Runolliseksi kävi poika taasen, kun hän alkoi puhua jääkäreistä. Komea oli heidän retkensä ollut. Niinkuin liput, joihin katsotaan, joiden ympärille kokoonnutaan ja joita seurataan voittoon tai kuolemaan — sellaisia olivat jääkärit olleet kansalle. Taikavoimalla vaikutti jääkärin nimikin. Jos kuultiin, että jääkäri oli kaatunut, niin tuntui tappio kahta raskaammalta. Jääkäreille varasivat naiset kauneimmat varustuksensa, jääkäreille kantoivat tytöt talviset kukkansa. Eräässä talossa kuljetutti sairas vaari itsensä tiepuoleen, missä pojat kulkivat, vain nähdäkseen yhdenkin niitä miehiä, jotka ensinnä ajattelivat ajatuksen, että venäläinen on saatava Suomesta pois.
Eikö olekin itse asiassa ihmeellinen jääkärien satu! Mistä tiesivät nämä miehet silloin lähteä maasta? Muut kärsivät ilman toivoa — he näkivät unen Suomen vapaudesta. Muut pysyivät kärsivällisinä — näillä ei ollut rauhaa. Muut ajattelivat turvallisuuttaan — he panivat alttiiksi henkensä. He alistuivat omaistensa väärinymmärrykseen ja kansansa kiroukseen. He kuuntelivat vain käskyä rinnassaan: isänmaa vapaaksi! ja he heittivät kotinsa eivätkä tietäneet koska he voisivat palata.
Libaun ranta voi kertoa suomalaisten miesten koti-ikävästä. Odotuksen pitkät hetket kuuluvat jääkärien Libaun-aikaan. Täällä kuluvat tunnit, päivät, viikot, täällä tulee kuukausista vuosi. Nuoret miehet astuvat meren rannalle: siellä, siellä se on Suomi. Niin lähellä ja kuitenkin niin saavuttamattomissa.
Kunnes eräänä päivänä kutsutaan kasarmin pihalle ja siellä ilmoitetaan, että pataljoona nyt on hajoitettu ja miehet vapaat lähtemään minne haluavat.
Minne haluavat — yksi ainoa oli heidän halullansa määrä: Suomi.
Tämä pataljoonan hajoitus tapahtui ilman juhlallisuutta, karusti ja sotilaallisesti, harmaana runottomana aamuhetkenä. Mutta juhlaksi kävi se ikävöiville mielille.
Itse vannominen tapahtui kirkossa. Siellä vahvistivat jääkärit valan:
ei ennen uhmamme uupua voi, kun vapaa on Suomen kansa!
Kynttilät lepattivat alttarilla ja ankarana katseli miehiin ristilippu, jääkäripataljoonan lippu. Kotiintulon hetki oli koittanut.
— Sano, tyttö, eikö ole ihmeellistä, että he tiesivät silloin lähteä maasta.
Sisar painoi pimeässä hänen kättään ja kuiskasi:
— Kurjet!
— Niin, mistä tietävät kurjet kevään tulon!
Eino-Ilmari Tuuna oli kaiken aikaa puhellessaan kesken kertomustensa kummallisella tavalla lausunut kevään nimen. »Kevät, kevät!» hengähti hän, ikäänkuin läsnä olisi ollut joku, jonka hän yksin näki. Jos pikku veli olisi lausunut ihmisnimen, olisi sisar luullut hänen muistelevan jotakin kaatunutta. »Oi kevät – kerran… mutta en niitä ma nää…» Riikka pysähdytti kyselynsä ja kertomuksensa ja kuunteli. »Oi kevät…!» Hän oli jo kysymäisillään, mitä poika tarkoitti. Mutta Eino-Ilmarin omituisen soinnuton ääni todisti, ettei hän luultavasti ensinkään tietänyt lausuneensa sanoja kuuluvasti. Hän oli nähtävästi tottunut yksinäisyydessä niitä lausumaan ja luuli nytkin olevansa yksin. Kenelle hän puhui? Mitä hän tarkoitti? Sisar kysyi vihdoin:
– Mitä sinä sanot?
— Dulce et decorum est pro patria mori… Muistelin vain vanhoja koululäksyjä. Se oli sellainen runo… latinaa.
Sisar ei hennonut kysyä enempää.
Aamuyöstä hän pääsi Eino-Ilmarin salaisuuden perille.
He olivat päättäneet nukkua jonkin tunnin ja Riikka oli lattialle uunin eteen tuonut vaatteita. Vuodetta ei hän uskaltanut vetää auki, punaisia joukkoja kun joskus tuli taloon keskellä yötä. Eino-Ilmari oikaisi pitkäkseen ja Riikka sulki oven. Mutta tyttö ei ajatellutkaan lepoa. Hän hiipi sukkasillaan rakennuksen toisesta päästä toiseen ja tähyili ikkunoista sarastavaan aamuun. Kuulo oli niinä päivinä ihmisillä niin terästynyt, että tuntui siltä kuin ulkonainen korvakin olisi liikahtanut tarkkakuuloisten eläinten korvien tapaan. Oli harvinaisen hiljainen yö. Tykit vaikenivat, tulipaloja ei näkynyt, olisi miltei saattanut luulla, että elettiin rauhan aikaa. Riikka palasi pikkuveljen oven eteen ja vei korvansa ovenraolle. Mitä? Kuka siellä oli? Puhuiko Eino-Ilmari? Miksei hän nukkunut? Yksinkö hän puhui? Puhuiko hän unissaan?
»Niin tulet kerran taas, kevät, valkein aamuin ja illoin, mutta, ah, poissa ma oon, poiss' olen mullassa maan.»
Eino-Ilmari lausui runoa!
Riikka ymmärsi yhtäkkiä: kuolemaansa Eino-Ilmari ajatteli!
Riikkaa puistatti ja tuska, joka jonkin aikaa oli antanut hänen levätä, palasi. Eino-Ilmari käveli edestakaisin huoneessa. Jos olisikin uskaltanut avata oven.
Eino-Ilmari avasi sen itse. Hän ei suuttunut, kun yllätti sisarensa kuuntelemassa kynnyksellä. Hän näytti arvanneen, että hän olisi siinä.
— Kuule, sanoi hän ja etsi Riikan käden, — en minä voi maata lämpöisessä huoneessa, kun ne muut makaavat hangella, ymmärrät sen. Enköhän minä lähtisi nyt. Taistelut voivat alkaa aivan äkkiä. Minun täytyy päästä mukaan. Ja onhan minulla tärkeitä tietoja vietävänä.
— Mutta oletko sinä järjiltäsi! kuiskasi sisar vastaan. — Ne ottavat sinut kiinni tässä pellon alla.
— Älä estele… sinä et tiedä minkämoista siellä on! Ja sitten: maa täytyy saada puhtaaksi… Eikä se taistelu nyt niin kamalaa ole kuin luulisi. En minä ainakaan ole pelännyt, vaikka kuulat ovat vinkuneet siinä jokusen kymmenen senttimetrin päässä kasvoistani. Saammehan me voimaa… Lupaan sitäpaitsi olla varovainen ja heittäytyä maahan. Ensin kävelin toisinaan pystyssä, mutta jääkärikin sitten kehoitti varovaisuuteen. Tuo minulle nyt niitä uusia vaatteitasi.
— Mutta yksinkö sinä menisit tuonne yön selkään… keskellä punaisten ketjuja?
— En ole yksin… Ja onhan minulla komea passini. Meikäläiset eivät ole kaukana. Ja jos on kuolema tullakseen, niin tulee. Kuolen mielellänikin näin keväällä. No, älähän nyt ole suruissasi. Sanonko terveisiä Arvolle? Ovatpa nämä suurenmoiset. Olisipa kaikilla sellaiset! Sinäkö olet kutonut? Suomen naiset ovat paljon kutoneet tänä talvena…
Hän ei kuitenkaan sinä yönä päässyt lähtemään. Tuunajärvellä lähestyi kuormajono — vai pakolaisiako tulijat olisivat olleet? Riikka ei uskaltanut mennä ulos, jottei herättäisi vartijoiden huomiota, vaan kuunteli eteisen ovella. Hän oli oppinut äänestä päättelemään, mikä milloinkin oli kysymyksessä. Toinen ääni oli raskailla kuormilla, toinen keveillä, toinen niillä, joissa kuljetettiin miehiä rintamalle, toinen niillä, joissa tuotiin haavoittuneita. Nämä olivat luultavasti raskaita kuormia, niitä saattoi olla kymmenkunnan verran.
Eino-Ilmari eli pelossa, ettei hän ehtisi mukaan. Hänen silmiensä edessä oli lakkaamatta näkyjä viime päiviltä. Nyt kukkula, missä olivat kuularuiskut miehineen. Kukkulan takaosalla on sanitääri ja muutamia miehiä. Vihollinen on puolentoista kilometrin päässä. Sanitääri alkaa laulaa: oi katso Golgataa… Käy yrttitarhasta polku… Toisia yhtyy lauluun. Koko kukkula laulaa… Nyt: juostaan, juostaan jonossa kohti kylää. Korvissa vinkuu ja sihisee. Joku kaatuu voihkaisten. Rakennuksista pellon takana alkaa nousta liekkejä. Joku nainen huutaa kauhealla, eläimellisellä äänellä. Täytyy joutua apuun. Kuula vie lakin päästä… Nyt se nainen vaikeni… Tuossa on sen ruumis. Voi, mitä ovatkaan hänelle tehneet…
Aamu ei vielä ollut valjennut, kun Kits tuli taloon. Hän vaati mahtipontisena kirkon avaimia. Kirkkoa tarvittiin nyt, kylään saapui paljon kansaa.
Riikka Tuuna katseli häneen tiukkaan. Enemmän kuin kirkkoa ajatteli hän tällä hetkellä veljeään. Eino-Ilmari oli huoneessaan, pihaan lappoi lappamalla piikkiniekkoja, vintinportaisiin päästiin vain eteisen kautta. Hän päätti uskoa asian Kitsille ja pyytää hänen apuansa. Kits näki hädän hänen silmissään ja seurasi häntä saliin. He menivät Eino-Ilmarin luo, Kits painoi lakkinsa pojan päähän ja riisui nopeasti lyhyen turkkinsa. He läksivät, lakit kallellaan, läpi miesjoukon ja tulivat keskelle pihamaata. Siellä kuljetettiin paraikaa kuularuiskua Tuunan navettaa kohti. Avattiin navetan ovia. Aita särkyi risahtaen, kuorman ajaessa kiinni takaportin pieleen.
— Mikä siellä olisi sellainen levänneempi hevonen, huusi Kits hevosriviä kohden. — Pitäisi lähteä noutamaan asemalta sidetarpeita. No tuossa — tuollahan tämän matkan pian ajaa. Mutta pidä kiirettä, poika.
Eino-Ilmari hyppäsi rekeen ja lasketti taakseen katsomatta jäälle.
Kaksi lehmää harhaili ynisten takapihalla. Portista kääntyi pihamaalle uusia raskaita kuormia. Tuunan vanha kirkkoväärti tuli portailleen ja katseli, kulmakarvat tuuheina ja otsa rypyssä eteensä. Miehiä, vaatteet risoina, käsivarsien ympärillä likaantuneet punaiset merkit, liikkui kuisteilla, huoneissa, pihamaalla. He ottivat keittiöstä mikä minkin astian ja menivät navettaan. Joku kantoi aitasta voipyttyä. Ilma oli sakeanaan tupakansavua ja rähinää. Palvelustytöt juoksivat perunakuopalle. Taas tuotiin raskasta kuormaa. Hevonen kääntyi höyryten portista. Kuormassa oli aseita. Kirkkoväärtin katseet etsivät tytärtä. Yhtäkkiä astui Kemppainen kahden miehen kanssa portaiden eteen.
— No, tulevatko kirkon avaimet? huusi hän.
— Mitä? sanoi vanhus, otsa rypyssä.
— Kirkon avaimet, piru vie!
— Kirkon avaimet… E-e-en ole niitä t-teiltä s-saanut e-enkä niitä teille a-anna.
Miehet tarttuivat kivääreihinsä.
— Hän pilkkaa vallankumousta. Kuulitteko, mitä hän sanoi!
— Antakaa hänelle lyijyä yksintein!
— Avaimet ovat täällä! huusi Kits toisilta portailta.
Mutta hän tuli myöhään. Kivääri oli jo paukahtanut ja vanhus makasi verissään portailla. Hän huuteli tytärtään ja laahautui sisään. Hänen oli hyvin vaikea päästä kynnykseltä. Hänen kaatumiseensa ei kiinnitetty mitään huomiota.
— Missäs se keltasilmäinen tyttö sitten on? huusi toinen miehistä, jotka olivat tulleet Kemppaisen mukana.
— Joutukoon keittämään kahvia.
— Se on kutsuttava vallankumousoikeuden eteen.
— Sen ovat kaikki veljet lahtareita ja tuo on sen isä.
He törmäsivät saliin. Kemppainen suuntasi heti askeleensa piirongin luo, otti käteensä kynttilänjalan ja katseli sitä. Mitä lienee ollut huonoa ainetta. Hän heitti sen pois ja kääntyi perähuoneeseen. Yksi miehistä koppasi kainaloonsa keinutuolimaton. Köyhä talo tämä olikin, ei täällä ollut yhtikäs mitään, jolleivät olleet kätkeneet. Ruukkukasveja ei voinut ottaa taskuunsa. Tämäkö se oli se salarikas isäntä?
— Missä helvetissä se on se keltasilmäinen tytär?
Nuori poika astui arkana, hattu silmillä, vinnin rappusista alas, tuli pihaan ja yritti vanhusten puolelle.
— Ei ensinkään sinne nyt! kiljui Kits. — Vai sinne, mitä sinä lurjus siellä! Lähde heti minun kanssani! Sanokaa esikuntapäällikölle, että minä olen mennyt avaamaan kirkkoa.
Esikuntapäällikkö oli lähtenyt navettaan. Koeteltiin kuularuiskua. Popo — popo — popo — popo, paukkui ikkunasta ulos rantatöyräälle.
Palvelustyttö tuli kiireesti yli pihamaan, käsivarrella perunakoppa.
Nuori punakaartilainen pysähdytti hänet ja sanoi:
– Pitää laittaa ruoka saliin… Ja parhaat lautaset ja veitset… ja sohvatyynyjä pitää panna tuoleille, aivan niinkuin silloin kun on herrasvieraita.
– Niitä on meillä niin vähän ollut, vastasi tyttö ja yritti mennä.
Silloin katsoi nuori mies häneen rukoillen, ikäänkuin hän olisi pyytänyt tämän ainoan kerran saada olla herrasväkeä, tämän ainoan kerran nauttia sitä mukavuutta, mitä hän ikänsä oli muilta kadehtinut ja ajanut takaa. Tyttö katsoi häneen pitkään.
– Mistä minä ne sellaiset lautaset ja veitset ja sohvatyynyt otan!
– Kai niitä nyt talossa on.
— Somerilla niitä on. Ja Mäkimatkassa. Jollei niitä ole viety. Tämä on tämä kylä niin moneen kertaan käyty läpi.
— No, laittakaa parasta… älkää siinä… Missä päin se kirkko on?
Sinne kumminkin pitää päästä…
— Johan sitä mentiin avaamaan.
Ikäänkuin ajaen takaa jotakin, joka menee käsistä, nuori mies kiirehti portille. Äkkiä hän kuitenkin huomasi, että hän voi päästä mukavamminkin ja suuntasi askeleensa hevosjonoon. Hevoset höyrysivät loppuun ajettuina.
Tyttö kuului kyselevän, joko se sota nyt sitten tulee tänne. Popo — popo — popo — popo! pani kuularuisku navetassa. Kylälläkin kuului ammuntaa.
Tanhualla kulki Kits pojan kanssa, jonka hän oli komentanut matkaansa.
— Mikä sinä olet, joka et käytä vallankumouksen merkkejä! ärjyi hän heidän astuessaan Mäkimatkan tienhaaran ohitse.
Mäkimatkan jyvämakasiinissa säilytettiin nykyään ruumiita eikä syömäviljaa. Kits repäisi nauhan omasta käsivarrestaan ja paiskasi sen pojalle.
— Taidat tahtoa päästä hengestäsi, kosket huoli nauhasta?
— Minne minun veljeni joutui? kuiskasi poika Riikka Tuunan äänellä.
— Sinne minne piti.
Työväentalon edustalla seisoi joukko miehiä punakaartilaisten ympäröimänä. Niiden väsymys ja kalpeus oli jotakin niin pohjatonta, että Riikka Tuuna heidät nähdessään unohti veljensä, isänsä, kotinsa, kirkkonsa kaikki menetyksensä. Yksi lysähti polvilleen ja punakaartilainen tuuppasi häntä kiväärinsä perällä. Riikka ymmärsi, että he olivat vankeja. Kits tarttui hänen käsivarteensa ja astui niin nopeaan, että hänen täytyi juosta.
Oliko tämä Kankaan kirkonkylää? Oliko tämä elämää maan päällä, samassa paikassa, missä joskus oli kynnetty, menty kirkkoon, kuljettu hääsaatossa, ajettu niittokonetta, käyty noutamassa tavaraa kauppiaalta, pistäydytty pappilassa? Oliko tämä unta? Painajainenko piti maailmaa puristuksissa?
Jäältä päin nousi ylös rantatöyrästä hevosjono, jolla ei näyttänyt olevan loppua. Sen pää ei päättynyt Ummen saareen, vaan ulottui läpi pajupensaikkojen suurelle selälle. Hiekka ulvoi, vinkui ja narskui reenjalasten alla. Oli kuin olisi vingutettu joitakin helvetin viuluja. Rattaanpyörät hölskyivät ja rytyyttivät. Kuuma höyry leijaili pilvenä rasittuneiden hevosten yllä ikäänkuin mikäkin luontokappaleiden huokaus, joka pyrki taivasta kohden. Jonossa ei ollut yksin rekiä, siinä oli ratasajopelejäkin. Oli nelipyöräisiä herrasvaunujakin ja loistokääsejä, joiden kiiltävissä pinnoissa aurinko leikitteli, oli työrekiä, kuormavankkureja, keveitä, korkeita jahtirattaita ja yhdenhengen kilparekiä. Oli sellaisiakin ajopelejä, joita ei enää käytetä ja joita nähdään vain museoissa. Ja näissä tuhansissa ajopeleissä, joita yksi tai kaksi hevosta veti, nähtiin kaikkea mitä taivaan ja maan päällä vuosikymmenien aikana on syntynyt tai keksitty ihmisestä ja kissasta aina puhelinkeskuksen pöytiin ja pronssisiin veistokuviin asti. Tuhannet olivat matkalla noissa tuhansissa ajopeleissä: kuluneita työväenvaimoja lapsineen ja kadun huvityttöjä, jotka pakenivat sotaa, miehiä, jotka jonkin syyn varjossa olivat onnistuneet keinottelemaan itsensä mukaan, vanhuksia ja raajarikkoja, joille ei ollut saatu tilaa, äitejä, jotka etsivät sekamelskassa kadonneita lapsiaan, lapsia, jotka olivat eksyneet kotiväistään, kaikenlaisia ihmisiä, jotka olivat sattuneet olemaan likettyvillä jossakin jonon levähdyspisteessä ja jotka oli tahtomattaan sullottu mukaan, kun kulkue taasen komennettiin liikkeelle. Suuret määrät tavaraa oli niinikään kuormitettu matkaan. Oli sänkyvaatteita, keittoastioita, ompelukoneita, oli kallisarvoinen kullattu tuoli, oli vanhanaikainen kello, josta lasikupu oli särkynyt, oli kirjavia käsitöitä, oli komea salin lamppu, oli hopeinen haarakynttilänjalka, oli myllynkiven muotoisia juustoja… Ihmisten puvut olivat nekin varsin moninaiset. Jonossa nähtiin talvitamineita ja suvipukuja, turkiksia, pitsejä, olkihattuja, silinterejä, huiveja, kumivaippoja. Aurinko paistoi väreihin, joista ei puuttunut yhtään vivahdusta. Päällysvaatteille ominaisen yksitoikkoisuuden korvasi kirjailtujen pöytäliinojen, ovi- ja ikkunaverhojen sekä kankaiden värikkyys. Viimemainittuja oli saaleina levitetty naisten olkapäille. Yhtäkkiä pysähtyi rantatörmässä jono: hevonen, jonka perässä oli kuormareki, ei päässyt eteenpäin. Sitä lyötiin, sille huudettiin. Se kiskoi ja kiskoi ja putosi vihdoin suulleen. Miehiä kokoontui ympärille. Päät kymmenissä ajopeleissä kääntyivät. Suut kymmenissä ajopeleissä kysyivät ja kiroilivat.
— Älkää katsoko sinne, sanoi Kits pojalle vieressään. Rantatöyräällä ammuttiin. Kylässä ammuttiin niinikään. Vangitkohan ne siellä surmattiin?
— Koettakaa mennä sairaalaan sisarenne luo, kuiskasi Kits, pysähtyen tienristeykseen pappilan ja kirkon vaiheilla. — Älkää katsoko, älkää katsoko… Älkää missään tapauksessa menkö kotiin. Menkää sisarenne luo…
— Tuossa hän on! kuului läpi tuhansien ajopelien matkaansaattaman kitinän ja rätinän Kemppaisen ääni. — Hän on vastavallankumouksellinen, hän on lahtarien kätyri!
Kivääri paukahti ja Kits horjahti tiepuoleen. Hän nousi kuitenkin samassa ja astui pari askelta. Häneen ammuttiin uudelleen ja hän jäi maahan oikomaan jäseniään. Pistinniekat juoksivat hänen ympärilleen ja kopeloivat hänen taskujaan. Oli mahdotonta kuulla mitä he sanoivat. Ajopelit ulvoivat, valittivat ja itkivät. Popo — popo — popo — popo kuului hautausmaan laidalta Yhtäkkiä nousi korkeilla rattailla seisomaan nuori mies, leveä musta viitta viskattuna yli olan, päässä suurilierinen samettihattu. Töyhtöpää nainen hänen vierellään avasi rattailla istuen pulloa.
— Toverit! kajahti siniseen kevätilmaan, — älkää te itkekö ja vaikertako. Me kärsimme, jotta lapsillemme koittaisi onnen aika. Voitto on joka tapauksessa meidän. Vallankumouksen malja.
Mies tyhjensi lasin vaahtoavaa juomaa, jonka nainen oli hänelle ojentanut ja he vaipuivat pitkään suuteloon. Komean nuorukaisen ääni oli soinut yli pakolaisrattaiden jyrinän, yli kiväärien paukkeen ja tulipalon huminan, mutta se ei sytyttänyt yhtään silmäparia eikä siihen enää uskonut yksikään sydän.
Suuria savupilviä pöllähti ilmaan Paanasen kulmalta. Eikö Tuunan tienoillakin jo noussut savupatsas? Ajajat pakolaisjonossa suomivat hevosiaan. Nuori tyttö, joka ajoi märkää liinaharjaista hevosta, kääntyi ja huusi taakseen:
— Se on nyt se sytytyskomppania. Antaisivat ihmisten rauhassa päästä kylän läpi. Lähettäkää niille hiidessä sana, etteivät polta kylää ennenkuin me olemme päässeet läpi!
Pojanpuvussaan, Kitsin antama punainen nauha käsivarressa, seisoi Riikka Tuuna kuin naulittuna paikallaan. Hän näki siitä kylän, jonka yli savupilvet jättiläishahtuvina nousivat, pakenijoiden jonon, punaisten ryhmät, jotka juoksivat ja huusivat, rakennukset, joiden ovet ammottivat auki, naisia, lapsia ja koiria, jotka eivät tietäneet minne pelastua, kuolleen hevosen Kutoja-Annan mökin edustalla, Kitsin ruumiin, joka ei enää liikkunut. Hän kuuli tuhansien ajopelien vihlovan kitinän, tulipalojen humun, ihmisten huudot, kiväärien paukkeen, tykkien jylinän. Hän kuuli myöskin kuinka kirkon ovi kierrettiin auki ja lukko narisi. Hän ei liikahtanut, hänelle oli yhdentekevää miten hänen kävi, hän tunsi myöskin ettei hän kyennyt sormensakaan päällä vaikuttamaan tapauksiin. Myrsky kävi yli hänen kotikylänsä, sota lähestyi. Kuin tainnoksiin lyötynä hän sitä katseli.
Hänessä ei kuitenkaan kaikki ollut kuollut. Se, mitä hän nyt näki, herätti hänet.
Pappilan portista tuotiin kulkuetta, punakaartilaisia kahden puolen. Edellä kulki pieni Jeremias Nahinen, sitten kolme pikkutyttöä, sitten heidän äitinsä ja viimeiseksi kirkkoherra. Kaikki olivat paljain päin ja ilman päällysvaatteita. Poika asteli varmasti ja horjumatta, tytöt huusivat ja pyrkivät tarttumaan äitinsä helmoihin, heitä täytyi pistimillä erottaa. Äiti asteli horjuen eteenpäin, silmät taivasta kohden. Hänen kätensä olivat sidotut, hän ei voinut niitä liikuttaa. Kirkkoherra kulki pää pystyssä niinkuin hänen poikansakin, hänenkin kätensä olivat sidotut. Yhtäkkiä kohotti punakaartilainen asettaan ja iski pyssynperällä viimeistä uhria olkapäihin, käsivarsiin, leukaan. Punainen mies oli Ahvenainen. Veri purskahti kalpean miehen suusta, hän vaipui maahan. Pistimellä hänet nostettiin pystyyn. Hänen käsivartensa olivat poikki.
Silloin valtasi vimmainen raivo Riikka Tuunan koko olennon. Hän syöksi eteenpäin, yli ojien ja sulavien hankien hän hyppäsi, hän oli valmis kuristamaan pyövelit. Kuula meni hänen jalkainsa välitse. Tuo täytyy estää! Mitään noin kauheaa ei voi tapahtua, Jumala ei voi sitä sallia. Kuula vinkui hänen korvansa ohitse. Heristellen nyrkkejään taivasta kohden, hampaat kiristyksissä ja huulet vaahdossa hän parkaisi ilmoille:
— Jumalan nimessä, päästäkää heidät!
Hän ehti nähdä Anna-Liisan maailmasta kääntyneen katseen, kirkkoherran kärsimyksen täyttämän, murtuvan silmän ja tulipalojen loimotuksen taivaalla. Sitten hän vaipui pimeyteen ja kaikki hiljeni.
* * * * *
Hän heräsi siihen, että hevosen kaviot tömisivät hänen ylitseen. Kuului huutoja, laukauksia, rytinää. Hän sai päätään nousemaan ja ymmärsi, että hän makasi ojassa. Tuossa on pajupensas. Tuolla makaa vielä joku. Se on mies. Se ei liiku. Hänen oli jäätävän kylmä, hän ei päässyt liikkumaan. Nehän ampuivat häneen, ehkä hän on haavoittunut. Tuo toinenkaan ei liiku, ehkä hän on kuollut. Miksei hänkin, Riikka Tuuna, ole kuollut?
Kuului voihkinaa.
Nyt… tuo oli riemuhuutoa.
Huutakoot, voihkikoot. Hän kuolee nyt.
Hän oli läpimärkä ja vilusta kankea. Hän puri yhteen hampaansa ja päätti, että hän makaa tässä ja kuolee.
Mitä siellä nyt tapahtui?
Juostiin… Kiväärit paukkuivat. Popo — popo — popo popo — popo…
Huudettiin.
— Valkoiset tulevat! kuului vihlaisevana huutona jonkun naisen suusta.
— Ne nousevat jo ylös rantatörmää!
— Siellä on jääkärejäkin mukana!
Riikka Tuunan ruumiissa värähti.
Jääkärit… valkoiset ovat täällä!
Ei kuolla. Nyt eletään.
Hän puri yhteen hampaansa, ponnisti kädet sulavaa ojansyrjää vasten ja sai päänsä nousemaan.
Tulimeri oli hänen edessään. Liekkien keskeltä törröttivät hehkuviksi kuumentuneet savupiiput. Hänen kotikylänsä oli tulen vallassa. Kirkko vielä seisoi pystyssä. Viimeisillä vaistoillaan alkoi hän pyrkiä vanhaan Herran-huoneeseensa. Jumala oli säästänyt kirkkonsa, jotta hänen onnettomat lapsensa voisivat paeta sinne.
Riikka Tuuna kapusi ylös ojan syrjää ja ryömi lumessa eteenpäin. Hänestä tuntui oikealta, että ihminen näin ryömien lähestyy Herraansa, jota vastaan hän on tehnyt niin hirveää syntiä. Tuossa oli ruumis… tuo vielä taisi elää… Kuolema on synnin palkka… on… on. Tuossa makasi nuoren pojan ruumis, kainalossaan keinutuolimatto Eino-Ilmarin huoneesta. Riikka Tuuna oli hiukan lämmennyt ja pääsi pystyyn. Hän tahtoi nyt kävellä vain ehtiäksensä aikaisemmin Herran ristin juureen Golgatalle. Tuolla niitä on ojissa, eläviä ja kuolleita. Kuula vinkui ohitse. Kun pääsisi kirkkoon, kun saisi heittää henkensä siellä. Jeesuksen kasvoin eteen… ma syntisraukka… Sinne, sinne! Riikka Tuuna juoksi.
Lumi kiviaidan takana oli kauttaaltaan verellä sekoitettua, tuossa oli kuollut hevonen, tuossa oli kolme, neljä … paljon ruumiita. Hän ei niitä hämmästynyt eikä pelästynyt. Hänellä oli kiire kirkkoon. Mitä ne olivatkaan täällä tehneet? Tuossa oli nuoraa, tyhjä savukelaatikko… kivi… sileä kultasormus… verta. Mitä oli tehty ovelle?
Valkoiseen pintaan oli naulattu jokin verinen… ikäänkuin hyytynyt jättiläispisara. Sen alla oli kirjoitus. Se oli sormella kirjoitettu… sormi oli kastettu vereen. Ihmisen sydän siinä luki. Riikka tavaili ja tavaili eikä ymmärtänyt mitään.
Ei, ei hän ymmärtänyt, mitä ne olivat tarkoittaneet.
Vihdoin hän horjui kirkkoon.
Ristiinnaulittu Kristus seisoi siellä keskellä auringonpaistetta. Hän oli astunut ulos taulun kehyksestä ja seisoi verisenä odottaen niitä, joiden syntien tähden hän oli antanut henkensä. Hänellä oli Kankaan kirkkoherran kasvot. Sehän olikin Kankaan kirkkoherra.
Silmänräpäyksessä ymmärsi Riikka Tuuna, että Nahinen oli ristiinnaulittu omaan kirkkoonsa. Ja tuossa alttariportailla hänen ympärillään olivat hänen vaimonsa ja lastensa ruumiit, suoriksi oikaistuina, ryöstettyinä.
Kirkon oveen naulattu oli ihmisen sydän. Ihmissydänten työtä tämä oli.
Riikka Tuuna ei pyörtynyt, ei hän myöskään puhjennut valituksiin. Mikään ei häntä enää hämmästyttänyt eikä kauhistuttanut. Jonkinlainen kaukainen kateus nousi hänen mieleensä, kun hän ajatteli, että nuo kaikki nyt olivat päässeet elämästä. Herralle pyhitettyinä he lepäsivät kuoleman rauhassa, koko perhe. Hän seisoi hetken seinään nojaten, hän ei tahtonut häiritä heidän untaan. Sitten hän hiljaa liukui ulos ovesta.
Ihmisen sydän — tuollainen suuri veripisara se on. Tuo se on, joka kärsii, tuo se on, joka kaipaa, tuo se on, joka raatelee. Näin on ollut maailman alusta. Tuleeko näin olemaan maailman loppuun?
YKSI KAIKKIEN JA KAIKKI YHDEN PUOLESTA
Myrskyn hiljettyä alkoivat ihmiset Kankaan kirkonkylässä nostaa päitään kellareista, halkopinoista ja ladoista, minne he kiireesti olivat paenneet. Myöskin metsistä he varovaisesti lähestyivät seutuja, joilla vasta eilen oli sijainnut heidän kotinsa.
Eilen? Mitä merkitsi »eilen»?
He katselivat maailmaa ikäänkuin he tuhat vuotta olisivat maanneet haudassa ja heidät nyt olisi kutsuttu uudelleen elämään. Ihmetys oli heidän kasvoillaan, ihmetys siitä, että maa ei ratkennut heidän jalkainsa alta, että taivas ei satanut tulta ja tulikiveä heidän päälleen ja ennen kaikkea ihmetys siitä, että muitakin eläviä ihmisiä ilmestyi näköpiiriin. Ja kiuru, lauloiko kiuru? Ja kevätkin teki tuloaan. Se tuntui käsittämättömältä. Sen sijaan eivät ihmiset hämmästyneet, että kylä, jossa he kerran olivat syntyneet ja eläneet, yhä vieläkin paloi heleällä lieskalla, hehkuvat savupiiput törröttäen taivasta kohden. Eivät he myöskään hämmästyneet, että ruumiita makasi vainioilla, rantatöyräillä ja tienvarsilla. Ruumiit olivat jotakin paljon mahdollisempaa kuin elävät ihmiset. Siinä oli tuttuja ja tuntemattomia, vihollisia ja ystäviä, syyllisiä ja syyttömiä, eläimiä ja ihmisiä. Haeskellessaan kaatuneiden joukosta ja raunioista omaisiaan ihmiset väistivät kuulia niinkuin väistetään lapsen heittämää leikkipalloa. Sodan moukari oli, pitäen alasimenaan ihmissydäntä, iskenyt sen tainnoksiin niin että se tunsi vain harvoilla karkeilla vaistoilla. Sääliä ei sille ollut olemassa. Tylsinä katselivat kaikkensa menettäneet ihmiset viheliäisiä vankileirejä, joissa lapset epäkainosti syntyivät kaikkien nähden, joissa miehet ja naiset yhtä epäkainosti ja kaikkien nähden kuolivat, joissa nälkä, taudit ja rikokset raivosivat luonnottomassa rehevyydessä. Mykkinä olivat miehet kaivaneet omaa hautaansa, mykkinä lähestyivät kuolemaantuomitut toverit kuoppaa, joihin heidän oli määrä kaatua. Yhteislaukaukset kajahtivat yli kylän — tuskinpa eloonjääneet edes säpsähtivät. Epäkainosti, niinkuin syntyminen ja kuoleminen vankileireissä, tapahtui näinä päivinä tuomitseminen ja tuomion täytäntöönpano. Inhimillinen sydän oli kerta kaikkiaan veripäivinä tainnutettu eikä tuntenut.
Arastellen lähestyivät eloonjääneet raunioita ja kävivät arvioimaan menetyksiään.
Tuhkana oli Kankaan muhkea kirkonkylä. Pahimmin oli kärsinyt Tuunan talo, joka sijaitsi likinnä rantaa. Päärakennuksen raunioista tavattiin isännän ja emännän hiiltyneet ruumiit, kivinavetta oli ammuttu murskaksi ja eläimet sisällä kuolleet. Sairas vanha vouti tavattiin surmattuna kujalla, minne hän nähtävästi oli hädässään laahautunut. Yksin Tuunan koirakin oli saanut surmansa. Sensijaan oli Mäkimatka säilynyt paremmin. Ja se oli neuvokkaan vanhan Piinan ansio. Sillä kun sytytyskomppanian miehet jo olivat kantaneet olkia kivijalan alle ja yrittivät valella niitä lamppuöljyllä, niin eukko lähti heidän luokseen, nauroi heitä vasten kasvoja ja sanoi: pojat, lähtekää syömään piiraita, mitä hulluja te nyt teette — älkää viitsikö! Ja sytytyskomppanian syödessä piiraita soitti isäntä huuliharppua ja talo jäi polttamatta. Somerista säilyi päärakennus. Sensijaan ei pappilasta ollut jäljellä muuta kuin savuavia kivijalkoja.
Se asiaintila, että Mäkimatka oli säilynyt, teki, että tästä talosta nyt tuli uuden, alkavan elämän keskipiste. Päälliköt, everstiä myöten, asettuivat sinne ja Harald ja Jon Mäkimatka saivat johtavan aseman pitäjän sisäisten asioiden järjestämisessä. Niinpä heidät, valkea nauha hihan ympärillä, nyt nähtiinkin milloin rientämässä jalan, milloin kiitämässä ratsain paikasta toiseen. Kankaan kirkonkylä ei enää ensinkään tullut toimeen ilman heitä. Heidän tarkkaa silmäänsä tarvittiin kuolemantuomioiden täytäntöönpanotilaisuuksissa, heidän täytyi järjestää majoitus- ja muonitusasiat, heidän täytyi edustaa paikkakuntaa, mikäli sitä tarvittiin, niiden vieraiden edessä, joita oli saapunut Kankaan kirkonkylään. Mäkimatkan pappa saattoi olla tyytyväinen poikiinsa. Hän olikin sitä. Itse kulkien pienessä humalassa hän asetti vieraanvaraisesta kaikki varastonsa herrojen käytettäväksi ja vaelsi, huuliharppu povitaskussa, everstin luota mamman luo ja mamman luota poikansa Arvon luo ja Arvon luota tyttärenpoikansa Ollin luo ja sitten väentupaan ja sitten ulos, kaikkialle, missä hän tapasi jonkun ihmisen, joka viitsi häntä kuunnella. Hän oli aina sanonut Arvosta, että hänestä se vasta mies tulee. Ja silloinkin, kun Arvo oli lähtenyt sinne… sinne Saksaan ja kaikki muut häntä moittivat, niin hän, isä, vain aina oli sanonut, että antaa ajan kulua: kenraali Arvosta tulee, tai senaattori, tai mikä vain korkea herra, pientä ei hänestä milloinkaan tule. Somerilla majailevat sanomalehtimiehet ja valokuvaaja viettivät papan kanssa lasin ääressä hauskoja tunteja ja jälkimmäinen valokuvasi papan poikineen sekä ulkona että sisällä, taustana sekä kylän rauniot että Mäkimatkan säilynyt päärakennus. Kuvat tarvittiin lehteä varten, missä Kankaan kirkonkylän kauhut piti ikuistettaman nykyisille ja tuleville sukupolville. Papan ainoa suru oli, ettei saatu Arvoa ja Ollia mukaan kaikkiin kuviin. He olivat käyneet niin vakaviksi… tai ylpeiksi… tai taisi olla niin, että toisella oli puhumista leikkitoverille, naapurin tytölle, toisella äidilleen. Myöskin Maahisten isäntä, Lennartti Mäkimatka, tuotti kunniaa papalle. Hänet oli ammuttu omaan rantaansa. Pappa itki, kun tätä kuvasi. Nuori leski hoiti haavoittuneita. Tyttärestään Somerin emännästä ei pappa virkkanut mitään.
Se olikin ollut hyvin viisasta ja edullista molemmin puolin, sillä vaikkei pappa siitä vielä tietänyt, oli Somerin emännälle juuri tapahtunut jotakin varsin ikävää, jotakin, joka pahasti merkitsi hänet ihmisten silmissä. Hänen luoksensa oli hyökännyt kaksi aivan nuorta poikaa. He olivat tehneet kunniaa sotilaalliseen tapaan ja toinen oli kohteliaasti pyytänyt saada tarttua hänen molempiin käsiinsä. Kun pojat näyttivät kilteiltä ja vakavilta, oli emäntä antanut kätensä. Mutta toinen poikapa tarttuikin niihin lujalla otteella. Ja ennenkuin emäntä tiesikään, oli toinen pojista hajoittanut hänen hiuksensa ja terävällä tikarilla viiltänyt ne poikki. Ne putosivat pehmeänä vaaleana läjänä permannolle. Taasen tekivät pojat kunniaa, vakavina ja kohteliaina niinkuin velvollisuuden täyttämisen jälkeen ainakin, ja kysyivät, missä täällä vielä oli ryssänmorsiamia. He eivät saaneet vastausta kysymykseensä ja lähtivät niine hyvineen. Muualla pitäjässä ei ollut niin hauskaa kuin Mäkimatkassa.
Useita ihmisiä puuttui. Pappilan vuokraaja ja hänen vaimonsa olivat poissa — lienevätkö olleet paossa, vai olisiko punaisten raivo kohdannut heitäkin. Kylän molempia kauppiaita, Huoposta ja Ahosta, kaivattiin niinikään. Janne Kemppaista etsittiin joukolla. Häntä ei ollut missään. Lähdettiin kysymään Salenjukselta ja Ahvenaiselta, jotka vasta tuomionsa saatuaan miesjoukossa odottivat lähtöä ampumispaikalle. Ensin jyrkästi kiellettyään olleensa tekemisissä vallankumouksen kanssa, olivat he lopulta alistuneet kohtaloonsa ja vastasivat nyt levollisesti nähneensä Kemppaisen nousevan vaunuihin, missä Pietikkakin oli ja lähtevän ajamaan pakolaisjonon jäljessä. Tämä oli tapahtunut juuri sen perästä kun Nahisen väki oli saatettu kirkkoon. Samassa komennettiin jono liikkeelle ja Salenjuksen ja Ahvenaisen väsyneet hahmot hoippuivat viimeistä kertaa sitä tietä, jolla he niin monesti olivat kuljettaneet lantakuormaa ja niittokonetta ja vihdoin raastaneet muita ihmisiä samanlaisille retkille, jommoiselle he itse nyt olivat menossa. Kustaa Kemppaista, vanhaa viinanpolttajaa etsittiin hänen äitinsä mökistä. Siellä tavattiin sensijaan pitkä Milja, Tuunan entinen palvelustyttö, pienen lapsensa kanssa. Kemppaisen äiti ei ollut kärsinyt mitään vahinkoa, ei hän myöskään ollut pelännyt, ainoastaan suuttunut hän oli siitä, että »nostavat sellaisen metakan, niin toiset kuin toisetkin». Hänen poikansa olivat käyneet tuomassa hänelle kahvia ja sokeria, juustoa ja muutakin. Vaan kaikkipa oli mennyt, tuo tyttö kun oli tuossa syömässä. Ihan väkisin tunki Milja tänne, hän, eukko, ei kaivannut ihmisiä ja oli moneen kertaan sanonutkin hänelle, että hän siitä menisi loitommaksi. Vaan tuopa ei ollut mennyt. Ja nyt oli siinä lapsikin parkumassa. Ei hän vain suosinut sellaista ihmistä, joka ei antanut kastattaa lastaan ja joka antoi sille sellaisia nimiä, että eihän sellaisia toki koirallekaan anneta. Varma Kosto — oliko sekin ihmisen nimi? Ja tuossa hän istuu ja laulaa, että tämä Varma Kosto, se nyt sitten näkee ajan, jolloin ei tarvitse tehdä työtä, ainoastaan nauttia. Uskooko siihen kukaan järki-ihminen? Eukko pyysi, että pitkä Milja lapsineen nopeasti vietäisiin muualle, hän oli kristitty ihminen eikä kärsinyt sellaisia pakananimiä kuin Varma Kosto. Pojat? Ne… ne menivät taas tukinajoon. Ne ajavat jonkin yhtiön tukkimetsässä. Ei, eivät ne tästä rytäkästä mitään tietäneet, eivät ne toki sellaiseen sekaannu, niin hiljaisia poikia kuin ovat.
Myöskin opettaja Kuusi oli kateissa ja rouva kulki etsien häntä ojista, heinäladoista ja avannoista.
Mutta missä olivat sitten Tuunan tyttäret? Nuorempi oli sairaalassa, hän ei sieltä päässyt minnekään. Mutta missä oli vanhempi? Häntä etsittiin. Alettiin jo pelätä, ettei hänkään enää olisi elävien luvussa. Punaisethan olivat erikoisesti vihanneet Tuunaa ja tuunalaisia. Kovat uutiset odottivat sisaruksia: koti oli raunioina, isä ja äitipuoli palaneet ja lisäksi veli, Eino-Ilmari kaatunut. Kaunis kuolema se oli ollut. Milloin lähettinä, milloin joukkuepäällikkönä oli poika yksin tai miehineen komennettu sinne, missä vaara oli suurin, ja pelkoa tuntematta oli hän mennyt. Nytkin oli hänet miehineen pantu menemään paikalle, missä vasta kokonaisesta komppaniasta oli jäänyt jäljelle vain kolmattakymmentä miestä. »Ketju eteenpäin!» oli Tuunan poika huutanut. Silloin lensi kuula ja osui rintaan. Veri peitti huulet, viimeiset askeleensa otti jalka, viimeisen kerran nousi käsi. Hiljainen äännähdys puhkesi rinnasta ja taistelu oli lakannut ja rauha tullut. Kaatuneen taskukirjan olivat toverit tuoneet mukanaan omaisille. Siinä oli lyhyitä muistiinpanoja, ne oli kirjoitettu hyökkäyskäskyjä odottaessa ja kuulasateiden väliajoilla. Siinä oli myöskin raamatunlause: »Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.» Sekä sanat: »Kun Jumala on kanssamme, mitä ihminen meille voi. Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, joka on sangen sovelias apu tuskissa.» Kovien sanomien ohella, jotka sisaruksia odottivat, oli heitä vastassa siis myöskin nämä taskukirjan lehdet.
Alma Tuunalla oli sairaalassa työtä yllin kyllin. Riikka Tuuna oli nälän uuvuttamana jäänyt kirkon portaille.
Hänen vanhan rakkaan Herran-huoneensa ovella riippui elämän veripisara ja sen alle oli verisellä sormella kirjoitettu kirjoitus: ihmisen sydän. Riikka Tuuna oli tämän veripisaran ja tämän sydämen edessä kauan kysynyt ja vaatinut vastausta. Vihdoin oli hän väsynyt, istuutunut tahriintuneille portaille, ojentanut kätensä jotakin suurta ja laupiasta kohden, jonka hän tunsi viipyvän likellään, laskenut pään käsivarrelleen ja vaiennut. Aurinko paistoi häneen, paistoi suloisesti ja armahtaen. Se paistoi hyviin ja pahoihin. Oliko hän hyvä, vaiko paha? Väsynyt hän oli, ei muuta hän pyytänyt kuin unta. Lapsi hän oli, ei muuta hän pyytänyt kuin isän kättä, isän turvaa. Hiljaisuus tuli. Vai oliko tämä kuolemaa. Ei tuntunut tuskaa eikä muistoa. Ainoastaan valoa ja lämpöä.
Siinä auringossa leväten hän vähitellen alkoi erottaa ääniä. Ensinnäkin kiurun äänen. Ei milloinkaan hän ollut kuullut mitään niin suloista. Oli kuin taivaan sini olisi äännellyt. Tähän ääntelyyn vastasivat muistot Riikka Tuunan rinnassa. Ne puhuivat pääsiäisestä ja kurjista. Tuunan tyttären huulet ääntelivät nekin mukana, jokeltaen ja epämääräisesti, ikäänkuin eivät vielä olisi osanneet puhua. Pian on pääsiäinen, kurjet tulevat, taivas on sininen, lumi sulaa. Ihmiset ovat olleet hyvin sairaina.
Hän alkoi erottaa humua ja ihmisääniä. Muisto palasi. Puhuttiin jossakin likellä. Kaksi ääntä puhui. Ne sanoivat, että piti olla varuillaan, tuolla aidan takana saattoi vaania vihollinen. Riikka Tuuna kuuli joka sanan ja hänen huomionsa terästyi sentähden että ne puhuivat asiasta, jota hänkin oli ajatellut.
— Katso nyt tänne, täällähän on lapsiakin surmattuina… Ja entä näitä eläimiä. Tämä syyttömien kärsimys, se on minulle sovittamaton ja käsittämätön asia.
— Kuka on syytön? Elämän laki on, että yksi vastaa kaikkien ja kaikki yhden puolesta.
— Mutta eläimet?
— Kuuluvat samaan suureen talouteen.
— Mutta lapset, hehän itse eivät ole tahtoneet tänne.
— Hakekoot ulos, hakekoot ulos. Ja sitähän tämä kaikki juuri on: tyytymättömät ovat koettaneet hakea ulos. Se on yhtä uloshakemista ja käräjöimistä alusta loppuun asti. Velka vaaditaan viimeistä ropoa myöten ja siltä otetaan, jolla on. Saa sitten koettaa, ketä haluttaa, hakea ulos omaansa.
— Lohdutonta.
— Mihin siitä pääset! Tämä pitäisi ihmisten ottaa lukuun. He ovat aivan täydelleen riippuvaisia toisistaan, mutta kuvittelevat voivansa tulla toimeen omin avuin. Yhteiset edut sitovat heitä toisiinsa köysin ja touvein. Länsi tarvitsee itää, pohjoinen etelää, kaikki toisiansa, kansat ja yksilöt. Tämä maailma on olevinaan suuri, mutta se on yksi ainoa huone — olin sanoa lastenkamari —, se pitäisi lasten muistaa.
— Kuka sitten vartioi tätä lastenkamaria? Onko se hyvä tahto vaiko paha?
— Lasten pitäisi tulla järkiinsä ja järjestää niin, että päästäisiin kauniisti läpi elämän… Heidän pitäisi muistaa, että on vain tämä yksi huone… Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta…
Tuunan tytär nosti päätään ja ponnisti pystyyn. Hänen olisi tehnyt mieli mennä sanomaan jotakin noille ihmisille. Oliko hän näin voimaton? Heidän puheensako häntä näin lamautti? Taasen hän lepäsi ja kuunteli. Kiuru lauloi ikäänkuin se olisi tietänyt, että se voi laulaa terveeksi sairaan maailman. Keitä olivat nuo vieraat? Ihmisiä, jotka kulkivat kaatuneiden joukossa ja kysyivät.
Taasen toi tuuli hänen luokseen ääniä. Hän ponnisti ja pääsi ylös. Silloin hän yhdellä silmäyksellä yli kirkkotarhan aidan näki pellon, kaatuneet lumella, säpäleiksi ammutut puut, kytevän kylän, kukkivat pajut ja muutamia miehiä, jotka likenivät tiellä. Hänen sydämensä liikahti pitkän tainnutuksen jälkeen: nämä olivat niitä odotettuja, nämä olivat valkoisia.
Heihin kuuluivat myöskin ne miehet, jotka olivat hänelle rakkaimmat maailmassa — olivatko he tulleet, olivatko he elossa?
Silmänräpäyksessä kokoontui Riikka Tuunan sieluun muisto siitä, mitä oli ollut, ja tietoisuus siitä mitä oli tapahtunut. Hän muisti häpeän, joka oli painanut kotia ja maata, synnit, jotka ihminen oli kasannut päälleen, valheen, jonka hän oli laillistuttanut. Sellainen pestään pois vain verellä ja tulella. Ihmisten Isä on oikeuden isä. Hän ei ole hyljännyt lapsiaan, hän antaa heille heidän Golgatansa jälkeen pääsiäisaamun.
Nuo, jotka tuossa lähestyvät, ovat panneet henkensä alttiiksi. Kuinka vahanpehmeäksi kävikään sydän, kun heitä ajatteli.
Harmaapukuisten keskellä käveli yksi, jonka yllä oli vihreät vaatteet ja päässä teräskypärä. Kaikkien maailman ihmisten joukosta olisi Riikka Tuuna hänet erottanut. Oliko siis mahdollista, että hän oli elossa? Sisimmässään hän oli uskonut, etteivät hänen rakkaimpansa palaisi, ei Arvo eikä Eino-Ilmari — miksi olisivat he säästyneet, kun niin monta kaatui. Ja tuossa tuli Arvo, niin tuttuna ja kuitenkin niin outona ja ikäänkuin korkeaksi kasvaneena. Häikäisi, kun häneen katsoi.
Tuunan tytär muisti äkkiä olevansa risaisessa pojan puvussa. Juhlavaatteissa hän nyt olisi tahtonut olla, jos koskaan. Kuin unessa ojensi hän kätensä Arvo Mäkimatkalle, kuin unessa kuuli hän hänen tutun äänensä. Hänestä tuntui, että elämän täytyy loppua tähän. Ääni oli sama kuin ennen, tuhannet muistot tulivat vastaan siinä äänessä, armaat kesäpäivät ja talvipäivät, koko lapsuus, koko nuoruus, koko elämä. Mitä saattoi tulevaisuus enää antaa tällaisen päivän jälkeen!
Sotilaat olivat tulleet katsomaan kirkkoa. He tahtoivat siellä pitää pääsiäisjumalanpalvelukset. Heidän joukossaan oli nuori pappi sotilaan puvussa. Heidän kasvoillaan paistoi jokin kumma kirkkaus, jotakin ylimaallista oli tänään tuulessa, ilmassa, auringonvalossa.
Ja ennen kaikkea tuntui epätodelliselta, että hän, Riikka Tuuna, asteli Arvo Mäkimatkan rinnalla, käsi hänen kädessään, vanhojen hautakumpujen keskellä.
Hetkeksi hän alkoi uskoa, että kaikki sittenkin oli totta. Silloin lausui armas ääni:
— Leikkitoveri, pidinkö sanani: toinko Kevään?
Siihen se loppuikin.
Samassa suhahti luoti. Arvo horjahti, kaatui maahan. Murtuva silmäys… henki oli poissa.
Tämän uskoi Riikka Tuuna. Tämä oli todellisuutta. Siinä oli hänen valkea lintunsa, pudonneena hänen jalkainsa juureen.
Hän ei huutanut apua, hän ei puhjennut valitukseen. Kaikki piti antaa. Siltä otettiin, jolla oli. Sillä hetkellä hän tunsi, ettei Eino-Ilmari palaisi. Rikas hän oli ollut, Riikka Tuuna. Tämän jälkeen ei hänellä ollut muuta kuin hänen oma halpa elämänsä. Uhriksi kelpaavat vain parhaimmat. Ne ovat isänmaan vapauden pantti. Nyt hän uskoi isänmaan vapauteen.
Hän nosti lapsuudenystävän pään syliinsä, nojasi hautakiveen ja piteli kylmenevää poskea poskeaan vasten.
Ja siinä sulavien keväthankien keskellä annettiin Riikka Tuunalle lahja, jota hän turhaan oli pyytänyt monena kovana hetkenä: kyynelten armolahja.
— Leikkitoveri, toinko Kevään?
Hän oli vielä kuulevinaan äänen, hän oli vielä näkevinään huulten liikkuvan.
Sydän tulvillaan alttiutta painoi hän päänsä kuolleen olkapäätä kohden ja teki siinä hiljaisen valan suojelevansa kallista kevättä koko halvalla elämällään.
Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta.