Kurjet

Niin, niin, kirjuria haeskelemaan tietysti!

Riikka sai hänkin takaisin toimintatarmonsa. Hänen täytyi nähdä lapset. Koettaen astua varpaisillaan kulki hän permannon poikki ja avasi kyökin oven. Sieltä tuli vastaan lämmin, pestyiltä astioilta ja kuivavilta pyyhinliinoilta lemuava ilma. Hän löysi uunin luo ja kopeloi käsiinsä tulitikkulaatikon. Palvelustyttöjen vuode oli koskemattomana. Kissa nukkui hellankyljessä. Herätyskello tikutti. Varjellen kädellään tulitikkua sammumasta, pääsi hän lähelle isäntäväen makuuhuoneen ovea. Siinä hänen täytyi sytyttää uusi tulitikku. Ovi avautui ääneti ja heti alkoivat lasten hengenvedot kuulua. Uuninkorvalla oli pienen Armaan maitopullo kumituttineen ja lakkinen puolenlitran astia. Lapsen vaalea pää lepäsi pitsitetyllä tyynyllä vaunussa äidin vuoteen luona. Sininen kudottu peite oli köytetty kiinni laitoihin, ettei lapsi pääsisi nousemaan. Pieni Siiri nukkui reisi paljaana. Hän liikkui, kun täti veti peitettä hänen ympärilleen, ja maiskautti suutaan. Riikka seisoi henkeä pidellen. Lapsi nukkui taas. Pienellä sinisellä sohvalla olivat lasten vaatteet kahdessa läjässä, Siirin monivärinen ruudullinen hame ja Armaan vaalea kolttu. Pienet vaaleanpunaiset villatossut olivat piirongilla äidin kultakellon vieressä. Molempien vanhempien vuoteet olivat valmiina, ikäänkuin odottaen nukkujia. Kauniit sängyt ne olivat, hienot ja koreat niinkuin hääaikaan. Lakanat Toivon vuoteessa vaan olivat miltei mankeloimisen jäljeltä. Vuoteiden yläpuolelta katseli leveän mustan kehyksen sisästä Hyvä Paimen, sauva kädessä, ympärillään lampaat.

Sellainen rauha vallitsi täällä, että unohti olevansa puolisoiden makuuhuoneessa, joiden onni juuri oli mennyt rikki. Riikka muisti sen äkkiä. Kuinka monta kertaa hän olikaan seisonut tässä, lujasti vakuutettuna siitä, että täällä asui onnellinen aviopari. Hän muisti kuinka Sylvi oli maannut tuossa lasten syntymisen jälkeen ja kuinka oli neuvoteltu mitä lapselle pantaisiin nimeksi. Senkin hän muisti, kun Irja puettiin ristiäishameeseensa. Riikka oli silittänyt Helsingistä tilatun pitsikoltun. — Ja nyt on kaikki rikki.

Ovi lasten huoneeseen oli raollaan. Tuntui siltä kuin joku lapsista olisi ollut valveilla. Riikka asteli hyvin hitaasti ja hiljaa, pääsi yli kynnyksen ja pysähtyi kaapin varjoon ovensuuhun. Pieni Irja nousi todella istumaan vuoteeseen. Riikka odotti hänen nukkuvan uudestaan ja pidätti henkeään. Lapsi tuntui hänkin kuuntelevan ja pidättävän henkeään. Hänen kasvonsa olivat käännetyt vanhempien makuuhuonetta kohden.

– Äiti, sanoi hän hiljaa. — Äiti!

Riikka tunsi pelästyttävänsä lapsen, jos hän mustissa vaatteissaan nyt tulisi näkyviin. Saappaat narisevat, jos hän liikahtaakaan. Hän seisoi henkeä pidätellen ja odotti. Mutta lapsi ei asettunut. Se käänteli istuallaan ja teki itkua. Vihdoin se nousi ja jäi nojaamaan käsiään sänkynsä sälepäätyyn.

— Äiti, minä kuulin sinun tulevan. Mikset sinä puhu? Minä pelkään.
Missä setä on? Jos isä tekee pahaa sedälle. Äiti, sinä olet täällä.
Äiti, puhu… Liisa! Täällä on niin pimeä.

Tyttönen kapusi sängystä ja juoksi nyyhkien tätinsä ohi makuuhuoneeseen, jossa oli tulta. Siellä se itkua äännähdellen asteli vuoteiden väliä, huusi vielä äitiään, pudotti jotakin ja karkasi sitten suinpäin takaisin lapsentytön vuodetta kohden.

— Liisa, mennään hakemaan äitiä. Äiti ei ole sängyssään. Minä en uskalla, kyökki on pimeä. Liisa, miksi äiti itki? Miksi isä huusi? Miksi isä tahtoi tehdä pahaa Fedja-sedälle? Minä vedän tukasta, jos et sinä herää, Liisa! Minä tulen sinne!

Lapsi toisti samat asiat moneen kertaan. Vihdoin alkoi Liisa vastaella.

— Isä on suuttunut ryssäläiselle sedälle.

— Et saa sanoa ryssäläinen setä, onhan äiti kieltänyt. Venäläinen setä se on, Fedja-setä. Joko sinä taas nukut? Et saa. Miksi isä on suuttunut? Kuule: miksi isä on suuttunut?

— En minä tiedä.

— Fedja-setä on hyvä. Ensi kerralla Fedja-setä tuo oikein suuren laatikon makeisia. Isä ei saa mitään, koska isä on paha Fedja-sedälle. Huomenna, tiedätkö, me menemme Lauri ja minä Fedja-sedän kanssa ajelemaan everstin kuomireessä. Miksi äiti itki? Miksei äiti ole sängyssään?

— En minä tiedä. Mene omaan sänkyysi ja anna Liisan maata. Katso kuinka
Lauri on hyvä ja kaikki muut. Irja vain aina konstailee.

— Minua palelee. Minä pelkään. Liisa, minä tulen!

Sinä hetkenä, jolloin lapsi nousi palvelustytön vuoteeseen, astui
Riikka-täti kätköstään ja hiipi varpaillaan yli kynnyksen.

— Äiti! parkaisi Irja. — Mikset sinä puhu? Miksi sinä kävelet? Minä pelkään.

Riikka seisoi taasen veljensä ja kälynsä vuoteiden päässä ja tuijotti, kattolampun himmeässä valossa, Hyvään Paimeneeseen. Hänen sydämensä löi kiivaasti. Huoneessa oli niin lämmin, kaikki oli niin pehmeää ja kaunista, lapset hengittivät niin levollisesti. Ja kuitenkin juoksi lasten äiti paraikaa lumihangessa etsimässä ryssäläistä setää ja lasten isä harhaili ties missä, ehkäpä myöskin etsimässä samaista ryssäläistä setää surmatakseen hänet. Mutta hirveä onnettomuus oli tapahtunut: kokonainen koti oli mennyt rikki. Varmaan tulisi olemaan hyvin vaikeaa erottaa lapset tästä kodista. Ja kuitenkin se oli tehtävä. Rikollinen äiti oli menettänyt oikeutensa lapsiin. Isän täytyi ostaa uusi tila jostakin ja ottaa sinne lapset. Onneksi oli Olli poissa näkemästä surkeutta. Mutta Irja oli otettava mukaan Tuunaan jo huomispäivänä.

Vaan entä jollei Irja lähtisi?

Irjan täytyy.

Riikka tunsi tekevänsä jotakin rumaa tässä lasten selän takana. Ei auttanut, että hän puolusti itseään muistuttelemalla, että hän ajatteli heidän parastaan: joka tapauksessa hän punoi pauloja erottaakseen heidät heidän kodistaan. Hän läksi nopeasti huoneesta ja päätti oikopäätä mennä kotiin.

Salissa istui hänen sisarensa ja itki. Sylvi käveli yhä ikkunoiden alla. Kello löi puoliyön hetkeä. Riikasta tuntui, että ikuinen yö oli tullut, pimitys ja häpeä. Nopeasti pois täältä!

Ehkäpä tällä sentään oli voitettu jotakin, ehkäpä Alma nyt oli tullut huomaamaan, että vielä oli aikaa pelastua onnettomasta avioliitosta. Kiitollinen oli tällä hetkellä Riikkakin siitä, että hän vielä oli vapaa Arvosta.

Nyt kuului selvästi liikettä ulkoa. Ensin tuli sisään Sylvi, vilusta sinisenä, sitten Toivo. Sylvi jatkoi puhetta, jonka hän nähtävästi oli ulkona alkanut. Hänen äänensä oli aivan käheä.

– Mitä olet hänelle tehnyt? Sano paikalla. Jos sinä olet hänelle tehnyt pienintäkään, niin, niin… hukka sinut perii. Vastaa, missä hän on, mitä olet hänelle tehnyt!

Toivo kulki pää painuneena hartioiden väliin. Hän pyyhkäisi lakin pois, seisahtui ja näytti hämmästyvän epäjärjestystä. Sitten hän nähtävästi muisti, kumartui, otti käteensä naulakon ja kokosi myöskin vaatteet, jotka olivat hajallaan lattialla. Hän ei laskenut niitä luotaan, vaan litisti ne kaikki kainaloonsa ja rintaansa vasten. Sylvi katseli häntä ja toisti, käsillään hieroen olkapäitään, huulet sinisinä, kysymyksiään.

— Ei hän vastaa, sanoi Sylvi, — tuollainen hän aina on ollut.

Isäntä oli mennyt huoneeseensa ja kopeloi jotakin laatikkoa, jossa oli rautaesineitä.

— Herra Jumala, jos hän on sen tehnyt, puheli emäntä ikkunassa, — jos hän on sen tehnyt…

Samaa hän hoki vielä silloin, kun mies tuli huoneestaan, kainalot täynnä lasten päällysvaatteita ja kädessä naulakko ja vasara. Vasaraniskut kajahtelivat yön hiljaisuudessa.

— Herätät lapset, huusi Sylvi. — Eikö tätä olisi voinut heittää aamuun. Ei vastausta! Katsokaa nyt, sisarukset, jotka minua kivitätte, mimmoista luulette elämän olleen mykän miehen vaimona. Jos hän olisikin puhellut, ollut ystävällinen. Kuule, missä hän on? Oletko tehnyt jotakin? Herra varjele, jos oletkin…

Isä ripusteli kainalostaan pieniä takkeja ja lakkeja naulaan. Hän teki sen kokonaan vaipuneena työhönsä, kuulematta ja näkemättä vaimoaan. Hihat olivat täyteläisinä, ikäänkuin vielä täynnä niitä lapsellisia jäseniä, jotka olivat antaneet niille muodon. Isä sitaisi hihoja ja asetteli viimeksi lakkeja nauloille. Sylvi tuli hänen eteensä ja kysyi kädet ristissä:

— Mitä on tapahtunut? Etkö nyt voi sanoa, pitääkö minun nyt todella juosta tuonne ulos etsimään veritekojesi jälkiä?

Kääntymättä vaimoonsa päin isäntä puhui:

— Ei mitään ole tapahtunut. En ole kirjuria nähnytkään sittenkuin tuolla salissa aamulla. Kiivastuin. En ollut osannut arvata.

Laurin päällystakista puuttui ripustin. Isä etsi sitä suurin, kankein käsin. Kun ei hän sitä löytänyt, vei hän vaatteen valoa kohti, ja nähtyään että ripustin oli poissa, asetti pienen harmaan takin hihastaan naulalle.

— Sinä tarvitsit herrasrakkautta, sanoi hän siinä askarrellessaan. —
Minä pidin sinusta talonpoikaisella tavalla.

Takki putosi, vetäen muita tavaroita mukanaan, ja isä kumartui maahan. Sylvi viipyi kädet puserruksissa rintaa vasten hänen edessään. Hänen silmänsä alkoivat yhtäkkiä suurina tuijottaa miehen väkeviin hartioihin.

— Ettäkö sinä olisit pitänyt minusta! huudahti hän. — Sitä minä en usko.

— Niin se kumminkin on ollut. Minä en osannut toisella tavalla. Minulla oli vain se talonpoikainen rakkauteni.

Aviopuolisot viipyivät siinä lastensa vaatteiden ääressä, työ kun ei tahtonut valmistua isältä. Sillä sitä myöten kun hän sai vaatteet nauloihin, putosivat ne. Niitä oli paljon: päällystakkeja, lakkeja, huiveja ja pieniä, nuoralla yhteen solmittuja kintaita. Tuntui siltä kuin nämä mykät esineet, joissa lapset olivat huppuroineet lumihangessa ja kelkkamäessä, olisivat vedonneet vanhempiin ja käskeneet heitä muistamaan lapsia.

— Rakkaat Sylvi ja Toivo, sanoi Alma, taistellen kyyneliään vastaan, — me olemme kaikki niin puutteellisia. Antakaa toisillenne anteeksi ja koettakaa elää onnellisina yhdessä.

Mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Vaatteetkin pysyivät paikallaan, ikäänkuin nekin jo olisivat alistuneet kohtaloonsa. Suonet paksuina tummaa verta kääntyi isäntä huoneeseen päin, tuli vaimoonsa katsomatta, matkalaukkunsa ääreen, työnsi irralliset tavarat osastoihin molemmin puolin ja kantoi laukun huoneeseensa. Hetken seisoi Sylvi ääneti, sitten rupesi hän nauramaan ja nauroi niin että kyyneleet tulivat silmiin:

— Ettäkö sinä olisit pitänyt minusta!

Ja hän parkaisi samat sanat uudelleen.

Kaikuna kuului seinien takaa vastaan jokin ääni. Mutta se ei ollut naurua. Se oli pienen lapsen itkua. Äiti kuuli sen heti ja läksi nopeasti ääntä kohden. Keittiön ovi kolahti, hetken kuului seinäkellon tikutus. Sitten läiskähti ovi lukkoon.

Riikka tuli veljensä huoneen kynnykselle ja sanoi lämpimästi:

— Kai sinä nyt tuletkin meille. Et suinkaan sinä rupea täällä olemaan.

— Tulen. Menkää te edellä. Minä tulen perässä.

— Minä teen vuoteen valmiiksi, sanoi Riikka ja katkeruus hänen mielestään suli sulamistaan, kun hän nyt sai jonkun holhottavakseen. — Kyllä kai lapsetkin sitten otetaan Tuunaan. Ainakin Irja.

Alma ei olisi tahtonut lähteä ilman veljeään. Äskeinen pelästys oli hänellä liian tuoreessa muistossa. Toivo vaati kuitenkin jyrkästi heitä menemään. Hän muistutti myöskin, etteivät he kotona sytyttäisi tulta.

Tuunan tyttäret tulivat siis ulos äskeiseen raakaan pimeyteen ja tämä pimeys oli nyt entistä äänekkäämpi. Se vuoti kuin seula. Tullen pitkissä riveissä sekä tien leveydeltä että sitä pitkin miehet puhuivat ja remusivat. Mustina rykelminä heitä seisoskeli siellä täällä. Naisten äänet soivat kimeinä seasta. Huoneiden pimennossa häälyi jotakin, epämääräisesti äännähdellen. Sylikkäin kulkevat parit sinne olivat ajelehtineet, etsien yksinäisyyttä ja suojaa.

— Minne helvettiin se Pietikka jäi? kuului yhtäkkiä Mäkimatkan riihen edestä.

— Oikein Pietikka puhui, ennen ei asiat selvene ennenkuin täällä tehdään lihaa, ja läjittäin! kuului vastaan.

Se oli aivan kuin Mäkimatkan muonarengin, Salenjuksen, ääni.

— Läjittäin! vastattiin useista suista.

Alma pusersi harmaata villahuivia suutansa vasten ja tuli takaapäin juoksujalan Riikan vierelle.

— Kuuletko mitä ne sanovat? kuiskasi hän. — Mitä ne saattavat tarkoittaa? Mistä lihanteosta ne puhuvat?

— Mistä minä voin tietää.

— Oliko se Salenjus?

— Kuulithan sinä sen yhtä hyvin kuin minäkin.

— Ei suinkaan se sentään ollut Salenjus. Hänhän on niin hyväluontoinen. Eivätkä ne kai puhuisi noin julkisesti, jos tarkoittaisivat jotakin vaarallista… Kuules, jos ne tekevät pahaa Toivolle.

— Jo sinä nyt olet hullu. Pahemmassa vaarassa kai sinun Lennarttisi on.

— Lennartti, joka vaan ajattelee työväen parasta… Niin, niin, sinä et tiedä…

— Niin kai…

Mäkimatkan puodin kulmalle pysähtyi kaksi miestä. He sytyttivät tulitikun ja sitten paperossin. Heidän äänekäs keskustelunsa vaikeni yhtäkkiä, nähtävästi he aikoivat päästää naiset ohitse. Riikka tunsi Nikkari-Eetin korkeissa saappaissaan. Toisella miehellä valui tukka pörrönä otsalle. Hänellä oli mustat pienet viikset ja ulkonevat hampaat. Alma kiiruhti ohitse tervehtimättä, mutta Riikka tuijotti miehiin tutkivasti ja sanoi:

— Iltaa.

— Iltaa, vastasi Nikkari-Eeti, vetäen lakin toiselle korvalleen.

— Iltaa, iltaa, sanoi vieras mies, lakkiinsa koskematta ja kysyi samassa toveriltaan: — mitä yösiippoja ne olivat?

Tähän sanoi Nikkari-Eeti hiljemmin:

— Päiväsiippoja ne vain ovat. Tuon Tuunantalon tyttäriä, toinen vanhapiika, toinen kihlattu rikkaalle. Heidän isälläänhän Johanssonni palvelee… Salarikkaita ovat.

Kun sisarukset olivat päässeet puukujan päähän, kääntyi Alma katsomaan taakseen. Miehet seurasivat kivenheiton päässä. Mäkimatkan vinttikamarissa saattoi taas erottaa peitetyn ikkunan syrjällä valojuovan.

– He tarkoittivat meidän Johanssonnia, sanoi Alma. Riikka vaikeni.

— Minkätähden mahdetaan Mäkimatkassa valvoa?

— Miksi eivät sitten saisi valvoa. Eihän Mäkimatkan herroilla ole aamulla kiirettä työhön.

— Sanoitko Arvon taas olevan kotona?

— Kuuluu olevan. Sittenpähän kai taas kertoo uutisia ja esittää suunnitelmia — onko hänellä koskaan puutetta niistä.

– Kuinka sinä voit olla niin kova Arvolle?

– Se ei kuulu kehenkään. Saattehan te muut häntä hemmotella minkä jaksatte.

– Minulla on niin paha olla.

– Ja minkätähden sitten pitäisi olla hyvä.

He kulkivat ääneti kujan päästä päähän ja näkivät, että Johanssonnin, Tuunan muonamiehen mökissä, myöskin oli valoa. Mikä ihmeellinen yö tämä olikaan? Koko metsänlaita oli täynnä pieniä valoja. Johanssonnin asumuksen taakse vetäytyi kokonainen jono työväenkoteja ja joka ikkuna tuikki. Talot olivat pimeinä, mökit valvoivat.

Tuunan takapihan portista tuli nyt köytenään venäläisiä sotamiehiä, paperossiaan sytytellen ja huppuroiden lumessa. Sisarukset menivät pääportista ja kohtasivat pihamaalla ilosta hyppelevän nuoren Mustin. Koiraan oli tarttunut sotamiesten vaatteiden haju. Riikka työnsi sen luotaan, mutta Alma vastasi sen mielistelyyn. Hetkisen vanhempi sisar, etsien avainta alushameensa syvästä taskusta, seisoi portailla, ikäänkuin kootakseen ajatuksensa ja vakuuttaakseen itselleen, ettei hän nähnyt vain jotakin outoa unta. Hän johdatti mieleensä, että seisoi kotipihallaan, että ryssät juuri olivat lähteneet heidän navettatyttöjensä huoneesta; että hänen veljensä vaimo tänään oli tavattu everstin kirjurin polvella; että joku Pietikka Kankaan kirkonkylän työväentalolla oli puhunut lihanteosta; että Nikkari Eeti oli maininnut heitä, tuunalaisia, salarikkaiksi. Sitten hän varovasti pisti avaimen reikään ja kiersi auki oven.

Salarikkaita — olisiko isällä ollut jossakin rahoja? Ihmiset eivät tietäneet miten paljon emännän sairaus ja Eino-Ilmarin koulunkäynti tulivat maksamaan. Eikähän isä koskaan suostunut ottamaan tuotteistaan niitä hintoja, mitä muut. Eikähän heillä Tuunassa maanviljelys ollut sillä kannalla, että se olisi tuottanut. Isä pelkäsi aina sielunsa puolesta. Tärkeintä on säilyttää sielunsa tahraantumatta. Mammona on vaarallinen — niin hän saarnasi, eikä tulla rikkaiksi sillä tavalla. Mutta tätä eivät ihmiset ymmärtäneet.

Riikka istuutui sänkynsä laidalle pimeässä ja veti saappaat jalastaan. Sitten hän sukkasillaan haki lakanat ja meni Eino-Ilmarin huoneeseen valmistamaan vuodetta vanhemmalle veljelleen. Hän liikkui varmasti kuin unissakävijä. Nämä paikat olivat niin tuttuja.

Vuodetta tehdessään hän taas palasi siihen äskeiseen. Sellainen kaunis koti kuin Toivon ja Sylvin… Se oli ollut niinkuin nukkekaappi. Torneja rakennuksen sekä sivustoilla että keskustalla, sohvat silkillä ja sametilla päällystetyt, kauniita käsitöitä joka pöydällä ja joka nurkassa, leveitä hyllyviä sänkyjä, mattoja, joihin jalka uppoaa kuin suohon, soittokoneita salissa kaksittainkin, lasikuisteja, kultaisia kehyksiä taulujen ympärillä — ja rikki piti vaan kaiken menemän. Siellä oli salissa sekin keltainen sohvatyyny, joka oli tullut maksamaan seitsemänkymmentäviisi markkaa. Puolen vuotta oli Sylvi neulonut orvokkeja ja perhosia, jotka sitä koristivat.

Riikka tunsi yhtäkkiä vihaavansa Sylviä tuonkin kauniin sohvatyynyn takia. Hän vihasi häntä kattokruunujen, pitsitettyjen paitojen, kauniiden kahvikuppien ja teelusikkain, suurten ikkunain ja tornien, samettipuserojen ja hienojen vaatteiden takia. Heillä Tuunassa olivat nämä lakanatkin näin karkeat ja painavat. Eikä yhtä pitsiä ollut koskaan ollut Riikan paidan pääntiessä. Ei yhtä pehmeää sohvaa heillä Tuunassa ollut. Matto Eino-Ilmarin keinutuolissa oli talon ainoa kaunis esine. Ikkunat heillä olivat pienet ja vihertävää lasia. Hänen kävi kateeksi kaikkia ihmisiä, joilla on kaunista. Hän tahtoi Tuunassakin nähdä navetan paikalla kauniin uuden päärakennuksen, jossa olisi punainen katto ja torneja ja parvekkeita. Hänen teki mieli pistää jalkansa valkoisiin kenkiin, sellaisiin, jommoiset Sylvillä oli, – hänen teki mieli sohvia, sohvatyynyjä ja valokuva-albumeja. Sentähden ei Arvo ollut koskaan oikein häneen kiintynyt, kun hän oli niin huonoissa vaatteissa ja kun heillä oli niin vanhaa ja rumaa. Sentähden Arvo oli juonut… joskus… ettei hän voinut lapsuutensa ystävään ainiaaksi kiintyä. Sentähden ei Arvo asettunut eikä suorittanut tutkintoja, ettei hän ollut voinut lapsuutensa ystävään pysähtyä. Silloinkin Sylvin ja Toivon häissä, kun he ensimmäisenä morsiustyttöparina astelivat morsiamen ja sulhasen jäljessä, oli Riikalla ollut vaivainen vanha tummanvihreä puku — ja kaikki muut tytöt olivat olleet valkoisissa. Hän vihasi noita muita tyttöjä. Hän vihasi kaikkia, joilla oli kauniit vaatteet ja pitsiä paidanpääntiessä. Hän vihasi isäänsä, joka ankarin silmin oli vartioinut tyttäriensä askelia. Hän vihasi itseään, joka oli totellut isää eikä lähtenyt maailmalle itse ansaitsemaan leipäänsä ja kulkemaan omia teitään. Eino-Ilmari oli pidellyt häntä täällä. Ja Eino-Ilmari piteli häntä yhä. Mutta entä jos poikakin alkaisi kärsiä tämän kotoisen elämän köyhyydestä? Entä jos hänkin joskus tulisi syyttämään isäänsä ja tätiään siitä, ettei hänellä ollut ollut ympärillään kauneutta ja mukavuutta. Entä jos hänkin ymmärtäisi, mikä ero oli Ollin kodin ja hänen kotinsa välillä. Jos isällä oli rahoja, niin teki hän väärin, peräti väärin kiusatessaan heitä kaikkia tällaisessa köyhyydessä. Tätäkään Eino-Ilmarin huonetta, eihän sitä voinut miksikään saada, kun oli vain nämä tummat puutuolit ja vanha sänky… Olisi ollut sohva ja siinä sinikukallista kangasta…

Yhtäkkiä Riikan katse pysähtyi ja hänen mielensä hyrsky niinikään.

Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.

Ne sanat olivat seinällä pojan vuoteen yläpuolella. Ja tällaisia ajatuksia ajatteli pojan kasvatusäiti, Kankaan »kirkkoväärti», ihminen, joka sanoi Vapahtajaa Herrakseen ja Mestarikseen.

Riikka Tuuna pusersi kädet tuolinselustaa vasten ja tunsi kipeää katumusta. Kyllä piti olla kärsivällisyyttä taivaallisella Isällä jälleen ottaessaan vastaan sellaisen kivikovan sydämen. Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala — oliko ihmisen mahdotonta elämässään päästä synnistä ja aina uudistuvista synnin ajatuksista. Mikä olikaan ihminen? Mitä hänen sydämensä? Mitä oli maailman koreus? Katoava pilvi vain. Mitä olivat elämän vuodet? Kulkijan lyhyt vaellus kohti kotia. Majapaikkoja vain olivat maalliset kodit, ykskaikki oliko niissä sohvatyynyjä vaiko puutuoleja. Jeesuksen silmäin eteen ma syntisraukka lankean…

Riikka Tuuna lyyhistyi tuolille. Olisipa hän saanut lohkenemaan rinnastaan yhdenkin kyyneleen. Mikä hänet oli näin kovettanut. Paha on ihmisen sydän.

Alma oli jo riisuutunut ja makasi peitteen alla. Vanhempi sisar laskeutui vaatteissaan vuoteelleen ja kuunteli kellon tikutusta seinän takana. Hiljaisuus oli nyt syvä ja tiivis ikäänkuin maailma tuolla ulkopuolella olisi alkanut mennä uneen. Vähitellen hiljeni Riikan rinnassa ja hänen sydämensä viipyi ääneti Vapahtajan jalkain juuressa, epätasaisesti sykkien myrskynsä jälkeen.

Mutta nyt oli tullut nuoremman sisaren vuoro. Hän tukahdutti tällä kertaa kyyneliään peitteen alla. Hän rakasti Lennartti Mäkimatkaa. Pelkkä ajatus, että hän jostakin syystä hänestä eroaisi, saattoi hänet levottomaksi. Myötä- ja vastoinkäymisessä hänen rakkautensa kestäisi. Ainoastaan eroa ei hän kestäisi. Jumala oli antanut heille tämän rakkauden. Olisi rikos Jumalaa vastaan heittää se pois. Mutta entä Lennartin? Kysymys koski häneen ja kuitenkin se nousi hänen huulilleen. Kestää, kestää! toisteli hän kiihkeästi mielessään ja hänen sydämensä lyönnit olivat raskaat ja tuskalliset.

Yhtäkkiä kuului ulkoa liikettä. Tällä kertaa aivan selvästi. Lumikimpale lensi ikkunaan ja litistyi keskelle ruutua. Riikka nousi mennäkseen avaamaan veljelleen. Silloin tunsi hän ikkunan alla miehen, jonka hän aina olisi erottanut kaikkien muiden joukosta: hän tunsi Arvo Mäkimatkan.

Hänen poskensa olivat heti täydessä palossa. Hän muisti, että hänen yllään oli ruma paksu toppatakin, lyhyt vanha arkihame ja nämä väljät saappaat, joihin mahtui tukollinen heiniä. Onneksi oli pimeä. Tai vielä parempi: hyvä, että Arvo näki hänet koko hänen rumuudessaan ja piti suunsa kiinni. Veri kiehuen jäsenissä avasi hän äänettömästi oven ja kuiskasi jo kynnykseltä:

– Mitä sinä nyt… keskellä yötä. Kaikki ovat nähneet sinun tulevan…
Pitäisihän sinun tietää… Missä Toivo on?

Riikka kuuli tutun naurun ja näki pimeässäkin tutut huulet avonaisina. Hän tunsi myöskin miehen käden tarttuvan ranteeseensa ja oikaisi heti kätensä jännittyneeseen epäystävälliseen asentoon. Arvo kulki eteisissä ja ovissa yhtä kotoisesti kuin Tuunan omat väet. Riikka riuhtoi turhaan irti kättään. Hänen suunsa oli täynnä epäystävällisiä sanoja. Mutta hänen sydämensä nyyhki onnellisena, lämpöisenä ja kiitollisena.

— Päästä irti… kuuletko… mitä sinä minusta tahdot?

Niin sanoivat huulet. Sydän sanoi: minun on hyvä… pidä kiinni… lämmitä… Minun on hyvä.

Ikäänkuin mies olisi kuullut tämän mykän puheen, kuljetti hän vastaan ponnistavan tytön saliin ja sulki oven. He seisoivat pimeässä murattiköynnösten alla, jotka kuin porttikaaret kiertelivät katossa. Arvo piteli tytön molempia käsiä ja katseli häneen, koettaen tulla häntä lähemmäs. Riikka ponnisti vastaan.

— Mistäs sinun käsiisi nyt on tullut tällainen voima, nehän eivät koskaan ole tehneet työtä.

Arvo veti tytön vastahakoiset kädet rintaansa vasten ja naurahti.

— Nyt aion suorittaa jotakin.

— Jonkin tutkinnon? Minkä? Ehkä arkkitehdin… tai runoilijan… tai… tuhattaiturin! Se on kai varmin se viimeinen!

— Minä aion matkustaa.

— No… ainahan sinä matkustelet…

— Me matkustamme yhdessä Toivon kanssa.

— Matkustaako Toivo?

— Katsotko, että hän sitten voi olla täällä?

Riikka vaikeni ja hänen vielä äsken riuhtovat kätensäkin olivat aivan hiljaa Arvo Mäkimatkan käsissä.

— Kuule, kuiskasi nuori mies, sillä lämpöisellä äänellä, jota ei ollut kenelläkään muulla maailmassa, — emmekö nyt tekisi sovintoa?

— Emmehän me ole riidassakaan, ärtyi Riikka taasen.

— Ei, mutta emme ole kihloissakaan, niinkuin meidän pitäisi olla.

— Ja vieläkö pitäisi! Minä, tällainen ruma vanhapiika ja kaunis, pulska
Mäkimatka…

— Siitä on jo toistakymmentä vuotta, puhui Arvo hiljaa, — kun minä sinua pyysin ensimmäisen kerran. Sitten olen pyytänyt uudestaan ja uudestaan, milloin paremmalla, milloin huonommalla menestyksellä…

Riikka Tuunan rintaa pusersi vuosikausien toivojen ja pettymysten paino. Se tukahdutti häntä niin ettei hän saanut sanaa suustaan.

— Minä tiedän, jatkoi mies, — olen sinut monet kerrat pettänyt, sitä sinä tahdot sanoa. Ja kuitenkaan en ole sitä tehnyt. Sydämessäni en ole. Katso, en ole sinusta koskaan päässyt irti, vaikka kuinka olen koettanut…

— Koettanut olen minäkin! tyrskähti kuin kuuma suihku tytön rinnasta.

— Etkö ole päässyt! huudahti Mäkimatka ja tarttui hänen hartioihinsa.

— Olen, sanoi Riikka ikäänkuin hän olisi lyönyt sydämensä veräjän selkoselälleen, ja suoristi selkänsä. — Minä olen taistellut itseni sinusta irti. Pala palalta. Minä olen sammunut, minä…

— Se ei ole totta! Ja tänä iltana täytyy meidän välimme selvitä. Katso, minä matkustan.

— Silloin, kun sinä…

Riikka Tuuna alkoi, mutta vaikeni.

— Minä tiedän mitä sinä tahdot sanoa, osaan sen ulkoa…

— Silloin kun näin sinut humalaisena… Ja silloin kun sinä tanssissa… niin, niin, silloin — osaat sen ulkoa, mutta saat aina kuulla sen uudelleen, kun alat minulle puhua näistä asioista, joista ei kuitenkaan tule valmista.

— Niistä täytyy nyt tulla. Kerran sinä lepäsit rentona minun rintaani vasten, kerran olet sydämelläni unohtanut kaikki — silloin keväällä, kun muuttolinnut lensivät päämme päällitse. Minä olin silloin poikanen ja sinä olit sairas tyttö. Siitä asti sinä olet ollut minun.

Riikka Tuuna pani molemmat kätensä hänen rintaansa vasten ja työnsi hänet luotaan.

– Älä koskaan enää puhu minulle tällä tavalla, Jumala varjelkoon minua olemasta heikko. Kymmenet kerrat olen antanut anteeksi ja tahtonut unohtaa. Sinä lupasit pysyä määrätyllä työalalla, valmistua ja suorittaa tutkinnot. Sinä muutit yhä uudelleen alaa. Sinä joit, vaikka olit luvannut minulle… Sinä rakastelit, vaikka olit luvannut minulle… Minun toivoni kuoli, minun uskoni kuoli… ja minun rakkauteni myöskin.

He vaipuivat kumpikin istuimelleen ja heidän ympärillään tuntui olevan lumiaavikko, niin kylmää oli. Tumma muratti kiersi aution valkoisen salin kattoa. Kahden ihmisen raskaat, huokauksentapaiset hengenvedot vuorottelivat pitkän välimatkan päässä toisistaan.

— No niin, sanoi nuori mies vihdoin ja nousi, — sinä olet kai oikeassa: en ole sinua ansainnut. Aika kuluu, veljesi on heti täällä.

— Miksi sinä jätit minut vanhenemaan ja rumenemaan! parahti Riikan sydän hiljaa ja kipeästi.

— Minulle sinä et koskaan tule vanhaksi ja rumaksi. Sinä olet aina se sairas tyttö, joka minun käsivarsiltani katseli kurkia ja parani.

Riikka Tuuna puserteli käsiään vastatusten niin että niihin koski.

— Ah, minun on niin ikävä! pääsi häneltä äänettömästi.

Arvo Mäkimatka ei sitä kuullut. Hän sytytti paperossin ja astui Riikan eteen.

— Minun täytyy pitää kiirettä. Katso, sinä Tuunan tytär, minä rakastan sinua, minä olen koettanut siitä päästä, mutta en pääse. Sinulla on sellaiset silmät, että joka kerran on katsellut niiden pohjaan, ei niitä unohda. Minä katsoin varhain, silloin keväällä, kun olin poikanen. Sinulla on jalot keltaiset silmät, omituiset, viisaat silmät… Jumala panee usein viininsä niin hauraihin ja raihnaisiin maljoihin. Minä olen niitä ihmisiä, joiden henki on altis, mutta liha heikko. Sydämeni levottomuudessa minä olen etsinyt ja hapuillut. Ja nyt minä lähden.

Riikka havahtui.

— Mitä varten Toivo sitten matkustaa?

— Mutta Riikka Tuuna, kuinka hän voisi jäädä tänne!

— Pitääkö tähän matkaan sitten todella uskoa?

— Ole vain uskomatta. Mutta ennen aamun koittoa ottaa veljesi hevosen, joka ilman ohjaajaa löytää kotiin.

— Kaikkia joutavia, taisteli Riikka vastaan. — On toki talossa miehiä kyytiin. Ja lähden vaikkapa minäkin. Jos kerran matkan täytyy tulla.

— Ei. — Arvo astui aivan lähelle häntä. — Sinä et saa tietää tästä matkasta.

— Kuinka minä sitten en tietäisi, koska itse olet siitä minulle puhunut.

— Ei, sinä rehellinen sielu, sinun täytyy valehdella, ettet tiedä, sillä…

— Sitä minä en tee. Minä en valehtele. Mitä minulle sitten jäisi. Jos te lähdette rehellisille retkille, niin mitä siinä on salaamista.

— Jyväkin itää salassa, sinä paha tyttö. Jos revit sen ylös, niin olet sen tuhonnut. Jos kerrot meidän lähteneen, niin meidän käy huonosti…

— Miten huonosti? Miksi? Mitä minä nyt menisin sitä kertomaan. Mutta jos kysytään, niin en suinkaan valehtelemaan rupea.

Arvo ei enää nauranut.

— Sinun täytyy. Kerron sinulle, jos säilytät salaisuuteni. Sano, ettet mitään tiedä.

— Mutta minä en voi valehdella.

— Hyvä, sitten en kerro mitään. Ehkä Alma ei ole niin arka. No, oletko nyt tyytyväinen.

Riikan sydäntä vihloi. Hän ei enää loukkaantunut ivasta Arvon äänessä, mutta hän tunsi kauhulla lukinneensa itseltään tien heidän yhteiseen salaisuuteensa.

— Et tule tietämään mitään muuta kuin että yöllä helmikuun kolmattatoista päivää vastaan nähtiin Kankaan kirkolta päin reen ajavan viittatietä Tuunanselkää pitkin asemalle päin. Reessä oli kaksi miestä…

— Ja minne te lähdette? pääsi Riikalta ajattelematta.

Arvo rupesi nauramaan.

— Sitähän sinä et voi saada tietää, jotta rehellisesti saattaisit sanoa, ettet mitään tiedä.

Riikka tulistui.

— Ja onko se sinusta niin ihmeellistä, jos joku ihminen edes hiukan koettaa pitää itseään totuuden puolella, kun kaikki nykyään valehtelevat.

— Ei ole, koeta vaan pysyä totuudessa, jos voit. Mutta nyt kestää tilinteko veljesi ja minun sisareni välillä jo liian kauan. Meille tulee vähitellen kiire.

He astuivat kumpikin ikkunaan ja tuijottivat ulos. Riikka tunsi, että jos tahtoo saada sovinnon sanan jäämään heidän välilleen, niin se nyt on lausuttava. Hänen sydäntänsä pakotti kuin kipeää paisetta. Kauheaa tulee olemaan jäädä sovittamattomaan mielialaan, jos Arvo viipyisi matkalla. Mutta tämä on tietenkin taasen hänen oikkujaan ja kujeitaan: tietenkin hän matkustaa Helsinkiin joksikin viikoksi ja ilmestyy sitten taas Mäkimatkan vinttikamariin. Sellaistahan se aina on ollut. Juuri näin hän ennenkin on pelotellut matkoilla ja lepytellyt tulevilla tutkinnoilla. Riikassa leimahti uudelleen suuttumus, kun hän tätä muisteli. Ja vielä kerran hän tässä antaisi itseään pettää ja heltyisi ja taipuisi ja jättäisi Arvon siihen luuloon, että hän on tyytyväinen. Ei! Näin hän päätti tahdollaan, mutta sydäntä poltti ja vihloi. Hänen on mahdoton elää, jos Arvo lähtee ilman sovinnon sanaa. Hän menehtyy. Hän ei voi! Mutta jalat veivät häntä jo ovea kohti, pois sovinnosta.

— Täytyy kai laittaa herroille vähän evästä? sanoi hän kylmästi.

Ei, hän on sairas, hän lyyhistyy tähän paikkaan! Hänen sydämensä pakahtuu!

Mutta hänen oikea kätensä avasi hiljaa oven ja pani sen jälleen kiinni. Kylmässä eteisessä se kohosi siihen minne kyynel hersyy, mutta kyyneltä ei lohjennut.

Toivo oli jo tullut. Hän puheli Alman kanssa heidän huoneessaan. Tuska Riikan sydämessä helpotti hiukan. Hän päätti lausua Arvolle sovinnon sanan. Hän päätti kuiskata hänelle, että hän on hänen omansa. Kun Arvo palaa matkaltaan, menevät he naimisiin. Sillä Arvo on oikeassa: eivät ikinä he toisistaan pääse. Koko tämä rakkaus on mahdoton, mutta Arvo on siinä aivan oikeassa: he eivät voi unohtaa toisiaan. Riikka oli neito, kun Arvo oli poika, suhde ei ole oikea. Riikka on ruma ja kuiva, hänellä on silmät kuin kauriilla. Mutta jos Arvo on hullu ja pitää niistä, niin…! Parhaimman elämänsä he jo ovat kuluttaneet taistelemalla toisiaan vastaan. Heillä on kiire. Heidän rakkautensa on Jumalan lahja. Tämän hän vielä sanoo Arvolle. Heti, kun Arvo tulee tänne. Miksei hän jo tule? Jumala panee joskus kalliin viininsä niin hauraaseen maljaan. Ihana on tämä hauras malja, ihana on Arvo Mäkimatka. Miksei hän jo tule?

— Niin, sanoi Toivo, — Arvo on kai jo kertonut sinulle meidän matkastamme. Täytyy kiirehtiä. Pian tuntuu päivän salo. Minä olen jo tässä puhunut Almalle.

— Ei Arvo mitään ole kertonut, sanoi Riikka nopeasti.

— Minulla ei ole enää aikaa puhua. Alma saa kertoa sinulle, jos vaan pidät kaikki salassa. Tai emmehän me oikeastaan itsekään tiedä minne me menemme. Onhan se meidän vanha hevonen monta kertaa yksinään löytänyt kotiin?

Alma oli pukeutunut ja meni houkuttelemaan sisään koiraa. Hän itki kaiken aikaa hiljaa. He liikkuivat kaikki kuin sokeat, pidellen käsiä edessään.

Sokeana seisoi heidän edessään koko tulevaisuus. Ei askeleen alaa voinut nähdä eteenpäin.

Porstuan ovessa törmäsi Riikka yhtäkkiä Arvoa vastaan. Tyttö tunsi, että viimeinen hetki nyt oli käsissä. Viimeisen kerran he nyt olivat kahden. Hänen sydämensä täytti lyönneillään koko hänen olentonsa. Arvo, puhu, ota minut, auta minua! huusi ääni hänen sisimmässään. Mutta huulet pysyivät mykkinä. Arvo ei sanonut mitään. Toivo tuli ovesta.

— Onpa hyvä, että on pilvessä, sanoi hän ja läksi ulos.

— Odota, sanoi Arvo ja läksi hänen mukaansa.

Riikka painoi päänsä oven pihtipieltä vastaan. Nyt se kauhea tapahtuu: sovinnon sana heidän välillään jää lausumatta.

Hän viipyi kuin tunnottomana tuskansa kourissa. Vihdoin jokin melu herätti hänet. Koira oli vingahtanut. Silloin hän pakotti itsensä liikkeelle ja riensi Alman luo. Viipyisivätkö pojat kauankin poissa? Eivätkö tietäneet? Toivo sanoi, etteivät he voi palata. Mitäs se sellainen sitten merkitsi? Olivatko he tehneet jotakin, jota heidän täytyi pakoilla? Oliko Toivo sittenkin? Ei, ei. Mutta niin Toivo vakuutti, etteivät he tule koskaan.

Alma purskahti taasen itkuun, pää koiran niskaa vasten.

Eikö koskaan?

Niin Toivo vakuutti.

Mutta sehän on mahdotonta!

Niin Toivo vakuuttaa.

Oli kuin jäätävä koura olisi tarttunut kiinni Riikan sydämeen. Lyönnit harvenivat niinkuin kuolevan sydämen. Hänellä ei enää ollut tarmoa eikä ajatuksia. Toivo ja Arvo tulivat ulkoa ja sanoivat hänelle hyvästi. Alma ei voinut jättää koiraa, koska se olisi vinkunut, vaan kuljetti sitä mukanaan kaulanauhasta. He seisoivat kaikki tyttöjen huoneessa. Heidän keskellään paloi paperossi niinkuin jonkin hirviön silmä. Vuoroin sen hehku valaisi Arvo Mäkimatkan sormia, vuoroin hänen huuliaan, joiden yli ruskeat viikset kaartuivat. Tällä hetkellä Riikka Tuuna ymmärsi, etteivät hänen huulensa koskaan saisi koskettaa noita huulia. Eikä elämässä ollut mitään muuta arvokasta. Ei minkään arvoinen elämä enää ollut. Yhtäkkiä hän leimahti elämään ja aikoi heittäytyä Arvon kaulaan. Samassa silmänräpäyksessä hän kuitenkin puraisi huuleensa niin että suolainen veren maku tuntui. Toivo ja Alma puhuivat joistakin kintaista, jotka Toivo oli ottanut Somerin eteisestä. Riikka sekaantui heidän keskusteluunsa ja sanoi ikäänkuin joku toinen olisi puhunut hänen suullaan:

— Voitko, Toivo, lähteä sanomatta isälle hyvästi?

— Minun täytyy, vastasi Toivo. — Alma tietää, mitä isälle on sanottava. Tämä lähtö tuli nyt näin kiireellinen. Saattaa tapahtua, että viivyn. Koettakaa te, tytöt, pitää huolta lapsista. Äiti ei suostu antamaan heitä pois. Mutta koettakaa käydä siellä ja pitää heitä silmällä. Jos jompikumpi teistä kävisi tapaamassa Ollia. Ettei pelästy. Niin, ja Lennartti on ottanut haltuunsa minun asiani. Voikaa hyvin sitten.

Toivokin puhui oudolla äänellä.

— Koska sinä palaat? kysyi Riikka hätäänsä pidätellen. — Koska te palaatte…?

— En tiedä. Mutta onhan sitä maailmaa muuallakin. Älkää nyt ruvetko siinä itkemään, ettei isä herää. On jo muutenkin meluttu liiaksi. Ja näyttäkää, että pidätte suunne kiinni.

Toivo puhui kuin ulkopuolelta itseään, vieraalla äänellä ja vieraalla vauhdilla. Vaikea tämä lähtö hänellekin oli.

— Mitä sinä puhut! sanoi Arvo ja naurahti. — Me palaamme. Mutta me emme palaa ennenkuin me… tuomme jotakin tullessamme.

— Mitä te tuotte? kuiskasivat tytöt yhdestä suusta.

— No… jotakin hyvää vain!

— Sanokaa Jumalan tähden! rukoili Alma.

— Tuo Riikka ei voi vaieta!

Hätääntynyt parahdus nostatti Riikan rintaa, mutta huulet olivat yhä kuin liimatut toisiinsa.

— Sanokaa nyt, pyyteli Alma, — minne te menette … mitä te tuotte?

— No… vaikkapa — Kevään! kuiskasi Arvo ja jatkoi nopeasti, ikäänkuin jäähyväisten pitkittäminen jo olisi alkanut käydä hänellekin ylivoimaiseksi: — lähdetään nyt, Toivo.

— Keväälläkö te palaatte? kuiskasi Alma ja piteli kiinni veljensä hihasta.

— Ei kai koskaan, sanoi Toivo ja pani lakin päähänsä.

— En mitään minä ymmärrä, sopersi Alma. — En mitään, en mitään.

— Mitä joutavia: tietysti me palaamme, nauroi Arvo.

Hän ojensi nopeasti kätensä tytöille, ensin Almalle, sitten Riikalle ja läksi jo ovesta. Alma toisteli ikäänkuin jotakin hokemaa, ettei hän ymmärrä mitään. Riikka keräsi viimeiset voimansa ja juoksi miesten jälkeen. Hänen täytyi vielä kerran, viimeisen kerran saada painaa Arvon kättä. Mutta hän tuli myöhään. Sanoiko Arvo hänelle jotakin? Hän oli kuulevinaan hänen lausuvan sanan »leikkitoveri». Sitten ovi armottomasti sulkeutui ja hän istui portailla.

Kun hän palasi heidän huoneeseensa, seisoi Alma kasvot ruutua vasten ja tuijotti pimeään. Riikka asettui toiselle puolelle pöytää ja tuijotti ulos hänkin. Navetta ja tyttöjen kamari olivat kuitenkin edessä, ei mitään näkynyt. Oliko Arvo sanonut »leikkitoveri»? Kun olisi saanut sen tietää. Se oli sanomattoman tärkeää. Jos se olisi ollut totta, olisi koko tämä kuorma siirtynyt hartioilta. Mutta sitä ei voinut saada tietää. Kanna kuormaa, kanna, kanna elämän loppuun…

Nyt he varmaan ajavat alas rantatöyrästä… Nyt he ajavat avannon ohi. Nyt he jo ovat jäällä. Navetta on tosiaan pahalla paikalla, ei mitään voi nähdä. Hänen silmiensä pohjalla poltti, mutta hän tuijotti tuijottamistaan.

Nyt oli isä herännyt ja kulki keittiössä. Hänen keppinsä kolisi. Riikka irroitti itsensä nopeasti pöydästä, johon hän oli ikäänkuin kasvanut kiinni, ja karkasi vaatteineen päivineen vuoteeseen. Hänen kuumat silmäkuoppansa jäähtyivät vähitellen, hän odotti ja oli nukkuvinaan. Alma tuskitteli koiran kanssa. Isä ei tullut. Askeleet jo etenivät.

* * * * *

Ja taasen lepäsivät Tuunan tyttäret rinnatusten ja kuuntelivat sydäntensä lyöntejä. Suunnattoman pitkä yö alkoi vihdoinkin vaihtua aamuksi ja heidän mielenmyrskynsäkin hiljeni vähitellen. Kumpikin ajatteli asioitaan, unta eivät he odottaneet. Hitaasti kuluivat hetket. Alma oli veljelleen kiitollinen siitä, että hän oli Lennartille uskonut asioittensa hoidon. Lennartti oli niin hyvä ja luotettava, Toivo sen kyllä tiesi. Pian he viettävät häitä, hyvin pienet häät vain, mutta valkoisen puvun Lennartti morsiamelleen tahtoo. Taloja kyllä nykyään saa ostaa. Lennartti tahtoo suurta taloa ja Alma pientä. Mutta kyllä he toki sopivat.

Riikka Tuuna tunsi autiuden leviävän ympärilleen ja oman itsensä hukkuvan siihen niinkuin lumiaavikkoon. Ei mitään tehtävää hänellä enää ollut. Eino-Ilmarikin jo oli suuri poika, ja Olli — ehkäpä hän vielä oli liiaksi lapsi menehtyäkseen häpeäänsä.

Arvo oli poissa. Tuolla kaukana jäällä Ummen saaren toisella puolella liikkui pieni tumma piste. Siinä oli kaikki mitä hän omisti, kaikki mihin hänen sydämensä ja mielensä oli kiintynyt. Se eteni auttamattomasti. Vaikka hän täällä olisi huutanut loppuun koko äänensä, vaikka hän olisi itkenyt maalle silmänsä, vaikka hän olisi väännellyt kätensä sijoiltaan, niin ei Arvo olisi tullut. Sovinnon sana oli jäänyt lausumatta. Ja näin täytyy elää. Vai oliko Arvo lausunut sanan »leikkitoveri»? Suloinen sana, sovinnon sana! Mutta ei saanut tietää oliko se lausuttu.

Tänään on sunnuntai ja he menevät kaikki kirkkoon. Riikka taluttaa isän sakaristoon ja käy itse sivuovesta vanhalle paikalleen saarnatuolia vastapäätä. Kuinka kauan siitä onkaan, kun oli sunnuntai ja hän istui kirkossa. Kaukana on koko mennyt elämä. Jokin seinä on pudonnut ja jakanut elämän kahtia.

Ikäänkuin ei kohtalokkaan yön vielä sittenkään olisi ollut lupa loppua alkoi Alma yhtäkkiä puhua aivan uudesta asiasta. Riikka ei vastannut, hän ei kuunnellut, hän ei jaksanut. Mutta Alma jatkoi itsepintaisesti ja tarttui vihdoin sisarensa olkapäähän.

— Kuka se oli se mies, jolla oli huopahattu?

— Nukutaan, vastasi sisar äänellä, jolla puhutaan kuoleman unesta.

— Se mies, jolla oli huopahattu?

— Mikä mies?

— Se joka sanoi, ettei hän ole käynyt pitkään aikaan täällä kotipuolessa.

— En minä tiedä. Anna minun olla.

— Mutta minäpä tiedän. Minä olen nähnyt hänet. Ja sinä myöskin. Hän oli osallisena varkaudessa… silloin, etkö muista… kun Mäkimatkan vanhan isännän rahat varastettiin. Näimmehän, kun häntä vankina vietiin. Hänhän on Janne Kemppainen.

Riikka Tuuna muisti jo ja heräsi täydellisesti. He olivat kaikki olleet tiensyrjässä katsomassa, kun vankeja vietiin. Vanhaa Kemppaista oli epäilty murhasta, viinakauppaa hän oli pitänyt, tämän isä. Ja veli, Kustaa, poltti vieläkin korvessa. Äiti eli metsämökissään Somerin mailla, sellainen likainen vanha eukko.

— Tosiaan, sanoi Riikka ja unohti hetkeksi surunsa.

— Mikähän hänet on tänne tuonut?

— On kai tullut tervehtimään äitiään.

— Joko hänen rangaistusaikansa sitten nyt on mennyt umpeen?

— On kai.

— Kuinka vanhat me silloin olimmekaan?

Mutta Riikka ei enää ajatellut sitä. Hän muisti vain, että Arvo siinä kestikievarin pihassa oli kinastellut tuomarin kanssa ja sanonut, että Kemppaista olisi pitänyt kohdella kuin sairasta. Heillä oli silloin ollut kestikievari Tuunassa ja herrat olivat istuneet eteisessä ja odottaneet hevosta. Ja Riikka oli sinne tuonut heille kahvia. Arvo oli sanonut, että tällainen rikollinen todistettavasti monessa sukupolvessa oli syyntakeeton, yhteiskunta iski harhaan, kun tuomitsi tällaisen miehen. Tuomari ei ollut hyvillään, sillä Arvo oli häntä paljon nuorempi. Täytyihän yhteiskunnan suojella itseään, sanoi tuomari. Kemppainen oli tuomittu hyvin moneksi vuodeksi. Mutta nyt hän siis oli vapaa. Oliko hänet armahdettu, vai olivatko nuo monet vuodet kuluneet? Mitä Kemppainen todella täällä teki?

— Kyllä hän oli kauhean näköinen, sanoi Alma. — Kyllä hän vielä voi varastaa. Kuule, ehkäpä murhatakin?

— Ehkä. Mutta jos vähän saisi tästä vielä unta.

Riikka tahtoi olla rauhassa ajatuksineen. Hänen mieleensä oli taasen johtunut kuinka toisenlainen Arvo sentään oli kuin kaikki muut. Silloinkin, kun tämä varas tuomittiin, niin hän oli väittänyt, että hän oli sairas. Ja todella: mitä hänestä muuta olisi voinut tulla, sellaisten vanhempien lapsi kuin hän oli. Mitä oli koko tämä paikkakunta nyt, kun Arvo oli lähtenyt? Arvo oli puhaltanut hengen kaikkeen. Mitä erilaisimmissa asioissa hän oli antanut neuvojaan. Mitä erilaisimmat asiat hän oli pannut alulle. Kuka sitä enää edes muisti, että Arvo oli huomannut mikä mainio turvepehkutehdas tulisi Hauveden suosta. Aivan ohimennen hän oli sanonut isännille: ryhtykää toimeen, siinä on kultakaivos. Nyt siitä jo vuosikausia koko kylä oli nostanut turpeensa. Arvo oli toimittanut lämmityslaitoksen kirkkoon, Arvo oli käynyt Helsingissä puhumassa ja saanut postin tulemaan tänne viisi kertaa viikossa. Sitä ei kukaan enää muistanut. Kaikki, mihin Arvo tarttui, rupesi elämään. Kaikkialla missä Arvo oli mukana, oli virkeää. Kun hän puuttui, oli hengetöntä. Ja nyt Arvo auttamattomasti menee. Mahdotonta! Minne hän menee? Mitä hän aikoo tuoda? Koska hän tulee?

Ei koskaan, sanoi Toivo.

Ei koskaan!

Karmiva kylmyys kulki pitkin Riikan pintaa, kun hän tätä ajatteli. Jokin kankeus löi hänen jäsenensä niin ettei hän enää voinut kättä liikuttaa. Syvällä hänen surunsa hehkuvan tuhkan alla poltti vielä, kuin kekäle pelko siitä, ettei ehkä tämä kidutus ollutkaan tarpeellinen ja Jumalalle otollinen. Mutta hän ei jaksanut selvittää itselleen tätä asiaa. Häntä väsytti. Kumean tuskansa uuvuttamana hän vihdoin meni unenhorroksiin.

He olivat ajavinaan yli Ummen saaren. Toivo ja Arvo istuivat reen perällä, Riikka ajoi hevosta. Pajujen varvut raapivat reen syrjiä, reki kallistui ja oli kaatumaisillaan. Riikka hyppäsi alas ja piteli kiinni laidoista. Yhtäkkiä hän huomasi, että reki oli tyhjä. Hevonen pelästyi ja läksi karkuun. Ohjakset valloillaan laukkasi se jo kaukana. Mutta taivaan sineä vastaan näkyi lintuparvi, joka tuli etelästä. Pyörryttävän korkealla lensivät linnut. Yhtäkkiä putosi yksi ja vaipui Riikan jalkojen juureen. Se oli suuri valkoinen lintu.

Kaamea tunne painoi Tuunan tytärtä rinnasta, hän ei voinut huutaa, hän ei voinut puhua. Ei päätään hän saanut nostetuksi. Hänen täytyy tukahtua.

Huusivatko kurjet?

Se oli kuin hukkuvalle pelastuksen ääni rannalta.

Riikka sai ilmaa keuhkoihinsa, ponnahti ylös ja karkasi suinpäin ikkunaan.

Harmaassa aamuhämärässä näki hän keskellä lumista pihamaata venäläisen sotamiehen pumppuavan vettä kotinsa kaivosta.

Silloin hän muisti kaikki mitä oli tapahtunut. Hänen veljensä ja leikkitoverinsa olivat kaukana. Häpeä oli tullut taloon, häpeä Jumalan ja ihmisten edessä. Häpeä painoi kylää, pitäjää, maata. Ilman pelastusta, ilman toivoa.

JAA-JAA JA EI-EI

Kankaan pitäjäläisillä oli nyt yhteen tullessaan muutakin tekemistä kuin pitää puhetta naapureistaan ja kylänmiehistään. Tapahtui paljon. Ja pelätä saattoi, että tulisi tapahtumaan vieläkin enemmän.

Pitäjän metsät kaatuivat. Niitä tarvittiin juoksuhautoihin, sanottiin. Asemalle ne kuljetettiin, juniin ne pinottiin ja itäänpäin ne lähetettiin, kohti jättiläiskaupunkia, joka värisi Nevajoen varrella. Kirkonkylä kuunteli pauketta Tuunajärven toiselta puolelta, missä suurten talojen metsäalueet sijaitsivat. Maahisten kartanon satavuotinen puistokin oli mennyt. Lintuja tuli kaiken syksyä suurissa parvissa pohjoista kohti. Jotkut lensivät kuin päästään sekaisin latojen seiniä vasten, menivät tainnoksiin ja jäivät sitten räpyttämään hangelle kunnes kuolivat.

Parannan talo oli niin kauttaaltaan piiritetty juoksuhaudoilla, että pääportaista suoraan piti astua sillalle, joka johti syvän kaivannon yli. Ei ollut ihme, että isäntä oli menettänyt järkensä. Vähemmästäkin saattoi tulla hulluksi. Sellaiseen kuntoon kuin he emännän kanssa olivat talon panneet: karja oli kauttaaltaan jalostettua, monet kerrat näyttelyissä palkittua. Ja nyt oli isäntä lähetetty Helsinkiin sairashuoneeseen eikä ollut toipumisesta tietoa. Isäntä oli tunkeutunut piikkilanka-aitaukseen ja kuvitteli olevansa hämähäkin verkossa. Hyvä päällystakki oli mennyt pilalle, kun häntä siitä kiskottiin irti. Ja kaikkein kummallisinta oli, että hulluudenpuuska oli tullut hänelle juuri kirkosta saavuttua. Isäntähän oli ahkera kirkossakävijä niinkuin emäntäkin, ei hänellä ollut mitään syytä säikähtää niistä opetuksista, joita kirkkoherra sinä pyhänä antoi. Mutta puolen vuoden aikana katsellessaan talonsa hävittämistä oli hän tietenkin niin kiusaantunut, että järki meni.

Haapalan isäntä oli pitänyt venäläisille upseereille suuret kemut, juottanut heidät niin että he makasivat päiväkausia ja sillä lailla pelastanut metsänsä. Maahisten herra koetti samaa keinoa, mutta se ei enää tepsinyt: metsä meni, satavuotinen puistokin meni. Maahisten kartano piti nyt myytämän. Myytämän piti moni muukin talo. Eikä suinkaan velkojen takia.

Kirkonkylä kuunteli tätä kaikkea jännityksellä. Ehkäpä täältä kuitenkin oli liian pitkä matka lähettää puut asemalle. Kirkonkylä eli toivossa, että se unohdetaan ja iloitsi ensi kertaa kaukaisesta epämukavasta asemastaan vesien takana. Siitä asti kuin juna joutui pyyhkäisemään pitäjän äärimmäistä kulmaa, oli kirkonkylä kadehtinut takalistoja, jotka yhtäkkiä olivat muuttuneet liikepaikoiksi. Nyt se jälleen tunsi etuoikeutetun asemansa takalistojen rinnalla. Varmaan ei metsiin täällä koskettaisi, varmaan tyydyttäisiin sotilasmajoitukseen. Oli toki viidessä sadassa venäläisessä rasitusta tarpeeksi yhden kylän osaksi. Kuitenkin painoi uhka alituisesti kirkonkyläläisiä. Kaukaiset taivaanrannat muuttivat heidän silmiensä edessä ääriviivoja, muhkea Kattilavuorikin kävi kuin miksikin paljaaksi limpuksi. Tätä kaikkea ei katsellut ilokseen. Ja sitten tulivat metsien pakolaiset, turvattomiksi joutuneet linnut ja huusivat varoittaen. Turhaa oli tulla etsimään suojaa tänne kirkonkylään, täällä ajettiin ruutia ilmaan, jollei muunkaan tähden, niin huvin vuoksi.

Mäkimatkan nuori agronomi katseli itselleen taloa. Maahisten pellot hän kulki poikki ja pitkin, olipa jo herran kanssa puheissa huonekaluistakin. Herra lupaili tykkänään muuttaa ulkomaille ja oli valmis myymään huonekalustojakin, niin kiusaantunut hän oli. Lennartti Mäkimatka piti komeudesta. Alma Tuuna näki vain sulhasensa ilon ja iloitsi siitä. Ei Tuunan tyttäriä oltu totutettu koreilemaan, Tuunan isäntä, vanha kirkkoväärti oli kätkenyt rahansa, kerrottiin. Minne? Sitä ei kukaan tietänyt.

Häpeällisestä elämästä tuli todistuksia peräperään. Huoposella, kauppiaalla, oli jo täytynyt panna pois palvelustyttö. Kyllä kai Niinimäessä kävisi samalla tapaa. Tuunan pitkä Milja seisoskeli alituisesti nurkissa ryssien kanssa. Pian ei pitäjässä enää ollut ainoaa säädyllistä naista. Eikähän se ihme ollutkaan, kun suuren talon emännätkin, joilla oli isoja lapsia, sillä lailla unohtivat arvonsa. Vihdoinkin viimein Somerin isäntä oli huomannut millä kannalla asiat olivat. Missä hän nykyään oli? Kuinka hän tällä tavalla viipyi? Tuunan vanha Virma oli erään helmikuun päivän ehtoona tullut tyhjänä kotiin ja vanhempi tyttäristä oli ottanut sen vastaan ikäänkuin hän olisi sitä odottanut. Riikka Tuuna oli riisunut hevosen ja tyhjentänyt koko reen, kantaen heinät lampaille, näytti melkein siltä kuin hän olisi reen pohjalta etsinyt jotakin. Riikka ei kieltänyt, että hänen veljensä oli lähtenyt hevosella. Mutta minne, sitä ei hän sanonut tietävänsä. Hän tunnusti senkin, että Arvo Mäkimatka oli lähtenyt samalla hevosella. Täytyi pysyä totuudessa, muuten ei ihmisellä ollut tukikohtaa. Vanha kirkkoväärti ei paljon udellut. Ainahan Somerin isäntä viime aikoina oli ollut matkoilla — hän ei yleensä maininnut poikaansa ristimänimeltä, vaan kutsui häntä Somerin isännäksi — niitä kauppamatkoja kun hän teki Pietariin. Kunhan hän vain muistaisi pysyä erossa keinottelusta. Aika oli petollinen ja ihminen luonnostaan paha. Miksei Somerin emäntä käynyt katsomassa? Eikä lähettänyt lapsiakaan, vaikkei ollut kylmä? Kukaan ei vanhalle kirkkoväärtille vielä ollut ilmoittanut totuutta. Paras olisi tietysti, jos hän pääsisi hautaan siinä uskossa, että hänen lastenlastensa äiti oli kunniallinen nainen. Mutta tuskinpa saattoi toivoa, että vanhus säästyisi totuudelta. Monien muiden — ja suurempien — tapausten pyörteessä hukkui Kankaan miesten matka verraten näkymättömiin. Paanasen Emmi tahtoi kivenkovaan vihkimistä ryssän kanssa. Vanhemmat olivat kauan vastustaneet, mutta mikäpä siinä enää auttoi. Ja siinäkin oli varakkaan talon tytär. Oliko tässä enää kukaan varma itsestään, ei äiti tyttärestä eikä tytär äidistä.

— Kansamme luonto muuttuu, mikä hänestä tuleekaan, sanoi kirkkoherra matalaan kauppias Huoposelle joka oli entinen valtiopäivämies ja kaikin puolin kunnon ihminen, — kun tässä nyt nämä ryssänlapset alkavat syntyä, kasvaa ja ottaa haltuunsa äitiensä maan.

— Ja siellä etelämpänä kun vielä kuuluvat kiinalaisetkin jättävän seurakuntiin jälkeläisiä, vastasi kauppias ja ravisti päätään.

— Kyllä nyt Suomen papistollakin on vaikeat ajat: rohkeasti tulisi puhua ja varoittaa, mutta yhtäkkiä voi saattaa koko maan vaaraan, jollei itsestäänkään välittäisi.

Pitäjäläiset tunsivat sielunpaimenensa rohkeuden näissä varoittamisasioissa. Hän ei totisesti pelännyt henkeään. Peittelemättä hän sekä saarnatuolissa että liikkuessaan pitäjällä puhui tapainturmelusta vastaan. Kirkon ystävät olivat usein huolissaan hänen puolestaan ja suorastaan salasivat häneltä erinäisiä asioita. Niinkuin esimerkiksi viinanpolton Kankaan pitäjän sydänmailla. Kemppainen poltti korvessa ja hänen viinansa oli kuuluisaa. Lakimiehetkin Helsingistä ostivat sitä matin taskuunsa, lähtiessään käräjiltä kotiin. Helposti olisi voinut päästä hengestään, joka olisi ilmiantanut vanhan Kustaan. Sellainen tulisielu kuin Nahinen olisi oikopäätä syössyt keskelle Kemppaisen tehdasta ja omilla käsillään hajoittanut kaikki tyynni. Mutta Kankaan kirkkoherra olisi saanut Kustaasta pahan vihamiehen! Ja tarvitsevathan oikeastaan kaikki täällä viinaa lääkkeenään. Kaikenlaisia uusia kuumetauteja ilmeni yhtämittaa. Ja sitten panivat venäläiset arvoa hyvälle viinalle. Hyvällä viinalla heidät sai taipumaan paljoon. Niin että Kustaa poltti rauhassa. Vastaiseksi.

Ostettavissakin venäläiset kuuluivat olevan. Mutta raha täytyi antaa niin salaa, ettei antajan oma ajatuskaan siitä tietänyt.

Paljonkohan tuollaiselle upseerille saattoi tarjota? Tai oikeastaan: mitenkähän vähään hän tyytyi? Saattoi tuottaa itselleen suurta vahinkoa, jos tarjosi liian vähän: sata markkaa oli liian vähän, mutta viisi sataa ehkä liian paljon. Vai kuinka olisi ollut? Haapalan herra oli ehkä antanut tuhat. Eikä se paljon ollutkaan, jos onnistui.

Pappilan navetasta oli kadonnut kana, keskellä selvää päivää. Oliko nyt kana livahtanut ulos ja joutunut kettujen saaliiksi? Vai olisiko joku sinelliniekka viekotellut sen käsiinsä, vääntänyt siltä niskat nurin ja pistänyt poveensa? Paanaselta katosi aitasta suuri suolattu siankinkku, suksia katosi porstuvista ja sukkia pellinnuorilta. Selvää oli, minne Marjelinin lesken lammaskin syksyllä oli joutunut. Turhaa oli rovastin siitä saarnata paukuttaa. Varkaat eivät olleet hänen seurakuntalaisiaan.

Tällaisia outoja tapahtumia sattui joka päivä. Niihin tottui ja ne kävivät yksitoikkoisiksi. Elämä kului alituisesti pauhaten, ilman rauhaa ja hiljaisuutta. Oliko sen vauhti vieläkin kiihtyvä? Miten? Alettaisiinko metsiä kaataa täälläkin?

Metsien hävittäminen ja juoksuhautojen rakentaminen talojen läheisyyteen tuntui olevan kaiken onnettomuuden huippu, sillä kerralla. Parannan isännän kohtalo häämötti kammottavana hävitettyjen metsien ja piikkilanka-aitojen takaa.

Ulkonaisesti oli kaikki oikeastaan ennallaan. Olisi itse asiassa saattanut luulla, että taloissa Tuunajärven rannalla elettiin entiseen tapaan. Varhaisessa aamuhämärässä alkoivat jäätyneet ovet paukkua ja ilmestyi tuli tallien ja navettojen kuuraisiin ikkunoihin. Samalla lailla oli tapahtunut vuosikymmenien aikana. Kolme kertaa päivässä vuorottelivat Somerin ja Mäkimatkan ruokakellot. Somerin ruokakellolla oli paljon heleämpi ääni, ei voinut erehtyä niiden äänistä. Pappilassa ei ollut kelloa enempää kuin Tuunassakaan. Koko päivän nousi sauhu talojen piipuista, varhemmin kaikista, myöhemmin vain yhdestä, Somerin. Koko päivän mittaan keitettiin kotoisten liesien ääressä kahvia ja valmistettiin kolme vankkaa ateriaa, niin erilaisia kuin talot muuten järjestykseltään olivatkin. Pappilassa söi vuokraajan väki omalla puolellaan, Nahiset, kirkkoherran väki, omallaan. Nahisella syötiin paljon maitoruokia, puuroja ja vellejä. Myöskin sieniä oli, kalaa ja vihanneksia. Ruustinna kiivaili vihannesten puolesta, antoi kevätkaudet pitäjäläisilleen ilmaiseksi kaalintaimia, mansikantaimia ja kaikkia mahdollisia taimia, mutta jos hän juhannuksen aikaan sattui tulemaan lahjoittamiensa taimien pariin, niin olivat ne tavallisesti henkihieverissä. Koulukeiton oli ruustinna saanut aikaan kolmessa koulussa pitäjällä ja näiden kautta hän toivoi terveellisemmän ja monipuolisemman ruokajärjestyksen leviävän kansan keskuuteen. Hän oli päättänyt ettei levähdä, ennenkuin on saanut koulukeiton kaikkiin pitäjän kolkkiin. Pappilassa kuivattiin, keitettiin ja suolattiin vihanneksia talveksi. Pitkillä rihmoilla riippui kellarien katoissa sekä sieniä että kaloja ja omenia. Pytyt, saavit ja tiinut olivat täynnä eivätkä anteliaan pöydän äärestä milloinkaan loppuneet vieraat. Perheen jäsenet siunasivat vuoronperään ruuan sekä aterialle asetuttaessa että aterialta noustessa. Kirkkoherra pani suuret valkoiset kätensä päällekkäin, sulki silmänsä ja puhui vapaasti, tavallisesti vain muutaman, mutta syvästi tunnetun sanan. Ruustinna käytti niitä sanoja, joita hänen isänsä kotona oli käytetty — pieni runo se oli, neljä säettä — ja lapset lausuivat tai oikeastaan lukivat ulkoa saman runon, vaikka isä kaikin keinoin koetti teroittaa mieliin, että jokainen sanoisi sen mitä kulloinkin ajatteli ja tunsi eikä mitään ulkoa opittua. Se oli ilonhetki isälle, kun vanhin lapsista, Jeremias, joka oli kymmenen ikäinen, todella kerran alkoi oman rukouksensa. »Me kiitämme sinua, rakas taivaallinen Isä, että taasen tänään annat meille…» Siinä lapsi kuitenkin avasi silmänsä ja nähdessään Haagarin ja Lyydian oudosti tuijottavan itseensä lensi tulipunaiseksi ja huusi ilmoille sanan: »Ruokaa». Sen jälkeen taisteli hän itkua vastaan, ja isä ja äiti riensivät hänen avukseen. Ateria kului heidän hilpeästi keskustellessaan vieraan isännän kanssa, joka sillä kertaa sattui olemaan pappilassa. Kun äiti toisen kerran pani puurovadin kiertämään, juoksi Jeremias keittiöön eikä enää tullut. Isä kiitti aterialta noustessa hänen puolestaan eikä poikaa nuhdeltu siitä että hän oli laiminlyönyt tehtävänsä. Päinvastoin oli isä hänelle entistä hellempi ja siitä lähtien ruvettiin häntä, Jeremias Nahista, pitämään pappisalkuna. Hän oli vaaleatukkainen enkelimäinen lapsi, silmäluomet jonkin verran tulehtuneina. Isänsä näköinen ja tapainen oli Jeremias, Haagar, Lyydia ja Esteri tulivat äitiinsä, olivat tummia, toimeliaita ja iloisia Molemmat nuoremmat vastaiseksi kuitenkin enimmäkseen tekivät pahaa. Haagar luki sentään jo pöydässä ruokaluvut. Esteri ainoastaan oli todellinen Kankaan pitäjän kansalainen, hän oli syntynyt täällä, hän. Sanomattakin on selvää, että Nahiset olivat raittiusväkeä. »He ovat niin hyveellisiä, että ovat paheellisia», sanoi Arvo Mäkimatka heistä ja rypisti nenäänsä.

Sylvi Somerin keittiönlieden ääressä hallitsi kaupunkilainen keittäjätär. Laitettiin paisteja ja hyytelöjä, otettiin auki säilykerasioita. Tyhjiä peltipurkkeja oli talon nurkissa läjittäin. Ei milloinkaan puuttunut Somerin kellarista sardiineja, hummereja tai erilaisia juustoja. Myöskin oli aina tarjolla olutta. Pikkuleivät ja jälkiruuat olivat kuuluisat kautta pitäjän. Nahalla päällystetyillä ruokasalin tuoleilla istuivat lapset potkien tuolien messinkinastojen ja pöydän heloja sekä alituisesti riidellen syömistä vastaan. Irja ei olisi syönyt muuta kuin jälkiruokia, Lauri ja Siiri eivät kärsineet maitoa ja juuri sitä heidän olisi pitänyt syödä. Joka suupalalta täytyi äidin luvata heille palkinto. Isä oli vaatinut, että piti syödä kaikki mitä oli pantu lautaselle. Mutta lapset säikähtivät siinä määrin hänen ankaraa katsettaan, että he rupesivat itkemään ja äidin täytyi nyt luvata sekä karamellit että marmelaadit ja ohukaiset ennenkuin he rauhoittuivat. Fedja-sedän polvella totteli Irja ihmeellisesti. Lapsi oli niin heikko, että täytyi välttämättä syödä, selitti setä, ja kun setä pisteli hänen suuhunsa paistia ja munaa, niin hän söi. Fedja-sedällä oli sellainen mainio tapa taltutella lapsia. Ja kun he yrittivät ruveta vastustelemaan, niin hän alkoi jutella, teki sadun ja näytti käsillään suuren eläimen, joka tulee sellaisten lasten luo, jotka eivät syö. Se oli hirveä krapu tai hämähäkki. Pedolla oli viisi laihaa valkoista, julman pitkää jalkaa, yhdessä jalassa sormus. Sormus teki, ettei petoa kuitenkaan kovin pelännyt. Sitten piirsi Fedja-setä savukelaatikkonsa kanteen niin laihan lapsen, että se oli kokoonpantu pelkistä pitkistä viivoista: se oli Irja! Sellaiseksi tulee, kun ei syö. Nyt teki setä tulitikuista pöytäliinalle toisen lapsen: se oli Lauri. Kun Siiri näki nämä kuvat, tarttui hän kaksin käsin maitolasiin ja joi, joi pohjaan saakka niin että kulisi. Fedja-sedän ymmärsi hänen äänestään ja käsistään, ei tarvinnut osata hänen sanojaan. Isänkin täytyi naurahtaa Fedja-sedälle, kun hän katseli hänen mutkiinsa. Mutta hän nousi heti ylös ja meni totisena pois, ikäänkuin hän olisi katunut hymyään. Lapsentyttö Liisa naureskeli pöydässä palvellessaan niin että hänen emäntänsä tuon tuostakin täytyi muistuttaa hänelle, ettei se sopinut. Sylvi-rouvan maidonvalkeat kasvot vetäytyivät niin tummaan punaan, että erotti pehmeän untuvankasvun hänen korviensa seuduilla: mokomakin ruma tyttö kehtasi! Liisa lakkasi, tulipunaisena hänkin, nauramasta, mutta hänen rehevä maaseutulainen nuoruutensa värähteli hänen tahtomattaankin kalpean muukalaisen läheisyydessä. Everstin kirjuri oli aikaisemmin katsahtanut häneen kuin iloiseen koiranpentuun tai muuhun nuoreen elukkaan. Nyt ei hän enää häneen katsahtanut, mutta saattoi vaistota, että hän muisti hänen läsnäolonsa ja otti sen lukuun. Fedja-setä soitti viulua. Ei yksin koira ulvonut sitä kuunnellessa, vaan lapset itkivät, Siiri varsinkin. Eivätkä äidinkään kyyneleet olleet kaukana. Fedja-setä soitteli joitakin omia itkujaan tai suuria surujaan. Kuka hänet tiesi, kun ei hänen kanssaan saattanut puhua. Isäntä oli ainoa, joka ei heltynyt. Hän pysytteli soiton aikana ulkosalla.

Mäkimatkan ruokakello läjäytteli kuin kelpo aisakello korkeudestaan. Se olikin aisakello eikä mitään muuta, sillä tytär oli naimisiin mennessään vienyt kodistaan yksin ruokakellonkin. Mäkimatkan heleä-ääninen kello oli ollut tuttu kautta pitäjän, siinä oli ruotsalaisia kirjoituksia ja vanha vuosiluku, isäntä vainaja oli saanut sen ostaessaan talon, ja nykyinenkin isäntä pani sille suurta arvoa. Mutta ainoalle tyttärelleen pani hän vieläkin suuremman arvon ja Sylvi sai kellon. Mäkimatkan torpparit ja muonarengit kuulivat kyllä ruoppakuopilleen senkin aisakellon äänen. Mäkimatkan maat eivät enää olleet niin suuret, sitten kun isäntä oli jaellut niitä oikealle ja vasemmalle. Omat talot oli jo Eevertillä, Atella ja Laurilla — emännät vain puuttuivat, mikä siihen lieneekin ollut syynä, etteivät Mäkimatkan pojat naineet. Arvo oli vuosikausia aikonut, mutta valmista ei tullut. Lennartti yksin muodosti poikkeuksen, hän haki jo taloa viedäkseen sinne kihlatun emäntänsä Alma Tuunan. Jonni ja Harald — eli Haruksihan häntä kutsuttiin — olivat vielä kotona, mihinkään kouluun ei heitä tahtonut saada. Ja kotona oleilivat Eevertti, Atte ja Laurikin, vaikka heillä oli talot. Ihmeellistä sukua pysyttelemään yhdessä, pojat viihtyivät vain siinä isän ja äidin ympärillä. Ei missään saanut sellaista vapautta, väittivät he, eikä sellaista ruokaa. Ei kukaan osannut esimerkiksi siitä nelijalkaisesta, jota kutsutaan siaksi, tehdä sitä mitä äiti ja vanha Piina siitä tekivät. Kinkut ja syltyt sulivat kielelle, kun he niitä olivat pyöritelleet, vanutelleet, venytelleet, puserrelleet ja nuijineet. Tämä nelijalkaisen liha Mäkimatkassa olikin halutuinta hengenpidintä. Kolme kertaa päivässä sitä tarjottiin säännöllisesti sekä väenpöydässä että haltijoiden aterioilla — syötiin eri pöydissä, ei siksi että ruoka näissä pöydissä oikeastaan olisi ollut huonompaa tai parempaa, vaan sentähden, että juomat olivat toiset. Isäntä käytti miestä väkevämpää, aina Kemppaisen korpirojusta alkaen kalliisiin kaupungin juomiin asti. Eivätkä pojatkaan sylkeneet lasiin, vaikka joivat kohtuudella. Lennarttia suorastaan voi sanoa raittiusmieheksi, eikä suinkaan Tuunan tytär häntä muuten olisi ottanutkaan, niin hurskaita kuin tuunalaiset olivat.

Iloinen talo se oli Mäkimatka. Siellä soitettiin ja laulettiin aamusta iltaan, siellä oli harput, huilut ja kanteleet. Kun isäntä vaan Helsingistäkin tuli, niin aina hän jonkin uuden piipattimen kuljetti mukanaan, mikä soitti kiertäen rullaa, mikä soitti kun sen veti niinkuin kellon, mikä lauloi. Ja oli siinä kuin parhaimmilla markkinoilla, kun isäntä joskus toisellakymmenellä ollessaan pani kaikki pojat vinguttamaan harppuja, huiluja ja muita renkuttimia yhtaikaa.

— Pappa on taas ottanut koreasta pullosta, naurettiin väentuvassa.

Yhtäkkiä saattoi ovi avautua ja pappa astui sisään, hyllyen sekä ulkonaista että sisäistä hyvinvointia.