Kurjet

KURJET

Kuka olisi uskonut, että viikossa kaikki niin voi muuttua? Kuka olisi uskonut, että seitsemää päivää myöhemmin Kankaan kirkonkylässä varustauduttiin lähtemään sotaan? Samat miehet, jotka viikko sitten vielä rauhallisina olivat nukkuneet talojen pirteissä seinäkaappiensa alla, kiersivät nyt asekuormia ja tyhjinä odottavia ajopelejä työväentalon edustalla, valmiina heittäytymään istuimille ja lähtemään sodan seikkailuihin. Siinä olivat Mäkimatkan rengit Janne ja Jere, itselliset Linteeni, Aaltonen ja Halme, Rajalan vanhimmat pojat sekä lisäksi kymmenkunta muuta nuorta miestä. Johanssonnin Karoliina etsi vielä viime hetkessä neulaa-lankaa kiinnittääkseen nauhan veljensä Linteenin hihan ympärille ja Rajalan muori tyrkytti poikiensa povitaskuun kahvipulloa, jonka hän oli tuonut heille evääksi.

— Juotte jäällä, pyyteli hän, — panin ensin paperiin ja sitten neljä sukkaa päälle. Se on kuumaa vielä, vaikka juotte Ummen saaren tuolla puolella. Otatte sitten sukkaparin kukin taskuunne. Ihka uusia sukkia, itse olen kehrännyt langat ja kutonut. Kahvi on varmasti kuumaa vielä Ummen saaren tuolla puolen.

Kukaan ei kuitenkaan kuunnellut häntä. Hänen tyttärenpoikansa Eemeli ja Iivari latoivat muun sakin joukossa selkäreppujaan kuormaan ja jäivät sitten sytyttämään savukkeitaan muonareen ympärille, missä Mirja, Niinimäen topakka palvelustyttö istui leipäsäkkien päällä, ohjakset käsissä, valmiina minä hetkenä tahansa käskemään hevostaan liikkeelle. Se oli Tuunan vanha Virma, sama joka aikoinaan oli saattanut asemalle Somerin isännän ja Arvo Mäkimatkan. Se ei ollut edellimmäisenä joukossa, se oli aivan loppupäässä ja oli Kemppainen kironnut, kun Tuunasta oli pantu tällainen koni. Mäkimatkasta oli toki annettu säädyllinen hevonen. Se olikin jonossa ensimmäisenä. Eikä Somerin ja Paanasenkaan hevosissa ollut mitään moitittavaa. Tämä hevosasia oli huomioon otettava seikka sen tähden, että se todisti eri talojen suhdetta punaiseen liikkeeseen eli kansan vallankumoukseen.

Aaltonen ja Halme tulivat portaille pistimet pystyssä. Heillä oli uudet sarkavaatteet ja hyvät saappaat. Punaiset nauhat lakkien ympärillä ja käsivarsissa hohtivat komeasti. Hiiron Manta, joka nyt niinkuin marraskuussakin, oli otettu emännöitsijäksi talolle, hyppäsi heidän perässään ja kysyi kuka oli unohtanut tumppunsa. Aaltosen ne olivat. Hän pyöräytti Mantaa vyötäisistä ja Manta kurkottautui innoissaan varpailleen ja kosketti terävää pistimen päätä pojan selässä.

— Kumpiko se nyt on se japanilainen? kysyi hän tärkeän näköisenä.

— Minulla se on japanilainen, sanoi Halme.

— Jaa niin, sanoi Manta, — tämä puukonmuotoinen. En opi erottamaan vaikka ihme olisi.

— Opi helvetissä sellainen asia, kun olet sellaisella paikalla, sanoi Aaltonen, vetäen kintaita käsiinsä. — Tämä minun nelisärmäiseni on venäläinen, pane se mieleesi.

— No, katso nyt, opetti Halme, — tässä on lappeessa tällainen uurros, siitä pääsee veri hyvästi. Tämä on japanilainen…

— Nelisärmäinen on venäläinen ja se on japanilainen, josta veri pääsee hyvästi, hoki Manta kuin läksyä.

— Lahtarien veri, sanoi Aaltonen tyynesti, ikäänkuin olisi ollut puhe pikkuvasikasta, joka oli otettava hengiltä.

— Ettekös te nyt tosiaan huoli tätä kahvia, kuului Rajalan muorin ääni, — kun minä sieltä asti lähdin sitä tuomaan.

— Meillä on matkalla kahviasemia useampiakin, huudettiin joukosta. —
Nyt on kansalla valta!

— Niin, naurettiin, — juokaa te muori, itse kahvinne. Kyllä vallankumous ruokkii väkensä. Antaa tyttöjen keittää ja hypätä, onhan Tuunajärven rannalla taloja ja taloissa tyttöjä.

— Kyllä minä niin mielelläni olisin tämän antanut vaikeroi muori kaikista kielloista huolimatta. — Kun ne jäivät äidistään niin pieniksi nuo pojat ja minä olen ne hoitanut… Tuon Iivarin ja Eemelin. Ja sitten isä on niin tätä lähtöä vastaan. Ja minäkin olen heille sanonut, että…

— Olkaa hiljaa nyt, huusi Johanssonnin Karoliina. — Antakaa sukat pojille ja pistäkää kahvi poskeenne. Hyvää se vanhalle tekee.

Muori ei kuitenkaan vaiennut.

— Minä olen heille sanonut, että joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu…

Muonakuorman ympärillä rämähti nauru. Mäkimatkan renki-Aatu oli ottanut taskustaan viinapullon ja tarjosi naukkua Mirjalle. Hetken tyttö arasteli. Hyi, ei hän ollut milloinkaan ottanut! Koska nyt kuitenkin oli sotaan lähdössä, niin kai sitä piti karaista luontoaan. Tuskin oli kuitenkaan tulinen juoma mennyt alas hänen kurkustaan, kun hän jo päästi niin hirveän irvistyksen, että kasvot olivat kuin vastasyntyneellä lapsella ja sihinä kävi kuin kissan sylkiessä. Miehet nauroivat.

— Pakana, sitä tyttöä!

— Eivät saa järjestyneitten heilat olla niin hempeitä.

— Taitaakin istua porvari hänen nahoissaan.

— Olkaa te… Pitäähän yhden pysyä raittiina, kun te kaikki keikahdatte hankeen.

— Hiidessä, eikö jo lähdetä? huudettiin jostakin ärtyneesti. — Mitä siellä sisällä kuhnaillaan. On tarkka käsky olla asemalla ennen aamujunan lähtöä.

— No, Mikko, otatko sinä?

Pullo oli tullut nuoren Mikko Salenjuksen kohdalle eikä poika ensi silmänräpäyksessä tietänyt miten suhtautua tarjoukseen. Jos koskaan, niin piti hänen tällä hetkellä olla mies, mutta äidin kiellot kaikuivat vielä hänen korvissaan. Isäkin tuli samassa sisältä ja asettui äidin puolelle huomauttamalla, ettei pojalle tarvinnut tarjota: hän oli vielä tottumaton. Myöskin Mirja keikautti itsensä toiselta syrjältä leipäsäkkiä toiselle ja, taputtaen poikaa puhdasihoiselle poskelle, sanoi:

– Lapsihan se on vielä.

Silloin tarttui Mikkoon kuuma vimma, hän ravisti tytön käden luotaan ikäänkuin se olisi ollut syöpäläinen ja otti askeleen sitä suuntaa kohti, minne pullo oli hävinnyt. Hän ojensi vapisevat kätensä ja sai kiinni pullosta. Hänen koko miehuutensa oli vaarassa ja saattoi pelastua vain tällä tavalla.

— Kas, kas, se poika on jo valmis sotamies!

– Ehket käännykään Mantan kanssa takaisin, vaan lähdet rintamalle?

Outo huuma oli karannut läpi pojan jäsenten. Hetkisen piti hän silmiään kiinni. Mirjan käsi oli jo taasen hänen leukapielissään eikä hän sitä estellyt.

— Ei, en minä Mikkoa päästä, puheli tyttö. — Eikö niin: me saatetaan pojat asemalle ja tuodaan sitten hevoset kotiin. Oikein totta: ei kukaan yksinään tätä roikkaa kotiin tuo, nehän ovat nuoria hevosia nuo, mitkä on lähetetty Mäkimatkasta ja Somerilta. Me mennään sitten yhdessä rintamalle Mikon kanssa. Vai ettekö te luule minun osaavan vetää housuja jalkaani.

Naurajat olivat tytön puolella.

Nuori Mikko selvisi hiukan ja katsahti isäänsä. Mutta isä oli selinpäin ja puheli ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut.

— Pääsen minä yksinänikin! huusi poika tulikuumana ja paiskasi Mirjan käden olkapäiltään, — en minä ämmiä tarvitse seurakseni!

Hän sai nyt vuorostaan naurajat puolelleen ja yltyi jatkamaan.

— Ja siksi toiseksi: jään jo tälle matkalle, jos katson sopivaksi. Jollette saa hevosia kotiin, niin antaa laukata pitkin Tuunajärveä, onhan siinä tilaa. Mitä porvarien hevosten on väliä!

Taas naurettiin. Kaikki eivät kuitenkaan olleet tässä ryhmässä. Monet pojat kävelivät aivan yksikseen ja polttivat. Venäläisiä tuli paikalle. Johan Kits oli heidän joukossaan. Hän kysyi Salenjukselta mitä odotettiin ja sai kuulla, että Kemppainen ja Johanssonni olivat menneet noutamaan säästöpankista rahaa. Kauppamies ei ollut toissapäivänä luovuttanut avaimia ja eilen hän oli ollut matkalla. Oli mahdollista, että oli täytynyt ryhtyä murtamaan lukkoja. Niin, myöhästymisen vaara jo oli kuormat eivät olleet keveät. Että uskalsikin Huoponen vastustella.

— Minne ne meidän pojat menivät? toisteli Rajalan muori, pidellen kahvipulloa olkaansa vasten kuin lasta. — Ei tule hyvää, ei tule hyvää. Olisivat ottaneet edes tämän pullon. Kahvi pysyy lämpimänä tällä tavalla kun panee paperia ensin. Sen keinon opetti ruustinnavainaja, Relanterin rouva.

— Mitä siinä hoette ja valitatte, huusi vuorostaan Manta portailta. — Sanokaa pojille hyvästi ja lähtekää kotiin. Ei tämä lähtö sen kummempi ole kuin markkinareissu. Minä totuin tähän kaikkeen jo marraskuussa niin että ei se minusta ole yhtään mitään. Mikäs tässä eteen tuli: kun porvarit tahtoivat lujaa järjestysvaltaa työkansaa vastaan ja perustivat verikaartejansa, niin ei suinkaan siinä työkansa voi antaa itseään teurastaa niinkuin lampaita. Katsokaas, muori, se oli pakko. Ei suinkaan työkansa tätä huviksensa tee. Ja sinäkin, Helmisen Jenny, saisit lakata itkemästä. Kurssinhan sinä heikoilta päiltä viet, kun noin itket. Kas, meidän pojilla on aate, eivät ne kaadu. Mutta lahtareita kaatuu kuin heinää. Kas, eivät ne osaa, kun ei heillä ole aatetta, vaan käsi vapisee. Minä totuin tähän jo marraskuussa niin että tämä on jo niin mukavaa ja tuttua. Aijai, silloin parhaimpana aikana pantiin pataan kokonainen hieho ja perunoitakin vain tynnyrittäin. Ja kai tästä vielä nytkin tulee sama, jahka oikein päästään alkuun. Jenny sinä… älä hiidessä, ei sinunkaan solttusi kaadu, hän on samoja tovereita ja tunnustaa kansan vallankumouksen.

Muori oli tullut portaiden eteen ja tähtäsi katseellaan tyttöön, joka punaisessa villaröijyssään liikuskeli portailla, vilun takia tömistellen jalkojaan permantoon.

— Siellä sisälläkö ne ovat… Eemeli ja Iivari? kysyi muori ja nousi jo portaita.

— Älkää te tänne, torjui Manta, — kyllä minä käsken pojat.

Mutta muori tunki hänen kintereillään läpi eteisen ja juhlasalin, jotka olivat täynnä vaateläjiä, punaista kangasta, kirjapinkkoja, tyhjiä ja täysiä pulloja, pahnoja, tilapäisiä vuodesijoja ja kiireisen syönnin jälkeen jätettyjä astioita, kirjastohuoneeseen. Siellä seisoivat todella pojat, seisoivat kahden ikkunan ääressä ja tupakoivat. He eivät tulleet iloisiksi. Näytti siltä kuin he olisivat aikoneet lähteä muoria pakoon. Ymmärsihän sen, niin hienoja kuin he nyt olivat. Minnekäpä he kuitenkaan olisivat päässeet, olihan muori heidät jo nähnyt. Hän lähestyi heitä nöyrästi ja hiljaa. Uusissa puvuissaan, nauhoissaan ja pistimissään saattoi heitä tuskin tuntea samoiksi, joita lapsina oli puettanut ja kylvettänyt.

— Ehkä minä sitten vain jätän teidät Herran haltuun, sanoi hän.

Hän ei enää puhunut pullosta. Ei hän myöskään itkenyt. Hän ei oikein tuntenut poikia. He ojensivat hänelle kätensä ja lähettivät terveisiä kotiin. Hän puolestaan toisti »Herran haltuun» ja kääntyi lähtemään. Mikä paikka tämä olikaan, jossa oli tällaiset määrät papereja. Nukkuiko noilla pahnoilla ihmisiä? Salenjusko se istui pöydän takana kirjoittamassa? Mitä hän kirjoitti? Mitä varten Ahvenainen läjäytteli papereihin sinettejä? Paperiin jäi pyöreä sininen merkki ja jokin kirjoitus. Pidellen toisella kädellään kiinni pöydistä ja toisella painaen kahvipulloa rintaansa vasten, muori pääsi läpi huoneiden portaille ja alkoi astua niitä alas. Hän oli niin pökerryksissä, että hän luuli venäläisen sotamiehen aikovan ryöstää pullon, jota hän kantoi, vaikka ystävällinen solttu päinvastoin oli aikonut auttaa häntä portaista.

— Tämä on sama, joka varasti Marjelinin lesken lampaan, sanoi muori peittelemättömän kylmäkiskoisesti niinkuin lapsi. — Tunnen minä hänet. Hän sen vei, eikä ollut pimeäkään. Näytän vaikkapa paikankin metsässä, missä hän sen tappoi. Siellä odotti kaksi muuta ryssää.

Sotamies ei ymmärtänyt muorin ilmiantoa ja hymyili ystävällisesti. Manta puolestaan naurahti, että kuka nyt enää ajattelee Marjelinin lesken lampaita. Marjelinin leski saa karjaa miten paljon tahtoo. Nyt voi ottaa navetasta, mistä vain. Mikä talo siinä nyt olisi likimpänä?

— Minä en enää koskaan näe poikia, höpisi muori, hävitessään ihmisjoukkoon, joka oli yhtäkkiä melkoisesti suurentunut ja jossa jotkut itkivät, jotkut nauroivat ja useimmat seisoivat äänettömässä ihmetyksessä.

Salenjus astui nyt vähitellen portaille ja silmäsi tielle. Sitten hän hyppäsi alas portaita ja asettui ensimmäiseen niistä reistä, jotka odottivat talon edustalla.

— Täytyy tästä mennä katsomaan, mitä pirua he näin viipyvät.

Hän katui, että oli päästänyt Kemppaisen säästöpankkiin. Hän, suoraan sanoen, epäili, että Kemppainen voi ottaa rahoja itselleen. Johanssonni kyllä oli rehellinen mies, mutta niin typerä, että Kemppainen hetkeksi saattoi lähettää hänet pois ja sillaikaa mättää saappaanvartensa setelejä täyteen. Olisi pitänyt itse lähteä ottamaan rahoja. Kemppaisen teki kuitenkin sinne niin mieli ja saattoi olla yhdeltä kannalta katsoen parempi, ettei mennyt pankkiin, siltä kannalta nimittäin, että tämä vallankumous ehkä ei onnistuisikaan ja että vielä pitäisi joutua vastaamaan teoistaan porvari-perkeleille. Ei siksi, että mitään vaaraa oli. Olivathan punaiset joka paikassa lyöneet lahtarit ja kelpo puhdistus oli täälläkin joka tapauksessa toimitettava ennenkuin uudesta yhteiskunnasta saattoi mitään tulla.

Rakkaus on kattilassa, mutta vihan täytyy palaa alla! Muuten ei tule valmista.

Tällaista se nyt on tämä työväen vallankumous! Tässä hän, Salenjus, Mäkimatkan entinen orja, vapaana laskettaa Mäkimatkan Liinaharjalla ikäänkuin se olisi hänen omansa. Ja omahan se onkin. Ei kukaan tule siihen mitään sanomaan, tai jos tulee, niin saa pyssynpiipusta. Ei ihme, että rahavallan korpit koikkuvat ja sylkevät kiukkua ja herjausta työväenliikettä vastaan. Kateeksi käy. Mutta työn jättiläinen on kerrankin irroittanut kätensä kapitalismin grottemyllystä ja raataa nyt omaksi hyödykseen. Työn jättiläinen on kerrankin ottanut haltuunsa työn tulokset. Kukkarovalta vapisee. Saakeli sentään, mitenkä tämä onkaan juhlallista.

Akseli Salenjus, Mäkimatkan muonarenki, tunsi siinä, ajaessaan täyttä laukkaa läpi kylän, aavistamatonta iloa. Ei milloinkaan ollut tuntunut näin mukavalta. Kuinka monet kerrat hän olikaan Mäkimatkassa palvellessaan ajanut tätä hevosta, mutta kuinka aivan toista oli ollut. Siinä se juuri oli ero: silloin tuli koska hyvänsä joku haltiaväistä katsomaan ja vaanimaan ja määräilemään, ja riisti voitot kukkaroonsa. Nyt teki niinkuin itse tahtoi, otti hevosen ja ajoi niinkuin tahtoi. Siinä se oli ero. Ja tällainen olo tulee nyt kaikelle työkansalle. Se Eevertti pakana se aina tuli ja pani: ehkä lähdettäisiin… ehkä koetettaisiin… ehkä mentäisiin, ehkä ja ehkä! Kerrankin tuli ja loi ojaa viikon miesten mukana eikä antanut hengenrauhaa. Varmaan hän on sillä toisella kulmalla harjoittanut lahtareja. Täytyy nopeasti soittaa sinne, että vangitsevat ennenkuin pötkii tiehensä… Saakeli sentään, ei humalassakaan ollut koskaan ollut näin mukavaa. Toisen näköinen oli nyt kyläkin. Raatajat seisoivat pystyssä päin ja vartioivat vallankumouksen turvallisuutta. Teiden risteyksissä heitä oli, jyvämakasiinien ovilla he pitivät vahtia. Punaiset merkit hohtivat kuin tuli. Ne olivat kipunoita vallankumouksen tulesta. Rakkaus on kattilassa, mutta viha palaa alla. Postikonttoria lähetessä Salenjus pidätti hevosen.

— Eikö Kemppaista ja Johanssonnia jo kuulu? huusi hän vahdeille ja kun eivät he mitään tietäneet, mutisi hän vain, että mikä piru niitä viivyttelee.

Ja hän huusi saman kysymyksen vielä niillekin vahdeille, jotka astelivat pitäjän jyvämakasiinin edustalla, vain senvuoksi, että tuntui mukavalta hihkua ja huutaa ja muistuttaa poikasille, ketä heidän nyt oli totteleminen. Toisen näköisiä totisesti olivat ihmisetkin. Ei tarvinnut muuta kuin katsoa Johanssonnin tihrusilmäiseen Karoliinaan: niinhän hän puhui kuin itse Fiina Juuri! Ja nyt tuossa Niinimäen kesti-Maija: eikös tuo pysähtynytkin tiepuoleen ja niiannut syvään niinkuin ennen kirkkoherralle. Valta oli siirtynyt… Ja entäs Mäkimatkan Haru — mistähän tuo tulee? Kuinka hän uskaltaakin olla liikkeellä? Eikö hänelle tullutkaan määräystä, että on pysyttävä kotiarestissa? Sanooko tuo jotakin, kun meni märäksi tämä Liinaharja? Hetkiseksi pysähtyi pulppuava ilo entisen muonarengin rinnassa ja jännitys astui tilalle: sanooko Haru jotakin hevosesta?

Hän veti ohjaksia taaksepäin, nosti lakkia ja kysyi eikö Haaraltti herra ollut nähnyt Johanssonnia ja Kemppaista. Sydän seisahduksissa hän tuijotti entisen isäntänsä poikaa silmiin.

Mäkimatkan nuorin poika vastasi kohteliaasti, ettei ollut nähnyt ja otti taskustaan paperossilaatikon.

— No, nyt lähdetään sitten rintamalle, sanoi hän.

— Niin aina pitäisi. Juuri siksihän minä Johanssonnia ja Kemppaista…

— Onkos tietoa, missä asti se rintama nyt on?

— No ei ole sen tarkempaa kuin että asemalla on määrä olla ennen aamujunan lähtöä. Mutta voitolla punakaarti kaikkialla vaan on.

— No niin näkyy lehdestä… Onpa nyt kaunis ilma ajaa. Ei nyt palele.

— Sellaista lauhaa tämä on ollut koko talvi.

— Onpa se hyvä, kun on vaatteista puute niin toisella kuin toisellakin puolella.

— Niin aina, niin aina.

— Ettekös ota vielä savuketta. Ottakaa pois pari kappaletta taskuunne.

Salenjus otti ja kiitti. Heti kun hän oli sen tehnyt, hän tunsi, ettei olisi pitänyt ottaa. Nyt jäi Haru siihen luuloon, että hänellä, Harulla, on odotettavissa joitakin erikoisia etuja vallankumoukselta. Vaan pelkäsipäs. Ei koskaan ennen hän ollut tuolla tavalla nostanut lakkiaan eikä puhunut Salenjukselle noin arvokkaasti. Pelkäsipäs nahkaansa ja tunsi, että valta on siirtynyt. Ei puhettakaan hevosesta. Haru ei uskaltanut. Salenjus totesi tämän kaiken, mutta niin kirkkaana kuin hänen ilonsa äsken oli ollut, ei se enää palannut.

Säästöpankin siisti uusi talo tuli näkyviin. Sekin oli nyt oma, nimittäin kansan oma. Kansan valtuutetuilla oli siellä määräämisoikeus eikä porvareilla ja kukkaroäijillä. Äskeinen riemu olisi syystä voinut palata, mutta sitä ei kuulunut. Se oli ollut kuin iloinen lintu. No, kyllä se siitä vielä palaa. Ja se tulee kaikille ja varsinkin uusille sukupolville. Sillä tällä sukupolvella on vielä niskoillaan kapitalistijärjestelmän jättämä vararikko. Mutta ilo palaa kerta.

Vaan tuollapa he vihdoinkin tulevat. Etteihän vain Kemppainen ole saanut yksinään penkoa kassakaapeissa. Kiusallinen epäluulo iski kyntensä Salenjukseen. Eikä se mitenkään haihtunut, kun hän näki edessään Kankaan kirkonkylän esikuntapäällikön ja rahastonhoitajan. Outo oli miehillä näkö ja oudon makuiselta tuntui heidän puheensa. Vai erehtyikö hän? Olivatko he juoneet? Jäykkinä kuin seipäät seisoivat aseistetut punakaartilaiset rahakuorman reenjalaksilla. Salenjus ei malttanut olla kysymättä, mitä pirua miehet niin olivat viipyneet. Keskustelu tapahtui sittemmin huudahduksissa reestä rekeen.

— Mitenkä helvetissä me aikaisemmin olisimme valmistuneet, sanoi Kemppainen. — Huoponen valehteli olleensa matkalla eilen. Piiloitettuna hän oli. Tuunan tytär sen ilmaisi. Satuimme ohi ajaessa kysymään, tietääkö hän, onko kauppias jo tullut kotiin. Kyllä hän meni valkoiseksi, kun sanoi, että »kotona kai hän on». Mutta sanoi kun sanoikin sen ja me haimme ja pengoimme ja tavaramakasiinista hänet löysimme. Täytyihän siinä, helvetissä, mennä aikaa, kun takavarikoimme puodin, julistimme miehen kotiarestiin ja pakotimme hänet antamaan säästöpankin avaimet. Pyssy ohimolle vain, mikä siinä auttoi.

— Se on sellainen meidän Riikka, ettei se sano muuta kuin juuri niinkuin asiat ovat! huusi Johanssonni ylpeänä entisestä emännästään. — Se ei valehtele, Tuunan Riikka, vaikka pantaisiin pää poikki.

— Hullu se on! tokaisi Salenjus ja kysyi sitten paljonko rahaa pankista saatiin.

Ajaen jälkimmäisessä hevosessa ei hän voinut nähdä, miten avuttoman näköiseksi Johanssonni meni. Kemppainen huusi hänelle tiukasti, että puhutaan niistä sitten. Ja niin ajoivat kansan luottamusmiehet täyttä laukkaa läpi kylän, piikkiniekkojen vartioima rahakuorma edellä, jäljessä Salenjus ilkeine epäluuloineen. Joka ikkunasta katseltiin ajoa, työväenasunnoista juoksi esiin lapsia, iloisesti huutaen, ja koirat haukkuivat.

— Kyllä täytyy tännekin saada pari kuularuiskua ja tykki, touhusi Johanssonni, jaellessaan miehille rahaa. — Puhukaa nyt siellä piiriesikunnassa, että välttämättä toimittavat pari tykkiä ja… vaikkapa viisi kuularuiskua. Tämä on sentään niin rateekisti tärkeä paikka — vai kuinka ne sanovatkaan — tämä kirkonkylä… No, kun ei näillä meidän venäläisillä ole niitä kojeita. Mutta kyllä ne neuvovat niitä käyttämään, kun ne vain tänne saadaan. Ja hevosia me kyllä lähetetään hakemaan.

Aikuisten tehdessä viimeisiä lähtövalmistuksia, harjoittelivat lapset tuimassa kiihkossa maantiellä. Heitä oli toistakymmentä poikaa, käsissä kaaripyssyt ja puusapelit, lakeissa punaiset nauhat. Johtaja oli muita vanhempi.

— Yks-kaks! Yks-kaks!

— Jo meni lahtarilta henki!

— Ja toiselta!

— Yks-kaks! Yks-kaks!

— Taas meni yksi saatana!

— Viis, kuus, kymmenen, sata lahtaria…

— Yks-kaks! Yks-kaks!

— Olkaa hiljaa, lapset! huudettiin joukosta. — Oletteko hiljaa, junkkarit!

Esikuntapäällikkö tuli portaille. Salenjus päätteli hänen punoittavista poskistaan, että hän oli käynyt suutelemassa pulloa ja meni häntä lähemmä. Selvästi tuli Kemppainen konjakilta, ja hienolta lisäksi! Oliko hän käynyt ottamassa auki laatikon, joka eilen hissuksissa oli otettu asemamakasiinista? Suutarin lestit sentään, se poika ei huolinut välipuheista: juuri oli sovittu, että yhdessä otetaan auki laatikko. Ei toki ollut Kemppainen ottanut paljoa. Hyvin hän asiansa toimitti. Ryhdikkäänä kuin sotaherra seisoi hän portailla ja puhui:

— … kaikkialla suuntaa kansa terävän teräskatseensa kapitalismin kukistamiseen. Kansa ei ole tahtonut sotaa, vaan porvarit ovat valinneet verisen tien. Työväenluokka on ollut pakotettu lähtemään kivääri olalla puolustamaan itseään ja korkeaa, kauas tähtäävää aatettaan. Vaan kerran ne, jotka nyt nauravat, tulevat itkemään. Kansa kyllä varotti porvaristoa ryhtymästä luomaan lujaa järjestysvaltaa työväkeä vastaan. Meitä ei kuunneltu. Porvariston kermakerrokset nauroivat meitä vasten silmiä. Nyt seisotaan luokkasodassa. Lahtarit taistelevat harvainvallan puolesta, kukkaronsa ja kapitalismin puolesta, me taistellaan sitä varten, että työläisten kurjiin koteihinkin kerrankin lankeaisi aamun rusotus, sitä varten, että heidänkin rintansa kerran saisivat riemusta kohota ja tuntea hyvinvointia ja onnellisuutta. Toverit, jotka lähdette uhraamaan henkenne vallankumouksen alttarilla, muistakaa esiintyä arvokkaan, luokkatietoisen työläisen tavoin, tahraamatta käsiänne. Eläköön vallankumous! Eläköön punakaartilaisemme!

Kankaan kirkonkylä kuuli eläköönhuutoja ja pian senjälkeen työväenmarssin. Tuttujen sävelten saattamana liukui sotaan-lähtijöiden jono juhlallisesti läpi peltojen jäälle. Seisoen ikkunoissaan tai rantatörmällä katselivat ihmiset kasvoja, jotka he olivat tottuneet näkemään joka päivä, milloin huoneessa, milloin tiellä, milloin vainiolla, milloin ruokapöydässä. Nämä kasvot olivat silloin kuuluneet yhteiseen kotoiseen elämään niinkuin siihen kuuluu pihakoivu tai virstantolppa, joita ei huomaa ennenkuin niitä pois siirrettäessä. Nyt erkanivat tutut kasvot jyrkästi vanhasta ympäristöstään, melkein sillä tavalla kuin kuollut elävistä. Nuo lähtijät kävivät kallisarvoisemmiksi kuin ne jotka jäivät kotiin. He olivat valitut, he muodostivat uhrin. Ja heidän kauttaan siirtyi sota yhtäkkiä lähelle Kankaan kirkonkylää. Sota, josta ei kenelläkään nykyisestä sukupolvesta ollut elävää käsitystä, tuli yhtäkkiä niin lähelle, että se saattoi laasta pois tuon oman kodin tuossa ja lävistää tämän oman sydämen tässä. Kauhut, joista sanomalehti viime aikoina oli kertonut, alkoivat yhtäkkiä elää silmien edessä aivan toisella tavalla kuin tähän asti, sillä nehän saattoivat uudistua täälläkin. Sota oli tähän asti ollut Kankaan kirkonkylälle kirjoitettua kertomusta — nyt se tuli aavistetuksi todellisuudeksi. Niinkauan kuin rekijonoa saattoi erottaa kylässä, kantoivat laulunsävelet lähtijöiden korviin, kertoen siitä mikä liikkui jäljellejääneiden mielissä. Viritettiin yhä uusia lauluja. Sää oli niin leuto, että saattoi liinoja huiskuttaen viipyä talon portailla. Pikkupojat jatkoivat nyt kenenkään häiritsemättä harjoitustaan maantiellä.

— Yks-kaks! yks-kaks!

— Nyt minä ammuin lahtari-saatanan!

— Tuossa meni Kankaan pappi-perkele!

— Yks-kaks! Yks-kaks! Pysykää rivissä. Tarttee olla koreasti. Pysykää rivissä! Tarttee totella johtoa. Minä suutun… Yks-kaks! yks-kaks!

Heitä ei kukaan kuunnellut. Ei myöskään kukaan kuunnellut muoria, joka painaen hylättyä kahvipulloa rintaansa vasten, kompastellessaan metsätiellä toisteli: »ei tule hyvää, ei tule hyvää» aivan niinkuin hän olisi unohtanut kielen kaikki muut sanat.

Sillaikaa kuin naiset ja lapset näin omistivat ajatuksiaan sodalle, kokoontuivat miehet, nimittäin Kankaan kirkonkylän esikunta, perimpään huoneeseen karttojen ja paperien ympärille.

— Täytyy tulevaisuudessa katsoa, huomautti Johan Kits, ettei päästetä mukaan saattajia. Se hermostuttaa miehiä, kun naiset itkevät. On paras, että lähtö tapahtuu pimeällä.

— No se nyt oli tämän kerran, katkaisi hänet Salenjus lyhyesti. — Tämä nyt oli ensimmäinen kerta. Eikä niitä naisiakaan käy suututtaminen, niitä tarvitaan tässä vielä pirusti!

Oli paljon järjestettävää: vahtivuoroissa oli tullut sekaannusta, peräkulmille täytyi lähettää sanoja, että miesten on liityttävä punakaartiin, taloista täytyi toimittaa keräämään vaatteita, Tuunasta oli kieltäydytty antamasta lehmää, kirkon avaimet oli saatava esikunnan haltuun, kauppamies täytyi kutsua vallankumoustuomioistuimen eteen, venäläiset vaativat talon salia kahdesti viikossa tanssia varten. Salenjus oli kuitenkin päättänyt, että hän, ennenkuin ryhtyy mihinkään muuhun, ottaa selvän raha-asiasta.

— Yksitoista tuhatta sieltä lähti, sanoi Kemppainen ja katseli ystäväänsä jäykästi silmiin. — Pennejä päälle, ei ollut aikaa laskea. Johanssonnin takana ovat.

Salenjus koputteli rystysillään karttaan, joka oli heidän edessään pöydällä ja katseli tiukkaan esikuntapäällikköön.

— Täytyy olla enemmän, sanoi hän äänellä, jolla vanhempi veli säikähdyttää sisartaan. — Minä menen sinne itse. Onpa ihme, jollei löydy rahoja.

— Sopii mennä, vastasi Kemppainen täydelleen levollisena. — Olenhan sanonut, että täytyy kerätä taloista ylellisyydet. Nahisellakin on sellaiset paksut kultavitjat.

— Saakeli, pitääkö sitä aina uudestaan selittää, ettei vallankumousta saa päästää ryöstöön. Olithan sinä itse siinä, kun Pietikka sanoi… Ja toistithan saman äsken, kun puhuit äsken, niinkuin piti…

— Olin minä kyllä ja toistin… Mutta…

Kemppaisen ikenet tulivat näkyviin ja silmissä välähti.

— Niinkuin eivät herrat Helsingissä… tai »toverit», miksi heitä vain tahtoo kutsua, pitäisi puoliaan. Vallankumous ottaa aina sellaiset niinkuin kultavitjat. Ne ovat ylellisyyttä. Vallankumous tasoittaa aina ylellisyydet.

Salenjus rauhoittui. Ehkei Kemppainen ollut mitään ottanut. Ehkä sattui olemaan kassassa vain senverran. He tulivat siihen johtopäätökseen, että täytyi lähettää mies Helsinkiin hakemaan rahaa ja muutenkin puhumaan näistä Kankaan pitäjän asioista. Pietikka kyllä ajaa asiat, kunhan hänelle ensin selvittää. Se on se kirjoittaminen täällä sellaista huonoa eikä puhelimessa kuulu. Ja nythän ovat matkat vapaat. He olivat juuri päässeet täyteen yksimielisyyteen, kun Salenjus yhtäkkiä kuohahti:

— Olenko minä mikä kerittävä lammas, ettet sanassasi pysy. Vai etkö luule minun erottavan keltaista valkoisesta.

Kemppainen ymmärsi hänet ja kuohahti takaisin.

— Mitä pirua sinä minua härnäät. En minä sinun konjakkisi vaivainen ole. Minä heitän vaikka löylyä konjakilla, niin paljon minä sitä saan.

— Mistä sinä sitä niin saisit? sanoi Salenjus epäillen.

He huomasivat kuitenkin äkkiä molemmat, ettei heidän johtomiehinä sopinut kinastella ja vaikenivat, kukin jääden epäluuloonsa.

Hiiron Manta pisti päänsä ovesta ja kysyi, kuka miehistä tulee pienentämään lehmänruhoa. Ahvenainen ja nuorempi Linteeni olivat heti valmiit. Manta ei kuitenkaan vielä poistunut, vaan valitti, että Elviira ja Aina, joiden pitäisi olla hänellä vakituisina apulaisina, istuvat kestikievarituvassa poikain kanssa. Hän on niitä pyytänyt, mutta niitä täytyy kovistaa. Salenjus käski hänen vain nopeasti toimittaa ruokaa pöytään ja lupasi mennä kovistamaan tyttöjä.

Piiriesikunnasta soitettiin, että pitää valmistaa paikka vähintään viidellekymmenelle haavoittuneelle. Jos tarvittaisiin. Ei ole mitenkään sanottu että tarvitaan, mutta on mahdollista, että rintamaa lyhennettäessä taistelut siirtyvät tälle kulmalle. Muuten kaikki hyvin. Oulaassa oli ankara taistelu perjantaina. Vihollinen kohdisti tykkitulensa pääasiassa työväentaloa kohden, mutta se säilyi vahingoittumattomana. Eiväthän ne pirut osanneet ampua. Kuularuisku- ja kivääritulesta haavoittui muutamia miehiä. Lahtarien mieshukka suunnaton. Työläisten yksimielisyyden todisteeksi sopii mainita, että taistelun aikana muunmuassa vaimot ja lapset latailivat kuularuiskunauhoja… Miehet täältä? Niin, kyllä ne pian taas ovat siellä. Lisää miehiä? Koetetaan… Muonavaroja? Lähetetään… Koetetaan lähettää…

Salenjus, joka oli puhelimessa, toisti kaikki mitä piiriesikunnasta sanottiin niin että huoneessaolijat heti kuulivat sen. He istuivat äänettömässä jännityksessä, paperossit hampaissa. Vain pahnat toisessa päässä huonetta kahisivat, kun toverit, jotka olivat niillä pitkänään, kääntyivät, ja Manta rupesi innoissaan hyppelemään paikallaan ja ääneti läjäyttelemään käsiään.

Innostuneet olivat muutkin.

Se sairaalajuttu siihen nyt tuli hiukan tielle. Olivatko nyt paikat siellä lähempänä rintamaa jo niin kiinni, että haavoittuneita täytyi tuoda tänne asti? Etteiväthän vain hoitaneet lahtarienkin haavoittuneita. Oli sellainen inhimillinen laki, että haavoittunut oli ihminen, olipa hän sitten oma tai vihollinen. Kerrankin — missä se nyt olikaan? — olivat lahtarit ottaneet vaivaistalon asemapaikakseen. Mutta kun siellä säilytettiin sairaita ja vanhuksia, niin eivät työläissoturit ryhtyneet sitä pommittamaan. Sillä lailla käyttivät raakalaiset hyväkseen työläisjoukkojen inhimillisyyttä. Oliko parempi sijoittaa haavoittuneet taloihin, vaiko ryhtyä väliaikaisen sairaalan pystyynpanoon? Siinähän se oli säästöpankin talo vapaana. Ja Tuunassa oli sisar Hulta. Hän ei kuulunut olevan paha porvari. Venäläisten kanssa oli pitänyt seuraa.

Tuli uusi puhelinsana. Siihen vastatessaan kiroili Salenjus niin paljon, etteivät läsnäolijat saaneet asiasta selvää.

Mäkimatkan Atte, joka piti Laarin taloa, oli päässyt karkaamaan. Eevertti Mäkimatka otettiin kiinni viime tingassa. Edellistä kyllä ajettiin takaa ja samassa tarkoituksessa pyydettiin Kankaan kirkonkylässäkin pitämään varalta, jos karkulainen kätyreineen ilmaantuisi sinne. Niinikään oli paras tarkastaa Mäkimatkan ja Somerin talot. Kaikesta päättäen olivat veljekset olleet suuremmankin lahtarijärjestön johdossa.

Koko Kankaan kirkonkylän esikunta kiroili uutiset kuullessaan ja päätti ottaa porvari-pirut lujille. Vai vielä inhimillisyyttä sellaisille!

— Mitä se Tuunan tytär nykyään nauraa? huudahti yhtäkkiä Hiiron Manta, joka oli asettunut pahnoille Johan Kitsin viereen. — Nauraa hän ja hymyilee. Sitäköhän hän hymyilee, että lahtarit ovat päässeet pakenemaan?

— Kysytään häneltä, huudahti Johanssonni. — Kyllä hän sanoo niinkuin asia on. Huoposestakin sanoi heti.

— Hän on hullu! tokaisi Salenjus. — Pietikka käski säästämään naisia, mutta jollei hän anna lehmiä ja täytä muitakin määräyksiä, niin hänet täytyy ottaa lujille.

— Hän on vain ollut niin toisen makuinen kuin ennen, väitti Manta. —
Hymyillyt.

Johan Kits naurahti.

— Hänen on antaminen kirkon avaimet, jatkoi Salenjus. — Jollei hän olisi selvästi hullu, niin olisimme jo kohdelleet häntä toisella tavalla. Mutta kun nykyaikana ottaa maitolitrasta viisikolmatta penniä ja voikilosta kolme markkaa, niin, helvetissä, silloin on ihminen hullu!

— Ukon se on syy, sanoi Johanssonni. — Kyllä Riikka ottaisi enemmän, mutta ukko puhuu aina siitä mitä se ihmistä auttaa, jos hän voittaisi koko maailman ja saisi sielullensa vahingon…

Kits naurahteli niin että se herätti yleistä huomiota. Vihdoin hän sai suunvuoron.

— Kyllä minä tiedän syyn siihen, miksi neiti Tuuna hymyilee. Mutta ei se ole mikään poliittinen syy. Se on aivan yksityistä laatua. No, sellainen vaan… rakkauden syy…

— Laita ruoka pöytään, sanoi Salenjus yhtäkkiä tiukasti. — Mantaa!
Ruoka pöytään. Täytyy tästä lähteä toimiin. Ei tällainen kelpaa.

Manta kivahti istumaan käsiensä varaan.

— Ja kehenkäs se laiha kääkkä olisi mielistynyt?

— No, vaikkapa… vaikkapa minuun!

Mantalta pääsi nauru.

— Eihän nyt hullumpaa. Kaikki vanhatpiiat tässä! Hänhän oli sen Arvon morsian, sen joka ammuttiin Ruotsin rajalla. Ja entäs te?

— Onhan neiti Tuuna kaunis tyttö.

— Tyttö? Ja kaunis?

Manta hirnui kuin hevonen.

— Niin, sitä minä vain, että neiti Tuunan ilon syyt ovat aivan yksityistä laatua. Kuka sitä uskoisi, että rakkaus uskaltaa nostaa päätään näin keskellä vallankumousta.

— Helkkarissa, huudahti esikunnan emännöitsijä, — silloin se vasta uskaltaakin. Ja jahka tänne nyt tulee sairaala!…

Salenjukselta meni kärsivällisyys niin että hän polki jalkaa Mantan edessä. Noita kaupunkilaisnaisia ei saanut tottelemaan… No, olihan Manta ollut palveluksessa kaupungissa, vaikka täältä olikin kotoisin. Mutta toteltava on, saakeli vie! Eikö Manta nähnyt missä siivossa lattia oli? Sylkeä ja paperosseja puuronaan. Nouskoon heti keittämään kahvia.

— Ei toki kylmene kahvipannu tässä talossa yöllä eikä päivällä! huusi
Manta suuttuneena. — Ja vaikka loppuisi kahvi maailmasta, niin ei lopu
Kankaan kirkonkylän esikunnasta.

— Tuo tänne sitten…

— Kuinka se lehmä paloitellaan? kysyi ovella Linteeni.

* * * * *

Sinä päivänä, jolloin ensimmäinen joukko lähetettiin rintamalle, oli Kankaan kirkonkylä siirtynyt sodan piiriin. Toisin tuntein kuin ennen katseltiin nyt Tuunajärven jäälle, toisin tuntein tartuttiin sanomalehteen. Mitä hyvänsä saattoi tapahtua. Ja aika, jolloin ei mitään tapahtunut, oli täynnä odotuksen jännitystä. Huhut täyttivät ilman kuin vihaiset itikat sateen edellä. Kerrottiin, että Saksasta oli tullut suuri aselaiva valkokaartille, mutta punaiset olivat sen kaapanneet ja räjäyttäneet laivan. Yli neljäsataa valkoista oli räjäyksessä saanut surmansa. Senaatti oli päässyt pakoon Pohjanmaalle, se tiedettiin varmasti. Senaatin puheenjohtaja oli pelastunut ihmeellisellä tavalla. Hänen luoksensa oli eräänä yönä tullut naamioituja miehiä, piikit pystyssä. Vähissä pukimissa oli suuri herra pistinten välissä kuljetettu kadulla odottavaan autoon ja sitten oli hurjassa ajossa menty kaikkien punakaartiketjujen läpi. Metsässä vihdoin olivat miehet riisuneet naamarinsa ja senaattori oli saanut kuulla, että muutamat urhoolliset valkokaartilaiset olivat ryhtyneet ryöstöön saattaakseen maan korkeimman viranomaisen turvaan. Kerrottiin myöskin, että samaista korkeaa virkamiestä oli yritetty kuljettaa ilmalaivalla, mutta sitä olivat punaiset ampuneet tykeillä. Luultavasti koko ilmalaiva oli tuhoutunut. Jossakin oli murhattu yksitoista henkeä, miehiä ja naisia, aivan syyttömiä ihmisiä. Punaiset väittivät, että valkoiset olivat tehneet murhan. Porvarit olivat saaneet tietää, että murhatuissa oli kaksi maisteria, yksi lehtori ja ylioppilaita — miksi valkoiset olisivat murhanneet heidät? Helsingissä oli kuollut nälkään ihmisiä. Porvoon jäällä oli ollut suuria taisteluja. Valkoiset olivat kätkeytyneet kivien taakse ja hylkeenpyytäjien avulla olivat punaiset pyydystäneet heitä kuin otuksia ikään, niin että koko jää nyt oli ruumiita täynnä. Helsingissä oli pantu toimeen suuri elintarvetarkastus. Porvareilta oli tavattu kahvia säkittäin. Rautatiellä oli sattunut sellainen tapaus, että eräs hyvin vanha rouva oli kulkenut kahden tyttärensä kanssa. Tyttäret olivat puhuneet, mutta rouva vain nukkui. Hän oli hyvin vanha ja sairas. Eräällä asemalla oli samainen vanhus äkkiä noussut, ketterästi hypännyt penkille, ottanut matkalaukkunsa ja lähtenyt tiehensä. Hameen alta oli näkynyt housunlahe ja miehenjalka saappaineen. Se oli ollut naiseksi puettu mies… Voikilo maksoi kaupungissa neljäkymmentä markkaa, kananmunat kolme markkaa kappale. Olisipa täällä saanut ne hinnat! Mutta ylösostajat maksoivat täällä kolmannen osan… Muutamat valkokaartilaiset olivat paenneet erään kartanon vinnille ja talon naiset olivat asettaneet heidät siltapalkkien alle ja peittäneet vanhoilla sanomalehdillä ja muulla roskalla. Punaiset toivat sinne poliisikoiran, löysivät miehet ja teloittivat. Yhdellä näistä valkokaartilaisista oli ollut ruumiissa kolmetoista kauheaa haavaa… Ilmestyi jokin salainen lehti, joka oli painettu silkkisille nenäliinoille. Se kertoi uutisia valkoisten puolelta. Mutta sitä ei kukaan täällä ollut nähnyt. Miksi se oli painettu silkkisille nenäliinoille eikä paperille? Muste oli hyvin omituista: sitä ei ensinkään näkynyt ja nenäliinaa saattoi käyttää niinkuin nenäliinaa ainakin. Mutta kun kuumalla raudalla silitti ohutta kangasta, niin kävi muste yhtäkkiä selväksi, kirjoitus näkyi. Olisipa tännekin saanut sellaisen nenäliinan, että olisi tietänyt jotakin varmaa. Porvarit mielistelivät Saksan keisaria ja koettivat saada saksalaisia joukkoja teurastamaan Suomen omaa työväkeä.

Puhuttiin, että Mäkimatkan isäntä oli kätkenyt suuria elintarvevarastoja ja että hänen nuorin poikansa oli ostanut kokonaisen vaunulastin miesten karvalakkeja, joita hän säilytti lukitussa makasiinissa asemalla ja joita hän korkeasta hinnasta myi ympäri pitäjien. Mäkimatkalle oli tiistainvastaisena yönä tullut viisi kuormallista punakaartilaisia ja heitä oli kestitetty väkijuomilla ja parhaalla mitä talossa oli — olivatko mäkimatkalaiset punaisia? Kolme salaperäistä miestä oli liikkunut kirkonkylässä. Heidän jälkiään oli tavattu heinäladoissa ja vanhassa myllyssä, jossa he nähtävästi olivat asustaneet useita päiviä. Arveltiin heitä samoiksi, jotka eräänä yönä olivat tunkeutuneet Jokisen lesken mökkiin ja urkkineet häneltä tietoja venäläisistä, punakaartista ja muusta. Kaikki hänen ruokavaransa he olivat vieneet, mutta maksaneet kaikesta. Tietenkin he olivat lahtareja — niin röyhkeitä olivat lahtarit. Heitä ryhdyttiin kyllä heti seuraamaan, mutta ei saatu kiinni. Jokisen leski väitti yhtä Ahosen Kalleksi, puotipalvelijaksi, joka pari vuotta sitten oli kadonnut. Hän oli kyllä paljon muuttunut, mutta varmaan se oli hän. Kirkonkylän esikunta kiroili ja noitui, mutta linnut olivat auttamattomasti päässeet pakoon. Väitettiin, että Kemppainen oli säästöpankkia tyhjentäessään itse pitänyt kymmenen tuhatta markkaa. Johanssonni oli ihmeellisen näköinen, kun sitä häneltä kysyttiin. Huoponen makasi sairaana, niin hän oli pelästynyt. Kuinkahan kauan Tuunan Riikka uskalsi kieltää Salenjukselta kirkon ja kuinka kauan kirkkoherra pitää jumalanpalveluksia? Viime pyhänä oli kirkossa ollut vain kaksitoista henkeä, niiden joukossa Rautajärven vanha isäntä ja Sokea-Leena taluttajapoikineen. Nikkari-Eeti oli pysäyttänyt pojan ja leikillä kysynyt: kenenkäs sinä olet poika? Ja vähämielinen lapsi oli sanonut: »Jumala mun isäni, Leena mun äitini, kirkko mun kotini» ja purskahtanut itkuun. »Mitä sinä itket?» oli Eeti kysynyt. Ja poika oli töintuskin saanut suustaan: »kun oli niin vähän väkeä kirkossa». Silloin oli Eeti pahasti nauranut ja lähtenyt.

Vallitsi odotus niinkuin rajuilman edellä. Mitä tästä tuleekaan?

Kun Mirja ja Salenjuksen Mikko saapuivat kyytiretkeltään, tiesivät he kertoa kummia asioita. He olivat viipyneet sentähden, että heidät oli pantu viemään vankeja. Kaksi miestä oli asetettu Mirjan reen perään ja kaksi kaartilaista oli tullut Mikon rekeen. Vankeja ajettiin edellä. Toinen oli pitkä ja nuori, hänellä oli silmälasit. Toisella oli parta, hän oli lyhyessä turkissa. Tuskin oli kuitenkaan päästy jäälle, kun hevoset pysäytettiin ja miehet, niinhyvin vangit kuin kuljettajat, astuivat reestä. »Ajakaa vähän matkan päähän», sanoi toinen kaartilaisista heille, ajajille. Pitkä nuori poika vapisi niin, että hampaat kalisivat. Ei ollutkaan ihme, hänellä oli vain hiihtopaita. Vanhempi kysyi, eikö saisi antaa toverilleen turkkiaan. »Se on turhaa», sanoi toinen kaartilaisista. Mutta toinen huusi samassa: »No, riisu sitten!» Mirja ja Mikko ajoivat taakseen katsomatta. Yht’äkkiä kuului yhteislaukaus ja hevoset läksivät menemään nelistäen. Toinen laukaus seurasi. Hevoset menivät kuin hulluina. Kuului jotakin huutoa ja yksityisiä laukauksia. Hevosia oli mahdoton pysäyttää. Tilsat vain lentelivät ajajien korvissa, Mirja keikahti jalat pystyssä äkillisestä nykäyksestä reen perälle, mutta ei uskaltanut edes huppuroida pystyyn, vaan makasi siellä kiehkurassa kuin koira, kuullen takanaan Mikon huudot »soosoo-soo, ptruu-ptruu-ptruu» sekä hevosen läähätyksen. He eivät tietäneet miten pitkä aika oli kulunut, kun hevoset vihdoinkin hiljensivät vauhtiaan ja he uskalsivat katsoa taakseen. Ei näkynyt mitään muuta kuin luminen jäänpinta ja punertavat metsänlaidat taivasta vasten… Junassa oli ollut pieniä mustia miehiä mustissa pukimissa ja mustat ja pienet olivat heillä silmät. Junailijat sanoivat heitä pääkallomiehiksi. Ja yhdessä tavaravaunussa oli ollut kokonainen pino ruumiita. Olisi luullut olevan halkoja, jalat kun aamuhämärässä törröttivät ulospäin. Kenelläkään ei ollut saappaita, ne olivat ryöstetyt, se oli lahtarien työtä. Oli myöskin ollut lapsi, jonka äiti matkalla oli vangittu. Kukaan ei tahtonut ottaa haltuunsa lasta, se parkui odotushuoneessa niin että kuului kauas ulos. Mutta yksi vartioivista punakaartilaisista sanoi: »ottaa lahtarimukulan piikinkärkeen, sillähän siitä pääsee!» Kukaan ei kuitenkaan tehnyt sitä ja lapsi kirkui kirkumistaan. Lahtarit olivat perjantaina saaneet haltuunsa Oulaan kylän. Petoksella ja kavaluudella he tunkivat eteenpäin, sillä heitä oli tuskin puoltasataa miestä, mutta he komentelivat metsässä rykmenttejä ja ratsueita ja muuttivat ainoaa kuularuiskuaan paikasta toiseen niin että punaiset luulivat heillä olevan paljon useampia. Vangiksi joutui kolmatta sataa miestä, toiset sanoivat viidettä sataa. Puhuttiin myöskin, että lahtarit oitis asettivat johtajat Oulaan kartanon navetan seinää vasten… Perkeleitä he olivat eivätkä ihmisiä.

Kankaan kirkonkylä kuunteli jäykkänä ja henkeä pidätellen näitä sanomia. Nuotta, joka sitä oli piirittänyt jo pitkän aikaa, kiristyi kiristymistään. Vielä kohosi mahtava rakennusrykelmä paikallaan, niinkuin viljavainio kohoaa ennen raepilven tyhjentymistä. Rauhalliset kivinavetat, iloiset asuinrakennukset ja juhlallinen kirkko, kaikki katseli vielä lauhaa talvitaivasta kohden, niinkuin ne olivat tehneet vuosikymmenien aikana. Sekä kodit että ihmiset olivat vielä koskemattomina. Säästyykö Kankaan kirkonkylä vai tuhoko sen perii?

Inhimilliseen raivoon, mikä riehui pohjolan mailla, vastasi talvi harvinaisen leudolla säällä ja hymyilevällä taivaalla. Tuskinpa miesmuistiin oli ollut tällaista talvea. Aamut valkenivat ystävällisinä kuin keväällä, päivisin kävi suloinen tuulenleyhkä, ikäänkuin pääsiäisajan lumikukkaset jo olisivat huokuneet ilmoille sulamisen tuoksua. Illat lankesivat raukeina ja uneliaina. Ihmiset tarkenivat, seisoskellessaan rantatöyräällä silmäilemässä Tuunajärven jäälle. Ei kuulunut tykinpauketta. Kauhut pysyivät vielä loitolla. Kaikkeen tottui. Tottui siihen, että punakaartilaiset vartioivat tienhaaroissa ja jyvämakasiineilla. Tottui siihen, että piti olla esikunnan lupalippu, kun halusi lähteä ulkopuolelle kotiporttia, kauppapuotiin, pappilaan, jopa kirkkoonkin. Tottui siihen, että Salenjus, Kemppainen, Vuorelan pojat ja muut tarkastivat ja penkoivat taloissa. Tottui siihen, että esikunta otti hevosia ajoihinsa mielinmäärin ja että se lähetti noutamaan lehmän, lampaan tai maitoa, milloin hyväksi näki. Tottui siihen, että se katsoi talojen huonekalu- ja liinavaatevarastoja yhteisomaisuudeksi ja kuljetti niitä tulevaan sairaalaan, jonka oli määrä sijaita säästöpankin talolla. Tottui siihen, että venäläiset kahdesti viikossa pitivät tansseja ja soitollaan ja humalaisella menollaan täyttivät kylän. Tottui siihen, että kirjeet avattuina tulivat perille, tai eivät tulleet ensinkään. Tottui elämään ilman sanomalehtiä. Tottui siihen, että puhelimet olivat auki tai suljettuina esikunnan harkinnan mukaan. Joka talossa oli pinkoittain pieniä, likaisia paperilippuja, joihin oli painettu Kankaan kirkonkylän esikunnan leima sekä vikuroivalla käsialalla kirjoitettu: »yksi lehmä otetu punakaartile», tai »50 litra maito otetu punakartile». Kaikkeen tottui. Tottui myöskin huhuihin. Oli tukalaa, mutta olisi saattanut olla paljon tukalampaa. Sai olla kiitollinen, että oli näin hyvä. Oikeastaan oli parempi kuin ensi aikoina. Jumalanpalveluksetkin menivät nyt rauhassa eikä ihmisiltä kysytty lupalippuja, kun he virsikirjat käsissä suuntasivat askeleensa Herran huonetta kohti. Sokean-Leenan taluttajapojankaan ei enää tarvinnut itkeä. Kirkossa ei ollut aivan vähän väkeä.

Eräänä aamuna heräsi kirkonkylä outoon hälinään: venäläiset tekivät lähtöä. Oli sellainen kiire, etteivät he ehtineet mennä sanomaan tutuille hyvästi. Nopeasti hyvästeltiin kortteeripaikoissa ja sitten päätäpahkaa marssiin. Naiset, jotka olivat pitäneet seuraa heidän kanssaan, jopa joutuneet heidän lastensa äideiksi, ehtivät tuskin käsittää mistä oli kysymys, kun miehet jo olivat poissa. Heidän itkunsa särähti tyhjään ilmaan, heidän kätensä tavoittivat turhaan kaukaa-tulleita, joiden kanssa he eivät olleet osanneet puhua, mutta joiden sydän oudosti tuoksuvan kiiltonappitakin alta oli lyönyt heidän sydäntään vasten. Miehet olivat jo kaukana He eivät lähteneet Tuunanselälle, vaan maantietä. Heidän menonsa tapahtui kuin pakokauhussa. Miksi he olivat menneet? Miksi niin äkkiä? Mitä se tiesi? Hyvää vaiko pahaa? Kankaan kirkonkylä kyseli tätä henkeä pidättäen.

Johan Kits oli jäänyt ja pyrki palvelukseen Tuunalle. Miksi Johan Kits oli jäänyt? Mitä se tiesi? Hyvää vaiko pahaa?

Kankaan kirkonkylä kyseli tätäkin henkeä pidättäen.

Riikka Tuuna ei ottanut Kitsiä taloon, vaikka siellä olisi tarvittu miestä, vanha vouti kun mieliharmista yhtämittaa sairasteli. Mitä Riikka meni ärsyttämään Kitsiä, sellaista hyvää miestä, jota jokainen oli kilpaa ottamassa. Ties mitä siitäkin vielä saattoi seurata. Kits pyrki Somerille ja Sylvi otti hänet avosylin. Ehkäpä hänestä oli pieni lohdutus kaiken sen jälkeen, mitä Sylvi oli menettänyt: everstin. Kirjurin kanssahan välit olivat tykkänään rikki. Sylvihän ei ollut enää tahtonut päästää häntä taloon, koska hän pelkäsi hänen tekevän pahaa lapsille. Esikunta ei ollut ensinkään hyvillään, että Kits meni yksityiselle. Häntä olisi kyllä tarvittu esikunnassa.

Eräänä päivänä vaikenivat telefonit. Ei minnekään päässyt. Mutta taloista hälytettiin kaikki hevoset liikkeelle hakemaan haavoittuneita.

Kaikki hevoset — varmaan se tiesi, että sota yhtäkkiä oli siirtynyt lähemmäs. Varmaan oli ollut taistelu jossakin näillä mailla. Kuitenkaan ei ollut kuulunut tykinpauketta. Kaikki hevoset — varmaan oli ollut suuri taistelu.

Kankaan kirkonkylä näki pitkän hevosjonon laskeutuvan alas tuttua rantatöyrästä ja katoavan jäälle. Oli annettu käsky, ettei hevosia saa säästää.

Jähmettyneessä jännityksessä odotti Kankaan kirkonkylä hevosia palaaviksi. Asumuksissa toimitettiin arkiset askareet, mutta ajatukset eivät olleet niissä. Liedet lämpisivät ja sauhu kiiri piipuista ilmaan, mutta mieli lensi järven taakse, sinne minne hevosjono oli hävinnyt. Keitä tuovat miehet kuormissaan? Ketkä ovat haavoittuneet ja ketkä kaatuneet? Kuljettiin tuttuja, koviksi tallattuja polkuja navettaan, aittaan, saunaan ja takaisin tupaan, mutta tämä kaikki tuntui tarpeettomalta.

Kylän naiset valmistivat siteitä. Pappilan rouva oli asettunut toimen etunenään. Sisar Hulta antoi neuvoja. Riikka Tuunaa ei nähty yhteisissä talkoissa. Se ei jäänyt esikunnalta huomaamatta. Pappilan rouva selitti, että hänen piti hoitaa emäntää, kun Hulta oli täällä. Se ei vakuuttanut esikuntaa.

Joko mitä näkyy Tuunanselällä?

Tulisella kiireellä oltiin työssä entisellä säästöpankin talolla. Kirjava varasto vuoteita oli saatu kokoon. Siellä olivat talojen vierassängyt, kaikkinaisista huutokaupoista ostetut herrasvuoteet ja vinteiltä kootut telttasängyt. Laupeudentyö oli tasoittanut kuilut ja parhaimmassa sovinnossa täyttivät naiset orjilla patjoja ja valmistivat siteitä. Myöskin pappilan ja Somerin lapset olivat mukana. Heidän kätevyytensä liitonarkkileikistä tuli nyt hyvään tarpeeseen. Keskusteltiin joka kulmalla taloa.

— Näihin parempiin vuoteisiin pitää sijoittaa vaikeammin haavoittuneet.

— Tuskinpa niitä tänne lähetetäänkään, ne sijoitetaan sinne lähemmäs.

— Mitenkä meidänkin miesten lienee.

— Kyllä näissä vaan hyvin nukkuu…Pahnat tasaantuvat pian.

— Ne ottavat nyt miehet pakolla. Joka ei mene, se ammutaan.

— Ei se meidänkään isä olisi mennyt, mutta kun sanottiin, että vain vartioimiseen tarvitaan. Rintamallemenosta ei ollut puhettakaan…

— No kun ei rintamaa silloin ollut. Kansa toki uskoi, etteivät porvarit johdattaisi asioita teurastukseen. Porvarit sanovat itsensä sivistyneiksi, mutta he ovat hyenoja, raatelevia petoja… Äitivainaja aina kertoi, kuinka kun kartanoon meni pyytämään kaskilupaa, piti olla »tuomisia» nyytit täynnä, voita, kananmunia… Kello kahdelta yöllä mentiin riihelle… Savupirtti oli asuntona. Niistä se on tämä sota. Kun puhui patruunan kanssa, piti seisoa paljain päin, vaikka oli kova pakkanen. Niistä se on tämä sota… Mitä porvarit menivät tahtomaan lujaa järjestysvaltaa työväkeä vastaan?

— Sanovat, että Kankaan lähteestä olisi löydetty miehen ruumis. Ei, ei tiedetä kuka hän on.

— Kas, kas noita pappilan pikkutyttöjä, niin ne ovat kuin valmiita ruustinnoja.

— Somerin Irja, hän syö piparkakkua.

— Tämä on ainakin viides.

— Sylvi istuu omissa ajatuksissaan.

— Sekä eversti että kirjuri ovat poissa.

— Se kuuluu, tuo vanhin tytär, olevan äidilleen niin paha.

— Tuunan isännän rahat ne menivät parempiin taskuihin. Ei äijä ajatellut, kun rikkauksiaan kokosi, että ne tulisivat kansan haltuun.

— Kyllä hänellä vielä on takanaan, eivät ne kaikki olleet pankissa.

— Kirkkoväärti oli itse sanonut, että hyvä oli, kun rahat menivät.

— Sen hän sanoo vain siksi, että hänellä on pääsäästöt takanaan.

— Ei, oikein totta: isäntä kuuluu olevan tyytyväinen siitä että rahat menivät. Hän sanoo, että hänen sielunsa nyt on niin köykäinen olla.

Somerin ja pappilan lapset olivat viikkokausia kestäneen kotiarestin aikana ehtineet jonkin verran vieraantua toisistaan.

— Mene pesemään kädet, sanoi Haagar Irjalle. — Tulee haavakuume, jollei ole ihan puhtaat kädet.

— En minä viitsi! sanoi Irja ja keikautti päätään.

— Täytyy viitsiä.

— Mutta minä en viitsi.

— Mene kotiin sitten, sanoi Lyydia.

— Minä olen niinkuin tahdon.

— Täällä ei saa olla niinkuin tahtoo. Pitää tehdä työtä.

Irja naurahti ja keikautti taasen päätään. Jeremias loi häneen katseen ja ehti nähdä, että Irja punehtui.

— Sinä olet tyhmä tyttö, sanoi Haagar, posket kuumina.

Irja ei sanonut mitään, mutta nousi ja varustautui lähtemään pois lasten pöydästä. Jeremias loi häneen taasen katseensa ja näki, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Hän kierteli jotakin tilkkua nuoraksi käsissään eikä tietänyt minne joutuisi. Jeremiaan kävi häntä sääli.

— Älä sinä turmele kangasta, sanoi Lyydia armottomasti. — Kankaasta on puute ja tulee paljon haavoittuneita.

Irja paiskasi rievun kädestään ja huusi, kasvot hehkuen:

— Sinun isäsi otetaan pian vangiksi, tiedätkö sinä sen!

Pappilan lasten käsissä pysähtyi työ.

— Mistä sinä sen tiedät?

— Se ei ole totta!

— Kukaan ei uskalla koskea meidän isäämme, mutta sinulla on sellainen äiti, että hänet saa viedä vaikka… vaikka sikoläättiin!

Vanhat ihmiset olivat kuulleet ja tulivat rauhoittamaan lapsia. Anna-Liisa Nahinen vei nopeasti tyttärensä huoneen kulmaan ja nuhteli heitä.

— Kun Irja sanoo, että isä otetaan vangiksi! huusivat lapset väkivaltaisen itkun puistatuksessa. — Eihän se ole totta? Mutta Irjan äidin saa ottaa vangiksi, hän on huono ihminen.

— Mistä te olette saaneet sellaisia sanoja suuhunne, puheli äiti kalpeana. — Ehkä isä otetaan vangiksi sentähden, että hänen lapsensa ovat pahat… Ja äiti myöskin. Menkää nyt paikoillenne ja olkaa oikein kiltit.

Irjan äiti oli hänkin koettanut taltutella vanhinta lastaan, mutta Irja oli riistänyt kätensä hänen kädestään ja paennut häntä askel askeleelta. Äitiä hävetti. Hän päätti kotona antaa tytölle vitsaa, niin suuri kuin hän olikin, ja palasi työhönsä. Yksinään ajelehti Irja pitkin huonetta. Kaikki seurasivat häntä katseillaan.

Pappilan tyttöset tulivat paikoilleen. Heidän kohtauksensa Irjan kanssa oli sekin nähty ja kuultu.

Irja seisoi ikkunan ääressä ja hypisteli uudinta, Jeremias meni hänen luokseen.

— Tule vähän tänne, sanoi poika ja pujotteli läpi vuoteiden ja erinäisillä käsityötarpeilla kuormitettujen pöytien eteiseen ja ulos.

Tyttö seurasi häntä hetken päästä ja eksytteli katselijoita viipymällä milloin pöytien ääressä, milloin ikkunoiden luona. Vihdoin seisoi hän kuistilla, vaaleat, silkinpehmeät hiukset loistaen tummaa samettipukua vasten ikkunoista kumottavassa valossa.

— Mitä sinä tahdot? huusi hän alas.

Jeremias seisoi lumessa ja tarkkasi jotakin outoa tärinää jalkojensa alla. Kuinka kaunis Irja olikaan!

— Tule tänne lumeen, sanoi poika.

— Mitä minä siellä?

— Tule.

— No?

Jeremias kuunteli. Suuret lempeät tähdet paloivat taivaalla, niin alhaalla, että miltei saattoi luulla niiden puhjenneen esiin tummien mäntyjen oksilta. Jääpuikot katonnurkkauksissa kimmeltelivät ikäänkuin ne olisivat kuuluneet johonkin satulinnaan. Pehmoisesti putoeli silloin tällöin puista lunta. Äänettömänä kohosi metsä toisella puolen rakennusta ja miltei yhtä äänettömänä lepäsi kylä toisella puolella.

— Sano sitten? vaati Irja.

— Mitä tuo oli? kysyi Jeremias kalpeana.

— Mikä?

— Tärähdys.

— Minä menen sisään.

— Ei… virkkoi poika kuin heräten. — Minä tahtoisin pestä sinut puhtaaksi. Tässä on lunta. Tahdotko? Älä naura… Olet tahriintunut, mutta Jumala tahtoo, että olisit puhdas. Sydämessäsi sinun pitää tulla puhtaaksi. Tämä pesu on vain merkki… uusi kaste. Ee, ei… älä mene, sinä olet niin kaunis. Minä kosketan sinun otsaasi valkoisella lumella. Me menemme naimisiin jahka me tulemme suuriksi… Ei, älä vielä… Vasta kun me olemme suuria. Meidän täytyy olla puhtaita ja Herralle pyhitettyjä.

Tyttö irroitti vastenmielisesti kätensä leikkitoverin kaulasta. Hän jäi pitelemään pojan kättä ja painoi sitä huuliaan vasten.

– Tuletko minulle, kun me olemme suuria? kysyi poika juhlallisesti.

— Tulen.

Poika vei hennossa kädessään lunta Irjan otsalle. Yhtäkkiä vaipui hänen kätensä ja sulava lumi valui hankeen.

Nyt kuuli Irjakin. Jeremias jätti hänet, juoksi ylös portaita, tempasi auki oven, karkasi läpi eteisen ja, seisoen äitinsä edessä kalpeana ja sotilaallisen jäykkänä, hän lasisen terävällä äänellään huusi:

— Tykit!

Ja hän toisti vielä kerran:

— Tykit paukkuvat Tuunajärven takana.

Kaikki kädet pysähtyivät. Äänettömyydestä kuului yhtäkkiä Johanssonnin ääni:

— Ne… ne… ne ovat: tiplot! Jo kuuluu tännekin. Tiplot ne ovat…

* * * * *

Nämä ensimmäiset tykinlaukaukset olivat kuin merkinanto. Tapaukset alkoivat tästä puoleen huimaavalla vauhdilla seurata toisiaan Kankaan kirkonkylässä. Kaikki tunsivat ratkaisun lähestyvän. Sota likeni Kankaan kirkonkylää.

Jo samana yönä sai vastavalmistunut sairaala ensimmäiset potilaansa. Itse Fiina Juuri oli lähtenyt heitä saattamaan Leena Lipposen avustamana. Ja seuraavana aamuna varhain täytyi hevosten palata viemään tämän paikkakunnan punakaartilaisia muualle ja tuomaan tänne toispaikkakuntalaisia. Sellainen siirto oli välttämätön.

Kemppainen ymmärsi heti paikalla tämän välttämättömyyden, mutta Salenjus, Johanssonni ja muut asettuivat vastakynteen. Rouva Juuren täytyi vedota Pietikkaan, pääesikuntaan Helsingissä ja vihdoin kuolemanrangaistukseen, ennenkuin sai miehet liikkeelle.

Puhelin soi kaiken yötä.

Mutta minne oli Ahvenainen jäänyt joukosta?

Hän oli osalleen saanut ruumiskuorman. Kaikista hänen estelemisistään huolimatta oli kuorma lisäksi pantu niin suureksi, että hänen oli mahdoton pysyä toisten jäljessä. Onneton paikka se oli, että juuri hän oli joutunut likelle tavaravaunua, missä veriset, puolialastomat ihmisjäännökset viruivat läjässä päälletysten kuin eläinten ruhot teurastajan puodissa. Mikä piru hänet panikin menemään sinne juuri silloin! Tuttu junamies huusi, että tulkaa katsomaan, olisiko täällä ruumiita eli miehiä… sieltä Kankaalta. Ahvenainen ei voinut kieltäytyä, lisäksi oli hän utelias. Hän tunsi oitis paikalla läjässä Rajalan livun kasvot;… ne olivat ihka eheät… Hänen teki mieli nähdä, olisiko Eemelin käynyt yhtä huonosti… Paljon huonommin vielä oli Eemelin käynyt. Hänen ruumiinsa keskikohta oli yhtenä ainoana mustana verikuoppana. Ihan rupesi pyörryttämään ja pahasti ottamaan kiinni sydänalasta. Mutta junamiehet vain komentelivat, että sinne rekeen, oikopäätä! Ja kun Ahvenainen tahtoi nyt lähteä, huusivat he, että täällä voi olla vielä muitakin Kankaalta. Oudolta se tuntui, kun näitä vainajia vain paiskeltiin maahan ikäänkuin olisi käsitelty puuntynkiä. Suuret rukkaset käsissä tarttui elävistä miehistä mikä kiinni jalkoihin, mikä hartioihin vainajia. Hoo-op! Ja kolisten putosi ruumis maahan.

— Eikö tuo ole Halme? Onkos hänkin jo mennyt?

Hän se oli lopultakin, vaikkei häntä ollut helppo tuntea.

— Ja tuo on Linteeni! Kylläpä ovat pirut häntä repineet.

— Sitten onkin jo tarpeeksi! änkötti Ahvenainen, pitäen kiinni vaunun seinästä. — En pysy muiden hevosten jäljessä, jos kuorma tulee kovin suureksi… Älkää hiidessä enää panko… Eivät nuo ole Kankaalta…

— Ykskaikki mistä ovat, ei suinkaan niitä enää vaunuun panna, kun sieltä kerran on otettu…

— Minä en vie noita kaikkia, huusi Ahvenainen, kurkku kuivana. — En vaikka mikä olisi… Mitä helvettiä niitä kaikkia minun hevoseeni…

Junamiehet työnsivät vaununoven kiinni niin että rämisi, ja ennen pitkää seisoi Ahvenainen yksinään kaamean kuormansa ääressä. Hänen hevosensa korvat viittasivat harallaan taaksepäin eri ilmansuuntiin ja sen riippuvien huulten raosta kuului tyytymätön korskina. Tykinlaukaus teki kuitenkin silmänräpäyksessä lopun sekä hevosen että miehen epäilyksestä. Hevonen pääsi liikkeelle ja mies heittäytyi kiireesti mukaan. Kuinkahan likellä rintama jo olikaan… Sanottiin tykkien kantavan niin kauas. Oli tämä tiekin ajettu näin helkkarin huonoksi. Ja sairaiden rekijono kulki jo tuolla selällä. Kun saisi edes sen kiinni, niin kelpaisi. Hevonen meni minkä pääsi, mutta nuo edellimmäisetkin menivät keveillä kuormillaan minkä pääsivät. Koeta, koeta, Poika! Ylös-alas. Tie oli ajettu loiville laineille, reki kulki syvissä uomissa niinkuin tukkitiellä. Ylös-alas, huiskis-haiskis! Koetetaan, Poika! Pimeäkin tulee, hauskempi on kulkea joukossa. Ahvenainen oli, kiinnittäessään kaiken ponnistuksensa edellimmäisiin hevosiin ja kuunnellessaan yhä uusiintuvia tykinlaukauksia, hetkeksi unohtanut, mitä hänen kuormassaan oli. Yhtäkkiä tuuppasi joku häntä olkapäähän. Hän muisti samassa silmänräpäyksessä, mitä seuraa hänen takanaan oli ja häneen iski ajatus, että joku vainajista oli ojentanut kätensä ja käynyt kiinni häneen. Häntä karmi jäätävä kammo, täytyi karaista luontoaan kaikilla voimilla ennenkuin sai katsotuksi taakseen. Kangistunut jalkapari rikkinäisissä sukissa törrötti hänen hartioidensa takana. Ruumiit olivat ajaessa luisuneet. Täytyi nousta korjaamaan. Kun ei ollut edes peitettä, millä olisi verhonnut vainajat, eikä köyttä. Olivatpa ne käyneet raakamaisiksi nuo junamiehet, kun mättivät kaatuneet tuolla tavalla rekeen. Yksiä samoja sosialidemokraattejahan ne olivat kuin nämäkin kaatuneet, eivätkä heille sen enempää kunnioitusta osoittaneet. Peitteet olivat kaikki jääneet alle. Olisi ehkä voinut kiskoa jonkin esille, jos olisi iljennyt ruveta penkomaan reenpohjia. Mutta juuri siellä alla olivat Eemelin ja Iivarin ruumiit… ja Linteeni… ja Halme. Iivolla olivat silmät auki ikäänkuin ne anoisivat apua. Ja tuolla, joka on tuossa päälläpäin, on otsa halki. Se on tuntematon mies. Tuonne keskelle joutui joku, johon ei saanut katsotuksikaan, jotakin niin hirveää sille oli tapahtunut. Lahtarien se on tekoa tämä kaikki, sodan se on tekoa. Lahtarit tahtoivat lujaa järjestysvaltaa ja työväen täytyi pitää päänsä.

* * * * *

Ahvenainen oli parkaisemaisillaan: taas ne koskettivat hänen olkapäitään. Mitä ne hänestä tahtoivat? Olikohan hän ehkä sanonut yhtä ja toista, jota ei olisi pitänyt sanoa? Ei olisi pitänyt yllyttää uutta esikuntaa pappilaisia vastaan. Vieraspaikkakuntalaiset aikoivat murhata papin… Ahvenaisen tuli mieleen kuinka Nahinen istui hänen kanssaan kansliassa ja luetti hänellä vuorisaarnaa… Ei siksi, että hän lukemista olisi koskaan tarvinnut, osasi hänen vaimonsa Liisa toki lukea niin että aina sai katsotuksi lehdestä uutiset. Mutta ruustinna oli usein tunnin lopulla tullut huoneeseen ja tuonut kahvia ja Jeremias oli juossut sinne hänkin ja pyytänyt, että hän saisi opettaa Ahvenaisen kirjoittamaan. Pitää… pitää, kun tästä pääsee kotiin… mennä esikuntaan ja sanoa, että rankaisevat miten rankaisevat mutta eivät tapa… Pitää myöskin mennä puhumaan Kustaa Kemppaiselle, ettei hän vain tee pahaa Sydänmaan Miinalle. Eihän Miina mitenkään yllyttänyt lähtemään viinatehtaalle. Miinanhan luultiin kuolevan. Mutta kun Kustaa Ahvenaiselta uteli asiaa, niin Ahvenainen sanoi, että ei suinkaan pappi muuten olisi mitään tietänyt koko tehtaasta. Mitenkä tulikaan sen sanoneeksi.

Alkoi jo hämärtää ja Ahvenainen ymmärsi, ettei hän saa kiinni haavoittuneiden kuljettajia. Hevonen oli tottunut tykinlaukauksiin eikä enää pitänyt kiirettä. Yön selkään tässä joutuu. Ja luontonsa täytyy saada karaistuksi. Kuka tietää, kun tässä sota näkyy likenevän näitä kotipaikkoja, vaikka joutuisi vielä samalle kohdalle kuin nuo vainajat. Mutta hän ei ota asetta käteensä, se on sanottu. Hän panee vaikkapa kätensä havutukille ja napauttaa etusormen poikki niin ettei voi ampua. Sen hän tekee. Taikka hän lähtee sydänmaalle ja kätkeytyy, aina hän kolon löytää, jääköön muija mihin haluttaa, sillä onkin paljon rohkeampi luonto. Se on ollut tykkänään toinen asia, kun on ollut esikunnassa ja käynyt taloissa vaatimassa lehmiä ja karjaa ja hakemassa aseita ja karkulaisia, niinkuin silloinkin, kun Eeverttiä ja Lauria etsittiin Mäkimatkasta. Sitä sellaista palvelusta teki mielellään. Ja mukavaa oli esikunnassa kantaa Mantalle puita ja vettä ja paloitella vasikanruhoja ja painaa leimoja esikunnan lupalippuihin. Mutta ei koskaan hän sitä ajatellut, että hän joutuisi tällaiseen, niinkuin nyt ruumiitakin kuljettamaan. Ja että näitä oman kylän miehiä piti joutua niin koville paikoille. Helvetti yhtäkaikki, mitä Kemppainen ja Salenjus sanoisivatkaan, jos näkisivät hänet näin pehmeänä. He leimaisivat hänet oikopäätä lahtariksi, ei siinä mikään auttaisi. Mutta he eivät toki ole tässä.

Nyt ovat nuo toiset jo päässeet Pukkisaaren rantaan. Senjälkeen katoavat he näkyvistä. Ei ole enää sitäkään, että silmä voisi heidät saavuttaa. Paina päälle, Poika, kuolla pitää jokaisen!

Hän suomi ruoskallaan hevosta ja sai sen pieneen juoksuun. Heti tuupattiin häntä taasen olkapäähän. Kuolleen jalasta riippui jokin vaateriekale, joka häälyi. Ahvenainen kirosi ja päätti, että hän nousee jalaksille, ottaa tuota pirua kainaloista ja vetää sen taaksepäin niin että se kerrankin pysyy. Vaikka henki siihen paikkaan jäisi, niin sen hän tekee.

Hän pysäytti hevosen, hyppäsi alas ja korjasi rukkaset tiukasti käsiinsä. Olisi ollut edes tupakkaa, niin olisi ollut mukavampi lähestyä noita matkatovereja. Mutta tupakankin oli tullut tarjonneeksi asemalla loppuun. Tai vielä parempi olisi ollut viina. Iskien katseensa voimakkaaseen rintaan, johon paita oli liimautunut kiinni, iski Ahvenainen leuat toisiaan vasten ja tarttui vainajaa kainaloihin. Kankeat käsivarret nousivat. Mitä?… Valkoinen nauha… ryvettynyt, verinen nauha, mutta valkoinen… käsivarressa. Ei punainen nauha. Eikä se ollut jälkeenpäin siihen pistetty, se oli neulottu. Vainaja oli lahtari.

Ahvenainen joutui aivan ymmälle. Tämä oli niin uusi asia, ettei hän ymmärtänyt, miten nyt menetellä. Jos hän yhtäkkiä olisi nähnyt pirun istuvan kuormallaan, niin ei hän olisi voinut enemmän hämmästyä. Hän oli kuljettanut lahtaria. Kaikkien noiden oikeiden ruumiiden joukossa. Ruumiinakin olivat lahtarit petollisia ja tuppasivat sekoittamaan köyhälistön asiaa. Jos Kemppainen ja Salenjus saavat tietää, että lahtarin raato on virunut sankarien ruumiiden joukossa, niin hän, Ahvenainen, joutuu siitä edesvastuuseen, hänet erotetaan puolueesta, kukaties… niin, kukaties ammutaan. Mitä hän nyt sitten tekee tuolle koiralle? Ottaako hän sitä harteista ja viskaa hangelle? Mutta entä jos tuolla alla olisi useampiakin valkoisia nauhoja…?