Kuudes osasto

KUUDES OSASTO

Kirj.

ANTON TSHEHOV

Venäjänkielestä suomensi

Vilho Elomaa

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1921.

I.

Sairaalan pihassa on pienehkö sivurakennus, jota ympäröi kokonainen metsä nokkosia, takkiaisia ja villihamppua. Sen katto on ruostunut, savutorvi puoleksi kumossa, portaat ovat lahonneet ja kasvavat ruohoa, ja rappauksesta on enää vain hiukan jälkiä näkyvissä. Julkisivu on sairaalaan päin, takasivu katselee pellolle, josta sen eroittaa sairaalan harmaa, nauloilla reunustettu aita. Näillä nauloilla, joiden kärjet törröttävät pystyssä, ja aidalla ja itse rakennuksella on se erikoinen alakuloinen, toivoton ilme, jollainen meillä tavataan ainoastaan sairaaloilla ja vankiloilla.

Ellette pelkää polttavanne itseänne nokkosiin, niin menkäämme pitkin kapeaa polkua, joka vie sivurakennukselle, ja katsokaamme, mitä siellä on sisällä. Avattuamme ensimmäisen oven tulemme eteiseen. Siellä on seinävierillä ja uunin luona kokonaisia vuoria kaikenlaista sairaalarojua. Patjoja, vanhoja risaisia mekkoja, housuja, siniraitaisia paitoja, hylyksi käytettyjä kenkärajoja, — ja kaikki tämä törky on heitetty läjiin, rutistettu kasaan sikin sokin; siinä se mätänee ja levittää ympärilleen tukahduttavaa löyhkää.

Lumppuläjällä makaa, aina piippu hampaissa, vartija Nikita, vanha virkaheitto sotilas, jonka hihanauhakkeet aika on muuttanut ketunkarvaisiksi. Hänellä on tuimat, kuihtuneet kasvot, riippuvat kulmakarvat, jotka tekevät hänet lammaskoiran näköiseksi, ja punainen nenä; hän on lyhyenläntä, laiha ja suonikas, mutta hänellä on ryhtiä, ja hänen nyrkkinsä ovat lujat. Hän on niitä yksinkertaisia, vakavia, luotettavia ja tylsiä ihmisiä, jotka rakastavat järjestystä ja ennen kaikkea ja siksi uskovat lujasti, että täytyy piestä. Hän mukiloi kasvoihin, rintaan, selkään, mihin sattuu, ja on varma siitä, ettei täällä muutoin olisi järjestystä.

Sitten astutte suureen, avaraan huoneeseen, joka vastaa koko rakennusta, ellei oteta lukuun eteistä. Täällä on seinät sivelty likaisensinisellä värillä, katto on noessa kuin savupirtissä, — näkee selvästi, että uunit talvisin savuavat ja ajavat häkää. Ikkunoita rumentavat sisäpuolelle kiinnitetyt rautaristikot. Lattia on harmaa ja tikkuinen. Ilma on hapankaalin, öljylampun, luteiden ja ammoniakin hajun kyllästämä, niin että ensimmältä luulisitte tulevanne eläintarhaan.

Huoneessa on vuoteita, jotka on ruuvattu kiinni lattiaan. Niillä istuu ja loikoo ihmisiä sinisissä sairaalamekoissa ja vanhan tavan mukaan patalakki päässä. Ne ovat mielipuolia.

Heitä on täällä kaikkiaan viisi. Vain yksi on säätyhenkilö, kaikki muut pikkuporvareja tai rahvasta. Ensimmäinen ovesta käsin, pitkä, laiha mies, jolla on punertavat, kiiltävät viikset ja itkettyneet silmät, istuu nojaten päätään käteensä ja tuijottaa yhteen kohtaan. Yöt päivät hän suree jotakin, pudistellen päätään, huokaillen ja katkerasti hymyillen; hän ottaa harvoin osaa keskusteluun eikä tavallisesti vastaa kysymyksiin. Hän syö ja juo koneellisesti, silloin kun annetaan. Ahdistavasta, hakkaavasta yskästä, laihuudesta ja poskien punasta voi päättää, että hänellä on keuhkotaudin alku.

Hänen jälkeensä seuraa pieni, eloisa, erittäin vilkasliikkeinen vanhus, jolla on piikkiparta ja musta, kähärä tukka kuin neekerillä. Päivisin hän kulkee pitkin salia ikkunasta toiseen tahi istuu vuoteellaan, jalat turkkilaisten tapaan ristissä allaan, ja viheltelee taukoamatta kuin punatulkku, laulaa hiljaa itsekseen ja nauraa hihittää. Yhtä lapsellisen hilpeä ja vilkas hän on öisinkin noustessaan rukoilemaan, s.o. lyömään nyrkeillään rintaansa ja kaivelemaan sormellaan ovenpieliä. Hän on juutalainen Moiseika, heikkomielinen, joka menetti järkensä parikymmentä vuotta sitten, kun häneltä paloi verstas, jossa valmistettiin hattuja.

Kaikista kuudennen osaston asukkaista sallitaan vain hänen poistua rakennuksesta, vieläpä sairaalan pihasta kadullekin. Tätä erikoisoikeutta hän on saanut nauttia jo pitkät ajat, nähtävästi siksi, että hän on vanha sairaalan hoidokki ja hiljainen, vaaraton hupsu, kaupungin narri, joka aikoja sitten oli totuttu näkemään kaduilla poikaviikarien ja koirien ympäröimänä. Sairaalamekossa, naurettava patalakki päässä ja tohvelit jalassa, toisinaan avojaloin ja housuittakin, hän kuljeskelee pitkin katuja, pysähtyen porteilla ja kauppapuotien luona pyytämään kopeekkaista. Missä hän saa kaljaa, missä leivänpalan, missä taas kopeekanlantin, ja sairaalaan palatessaan hän tavallisesti on kylläinen ja rikas. Kaikki, mitä hän tuo mukanaan, ottaa Nikita häneltä omiksi hyvikseen. Hän tekee sen raa'alla tavalla, kiukkuisena, kääntäen toisen taskut nurin ja kutsuen Jumalaa todistajaksi, ettei hän milloinkaan enää päästä juutalaista kadulle ja että epäjärjestys on hänen mielestään pahinta, mitä maailmassa saattaa tapahtua.

Moiseika on hyvin palvelevainen. Hän antaa tovereilleen vettä, peittää heidät, kun he nukkuvat, lupaa tuoda jokaiselle kopeekan kadulta ja ommella jokaiselle uuden lakin; hän ruokkii lusikastaan vasemmanpuolista, halvattua naapuriaan. Sitä hän ei tee sääliväisyydestä eikä minkään inhimillisyystunteen pakottamana, vaan jäljitellen oikeanpuolista naapuriaan Gromovia ja itsetiedottomasti alistuen hänen vaikutukseensa.

Ivan Dmitritsh Gromov, kolmenneljättä vanha aatelismies, entinen ulosottomies ja kuvernementinsihteeri, sairastaa vainoamishulluutta. Hän joko makaa vuoteellaan kokoonkyyristyneenä tahi kävelee nurkasta nurkkaan, ikäänkuin saadakseen liikuntoa; hyvin harvoin hän istuu. Hän on aina kiihdyksissä, jännittyneenä jostakin hämärästä, epämääräisestä odotuksesta. Kuullessaan pienimmänkin rasahduksen eteisestä tahi huudahduksen pihalta, hän heti kohottaa päätänsä ja alkaa kuunnella: tullaankohan häntä noutamaan? Häntäköhän etsitään? Ja silloin hän tulee kovin levottomaksi, ja hänen kasvoilleen ilmestyy torjuva ilme.

Minua miellyttävät hänen leveät, luisevat kasvonsa, jotka ovat alati kalpeat ja onnettomat ja joissa kuvastuu kuin peilissä taistelujen ja alituisen kauhun kiduttama sielu. Hänen virnistelynsä on kummallista ja sairaloista, mutta hienot uurteet, jotka syvä, todellinen kärsimys on painanut hänen kasvoihinsa, ilmaisevat järkevyyttä ja älykkyyttä, ja silmissä on lämmin, terve loiste. Minua miellyttää koko hänen olemuksensa; hän on kohtelias, avulias ja hienotunteinen kaikkia paitsi Nikitaa kohtaan. Kun joku pudottaa napin tahi lusikan, niin hän heti hypähtää vuoteeltaan ja nostaa esineen maasta. Joka aamu hän toivottaa tovereilleen hyvää huomenta ja levolle mennessään hyvää yötä.

Paitsi alituista jännityksen tilaa ja virnistämistä, ilmenee hänen hulluutensa seuraavalla tavalla. Joskus iltaisin hän kääriytyy mekkoonsa ja vavisten koko ruumiiltaan ja hampaiden kalistessa alkaa nopeasti kävellä nurkasta nurkkaan ja vuoteiden välillä. Näyttää siltä kuin hänellä olisi ankara kuume. Siitä, että hän äkkiä pysähtyy ja katsahtaa tovereihinsa, huomaa hänen haluavan sanoa jotakin erittäin tärkeää, mutta nähtävästi arvellen, ettei häntä kuunneltaisi tahi ymmärrettäisi, hän pudistaa kärsimättömästi päätään ja jatkaa kävelyään. Mutta pian puhumisen halu voittaa kaikki arvelut, ja hän kirvoittaa kielensä siteet ja puhuu intohimoisesti. Hänen puheensa on säännötöntä, kuumeentapaista, ikäänkuin hourailua, katkonaista, eikä aina käsitettävää, mutta siinä on kuitenkin, sekä sanoissa että äänensävyssä, jotakin erittäin miellyttävää. Kun hän puhuu, niin näette hänessä mielipuolen ja ihmisen. Hänen järjetöntä puhettaan on vaikea kuvata paperille. Hän puhuu ihmisten halpamaisuudesta, väkivallasta, joka sortaa totuutta, ihanasta elämästä, joka aikaa myöten on tuleva maan päälle, ikkunaristikoista, jotka joka hetki muistuttavat hänelle sortajien tylsyyttä ja julmuutta. Koko hänen puheensa on kuin sekavia säveliä vanhoista mutta vielä keskeneräisistä lauluista.

II.

Hiukan toistakymmentä vuotta sitten asui kaupungissa, pääkadun varrella, omassa talossaan Gromov-niminen, varakas, hyvinvoipa virkamies. Hänellä oli kaksi poikaa: Sergei ja Ivan. Ollessaan jo neljännen vuosiluokan ylioppilas, Sergei sairastui lentävään keuhkotautiin ja kuoli, ja hänen kuolemansa oli ikäänkuin alkuna kokonaiseen sarjaan onnettomuuksia, jotka äkkiä alkoivat ahdistaa Gromovin perhettä. Viikon kuluttua Sergein hautajaisista iäkäs isä pantiin syytteeseen väärennyksistä ja kavalluksista ja kuoli pian sen jälkeen vankilan sairaalassa lavantautiin. Koti ja kaikki irtain omaisuus myytiin huutokaupalla, ja Ivan Dmitritsh äitineen jäi puille paljaille.

Kun Ivan Dmitritsh ennen, isän eläessä, asui Pietarissa, jossa hän opiskeli yliopistossa, sai hän 60-70 ruplaa kuukaudessa eikä tiennyt mitään puutteesta. Nyt hänen elämänsä teki jyrkän käänteen. Hänen täytyi aamusta iltaan antaa kehnotuloisia oppitunteja, kirjoittaa puhtaaksi ja kuitenkin nähdä nälkää, sillä koko ansionsa hän lähetti äidille elatukseksi. Sellaista elämää Ivan Dmitritsh ei kestänyt; hänen mielensä masentui, hän alkoi sairastella, erosi yliopistosta ja matkusti kotiin. Kotikaupungissaan hän suositusten avulla pääsi kihlakuntakouluun opettajaksi, mutta ei sopinut toveriensa kanssa, oppilaat eivät hänestä pitäneet, ja pian hän jätti toimensa. Äiti kuoli. Poika oli puolisen vuotta ilman tointa, eläen vedellä ja leivällä; sitten hän pääsi ulosottomieheksi. Siinä toimessa hän pysyi, kunnes sai eron sairauden tähden.

Hän ei ollut milloinkaan, nuorina ylioppilasvuosinaankaan, näyttänyt terveeltä. Hän oli aina kalpea, laiha, vilunarka, söi vähän, nukkui huonosti. Hänen päätään pyörrytti ja hän sai hysteerisen kohtauksen pikarillisesta viiniä. Hän kaipasi ihmisten seuraa, mutta ärtyisän luonteensa ja epäluuloisuutensa vuoksi hän ei päässyt kenenkään kanssa läheisempiin suhteisiin eikä saanut ystäviä. Kaupungin asukkaista hän aina puhui halveksivasti, sanoen, että heidän raaka tietämättömyytensä ja unelias, eläimellinen elämänsä on hänestä vastenmielistä ja iljettävää. Hän puhui kimeällä, kovalla äänellä, kiihkeästi, aina joko närkästyneenä ja mieli kuohuksissa tahi ihastuneena ja ihmetellen, ja aina vilpittömästi. Mistä hänen kanssaan rupesikin puhumaan, aina hän johti keskustelun samaan: kaupungissa on tuskastuttava ja ikävä elää, yhteiskunnalla ei ole korkeampia harrastuksia, se viettää harmaata tarkoituksetonta elämää, jossa vaihteluna on väkivalta, raaka irstailu ja tekopyhyys; lurjukset ovat kylläiset ja puetut, mutta kunnialliset ihmiset elävät puutteessa; tarvittaisiin kouluja, paikallinen, tervesuuntainen sanomalehti, teatteri, julkisia luentoja, älyllisten voimien yhdistymistä; yhteiskunta täytyisi saattaa tuntemaan itsensä ja kauhistumaan. Ihmisiä kuvatessaan hän käytti voimakkaita värejä, vain valkoista ja mustaa, eikä tunnustanut mitään välivivahduksia; hän jakoi ihmiskunnan kunniallisiin ihmisiin ja lurjuksiin; mitään välimuotoa ei ollut olemassa. Naisista ja rakkaudesta hän aina puhui intohimoisesti, ihastuneesti, mutta ei ollut kertaakaan rakastunut.

Kaupungissa hänestä arvostelujensa jyrkkyydestä ja hermostuneisuudesta huolimatta pidettiin, ja kun hän ei ollut saapuvilla, nimitettiin häntä hyväillen Vanjaksi. Hänen synnynnäinen hienotunteisuutensa, avuliaisuutensa, säännöllisyytensä, siveellinen puhtautensa ja samoin hänen kulunut lievetakkinsa, sairaloinen ulkomuotonsa ja perheonnettomuutensa herättivät hyviä, lämpimiä ja surullisia tunteita; lisäksi hän oli sivistynyt, paljon lukenut, tiesi kaupungin asukkaiden mielestä kaikki ja oli kaupungissa jonkinlaisena elävänä tietosanakirjana.

Hän luki sangen paljon. Hän istui pitkät ajat klubissa, nyki hermostuneesti pujopartaansa ja selaili aikakauslehtiä ja kirjoja; hänen kasvoistaan näkyi, että hän ei lukenut, vaan niellä hotki, tuskin ennättäen pureskella. Johtui ajattelemaan, että lukeminen oli muuan hänen sairaloisia tottumuksiaan, koska hän yhtä ahneesti kävi kaiken kimppuun, mitä vain eteen sattui, lukipa edellisenkin vuoden aikakauslehtiä ja kalentereita. Kotonaan hän luki aina makuullaan.

III.

Kerran eräänä syysaamuna Ivan Dmitritsh, päällystakin kaulus pystyssä, rämpi pitkin kuraisia poikkikatuja ja kujia muutaman porvarin luo perimään ulosottoon tuomittuja rahoja. Hänen mielialansa oli synkkä, kuten aina aamuisin. Eräällä pikkukadulla häntä vastaan tuli kaksi kahlehdittua vankia neljän kivääreillä varustetun vartiosotilaan saattamina. Ivan Dmitritsh oli ennenkin sangen usein kohdannut vankeja, ja sellaiset kohtaukset olivat aina herättäneet hänessä sääliä ja kiusallisia tunteita; nyt tämä kohtaaminen toi hänen mieleensä aivan erikoisen, kummallisen tunnelman. Ties minkätähden hänestä äkkiä tuntui, että hänetkin voidaan panna rautoihin samalla tavalla kuljetettavaksi lokaisia kujia pitkin tyrmään. Suoritettuaan tehtävänsä ja palatessaan kotiin hän tapasi postin kohdalla tutun poliisitarkastajan, joka tervehti häntä ja käveli hänen rinnallaan muutaman askeleen, ja tämä tuntui hänestä epäilyttävältä. Kotona hän ei koko päivänä saanut mielestään vankeja ja sotilaita kivääreineen, ja käsittämätön sielullinen tuska esti häntä lukemasta ja keskittämästä ajatuksiaan. Illalla hän ei sytyttänyt valoa eikä yöllä nukkunut, ajatteli vain sitä, että hänet voidaan vangita, lyödä rautoihin ja heittää vankilaan. Hän ei tiennyt olevansa mihinkään syyllinen ja voi varmasti vakuuttaa, ettei vastedeskään koskaan tee murhaa, murhapolttoa tahi varkautta; mutta saattaisihan hyvinkin tehdä jonkin rikoksen kuin vahingossa, tahtomattaan, ja olihan mahdollista panettelu, vieläpä tuomiovirhe! Eihän vuosisatainen kansallinen kokemus suotta opeta, että säkistä ja tyrmästä eivät valat päästä. Ja tuomiovirhe on nykyisen oikeudenkäyntijärjestyksen vallitessa hyvinkin mahdollinen. Ihmiset, joiden suhde toisten kärsimyksiin on virallinen, kuten esimerkiksi tuomarit, poliisimiehet, lääkärit, paatuvat ajan pitkään tottumuksen voimasta siinä määrässä, etteivät voi, vaikka tahtoisivatkin, suhtautua asiakkaihinsa muulla tavoin kuin muodollisesti; siinä suhteessa he eivät lainkaan eroa talonpojasta, joka takapihallaan teurastaa pässejä ja vasikoita eikä huomaa verta. Kun tuomari on sellaisessa muodollisessa, sieluttomassa suhteessa henkilöön, niin hän riistääkseen syyttömältä ihmiseltä kaikki kansalaisoikeudet ja tuomitakseen hänet pakkotyöhön tarvitsee vain aikaa. Ainoastaan aikaa eräiden muodollisuuksien täyttämiseen, josta tuomarille maksetaan palkka, ja sitten on kaikki tehty. Etsi sitten oikeudenmukaisuutta ja turvaa tässä pienessä, likaisessa kaupunkipahaisessa, kahdensadan virstan päässä rautatiestä! Ja eikö ole naurettavaa ajatellakin oikeudenmukaisuutta, kun yhteiskunta näkee kaikkinaisessa väkivallassa käsitettävän ja tarkoituksenmukaisen välttämättömyyden, ja jokainen lempeyden ilmaisu, esimerkiksi vapauttava tuomio, saa niskaansa valtavan ryöpyn tyytymättömyyden ja kostonhimon tunteita?

Aamulla Ivan Dmitritsh nousi vuoteeltaan kauhun vallassa, kylmä hiki otsalla, aivan varmana siitä, että hänet voidaan vangita millä hetkellä tahansa. Koska eiliset ajatukset niin kauan vaivaavat, — ajatteli hän, — niin niissä varmaan lienee hitunen totuutta. Eiväthän ne toki voineet tulla mieleen ihan ilman aihetta.

Poliisimies käveli kiirehtimättä ikkunoiden ohitse: ei suinkaan ilman syytä. Tuossa pysähtyi kaksi miestä talon kohdalle ja ovat nyt vaiti. Miksi he ovat vaiti?

Ivan Dmitritshille tuli tuskalliset ajat. Kaikki, jotka kulkivat ikkunoiden ohi tahi astuivat pihaan, tuntuivat urkkijoilta ja salapoliiseilta. Puolenpäivän aikaan ajoi tavallisesti ispravnikka ohitse parihevosilla; hän saapui kaupungin lähellä olevalta maatilaltaan poliisihallitukseen, mutta Ivan Dmitritshistä näytti joka kerta, että hän ajoi liian nopeasti ja jokin erikoinen ilme kasvoillaan, riensi nähtävästi ilmoittamaan, että kaupungissa oleskelee vaarallinen rikollinen. Ivan Dmitritsh hätkähti aina, kun portilla soitettiin tahi kolkutettiin, meni ihan hervottomaksi nähdessään emännän luona oudon henkilön; kohdatessaan poliisimiehiä ja santarmeja hän hymyili ja vihelteli näyttääkseen huolettomalta. Hän valvoi yöt läpeensä, odottaen vangitsemista, mutta kuorsasi ja hengitti äänekkäästi, jotta emäntä luulisi hänen nukkuvan; sillä ellei hän nuku, niin hänellä tietenkin on paha omatunto — mikä painava todiste! Todellisuus ja terve järki vakuuttivat hänelle, että tuo pelko on turhaa ja sielunsairautta, että pidättäminen ja vankeus, jos katsoi asiaa laajemmalta näkökannalta, ei ollut mitään kauheata, — kunhan omatunto vain oli puhdas; mutta mitä järkevämmin hän ajatteli, sitä voimakkaammaksi ja ahdistavammaksi kävi hänen sieluntuskansa. Hän tunsi samaa kuin erakko, joka aikoi raivata itselleen asuinpaikan aarniometsään; mitä innokkaammin hän työskenteli kirveellään, sitä tiheämpänä ja jykevämpänä kasvoi metsä ympärillä. Ivan Dmitritsh, nähdessään lopuksi harkintansa hyödyttömyyden, lakkasi kokonaan ajattelemasta ja antautui täydellisesti epätoivon valtaan.

Hän alkoi etsiä yksinäisyyttä ja karttaa ihmisiä. Virka oli jo ennenkin ollut hänelle vastenmielinen, nyt se kävi kerrassaan sietämättömäksi. Hän pelkäsi, että häntä jotenkuten petetään, hänen taskuunsa pistetään huomaamatta lahjuksia ja sitten hänet paljastetaan, tahi hän itse huomaamattaan tekee virallisiin papereihin virheen, joka on yhtä törkeä kuin väärennys, tahi kadottaa vieraita rahoja. Kummallista, milloinkaan ennen hänen aivonsa eivät olleet toimineet niin notkeasti ja kekseliäästi kuin nyt, kun hän joka päivä keksi tuhansia erilaisia syitä, joiden tähden täytyi vakavasti suojella vapauttaan ja kunniaansa. Mutta sensijaan heikkeni mielenkiinto ulkomaailmaa, varsinkin kirjoja kohtaan, ja muisti alkoi arveluttavasti huonontua.

Keväällä, kun lumi oli sulanut, löydettiin hautausmaan luota rotkosta kaksi puoleksi mädännyttä ruumista, vanhan naisen ja pojan, jotka merkeistä päättäen olivat saaneet väkivaltaisen lopun. Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin näistä ruumiista ja tuntemattomista murhaajista. Ivan Dmitritsh, jotta ei olisi luultu hänen olevan murhaajan, kulki pitkin katuja ja hymyili, ja tavatessaan tuttavia kalpeni, punastui ja vakuutteli, ettei ole katalampaa rikosta kuin heikkojen ja turvattomien murhaaminen. Mutta tämä valhe uuvutti hänet pian, ja jonkun aikaa harkittuaan hän päätti, että hänen nykyisessä tilassaan oli parasta — kätkeytyä emännän kellariin. Kellarissa hän istui päivän, yön ja vielä seuraavankin päivän, vilustui ankarasti ja odotettuaan, kunnes tuli pimeä, hiipi salaa kuin varas huoneeseensa. Päivänkoittoon saakka hän seisoi keskellä huonetta, liikahtamatta, kuunnellen. Aamulla varhain, ennen auringon nousua, tuli emännän luo uunintekijöitä. Ivan Dmitritsh tiesi hyvin, että he tulivat korjaamaan keittiön uunia, mutta pelko kuiskasi hänelle, että ne olivat uunintekijöiksi pukeutuneita poliisimiehiä. Hän hiipi hiljaa huoneesta ja lähti kauhuissaan, avopäin ja takitta juoksemaan pitkin katua. Joukko koiria ajoi haukkuen häntä takaa, muuan ukko huusi hänen jälkeensä, ilma vinkui korvissa ja Ivan Dmitritshistä tuntui, kuin koko maailman väkivalta olisi keräytynyt hänen selkänsä taakse ja ajanut häntä takaa.

Hänet otettiin kiinni, vietiin kotiin, ja emäntä lähetettiin kutsumaan lääkäriä. Tohtori Andrei Jefimitsh, josta puhumme tuonnempana, määräsi kylmiä päähauteita ja kirsikkalaakeritippoja, pudisti surullisesti päätään ja lähti ilmoitettuaan emännälle, ettei hän enää tule takaisin, sillä ihmistä ei saa estää menettämästä järkeään. Kun kotona ei ollut varoja elatukseen ja hoitoon, lähetettiin Ivan Dmitritsh pian sairaalaan ja sijoitettiin veneerisiä tauteja sairastavien osastoon. Hän ei nukkunut öisin, oikkuili ja häiritsi sairaita ja pian hänet Andrei Jefimitshin toimesta siirrettiin kuudenteen osastoon.

Vuoden kuluttua Ivan Dmitritsh oli jo kokonaan unohdettu kaupungissa, ja hänen kirjansa, jotka emäntä oli vienyt vajassa olevaan rekeen, olivat joutuneet poikaviikarien saaliiksi.

IV.

Ivan Dmitritshin vasemmanpuolinen naapuri on, kuten jo mainitsin, juutalainen Moiseika; oikeanpuolinen on rasvoittunut, melkein pallomainen rahvaanmies, jolla on tylsät, aivan ilmeettömät kasvot. Hän on liikkumaton, ahnas ja siivoton eläin, joka jo aikoja sitten on menettänyt kyvyn ajatella ja tuntea. Hänestä lähtee lakkaamatta kirpeä, tukahduttava löyhkä.

Nikita, joka korjaa hänen jälkensä, lyö häntä vimmatusti, olkansa takaa, nyrkkejään säästämättä; kauheata tässä ei ole se, että häntä lyödään, — sellaiseen voi tottua, — vaan se, ettei tuo tylsistynyt eläin vastaa iskuihin ainoallakaan äännähdyksellä, liikkeellä, ilmeellä, heilahtelee vain hiljakseen kuin raskas tynnyri.

Viides ja viimeinen kuudennen osaston hoidokeista on muuan kaupunkilainen, joka aikoinaan palveli postissa lajittelijana, pieni, laihahko, vaaleanverinen mies, jolla on hyvänsävyiset, mutta hiukan viekkaat kasvot. Päättäen älykkäistä, levollisista silmistä, joiden katse on kirkas ja hilpeä, hän on varuillaan, ja hänellä on jokin hyvin tärkeä ja mieluisa salaisuus. Hänellä on pieluksensa ja patjansa alla jotakin, jota hän ei näytä kenellekään, ei pelosta, että se voitaisiin ottaa tahi varastaa häneltä, vaan häveliäisyydestä. Toisinaan hän menee ikkunan luo, ja kääntyen tovereihinsa selin, ripustaa rinnalleen jotakin, jota sitten pää kumarassa katselee; jos silloin joku menee hänen luokseen, niin hän hämmentyy ja tempaa sen rinnaltaan. Mutta hänen salaisuuttaan ei ole vaikea arvata.

"Onnitelkaa minua", puhuu hän usein Ivan Dmitritshille, "minulle on esitetty annettavaksi Stanislain ritarikunnan toisen luokan merkki tähtineen. Toisen luokan merkki ja tähti annetaan vain ulkomaalaisille, mutta minuun nähden tahdottaneen jostakin syystä tehdä poikkeus", huomauttaa hän hymyillen ja kohauttaen hiukan neuvottomana olkapäitään. "Niin, enpä tosiaan voinut odottaa!"

"Minä en käsitä tästä mitään", vastaa Ivan Dmitritsh jurosti.

"Vaan tiedättekö, minne asti ennemmin tahi myöhemmin vielä kapuan?" jatkaa entinen lajittelija siristäen viekkaasti silmiään. "Saan varmasti ruotsalaisen Pohjantähden. Se ritarimerkki on sellainen, että kyllä kannattaa touhuta. Valkoinen risti ja musta nauha. Se on erittäin kaunista."

Varmaankaan ei elämä missään ole niin yksitoikkoista kuin tässä sivurakennuksessa. Aamulla hoidokkaat, halvattua ja paksua talonpoikaa lukuunottamatta, peseytyvät eteisessä suuren korvon ääressä ja kuivaavat itsensä mekkonsa liepeisiin; senjälkeen he juovat tinatuopeista teetä, jota Nikita tuo päärakennuksesta. Jokainen saa yhden tuopillisen. Puolenpäivän tienoissa syödään hapankaalikeittoa ja puuroa, illalliseksi on päivällisestä jäänyttä puuroa. Väliajoilla maataan, nukutaan, katsellaan ikkunoista ja kävellään nurkasta nurkkaan. Ja niin joka päivä. Entinen lajittelijakin puhuu aina vain samoista ritarimerkeistä.

Muita ihmisiä nähdään kuudennessa osastossa harvoin. Uusia mielenvikaisia tohtori ei ole enää moneen aikaan ottanut vastaan, ja vähän on tässä maailmassa niitä, joita haluttaa käydä hullujenhuoneissa. Kerran kahdessa kuukaudessa käy Semjon Lasaritsh, parturi. Kuinka hän keritsee mielenvikaiset ja kuinka Nikita häntä siinä toimessa auttaa, ja millainen hämminki syntyy potilaiden joukossa joka kerta kun juopunut, hymyilevä parturi ilmestyy heidän keskuuteensa, sitä emme ryhdy kuvailemaan.

Paitsi parturia ei kukaan kurkistakaan rakennukseen. Sairaat ovat tuomitut näkemään päivästä päivään ainoastaan Nikitan.

Mutta vähän aikaa sitten sairaalassa alettiin huhuta kummia.

Pantiin liikkeelle huhu, että muka tohtori oli ruvennut käymään kuudennessa osastossa.

V.

Kummallinen huhu!

Tohtori Andrei Jefimitsh Ragin on tavallaan huomattava henkilö. Kerrotaan, että hän aikaisimmassa nuoruudessaan oli erittäin jumalinen ja valmistautui hengelliselle uralle ja että hän, päästyään v. 1863 kimnaasista, aikoi mennä hengelliseen akatemiaan, mutta että hänen isänsä, lääketieteen ja kirurgian tohtori, oli myrkyllisesti nauranut hänen tuumilleen ja jyrkästi ilmoittanut, ettei pitäisi häntä poikanaan, jos tämä rupeisi papiksi. Missä määrin tämä on totta, sitä en tiedä, mutta itse Andrei Jefimitsh myönsi useammin kuin kerran, ettei hän milloinkaan ollut tuntenut kutsumusta lääketieteen eikä yleensä erikoistieteiden alalle.

Miten sen asian laita lieneekään, lääketieteellisessä tiedekunnassa opintonsa päätettyään hän ei ottanut ylleen papinkauhtanaa. Jumalisuutta hänessä ei huomannut, ja lääkäriuransa alussa hän ei ollut sen enempää hengenmiehen näköinen kuin nytkään.

Hänen ulkonainen olemuksensa on jykevä, karkea, talonpoikaismainen; hänen kasvonsa, partansa, sileäksi kammattu tukkansa ja vankka, kömpelö ruumiinrakenteensa muistuttavat maalaiskapakoitsijaa, lihonnutta, töykeää ahmattia. Hänen kasvonsa ovat tuimat, sinisten suonien peittämät, silmät pienet, nenä punainen. Hän on kookas, hartiakas, kädet ja jalat ovat suhdattoman suuret; hän näyttää voivan nyrkillään tappaa miehen. Mutta hänen käyntinsä on hiljainen, liikkeensä varovaiset ja arat; tullessaan toista vastaan kapeassa käytävässä hän aina ensimäisenä pysähtyy tietä antamaan ja lausuu, ei syvällä bassolla, kuten odottaisi, vaan hienolla, pehmeällä tenoriäänellä: "anteeksi!" Hänellä on kaulassa pieni paisuma, joka estää häntä käyttämästä jäykkää tärkkikaulusta, ja siksi hänellä aina on pehmeä palttina- tai karttuunipaita. Hän ei yleensä pukeudu tohtorin tavoin. Samaa housuparia hän käyttää vuosikymmenisen, ja uusi puku, jonka hän tavallisesti ostaa juutalaisen kojusta, näyttää hänen yllään yhtä kuluneelta ja rypistyneeltä kuin vanhakin; samassa takissa hän ottaa vastaan sairaita, syö päivällistä, käy vieraissa; mutta sitä hän ei tee itaruudesta, vaan siksi, että hän ei hitustakaan huolehdi ulkoasustaan.

Kun Andrei Jefimitsh saapui kaupunkiin astuakseen virkaansa, oli "armeliaisuuslaitos" kurjassa kunnossa. Sairassuojissa, käytävissä ja sairaalan pihalla oli vaikea hengittää kaikenlaisen löyhkän tähden. Sairaalan palvelijat, hoitajattaret ja heidän lapsensa nukkuivat sairassuojissa yhdessä potilaiden kanssa. Valittivat, että russakoilta, luteilta ja hiiriltä ei saanut elettyä asuinhuoneissa. Kirurgisessa osastossa sama näky. Koko sairaalassa oli vain kaksi leikkausveistä eikä ainoaakaan lämpömittaria; kylpyammeissa säilytettiin perunoita. Katsastusmies, vaatteiden hoitajatar ja haavuri varastivat potilailta, ja vanhan tohtorin, Andrei Jefimitshin edeltäjän, kerrottiin myyskennelleen salaa sairaalan väkiviinaa ja kehittäneen itselleen hoitajattarista ja naispotilaista kokonaisen haaremin. Kaupungissa nämä epäkohdat olivat hyvinkin tiedossa ja niitä vielä liioiteltiinkin, mutta niihin suhtauduttiin tyynesti; jotkut sivuuttivat ne sillä selityksellä, että sairaalaan menevät vain pikkuporvarit ja talonpojat, jotka eivät voi olla tyytymättömiä, koska elämä kotona on paljon kurjempaa kuin sairaalassa; pyynpaistillako heitä muka pitäisi elättää! Toiset selittivät epäkohtien puolustukseksi, ettei kaupungilla ole piirineuvoston avustamatta varaa pitää hyvää sairaalaa; Jumalan kiitos, että edes on sairaala, vaikka huonokin. Ja nuori piirineuvosto ei perustanut sairaalaa kaupunkiin eikä sen lähelle, vedoten siihen, että kaupungilla jo on oma sairaalansa.

Tarkastettuaan sairaalan Andrei Jefimitsh teki sen johtopäätöksen, että laitos on epäsiveellinen ja mitä vahingollisin asukkaiden terveydelle. Hänen mielestään olisi ollut viisainta, mitä saattoi tehdä, päästää potilaat vapauteen ja sulkea koko sairaala. Mutta hän huomasi, että sellaiseen ei riittänyt vain hänen tahtonsa ja että se olisi hyödytöntäkin; jos ruumiillinen ja henkinen saasta karkoitetaan yhdestä paikasta, siirtyy se toiseen; täytyy odottaa, kunnes se haihtuu itsestään. Sitäpaitsi, jos kerran ihmiset perustivat sairaalan ja sietävät sitä luonaan, niin se tietenkin on heille tarpeen; ennakkoluulot ja kaikki nämä elämän inhottavuudet ja saastaisuudet ovat tarpeellisia, koska ne ajan kuluessa muuttuvat joksikin kelvolliseksi, kuten lanta ruokamullaksi. Maan päällä ei ole mitään hyvää, jonka alkuperässä ei olisi jotakin inhottavaa.

Astuttuaan virkaansa Andrei Jefimitsh nähtävästi suhtautui epäkohtiin jotenkin välinpitämättömästi. Hän vain pyysi, etteivät sairaalan rengit ja hoitajattaret nukkuisi sairassuojissa, ja hankki kaksi tarvekalukaappia; katsastusmies, liinavaatteiden hoitajatar, haavuri ja kirurgisen osaston henkilökunta jäivät paikoilleen.

Andrei Jefimitsh rakastaa tavattomasti älyä ja rehellisyyttä, mutta älykkään ja rehellisen elämän luomiseen ympärilleen hänellä ei ole tarpeeksi luonteenlujuutta eikä uskoa oikeuteensa. Hänellä ei ole lainkaan kykyä käskeä, kieltää ja vaatia. Tuntuu siltä, kuin hän olisi tehnyt lupauksen olla milloinkaan korottamatta ääntään ja käyttämättä käskymuotoa. Hänen on vaikea sanoa "anna" tahi "tuo tänne"; kun hän tahtoo syödä, rykäisee hän arasti ja sanoo keittäjättärelle: "Jos hiukan teetä"… tahi: "Jos hiukan päivällistä". Sanoa katsastusmiehelle, että tämä herkeisi varastamasta, tahi ajaa hänet tiehensä, tahi kokonaan lopettaa tämä tarpeeton toimi — se on kerrassaan yli hänen voimainsa. Kun Andrei Jefimitshiä petetään tahi imarrellaan tahi hänelle tuodaan allekirjoitettavaksi ilmeisesti väärennetty lasku, niin hän punastuu kuin äyriäinen ja tuntee tekevänsä väärin, mutta kirjoittaa kuitenkin laskun alle; kun potilaat valittavat hänelle nälkäänsä tahi töykeistä hoitajattarista, joutuu hän hämilleen ja mutisee syyllisen näköisenä: "Hyvä, hyvä, otan siitä selvän… Tässä on varmaankin jokin väärinkäsitys…"

Alussa Andrei Jefimitsh työskenteli erittäin innokkaasti. Hän otti potilaita vastaan joka päivä aamusta päivälliseen saakka, teki leikkauksia, harjoittipa vielä kätilönkin ammattia. Naiset puhuivat hänestä, että hän on tarkkaavainen ja saa mainiosti selville taudit, varsinkin lasten ja naisten. Mutta aikaa myöten työ alkoi huomattavasti ikävystyttää häntä yksitoikkoisuudellaan ja silminnähtävällä hyödyttömyydellään. Tänään on vastaanotossa kolmekymmentä sairasta, huomenna niitä jo on kolmekymmentäviisi, ylihuomenna ehkä neljäkymmentä, ja sitä riittää päivästä päivään, vuodesta vuoteen, eikä kuolevaisuus kaupungissa vähene eivätkä sairaat herkeä käymästä. Neljänkymmenen potilaan tehokas auttaminen aamun ja puolenpäivän välisenä aikana on suorastaan mahdotonta, siis vastoin tahtoaankin tulee vain pettäneeksi heitä. Jos siis vuoden kuluessa on otettu vastaan kaksitoistatuhatta potilasta, merkitsee se yksinkertaisesti kahdentoistatuhannen ihmisen pettämistä. Ei myöskään käy päinsä sijoittaa vakavasti sairaita sairaalaan ja hoitaa heitä tieteen sääntöjen mukaan, sillä säännöt on, mutta tiedettä ei; jos taas tahtoisi heittää filosofoimisen ja orjallisesti seurata sääntöjä, kuten muut lääkärit, niin siihen tarvittaisiin ennen kaikkea puhtautta ja kunnollista ilmanvaihtoa eikä likaa, tarvittaisiin terveellistä ruokaa eikä haisevasta hapankaalista valmistettua keittoa, kunnollisia apulaisia eikä varkaita. Ja miksi pitäisikään estää ihmisiä kuolemasta, jos kerran kuolema on jokaisen luonnollinen ja ehdoton loppu? Mitä apua on siitä, että joku kaupustelija tahi virkamies elää viisi, kymmenen vuotta lisää? Jos tahdotaan nähdä lääketieteen tarkoitus siinä, että lääkkeet lievittävät kärsimyksiä, niin tulee väkisinkin kysyneeksi: miksi niitä pitäisi lieventää? Ensiksikin, sanotaanhan, että kärsimykset vievät ihmistä täydellisyyttä kohti, ja toiseksi, jos ihmiskunta todenteolla oppii lieventämään kärsimyksiään pillereillä ja tipoilla, heittää se kokonaan uskonnon ja filosofian, joista se tähän saakka oli saanut sekä turvaa kaikkinaisilta onnettomuuksilta että suorastaan onneakin. Pushkin kärsi ennen kuolemaansa hirveitä tuskia, Heine parka makasi vuosikausia halvattuna; miksi ei sairastuisi joku Andrei Jefimitsh tahi Matrjona Savishna, joiden elämä on sisällyksetön ja olisi niin tyhjä kuin jollakin loiseläimellä, ellei olisi kärsimyksiä.

Sellaisten mietteiden masentamana Andrei Jefimitsh heitti intonsa sikseen eikä enää käynyt joka päivä sairaalassa.

YI.

Hänen elämänsä kulku on seuraavanlainen. Tavallisesti hän nousee kello kahdeksan tienoissa aamulla, pukeutuu ja juo teetä. Sitten hän istuu työhuoneeseensa lukemaan tahi menee sairaalaan. Siellä istuu kapeassa, pimeässä käytävässä kiertolaissairaita odottamassa vastaanottoa. Heidän ohitseen juoksevat rengit ja hoitajattaret, kopistellen kengillään tiililattiaan, kulkee laihoja potilaita sairaalamekoissaan, kannetaan kuolleita ja kaikenlaista törkyä, siellä itkevät lapset ja käy veto. Andrei Jefimitsh tietää, että kuumesairaisiin, keuhkotautisiin ja yleensä herkkätunteisiin sairaisiin sellainen näky vaikuttaa tuskallisesti, mutta mitäpä sille voi? Vastaanottohuoneessa hän tapaa haavurin; Sergei Sergeitshin, pienen, paksun, sileäksi ajellun miehen, jolla on puhtaaksi pestyt, pulleat kasvot, pehmeät, sulavat liikkeet ja yllään uusi, väljä puku; mies näyttää enemmän senaattorilta kuin haavurilta. Kaupungissa hänellä on perin lukuisa joukko potilaita, hän käyttää valkoista kaulahuivia ja pitää itseään tohtoria taitavampana, jolla ei lainkaan ole yksityisiä potilaita. Vastaanottohuoneen nurkassa on suuri pyhänkuva kaapissaan, edessä raskas riippulamppu, sen vieressä valkoisella päällystetty alttaripöydän tapainen; seinillä riippuu arkkipiispojen muotokuvia, Svjatogorin luostaria esittävä taulu ja kuivia ruiskukkavihkoja. Sergei Sergeitsh on uskonnollismielinen ja rakastaa komeutta. Pyhänkuva on hankittu hänen kustannuksellaan; sunnuntaisin joku potilaista hänen käskystään lukee ääneen ylistysvirren vastaanottohuoneessa, ja sitten Sergei Sergeitsh itse tekee kierroksen kaikissa suojissa suitsuttaen niissä pyhääsavua.

Sairaita oli paljon, mutta aikaa vähän, ja siksi toimitus rajoittui vain lyhyeen kyselyyn ja jonkun lääkkeen, rohtumavoiteen tahi risiiniöljyn, määräämiseen. Andrei Jefimitsh istuu käsi poskella, mietteissään, ja kyselee koneentapaisesti. Sergei Sergeitsh istuu niinikään, hykertelee käsiään ja puuttuu silloin tällöin puheeseen.

"Sairastamme ja kärsimme puutetta sentähden", puhelee hän, "että huonosti rukoilemme laupiasta Herraamme. Niinpä niin!"

Vastaanoton kestäessä Andrei Jefimitsh ei tee mitään leikkauksia; niistä hän on jo aikoja sitten luopunut, ja veren näkeminen vaikuttaa tuskallisesti hänen mieleensä. Kun hänen täytyy avata lapsen suu, katsoakseen kurkkuun, ja lapsi kirkuu ja puolustautuu kätösillään, pyörryttää huuto hänen päätään ja kyyneleet herahtavat hänen silmiinsä. Hän kiiruhtaa kirjoittamaan lääkemääräyksen ja huitoo käsillään, jotta eukko veisi lapsen pian pois.

Pian häntä ikävystyttävät sairaiden ujous ja tolkuttomuus, komeilevan Sergei Sergeitshin läsnäolo, muotokuvat seinillä ja omat kysymyksensä, joita hän on toistanut muuttumattomina yli kaksikymmentä vuotta. Ja viisi, kuusi sairasta tutkittuaan hän poistuu. Jäljellejääneet ottaa haavuri vastaan hänen mentyään.

Hyvillään siitä, ettei hänellä, Jumalan kiitos, ole enää moneen aikaan ollut yksityistä lääkärintointa ja ettei kukaan häntä häiritse, Andrei Jefimitsh heti kotiin tultuaan menee työhuoneeseensa ja istuutua pöydän ääreen lukemaan. Hän lukee hyvin paljon ja aina suuresti nauttien. Puolet palkastaan hän panee kirjojen ostoon, ja hänen kuudesta huoneestaan on kolme täynnä kirjoja ja vanhoja aikakauslehtiä. Enimmin hän rakastaa historiallisia ja filosofisia teoksia; lääketieteellisistä hän tilaa ainoastaan "Lääkäriä", jota aina alkaa lukea lopusta. Lukeminen kestää keskeytyksettä useita tunteja eikä ensinkään uuvuta häntä. Hän ei lue niin nopeasti ja puuskittain kuin aikoinaan Ivan Dmitritsh, vaan hitaasti, syventyen luettavaansa, viipyen usein paikoissa, jotka häntä miellyttävät tahi joita hän ei oikein tajua. Kirjan vieressä on aina viinakarahvi ja suolainen kurkku tahi liotettu omena paljaaltaan, lautasetta, pöytäveralla. Joka puolentunnin päästä hän, kääntämättä katsettaan kirjasta, kaataa pikariin viinaa ja juo, sitten, yhä lukien, tavoittaa käteensä kurkun ja puraisee palasen. Kello kolme hän menee varovaisesti keittiön ovelle, rykäisee ja virkkaa:

"Darjushka, jos hiukan päivällistä…"

Syötyään päivällisen, jotenkin kehnon ja epäsiististi katetun, Andrei Jefimitsh kävelee pitkin huoneitaan, käsivarret ristissä rinnalla, ja miettii. Keittiön ovi narahtaa joskus, ja aukkoon ilmestyvät Darjushkan punaiset, uniset kasvot.

"Ändrei Jefimitsh, jokohan tahtoisitte olutta?" kysyy hän huolehtivasti.

"Ei, ei vielä ole aika", vastaa tohtori. "Odotan vielä… jonkun aikaa…"

Illalla tulee tavallisesti postimestari Mihail Averjanitsh, koko kaupungissa ainoa ihminen, jonka seura ei vaivaa Andrei Jefimitshiä. Mihail Averjanitsh oli aikoinaan ollut hyvin rikas tilanomistaja ja palvellut ratsuväessä, mutta hävittänyt omaisuutensa ja puutteen pakottamana ruvennut vanhoilla päivillään postiviraston palvelukseen. Ulkomuodoltaan hän on reima ja terve; hänellä on pulska poskiparta, moitteeton käytöstapa ja kaikuva, miellyttävä ääni. Hän on hyväsydäminen ja tuntehikas, mutta helposti tulistuva. Kun postissa joku asiakas tekee vastaväitteitä, on eri mieltä jostakin tahi vain yrittää ryhtyä selityksiin, niin Mihail Averjanitsh käy tummanpunaiseksi ja vavisten koko ruumiiltaan karjaisee ukkosäänellä: "Vaiti!" niin että postitoimistoa on totuttu pitämään laitoksena, jossa on kauhea käydä. Mihail Averjanitsh kunnioittaa ja rakastaa Andrei Jefimitshiä tämän sivistyneisyyden ja jaloluontoisuuden tähden; muihin asukkaihin hän suhtautuu hiukan alentuvasti, ikäänkuin alaisiinsa.

"Kas, tässä minä taas olen!" puhelee hän ilmestyessään Andrei Jefimitshin luo. "Hyvää päivää, ystäväni! Ettehän vain liene kyllästynyt minuun, vai mitä?"

"Päinvastoin, minua ilahduttaa", vastaa hänelle tohtori. "Iloitsen aina teidän käynneistänne."

Ystävykset istuutuvat työhuoneen sohvaan ja tupakoivat äänettöminä hetkisen.

"Darjushka, ehkä saisimme hiukan olutta", virkkaa Andrei Jefimitsh.

Ensimmäinen pullo tyhjennetään ääneti, tohtori istuen mietteissään, Mihail Averjanitsh iloinen, hilpeä ilme kasvoillaan, ikäänkuin hänellä olisi kerrottavana jotakin erittäin mielenkiintoista. Keskustelun aloittaa aina tohtori.

"Kuinka ikävää", virkkaa hän hitaasti ja hiljaisella äänellä, nuokuttaen päätään ja katsomatta puhetoveriaan silmiin (hän ei milloinkaan katso toista silmiin), "todella ikävää, ettei kaupungissamme ole lainkaan ihmisiä, joilla olisi kykyä taikka halua järkevään ja mielenkiintoiseen keskusteluun. Siinä meillä on suunnaton vajavaisuus. Ei edes niinsanottu sivistyneistö kohoa yleisen typeryyden yläpuolelle; sen kehitystaso, vakuutan teille, ei ole vähäistäkään korkeammalla kuin rahvaan."

"Aivan niin. Olen täydellisesti samaa mieltä."

"Kyllähän itse tiedätte", jatkaa tohtori hiljaisella äänellä ja verkkaisesti, "että kaikki tässä maailmassa on vähäpätöistä ja mielenkiinnotonta, paitsi ihmisälyn korkeimmat henkiset ilmenemismuodot. Äly vetää jyrkän rajan eläimen ja ihmisen välille, on merkkinä jälkimäisen jumalallisuudesta ja korvaa hänelle jossakin määrin kuolemattomuudenkin, jota ei ole olemassa. Tästä johtuu, että äly onkin ainoa mahdollinen nautinnon lähde. Mutta me emme näe emmekä kuule ympärillämme älyä, siis — meillä ei ole mitään nautintoa. Tosinhan meillä on kirjat, mutta se ei ole lainkaan samaa kuin elävä keskustelu. Jos sallitte tehdä ehkä hieman epäonnistuneen vertauksen, niin kirjat ovat nuotteja, keskustelu — laulua."

"Aivan niin."

Hiljaisuus. Keittiöstä tulee Darjushka ja pysähtyy, tylsän alakuloisuuden ilme kasvoillaan, käsi poskella, ovelle kuuntelemaan.

"Ah!" huokaa Mihail Averjanitsh. "Nykyajan ihmisiltä odotatte älyä!"

Ja hän kertoo, kuinka ennen elettiin reimasti, iloisesti, hupaisesti, minkälainen oli Venäjällä älykäs sivistyneistö ja kuinka korkealla se piti kunnian ja ystävyyden käsitteitä. Rahoja annettiin lainaksi vekseliä vaatimatta, ja pidettiin häpeänä, ellei ojennettu auttavaa kättä tarvitsevalle toverille. Ja millaisia olivat retket, seikkailut, kiistat, millaisia toverit, millaisia naiset! Entä Kaukasia — mikä ihana maa! Ja erään pataljoonanpäällikön vaimo, merkillinen nainen, pukeutui upseerinpukuun ja lähti iltaisin vuorille, yksin, ilman opasta. Kerrotaan hänellä olleen seikkailun erään ruhtinaan kanssa jossakin kylässä.

"Pyhä taivaan valtiatar…" huokaa Darjushka. "Ja kuinka silloin juotiin! Kuinka syötiin! Ja niin äärettömän vapaamielisiä kun oltiin!"

Andrei Jefimitsh kuuntelee eikä kuule; hän miettii jotakin ja ryypiskelee oluttaan.

"Minä usein uneksin älykkäistä ihmisistä ja keskusteluista heidän kanssaan", sanoo hän äkkiä, keskeyttäen Mihail Averjanitshin. "Isäni hankki minulle erinomaisen kasvatuksen, mutta kuusikymmenluvun aatteiden vaikutuksesta pakotti minut rupeamaan lääkäriksi. Luulen, että ellen silloin olisi totellut häntä, liikkuisin nyt älyllisten virtausten keskuksissa. Olisin kenties jonkin tiedekunnan jäsen. Eihän äly tietenkään ole ikuinen, onhan se katoavainen, mutta tehän kyllä tiedätte, miksi minä sitä hellin. Elämä on ilkeä hiirenloukku. Kun ajatteleva ihminen tulee täysi-ikäiseksi ja saavuttaa kypsän tietoisuuden asioista, niin hän väkisinkin tuntee olevansa ikäänkuin pyydyksessä, josta ei voi päästä pois. Hän on tosiaan joidenkin satunnaisuuksien pakosta vastoin tahtoaan vedetty olemattomuudesta elämään… Miksi? Jos hän tahtoo tietää olemassaolonsa tarkoituksen ja päämäärän, niin hänelle ei sanota sitä tahi puhutaan typeryyksiä; hän kolkuttaa, hänelle ei avata; hänen luokseen tulee kuolema — sekin vastoin hänen tahtoaan. Ja samoinkuin vankilassa ihmiset, joita yhdistää toisiinsa yhteinen onnettomuus, tuntevat olonsa helpommaksi, kun pääsevät yhteen, samoin ei elämässäkään huomaa pyydystä, kun ihmiset, jotka ovat taipuvaiset erittelyyn ja yleistämiseen, joutuvat yhteen ja kuluttavat aikaansa vaihtamalla ajatuksia ylväistä, vapaista aatteista. Tässä merkityksessä äly on verraton nautinnon lähde."

"Aivan oikein."

Katsomatta toveriaan silmiin, hiljaisella äänellä ja silloin tällöin pysähdellen, Andrei Jefimitsh jatkaa haasteluaan älykkäistä ihmisistä ja keskustelusta heidän kanssaan, Mihail Averjanitshin tarkkaavasti kuunnellessa ja vahvistaessa: "Aivan niin".

"Ettekö usko sielun kuolemattomuuteen?" kysyy äkkiä postimestari.

"En, arvoisa Mihail Averjanitsh, en usko, eikä minulla ole syytäkään uskoa."

"Totta puhuakseni, minäkin epäilen. Ja kuitenkin minulla on sellainen tunne, etten muka koskaan kuole. Hohoh, ajattelen, äijäpaha, jo on aika kuollaksesi! Mutta täällä sisässä jokin ääni kuiskaa: älä usko, et sinä kuole!"

Kellon alkaessa käydä kymmenettä Mihail Averjanitsh poistuu. Pukiessaan eteisessä turkkia ylleen hän lausuu huoahtaen:

"Millaiseen erämaahan onkaan kohtalo meidät kyydinnyt! Pahinta kaikesta, että tänne sitä on lopuksi kuoltavakin. Hohoh!…"

VII.

Saatettuaan ystävänsä ovelle Andrei Jefimitsh istuutuu pöytänsä ääreen ja alkaa taas lukea. Illan ja sitten yön hiljaisuutta ei häiritse ainoakaan ääni, ja aika näyttää pysähtyvän ja unohtuvan yhdessä tohtorin kanssa kirjan ääreen, ja tuntuu siltä kuin mitään muuta ei olisi olemassa kuin tuo kirja ja lamppu vihreine varjostimineen. Tohtorin karkeapiirteisille, talonpoikaisille kasvoille tulee vähitellen leppeä hymy, joka kuvastaa riemua inhimillisen älyn ilmenemismuodoista. — Voi, miksi ihminen ei ole kuolematon? — ajattelee hän. — Mitä varten ovat olemassa aivojen keskukset ja uurteet, mitä varten näkö, puhelahja, itsetunto, nero, jos kaikki tämä on tuomittu maatumaan ja lopuksi kylmenemään yhdessä maankuoren kanssa ja sitten miljoonia vuosia ilman tarkoitusta ja päämäärää kiertämään maapallon mukana auringon ympäri? Maatumista ja avaruudessa kiitämistä varten ei totisesti ole tarvis kutsua olemattomuudesta elämään ihmistä, jolla on korkea, miltei jumalallinen äly, ja sitten ikäänkuin ivaten muuttaa maan tomuksi.

Aineiden vaihtuminen! Mutta kuinka raukkamaista on lohduttaa itseään mokomalla kuolemattomuuden vastikkeella! Tajuttomat kehitysilmiöt, jotka tapahtuvat luonnossa, ovat ihmisenkin typeryyttä alempana, sillä typeryydessä on sittenkin tietoisuutta ja tahtoa, noissa ilmiöissä sitävastoin ei kerrassaan mitään. Vain raukka, jossa on enemmän kuolemanpelkoa kuin arvokkuutta, voi lohduttautua sillä, että hänen ruumiinsa jatkaa aikojen kuluessa elämäänsä ruohossa, kivessä, sammakossa… Kuolemattomuutensa näkeminen aineiden vaihtumisessa on yhtä järjetöntä kuin jos ennustaisi loistavaa tulevaisuutta kotelolle senjälkeen, kun kallis viulu on mennyt säpäleiksi ja käynyt kelvottomaksi.

Kellon lyödessä Andrei Jefimitsh heittäytyy selkäkenoon nojatuolissaan ja ummistaa silmänsä, hiukan miettiäkseen. Ja äkkiarvaamatta, kirjasta saamiensa hyvien ajatusten vaikutuksesta, hän luo katseen menneeseen ja nykyiseen elämäänsä. Menneisyys on vastenmielinen, parasta on olla sitä muistelematta. Ja nykyisyydessä on samaa kuin menneisyydessä. Hän tietää, että samaan aikaan, kun hänen ajatuksensa kiitävät jäähtyneen maapallon mukana auringon ympäri, tohtorin asunnon vieressä, sairaalan päärakennuksessa ihmiset menehtyvät tauteihin ja ruumiilliseen likaisuuteen; ehkäpä siellä joku valvoo ja taistelee syöpäläisten kanssa, jollekulle ilmestyy paraikaa rohtumia, joku valittaa liian tiukasti käärityn siteen tähden; ehkäpä sairaat pelaavat korttia hoitajattarien kanssa ja juovat viinaa. Vuoden kuluessa on petetty kaksitoistatuhatta ihmistä; sairaalassa rehoittaa, kuten kaksikymmentä vuotta sitten, varasteleminen, panettelu, juorut, suosikkijärjestelmä, törkeä puoskaroiminen, ja sairaala itsessään on yhä edelleen epäsiveellinen, asukkaittensa terveydelle mitä vahingollisin laitos. Hän tietää, että kuudennessa osastossa ristikkojen takana Nikita pieksee hoidokkeja ja että Moiseika käy joka päivä kaupungilla kerjäämässä almuja.

Toiselta puolen hän tietää varsin hyvin, että lääketieteen alalla on viimeisten viidenkolmatta vuoden kuluessa tapahtunut kerrassaan satumaisia muutoksia. Silloin kun hän opiskeli yliopistossa, näytti hänestä, että lääketiede pian saa osakseen alkemian ja metafysiikan kohtalon; nyt, öisin lukiessaan, hän tuntee mielensä heltyvän, ja lääketieteen saavutukset ihmetyttävät ja riemastuttavat häntä. Tosiaan, mikä odottamaton loisto, mikä kumous! Nyt suoritetaan antiseptiikan avulla leikkauksia, joita suuri Pirogov piti mahdottomina toivoakaan. Tavalliset piirilääkärit uskaltavat leikata polvinivelen, ainoastaan yksi vatsaleikkaus sadasta tuottaa kuoleman, ja kivitautia pidetään niin mitättömänä, ettei siitä edes kirjoiteta. Kuppatauti parannetaan täydellisesti. Entä periytymisteoria, hypnotismi, Pasteurin ja Kochin keksinnöt, terveydenhoito-oppi tilastoineen ja meidänkin oma lääketieteemme maaseudulla? Psykiatria nykyisine sairausluokitteluineen, havaitsemis- ja parantamismenettelyineen — siinähän on entiseen verraten kerrassaan uudistus! Nykyään ei mielisairaille valella kylmää vettä päähän eikä heitä pueta pakkopaitoihin; heitä kohdellaan ihmisten tavoin, järjestetäänpä, kuten sanomalehdet kertovat, heille näytäntöjä ja tanssiaisiakin. Andrei Jefimitsh tietää, että nykyisen katsantokannan vallitessa sellainen inhottava laitos kuin kuudes osasto voi olla mahdollinen vain parin sadan virstan päässä rautatiestä, kaupungissa, jossa kaupunginpää ja kaikki valtuusmiehet ovat heikosti luku- ja kirjoitustaitoisia pikkuporvareita; nehän näkevät lääkärissä uhripapin, jota on uskottava arvostelematta, vaikka hän kaataisi sulatettua tinaa kurkkuun; jokaisessa muussa paikassa yleisö ja sanomalehdistö olisivat jo aikoja sitten hajoittaneet maan tasalle moisen pienois-Bastiljin.

— Mutta entä sitten? — kysäisee Andrei Jefimitsh itseltään, avaten silmänsä. — Mitäpä siitä? Äntiseptiikasta, Kochista ja Pasteurista huolimatta ei asian ydin ole vähintäkään muuttunut. Sairaloisuus ja kuolevaisuus on yhä samanlainen. Mielisairaille järjestetään näytäntöjä ja tanssiaisia, mutta vapauteen ei heitä kuitenkaan päästetä. Loppujen lopuksi, kaikki on vain turhuutta ja tyhjää hosumista, todellisuudessa ei parhaan wieniläisen klinikan ja minun sairaalani välillä ole pienintäkään eroa.

Mutta mielipaha ja kateuden tapainen tunne estävät häntä pysymästä välinpitämättömänä. Se johtuu varmaankin väsymisestä. Raskas pää painuu kirjaa kohti, hän panee kädet kasvojensa alle, jotta olisi pehmeämpi, ja tuumii:

— Minä palvelen huonoa asiaa ja saan palkkani ihmisiltä, joita petän; minä en ole rehellinen. Mutta itsessänihän en ole mitään, olen vain pieni hiukkanen välttämätöntä yhteiskunnallista pahaa: kaikki piirikunnan virkamiehet ovat vahingollisia ja saavat suotta palkkaa… En siis minä ole syypää epärehellisyyteeni, vaan aika… Jos olisin syntynyt paria sataa vuotta myöhemmin, olisin toisenlainen.

Kun kello lyö kolme, sammuttaa hän lampun ja menee makuusuojaansa.
Mutta häntä ei nukuta.

VIII.

Pari vuotta sitten piirineuvosto kävi anteliaaksi ja määräsi kolmesataa ruplaa vuosittain avustukseksi, jotta voitaisiin lisätä kaupungin sairaalan henkilökuntaa, kunnes perustettaisiin piirisairaala, ja Andrei Jefimitshin avuksi valittiin piirilääkäri Jevgeni Fjodoritsh Hobotov. Tämä on vielä jotenkin nuori — ei vielä kolmeakymmentäkään — pitkä, ruskeatukkainen; poskipäät ovat leveät ja silmät pienet. Hänen esi-isänsä olivat luultavasti olleet vierasheimoisia. Hän saapui kaupunkiin ihan rahattomana, vähäinen matkalaukku kädessä ja seurassaan nuori, ruma nainen, jota hän nimitti keittäjättärekseen. Tällä naisella on mukanaan rintalapsi. Hobotovilla on lippalakki, jalassa pitkävartiset saappaat; talvella hän käy lyhyessä turkissa. Hän lyöttäytyy läheisesti haavuri Sergei Sergeitshin ja rahastonhoitajan pariin; muita virkailijoita hän, herra ties miksi, sanoo ylimysmielisiksi ja pysyttelee heistä loitompana. Kodissaan hänellä on yksi ainoa kirja — "Wienin klinikan uusimmat reseptit vuodelta 1881". Sen hän ottaa aina mukaansa mennessään sairaan luo. Klubissa hän iltaisin pelaa biljardia; kortinpeluusta hän ei pidä. Hän käyttää keskustelussa erittäin mielellään sellaisia lauseparsia kuin "pitkä kuin nälkävuosi", "kyllä te vielä anturoita kulutatte", ja niin edelleen.

Sairaalassa hän käy kahdesti viikossa, tarkastaa kaikki osastot ja ottaa vastaan sairaita. Täydellinen antiseptiikan puute ja kuppaussarvet kummastuttavat häntä, mutta hän ei ryhdy mihinkään uudistuksiin, peläten loukkaavansa sillä Andrei Jefimitshiä. Virkaveljeään Andrei Jefimitshiä hän pitää ovelana veijarina, arvelee tämän olevan hyvinkin rikkaan ja kadehtii häntä hiljaisuudessa. Hän ottaisi itse kernaasti Andrei Jefimitshin toimen.

IX.

Eräänä keväisenä iltana maaliskuun loppupuolella, kun lumi jo oli sulanut ja kottaraiset rupattelivat puutarhassa, saattoi tohtori portille asti ystäväänsä postimestaria. Juuri silloin tuli pihaan juutalainen Moiseika, joka palasi kaupungilta saaliineen. Hän oli avopäin, paljaissa jaloissa kehnot kalossit, ja kantoi kädessään vähäistä pussia, johon oli kerännyt almuja.

"Anna kopeekkainen!" sanoi hän tohtorille väristen vilusta ja hymyillen.

Andrei Jefimitsh, joka ei voinut mitään kieltää, antoi kymmenkopeekkaisen.

— Onpa tuo surkeata, — ajatteli hän katsahtaen juutalaisen paljaisiin jalkoihin ja laihoihin, punaisiin nilkkoihin. — Märkähän nyt on.

Ja säälin ja vastenmielisyyden sekaisen tunteen pakottamana hän seurasi juutalaista sivurakennukseen, katsoen vuoroin tämän paljaaseen päähän, vuoroin hänen nilkkoihinsa. Tohtorin nähdessään Nikita ponnahti ryysyläjältä ja suoristautui.

"Hyvää iltaa, Nikita", tervehti Andrei Jefimitsh ystävällisesti. "Jos voisi tälle juutalaiselle jotenkin saada saappaat, muuten hän vilustuu."

"Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne. Ilmoitan katsastusmiehelle."

"Ole hyvä. Pyydä häneltä minun nimessäni. Sano, että minä pyysin."

Eteisestä saliin johtava ovi oli avoinna. Ivan Dmitritsh, joka makasi vuoteellaan ja oli kohonnut kyynärpäittensä varaan, kuunteli pelokkaana vierasta ääntä ja tunsi sitten tohtorin. Hän vapisi koko ruumiiltaan kiukusta, hypähti vuoteeltaan ja vihasta punoittavin kasvoin ja silmien miltei tunkeutuessa ulos kuopistaan juoksi keskelle huonetta.

"Tohtori tuli!" huusi hän nauraa hohottaen. "Vihdoinkin! Hyvät herrat, iloitkaamme, tohtori kunnioittaa meitä vierailulla! Kirottu konna!" kiljaisi hän niin raivostuneena, ettei hänessä milloinkaan ennen oltu sellaista voimaa nähty, ja polki jalkansa lattiaan. "Tappakaa se konna! Ei, sekään ei riitä! Hukuttakaa hänet käymälän pohjaan!"

Kun Andrei Jefimitsh kuuli hänen raivonpurkauksensa, katsahti hän eteisestä saliin ja kysyi leppeästi:

"Mistä syystä?"

"Mistäkö syystä?" huusi Ivan Dmitritsh mennen hänen luokseen uhkaavin elein ja vetäen kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen. "Vai mistä syystä? Varas!" sähähti hän inhoten ja muikistaen huuliaan, ikäänkuin sylkäistäkseen. "Veijari! Pyöveli!"

"Rauhoittukaa", kehoitti Andrei Jefimitsh, anteeksipyytävästi hymyillen. "Vakuutan teille, etten milloinkaan ole mitään varastanut, ja muuhun nähden te varmaan suuresti liioittelette. Nähdäkseni te olette minulle vihoissanne. Tyyntykää, jos voitte ja sanokaa tyynesti: miksi olette vihoissanne?"

"Miksi te minua täällä pidätte?"

"Koska olette sairas."

"Niin kyllä, sairas. Mutta liikkuvathan kymmenet, sadat mielipuolet vapaudessa siitä syystä, että te tietämättömyydessänne ette kykene heitä eroittamaan terveistä. Minkä tähden minä ja nämä onnettomat istumme täällä toisten puolesta, kuin mitkäkin syntipukit? Te, haavuri, katsastusmies ja koko teidän sairaalajoukkionne olette siveellisessä suhteessa suunnattomasti alempana kuin yksikään meistä; miksi me istumme täällä ettekä te? Onko siinä järkeä?"

"Siveellisyydellä ja järjellä ei ole tässä mitään tekemistä. Kaikki riippuu sattumasta. Se, joka on joutunut tänne, pysyy täällä; se, jota ei ole tänne tuotu, käy vapaana, siinä kaikki. Siihen, että minä olen tohtori ja te mielisairas, ei ole mitään siveellistä syytä eikä siinä ole järkeäkään, pelkkä sattuma vain."

"En ymmärrä tuollaista hölynpölyä…" virkkoi Ivan Dmitristh jurosti ja istuutui vuoteelleen.

Moiseika, jonka taskuja Nikita arasteli tutkia tohtorin läsnäollessa, levitteli vuoteelleen leivänpaloja, paperisuikaleita ja luita ja yhä väristen vilusta alkoi nopeasti ja laulavalla äänellä puhua jotakin omalla kielellään. Hän luultavasti kuvitteli avanneensa kauppapuodin.

"Päästäkää minut täältä", pyysi Ivan Dmitritsh, ja hänen äänensä värähteli.

"En voi."

"Miksi ette? Miksi?"

"Siksi, ettei se ole minun vallassani. Päättäkää itse, mitä hyötyä teillä olisi siitä, että päästäisin teidät pois. Menkää. Kaupunkilaiset tahi poliisimiehet ottavat teidät kiinni ja tuovat tänne takaisin."

"Niin, niin, se on totta", vastasi Ivan Dmitritsh ja pyyhki otsaansa.
"Se on kauheata! Mutta mitä minun on tekeminen? Mitä?"

Ivan Dmitritshin ääni ja nuoret, älykkäät kasvot irvistyksineen miellyttivät Andrei Jefimitshiä. Hän sai halun hyvitellä nuorta miestä ja rauhoittaa häntä. Istuutui hänen viereensä vuoteen reunalle, mietti hetkisen ja virkkoi:

"Kysytte, mitä on tekeminen? Parasta teidän asemassanne olisi — karata täältä. Mutta valitettavasti se on hyödytöntä. Teidät pidätetään. Kun yhteiskunta suojelee itseään rikollisilta, mielenvikaisilta ja yleensä epämieluisilta ihmisiltä, on se voittamaton. Teille ei jää muuta neuvoa kuin mukautua siihen ajatukseen, että olonne täällä on välttämätön."

"Se ei ole kellekään tarpeellinen."

"Koska kerran on olemassa vankiloita ja mielisairaaloita, niin täytyyhän niissä jonkun olla. Ellei täällä olisi teitä, niin voisinhan olla minä taikka joku kolmas. Odottakaa, kunnes joskus kaukaisessa tulevaisuudessa vankilat ja mielisairaalat lakkaavat olemasta; silloin ei ole ristikoita ikkunoissa eikä näitä mekkoja. Sellainen aika tietenkin koittaa ennemmin tai myöhemmin."

Ivan Dmitritsh hymähti pilkallisesti.

"Laskette leikkiä", sanoi hän siristäen silmiään. "Sellaisten herrojen kuin teidän ja apulaisenne Nikitan ei tarvitse vähintäkään huolehtia tulevaisuudesta, mutta saatte olla varmat siitä, hyvä herra, että parempi aika sittenkin tulee! Ehkä puhun typerästi, naurakaa vain, mutta uuden elämän aamu sarastaa kerran, totuus saa riemuita ja… ja meidän kaduillamme vietetään juhlapäivää! Minä en saa sitä nähdä, minä menehdyn, mutta joidenkuiden jälkeläiset sen näkevät. Tervehdin heitä kaikesta sielustani ja iloitsen, iloitsen heidän tähtensä! Eteenpäin! Jumala teitä auttakoon, ystävät!"

Ivan Dmitritsh nousi seisaalle loistavin silmin ja ojentaen kättään ikkunaa kohti jatkoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

"Näiden ristikkojen takaa siunaan teitä! Eläköön totuus! Minä riemuitsen!"

"Minä en huomaa mitään erikoista riemun syytä", huomautti Andrei Jefimitsh, josta Ivan Dmitritshin liikkeet tuntuivat teatterimaisilta, mutta samalla jollakin tavoin miellyttäviltä. "Aika tulee kyllä, jolloin vankiloita ja mielisairaaloita ei enää ole, ja totuus, kuten suvaitsitte sanoa, saa kerran riemuita, mutta asioiden järjestys ei muutu, luonnonlait pysyvät entisinä. Ihmiset sairastavat, vanhenevat, kuolevat samoin kuin nytkin. Vaikka kuinka suurenmoinen aamu kerran valaisisi elämäämme, niin kaiken loppuna on kuitenkin ruumisarkku ja hauta."

"Mutta kuolemattomuus?"

"Oh, pötyä!"

"Te ette usko, mutta minä uskon. Joku Dostojevskin tahi Voltairen henkilöistä sanoo, että ellei Jumalaa olisi, olisivat ihmiset hänet keksineet. Ja minä uskon varmasti, että ellei kuolemattomuutta ole, niin ennemmin tai myöhemmin sen keksii suurenmoinen ihmisäly."

"Hyvin sanottu", virkkoi Andrei Jefimitsh hymyillen mielihyvästä. "Hyvä on, että uskotte. Kun on sellainen usko, niin voi elää lauleskellen vaikka seinään muurattuna. Oletteko opiskellut jossakin?"

"Yliopistossa, mutta en voinut päättää opintojani."

"Olette ajatteleva ja järkevä mies. Te voitte kaikissa olosuhteissa saada tyydytyksen omasta itsestänne. Vapaa ja syvä ajattelu, joka pyrkii elämän ymmärtämiseen, ja maailman tyhmän touhuamisen täydellinen halveksiminen, — siinä kaksi hyvää, joita korkeampaa ihminen ei ole milloinkaan tuntenut. Ja te voitte ne säilyttää, vaikka olisitte kolmen ristikon takana. Diogenes asui tynnyrissä ja oli kuitenkin onnellisempi kuin kaikki maailman ruhtinaat."

"Teidän Diogeneenne oli pölkkypää", murahti Ivan Dmitritsh jurosti. "Mitä te minulle puhutte Diogeneesta ja jostakin ymmärtämisestä?" huudahti hän kiivastuen ja hypähti pystyyn. "Minä rakastan elämää, rakastan intohimoisesti! Minua vaivaa vainoamishulluus, alituinen kiduttava kauhu, mutta on hetkiä, jolloin minut valtaa elämän jano, ja silloin pelkään tulevani hulluksi. Tahdon kiihkeästi elää, kiihkeästi!"

Hän käveli kuohuksissaan pitkin huonetta ja virkkoi, alentaen ääntään:

"Kun olen mietteissäni, ahdistavat minua harhanäyt. Luokseni tulee joitakin ihmisiä, kuulen ääniä, soittoa, ja minusta tuntuu, kuin kävelisin metsässä, meren rannalla, ja kaipaan äärettömästi jotakin puuhaa, tointa… Mitä kuuluu uutta?" kysyi Ivan Dmitritsh. "Kaupungistako tahdotte kuulla, vai kaikesta yleensä?"

"No, kertokaa aluksi kaupungista ja sitten muusta yleensä."

"Mitäpä siellä? Kaupungissa on kuolettavan ikävää… Ei ole ketään, jolle sanan sanoisi, ei ketään, jota kuuntelisi. Uusia ihmisiä ei ole. Tahi kyllä, tulihan äskettäin nuori lääkäri Hobotov."

"Hän tuli jo minun aikanani. Mitä arvelette, eikö hän ole heittiö?"

"No niin, sivistymätön ihminen. Todella merkillistä… Kaikesta päättäen ei pääkaupungeissamme älyllinen elämä ole seisahduksissa, on olemassa virtauksia, — pitäisihän siellä siis olla kunnollistakin väkeä, mutta aina sieltä, ties Jumala miksi, lähetetään meille sellaisia ihmisiä, että tekisi mieli ajaa hornaan. Onneton kaupunki!"

"Niin, onneton kaupunki!" huokasi Ivan Dmitritsh ja purskahti nauramaan. "Entä muuten, yleensä? Mitä kirjoittavat sanoma- ja aikakauslehdet?"

Huoneessa oli jo pimeä. Tohtori nousi ja alkoi seisten kertoa, mitä kirjoitetaan ulkomailla ja Venäjällä, ja mitä ajatussuuntia nyt on liikkeellä. Ivan Dmitritsh kuunteli tarkkaavasti ja teki kysymyksiä, mutta äkkiä, ikäänkuin muistaen jotakin kauheata, tarttui käsin päähänsä ja heittäytyi vuoteelleen selin tohtoriin.

"Mikä teidän on?" kysyi Andrei Jefimitsh.

"Te ette kuule minulta enää ainoatakaan sanaa!" vastasi Ivan Dmitritsh karkeasti. "Jättäkää minut!"

"Miksi?"

"Sanoinhan jo: lähtekää! Piru te olette!"

Andrei Jefimitsh kohautti olkapäitään, huoahti ja poistui. Mennessään eteisen poikki hän sanoi:

"Jos hiukan siivottaisiin täällä, Nikita… Kauhean tympeä haju!"

"Ymmärrän, teidän jalosukuisuutenne."

— Kuinka miellyttävä nuori mies! — tuumi Andrei Jefimitsh mennessään asuntoonsa. — Koko täällä oloni aikana ensimmäinen, jonka kanssa voi puhella. Hän osaa keskustella ja kiintyy juuri niihin asioihin, joihin tuleekin kiintyä.

Lukiessaan ja sitten levolle mennessään hän koko ajan ajatteli Ivan Dmitritshiä. Seuraavana aamuna herättyään hän taas muisti, että oli eilisiltana tutustunut älykkääseen ja mielenkiintoiseen ihmiseen, ja päätti mennä hänen luokseen uudelleen ensi tilassa.