tietysti oli puhunut, eikä kirjuri ymmärtänyt muuta kuin »juksi, kaksi, kolme» ja »perkeleen». Mutta hiljainen Olli oli muuttunut niin pahan näköiseksikin, että ryssän täytyi huomata hänen mielenlaatunsa. Niin, ja ilmankos Olli jouluna oli pyytänyt päästä pois kotoa, Tuunaan, lukemaan matematiikkaa. Porstuanperässä hän oli istunut ja tuijottanut kirjoihinsa ja piirustanut numeroja paperille. Mutta joka aamu oli uuni ollut täynnä samaisia revittyjä ja rypistettyjä numeropapereja. Lieneekö Ollin pää niistä mitään kostunut. Nyt vasta Riikka Tuuna huomasi, mitä hänen onnettoman vanhimman veljensä poika oli mahtanut siellä yksikseen ajatella: äitiään, joka kulki nuorena ja nauraen kuin tyttö ja rakasteli ryssiä!

Kuinka oli äiti saattanut? Jollei aviomies ollutkaan lähettyvillä, tai jollei hän hänestä välittänytkään, niin kuinka hän saattoikaan lasten läsnäollessa? Olli oli jo yhtä pitkä kuin äiti. Ja Irja, Irjahan oli suuri tyttö. Mutta hänestä taisikin olla tulossa samanlainen silkkitukka kuin äidistä. Aina hän olisi ollut nuoren venäläisen polvella, aina kädet hänen kaulallaan. Kun hänelle sanoi: pois nyt siitä vaivaamasta setää, niin hän vain sanoi vastaan: miksi? Ja nauroi. Nauroi niinkuin äiti. Häpeä, häpeä. Sitä ei päässyt pakoon, se oli vastassa, jos minne kääntyi. Tässä makasi hän, Riikka Tuuna, tietäen mitä menoa tälläkin hetkellä pidettiin tuolla peitettyjen ikkunoiden takana navettatyttöjen kamarissa. Kun isä illalla teki kierroksensa, oli kamari ollut tyhjänä. Senjälkeen olivat miehet hiljaa tulleet, yksitellen ja kaksitellen. Hän oli ikkunastaan nähnyt miten varjot kulkivat tuttua tietään ja miten oven avautuessa valo ja melu hetkeksi ryöppysivät ulos. Ei edes koirakaan haukkunut, avosylin otettiin miehet vastaan Tuunan talossa niinkuin koko tässä talorykelmässä Tuunajärven rannalla Kankaan pitäjän kirkonkylässä. Mutta vaikkapa nyt koirakin olisi antanut tietää, mitä talossa tapahtui, niin ei olisi, totta tosiaan, Riikka Tuunalla enää ollut rohkeutta mennä kuulemaan kunniansa perään. Eilen hän olisi ottanut isän vanhan kyhmykepin ja lähtenyt pitämään tuomiota. Tänään hän jäykkänä makasi vuoteellaan, tiesi mitä menoa pihan toisella puolella, peitettyjen ikkunain takana pidettiin ja antoi sen tapahtua. Niinkuin harakat olisivat palvelustytöt voineet nauraa häntä vastaan: mitenkäs se Somerin emäntä sitten elää — mikäs se on everstin sihteeri sitten, jollei ryssä!

Häpeä, häpeä.

Jolleivät he Tuunassa todella aina olisi olleet niin arkoja arvostaan — Jumalalle oli koetettu antaa mitä Jumalalle tuli ja keisarille mitä hänelle kuului. Jollei isä olisi ollut pitäjän vanha kirkkoväärti ja jolleivät tyttäret olisi olleet tavallaan kuin kirkon palveluksessa. Mutta Riikkahan melkein oli kirkkoväärti, sillä hänhän toimen hoiti, isä kun ei enää jaksanut, vaikka hän nimellisesti sitä piti. Pitäjä ei hienotunteisuudessaan tahtonut loukata vanhaa miestä eikä tyttäriä, jotka parikymmentä vuotta omin käsin olivat siistinneet kirkon. Mielellään he tämän olivat tehneet, niinhyvin Riikka kuin Alma, huolellisemmin kuin omia vaatteitaan olivat he toki hoitaneet kirkon pyyhinliinoja, alttarivaatteita ja messupaitoja. Niinpä he olivatkin käyneet niin yhdeksi kirkon kanssa, että heidän häpeästäänkin saattoi langeta varjo sille kirkolle, jota he palvelivat. Oli kai nyt yksin kirkon kunnian vuoksi luovuttava kirkkoväärtin toimesta. Riikka Tuunan sydämeen vihlaisi, kun hän ajatteli, ettei hän enää saisi lauantai-illoin kulkea tuttua polkua hautausmaan kulman poikki kirkolle, etsiä esiin luutansa ja harjansa kellarin portaista ja astua hämärtävään temppeliin. Kuinka tutusti hänen askeleensa olivatkin kumisseet tyhjässä, suuressa Herran-huoneessa ja kuinka onnellista olikaan ollut siellä yksikseen hyräillä virttä. Olihan kyllä monesti tullut harmiteltua, että ihmiset syljeskelivät ja jättivät likaisista saappaistaan jälkiä pyhään huoneeseen. Joskus oli virsikirjojen vieressä ollut tupakkamälli; sellaisia raakalaisia olivat ihmiset. Kerran ei hän voinut hillitä itseään, vaan meni tapulin sivulle, missä nuuskaisimmat ukot istuivat odottamassa hautauksen loppumista. Ja heille hän sanoi, että nyt pestään kirkko juhannukseksi, ja katsokootkin, etteivät syljeskele. Ja kuka se onkaan, joka jättää mallinsa penkkiin? Niin hän oli harmitellut ihmisten siivottomuutta, mutta nyt kun hän ajatteli, että joku toinen ottaisi haltuunsa tutut tehtävät, tunsi hän olevansa valmis kärsivällisesti kantamaan kaikki, mikä häntä saattoi tässä toimessa kohdata. Hän katui, että oli tuskitellut, ainahan ihmisellä täytyi olla vastuksia. Ja mikäpä hän enää oli puhumaan siivottomuudesta — ryvetetty oli Tuunan suku.

Jos nyt tulee toinen kirkkoväärti, niin silloin ovat myöskin mennyttä ne kauniit vanhat liinat, jotka mummo vainaja nuoruudessaan omin käsin kutoi Kankaan kirkkoon. Ne täytyy pestä ja tärkätä niin taiten. Ne hajoavat vieraissa käsissä. Kyllä hän tietää, kuka kurkkaa kaikkia luottamustoimia pitäjässä — mäkimatkalaiset, kukas muu. Siellä on isä ja seitsemän poikaa, onhan siinä varaa valita. Niinkuin jyväsäkit ovat pulskia ja laiskoja. Mäkimatkan palvelustytöt tietenkin pannaan siivoamaan kirkkoa — emäntä on sairas rouva, emäntä ei kajoa mihinkään. Tyttäriä ei ole, ainoa tytär on Sylvi, tämä, jonka Toivo nai Tuunan sukuun. Mäkimatkalaiset eivät tunne häpeää eivätkä omista sitä, kun se heidän kohdalleen sattuu. He kyllä pysyvät entisissä luottamustoimissaan ja ottavat uusia lisää.

Kun Riikka ajatteli, että Mäkimatkan palvelustytöt astuvat alttarille levittämään vaatteita ja liinoja, että he siellä kolistelevat palleja ja alttariaitauksen ovea, niin täytti kuuma tuska hänen sydämensä. Eikä tämä tuska ollut vailla katkeruutta ja suuttumusta.

Kaikki paha oli Tuunaan aina tullut Mäkimatkan kautta. Jo kun he Alman kanssa olivat lapsia, oli heidän kohdalleen joutunut ajaa pois Mäkimatkan eläimiä Tuunan viljelyksiltä. Eivät Tuunan hevoset koskaan menneet sotkemaan Mäkimatkan kauravainioita tai mansikkamaita. Ei koskaan sattunut, ettei Tuunassa olisi ollut paahdettua kahvia, kun vieraita tuli. Mäkimatkasta lähetettiin aina lainaamaan ja aina annettiin sinne kukkurallinen mitta ja aina se tuli vajavana takaisin — hiukan kyllä vain, mutta kuitenkin. Ja vihdoin oli Sylvi kotoisin Mäkimatkasta, ja Eevertti ja Atte ja Lauri ja Jonni ja Lennartti ja Harald ja Arvo — niin, Arvokin!

Ruskeatukkainen ja ruskeasilmäinen Arvo, johon naiset rakastuivat ja miehet rakastuivat. Oliko hän niin kaunis? Sitä ei Riikka voinut päätellä.

Mutta siitä hän oli varma, ettei Arvosta tule miestä. Hän on tuhlari, joka murentaa omaisuutta. Taloa ei hän tule pitämään, vaikka se hänelle lahjana annettaisiin. Eikä hänestä tule virkamiestä, sillä hän ei viitsi nähdä niin paljon vaivaa, että suorittaisi tutkinnot, se on nähty se.

Juuri tämä, että Arvon työ oli kaikkinaista hajallista näpertelyä — juuri tämä oli Riikalle kovinta. Ei mitään tutkintoja yliopistossa Arvo suorittanut — Riikan isä ja koko pitäjä olivat siitä syystä tuominneet hänet tyhjäntoimittajaksi. Ja niin oli Riikankin täytynyt tehdä. Mitä se oli hänelle maksanut, sen tiesi yksin taivaan Jumala. Hänen muistonsa alkoivat pääsiäisellä ja päättyivät siihen, ettei Arvosta tule mitään. Tämä oli niiden tavallinen kulku. Päästyään tälle äärimmälle rajalleen ne katkesivat.

Nyt veti Riikka Tuuna väsyneenä henkeään ja tuijotti pimeyteen. Oli tyhjää, ikäänkuin ei millään olisi ollut tarkoitusta.

Alma voihki unessaan. Kai hän taas näki tulevia asioita niinkuin hänen tapansa oli. Toisille ihmisille oli annettu sellainen lahja, lieneekö ollut onneksi vaiko onnettomuudeksi. Riikastakin tuntui tänä yönä oudolta, ikäänkuin olisi seisottu jonkin uuden ajanjakson portilla ja siinä tilitetty vanhoja asioita. Tuntui kolkolta ja pahaaennustavalta.

— Almaaa! kuiskasi vanhempi sisar kiivaasti nuoremman vuodetta kohden. — Herää nyt jo, kyllä Toivon nyt pian täytyy olla täällä. Mitä sinä noin uikutat, aivanhan sinä olet niinkuin jahtikoirat, jotka unissaan ajavat jänistä.

Alma hiljeni ja heitti yltään jotakin peittoa Riikan puolelle. Molemmat makasivat selällään, valkeat kädet erottautuen tummalta peitteeltä. Molemmat kuuntelivat. Ei kuulunut hiiskahdustakaan. Kuitenkin oli, ei yksin Tuunan talo, vaan koko kylä juuri tänä yönä täynnä kihisevää elämää. Sisarukset tiesivät, että työväentalolla oli puhujia pääkaupungista, ja aavistivat, että jotakin erikoista oli tekeillä. Mutta sellaiseenhan jo oli tottunut.

Alma ajatteli jotakin sekavaa untaan, jossa oli jokin ennustuksen sisältävä kohta. Valkoinen lintu oli pudonnut. Tiesikö se jotakin? Mitä merkitsi unessa lintu?

Riikka taas tunsi vastenmielisesti kälynsä Sylvin olevan jossakin lähettyvillä. Mistä kummasta hänelle tuli se tunne? Oliko Somerin emäntä todella tulossa tänne vai ajatteliko hän heitä, tuunalaisia, nyt niin kiihkeästi? Joka tapauksessa hän alkoi pitää peliään Riikan ajatuksissa.

Sylvi nauroi ja hääräsi niin että silkkiset hiukset hänen päänsä ympärillä liehuivat. Hänen pyöreät kätensä olivat täynnä sormuksia, korkealla povella oli siniseen kankaaseen pistetty suuri kultainen koriste. Oli jouluaatto ja pöydät täynnä makeisia ja lahjoja. Riikka levitti ihaillen suurta harmaata hinaa, jonka Sylvi oli hänelle antanut. Sylvillä oli itsellään samanlainen, he nauroivat ja Sylvi syleili rakkaasti kälyään. Arvo tuli äkkiarvaamatta esille jostakin, syöksyi suoraan huiviin, jota Riikka piteli levällään, tempasi sen käsiinsä ja juoksi lasten luo. Mää-mää, bää-bää! pelotteli hän heitä. Mutta he soittelivat huuliharppuja ja torvia, joita Mäkimatkan isäntä oli heille antanut. Arvo rupesi laulamaan.

Oli toinen kerta. Riikan täytyi kiirehtiä kauppapuotiin. Satoi lunta ja hän suojeli itseään suurella harmaalla huivilla. Kylmä ei hänen ollut, lämmin oli. Oli tapahtunut jotakin niin outoa, ettei saanut sitä mielestään. Aamulla jo se oli tapahtunut, mutta yhä häntä kuumasi ikäänkuin Arvo juuri nyt olisi ottanut häntä olkapäistä, taivuttanut taaksepäin ja suudellut kaulalle. Salissa Riikka oli ollut kastelemassa kukkia, kun Arvo tuli. Mutta vasta myöhemmin hän tajusi mitä oli tapahtunut ja suojeli muistoaan, että se pysyisi. Lujaan hän kietoi huivin ympärilleen. Ei pelkoa: hänen oli niin lämmin, ettei hänen varmaan enää koskaan saattanut tulla kylmä. Alhaalla hänen kaulallaan paloi pieni onnellinen kohta. Varmaan ei hän koskaan voisi tulla onnettomaksi.

Siltä oli silloin tuntunut.

Mutta nyt hän astelee pellonpiennarta kirkolle. On lauantaiehtoo ja kylän saunat savuavat. Sataa. Pilvet ovat kuin nokea, ne riippuvat niin alhaalla, että saattaisi ulottua nuohoamaan niitä. Savu ihmisasunnoista laskeutuu alas ja kiertelee märissä aitan solissa, vastakaivetuilla perunamailla, sänkipelloilla ja turnipsivainioilla. Metsien lehtipeite lepää maassa, portit ja veräjät ovat auki. Hän pysähtyy hetkeksi polullaan ja laskee kätensä sammaleelle, joka peittää tuttua kiveä myllymäen alla. Sammaleet ovat nyt tuuheimmillaan. Muutamilla ihmisillä on hyvin tuuheat hiukset. Arvo on kaukana nyt. Ei kirjettä, ei tervehdystä ole tullut. Riikka kielsi lähettämästä. Isä ei anna hajoittaa tuota tuulimyllyä. Se on aivan laho ja käyttökelvoton. Haavatkin ovat täällä lahot, mutta isä ei anna kaataa. Arvo kiikkui kerran tuulimyllyn siivissä. Kaikkea se poika oli koettanut, miestä hänestä vain ei tullut. Hyvä oli, että pysyi poissa. Riikkaa paleli. Hän veti huivia tiukemma ympärilleen ja kulki mitään ajattelematta kuin tyhjässä. Satoi ja tippui. Joka oksa vuoti vettä, askelen alta tirsui märkää. Pappilan lavoista nousivat kaalintyngät kuin järvestä… Eikös soittanutkin ja laulanut taas ruustinna. Riikka pysähtyi tielle lehtikujaan, kuunteli ja hyräili mukana.

»Jeesuksen kasvoin eteen ma syntisraukka laskeun…»

Torstaina on taas ompeluseura, se on pappilassa ja sitten kauppiaalla ja sitten heillä Tuunassa. Tämä Sylvin antama huivi tulee yhä lampaalta. Mutta lämmin se on. Sylvi hoiteli lampaitaan erikoisella tavalla, pesi ja kampasi niitä.

    »Mun syntin', vääryyteni vien
    Jeesuksen kasvoin eteen…»

— No päivää, eikös se »kirkkoväärti» tule sisään? Eiköhän meillä vielä ole pannu kuumana.

Se oli kirkkoherra itse — mistä lienee huomannutkin. Hän kutsui Riikkaa leikillä kirkkoväärtiksi.

— Vai kirkkoon, vai. Niin, se on niin hauskaa, kun te sisarukset niin suurella rakkaudella hoidatte herranhuonettamme. Minä tunnen sen sekä sakaristossa että alttarilla, kuinka kaikki tuoksuaa puhtaalta. Ihan tuntuu Kankaan lähteen tuoksu. Mutta ensi pyhänä minun täytyy vähän ripittää rakasta seurakuntaani. Tapahtuu aivan kuulumattomia. Ei sillä hyvä, että omenat katoavat puista ja pirtistä miesten saappaat — mutta että mennään ja varastetaan köyhän lesken ainoa eläin… No, eikö neiti ole kuullut? Marjelinin lesken lammas on viety viime yönä. Ovi ei ollut lukossa, ei. Kas, sellainen rehellinen kunnollinen ihminen kuin Marjelinin leski, ei käsitä, että lammas saattaa kadota. Olisiko tuo tunnoton varas nyt sitten… Näitä vieraita? Minulle on kuiskittu, että se olisi paikkakuntalainen. Ei suinkaan neiti ole sattunut kuulemaan? Aivan järkyttävää tämä on. Niin, en katso voivani vaieta. Seurakunnan täytyy pitää silmänsä auki. Sattuu teksti, joka täydelleen liittyy tähän tapaukseen…

Hän oli hengen mies, kirkkoherra. Kankaan pitäjä oli todella saanut voimallisen sielunpaimenen. Todellinen kristitty oli ruustinnakin.

— Ai… auttakaa!

— No, Alma…!

Mitähän unta tuo Alma taasen näki. Mahtoiko nähdä jotakin Arvosta, kun ei mies poistunut tältä paikalta, vaan kierteli tässä niinkuin pahantekijävainajan haamu paikalla, jossa rikos suoritettiin. Mitä ovat unet? Jumalako niissä ilmoittaa tulevia tapahtumia?

Toivoa ei kuulu. Miksi hän viipyy? Miksi hän kielsi sytyttämästä tulta?
Miksi tuntuu tänä iltana niin oudolta?

Kerran he, Riikka ja Arvo, tulivat asemalta Tuunan leveässä kirkkoreessä. Riikka ajoi, hän sai aina läpi tahtonsa, Arvon oli turhaa riidellä vastaan. Arvo istui huppuliinassa ja nauroi, Riikka oli peittänyt hänet. Heidän edessään kulki viittatie ja heidän takanaan ulottui samaa viittatietä näkymättömiin, aina asemalle asti.

— Kuule tyttö… sinä pitelet minua äidillisesti… Etkö ole tullut ajatelleeksi, että se on vaarallista? Jos tahdot olla äitini, et voi olla rakastettuni, ymmärrätkö? Nyt minä revin rikki nämä huppuliinat…!

He ajoivat sitten hevosta vuoronperään. Olisi ollut hauskempaa, jollei jäljessä olisi tullut hevonen. Ummen saaressa se tavoitti heidät. Nyt pisti jo metsiköstä järven takaa näkyviin Kankaan kirkontorni. Komea rakennusrykelmä levisi sen ympärillä. Somerin päärakennus tornineen oli kuin linna. Muhkealta vaikuttivat Mäkimatka ja pappilakin. Ja ymmärsi sen, että isä juuri tuohon järveä vastaan oli rakentanut Tuunan navetan, kaunis se tänne oli. Hevonen piti kiirettä tuntiessaan kodin lähenevän. Tilsat lentelivät kahdenpuolen.

— Mutta jos sinä kuitenkin jättäisit mielestäsi esitelmäsarjan. Eikö olisi parasta, että suorittaisit tutkinnot nyt vain… että tulisi jotakin valmista.

— Nuo tutkinnot, ne ne ovat sinulle autuus. Etkö sinä nyt ymmärrä…

Riikka ei ymmärtänyt. Ja tätä pientä nalkutusta riitti alati. Keltaista iltataivasta vastaan kävivät kotikylän rakennukset yhä suuremmiksi. Mäkimatkan ikkunat loistivat auringossa. Tällä rannalla he olivat lapsina pulikoineet, tuolla oli pensas, jonka juurelle tytöt heittivät vaatteensa… Ja nyt puhui leikkitoveri tuossa kuin vieras ihminen. »Etkö sinä nyt ymmärrä minua? Riikka, etkö…?» Riikka ei ymmärtänyt. Hevonen lähti puhaltaen nousemaan ylös rantatöyrästä. Reki töytäsi puuta vastaan — joka talvi matkalaiset sitä haavoittivat ja aina vain se elää kituutti. Tässä olivat lapset laskettaneet mäkeä silloin pääsiäisenä kerran…

Tässä pihanurmella taas oli juotu kahvia. Silloin kerrankin kukkivat sireenit. Eino-Ilmari ja Janne Lehtonen juoksivat toisiaan kiinni kellarin ympäri. Eino-Ilmarin hiukset olivat vielä taudin jälkeen lyhyet, mutta hän kasvoi nopeasti, viimekesäinen helletakki oli käynyt pieneksi. Riikka kaasi hänen kahvikuppiinsa runsaasti kermaa — eikö hän olisi hoidellut Eino-Ilmaria, eikö Eino-Ilmari ollut kuin hänen lapsensa. Hän oli hänen vanhenevan isänsä ja nuoren äitipuolensa poika, mutta äiti oli jo kuusitoista vuotta ollut puhumattomana ja liikkumattomana. Lapsi oli joutunut sisarpuoltensa hoiviin. Juoksusta hiestyneenä istui Eino-Ilmari huivilla, joka oli levitetty nurmikolle, ja hänen vieressään Olli, molemmat katsellen jotakin itikkaa, jota pitäjän nero, Mäkimatkan Arvo-herra heille näytteli. Ylen hienoksi oli viime aikoina tullut Arvo, sukat olivat ohutta silkkiä ja kaikki muu sen mukaista. Riikka ja Alma korjailivat pois astioita. Arvon käsissä oli oudon paljon ruskeahtavia hiuksia ja hänen tukkansa oli tuuhea, tiheä ja kiiltävä. Se vietteli Riikan kättä puoleensa. Valkoinen otsa vietteli, huulet olivat vaarallisimmat.

Ei koskaan!

Riikka Tuunan sydän parkaisi tuskasta ja hän kokosi voimansa ja kohousi pystyyn. Ei koskaan! Oliko hän tänään näin heikkona? Mikä olikaan tämä yö, joka sekoitti ihmiseltä järjen. Hyi, hänen ympärilläänhän oli kälyn antama huivi. Johdattiko tuo nyt hajullaan mieleen nuo vanhat asiat. Kaikkia hullutuksia!

Riikka paiskasi huivin sisarensa vuoteeseen ja kuiskasi kiivaasti:

— Alma, herää jo! Että viitsitkin pitää tuota Somerin emännän lahjaa.
Villoiltakin se tulee niin että on kuin missäkin lammaskarsinassa.
Herää nyt jo, Toivon täytyy heti tulla. Mitä tämä viipyminen
merkitseekään?

Alma nousi istumaan ja haroi käsiinsä huivin kulmat. — Se on niin lämmin, sanoi hän haukotellen.

Riikalta pääsi pieni nauru. Hän aikoi huomauttaa, että pitää sitä toki ihmisellä olla sen verran ylpeyttä, ettei tee sovintoa synnin kanssa, mutta mitäpä se olisi auttanut. Alma ei ollut sitä luontoa. Hänellä, Riikalla, oli sitäpaitsi itsellään tilitettäviä asioita mäkimatkalaisten kanssa, ei hänen tässä sopinut ylpeillä. Arvostahan ei hän koskaan ollut päässyt kunnollisesti eroon. Oli se toki ihme ja kumma, että hän tänäkin iltana muisteli noita menneitä, vaikka Sylvin teko juuri oli tullut hänen tietoonsa. Sen sijaan että se olisi varoittanut häntä ja lukinnut muistot luoksepääsemättömiin, oli se ikäänkuin avannut oven, jonka takaa tulivat näkyviin elämän menneet vuodet. Ja jokainen vuosi oli kuin mikäkin säiliö täynnä kallisarvoisia aarteita.

Mikä kumma onkaan ihmisen sydän?

Tässä pitää kaiketi verestää mielessään jotakin ikävää mitä herra Arvo Mäkimatka on tehnyt. Pitää kai kutsua silmiinsä tämän ikuisen ylioppilaan ja tyhjäntoimittajan ansioluettelo. Hän ei kuitenkaan yhtäkkiä löytänyt mitään Arvon tekoa, joka olisi ollut tarpeeksi kauhistuttava. Sensijaan hän muisti hänen isänsä, Mäkimatkan isännän, joka aina tuli väkeviltä, ja emännän, jonka korvissa oli raskaat kultaiset renkaat. Vastenmieliset olivat nimikään pojat. Ja Sylvi silkinpehmeine hiuksineen!

— Kyllähän me sitten olemme olleet sokeita, pääsi Riikalta Sylviä ajatellessa.

Alma nyökkäsi myöntäen päätään. Mitä mahtoikaan merkitä lintu, joka putosi?

— Missä meidän silmämme ovat olleet? jatkoi sisar. — Etkö muista silloinkin suvella, kun me tulimme kirkosta ja ohitsemme ajoi kaksi vierasta hattupäistä naista — kankaalaisia eivät he olleet…

– Miksen minä muistaisi…

— He nauroivat ja supattivat ajaessaan Somerin ohi. He katselivat kaiken aikaa ikkunoihin. Mutta me vain emme mitään ymmärtäneet!

Sisarukset vaikenivat yhtäkkiä ja kuuntelivat. Heidän veljensä viipyminen alkoi tuntua niin oudolta, etteivät he enää puhuneet siitä, ainoastaan kuuntelivat.

– Sylvi raukka! sanoi Alma kuin itsekseen.

– Vai häntä sinä säälittelet. Entä Toivo ja lapset. Ajattele nyt
Olliakin. Ja Irjaa…

— Olli raukka!

— Raukka ja raukka. Armahda nyt vähän minuakin ja vie tuo huivi kauas, ettei minun tarvitse tuntea sen hajua.

Irja oli Riikka-tädin kummityttö ja Riikka oli joskus tullut ajatelleeksi, että hän antaa hänelle perintöosansa — eihän se mikään suuri tule olemaan, mutta saapahan sillä jotakin muistoa tädiltä. Irja oli taipuisa, lempeä lapsi ja hyvin kaunis. Sanottiin olevan tätinsä, Riikan näköinen — Riikan mielestä hän paremmin oli äitinsä näköinen. Kuitenkin hän mielellään oli kuunnellut sitä puhetta, kun oli sanottu, että Irja oli kuin ilmetty Riikka-täti. Nyt hän sentään yhtäkkiä tunsi vastenmielisyyttä Irjaa kohtaan, aivan niinkuin lapsikin olisi ollut syypää äitinsä rikokseen, ja päätteli, että Eino-Ilmari saa hänen perintöosansa Tuunan talosta. Ainahan Irja oli juossut kirjurin polvelle tai hypistellyt hänen kiiltonappejaan ja olkalappujaan. Irja täytyy ottaa pois Somerista, ajatteli hän sitten.

— Mutta Toivo viipyy todella merkillisen kauan, sanoi Alma vihdoin.

— Onkos se minun syyni, kuiskasi sisar levottomuuttaan salaten.

— Näin äsken niin outoa unta. Mitä tietänee.

— Arvasinhan minä, kun tuossa niin vingahtelit. Mutta älä vain puhu untasi. Tässä pannaan muutenkin ihminen koetukselle.

— Eihän sitä nyt tarvitse pelästyä. Oli niinkuin olisi lentänyt suuria lintuja järveltä päin ja yksi putosi kuolleena sinun eteesi aivan niinkuin joku olisi sen ampunut.

Riikan poskipäät kylmenivät ja hänen sydämensä takoi. Kylläpä hän tänään oli heikko.

— Ja mitä tämän unen nyt sitten pitäisi tietää?

— En minä ymmärrä. En ole taitanut ennen nähdä lintuja unissani.

Sisarukset vaikenivat. Riikan ruumista karmivat kylmät väreet, niinkuin mitkäkin laineet, jotka kulkivat ylhäältä alas asti. Lintu oli tietysti Arvo — mitä Arvolle tapahtuu? Alma taas koetti yhdistää putoavan linnun merkkiä veljeensä ja tuli siihen johtopäätökseen, että Toivo tekee kauhean verityön, tappaa miehen, joka on häväissyt hänen kotinsa, ja tuomitaan siitä kuolemanrangaistukseen. Molempien sisarusten levottomuus kasvoi kasvamistaan. Pimeään tottuneina näkivät he toistensa hahmot istumassa vuoteissa samalla korkeudella ja tuijottamassa vuoroin toisiinsa, vuoroin ikkunaan. Lumi valaisi himmeästi pihamaata. Kellarin päädyn edustalla oli yksi valoisampi kohta. Se oli suuri lumimätäs seljapensaan oksilla. Matalan kellarinpäädyn takaa häämötti navetta. Arvo oli aina moittinut Tuunan isäntää siitä navetasta. »Muuttakaa pois näköalan edestä — mitä ajattelittekaan, kun toimititte lehmille kaiken Tuunajärven runouden.» Isä piti Arvosta niinkuin kaikki muutkin ihmiset, eikä suuttunut, vaan sanoi: »Syöttekös te runoutta? Lehmät ovat talossa pääasia.» »Muuttakaa pois navetta», jatkoi Arvo yhä itsepintaisesti. »Ja vielä te muutattekin!» Navetta oli isän ylpeys. Nuorena isäntänä hän oli sen rakentanut ja todella taitamattomalle paikalle. Mutta siitä ei kukaan muu uskaltanut puhua kuin Arvo. Mikä siinä olikin, että kaikki pitivät Arvosta, mokomastakin, josta ei tullut mitään? Toivonkin ensimmäinen ajatus oli ollut: minä menen tapaamaan Arvoa. Jouduttuaan onnettomuutensa perille, ei hän ensi kädessä ollut ajatellut isäänsä eikä sisariaan, vaan uskottoman vaimonsa veljeä. Sellainen oli Arvo.

Mutta löytyi sentään yksi, jota ei Arvo Mäkimatka tulisi taivuttamaan tahtonsa alle: Riikka Tuuna. Varmaan Alman uni tarkoitti sitä, että Arvo vielä kerran koettaa esittää vanhoja ehdotuksiaan. Kuolleina ne putoavat heidän jalkojensa juureen.

Sille ei voi mitään. Sen täytyy olla niin.

Kello seinän takana alkoi lyödä. Vasta yksitoista. Ajatuksetpa liikkuivat nopeammilla jaloilla kuin teot. Mutta joka tapauksessa olisi Toivon pitänyt olla täällä. Sisarukset hypähtivät yhtäkkiä jalkeille kuin yhdestä sopimuksesta. Levottomuudessaan ja neuvottomuudessaan puhelivat he ärtyneinä tyhjiä, tarkoituksettomia sanoja. Heidän kuiskauksensa sihahtivat pimeässä, Riikan kovempina, Alman lauhempina.

— Kyllä minä nyt otan tulta.

— Etkä otakaan, kun Toivo kielsi.

— Mitä hän sitten kielsi?

— No kun ei hän nyt tahdo…

— Lähdetään me Someriin.

— Mutta Toivo käski odottamaan täällä.

— Kohtaammehan me hänet tiellä.

— Mutta entä jollei hän tule tieltä.

— Mistäs hän sitten tulisi?

— Mistäs minä tiedän. Sinä ahdistat minua niinkuin minä olisin syypää siihen että Sylvi on elänyt huonosti ja vimmastuttanut Toivon.

— Eikö Toivo mennyt kotiin?

— Olenko minä hänen paimenensa?

— Mutta kuulithan mihin hän sanoi menevänsä.

— Eikö sinulla ollut korvia yhtä hyvin kuin minulla.

Riikka oli istuutunut ikkunan ääreen. Hän istui pää käteen nojaten niinkuin ihminen, joka ei aio hievahtaa. Yhtäkkiä tunsi hän kasvoillaan vetoa ja huomasi, että Alma pimeässä oli heilauttanut ylleen hänen huivinsa.

— Minä lähden, sanoi Alma. — Olen levoton. Jää sinä kotiin, jos tahdot.

— No, ei Toivolla mitään hätää ole. Mäkimatkaan hän meni — olisit kuunnellut, niin olisit tietänyt, sanoihan hän sen selvästi. Arvohan on tullut kotiin. Hänellä oli jotakin asiaa Arvolle. Sellaistahan se on, kun nämä talot ovat tässä niin likekkäin: ei pysytä yölläkään alallaan, vaan juostaan naapurissa.

— Pistäydytään mekin.

— Someriinko tekee mielesi?

— Kuinka sinä voit olla noin kova?

— Tiedätkös mitä minä sinulle sanon: tee sinä ero Lennartista. Näethän mitä väkeä mäkimatkalaiset ovat.

Alma jäi siinä silmänräpäyksessä aivan äänettömäksi. Hän vaipui sänkynsä laidalle istumaan ja Riikka kuuli hänen hengittävän raskaasti.

— Korea poikahan Lennartti on ja varmaan tulee rikkaaksikin. Mutta mitäs sanot sitten, jos jonakin päivänä tapaat piikatytön hänen polveltaan.

Alma nousi sanaa lausumatta ja jätti varpaisillaan huoneen. Hänen askeleensa narahtelivat eteisessä, ovet kävivät hiljaa, sitten näki Riikka hänen kulkevan ikkunan alitse. Hän nousi ja seurasi — ei sentähden, että hän olisi tahtonut hyvittää Alman mieltä, vaan sentähden, että hänkin halusi tietää mitä Toivo teki.

Ettei vain isä heräisi — Riikan saappaat kolisivat ja lukotkin vinkuivat. Ei voinut jättää ovia auki. Ties mikä olisi voinut johtua noiden mieleen, jotka mellastivat navettatyttöjen kamarissa. Ennenhän täällä tuskin yöksikään suljettiin ovia.

Raskas kostea pakkanen painoi maata. Ohut härmä peitti kuin kalvo esineet. Ennen oli täällä vallinnut hiljainen yö. Vuosikymmenet, vuosisadat, oli täällä yön rauha ollut äänetön. Mutta viime suvesta lähtien oli hiljaisuus saanut äänen. Niin kauan kuin Riikka muisti, oli Tuunanselältä tuleva hiljaisuus sisältänyt vain tuoksuja, milloin lumen raikkauden, milloin kaislojen lemun. Viime suvesta lähtien toi ilmanhenki mukanaan puheensorinaa, vingahduksia, remuamista, tupakansavua ja muutakin hajua, aivan kuin taivaan ja maan välille olisi tullut jokin outo jättiläisolio, josta tämä kaikki lähti. Olikin tullut: häpeä.

Tuunan pihamaalla saattoi selvästi erottaa hanurinsoiton, joka tuon tuostakin pongahti ilmoille kuin kytketty eläin, joka tekee hyppyjä. Ovi avautui ja pamahti samassa kiinni: päin navetan päätyä asteli kaulatusten mies ja nainen! Tuunan tytär luuli tuntevansa heidän pitkän palvelustyttönsä, pyhäinmiesten päivänä tulleen Miljan. Tytön sisar oli kaupungissa pitämässä taloutta Eino-Ilmarille, Ollille ja Janne Lehtoselle, mutta tämä Aliina oli vakava ihminen. Selvästi se oli Milja, joka tuolla nyt kulki sotilaan edellä. Vielä eilen olisi Riikka astunut heidän perässään ja antanut tyttöä korville. Tänään he rauhassa saivat nousta ylös navetansiltaa.

Riikka kiiruhti ulos portista, erotti kujalla sisarensa ja antoi tahallaan hänen pysyä edellä. Taaskin hänen silmänsä pyrkivät luvattomille teille: katsomaan, oliko Mäkimatkan vinttikamarin ikkunassa tulta — täytyihän hänen tosin Toivonkin tähden saada siitä selvää. Siellä kai tapahtui neuvottelu langoksien kesken. Uskottunaan ihmiset Arvoa pitivät, vaikkei hänestä mitään tullut.

Astellessa Mäkimatkan ulkohuonerakennusten ohi ja tähyillyssä kapeaan valoviiruun vinttikamarin ikkunan vasemmalla syrjällä, alkoi Riikan sielun pohjalla taasen yhtäkkiä väristä tuttu kuva: Arvo kookkaana, hartevana, katsellen pitkien tummien ripsien alta kostealla ruskealla katseella. — »Isänmaa — isänmaa ei ole tyhjä sana. Isänmaan pitää tulla suureksi!» Jossakin juhlapuheessa hän oli sanonut siliä lailla. No niin, eivät suuret sanat suuta halkaise.

Riikka polki lujasti saappaankorkonsa lumeen ja kiiruhti eteenpäin.

Yössä, joka pian oli lauantain puolelta siirtynyt sunnuntain puolelle, kuului outoa äännähtelyä, ihmisääniä ja hevostiukujen helähdyksiä. Riikka teki johtopäätöksen, että sittenkin oli parasta ottaa kiinni Alma ja yhdessä hänen kanssaan kulkea iltamiaan viettävän työväentalon ohitse. Mäennyppylällä Mäkimatkan suurten pimeiden rakennusröykkiöiden syrjällä se loisti kuin lyhty. Se oli aikoinaan sellaisella yhteisellä innostuksella rakennettu. Arvo oli lietsonut kaikki kirkonkyläläiset mukaan. Siinä oli otettu lukuun kymmentuntiset työpäivät ja siinä oli puhuttu ihmisten oikeuksista. Uutimet juhlasalin ikkunoihin olivat Riikka ja Alma omin käsin kutoneet. Mielellään Riikka oli ollut siinä mukana — hän ymmärsi omasta kokemuksesta ihmisten kauneuden- ja mukavuudenkaipuun.

Ei vain kuulunut Toivoa. Alma oli hävinnyt näkyvistä. Riikka asteli nopeammin.

Näin ulkoilman selvitettyä päätä tuntui entistä käsittämättömämmältä, etteivät he, sukulaiset, aikaisemmin olleet ottaneet kiinni elämästä, mitä Somerissa oli vietetty. Hänkin, Riikka, olihan hän nähnyt kuinka silloinkin kerran, kun Sylvi antoi ryssälle takaisin joitakin rahoja, ryssä oli suudellut Sylvin käsiä. Ja Sylvi oli antanut sen tapahtua ja nauranut. Riikasta oli tuntunut, että Sylvi kesti tuon kaiken talon rauhan vuoksi, sen vuoksi, että inhottava alennus kerta kaikkiaan oli pantu Suomen kansan päälle. Mutta se katala ihminen oli nauttinut ryssän suudelmista. Hyi! Ja lapsia, lapsiahan kirjuri aina oli pidellyt polvillaan. Irjan niskaan se kerran oli pistänyt kätensä ja kutkuttanut niin että lapsi oli menehtyä nauruunsa. Kyllä heissä, omaisissa, todella oli syytä — mikseivät he olleet puuttuneet asiaan! Olisivathan hekin, tuunalaiset, voineet ottaa ryssän heille, Tuunaan. Häntä oli kyllä heillekin tarjottu. Mutta he olivat syyttäneet isän vanhuutta ja emännän sairautta, ja niin oli ryssä joutunut Sylvin vieraskamariin. Pientä Armastakin oli ryssä kanniskellut ja suudellut kuin omaa lastaan. Toivo oli sen kaiken nähnyt ja sallinut. Oli Toivokin ollut omituinen.

Kuului läpitunkeva parahdus: joku nainen huusi kuin hengen hädässä.
Jotkut miehet nauroivat.

Riikka päästi pitkän huudon: hoi, mikä siellä on? Hän ei tuntenut omaa ääntään. Sen olisi yhtä hyvin saattanut luulla miehen huudoksi kuin naisen. Ilmassa lehahti tupakansavu. Riikka kourasi taskustaan asetta, siellä ei ollut kuin nuoranpätkiä. Aitakin oli syvien nietosten keskellä. Hän ei ollut ehtinyt ajatella, kuka parkaiseva nainen oli, kun tämä jo juoksi häntä kohti. Riikka tunsi sisarensa ja pysähtyi. Alman nyyhkytystä kuunnellessaan hän kovettumistaan kovettui.

— Siinä sait, sanoi hän kylmästi, kun sisar oli ehtinyt kohdalle, — mitä läksit, enkö minä kieltänyt.

— Mennään kotiin, pyyteli Alma. — Ovat humalassa.

— Ryssätkö?

— Siellä on molempia. Käsittäin ja kaulatusten… suomalaiset ja ryssät. Mäkimatkan miehiä ja meidän miehiä…

Heillekö sinä lopultakin jätit huivini?

— Taisi jäädä… Repivät.

— Ja esiliina — eihän sinulla ole sitäkään.

— Tule pois kotiin… Älä mene.

Laiha Riikka Tuuna suoristi selkänsä niinkuin teräsjousi jännitetään.

— No sitä nyt ei nähdä, että minä pelkään ryssiä. Ei tarvitse uskoa, että ne minuun koskevat. Te olette kaikki sellaisia pehmeitä, että teihin pääsee käsiksi. Mennään me minne on aiottu.

Riikka tarttui sisarensa käsivarteen, käänsi hänet ympäri ja tyrkkäsi hänet menemään. Hänen sielussaan vallitsi niin jäätävä tunne, että olisi saattanut luulla punaisen nesteen hänen suonissaan muuttuneen kylmäksi teräkseksi. Jos hänen sydämeensä olisi pistetty puukko, niin tuskin sieltä olisi vuotanut ainoaa pisaraa.

— Tuossahan sinun esiliinasi on.

Riikka korjasi sen hangelta. Almassa oli tuskin käsiin ottajaa. Hän vapisi kuin lehti. Häntä vaivasi kai yhtä paljon vilu kuin pelko. Riikka kääntyi oikopäätä työväentaloa kohden, missä ulkosalla seisoi miehiä. Ehdoin tahdoin hän teki asiaa härnätäkseen heitä. Alma pysähtyi tienkäänteeseen, ei Riikkaa nyt kuitenkaan mikään olisi pidättänyt.

— Hyvää ehtoota, alkoi hän. — Onkos täällä näkynyt sellaista suurta harmaata saalia? Jaa, Aatukos sen onkin korjannut, olipa hyvä, kiitoksia vain. Taitaa ollakin paljon väkeä tänään iltamissa.

Miehet vetivät lakkia toiselle korvalleen. Aatu antoi pois saalin. Mäkimatkan muonamies Salenjus selitti, että onhan väkeä, kun on vieraita puhujia: Pietikka on Helsingistä ja rouva Juuri täältä jostakin likempää.

— Onpa nyt pimeä, jatkoi Riikka, — kun en tunnekaan kaikkia näitä miehiä. Aatun tuntee pituudesta, mutta…

Riikka katsoi pieneen tanakkaan mieheen, jonka päässä oli huopahattu. —
Jaa, minä en olekaan pitkiin aikoihin ollut täällä kotipuolessa.

Miehen äänessä oli jotakin, joka teki, ettei Riikka kysynyt enempää. Oliko hän julma ja kostonhaluinen, vai oliko hän onneton? Kuka hän oli? Hänellä ei ollut korkeita saappaita, vaan lysyyn astutut kengät. Riikka ei kysynyt enempää ja korjasi liinaa käsivarrelleen. Hän huomasi ryssien ryhmässä seisovan jonkin matkan päässä.

— Kuinkas nyt, alkoi perin ystävällinen ääni, — Tuunan neidit ovat kävelemässä näin myöhään? Onkos Somerissa joku kipeänä?

Veri läikähti Riikan poskille. Kysyjä oli pappilan vuokraajan tallimies, Ahvenainen. Tiesikö hän mitä Somerissa oli tapahtunut?

— Ei ole kukaan kipeänä, sanoi Riikka äänellä jota ei hän taaskaan tuntenut omakseen. — Muuten vain sattui asiaa. Ehtoota vain.

Ja suorana ja jäntevänä tyttö lyhyessä hameessaan, toppatakissaan ja saappaissaan astui alas mäennyppylää. Ääneti ojensi hän huivin sisarelleen ja ääneti he jatkoivat kulkuaan, tuskin itsekään muistaen minne he olivat menossa ja miksi he olivat liikkeellä. Vastenmielinen tunne heissä oli kiihtynyt. He tunsivat, että miesjoukossa heistä puhuttiin. Mäkimatkan portilla Alma pysähtyi ja aikoi nähtävästi poiketa taloon. Riikka kiirehti sanaa sanomatta ohitse. Talo on pimeänä, kai miehet sittenkin olivat menneet Someriin. Alma juoksi kiinni sisarensa, hyppien yli lumivakojen harjojen, jotka olivat syntyneet, kun rekiä oli käännetty sisään portista.

Tästä Mäkimatkan portilta oli kerran lähtenyt komea hääsaatto kirkolle. Puolen kilometrin taival oli ollut kauttaaltaan lehditetty ja lehtien päällä oli ollut valkoinen matto, jota oli kudottu puolen vuotta Mäkimatkan pakarissa. Morsiusparin jäljessä oli astellut morsiamen vanhin veli Arvo Mäkimatka ja sulhasen vanhin sisar Riikka Tuuna. Mutta Riikka oli viisi vuotta vanhempi kuin Arvo ja hänen yllään oli ollut tumma puku, kun muut morsiusneidot olivat valkeissa.

Minä onnena sitä oli pidettykään, että Toivo sai Sylvin. Kuinka moni häntä oli yrittänytkään.

— Jokainen tekee niinkuin tahtoo, sanoi Riikka yhtäkkiä sisarelleen. — Minä nyt vain ajattelin, että onhan tämä varoitus. Ajattele vielä kerran, ennenkuin Mäkimatkan rinnalla tästä astut kirkkoon.

— En minä voi Lennarttia jättää, sanoi Alma nopeaan. — Eihän ole mitään syytä.

— Vai ei ole.

— Ei.

— Et taida pitää tätä häpeää minään.

— Se ei ole Lennartin syy enempää kuin sinun tai minun.

– Vai ei ole. Ei kai se ole Sylvinkään syy. Karkaat kai heti Sylvin kaulaan.

Alma Tuuna ei ollut aikonut sitä tehdä, mutta hän teki sen kuitenkin. Rikollinen käly seisoi lumessa Somerin pihakoivujen alla ryssänsä kanssa ja puheli hänelle sanoja, joita ei hän ymmärtänyt, ja kirjuri puolestaan puheli hänelle jotakin, jota ei Sylvi ymmärtänyt. Viittomalla oli Sylvi saanut hänet käsittämään, että oli vaarallista nyt olla kotona, että isäntä saattoi tehdä ties mitä. Kirjuri puheli niinkuin kuhankeittäjä olisi soittanut. Hän huusi ja huitoi käsiään. Sisarukset Alma ja Riikka seisoivat puukujassa, toisessa päässä, näkivät ja kuulivat kaikki. He seisoivat kuin kivettyneinä. Se mitä tapahtui, oli niin uskomatonta, niin röyhkeää, niin mieletöntä, että se mykistytti.

— Et sinä mitään pelkää, kuiskasi Sylvi kyyneltyneellä äänellä, — mutta mene pois, minun tähteni. Minun, minun tähteni. Hän voi näin… hän voi sydämeen. Ole poissa. Minä käyn siellä, katsomassa. Minä sanon mitä pitää tehdä. Minä rakastan sinua. Mene, mene. Tottele nyt. Jumalan tähden. Minun tähteni. Toivo paha, paha… Minä rakastan sinua, Fedja, kulta, lintu, kyyhkyseni… pois, pois, mene pois.

Sylvi viittoi vuoroin omaan rintaansa, vuoroin kirkon taakse. Nuori venäläinen suuteli hänen käsiään, koetti hänen kanssaan kääntyä takaisin taloon, viittoi itseensä, vuorostaan hänkin, heristeli nyrkkejään ja soitti suutaan.

— Ole hiljaa, hiljaa! rukoili toinen ja pani kätensä hänen suutaan vasten.

Ja taas he toistelivat samoja ääniä ja sanoja. Vihdoin nainen itkien putosi polvilleen. Mies torui, nauroi, heltyi ja vakuutti.

Riikka Tuunalta pääsi, ikäänkuin hän olisi ollut pakahtumaisillaan, yksi sana. Se tuli matalana, oudolla äänellä kuin jokin puhallus koneesta, johon on kokoontunut höyryä:

— Hävetkää.

Rakastavaiset säikähtivät ja erosivat. Kirjuri läksi juoksemaan omalle taholleen, Sylvi omalle taholleen. Hetken perästä Sylvi kuitenkin pysähtyi.

— Kuka siellä on? kysyi hän, hampaat kalisten suussa.

Silloin kiiruhti Alma Tuuna esiin, kiersi huivin hänen ympärilleen ja alkoi kuiskailla hänelle.

— Hyvä Sylvi, kuinka sinun on? Onnettomuus on tapahtunut, mutta varmaan vielä löytyy jokin keino. Älä itke. Kuinka sinun on kylmä. Koetetaan yhdessä ajatella.

Alman käsi lepäsi kälyn pyöreällä täyteläisellä olkapäällä. He vapisivat molemmat sekä viluaan että mielenliikutustaan.

— Oi Alma, Alma, valitteli Sylvi, — olisipa veljesi joskus tällä tavalla kohdellut minua. Mutta hän on niin kylmä, hän. Ettei hän vain tekisi jotakin pahaa. Mutta sen minä sanon, että jos hän… Alma, sanoitko sinä »onnettomuus»? Onko se sinusta onnettomuus, jos ihminen kerran elämässään rakastaa. Mitä Toivo on minulle antanut? Ei yhtä hymyä, ei yhtä hyväilyä. Sinä olet sentään toista, Lennartti saa kiittää onneaan. Mutta Toivo on kylmä kuin jää. Niinkuin Riikka hän on…

Riikka seurasi jonkin askeleen päässä ja kuuli joka sanan. Alma irroitti vaistomaisesti kättään kälynsä olkapäältä. Sylvi päästi nyt äänen, joka muistutti naurua tai itkua.

— Niin, niin, — sinunkin kätesi jo lohkeni olkapäältäni…

Riikka oli parahtamaisillaan vihasta ja inhosta, mutta hän vain hiukkasen naurahti. Vai kylmä kuin jää. Siinä se on Arvo Mäkimatkan todellinen sisar, ajatteli hän. Olipa ollut Jumalan erikoinen varjelus, että hän tähän asti uudestaan ja uudestaan oli jaksanut työntää Arvon loitolle ja olla uskomatta hänen vakuutuksiinsa. Sisaren esimerkki silmien edessä hän jaksaa eteenpäinkin, jos Arvo vielä tulisi häntä pyytämään. Toivo Tuunan sisar ei koskaan, ei koskaan rupea tyhjäntoimittajan vaimoksi, miehen, joka häntä on pettänyt niin monta kertaa.

Mutta juuri kun hän oli ajatellut tämän valantapaisen ajatuksen loppuun ja odotti tyydytystä siitä, oli hänen mielessään tyhjyyden tyhjyys — ei mitään.

Se oli sentään parempi kuin veljensä Toivon kohtalo!

Mutta jos Arvo menee naimisiin toisen kanssa? iski silmänräpäyksessä hänen mieleensä.

Hänen tyhjyydessään alkoi silloin tuntua pistelevää kipua.

Valo Somerin vierashuoneen ikkunasta lankesi puiden oksille ja muodosti varjoistaan verkon lumelle. Perätysten kulkivat naiset yli valojuovan. Kolme tornia kohosi Somerin päärakennuksesta raskasta taivasta kohti. Talon emäntä paljaassa hameessaan tuli ensin portaille, kääntyi siinä, hieroi käsiään ja puhui käheällä äänellä:

— Iltaa, iltaa, Riikka. Tulet tietenkin torumaan minua. Mutta tervetuloa vaan.

— Tulin tapaamaan veljeäni, sanoi Riikka jääkylmästi.

— Tällaisen siivon hän täällä teki. En tiedä minne sitten meni. Tehkää hyvin.

Heidän askeleensa kopisivat läpi lasiverannan, jolla kesäiset pöydät ja istuimet seisoivat kuin jäätyneinä. Keskellä eteisen permantoa oli matkalaukku levällään, likaisia kauluksia ja alusvaatteita huiskin haiskin matolla. Sudennahkainen turkki oli pudonnut tuolilta. Pieni naulakko, jolle lasten vaatteet olivat olleet ripustetut, oli reväisty irti seinästä. Naulojen lävet ja tummempi tapetti osoittivat, missä se oli ollut. Pienet punaiset, nauhalla toisiinsa sidotut kintaat olivat singahtaneet aina salin ovelle asti.

— Noin, sanoi Sylvi ja otti kintaat maasta, — noin se isä kohtelee lapsiaan. Luulin tässä aamulla Irjan viimeisen hetken tulleen, mutta hän heitti toki sitten elävät olennot ja ajoi raivoaan täällä eteisessä.

Äiti paineli silittäen pieniä kintaita käsiensä välissä ja nyyhkytti. Yhtäkkiä hän vei ne kasvojaan vastaan ja suuteli niitä kiihkeästi. Ikäänkuin samassa unohtaen vaatteet, meni hän salin ovelle. Siellä oli permannolla suuri määrä paperosseja ja rikki poljettu harvinaisen suuri tupakkalaatikko.

Kun Alma yritti ruveta korjailemaan lasten vaatteita maasta, pidätti Riikka hänet. Paras antaa olla! Alma seurasi silloin kälyään ja jäi seisomaan punaiselle matolle.

— Mutta Sylvi, alkoi hän lempeästi, — tiedäthän sinä, että miehesi on rakastanut teitä enemmän kuin keitään muita ihmisiä.

Sylvi ravisti päätään, laskeutui polvilleen permannolle ja rupesi keräilemään paperosseja.

— Se ei merkitse paljon, sillä hän ei rakastakaan keitään muita kuin itseään.

— Kuinka sinä saatat sanoa sillä tavalla. Teidän vuoksennehan hän on raatanut ja tehnyt työtä.

— Kuka hänen on käskenyt raataa ja matkustaa? Eikö täällä ollut kaikki valmiina, kun hän tuli? Oliko Somerissa velkaa? Täytyikö ostaa koneita? Niin oli minun isäni varannut minulle tavaraa niinkuin ainoalle tyttärelle ikinä varataan. Kun isäntä avasi kassakaapin oven, tapasi hän siellä kymmenen tuhatta käteistä. Se oli minun sokean tätivainajani morsiuslahja. Sanon vieläkin: kuka käski Tuunan pojan raataa?

Riikka Tuuna kuunteli eteisessä toisella korvallaan tätä puhetta. Siihen yksin jäätyään lasten vaateröykkiön eteen hän yhtäkkiä vasta ymmärsi mitä oli tapahtunut: koti oli mennyt rikki. Hän seisoi keskellä eteistä, josta näki joka haaralle taloa, ja toisteli itselleen: niin on siis tämä rikas koti hajoamistilassa. Isännän kamarissa olivat pöytälaatikot auki ja papereja pitkin permantoa. Salin pöydällä paloi yksi ainoa kynttilä valaisten hehkuvan punaisia plyyshihuonekaluja, kullattuja taulunkehyksiä ja paperossiröykkiötä, jonka ääressä naiset kyyköttivät. Ilman huoneissa täytti makea, hieno tupakansavu — se se oli myrkyttänyt talon. Tuolta vierashuoneesta sitä tuli. Sieltä näkyi kirjoituspöytä täynnä papereja, kultanuppinen englantilainen vuode sinisine silkkipeitteineen ja jokin univormutakki, joka oli paiskattu nojatuoliin. Salin kallis korkea pöytälamppu oli kuljetettu sinne ja valaisi sekamelskaa pöydällä. Riikka tunsi, ettei hänellä täällä ollut mitään tekemistä, ainoastaan lapset hän vielä tahtoi nähdä, tänä iltana vielä. Täytyi koettaa taivutella äitiä antamaan luotaan edes Irjan ja sitten: pois täältä ainiaaksi. Hän arveli, ettei äiti näissä oloissa panisi vastaan ja seisahtui salin ovelle.

Alma oli Sylvin vierellä polvillaan maassa ja keräsi minkä kerkesi noita pitkiä kaitaisia paperosseja, jommoisia eivät koskaan polttaneet tämän maan miehet. Sylvi suoristi ehyeksi laatikkoa, jota oli tallattu, hänen pyöreät kätensä ponnistivat ja hermostuivat. Sininen pusero oli niskassa päässyt auki, näkyi pitsitettyä herraspaitaa. Vihattava hän siinä oli — ja niin veljensä näköinen. Mutta Alma, hän puheli hänelle lempeästi ja taivutellen.

Kuinka voit ajatella, rakas Sylvi, että Toivo olisi saattanut toimettomana viettää hyviä päiviä sinun talollasi. Hän tahtoi tietysti kartuttaa yhteistä omaisuuttanne.

Kyllähän talossa olisi ollut työtä. Olisi hiukkasen muistanut minuakin. Olisi joskus ottanut polvelleen lapset. Tämä vieras, jota te niin moititte, hän on ollut lapsille hellempi kuin heidän isänsä. Niin, naura sinä vaan, Riikka.

— Lähdetään jo! sanoi Riikka.

Alma latoi huolellisesti paperosseja laatikkoon, sisartaan kuulematta.

– Mutta eikö sinussa itsessäsi sitten ole ollut mitään syytä…?

– Syytä — niin, kyllä kai jokaisesta ihmisestä syytä löytää.

— No niin, et sitten olisi Toivolle noin ankara.

— Enhän minä syytä, hänhän syyttää, tehän kaikki syytätte.

— Lähdetään, toisti Riikka. — Ei siinä sydämessä mitään katumusta synny.

Polvillaan lattialla kääntyi Sylvi ympäri kälyänsä kohti.

— Minä olen sinua aina pelännyt, Riikka. Nyt en enää pelkää. Sillä sinä et pidä minusta eikä veljesikään ole pitänyt. Miksi hän minut otti, sitä en ymmärrä. Mutta että minä katuisin! Kuinka minä katuisin sitä ainoaa kesää mikä minulla on ollut!

Riikka iski häneen mustan huivinsa sisästä keltaisen katseen, joka leiskahti kuin tulikivi.

— Eikö sekään sitten ollut kesä, se, jolloin Mäkimatkan portinpielissä seisoivat kuoritut kuuset?

Sylvi pudotti kädestään laatikkoon keräämänsä paperossit ja ravisti päätään. Puna hänen poskillaan vivahti siniseen, ikäänkuin hän olisi hävennyt.

— Lapsi minä silloin olin, sanoi hän. — Tämä on ollut minun ainoa kesäni. Minua on palellut koko elämäni.

— Ja tämä… tämä kirjuri… se osasi lämmittää.

Oli kuin Sylvi yhtäkkiä olisi havahtunut. Hän tarttui nojatuolin selustaan ja nousi ylös. Hän astui kälynsä ohitse ikäänkuin ei häntä olisi ollut. Ottamatta päällysvaatetta ylleen avasi hän oven ulkoeteiseen ja hävisi pihamaalle.