Note: Project Gutenberg has the other volume of this work.

Volume I: see https://www.gutenberg.org/ebooks/55600

KUSTAA VAASA JA HÄNEN AIKALAISENSA II: AURINKO LASKEE

Historiallis-romanttinen kuvaus

Kirj.

CARL BLINK [Louise Stjernström]

Suomentanut Maila Talvio

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1912.

SISÄLLYS:

 1. Taistelu uusien ja vanhojen olojen välillä.
 2. Kateelliset naapurit.
 3. Lauri Pietarinpoika.
 4. Pettymys.
 5. Vielä kerran kuningas Kristianista.
 6. Svante Sture ja Lyypekki.
 7. Kun ihminen on ottanut paholaisen veneeseensä.
 8. Pimeyden voimat.
 9. Aatami rakastuu.
10. Toinen morsian.
11. Ristiriitoja.
12. Dackesota.
13. Valkenee.
14. Myrskyn tauottua.
15. Aseihin, aseihin!

1.

TAISTELU UUSIEN JA VANHOJEN OLOJEN VÄLILLÄ.

Surkeasti olivat vanhan valtiohovimestari Ture Jönsinpojan toiveet pettäneet.

Hänellä oli kolme poikaa, mutta ainoastaan nuorin, tuomiorovasti
Göran, kuului hänen puolueeseensa.

Molemmat vanhemmat, Juhana ja Lauri, olivat kuninkaan vilpittömiä ystäviä.

Ture herra oli sitä mieltä, että Kustaa oli saanut aikaan Juhanan ja Kristina Gyllenstjernan naimiskaupat ja samalla kumonnut kaikki hänen oivalliset suunnitelmansa.

Juhanan itsepintaisuuden hän kyllä tunsi ennestään, mutta ettei nyt
Kristina rouva edes poikansa tähden…

Ture herra koetti kaikkia keinoja: hän vetosi järkeen, hän selitteli ja pyysi, mutta turhaan. Kristina sanoi, että hänen poikansa on liian helläluonteinen. Hänestä voi tulla hyvä perheenisä, mutta kuninkaaksi ei hän sovi, ja äiti on aina varoittanut ja tulee aina varoittamaan häntä kallistamasta korvaansa sellaisille puheille sekä kehoittamaan häntä pysymään kuninkaansa uskollisena alamaisena ja rakastavana ystävänä.

Tuollaista kunnianhimon puutetta ei Ture herra voinut käsittää. Hän oli ollut naimisissa Kustaa herran tädin, Anna Vaasan kanssa ja monta vuotta laamannina Länsigötlannissa ja siihen perusti hän vaatimuksensa. Kuinka mainiosti hän osaisikin johtaa nuorta Sturea; jos todellakin oli niin hullusti, että hän luuli olevansa kykenemätön hallitsemaan, niin ei hänen todellakaan tarvitsisi muuta kuin pidellä valtikkaa käsissään, sillä kyllä Ture herra pitäisi huolta hallinnosta.

Harvoin joutuu ihminen siihen pulaan, ettei toinen huoli korkeinta mahtia, ja sentähden Ture herra yhä pysyi toivossa. Jolleivät muut tahdo murtaa Kustaan valtaa, niin kyllä hän sen tekee; parempi käydä suoraan asiaan käsiksi kuin ruveta vehkeilemään lapsen selän takana, sillä silloin joutuu jonkillaiseen vastuunalaisuuteen.

Hänen täytyi nyt hankkia muita liittolaisia.

Miksi hänen vanha, kelpo ystävänsä Hans Brask oli lähtenyt pois! Olisipa hän nyt ollut taistelemassa hänen rinnallaan, yhdessä he olisivat repineet alas kaikki nuo uudet liisteröimiset ja asettaneet vanhat, pysyväiset tavat takaisin paikoilleen.

Eräänä päivänä, kun Ture herra juuri näitä ajatteli, ilmoitettiin hänelle, että huntuun verhottu nainen tahtoo häntä puhutella.

— Päästäkää hänet sisään.

Pitkä, komea nainen, astui huoneeseen.

— Olemmeko kahden? kysyi hän heti. Ture herra sulki kaikki ovet.

— Meitä ei kukaan häiritse. Nainen siirsi huntua syrjään.

Hän oli Pyhän Klaaran luostarin abbedissa, suuren Hans Braskin sisar.

— Jalo rouva! huudahti Ture herra.

Nainen heittäytyi tuolille istumaan ja purskahti itkuun. Ture herra otti nenäliinansa ja painoi sen silmilleen.

— Minä sain kirjeen, virkkoi nainen sitte murtuneella äänellä.

— Olivan luostaristako?

— Niin, hän on yhä siellä.

— Minulle hän ei ole kirjoittanut.

— Oi, hänen sielunsa on niin lamauksissa!

— Käsitän sen.

— Mutta hän ikävöi kotiin.

— Todellako?

— Olen monta kertaa pyytänyt häntä tulemaan.

— Hänen täytyy tulla!

— Hän ei voi.

— Onhan hänellä kuninkaan suojeluskirje.

— Sitä ei hän itse asiassa tarvitsisi. Sillä kerettiläiskuningas ei uskaltaisi häneen kajota, mutta Hans Brask ei saata nähdä kirkkoa ryöstettynä ja sen palvelijoita kodittomina; hän ei saata kuulla kuinka jumalatonta oppia saarnataan kirkoissa, kuinka papit rikkovat pyhän siveyslupauksensa ja menevät avioliittoon, kuinka paavin käskyjä ja kehoituksia poljetaan.

— Ajat ovat kamalat!

— Viimeiset päivät ovat käsissä!

— Voi Vesteråsin kauheaa resessiä!

— Minä kysyin häneltä, miten hän saattoi tehdä niin tavattomia myönnytyksiä.

— No, mitä hän sanoi?

— Minut valtasi ikäänkuin halpauksen tila, eikä minulla ollut ainoaakaan ystävää, joka olisi jakanut kanssani huolet.

— Pyydän anteeksi, minä sen kyllä tein; oikein osoittaakseni, miten minä heitä halveksin, annoin rummunlyöjän astua edelläni koko kadun mitan ja ilmoitin suoraan, että minusta vaan ei tehdä luterilaista eikä kerettiläistä.

— Varmaan hän oli liian lamautunut… ajatelkaa, että hänen oli täytynyt luopua Munkebodastaan.

— Se oli raakalaista menettelyä; minä kyllä rukoilin hänen puolestaan.

— Hän pyysi minua viemään teille kiitoksensa.

— Olisin tahtonut tehdä paljon enemmän.

— Tiedän sen, siksi tulinkin luoksenne.

— Onko teillä joku ehdotus?

— Tarjoan teille liittolaisia.

— Piispa Maunu Haraldinpoika Skarasta on ystäväni, kuiskasi Ture
Jönsinpoika.

— Häntä seuraa moni muu.

— Sitte Thord Bonde ja Aksel Posse.

— Entä Måns Bryntenpoika?

— Valtiomarskiko?

— Niin juuri.

— Kuninkaan hyvä ystäväkö?

— Oli sitä.

— No mutta kuinka?

— Mustasukkaisuus muutti välin.

— Kummaltako puolen?

— Måns Bryntenpojan puolelta.

— Olisiko kuningas ensi kerran…

— Hän antoi tai otti suudelman, se on tunnettu asia.

— Kenelle, keneltä?

— Tuolta karanneelta luostarineitsyeeltä.

— Häpeällistä!

— Häneltä saattaa odottaa mitä tahansa.

— Mutta entä niinkutsuttu mies…?

— Seisoi tyynenä vieressä ja katseli.

— Entä Måns Bryntenpoika?

— Hänkin sai seisoa katselemassa, mutta ei siinä kyllä.

— No mitä sitte?

— Neitiä kiellettiin tulemasta Tukholmaan.

— Måns herran tähdenkö?

— Sekä hänen että muiden tähden.

— Vai niin, herra Kustaa Eerikinpojan tähden! Ja Ture Jönsinpoika hieroskeli tyytyväisenä käsiään.

— Eikä siinäkään kyllä.

— No mitä vielä?

— Kun oltiin matkalla eteläänpäin, kysyi Måns, miksi neidin piti jäädä sinne.

— No, mitä Kustaa Eerikinpoika vastasi?

— Sinun tähtesi ja sentähden, ettei minun arvoni sinun kauttasi tulisi loukatuksi.

— Asiahan on päivänselvä.

— Mikä estää miestä muutaman kuukauden kuluttua tuomasta häntä tänne.

— Tietysti ei mikään.

— Måns Bryntenpoika joutui mitä hulluimman mustasukkaisuuden valtaan.

— Se valitettavasti ei ole kestävää laatua.

— Näyttääpä tällä kertaa miltei olevan, sillä hän on jo kerran käynyt siellä pohjoisessa.

— Todellako! huudahti Ture herra.

— Mutta sillä kertaa ei mies ollutkaan niin taipuisa ja Måns sai palata näkemättä kaunotarta.

— Hän mahtaa olla hurmaava.

— Mutta nyt teidän pitää hankkia nainen, joka, jos suinkin, on vielä hurmaavampi.

— Pitääkö minun?

— Kyllä, joku joka kuuluu meidän puolueeseemme.

— Miksi?

— Kuninkaan ja hänen välinsä ei vielä ole rikottu. Sen täytyy tapahtua tytön kautta.

— En todellakaan tiedä.

— Eikö täällä nyt löydy yhtään nuorta, kaunista neitoa?

— On montakin, mutta ei sellaista, joka ottaisi opetusta meiltä ja rupeaisi meidän kätyriksemme.

— Sellainen täytyy löytyä! huudahti abbedissa pontevasti.

— Te voitte hänet löytää, jalo rouva.

— Minä?

— Niin, muut eivät siihen kykene.

— Mistä minä sitte hänet otan?

— Teidän viisas päänne kyllä keksii keinon.

— Hänen täytyy vihata kerettiläiskuningasta, kerettiläiskuninkaan lankeemus on hänen menestyksensä ehto!

— Måns Bryntenpoika on hyvää sukua ja saattaa vaatia ylhäisen morsiamen.

Rouva abbedissalle näkyi käyvän työlääksi lausua sanottavansa.

Herra Ture sen kyllä näki, mutta hän ei varmaan tietänyt, arvasiko hän oikein… Hänen täytyi varovasti tiedustella.

— Tietysti, sanoi hän painolla. Abbedissa vilkaisi häneen.

— Ymmärrättekö minut? kysyi hän ikäänkuin vaanien.

— Luulen ymmärtäväni, vastasi Ture herra syvästi huoaten.

— Maailma on niin paha, sanoi abbedissa, — että uskollisen kristityn täytyy riistää sydän rinnastaan ja heittää se susien syötäväksi.

— Se on totta.

— Måns Bryntenpoika on, likinnä teitä, rikkain ja mahtavin herra koko Itägötlannissa, mutta sen ohessa on hän kuninkaan ystävä ja se joka ryöstää häneltä tämän ystävän, tekee Jumalalle otollisen teon.

— Samaa mieltä olen minä.

— Minä olen siis tullut siihen johtopäätökseen, että se on velvollisuuteni.

— Pyhä velvollisuus, hurskas sisareni.

— Sattumalta, voinpa melkein sanoa kuin ihmeen kautta, tunnen minä nuoren tytön…

— Onko hän kaunis? kysyi Ture herra, maiskuttaen suutaan.

— "Kuin synti" olin melkein sanomaisillani.

— Todellako! ja Ture herran silmät loistivat.

— Hyvin nuori.

— Onko viisas?

— Viisas, viekas!

— Onko suurtakin sukua?

— On isän puolelta.

— Entä äiti?

— Kuollut.

— Sitä parempi.

— Hän on monta vuotta…

— Ollut luostarissa… sen arvasin.

— Isän hartaasta pyynnöstä…

— Saako isä tietää…

— Hän luulee, että olen päästänyt pois tytön.

— Mutta jos hän sattumalta saisi…

— Olkaa huoleti, hän ei koskaan ole häntä nähnyt.

— Sitä parempi.

— Nyt on kysymys siitä, mihin tyttö on sijoitettava?

— Ja millä nimellä?

— Jonkinlaisena kasvattajattarena, olen ajatellut.

— Eli ehkä seuranaisena?

— Se sopisi ehkä paremmin.

— Niilo Olavinpoika Vinge on herra Månsin likeisin naapuri… hänen vaimonsa on kivuloinen…

— Eikö hänen ja herra Månsin väli ole…

— Niinhän sitä sanotaan. Niilo Olavinpoika on mustasukkainen ja tahtoisi mielellään taloon seuranaisen, joka vetäisi huomiota puoleensa.

— Tahdotteko te ottaa pitääksenne huolta tytöstä?

— Mielelläni!

— Kuinka pian?

— Onko hän sitte jo valmis?

— On ollut jo kauvan.

— Vai niin… hän tietää siis jo…!

— Ei vielä tiedä mitään. Ainoastaan se puuttuu!

— Entä mikä hänen nimensä on?

— Rosanna.

— Ihmeellinen nimi.

— Se on hänen luostarinimensä, muuta hänellä ei ole.

— Sangen omituista. Niin, kyllä minä olen valmis milloin tahansa.

— Ensin teidän täytyy kuulostella, tahtooko Niilo Olavinpojan emäntä ottaa vastaan hänet.

— Kyllä, jos mies vain tahtoo!… Mutta voinhan minä kaikissa tapauksissa huomispäivänä käydä siellä. Saanhan siis sanoa, että te, mikäli mahdollista, autatte meitä?

— Kiihkeämmin kuin kukaan teistä olen minä toimiva, sillä kun te laimenette, niin minä yhä pysyn pystyssä.

— Me voitamme, siitä olen varma.

— Silloin veljeni, piispa, palaa, virkkoi abbedissa pontevasti, — ja kirkko pääsee entiseen mahtavuuteensa.

— Amen, hurskas sisar.

He erosivat kumpikin haaralleen, toimiakseen saman päämäärän hyväksi ja se päämäärä oli Kustaan karkoittaminen.

Ture herra läksi seuraavana päivänä Länsigötlantiin neuvottelemaan ystäviensä kanssa.

Ensinnä kävi hän tervehtimässä Niilo Klaunpoikaa. Se oli vanha, katolismielinen herra, joka aina kokosi ympärilleen pappeja, mutta hänellä oli tytär, jonka sanottiin taivuttavan tahtonsa alle jokaisen, joka vaan joutui hänen likeisyyteensä.

Hän oli hyvän ja lujaluontoisen näköinen nainen, noin 40 vuoden iässä. Kosijoita hänellä oli ollut yllin kyllin, mutta hän vastasi heille, että talo tarvitsee isännän ja koskei isä jaksa pitää isännän virkaa, niin hänen täytyy olla siinä, sillä pappien käsiin ei talo saa joutua niin kauvan kuin hän elää.

Kerrottiin että Ture Jönsinpoikakin oli aikonut kosia häntä, mutta hän oli liian alhaista sukuperää, jotapaitsi ei neiti ehkä olisi huolinut hänestä. Mutta aina kun Ture Jönsinpoika matkusti maatiloilleen, kävi hän hänen isäänsä tervehtimässä.

Tällä kertaa tapasi hän siellä koolla tavallista suuremman pappisseuran.

Adela neiti asteli heidän joukossaan täyttämässä heidän maljojaan, mutta hän oli suuttuneen näköinen.

Ture herralle soi hän vain niukan tervehdyksen ja virkkoi:

— Tänne te sovitte!

Puheltiin juuri siitä, että paljon kansaa oli kuollut nälkään
Roslagenissa ja saaristossa.

— Sitähän pettukuningas tahtoo! huusi muuan papeista.

— Odottakaa, odottakaa, saatte vielä nähdä pahempiakin! huusi toinen.

— Jota enemmän kerettiläisyys pääsee voimaan, sitä suuremmaksi käy hätä, huusi kolmas.

— Minä olen kuullut, puuttui Adela neiti puheeseen, — että kuningas Liivinmaalta ja muista maista olisi ostanut tuhansia lasteja viljaa, jota on jaettu kihlakuntiin ja pitäjiin pitkin koko maata.

— Sen hän teki ansaitakseen!

— Ja kuitenkin myydään vilja markasta tynnöriltä, jotta, ei kukaan pääsisi pettämään köyhiä ja korottamaan hintaa. Enpä luule, että te, arvoisa isä, menettelisitte sillä lailla.

— Minä olen samaa mieltä kuin neiti Adela, vastasi herra Ture, — en luule, että hän sen tekee ansaitakseen, vaan päästäkseen yhteisen kansan suosioon, joka ei vielä pidä hänestä.

— Hän on jumalanpilkkaaja, pakana! huudahti herra Niilo Klaunpoika kiivaasti.

— Isä kulta, nyt te puhutte mitä olette kuullut munkkien puhuvan.

— Ja he puhuvat kokemuksesta, vastasi siihen luostarinjohtaja; — niin armottomasti ei kristitty menettele.

— Niin, niin, pahoin ovat asiat, sanoi Ture herra, — mutta toivokaamme että kaikki kääntyy parempaan päin.

— Minä puolestani luulen, että kuningas tarkoittaa hyvää, lausui Adela, — mutta pahinta on, että häneltä puuttuu ymmärtäväisiä ystäviä, jotka tahtoisivat käsittää hänen menettelynsä hyväksi.

— Kuka tässä rupeaa olemaan sellaisen miehen ystävä?

— Omat poikanne, herra Ture.

— Olette oikeassa, heillä on vähemmin järkeä kuin saattaisi odottaa.

— Mitä te siitä sanotte, Ture herra, virkkoi Niilo Klaunpoika, — että kuningas on lausunut olevansa teihin tyytymätön Länsigötlannin laamannina?

— Minkätähden? kiivastui Ture ja lensi tulipunaiseksi.

— Hän väittää, että palvelukset, jotka te olette tehnyt kruunulle ovat pienet verraten niihin suuriin läänityksiin, maaosuuksiin ja taloihin, jotka te saitte ja jotka otettiin luostareilta.

— Mitä palveluksia hän sitte vaatii minulta? En ikipäivinä tule häntä palvelemaan.

— Hän mahtaa sen tietää, huomautti muuan arvoisa kappalainen, laskien tyhjentyneen viinikannun käsistään, — koska hän väittää, ettei perintö ole laillisesti saatu, vaan Ruotsin lain mukaan palaava takaisin.

— Älköön hän ruvetko! ja ärsytetyn kalkkunan lailla hyppäsi Ture herra edestakaisin pitkin lattiaa, vihan vimmassa sättien kuningasta.

— Niin, huonolla kannalla ovat asiat maassamme, valitti luostarinjohtaja, — mutta me elämme kaikki siinä toivossa, että te, herra Ture Jönsinpoika, joka olette maan mahtavin ja rikkain mies, pelastatte meidät siitä kovasta sorrosta, jonka ikeen alla huokaamme.

Nuo lempeät sanat vaikuttivat herra Tureen kuin elohopeasirpaleet, ne saivat hänet ihastuksesta vapisemaan, mutta sitte ne sulivat yhteen ja niistä syntyi mitä naurettavin itserakkaus, itserakkaus jonka vertaista tuskin lienee historiassa.

Ture herra lupasi voimiensa mukaan koettaa täyttää ystäviensä toiveet ja vahvistaa heidän luottamustansa häneen; sentähden hän juuri on matkalla ystävien ja sukulaisten luo; mitä taas siihen tulee, mistä juuri puhuttiin, niinhän toivoo, että huhu on perätön, sillä muuten Kustaa Eerikinpoika katkerasti saa katua tekojaan.

Ja niin hän läksi matkaan, mutta kauvan väikkyi hänen silmissään ivallinen hymy, joka oli ollut Adelan huulilla, kun hän, ojentaen kätensä hyvästiksi, oli sanonut: "onnea matkalle!"

Hän kulki talosta taloon ja kaikesta päättäen täytyi kapinan menestyä erinomaisesti, sillä kaikkialla vallitsi tyytymättömyys kuninkaaseen.

Kronikka sanoo, että vaikka hän koetti työskennellä niin, että kansa ymmärtäisi hänen tarkoittavan hyvää, niin ei mikään auttanut, ja aina katseltiin kuningasta karsain silmin.

Nyt saapui Ture herra Niilo Olavinpojan luo.

Siellä kerrottiin, että muutamat nunnat ja munkit, jätettyään
Vadstenan luostarin, olivat menneet naimisiin ja perustaneet koulun.

Talon emäntä oli vimmoissaan. Hän sanoi, ettei hän tahdo hengittää samaa ilmaa kuin nuo kadotuksen lapset ja että hän varmaan tietää, ettei niin jumalattomia vanhempia löydy, että he tahtoisivat panna lapsensa heidän kouluunsa. Epäilemättä heidän sentähden täytyy kuolla nälkään, Jumalan kiitos!

Niilo herra tuuppasi Ture herraa kylkeen ja kysyi, eikö hänen emäntänsä ole erinomainen olento.

Mutta kun sitte puhe kääntyi Måns Bryntenpoikaan, niin rypisteli Niilo herra kulmakarvojaan ja arveli, että lienee parasta puuhata ilman häntä, sillä karkulaisiin ei ole luottamista.

Mutta silloin rupesi Ture herra kertomaan, että Tysten kaunis emäntä oli tehnyt kuninkaan ja Måns herran mustasukkaisiksi toisilleen.

Jo menivät Agneta rouvan korvat pystyyn.

— Pitikö hän enemmän Måns herrasta? kysyi hän. Sitä ei Ture herra varmaan tietänyt, luultavasti hän jakeli suosionosoituksiaan molemmille, tai oikeammin sanoen kaikille kolmelle. "Kai sentään miehenkin piti saada osansa", nauroi Ture tyytyväisenä.

Agneta rouva itki maailman pahuutta.

Niilo herra raappi korvansa taustaa.

— Eninten minua hämmästyttää, sanoi hän, — että kuningas, josta ei koskaan ole kuultu…

— Hän kuuluu olevan hurmaava, sanoi Ture herra.

— Karannut nunna! huokasi Agneta rouva.

— Måns Bryntenpojan suosiota ei kukaan vielä lie hyljännyt, sanoi
Niilo herra matalalla äänellä.

— Mutta hän ei koskaan ole unohtanut, että kunniallisille rouville tulee osoittaa kunnioitusta, vastasi Agneta rouva hiukan punastuen. — Eihän kukaan voi kieltää häntä ihailemasta kauneutta, vai kuinka, herra Ture?

Hän ojensi Turelle kätensä, jota tämä tulisesti suuteli; Agneta rouva oli kaunis nainen, Ture ei ollenkaan ihmetellyt Måns Bryntenpojan käytöstä.

— Mutta jos hankkisimme tänne toisen! Tämä lause vaati likempää selitystä.

Ja Ture herra kertoi, että löytyi nuori tyttö, joka oli saanut kasvatuksensa Pyhän Klaaran luostarissa, joka oli oikein ensi luokan kaunotar ja joka vihasi kerettiläiskuningasta.

— Ettehän vaan tarkoittane, että meidän pitäisi ottaa hänet taloomme! huudahti Agneta rouva.

— Miksei? sanoi herra Niilo.

— Ei ikinä, ei ikinä! vastusteli rouva loukkaantuneena.

— Arvelin vaan, että herra Måns silloin usein tulisi käyneeksi täällä… käyhän hän muutenkin…

— Ei, sanoi Agneta rouva ilkkuen, — hän tietää ettei herrani pidä siitä.

— Hm, minä myönnän… mutta jos meillä nyt on tällainen syy, että mahdollisesti voimme voittaa hänet puolellemme, niin ovat kaikki epäilykset poistettavat.

— Ja minunko pitäisi katsella… ei ikinä, ei ikinä!

— Niinkuin tahdotte; minun täytyy sitte kääntyä toisaalle, sillä
Måns Bryntenpoika on voitettava.

— Tämä on inhoittavaa peliä!

— Sitä en myönnä. Tuo nuori tyttö ei tiedä mistään, mutta hänen luja uskonsa pyhään kirkkoomme ja hänen tavaton kauneutensa voittaa ja lumoo urhean ritarin ja silloin hän on valmis taistelemaan hänen uskonsa puolesta ja voittamaan.

— Entä sitte?

— Sitte ei mitään muuta. Tyttö on täyttänyt tehtävänsä ja palaa luostariin, jossa hänet vihitään nunnaksi. Hurskaat ystävättäret saavat lohduttaa häntä.

— Minun puolestani hän mielellään saisi naida hänet, sanoi Niilo herra.

— Sellainen epäsäätyinen avioliitto!

— Tyttö taitaa olla määrätty luostariin… Ehkäpä Thord Bonde ottaa vastaan hänet… niin saa talon nuori tytär kilpailla Rosannan kanssa ritarin suosiosta.

— Olettepa te varma Måns Bryntenpojasta.

— Minulla on syytä varmuuteeni.

— Mitä syytä?

— Hän kärsii ylenkatsotun rakkauden tuskia ja oleskelee paraikaa maatilallaan.

— Onko hänen ja kuninkaan väli rikkoutunut?

— Ei vielä, he ovat siinä taitteessa.

— Minä en kai saa rauhaa teiltä, jollen suostu, sanoi Agneta rouva, hymyillen lempeintä hymyään, — mutta millä perustuksella hän oikeastaan voi tulla tänne?

— Eiköhän olisi paras seuranaisena?

— Todellakin, niin voin pitää heitä silmällä; Måns herra ei ole ujo.

— Mistä sinä sen tiedät? kysyi hänen herransa epäilevin katsein.

— Me naiset näemme aina sellaiset asiat!… No, herra Ture, koska holhokkinne tulee meille?

— Koska vaan sallitte.

— No pitäkää sitte huolta, että se tapahtuu niin pian kuin suinkin, ennenkuin muut ehtivät toimia ennen meitä.

— Mitä sinä tarkoitat?

— Että herra Niilo Olavinpojan jo tänä päivänä täytyy lähteä Måns herran luo viemään minulta ne terveiset, että hänen pitää käydä meitä tervehtimässä.

— Mistä syystä?

— Sen ilmoitan hänelle itse.

— Mutta minä en vielä koskaan… sitäpaitsihan meidän pitää odottaa tytön tuloa.

— Nyt näette, herra Ture, ettei hän tahdo.

— Tietysti tahdon, mutta eihän tässä nyt niin kiirettä ole.

— Onpa kyllä! Sillä nyt juuri painaa häntä suru — Agneta rouvan ääni oli ylenkatseellinen, — ja se, joka ensinnä ojentaa hänelle lohduttavan käden, on hänen silmissään enkeli.

— Ethän toki tarkoittane, että minun…

— En, minä itse tulen hänen silmissään siksi, virkkoi rouva nauraen; — kun minä suostun ottamaan osaa vehkeisiinne, niin tahdon toimia niinkuin hyväksi näen.

— Nyt on menestyksemme varma! huudahti Ture innokkaasti; — jollen pelkäisi epäluulon syntymistä, niin totisesti lähtisin itse herra Månsin luo.

— Kyllä minä lähden, mutta en ymmärrä, että tässä mitään kiirettä on, sanoi Niilo herra.

Mutta hyvästi jättäessä puhui hän Turelle:

— Lähettäkää hänet taivaan nimessä tänne niin pian kuin suinkin!

— Voitte luottaa minuun! huusi herra Ture, mutta lisäsi nauraen itsekseen: — onpa se Måns Bryntenpoika onnen suosikki!

Muuan vierailu oli häneltä vielä tekemättä.

Bron kirkkoherra Jaakko Ulner, joka asui likellä Tivedeniä, oli kiihkeä katolismielinen ja työskenteli voimiensa takaa Kustaa Eerikinpoikaa vastaan.

Ture herra ja tämä pappi olivat mitä parhaimmat ystävät ja aina kun
Ture tuli Länsigötlanniin, niin kävi hän tervehtimässä pappia.

Tällä kertaa tapasi hän hänet arkihuoneessa tutkimassa nuoria pappiskokelaita.

Hänen kädessään oli rusikkasauva, ja se joka antoi epätyydyttävän vastauksen, sai siitä iskun kädellensä, olkapäähänsä tai päähänsä, aina erehdyksen suuruuden mukaan.

Ture herran astuessa sisään saivat kaikki lupaa, yksi lähetettiin ruokkimaan kanoja, toinen katsomaan, olivatko vasikat hypänneet aidan yli, kolmas kantamaan vettä lehmille, ja vasta jaeltuaan nämä käskyt, sai pappi aikaa ryhtyä seurustelemaan korkean vieraansa kanssa.

— Suvaitseeko teidän armonne astua tänne huoneeseen? virkkoi pappi ja avasi oven sanktuarioonsa, pieneen kamariin, jossa oli uuni, kirjoituspöytä, sänky, tuoli ja korkea vaatekaappi. Ei ollut niinkään helppoa pujahdella pieneen suojaan kaikkien noiden suurten huonekalujen lomitse, mutta pappi veti esiin mukavan nojatuolin ja käski arvoisaa patroonaansa istumaan; sitte hän katosi hetkeksi, pian palatakseen kädessä kaksi vaahtoavaa olutkannua, jotka hän asetti pöydälle. Itse hän istuutui sängynlaidalle ja hänen rinnastaan pääsi syvä, valittava huokaus.

— Mitä kuuluu, mestari Jaakko?

— Huonosti ovat asiat ja väitetään, että ne vaan pahenevat.

— Kyllä, jos kuninkaan hallitusta jatkuu.

— Yksin teidän armonne voi sen ehkäistä. Se olisi suurtöistä suurin.

Hänen imartelevat sanansa vaikuttivat Ture herraan kuin vesipisara kuivaan kieleen. Mutta hän tarvitsi vettä kokonaiseen myllyyn, jolla hän aikoi jauhaa murskaksi kerettiläiskuninkaan ja sentähden hän säälivällä äänellä virkkoi:

— Kovat ajat ovat käsissä, mestari Jaakko.

— Ja päivä päivältä ne pahenevat; kansa ei enään tiedä, ketä sen tulee kuulla.

— Pappejaan tietysti.

— Niin se tekeekin ja pyhä Neitsyt tietää, että me uskollisina kirkkomme velvollisuuksille mahtavasti saarnaamme uutta oppia, ruotsalaista veisuuta ja kaikkia noita muita uusia hullutuksia vastaan.

— Aivan oikein!

— Mutta löytyy sellaisiakin, jotka vastustavat meitä ja mieluummin seuraavat kuninkaan käskyjä.

— Eikö niitä sitte saata rangaista?

— Mikäli suinkin voi, heidän tietämättään mistä salama tulee… ja pappi hymyili ilkeää hymyä.

— En oikein ymmärrä…

— Kas, teidän armonne, meidän aikoinamme käy aivan niinkuin ennen syntiinlankeemusta: nainen viettelee miehen. Silloin viekotteli käärme hänet, nyt…

— Ymmärrän, ymmärrän, keskeytti hänet Ture herra, — te tarkoitatte, että naista voi johtaa sekä hyvään että pahaan.

— Niin juuri. Nykyään ajavat nuoret naiset miesten päähän, että kuningas tarkoittaa maan onnettomuutta, ettei häneen saata luottaa, ja se vaikuttaa. Vanhat naiset taas puolustavat pappejaan siihen määrään että he mieluummin kuolisivat nälkään kuin antaisivat pappiensa elää puutteessa.

— Tuo tietää hyvää, mestari Jaakko.

— Vaara ei uhkaakkaan siltä taholta, vaan… Eikö teidän armonne suvaitse maistaa olutta?

Ture herra joi, ummisteli silmiään ja joi uudestaan.

— Mainiota olutta! Onko se kotona tehtyä?

— Kyllä se on täällä tehtyä, mutta itse nimismiehen muori onkin sen panija. Hänen sisarensa on kipeänä.

— Se teidän naisenneko?

— Niin, teidän armonne, vastasi pappi, syvästi huoaten. — Onko teillä montakin lasta, mestari Jaakko?

— Kahdeksan niitä oli… mutta nyt niitä on yhdeksän.

— Mitä te arvelette siitä kuninkaan määräyksestä, että aviottomien lasten tulee periä niinkuin…?

— Sitä pitää vastustaa, teidän armonne.

— Tietysti. Mutta minua kummastuttaa, että te, jolla itsellänne on niin monta…

— Juuri sentähden. Mikä niille riittäisi? Nyt pitävät pitäjän mahtavimmat heistä huolta.

— Eivätkö he muuten tekisi sitä?

— Ei, he saisivat itse elättää itsensä. Nyt tulee pojista tavallisesti pappeja ja tytöt menevät naimisiin tai joutuvat luostareihin.

— Vai niin, no sitte minä ymmärrän.

— Meidän omaisuutemme lankeaa luostarille, joka siitä hiukkasen rikastuu, ja siten se hyvä työ, jonka teimme toisille, tulee omaksi hyödyksemme.

— Erittäin hyvä asia; mutta te olitte juuri sanomaisillanne jotakin, kun keskeytin teidät.

— En muista; ehkä aioin kertoa mestari Laurista tai Nydalan luostarista.

— Kertokaa kummastakin.

— Ehkä ensin saan täyttää kannun.

— Tehkää se.

Ja mestari Jaakko läksi, pian palatakseen takaisin. Sillaikaa nautti ritari ajatellessaan mitä halpamaisia asioita hän pian saisi kuulla Kustaa Eerikinpojasta.

Pappi palasi ja istuutui sohvaan.

— Teidän armonne ei taida tietää, että tukholmalaisella Olavi
Pietarinpojalla on veli?

— Olen kuullut hänestä puhuttavan.

— Tuo toinen on kiivasluontoinen ja äkkipikainen, mutta tämä on tyyni ja tarkka kaikissa toimissaan; hän ei koskaan kiivastu eikä ennen aikaa ilmaise ajatuksiaan.

— Vaarallinen mies!

— Hyvin vaarallinen, teidän armonne. Hiljan pidettiin Jönköpingissä kokous ja muuan mies meikäläisistä kuvaili silloin kansalle, miten paljon turmiota uusi oppi tuottaa. Talonpojat kuuntelivat ja sanat näyttivät heitä vakuuttavan, mutta silloin tuo Lauri sattumalta astuu pitäjäntupaan ja kuulee kaikki.

— No, mitä hän sitte saattoi tehdä?

— Saatana valtasi hänet ja hämmästyttävällä viekkaudella ja kavaluudella kumosi hän kaikki papin puheet ja puhdisti kuninkaan lumivalkeaksi.

— Kai he häntä vastustivat?

— Tietysti, mutta paha kyllä kiivastuivat meikäläiset, jotavastoin hän pysyi aivan tyynenä; seurauksena oli, että hän sai kansan puolelleen ja silloin rupesi hän juttelemaan heille, että kuningas ainoastaan tarkoittaa heidän parastaan ja ettei heidän pidä antautua hänen vihollistensa vaikutuksen alaisiksi.

— Mutta minä en käsitä… papit…

— He karkasivat tiehensä ja sanoivat, että Lauri on pahan hengen vallassa, muutamat tosin seurasivat heitä, mutta useimmat jäivät kuuntelemaan ja ovat nyt kuninkaan ja Laurin kiihkeimpiä ystäviä.

— Mutta mitä hän sitte saattoi sanoa heille?

— Että kansat ovat lapsia, joiden täytyy muuttaa tapoja aina sen mukaan kuin vanhenevat; on vanhoja totuttuja tapoja, jotka ovat ikäänkuin kasvaneet kiinni heihin, mutta jotka estävät heitä tulemasta vapaiksi, ajatteleviksi ihmisiksi; ne tahtoo kuningas kitkeä pois aivan niinkuin rikkaruohot kitketään puutarhasta, jotta hyvät yrtit vapaasti saisivat kasvaa. Mutta niitä ei yhdellä kertaa saa pois, vaan ne pääsevät mätänemään ja hajuamaan, ja se haju se juuri nyt pistää kaikkien nenään ja levittää levottomuutta ja harmia pitkin maata.

— Sitä eivät he kai ymmärtäneet.

— Ikävä kyllä he sen ymmärsivät aivan hyvin.

— Se mies täytyy toimittaa pois!

— Kerrotaan kuninkaan suuresti suosivan häntä.

— Kai hänet nyt jostakin saa kiinni.

— Minulla on tuuma.

— No, antakaappa kuulla!

— Täytyy saada aikaan kiivas sanasota, ja sitte kun mielet ovat kuohuksissa…

— Tappelu!… Minä ymmärrän, minä ymmärrän!

— Niin kävi Nydalan voudin.

— Tapettiinko hänet?

— Siitä minun juuri piti kertoa.

— Tapahtuiko se hiljan?

— Viikko sitte.

— Mitähän kuningas sanoo?

— Saamme kuulla.

— Voitteko te pitää puolianne?

— Voimme. Eiväthän kuolleet puhu.

— Aiotteko saada aikaan useita tuollaisia kepposia?

— Jumalan avulla teemme lopun kaikista vastustajistamme, teidän armonne. Taivas huutaa kostoa siitä, että maalliset herrat määräävät miten kirkkojen ja luostarien omaisuus on käytettävä, päättävät miten paljon saadaan ottaa niiden tarpeisiin ja antavat loput kruunulle.

— Rangaistus tulee! huusi Ture Jönsinpoika ja tyhjensi kannunsa, — luottakaa siihen, että kosto tulee!

— Minä kyllä koetan voimieni mukaan vaikuttaa rahvaaseen.

— Niin, ymmärrättehän te, mestari Jaakko, että olisi hyvä saada se aisoihin.

— Se onkin minun tarkoitukseni ja sentähden emme me papit laisinkaan vastusta, kun smålantilaiset ja länsigötit täällä panevat toimeen pieniä kahakoita.

— Niin juuri, me tulemme sitte perässä ja palautamme järjestyksen, puuttui Ture herra puheeseen.

Samassa huomasivat he, että pihaan oli saapunut joukko talonpoikia, jotka nähtävästi odottivat ensi tilaisuutta päästäkseen kirkkoherran puheille. Sen saattoi huomata heidän levottomista katseistaan ja liikkeistään.

— Puhutelkaa heitä tuolla ulkona, sanoi Ture herra papille, — ja minä tulen mukaan.

He läksivät molemmat pihaan, mutta talonpojat joutuivat hämilleen nähdessään herra Turen.

Mestari Jaakko alentui kattelemaan jokaista erikseen.

— Tervetuloa, rakkaat pitäjäläiset, sanoi hän, — vaikka tosin näen, ettette kaikki kuulu seurakuntalaisiini.

— Kyllä se nyt on sillä lailla, virkkoi pieni, siististi puettu talonpoika ja viittasi pariin pitkään toveriinsa, — että tuo tuossa on vävypoikani ja tuo toinen vävypoikani sisarenpoika.

— Tervetuloa, tervetuloa! vastasi pappi, toistamiseen paiskaten kättä. — Voinko jollakin lailla auttaa teitä?

— Olisimme tässä tahtoneet vähän neuvotella pappimme kanssa, mutta eihän nyt taida sopia.

Mestari Jaakko ja Ture herra katsahtivat toisiinsa ja edellinen lausui:

— Länsigötien laamanni on niin nöyrä herra, että hän mielellään kuulee asianne ja auttaa, jos suinkin voi. Tulkaa nyt vaan arkihuoneeseen ja ottakaa tuoppi olutta.

Ensin talonpojat hiukan kursailivat, mutta sitte he seurasivat kutsua ja istuutuivat penkille pöydän ääreen.

Ture herra puhutteli muutamia heistä sangen armollisesti, mutta kun mestari Jaakko sitte veti esiin suuren nojatuolin ja pyysi häntä istumaan, niin hän mielihyvällä heittäysi siihen ja seurasi keskustelua ainoastaan kuulijana.

Likainen piika kantoi sisään oluen, asettaen kunkin miehen eteen tuopin. Hänen mentyään joi pappi talonpoikien kanssa ja virkkoi sitte:

— Jos nyt sitte ryhtyisimme asiaan.

— Asia on sellainen, virkkoi muuan miehistä, — että tuo Lauri
Laurinpoika on tuottanut meille paljon päänvaivaa.

— Koska hän kerran kuuluu seurakuntalaisiini, niin minun kai pitää parantaa vaivanne, vastasi mestari Jaakko.

— Se on sillä lailla, sanoi talonpoika, — että kyllä me pitäjäläiset olemme tyytyväiset kuninkaaseemme, mutta tuo Lauri Laurinpoika haukkuu häntä ja sanoo, että te, mestari, oikein voitte selittää meille kummoinen hän on.

— Voitteko te kieltää, että hän ahdistaa kristinoppia ja tahtoo poistaa sen?

— Meillä on nyt niin hyvä pappi, jonka kuningas itse on asettanut virkaan, ja hän saarnaa niin, että sydän rinnassa hyppii, vieläpä ruotsin kielellä.

— Ettekö tiedä, että se on paavia vastaan?

— Mutta Jumalaa vastaan ei se totta maar olekkaan.

— Ettekö tiedä, että pyhä isä on Jumalan sijainen maan päällä?

— Niinhän sitä sanotaan, mutta hän, totta maar, ei taida tietää, mitenkä täällä talonpoika elää.

— Olkoon sen asian kuinka tahansa, puuttui puhumaan toinen miehistä, — mutta me tahtoisimme tietää, minkätähden täällä liikkuu niin pahoja huhuja kuninkaasta. Onhan hän vapauttanut meidät tanskalaisten ikeestä ja omin korvin olen kuullut, miten lempeästi hän puhuu.

— Niillä puheilla hän teidät kietoo pauloihinsa, mutta ajatelkaa, miten suuria veroja hän teiltä vaatii.

— Minä kuulin hänen sanoneen, että se tapahtuu valtakunnan neuvoston suostumuksella.

— Mutta hän ei sanonut, miten hän sai valtakunnan neuvokset suostumaan. Hän lausui heille niin kovia sanoja, että heidän henkensä uhalla täytyi suostua.

— Mahtaako tuo olla totta?

— Kun hän puhuu teille lempeitä sanoja, niin hän vaan sivaltaa teitä jäniksenkäpälällä, sitte voidakseen houkutella teidät sellaisiin tekoihin kuin Vesteråsissa, jossa hän lempeällä äänellään ilmoitti, ettei hän enään tahdo olla kuninkaana, sillä hallitus käy hänelle liian raskaaksi; silloin ei kukaan muu kuin hänen isänsä sisaren mies, länsigöötien laamanni, siunattu herra Ture Jönsinpoika uskaltanut vastustaa häntä, ja hän sitte pani rummunlyöjän kulkemaan edellänsä, jotta kaikki ymmärtäisivät, että tässä on mies, joka tahtoo ja voi auttaa. Mutta kukaan ei uskaltanut sanoa hänelle totuutta, ja kaikki he nöyrtyivät ja pyysivät häntä pysymään Ruotsin kuninkaana.

— Me olimme ikäänkuin noidutut, virkkoi pieni talonpoika.

— No sitä en juuri tiedä, huomautti pitkä mies.

— Muistatteko kuinka sitte kävi, kun hän taas oli päässyt varmalle pohjalle, kuinka hän kohteli piispoja ja valtakunnan herroja, kuinka hän määräsi veroja ja koko valtakuntaa vahingoittavia maksoja, eikä säästänyt nuhteita eikä kovia sanoja, koska jo oli varma ettei kukaan uskalla hiiskahtaa.

Talonpojat joutuivat kahdenvaiheille. Vihdoin puhui muuan miehistä:

— Me tiedämme miten taa taalaisten kävi ja koska sekä he että muut maakunnat nyt pysyvät paikoillaan, niin tyytymättömyys pian lakkaa.

— Mutta minä sanon teille, että se on pelkoa ja ulkokultaisuutta. He odottavat, että muut alkaisivat leikin.

— Se ei ole niinkään helppo asia.

— Olette oikeassa, — sanoi herra Jaakko, — se ei ole helppo asia, varsinkin kun ei ole ketään, joka asettuisi johtajaksi, mutta minä kehoitan teitä innokkaasti seisomaan vääriä toimenpiteitä vastaan, sillä siihen te pystytte. Pitäkää te puolianne niinkuin Kyösti herra pitää puoliaan; silloin hän huomaa, että olette vapaita miehiä ettekä typeriä, oppimattomia palvelijoita.

— Sitä ei hän saa meistä luulla, sanoi muuan miehistä, ylpeästi nostaen yläruumistaan.

— Näyttäkää että pysytte sanoissanne.

— Muu ei tule kysymykseen, lausui toinen, nousten istualtaan ja tuupaten naapuriaan kylkeen.

— Täytetään kannut uudestaan, huusi Jaakko herra ja kutsui palvelustytön.

Miehet arvelivat, että he jo liian kauvan ovat kuluttaneet Jaakko herran aikaa.

Mutta hän vastasi, että hän ilokseen on jutellut niin viisaiden ja valistuneiden miesten kanssa, ja sitte hän joi heidän terveydekseen ja kysyi ikäänkuin sattumalta, ovatko he kuulleet, miten kamalia Nydalassa on tapahtunut.

— Vouti oli julmaluontoinen ihminen, virkkoi pieni talonpoika.

— Eikä hän tahtonut jättää mitään luostarille, sanoi pitkä mies.

— Sitäpaitsi kuuluu hän koonneen omaan taskuunsa minkä ehti, lisäsi ensimäinen.

— Minun mielestäni tuo kaikki näyttää ryöstöltä, sanoi mestari
Jaakko, — ja tiedämmehän, että siitä aina koituu pahaa.

Nyt lausuivat talonpojat jäähyväiset. He kumarsivat syvään Ture herralle, joka armollisella päännyökäyksellä vastasi heille; sitte puristivat he mestari Jaakon kättä ja Jaakko neuvoi heitä kotimatkalla miettimään asiaa.

— Hammas hampaasta, silmä silmästä!

Isäntä ja hänen korkea vieraansa seisoivat pienen lyyjyikkunan ääressä ja katselivat, miten talonpojat marssivat tiehensä. Sitte kääntyi Ture herra isäntänsä puoleen sanoilla:

— Mestari Jaakko, te saatte ensi piispanistuimen, joka tulee vapaaksi, kunhan ohjakset ovat minun käsissäni.

Pappi kumarsi maahan asti.

— Sellaiseen kunniaan olen minä liian halpa, sanoi hän.

— Te olette hämmästyttänyt minut harvinaisena kansanpuhujana.
Sitäpaitsi olette te ystäväni, mikä on vielä parempi.

Sitte käski Ture herra satuloida hevosensa ja läksi matkaan.

Mutta mestari Jaakko oli joutunut niin hyvälle tuulelle, ettei hän vielä suonut riemunsa loppuvan, ja koska hän tiesi viinin iloittavan ihmissydäntä, niin läksi hän kellariin, jossa hän säilytti muutamia pulloja oivallista, luostarista tuotua viiniä, valitsi pulloista yhden ja peitti muut huolellisesti. Valitsemansa pullon otti hän mukaansa.

Sitte hän sulkeutui huoneeseensa ja avasi korkin. Mestari Jaakko oli todellakin tuntija, joten hän nautti viinin hajusta, sitte kaasi hän sitä pikariin, haisteli vielä ja vihdoin joi… Kuinka se lämmitti suloisesti! Hän asettui istuimelle… ja uneksi, että se oli piispanistuin.

Odottamaton onni tekee ihmisen avomieliseksi ja myötätuntoiseksi, sentähden Jaakko herrakin täytti pikarin uudelleen, vei sen sairaalle vaimolle, jotta hän vahvistuisi, ja kertoi hänelle Ture herran suuresta ystävällisyydestä.

Sitte hän palasi takaisin, sulki oven, istuutui tuoliin, avasi korkin ja… niin, sitte ei hän tietänyt mistään ennenkuin seuraavana aamuna; varmaankin oli hän kirjoittanut koko yön.

Ture herra taas palasi kotiin mitä parhaimmalla tuulella. Nyt olivat hänen vaununsa valjastetut, hän tarvitsi ainoastaan pari esiratsastajaa, ja siihen virkaan oli hän jo edeltäkäsin määrännyt kolme poikaansa.

Hän kirjoitti siis Laurille ja Juhanalle ja pyysi heidän voimakasta myötävaikutustaan; ovathan he molemmat kuninkaan uskotuita miehiä, mutta se ei suinkaan mahda estää heitä auttamasta nyt kun isän kunnia ja suuruus on kysymyksessä. Hän kirjoitti, että koko Länsigötlanti ja Smålanti on leimahtanut täyteen kapinaan, että hän on määrännyt heidät päälliköiksi ja että hän paikalla odottaa heitä luokseen.

Tuomiorovasti Görankin sai kutsun tulla, jota kutsua hän viipymättä noudatti, mutta molemmat toiset pojat vastasivat kunnioittavasti, että he, velvollisuuttaan noudattaen, ovat antaneet isänsä kirjeen kuninkaalle, jolle he aina aikovat pysyä uskollisina; he pyysivät isää luopumaan kapinasta ja ryhtymään rauhan rakentamiseen.

Ture herra suuttui, mutta Göranin lähetti hän pois, jottei hän joutuisi epäluulon alaiseksi. Itse hän varovaisesti pysytteli piilossa, oleskellen vuorotellen eri maatiloillaan, joita hänellä oli sangen monta. Suunnitelmat eivät vielä olleet järjestyksessä, hän ei voinut muuta tehdä kuin siellä täällä kiihoittaa mieliä, pitää levottomuutta vireillä ja panna toimeen pieniä käsikähmiä ja kahakoita etuvartijaston kanssa.

Luokaamme sillaikaa kuin nämä kostonhimon, kateuden, turhamaisuuden ja omanvoitonpyynnön ainekset kiehuvat, katse kansallisiin rientoihin Tukholmassa. Ja tätä tarkoitusta varten voimme seurata pientä Aatamia hänen retkillään kaupungissa.

* * * * *

Kuningas oli antanut hänelle luvan vapaasti liikkua missä hän tahtoi, sekä vapaan pääsyn luokseen milloin hyvänsä.

Ainoastaan niillä ehdoin hän saattoikin viihtyä kaupungin muurien sisäpuolella. Välistä hän sentään läksi retkeilemään etemmäksi, oikein hengittämään ja nauttimaan vapautta, niinkuin hänen sanansa kuuluivat.

Muutaman viikon kuluttua tunsi hän olevansa kuin kotonaan kaikkialla kaupungissa.

Alussa tietysti kaikki katselivat kuninkaan kääpiötä, mutta pian olivat he hänet nähneet ja sitte sai hän liikkua missä mieli teki — ja kaikkialla hän oli tervetullut.

Kauppapuodeissa hän usein istui pienellä jakkaralla myymäpöydän päällä, kuunteli ihmisten puheita ja antoi tuontuostakin teräviä, sattuvia vastauksia.

Suurella taitavuudella osasi hän yllyttää ihmisiä kaupantekoon ja se tietysti ihastutti kauppamiehet. Mutta sensijaan hän taas tahtoi rusinoita, viikunoita ja muita herkkuja, joita jakeli ostajille; mutta jos kaupanteko hänen tähtensä keskeytyi, niin silloin hän äkkiä katosi, jopa semmoisella kiireellä, ettei kukaan saattanut aavistaa, mihin hän oli joutunut.

Mieluinten hän sentään kävi tervehtimässä suutareja, räätälejä, kattilanpaikkaajia, puuseppiä ja muita käsityöläisiä. Usein hän otti osaa keskusteluun, mutta usein hän myös kuunteli, jopa sangen tarkkaavaisesti. Monasti unohtivat läsnäolijat hänet kokonaan, hän kun istui lattialla, kyyristyneenä vuoleskelemaan puupulikkaa tai nahkapalasta.

Alussa epäiltiin "kuninkaan kääpiötä", mutta pian hänen vaatimaton käytöksensä poisti epäluulot ja hänet otettiin ilomielin vastaan kaikkialle.

Tukholmassa olivat asiat toisin kuin maaseudulla, tosin sielläkin löytyi joitakin, jotka olivat kuninkaaseen tyytymättömät, mutta siellä olivat ihmiset sentään tilaisuudessa näkemään ja kuulemaan häntä, jotapaitsi he usein katselivat asioita toisessa valossa kuin maalla.

Aatami oli usein kuullut tuttaviensa puhuvan mustienveljesten luostarista, jolta kuningas oli ryöstänyt kaikki aarteet, joten munkit suorastaan kärsivät nälkää. Muutamat säälivät heitä, toisten mielestä se teki hyvää laiskoille munkeille.

Eräänä päivänä joulukuussa v. 1528 ilmestyi kaupungin raastupaan abbotti sekä kolme palvelevaa veljeä. He kertoivat hädästään ja kysyivät, mihin keinoihin heidän oli ryhdyttävä.

Abbotti lisäsi heidän jo ennen kääntyneen kuninkaan puoleen sekä hänen vastanneen, että jos heille käy liian vaikeaksi nähdä nälkää, niin paras lie kiireimmiten jättää luostari ja hakea työtä maailmalta.

Munkkeja käskettiin seuraavana päivänä tulemaan takaisin kuulemaan lisätietoja.

Heidän mentyään kertoi mestari Olavi, että hän kuninkaan käskystä edellisenä päivänä oli tarkastanut luostarin ja todellakin tavannut asiat sillä kannalla kuin munkit kertoivat.

Neuvosto keskusteli ja kysyi kuninkaan tahtoa, ja kun munkit tulivat takaisin, saivat he toistamiseen kuulla, että jolleivät he voi tulla toimeen luostarissa, niin ei kukaan saata pakoittaa heitä jäämään sinne. Neuvosto ei ole käskenyt heitä asumaan siellä eikä myöskään voi karkoittaa heitä sieltä pois. Jos he voivat elää luostarissa, niin hallituksen täytyy se kärsiä, jolleivät voi, niin hankkikoot, toimeentulonsa muualta.

Vihan vimmassa jättivät munkit luostarin, useat läksivät kerjäämään ja yllyttivät retkillään ihmisiä kuningasta vastaan; muutamat hakivat työtä käsityöläisiltä, nuorimman otti muuan vanha kultaseppä, niinkutsuttu mestari Hannu luokseen oppiin.

Mutta tämä vanhojen tapojen rikkominen vaikutti kaikkialla sellaisen mielten myrskyn, että täytyy kummastella, ettei viha leimahtanut ilmi tuleen.

Lisäksi oli kaksi nunnaa kadonnut Pyhän Klaaran luostarista ja abbedissa oli raivostuneena lähettänyt heitä etsimään. Pian saatiin kuulla, että joku ylhäinen herra oli vienyt toisen kanssaan ulkomaille, toinen pakeni ahdistetun kauriin lailla ja sortui vihdoin mestari Hannun puodin ovelle, aivan tajuttomana.

Vanha mies kantoi itse hänet huoneeseen.

— Kas kohtalon sormea, — virkkoi hän. — Arvelen, ettei hyvä Jumala minua soimaa, jos hoidan niitä, jotka hän lähettää luokseni.

Koko kaupungissa ei puhuttu muusta kuin mustista veljistä ja noista molemmista nunnista.

Suurin syy lankesi tietysti kuninkaan niskoille ja hänestä lausuttiin niin kovia sanoja, että Aatamista monasti näytti siltä kuin sulku olisi särkynyt ja koko vesitulva ollut syöksymäisillään hukuttamaan maata ja kansaa.

Mutta kun hän taas astui kuninkaan huoneeseen ja näki hänet tyynenä, tasaisena, työssä kanslerinsa Lauri Antinpojan kanssa, aina valmiina ystävällisesti hymähtämään tai nyökäyttämään päätä kääpiölleen, niin valtasi hänet ylpeä tunne siitä, että hän saa palvella sellaista herraa, ja hän päätti kourin kynsin valvoa hänen turvallisuuttaan.

Kustaan kasvoissa tosin ei näkynyt huolten merkkejä, mutta sensijaan oli niitä kätkössä syvällä hänen sielussansa. Hän tiesi, että kirkolliset ja valtiolliset liikkeet ovat likeisessä yhteydessä keskenään, mutta niistä riippuu maan kehitys ja Kustaa ei suinkaan ollut mies, joka väistyy, kun vaara uhkaa; päinvastoin painoi hän sen leveää rintaansa vastaan ja sanoi: "painikaamme, tässä kaatuu jompikumpi meistä!" Hän oli julistanut kirkonkokouksen pidettäväksi kynttilämessunpäivänä Lauri Pietarinpojan johdolla, joka oli arkkiteininä Upsalassa ja samalla kuninkaan edusmiehenä.

Läsnä oli useita piispoja, Olavi Pietarinpoika ja suuri joukko luostariveljiä. Piti päätettämän mitä kirkonmenoja oli säilytettävä ja miten varovaisella tavalla voitaisiin poistaa vanhoja väärinkäytöksiä. Sitte piti Pyhää Raamattua joka päivä luettaman ja selitettämän tuomiokirkoissa ja maalaispappeja kehoitettaman kuulemaan näitä selityksiä.

Samoin piti meneteltämän tuomiokirkkokouluissa, joihin kuoripappien on saapuminen saamaan opetusta. Piispojen tulee vähitellen vähentää juhlapäiviä, sillä ne johtavat ihmiset kaikellaisiin synteihin. Sitävastoin ovat vihkivesi, pyhien kuvat, kellonsoitto, kynttilämessu-kynttilät, voitelu, pyhiinvaellukset y.m. säilytettävät, kunnes kansa oppii käsittämään näiden menojen turhuuden.

Kokouksen päätös herätti mitä erilaisimpia mielipiteitä. Kauhistuneina katselivat munkit tulevaisuutta, evankeeliset arvelivat, ettei saatukaan aikaan mitään eivätkä tahtoneet myöntää oikeiksi Olavin sanoja: "tässä maassa on kansaa kohdeltava varovaisuudella".

Huhtikuussa samana vuonna oleskeli Kustaa linnoissa Mälari-järven rannoilla, käyden tervehtimässä valtakunnan herroja; hän viihtyi erinomaisesti iloisissa seuroissa ja oli silloin aina iloisista iloisin. Erittäin mielellään oleskeli hän nuorten, hyvin kasvatettujen naisten parissa, ja kun tuo uljas, kaunis kuningas kullankarvaisine kutrineen, sinisilmineen, astui heidän joukkoonsa, niin syttyi jokaisen silmä säteilemään. Omituinen hohde ympäröi Kustaan aikaisempia vaiheita eikä se sammunut, vaikka hänen tielleen sittemmin asettui kaikellaisia vaivoja ja vastuksia. Hänen miehekkyytensä, hänen tyyni, rohkea luonteensa sekä ennen kaikkea hänen ehdoton siveellisyytensä herätti sekä kunnioitusta että ihailua, ja nämä tunteet hän aina näki, kun katseli ruskeihin, sinisiin tai mustiin silmiin. Hän nautti niistä, mutta ei turhamaisen narrin lailla, vaan niinkuin mies, jolla on paljon työtä ja jota huolet painavat, nauttii, kun hän joskus heittäytyy iloitsemaan elämästä ja kauneudesta ja saamaan vakuutusta siitä, ettei elämä ihmiselle tarjoa yksin orjantappuroita, vaan myöskin ruusuja.

Mutta ilonpäiviä ei koskaan kestänyt kauvan. Ensi kuukausina oli hän Upsalassa ollut ankarassa työssä sekä kanslerinsa Lauri Antinpojan että Lauri Pietarinpojan kanssa, joka viimeksimainittu yhä enemmän voitti kuninkaan luottamuksen. Sitte hän antautui lepäämään ja toivoi saavansa olla rauhassa, koska taalalaiset varmaan vielä muistavat sen ankaran läksytyksen, jonka hän viime vuonna heille antoi.

Silloin tuli hänen luoksensa nuori pappi, jonka hän itse oli lähettänyt Länsigötlantiin ja joka nyt oli palannut.

Synkin katsein otti kuningas hänet vastaan.

Hän kertoi, että kun hän astui koulutaloon Skarassa, niin häntä vastaan sinkoili kiviä ja kirveitä, joten hän töintuskin sai henkensä pelastetuksi. Erään hänen virkaveljensä, joka aikoi saarnata Vadstenan kirkossa, oli kansa ajanut ulos saarnatuolista ja pois koko kirkosta.

— Ottakaa oppia katolisilta, sanoi Kustaa, — he voittavat ensin kansan ystävyyden ja sentähden heihin luotetaan; te sitävastoin vaaditte, että järjestyksen pitää olla valmiina teitä vastaanottamassa; te ette ole Kristuksen sotureita, vaan laiskoja maanviljelijöitä, jotka tahdotte niittää, vaikkette ole kylväneet.

Ja kuningas läksi hänen luotaan.

Hän käsitti, että nuo tapahtumat saattoivat olla yksityisiä paavillismielisten vihan purkauksia, ja sentähden eivät ne häntä huolestuttaneetkaan.

Samana päivänä, ainoastaan pari tuntia myöhemmin, sai hän tietää, että Smålannissa ja Länsigötlannissa oli kapina ilmitulessa.

Seuraavana päivänä toi sanansaattaja uuden surusanoman: kuninkaan sisar, Margareeta rouva, Hojan kreivin puoliso, oli otettu kiinni ja pantu vankeuteen Jönköpingissä. Sitäpaitsi sai kuningas tietää asian, jota tähän saakka oli pidetty salassa: että kapinalliset olivat karanneet kuninkaan voudin niskaan Nydalan luostarissa ja lyöneet hänet kuoliaaksi.

Tivedeniin oli kokoontunut tuhat hyvillä aseilla varustettua Länsigötlannin talonpoikaa; heidän hallussaan oli Hofvan tärkeä sola, joten ei sieltäpäin saattanut toivoa mitään viestejä. Asema oli siis aika arveluttava.

Kustaa käsitti paikalla, että Ture Jönsinpoika on sieluna tässä yrityksessä. Olivathan ritarin molemmat pojat jo viikkoja sitte ilmoittaneet hänelle siitä.

Tyytymättömien joukko oli tietysti liittynyt yllyttäjään. Neuvosto oli hiljan tuominnut Ture herran luovuttamaan kolmannen osan kirkollista perintöään ja se oli luultavasti sytyttänyt kapinan tuleen; tosin siihen oli vaikuttamassa papillisiakin harrastuksia, mutta niitä ei Kustaa saattanut luulla varsinaisiksi syiksi kapinaan; herrojen suuri uskallus edellytti muita, salaisia syitä.

Kuningas päätti kanslerinsa kanssa toimia suurella varovaisuudella.

Kirjeitä lähetettiin ensin itägöteille, joita varoitettiin ottamasta osaa kapinaan ja kehoitettiin vaikuttamaan mokoman "parlamentin" rauhoittamiseen.

Sitte kehoitti kuningas heitä auttamaan hänen rakkaan sisarensa vapauteen.

Mutta Holger Kaarlenpoika, Björkvikin herra, ja Maunu Johanneksenpoika Säbysta, molemmat ritareja ja neuvoston herroja, korkeasti kunnioitettuja miehiä ja kuninkaan ystäviä, kirjoittivat hänelle, että he tekevät mitä ikinä voivat kapinan tukahduttamiseksi. Sitäpaitsi luulevat he, että itägötit pysyvät alallaan eivätkä kiinnitä huomiota smålantilaisten kirjoituksiin ja viekottelemisyrityksiin.

Eikä kirjeitä lähetetty yksin niihin osiin maata, jotka olivat kapinallisten maakuntien likeisimmässä naapuruudessa, vaan myöskin Taalaihin ja Gestriklantiin sekä useille yksityisille henkilöille, joissa kirjeissä heitä kehoitettiin kaikin voimin vastustamaan kapinaa ja pysymään kuninkaalle uskollisina.

Jönköpingin kaupungille kirjoitti Kustaa:

"Olemme kuulleet, että te, hyvät miehet, jonkun väärän huhun takia, joka on liikkunut joukossanne ja jonka mukaan Tukholma ja Uplanti olisivat nostaneet kapinan, olette pidättäneet sisaremme ja hänen seurueensa kaupungissanne, jottei hän joutuisi joukkojen käsiin. Tästä me teitä suosiollisesti kiitämme ja tahdomme, mikäli mahdollista, valvoa etujanne ja pysyä teille suosiollisena."

Kuningas tahtoi kauniissa valossa esittää tuon teon, joka hänestä itse asiassa oli yhtä uhkarohkea kuin hyödytön. Mitä oli Margareeta rouvalla tekemistä maan riitojen kanssa!

Muutamia päiviä myöhemmin hän kirjoitti: