X.
Ivan Dmitritsh makasi samassa asennossa kuin eilenkin, pidellen käsillään päätään ja jalat koukussa. Hänen kasvojaan ei näkynyt.
"Hyvää päivää, ystäväni", tervehti Andrei Jefimitsh. "Ettehän vain nuku?"
"Ensiksikään en ole teidän ystävänne", vastasi Ivan Dmitritsh, puhuen pielukseensa, "ja toiseksi, näette turhaa vaivaa: minulta ette ongi ainoatakaan sanaa".
"Kummallista…" mutisi Andrei Jefimitsh hämillään. "Eilen keskustelimme niin tyynesti, ja nyt, ties mistä, olette suuttunut ja suorastaan törkeä… Ehkä olen puhunut jollakin tavoin sopimattomasti tahi kenties lausunut jonkun ajatuksen, joka ei ole teidän vakaumustenne mukainen…"
"Vai teihin minun pitäisi luottaa!" vastasi Ivan Dmitritsh hiukan kohottautuen ja silmäillen tohtoria pilkallisesti ja kiihtyneen näköisenä; hänen silmänsä olivat punaiset. "Voitte mennä urkkimaan ja kiusaamaan muualle, täällä teillä ei ole mitään tekemistä. Oivalsin jo eilen, miksi tulitte tänne."
"Kummallinen päähänpisto!" hymähti tohtori. "Te siis arvelette, että olen urkkija?"
"Niin, juuri sitä… Urkkija tahi tohtori, jonka on pantava minut koetuksille, — yhdentekevää, kumpi olette."
"Te olette suoraan sanoen, suokaa anteeksi, — eriskummainen!"
Tohtori istuutui töyrytuolille vuoteen ääreen ja pudisti moittivasti päätään.
"Mutta olettakaamme, että olette oikeassa", sanoi hän. "Olettakaamme, että koetan petollisesti houkutella teitä puhumaan jotakin, josta voisin antaa teidät ilmi poliisille. Teidät vangitaan ja tuomitaan. Mutta olisiko teillä oikeudessa ja vankilassa pahempi kuin täällä? Ja jos teidät lähetetään rangaistussiirtolaan tahi vaikka pakkotyöhönkin, niin olisiko se pahempaa kuin oleskelu tässä laitoksessa? En sitä luulisi… Mitä siis pelkäätte?"
Tohtorin selitys näytti tehoavan. Ivan Dmitritsh tyyntyi ja nousi istualleen.
Kello kävi viidettä iltapäivällä. Siihen aikaan Andrei Jefimitsh tavallisesti kävelee kotona pitkin huoneita ja Darjushka tiedustelee, joko hän haluaa olutta. Ulkona oli tyyni, kirkas ilma.
"Lähdin päivällisen jälkeen jaloittelemaan ja niin pistäydyin tänne, kuten näette", sanoi tohtori. "Nyt on jo täysi kevät."
"Mikä kuukausi nyt on? Maaliskuu?" kysyi Ivan Dmitritsh.
"Niin, maaliskuun loppupuoli."
"Onko ulkona lokaista?"
"Ei varsin. Puistossa ovat tiet jo kunnossa."
"Nytpä olisi hauska ajaa rattailla jonnekin kaupungin ulkopuolelle", virkkoi Ivan Dmitritsh, hieroen punaisia silmiään kuin vasta heränneenä, "sitten palata kotiin, lämpöiseen, hauskaan huoneeseen ja… ja kutsua kunnollinen lääkäri parantamaan päänsärkyä… Jo onkin pitkä aika siitä, kun elin ihmisten tavalla. Ja täällä on niin inhoittavaa! Sietämätöntä!"
Eilinen mielenkiihtymys oli uuvuttanut hänet, ja nyt hän oli veltto ja haluton puhumaan. Hänen sormensa vapisivat, ja kasvoista näkyi, että häntä vaivasi ankara päänsärky.
"Lämpöisen, hauskan asuinhuoneen ja tämän sairaalahuoneen välillä ei ole mitään eroitusta", sanoi Andrei Jefimitsh. "Ihmisen rauha ja tyytyväisyys ei asu hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään."
"Mitä tarkoitatte?"
"Tavallinen ihminen odottaa hyvää tahi pahaa ulkoapäin, kuten nyt te ajoneuvoista ja kodista, mutta ajatteleva ihminen — omasta itsestään."
"Menkää saarnaamaan tuota filosofiaa Kreikkaan, jossa on lämmin ja pomeranssit tuoksuvat, mutta täkäläisessä ilmanalassa se ei menesty. Kenenkä kanssa puhuinkaan Diogeneestä? Varmaankin teidän?"
"Eilen minun kanssani."
"Diogenes ei tarvinnut huonetta eikä lämmintä kotia; siellä on muutenkin kuuma. Makaa kellota vain tynnyrissä ja syö appelsiineja ja oliiveja. Mutta tuo hänet tänne Venäjälle, niin kyllä hän vain pyrkisi huoneeseen toukokuussakin, joulukuusta puhumattakaan. Kyllä vilu hänet nujertaisi."
"Ei. Kylmyyttä, samoinkuin yleensä kaikkea kipua, voi olla tuntematta. Marcus Aurelius sanoo: 'Kipu on kivun innokasta kuvittelemista: ponnista tahtoasi, haihduttaaksesi tämän kuvittelun, torju se luotasi, herkeä valittamasta, ja kipu katoaa.' Tämä on totta. Viisaan, tahi vain ajattelevan, järkevän ihmisen tuntee juuri siitä, että hän halveksii kärsimystä; hän on aina tyytyväinen eikä ihmettele mitään."
"Toisin sanoen, minä olen idiootti, koska kärsin, olen tyytymätön ja ihmettelen ihmisten kataluutta."
"Mitä turhia! Jos ajattelette enemmän, niin ymmärrätte, kuinka mitätöntä on kaikki se ulkonainen, mikä saa mielemme kuohumaan. Täytyy pyrkiä ymmärtämään elämää, siinä on todellinen onni."
"Ymmärtämään…" mutisi Ivan Dmitritsh. "Ulkonainen, sisäinen… Suokaa anteeksi, en ymmärrä sellaista. Tiedän vain", sanoi hän nousten ja katsoen suuttuneena tohtoriin, "tiedän, että Jumala loi minut lämpimästä verestä ja hermoista! Ja elimellisten kudosten, jos ne ovat elinkykyisiä, täytyy vastata kaikkiin ärsytyksiin. Ja minä vastaan! Kipuun vastaan huudolla ja kyynelillä, halpamaisuuteen suuttumuksella, ilkeyteen inholla. Minun mielestäni juuri se on elämää. Alhaisempi elimistö on vähemmän herkkä ja vastaa ärsytykseen heikommin, ja mitä korkeampi se on, sitä tuntehikkaampikin se myös on ja vastaa sitä voimakkaammin todellisuudelle. Kuinka sitä ei tietäisi? Te olette tohtori ettekä tunne sellaisia pikkuasioita! Voidakseen halveksia kärsimystä, olla aina tyytyväinen ja mitään ihmettelemättä, täytyy joutua tuollaiseen tilaan", ja Ivan Dmitritsh osoitti paksua, rasvoittunutta vierustoveriaan: "tahi karaista itsensä kärsimyksillä niin paatuneeksi, ettei enää tunne niitä, toisin sanoen, lakata elämästä. Suokaa anteeksi, en ole mikään viisas enkä filosofi", jatkoi Ivan Dmitritsh kärsimättömästi, "enkä ymmärrä mitään näistä asioista. En kykene järkevästi keskustelemaan."
"Päinvastoin, te keskustelette erinomaisesti."
"Stoalaiset, joiden opin irvikuva teidän puheenne on, olivat mainioita miehiä, mutta heidän oppinsa jähmettyi jo kaksituhatta vuotta sitten eikä ole mennyt hitustakaan eteenpäin eikä voikaan mennä, sillä se ei ole käytännöllinen eikä elävä. Se saavutti menestystä vain vähemmistön keskuudessa, joka kuluttaa elämänsä kaikenkaltaisten oppien tutkimisessa ja tunnustelemisessa, mutta useimmat eivät sitä ymmärtäneet. Oppi, joka kehoittaa välinpitämättömyyteen rikkautta, elämän mukavuuksia kohtaan, halveksimaan kärsimyksiä ja kuolemaa, on kokonaan käsittämätön suunnattomalle enemmistölle, koska tämä enemmistö ei koskaan ole tuntenut rikkautta eikä elämän mukavuuksia; ja kuoleman halveksiminen olisi sille samaa kuin itse elämän halveksiminen, koska ihmisen koko olemus on nälän, vilun, loukkausten, menetysten ja hamletimaisen kuolemanpelon tuntemista. Näihin tuntemuksiin sisältyy koko elämä: siihen voi kyllästyä, sitä voi vihata, mutta ei halveksia. Toistan siis vieläkin, että stoalaisten opilla ei voi milloinkaan olla tulevaisuutta, kun sensijaan, kuten näette, taistelu, kivun tunteminen, kyky vastata ärsytykseen on yhä kulkenut eteenpäin aikojen alusta tähän päivään asti…"
Ivan Dmitritshiltä katkesi äkkiä johtolanka, hän keskeytti puheensa ja hieroi kärsimättömästi otsaansa.
"Aioin sanoa jotakin tärkeää, mutta eksyin tolalta", sanoi hän. "Mitä se olikaan? Niin! Kuulkaahan, mitä sanon: muuan stoalainen möi itsensä orjaksi voidakseen vapauttaa lähimmäisensä. Siinä näette, stoalainenkin vastasi ärsytykseen, sillä sellaiseen jalomieliseen tekoon, itsensä tuhoamiseen lähimmäisensä hyväksi, tarvitaan kiihtynyttä, säälivää mieltä. Olen täällä vankilassani unohtanut kaiken oppimani, muuten ehkä muistaisin vielä jotakin. Entä Kristus? Kristus vastasi todellisuuteen siten, että itki, hymyili, murehti, vihastui, vieläpä tunsi tuskaa. Hän ei mennyt kohtaamaan kärsimyksiä hymyillen eikä halveksinut kuolemaa, vaan rukoili Getsemanen yrttitarhassa, että tämä kalkki otettaisiin Häneltä pois." Ivan Dmitritsh nauroi ja istuutui. "Olettakaamme, että ihmisen rauha ja tyytyväisyys ei ole hänen ulkopuolellaan, vaan hänessä itsessään", jatkoi hän. "Olettakaamme, että tulee halveksia kärsimyksiä ja olla ihmettelemättä mitään. Mutta mistä syystä te sellaista oppia saarnaatte? Oletteko te jokin viisas filosofi?"
"En, en ole filosofi, mutta jokaisen on sitä saarnattava, koska se on järjellistä."
"Ei, minä tahdon tietää, miksi te ymmärtämisen, kärsimyksien halveksimisen ynnä muissa senkaltaisissa asioissa pidätte itseänne pätevänä asiantuntijana? Oletteko ehkä joskus kärsinyt? Tiedättekö, mitä on kärsimys? Sallikaahan kysyä: onko teitä piesty lapsena?"
"Ei, vanhempani pitivät ruumiillista rangaistusta sopimattomana."
"Mutta minua isäni kuritti julmasti. Isäni oli jyrkkäluontoinen, peräpukamien vaivaama virkamies, pitkänenäinen ja keltakaulainen. Mutta puhukaamme teistä. Koko elämänne aikana ei kukaan ole sormellakaan koskenut teihin, säikäyttänyt tai piessyt teitä; olette terve kuin pukki. Te kasvoitte isänne siipien suojassa, opiskelitte hänen kustannuksellaan ja otitte sitten ilman muuta hyvätuloisen toimen. Yli kaksikymmentä vuotta teillä oli ilmainen asunto, saitte siihen valon, lämmön, palvelijat ja lisäksi teillä oli valta työskennellä miten ja minkä verran itse halusitte, vaikkapa olla tekemättä mitään. Olette luonnostanne laiska ja veltto ja koetitte senvuoksi järjestää elämänne niin, ettei mikään teitä häiritsisi eikä liikuttaisi paikaltanne. Työn te annoitte haavurin ja muun joukkion tehtäväksi, mutta itse istuitte lämpimässä ja hiljaisuudessa, kokositte rahaa, lueskelitte kirjoja, sulostutitte elämäänne miettimällä kaikenlaista korkealentoista hölynpölyä ja" — Ivan Dmitritsh katsahti tohtorin punaiseen nenään — "ryypiskelyllä. Sanalla sanoen, te ette ole nähnyt elämää, ette tunne sitä lainkaan, ja todellisuuden tunnette vain teoreettisesti. Ja kun te halveksitte kärsimyksiä ettekä ihmettele mitään, on siihen olemassa varsin yksinkertainen syy: tuulenpieksäntä, ulkonainen ja sisäinen, elämän, kärsimysten ja kuoleman halveksiminen, järkevä ymmärtäminen, totinen onni, — kaikki tuo on filosofiaa, joka sopii mainiosti venäläiselle laiskurille. Te esimerkiksi näette talonpojan lyövän vaimoaan. Miksi mennä väliin? Lyököön, molemmat kuitenkin kuolevat ennemmin tai myöhemmin; eikä lyöjä sitäpaitsi loukkaa lyönneillään sitä, jota lyö, vaan omaa itseään. Juopottelu on typerää, sopimatonta, mutta se, joka juo, kuolee ja se, joka ei juo, kuolee niinikään. Luoksenne tulee akka, jonka hampaita särkee… No, entäpä sitten? Kipu on kivun innokasta kuvittelemista, ja sitäpaitsi ilman sairautta ei tässä maailmassa eletä, kaikki kuolemme, ja siksi, akka, mene tiehesi, älä häiritse ajattelemistani, anna minun juoda viinaani rauhassa. Nuori mies pyytää neuvoa, mitä tehdä, miten elää; toinen miettisi ennenkuin vastaisi, mutta tällä on jo valmiina vastaus: pyri ymmärtämään tahi etsi totista onnea. Mutta mikä se ihmeellinen 'totinen onni' on? Siihen ei tietenkään ole vastausta. Meitä pidetään täällä ristikkojen takana, mädätetään, pidellään pahoin, mutta sehän on erinomaista ja järkevää, sillä eihän tämän sairastuvan ja lämpimän, hauskan asuinhuoneen välillä ole minkäänlaista eroa. Varsin mukava filosofia: mitään ei tarvitse tehdä, omatunto on puhdas, ja tuntee olevansa oikein viisas… Ei, hyvä herra, se ei ole filosofiaa, ajattelua eikä laajakatseisuutta, vaan laiskuutta, sielun velttoutta, hulluutta… Niin!" lisäsi Ivan Dmitritsh taas kiivastuen. "Te halveksitte kärsimyksiä, mutta, jos sormenne puristettaisiin ovenrakoon, niin huutaisitte kohti kurkkuanne!"
"Entä jos en huutaisikaan", huomautti Andrei Jefimitsh hymyillen leppeästi.
"Varmasti! Ja jos teihin iskisi halvaus, tahi olettakaamme, että joku hölmö, katala ihminen, käyttäen hyväkseen asemaansa ja virka-arvoaan, julkisesti solvaisi teitä, ja te tietäisitte, ettei hänelle koituisi siitä mitään rangaistusta, — niin silloin varmaan ymmärtäisitte, mitä merkitsee opettaa toista ymmärtämään ja etsimään totista onnea."
"Tämä on jotakin erikoista", virkkoi Andrei Jefimitsh, nauraen mielihyvästä ja hykerrellen käsiään. "Minua ilahduttaa havaita teissä taipumusta yleistämiseen, ja äsken minusta esittämänne luonteenkuvaus oli tosiaan loistava. Minun täytyy tunnustaa, että keskustelu teidän kanssanne tuottaa minulle suurta huvia. No niin, olen kuunnellut teitä, suvainnette siis puolestanne kuunnella minua…"
XI.
Heidän keskustelunsa kesti vielä lähes tunnin ajan ja teki nähtävästi syvän vaikutuksen Andrei Jefimitshiin. Hän alkoi käydä sivurakennuksessa joka päivä. Hän kävi siellä aamuisin, iltapäivisin, ja usein hän istui illalla pimeän tuloon saakka puhelemassa Ivan Dmitritshin kanssa. Aluksi Ivan Dmitritsh arasteli häntä, epäili hänellä olevan pahoja mielessä ja ilmaisi peittelemättä vihamielisyytensä; sitten hän tottui tohtoriin, ja hänen töykeä käyttäytymisensä muuttui alentuvan ivalliseksi.
Pian levisi sairaalassa huhu, että tohtori Andrei Jefimitsh oli ruvennut käymään kuudennessa osastossa. Ei kukaan, ei haavuri, Nikita eivätkä hoitajattaret voineet käsittää, miksi hän siellä kävi, miksi istui siellä tuntikausia, mistä hän puheli ja miksi ei kirjoittanut reseptejä. Hänen käytöksensä tuntui oudolta. Mihail Averjanitsh kävi usein hänen kotonaan tapaamatta häntä, mitä ei milloinkaan ennen ollut tapahtunut, ja Darjushka oli ihmeissään, kun tohtori ei enää juonut olutta määräaikoinaan ja toisinaan myöhästyi päivälliseltäkin.
Kerran kesäkuun lopulla tohtori Hobotov tuli Andrei Jefimitshin asuntoon asioissa; kun hän ei tavannut tätä kotona, meni hän etsimään tohtoria sairaalan puolelta; siellä hänelle ilmoitettiin vanhan tohtorin menneen mielisairaiden luo. Mentyään sinne hän kuuli eteiseen seuraavan keskustelun:
"Me emme milloinkaan voi vetää samaa virttä, ja te ette saa minua käännytetyksi omaan uskoonne", puhui Ivan Dmitritsh ärtyneesti. "Te ette vähintäkään tunne todellisuutta ettekä ole milloinkaan kärsinyt, vaan verta imevän iilimadon tavoin elänyt toisten kärsimyksistä; mutta minä olen kärsinyt taukoamatta syntymähetkestäni tähän päivään saakka. Siksi sanon suoraan: minä pidän itseäni teitä ylempänä ja pätevämpänä joka suhteessa. Teistä ei ole minun opettajakseni."
"En ensinkään halua käännyttää teitä uskooni", vastasi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä ja pahoillaan siitä, ettei häntä tahdottu ymmärtää. "Eikä siitä ole puhettakaan, ystäväni. Nyt ei ole puhe siitä, että te olette kärsinyt, mutta minä en. Kärsimys ja ilo ovat katoavaisia; jättäkäämme ne Herran haltuun. Vaan siitä on kysymys, että me vaihdamme ajatuksia keskenämme, näemme toinen toisessamme ihmisiä, jotka voivat ajatella ja keskustella, ja se herättää meissä yhteistuntoa, kuinka erilaisia mielipiteemme muuten olisivatkin. Jospa tietäisitte, rakas ystävä, kuinka minua on kyllästyttänyt yleinen järjettömyys, lahjattomuus, tylsyys, ja kuinka suurta iloa tunnen joka kerta keskustellessani teidän kanssanne. Te olette älykäs mies, ja minä nautin teidän seurastanne."
Hobotov raotti hiukan ovea ja katsoi sairastupaan; Ivan Dmitritsh, patalakki päässä, ja tohtori Andrei Jefimitsh istuivat rinnakkain vuoteen reunalla. Mielipuoli irvisteli, vavahteli ja veti kouristuksentapaisesti mekkoaan tiukemmin ympärilleen, ja tohtori istui liikkumatta, pää painuksissa, ja hänen kasvonsa olivat punaiset, avuttomat, surulliset. Hobotov kohautti olkapäitään, hymähti ja katsahti Nikitaan. Nikita niinikään kohautti olkapäitään.
Seuraavana päivänä Hobotov tuli uudestaan rakennukseen haavurin seurassa. Molemmat jäivät eteiseen kuuntelemaan.
"Ukon ruuvit lienevät kokonaan höltyneet!" virkkoi Hobotov poistuessaan.
"Herra meitä syntisiä armahtakoon!" huokasi pönäkkä Sergei Sergeitsh, huolellisesti vältellen vesilätäköitä, jottei olisi tahrinut kiiltäviksi harjattuja saappaitaan. "Totta puhuen, arvoisa Jevgeni Fjodoritsh, olen tätä jo kauan odottanut!"
XII.
Tämän jälkeen Andrei Jefimitsh alkoi huomata ympärillään jonkinlaista salaperäisyyttä. Kun sairaalan rengit, hoitajattaret ja potilaat kohtasivat hänet, katsahtivat he häneen kysyvästi ja alkoivat sitten supista keskenään. Pikku Masha, katsastusmiehen tytär, jonka näkeminen puistossa häntä aina ilahdutti, juoksi nyt pois hänen luotaan, kun hän lähestyi hymyillen silittääkseen tyttösen päätä. Postimestari Mihail Averjanitsh, kuunnellessaan hänen puhettaan, ei enää virkkanut: "Aivan niin", vaan mutisi hämillään: "niin, niin, kai…" ja katsoi häntä miettiväisen ja surullisen näköisenä; ties miksi, hän kehoitteli ystäväänsä luopumaan viinasta ja oluesta, mutta hienotunteisesti kyllä ei puhunut suoraan, vaan vihjaillen, kertoen milloin muutamasta pataljoonanpäälliköstä, erinomaisesta miehestä, milloin rykmentinpapista, kelpo toverista, jotka joivat ja sairastuivat, mutta herjettyään juomasta paranivat täydellisesti. Pari kolme kertaa Andrei Jefimitshin luo tuli hänen virkaveljensä Hobotov, joka samoin neuvoi häntä heittämään väkevät ja ilman mitään huomattavaa syytä kehoitti häntä nauttimaan bromihappoista kalia.
Elokuussa Andrei Jefimitsh sai kaupunginpäältä kirjeen, jossa tämä pyysi häntä luokseen erittäin tärkeän asian vuoksi. Tullessaan määrätyllä ajalla kaupunginhallitukseen Andrei Jefimitsh tapasi siellä sotilaskutsuntapäällikön, piirikoulun sivilitarkastajan, kaupunginhallituksen jäsenen, Hobotovin sekä erään pyylevän, vaaleaverisen herrasmiehen, joka esitettiin hänelle tohtorina. Tämä tohtori, jolla oli puolalainen, vaikeasti äännettävä nimi, asui kolmenkymmenen virstan päässä kaupungista, hevossiitoslaitoksella, ja oli nyt matkan varrella poikennut kaupunkiin.
"Täällä on eräs teidän toimialaanne koskeva ilmoitus", lausui hallituksen jäsen Andrei Jefimitshille, kun kaikki olivat tervehtineet ja istuutuneet pöydän ääreen. "Jevgeni Fjodoritsh arvelee, että apteekilla on ahdasta päärakennuksessa ja että se olisi siirrettävä johonkin sivurakennukseen. Tämä ei oikeastaan merkitsisi mitään, voihan apteekin siirtää, mutta pääasia on, että rakennus kaipaa korjausta."
"Niin, ilman korjausta ei käy päinsä", sanoi Andrei Jefimitsh, hetken mietittyään. "Jos esimerkiksi kulmarakennus järjestettäisiin apteekkia varten, tarvittaisiin minun laskujeni mukaan vähintään viitisensataa ruplaa. Siitä menosta ei ole vastaavaa hyötyä."
Hetkisen vaitiolo.
"Minulla oli kunnia esittää jo kymmenen vuotta sitten", jatkoi Andrei Jefimitsh hiljaisella äänellä, "että tämä sairaala on nykyisessä tilassaan kaupungille liian kallis ylellisyystavara. Se rakennettiin nelikymmenluvulla, mutta varat olivat silloin toiset. Kaupunki tuhlaa liian paljon rahoja tarpeettomiin rakennuksiin ja hyödyttömiin virkoihin. Minä arvelen, että niillä rahoilla voitaisiin ylläpitää kaksi mallikelpoista sairaalaa, jos olisi toinen järjestys."
"No, mitäpä muuta kuin pannaan toimeen toinen järjestys!" virkkoi hallituksen jäsen vilkkaasti.
"Minulla oli jo kunnia esittää: siirretään lääkinnöllinen puoli piirineuvostolle."
"Todellakin, antakaa piirineuvostolle rahat, niin se varastaa ne", virkkoi vaaleaverinen tohtori nauraen.
"Kuten tavallista on", myönsi hallituksen jäsen, nauraen hänkin.
Andrei Jefimitsh katsoi väsyneesti ja raukeasti vaaleaveriseen tohtoriin ja huomautti:
"Olkaamme toki oikeudenmukaisia."
Taas tuli hiljaisuus. Tuotiin teetä. Kutsuntapäällikkö, joka jostakin syystä oli kovin hämillään, kosketti pöydän yli Andrei Jefimitshiä ja sanoi:
"Te olette kokonaan unohtanut meidät, tohtori. Mutta tehän olettekin munkki: ette pelaa korttia, ette rakasta naisia. Ikävähän teillä olisikin meikäläisten parissa."
Kaikki alkoivat puhua siitä, kuinka ikävä kunnon ihmisen on asua tässä kaupungissa. Ei teatteria, ei musiikkia, ja viimeisissä klubitanssiaisissa oli parikymmentä naista ja vain kaksi herraa. Nuoriso ei tanssi, vaan tungeskelee kaiken aikaa ravintolapöydän ääressä tahi pelaa korttia. Andrei Jefimitsh alkoi hitaasti ja hiljaisella äänellä, katsomatta kehenkään, puhua, kuinka surkeata, perin surkeata on, että kaupunkilaiset tuhlaavat elinvoimansa, sydämensä ja älynsä vain kortinpeluuseen ja juoruiluun eivätkä osaa tai tahdo kuluttaa aikaansa mielenkiintoisessa keskustelussa ja lukemisessa, eivät tahdo käyttää hyväkseen älyn suomia nautintoja. Ainoastaan äly on mielenkiintoinen ja tuntemisen arvoinen, kaikki muu on pientä ja mitätöntä. Hobotov kuunteli tarkkaavasti virkaveljensä puhetta ja kysyi sitten äkkiä:
"Andrei Jefimitsh, monesko päivä tänään on?"
Saatuaan vastauksen hän ja vaaleaverinen tohtori alkoivat sellaisten tutkijain tavalla, jotka tuntevat taitamattomuutensa, kysellä Andrei Jefimitshiltä, mikä viikonpäivä tänään on, montako päivää on vuodessa ja onko totta, että kuudennessa osastossa on mainio profeetta.
Vastaukseksi viimeiseen kysymykseen Andrei Jefimitsh punastui ja sanoi:
"Kyllä, hän on sairas, mutta mielenkiintoinen nuori mies."
Muita kysymyksiä hänelle ei enää tehty.
Kun hän eteisessä puki päällystakkia ylleen, laski kutsuntapäällikkö kätensä hänen olalleen ja sanoi huokaisten:
"Meidän vanhusten olisi jo aika päästä lepoon!"
Poistuessaan virastosta Andrei Jefimitsh ymmärsi, että siellä oli ollut lautakunta, joka oli määrätty tutkimaan hänen sieluntilaansa. Hän muisti kysymykset, joita hänelle oli tehty, punastui ja ensi kerran eläissään syvästi surkutteli lääketiedettä.
— Hyvä Jumala, — ajatteli hän, muistellen, kuinka lääkärit vastikään olivat häntä tutkineet, — eihän siitä ole pitkää aikaa, kun he kuuntelivat luentoja psykiatriasta, suorittivat tutkintonsa — mistä tämä täydellinen tietämättömyys? Eihän heillä ole pienintäkään käsitystä psykiatriasta!
Ja ensi kerran hän tunsi itsensä loukatuksi ja katkeroituneeksi.
Saman päivän iltana hänen luokseen tuli Mihail Averjanitsh. Postimestari astui tervehtimättä hänen luokseen, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja sanoi kiihtyneellä äänellä:
"Rakas ystävä, näyttäkää nyt minulle, että luotatte minun ystävyyteeni ja itse pidätte minua ystävänänne… Hyvä ystävä!" ja estäen Andrei Jefimitshiä puhumasta, hän jatkoi kiihkeästi: "Minä pidän teistä sivistyneisyytenne ja sielunne jalouden tähden. Kuulkaa minua, rakas ystävä! Tieteen säännöt pakottavat tohtoreita salaamaan teiltä totuuden, mutta minä käyn sotilaan tavoin suoraan kimppuun: te olette sairas! Suokaa anteeksi, ystäväni, mutta se on totta, sen ovat kaikki jo aikoja sitten huomanneet. Tohtori Jevgeni Fjodoritsh sanoi minulle juuri äsken, että teidän täytyy terveytenne tähden saada lepoa ja huvitusta. Aivan niin! Erinomaista! Otan näinä päivinä lomaa ja lähden hengittämään toista ilmaa. Näyttäkää, että olette ystäväni, lähtekää minun mukaani! Lähtekäämme, unohtakaamme nuorten joukossa ikämme!"
"Minä tunnen olevani täysin terve", sanoi Andrei Jefimitsh, hiukan mietittyään. "En voi lähteä. Sallikaa minun jollakin muulla tavoin todistaa teille ystävyyteni."
Lähteä matkalle johonkin, tietämätöntä miksi, ilman kirjoja, ilman Darjushkaa, ilman olutta, tehdä jyrkkä muutos kahdenkymmenen vuoden aikana vakiintuneihin elämäntapoihinsa, — sellainen ajatus näytti hänestä ensi hetkellä hurjalta ja mahdottomalta. Mutta sitten hän muisti kaupunginhallituksessa tapahtuneen keskustelun ja alakuloisuuden, jota oli tuntenut palatessaan sieltä kotiin, ja ajatus matkustaa vähäksi aikaa kaupungista, jossa typerät ihmiset pitävät häntä mielipuolena, tuntuikin hauskalta.
"Minne oikeastaan aiotte matkustaa?" kysyi hän.
"Moskovaan, Pietariin, Varsovaan… Varsovassa olen viettänyt elämäni viisi onnellisinta vuotta. Ihastuttava kaupunki! Lähtekäämme, ystäväni!"
XIII.
Viikon päästä Andrei Jefimitshiä kehoitettiin levähtämään, toisin sanoen, jättämään erohakemus; hän otti kehoituksen sangen tyynesti vastaan, ja toisen viikon kuluttua hän ja Mihail Averjanitsh istuivat postivankkureissa matkalla lähimmälle rautatieasemalle. Ilma oli viileä ja läpikuultavan kirkas, taivas vaaleansininen. Matka asemalle, kaksisataa virstaa, ajettiin kahdessa vuorokaudessa, ja kaksi kertaa jäätiin yöksi katon alle. Kun postiasemilla tarjottiin teetä huonosti pestyissä laseissa tahi vitkasteltiin hevosia valjastettaessa, niin Mihail Averjanitsh kävi tulipunaiseksi, vapisi koko ruumiiltaan ja karjui:
"Suu kiinni! Ei mitään selityksiä!" Ja vankkureissa istuessaan hän hetkeksikään vaikenematta kertoi matkoistaan Kaukasiassa ja Puolan tsaarikunnassa. Sellaisia seikkailuja ja kohtauksia! Hän puhui kovalla äänellä ja oli samalla niin kummastuneen näköinen, että saattoi luulla hänen valehtelevan. Kaiken lisäksi hän puhuessaan hengitti Andrei Jefimitshin kasvoihin ja nauraa hohotti hänen korvaansa. Se kiusasi tohtoria ja esti häntä keskittämästä ajatuksiaan.
Rautatiellä he säästäväisyyssyistä matkustivat kolmannessa luokassa, tupakoitsemattomien vaunussa. Matkustajat olivat puoleksi puhtaita. Mihail Averjanitsh oli pian tutustunut jokaiseen ja siirtyen penkistä toiseen puhui kovalla äänellä, että näillä kiusallisilla rautateillä ei pitäisi matkustaa. Petkutusta ja peijausta joka puolella! Toista on ratsastaa: pyyhkäiset päivässä sata virstaa ja tunnet itsesi terveeksi ja virkuksi. Ja katovuodet meillä johtuvat siitä, että Pinskin suot kuivatettiin. Kaikkialla vallitsee hirveä epäjärjestys. Hän kiivastui, puhui äänekkäästi eikä antanut toisille suunvuoroa. Hänen taukoamaton lavertelunsa, jota säestivät kovat naurunhohotukset ja vilkkaat eleet, rasitti Andrei Jefimitshiä.
— Kumpikohan meistä kahdesta on mielipuoli? — ajatteli hän ärtyneenä. — Minäkö, joka kaikilla tavoin koetan olla häiritsemättä matkustajia, vaiko tuo itsekäs mies, joka uskoo olevansa viisaampi ja henkevämpi kaikkia muita eikä senvuoksi anna kenellekään rauhaa?
Moskovaan tultua Mihail Ävarjanitsh otti ylleen olkaimettoman sotilaspukunsa, käyttäen punareunuksisia housuja. Kadulla hänellä oli sinelli ja päässään upseerin lakki, ja sotamiehet tekivät hänelle kunniaa. Andrei Jefimitshistä tuntui nyt, että hänen seuralaisensa oli kaikesta ennen omaksumastaan herrasmaisuudesta kuluttanut pois kaiken hyvän ja säilyttänyt vain kaiken ruman. Hän tahtoi itseään palveltavan silloinkin kun se oli aivan tarpeetonta. Tulitikkuja oli pöydällä hänen edessään, ja hän näki ne, mutta kuitenkin huusi tarjoilijaa tuomaan tulitikkuja; hän ei ujostellut näyttäytyä hotellipalvelijattarelle alusvaatteissaan; kaikkia lakeijoja eroituksetta, vanhuksiakin, hän sinutteli ja suuttuessaan haukkui heitä hölmöiksi ja pölkkypäiksi. Se oli Andrei Jefimitshin mielestä kyllä herrasmaista, mutta rumaa.
Ensi työkseen Mihail Averjanitsh vei ystävänsä Iverskajan kappeliin. Hän rukoili kiihkeästi, lyöden otsaansa maahan kyynelet silmissä, ja lopetettuaan huokasi syvään ja sanoi:
"Vaikka ei uskokaan, tuntuu kuitenkin ikäänkuin rauhoittuvansa, kun rukoilee. Polvistukaa tekin, ystäväni."
Andrei Jefimitsh joutui hämilleen ja polvistui pyhänkuvan eteen, ja Mihail Averjanitsh työnsi huulensa suppuun ja rukoili kuiskaten, ja taas hänen silmiinsä kihosi kyyneliä. Sitten he menivät Kremliin, jossa katselivat, jopa sormin koettelivat n.s. tsaaritykkiä ja tsaarikelloa, ihailivat näköalaa, joka levisi Moskva-joen takana, pistäytyivät Vapahtajankirkossa ja Rumjantsev-museossa.
Päivällistä he söivät Tiestovissa. Mihail Averjanitsh silmäili kauan ruokaluetteloa, silitteli poskipartaansa ja virkkoi kuin herkkusuu, joka on tottunut liikkumaan ravintoloissa kuin kotonaan:
"Katsotaanpas, enkelini, mitä teillä on tarjottavana!"
XIV.
Tohtori käveli, katseli, söi, joi, mutta hänellä oli vain yksi tunne: suuttumus Mihail Averjanitshia kohtaan. Hän olisi tahtonut levähtää ystävänsä seurasta, paeta häntä, lymytä, mutta ystävä piti velvollisuutenaan olla päästämättä häntä hetkeksikään luotaan ja hankkia hänelle mahdollisimman paljon hauskutuksia. Kun ei ollut mitään katseltavaa, huvitti hän tohtoria jutuillaan. Andrei Jefimitsh kesti kaksi päivää, mutta ilmoitti kolmantena ystävälleen olevansa sairas ja tahtovansa jäädä kotiin koko päiväksi. Ystävä vastasi, että siinä tapauksessa hänkin jää. Täytyykin tosiaan hiukan levähtää, muuten eivät jalat kannata. Andrei Jefimitsh kävi pitkäkseen sohvalle, kasvot seinään päin, ja kuunteli hammasta purren ystäväänsä, joka innokkaasti vakuutti, että Ranska ennemmin tahi myöhemmin murskaa Saksan, että Moskovassa on tavattoman paljon lurjuksia ja ettei hevosen kykyjä voi päättää sen ulkomuodosta. Tohtorin korvissa alkoi humista, sydän alkoi tykyttää ankarammin, mutta hienotunteisuudesta hän ei rohjennut pyytää ystäväänsä menemään ulos tahi olemaan vaiti. Onneksi Mihail Averjanitshia alkoi ikävystyttää huoneessa istuminen, ja hän lähti päivällisen jälkeen jaloittelemaan.
Yksin jäätyään Andrei Jefimitsh antautui levontunteen valtaan. Kuinka suloista on maata liikkumatta sohvalla ja tietää olevansa yksin huoneessa! Todellinen onni on mahdoton ilman yksinäisyyttä. Langennut enkeli oli uskoton Jumalalle luultavasti siksi, että toivoi yksinäisyyttä, jota enkelit eivät saa nauttia. Andrei Jefimitsh tahtoi ajatella kaikkea viime päivinä kuulemaansa ja näkemäänsä, mutta Mihail Averjanitsh ei poistunut hänen ajatuksistaan.
— Hänhän otti lomaa ja lähti kanssani ystävyydestä, jalomielisyydestä, — ajatteli tohtori kiusaantuneena. — Ei ole mitään pahempaa kuin tämä ystävällinen holhous. Kyllähän hän on hyväsydäminen, jalomielinen ja aika iloveikko, mutta kuitenkin ikävä ihminen. Sietämättömän ikävä. Näkyy siis olevan ihmisiä, jotka aina puhuvat vain älykkäitä sanoja, mutta kuitenkin tuntuu, että he ovat typeriä.
Seuraavana päivänä Andrei Jefimitsh taas sanoi olevansa sairas eikä poistunut huoneestaan. Hän makasi kasvot sohvanselkään päin ja kärsi, kun ystävä koetti hauskuttaa häntä kertomuksillaan, ja tunsi lepoa, milloin toinen oli poissa. Hän oli vihoissaan itselleen siitä, että oli lähtenyt matkalle, ja ystävälleen, joka kävi joka päivä yhä kielevämmäksi ja hilpeämmäksi; hänen oli mahdotonta ohjata ajatuksiaan vakaville, yleville aloille.
— Nyt minua koettelee todellisuus, josta Ivan Dmitritsh puhui, — ajatteli hän suuruksissaan heikkoudelleen. — Mutta mitä turhia… Palaan kotiin, ja kaikki käy taas entiseen tapaansa…
Pietarissa sama juttu: hän ei päiväkausiin poistunut huoneestaan, makasi sohvalla ja nousi jalkeille vain juodakseen olutta.
Mihail Averjanitsh hoputti kaiken aikaa matkustamaan Varsovaan.
"Rakas ystävä, mitäpä minä sinne?" esteli Andrei Jefimitsh rukoilevalla äänellä. "Matkustakaa yksin ja antakaa minun lähteä kotiin! Olkaa niin ystävällinen!"
"Ei missään nimessä!" vastasi Mihail Averjanitsh. "Se on hurmaava kaupunki. Siellä minä olen viettänyt elämäni viisi onnellisinta vuotta!"
Andrei Jefimitshillä ei ollut tarpeeksi mielenlujuutta pysyäkseen päätöksessään, hän rohkaisi mielensä ja lähti Varsovaan. Sielläkään hän ei mennyt mihinkään huoneestaan, makasi vain sohvalla ja oli vihoissaan itselleen, ystävälleen ja palvelijoille, jotka itsepintaisesti kieltäytyivät ymmärtämästä venäjänkieltä, ja Mihail Averjanitsh, kuten tavallisesti, reippaana ja iloisena, kuljeskeli aamusta iltaan pitkin kaupunkia ja etsi vanhoja tuttaviaan. Usein hän oli poissa koko yön. Erään yön jälkeen, jonka hän oli viettänyt kuka ties missä, hän palasi varhain aamulla tavattoman kiihtyneessä mielentilassa, punaisena ja hiukset epäjärjestyksessä. Hän käveli hyvän aikaa nurkasta nurkkaan, murahdellen itsekseen jotakin, sitten hän pysähtyi ja sanoi:
"Kunnia ennen kaikkea!"
Käveltyään vielä hetkisen, hän tarttui käsin päähänsä ja lausui traagillisella äänensävyllä:
"Niin, kunnia ennen kaikkea! Olkoon kirottu se hetki, jolloin ensi kerran johtui mieleeni lähteä tähän Babyloniin! Rakas ystävä", sanoi hän, kääntyen tohtoriin, "halveksikaa minua: olen hävinnyt pelissä! Antakaa minulle viisisataa ruplaa!"
Andrei Jefimitsh otti esille viisisataa ruplaa ja antoi ne ystävälleen sanaakaan sanomatta. Tämä, yhä vielä tulipunaisena häpeästä ja kiukusta, lausui epäselvästi jonkin hyödyttömän valan, pani lakin päähänsä ja lähti. Palattuaan parin tunnin päästä hän heittäytyi nojatuoliin, huokasi äänekkäästi ja virkkoi:
"Kunnia on pelastettu! Ja nyt matkaan, ystäväni! En tahdo enää minuutiksikaan jäädä tähän kirottuun kaupunkiin. Roistot! Itävaltalaiset vakoojat!"
Kun ystävykset palasivat omaan kaupunkiinsa, oli jo marraskuu, ja kadut olivat paksun lumen peitossa. Andrei Jefimitshin viran oli ottanut tohtori Hobotov; hän asui vielä vanhassa asunnossaan odottaen, milloin Andrei Jefimitsh palaa ja tyhjentää sairaalarakennuksessa olevan huoneistonsa. Ruma nainen, jota hän sanoi keittäjättärekseen, asui jo eräässä kylkirakennuksessa.
Kaupungissa kerrottiin uusia sairaalajuoruja. Tiedettiin, että ruma nainen oli riitaantunut katsastusmiehen kanssa ja että tämä oli ryöminyt polvillaan hänen edessään, pyytäen anteeksi.
Andrei Jefimitshin oli ensi päivänä kaupunkiin tulonsa jälkeen etsittävä itselleen asunto.
"Rakas ystävä", sanoi postimestari hänelle ujosti, "suokaa anteeksi tungetteleva kysymys: millaiset varat teillä on?"
Andrei Jefimitsh laski vaieten rahansa ja vastasi:
"Kahdeksankymmentäkuusi ruplaa."
"En sitä kysynyt", huomautti Mihail Averjanitsh hämmentyneenä, ymmärtämättä tohtoria. "Kysyn, kuinka suuri on yleensä omaisuutenne?"
"Johan sanoin: kahdeksankymmentäkuusi ruplaa… Mitään muuta minulla ei ole."
Mihail Averjanitsh piti tohtoria rehellisenä ja jalona ihmisenä, mutta oli kuitenkin epäillyt hänellä olleen pääomaa, ainakin parikymmentä tuhatta. Nyt, kuullessaan, että Andrei Jefimitsh oli suorastaan keppikerjäläinen, ettei hänellä ollut varoja elämiseen, hän äkkiä purskahti itkemään ja syleili ystäväänsä.
XV.
Andrei Jefimitsh asui pienessä kolmi-ikkunaisessa talossa, jonka omisti Bielova-niminen vaimo. Siinä oli ainoastaan kolme huonetta, paitsi keittiötä. Niistä oli Andrei Jefimitsh vuokrannut kaksi, joiden ikkunat olivat kadulle päin, ja kolmannessa ynnä keittiössä asuivat Darjushka ja emäntä kolmen lapsensa kanssa. Emännän luo tuli toisinaan yöksi hänen rakastajansa, humalainen talonpoika, joka metelöi yöllä ja saattoi lapset ja Darjushkan kauhun valtaan. Kun hän tuli ja istuuduttuaan keittiöön alkoi vaatia viinaa, kävi kaikille olo tukalaksi, ja tohtori otti itkevät lapset sääliväisyydestä luokseen ja sijoitti heidät omaan huoneeseensa lattialle, tuntien siitä suurta tyydytystä.
Hän nousi tapansa mukaan kello kahdeksan ja juotuaan teensä istuutui lukemaan vanhoja kirjoja ja aikakauslehtiä. Uusien ostamiseen hänellä ei enää ollut rahaa. Sekö, että kirjat olivat vanhoja, vai kenties olosuhteiden muutos oli syynä, mutta hän ei enää voinut syventyä luettavaansa, ja se rasitti häntä, jottei olisi ollut joutilaana, alkoi hän laatia tarkkaa luetteloa kirjoistaan ja liimasi pieniä paperilippuja niiden selkiin, ja tämä koneellinen, puuhakas työ tuntui hänestä huvittavammalta kuin lukeminen. Yksitoikkoinen hääriminen nukutti jollakin käsittämättömällä tavalla hänen ajatuksensa, hän ei ajatellut mitään, ja aika kului nopeasti. Olipa hänestä hauska istua keittiössäkin kuorimassa Darjushkan kanssa perunoita tahi siivoamassa tattarisuurimoita. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän kävi kirkossa. Hän seisoi seinän vieressä, kuunnellen silmät ummessa laulua, ja ajatteli isäänsä, äitiään, yliopistoa, uskontoja; hänen mielensä oli levollinen, surullinen, ja poistuessaan kirkosta hän oli pahoillaan, että jumalanpalvelus päättyi niin pian.
Hän kävi kaksi kertaa sairaalassa, jutellakseen Ivan Dmitritshin kanssa. Mutta tämä oli kummallakin kerralla tavattoman kiihtynyt ja äreä; hän pyysi saada olla rauhassa, oli jo aikoja sitten kyllästynyt tyhjään laverteluun ja sanoi pyytävänsä kirotuilta, katalilta ihmisiltä vain yhtä palkintoa kaikista kärsimyksistään — koppivankeutta. Vai kiellettäisiinkö sekin häneltä? Kun Andrei Jefimitsh kummallakin kerralla lähtiessään sairaalasta toivotti hänelle hyvää yötä, niin hän vain karkeasti murahti:
"Painu hornaan!"
Eikä Andrei Jefimitsh tiennyt, menisikö vielä kolmannen kerran. Ja mennä halutti.
Ennen Andrei Jefimitsh päivällisen jälkeen käveli pitkin huoneitaan ja mietiskeli; nyt hän päivällisen ja iltateen välillä makasi sohvalla kasvot seinään päin ja antautui kaikenlaisten tyhjänpäiväisten ajatusten valtaan, joita ei mitenkään voinut karkoittaa. Häntä katkeroitti se, ettei hänelle oltu yli kaksikymmenvuotisen palveluksen jälkeen annettu eläkettä eikä edes lahjapalkkiota. Tosinhan hän ei ollut palvellut tunnollisesti, mutta eläkkeenhän saavat kaikki virkamiehet eroituksetta, olkoon tunnollisuuden laita niin tai näin. Onhan nykyaikainen oikeudenmukaisuus juuri sellaista, että virka-arvoilla, ritarimerkeillä ja eläkkeillä ei palkita siveellisiä ominaisuuksia ja kykyjä, vaan palvelus yleensä, olipa se ollut millainen hyvänsä. Miksi juuri hänen täytyisi olla ainoa poikkeus? Rahaa hänellä ei ollut kopeekkaakaan. Häntä hävetti kulkea kauppapuodin ohi ja katsoa emäntään. Oluesta hän oli jo velkaa kolmekymmentäkaksi ruplaa. Darjushka möi kaikessa hiljaisuudessa vanhoja vaatteita ja kirjoja ja valehteli emännälle, että tohtori pian saa paljon rahaa.
Hän oli suutuksissaan itselleen siitä, että oli tuhlannut matkakustannuksiinsa tuhannen ruplaa vanhoja säästöjä. Kuinka tarpeen se summa nyt olisikaan! Häntä suututti, etteivät ihmiset antaneet hänen olla rauhassa. Hobotov piti velvollisuutenaan käydä silloin tällöin tervehtimässä sairasta virkaveljeään. Hänessä oli kaikki Andrei Jefimitshille vastenmielistä: pulleat kasvot, epämiellyttävä, alentuva puhetapa, sana "virkaveli", pitkävartiset saappaat; epämiellyttävintä kaikesta oli se, että hän piti velvollisuutenaan koettaa parantaa Andrei Jefimitshiä ja luuli voivansa sen todella tehdäkin. Jokaisella käynnillään hän toi mukanaan pullon bromihappoista kalia ja rabarberipillereitä.
Mihail Averjanitsh niinikään piti velvollisuutenaan käydä tervehtimässä ystäväänsä ja hauskuttaa häntä. Hän tuli Andrei Jefimitshin luo joka kerta teeskennellyn hilpeänä, nauroi väkinäisesti ja vakuutteli, että tohtori tänään näyttää erinomaisen hyvinvoivalta ja alkaa, Jumalan kiitos, parantua, ja tästä saattoi päättää, että hän piti ystävänsä tilaa toivottomana. Hän ei vielä ollut maksanut Varsovassa lainaamiaan rahoja, ja häntä hävetti; hän oli jännittynyt ja senvuoksi koetti nauraa äänekkäämmin ja jutella mahdollisimman sukkelasti. Hänen kaskunsa ja juttunsa näyttivät loppumattomilta ja vaivasivat sekä Andrei Jefimitshiä että häntä itseään.
Hänen läsnäollessaan Andrei Jefimitsh tavallisesti makasi sohvalla, kasvot seinään päin, ja kuunteli hampaitaan kiristäen hänen juttujaan; hän tunsi sielunsa peittyvän vaahtokerroksen alle, ja vaahto tuntui Mihail Averjanitshin jokaisen käynnin jälkeen yhä kohoavan ja ikäänkuin tunkeutuvan kurkkuun.
Karkoittaakseen nuo joutavat tunteet hän koetti ajatella, että hänen itsensä, Hobotovin, Mihail Averjanitshin ja kaikkien muiden on ennemmin tahi myöhemmin hävittävä olemasta jättämättä pienintäkään jälkeä luontoon. Jos miljoonan vuoden päästä joku henki liitää avaruudessa maapallon ohi, ei se näe muuta kuin savea ja alastomia kallioita. Kaikki — kulttuurikin, siveyslaitkin — häviää eikä kasva edes takkiaisia. Mitäpä merkitseekään se, että täytyy hävetä kauppiaan edessä, taikka tuo mitätön Hobotov, Mihail Averjanitshin rasittava ystävyys? Kaikki se on vain joutavaa turhuutta.
Mutta sellaiset ajatukset eivät enää auttaneet. Tuskin hän ehti loihtia silmiinsä maapallon miljoonan vuoden päästä, kun jonkun alastoman kallion takaa ilmestyi Hobotov pitkävartisissa saappaissaan tahi väkinäisesti nauraa hohottava Mihail Averjanitsh, vieläpä kuului häveliäs mutinakin: "Sen varsovalaisen velan maksan näinä päivinä, ystäväni… Aivan varmasti."
XVI.
Kerran Mihail Averjanitsh tuli päivällisen jälkeen, kun Andrei Jefimitsh taas makasi sohvallaan. Silloin sattui Hobotovkin tulemaan samaan aikaan bromihappoisine kalineen. Andrei Jefimitsh nousi raskaasti, istuutui ja nojasi molemmin käsin sohvaan.
"Tänään, ystäväni", alkoi Mihail Averjanitsh, "teillä on paljon parempi väri kasvoissanne kuin eilen. Voimistutte päivä päivältä. Rautainen mies, totta totisesti!"
"Jo onkin aika parantua, virkaveli", sanoi Hobotov haukotellen. "Kai teitä itseännekin jo kyllästyttää tämän virren vetäminen."
"Ja parannummekin!" virkkoi Mihail Averjanitsh iloisesti. "Vielä vaikka sata vuotta eletään! Niinpä niin!"
"Ellei juuri sataa, niin parikymmentä vielä kestätte", lohdutti Hobotov. "Ei mitään huolen syytä, virkaveli… Kyllä te vielä näytätte…"
"Kyllä me vielä näytämme!" huudahti Mihail Averjanitsh nauraen ja läjäytti kämmenellään ystäväänsä polvelle. "Me vasta näytämme! Ensi kesänä, jos Jumala suo, painumme Kaukasiaan ja ratsastamme sen joka kolkan läpi — hop, hop, hop! Ja kun Kaukasiasta palaamme, niin emmeköhän vielä tanssi häitä!" Mihail Averjanitsh iski viekkaasti silmää. "Naitamme teidät, ystäväni… naitamme…"
Andrei Jefimitsh tunsi äkkiä, että hänelle kohosi kuohu kurkkuun; hänen sydämensä tykytti ankarasti.
"Tämä on typerää!" huudahti hän, nousten nopeasti ja mennen ikkunan luo. "Ettekö itse käsitä, että puhutte järjettömiä?"
Hän aikoi jatkaa leppeästi ja kohteliaasti, mutta puristi vastoin tahtoaankin kätensä nyrkkiin ja kohotti ne ilmaan.
"Jättäkää minut rauhaan", huusi hän oudolla äänellä, käyden tulipunaiseksi kasvoiltaan ja vapisten kauttaaltaan. "Ulos! Tiehenne molemmat!"
Mihail Averjanitsh ja Hobotov nousivat ja tuijottivat häneen aluksi ihmeissään, sitten peloissaan.
"Tiehenne molemmat!" huusi Andrei Jefimitsh. "Typerät ihmiset! Tylsät ihmiset! En kaipaa kenenkään ystävyyttä enkä sinun lääkkeitäsi, typerä ihminen! Järjettömät! Lurjukset!"
Hobotov ja Mihail Averjanitsh katsahtivat ällistyneinä toisiinsa, peräytyivät ovelle ja hävisivät eteiseen. Andrei Jefimitsh sieppasi pullon, jossa oli bromihappoista kalia, ja lennätti sen heidän jälkeensä; pullo sattui kynnykseen ja meni helähtäen sirpaleiksi.
"Painukaa hornan kattilaan!" karjui hän itkevällä äänellä, juosten eteiseen. "Hiiteen!"
Vieraiden mentyä Andrei Jefimitsh, vapisten kuin horkassa, heittäytyi sohvalle ja hoki:
"Typerät, järjettömät!"
Tyynnyttyään hän ennen kaikkea tuli ajatelleeksi, että Mihail Averjanitsh parkaa nyt varmaankin hirveästi hävettää, surettaa, ja että koko tuo äskeinen kohtaus oli jotakin kauheaa. Sellaista ei ollut milloinkaan ennen tapahtunut. Missä hänen järkensä oli ollut, missä tahdikkuus? Missä ymmärrys, filosofinen tyyneys?
Tohtori ei saanut koko yönä nukuttua häpeältä ja suuttumukselta itseään kohtaan, ja aamulla kello kymmenen tienoissa hän meni postitoimistoon ja pyysi postimestarilta anteeksi.
"Älkäämme muistelko menneitä asioita", vastasi heltynyt postimestari huoahtaen ja puristi lujasti hänen kättään. "Joka vanhoja mainitsee, siltä silmä puhki. Ljubavkin!" huusi hän äkkiä niin kovalla äänellä, että postinkantajat ja yleisö hätkähtivät. "Tuo tänne tuoli. Ja sinä siinä, odota!" karjaisi hän akalle, joka ojensi hänelle ristikon takaa kirjettä. "Etkö näe, ettei minulla ole aikaa? Älkäämme vanhoja muistelko", jatkoi hän lempeästi, kääntyen Andrei Jefimitshin puoleen. "Istukaa, tehkää niin hyvin, ystäväiseni."
Hän silitteli hetken aikaa vaieten polviaan ja sanoi sitten:
"Minun ei juolahtanut mieleenikään suuttua teihin. Ymmärränhän minä, ettei sairaudelle voi mitään. Teidän eilinen kohtauksenne säikähdytti meitä, ja me puhuimme senjälkeen kauan teistä. Rakas ystävä, miksi ette koeta todenteolla hoitaa itseänne? Kuinka voikin siten menetellä? Suokaa anteeksi ystävän avomielisyys", kuiskasi Mihail Averjanitsh, "te asutte tavattoman epäsuotuisissa oloissa: ahtaassa, epäsiistissä asunnossa vailla hoitoa, vailla varoja terveytenne hoitamiseen… Hyvä rakas ystävä, me rukoilemme kaikesta sydämestämme teitä, tohtori ja minä, seuratkaa neuvoamme: menkää sairaalaan! Siellä saatte terveellistä ravintoa, hoitoa, siellä teidät voidaan parantaa. Jevgeni Fjodoritsh, vaikkakin meidän kesken puhuen epähieno tavoiltaan, on taitava tehtävissään, ja häneen voi täydellisesti luottaa. Hän lupasi minulle ottaa teidät hoitoonsa."
Andrei Jefimitshiä liikuttivat postimestarin vilpitön osanotto ja kyynelet, jotka äkkiä tipahtivat tämän poskille.
"Kunnioitettu ystäväni, älkää uskoko!" kuiskasi hän, pannen käden sydämelleen. "Älkää uskoko heitä! Se on petosta! Koko tautini on siinä, että kahdenkymmenen vuoden aikana olen tavannut yhden ainoan järkevän ihmisen koko tässä kaupungissa, ja hänkin on mielipuoli. Minussa ei ole mitään tautia, olen vain joutunut noidutun piirin sisään, josta ei voi päästä pois. Minusta on kaikki yhdentekevää, olen valmis kaikkeen."
"Menkää sairaalaan, ystäväni."
"Yhdentekevää, vaikkapa hautaan."
"Luvatkaa, ystäväiseni, että kaikessa noudatatte Jevgeni Fjodoritshin neuvoja."
"No, olkoon, lupaan sen. Mutta toistan vieläkin, ystäväni, minä olen joutunut noiduttuun piiriin. Nyt kaikki, yksinpä ystävieni vilpitön osanottokin, pyrkii vain yhteen — tuhoamaan minut. Minä sorrun ja uskallan sen myöntää itselleni!"
"Rakas ystävä, kyllä te paranette."
"Miksi puhua sellaista?" sanoi Andrei Jefimitsh ärtyisesti. "Harva ihminen ei ole lopun lähestyessä kokenut samaa kuin minä nyt. Kun teille sanotaan, että teillä on jotakin sentapaista kuin pilaantuneet munuaiset tahi laajentunut sydän, ja te rupeatte parantelemaan itseänne, tahi kun sanotaan, että olette mielisairas tahi rikollinen, kun, sanalla sanoen, teihin äkkiä aletaan kiinnittää huomiota, niin tietäkää, että olette joutunut noiduttuun piiriin, josta ette enää pääse pois. Pyritte ulos, mutta sotkeudutte vain entistä pahemmin. Silloin ei auta muu kuin tyytyä kohtaloonne, sillä mitkään inhimilliset voimat eivät teitä enää pelasta. Siltä minusta tuntuu."
Sillä välin oli ristikon taakse kerääntynyt yleisöä. Ollakseen häiritsemättä Andrei Jefimitsh nousi ja jätti hyvästi postimestarille. Mihail Averjanitsh vaati häntä vielä kerran kunniasanallaan lupaamaan mennä sairaalaan ja saattoi häntä sitten ulko-ovelle.
Samana päivänä iltapuolella Andrei Jefimitshin luo tuli odottamatta Hobotov, yllään lyhyt turkki ja jalassa pitkävartiset saappaat, ja sanoi sellaisella äänensävyllä, kuin eilen ei olisi mitään tapahtunut:
"Tulen luoksenne asioissa, virkaveli. Ettekö tahdo tulla kanssani katsomaan erästä sairasta?"
Arvellen, että Hobotov tahtoi virkistyttää häntä kävelyllä tahi todenteolla antaa hänelle tilaisuuden ansaita jotakin, Andrei Jefimitsh pukeutui ja meni hänen kanssaan kadulle. Hän oli iloissaan voidessaan jollakin tavoin hyvittää eilisen hairahduksensa ja sopia ja kiitti sydämessään Hobotovia, joka ei puolella sanalla vihjaissut edellisen päivän tapauksiin ja nähtävästi tahtoi säästää häntä. Hänenlaiseltaan sivistymättömältä ihmiseltä oli vaikea odottaa niin suurta hienotunteisuutta.
"Missä teidän potilaanne on?" kysyi Andrei Jefimitsh.
"Sairaalassa. Minun on jo kauan tehnyt mieleni näyttää häntä teille…
Kerrassaan mielenkiintoinen tapaus."
He menivät sairaalan pihaan ja sivuuttaen päärakennuksen suuntasivat askelensa siihen kylkirakennukseen, jossa mielisairaat olivat. Ja koko ajan he jostakin syystä olivat vaiti. Heidän astuessaan eteiseen Nikita tapansa mukaan ponnahti pystyyn ryysyläjältä ja suoristausi.
"Eräällä potilaalla täällä on pahanlainen vika keuhkoissa", sanoi
Hobotov puoliääneen, astuessaan Andrei Jefimitshin kanssa sairastupaan.
"Odottakaahan täällä hetkinen, käyn noutamassa stetoskoopin. Tulen
kohta takaisin."
Ja niin hän meni.
XVII.
Alkoi jo hämärtää. Ivan Dmitritsh makasi vuoteellaan pää pieluksiin haudattuna; halvaantunut istui liikkumatta, itkien hiljaa ja liikutellen huuliaan. Paksu talonpoika ja entinen postinlajittelija nukkuivat. Oli hiljaista.
Andrei Jefimitsh istui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle ja odotti. Noin puoli tuntia kului ja Hohotovin sijasta tuli Nikita, tuoden kainalossaan mekon, alusvaatekerran ja parin tohveleita.
"Olkaa niin hyvä ja pukeutukaa, teidän jalosukuisuutenne", sanoi hän hiljaisella äänellä. "Tulkaa tänne päin, tässä on teidän vuoteenne", lisäksi hän, näyttäen tyhjää, nähtävästi äsken tuotua vuodetta. "Älkää huoliko, kyllä vielä parannutte, Herra suokoon."
Andrei Jefimitsh ymmärsi nyt kaikki. Meni sanaakaan sanomatta Nikitan osoittaman vuoteen luo ja istuutui sen reunalle; nähdessään Nikitan yhä odottavan hän riisuutui ihan alastomaksi, vaikka hävetti. Sitten hän pukeutui sairaalavaatteisiin; alushousut olivat liian lyhyet, paita oli pitkä, ja mekko haiskahti savustetulta kalalta.
"Kyllä parannutte, jos Herra suo", toisti Nikita.
Hän keräsi Andrei Jefimitshin vaatteet kainaloonsa ja poistui, sulkien oven jälkeensä.
Yhdentekevää… — ajatteli Andrei Jefimitsh, kietoutuen häpeillen mekkoonsa ja tuntien olevansa vangin näköinen nykyisessä puvussaan. — Yhdentekevää… yhdentekevää, olipa ylläni hännystakki tahi virkapuku tahi tämä mekko…
Mutta kello? Entä muistikirja, joka oli povitaskussa? Ja savukkeet? Mihin Nikita oli vienyt hänen vaatteensa? Mitäpä niistä, eihän hänen enää koko lopun elämänsä aikana tarvitsisi käyttää housuja, liivejä tai saappaita. Ensi aluksi tuo kaikki tuntui omituiselta, suorastaan käsittämättömältä. Andrei Jefimitsh oli yhä vielä varma siitä, ettei Bielovan talolla ja kuudennella osastolla ollut minkäänlaista eroa, että koko maailman meno oli joutavaa ja tyhjää hosumista, mutta sittenkin hänen kätensä vapisivat, jaloissa oli kylmiä väreitä, ja hänestä tuntui ilkeältä se ajatus, että pian Ivan Dmitritsh herää ja näkee hänenkin olevan puetun sairaalamekkoon. Hän nousi, käveli pitkin huonetta ja istuutui taas.
Hän istui puoli tuntia, jopa tunninkin, ja aika tuntui tuskallisen pitkältä; oliko tosiaan mahdollista elää täällä päiviä, viikkoja, jopa vuosia, kuten nuo ihmiset? Hän istui, käveli, istuutui uudelleen; astui ikkunan ääreen ja katseli ulos ja taas käveli nurkasta nurkkaan. Mutta sitten? Eikö muuta kuin yhä vain istua kuin puujumala ja ajatella? Ei, se ei sentään liene mahdollista!
Andrei Jefimitsh heittäytyi makuulle, mutta nousi heti uudestaan ja pyyhki otsalta kylmää hikeä hihallaan ja tunsi, että hänen kasvoihinsa oli tullut savustetun kalan haju. Hän alkoi taas kävellä.
"Tässä on tapahtunut jokin väärinkäsitys", murahteli hän itsekseen, levittäen kätensä neuvottoman näköisenä. "Minun täytyy selittää, tämä on väärinkäsitys…"
Nyt Ivan Dmitritsh heräsi. Nousi istumaan ja nojasi kasvojaan nyrkkeihinsä. Sylkäisi. Katsahti sitten laiskasti tohtoriin eikä aluksi näyttänyt käsittävän mitään, mutta pian hänen unisille kasvoilleen levisi ilkeä ja pilkallinen ilme.
"Ahaa, ystäväiseni, teidätkin on tuotu tänne!" huudahti hän nukkumisesta vielä käheällä äänellä, siristäen toista silmäänsä. "Erittäin ilahduttavaa! Ennen te imitte verta muista, nyt teistä itsestänne imetään. Mainiota!"
"Tässä lienee jokin väärinkäsitys…" virkkoi Andrei Jefimitsh, pelästyen Ivan Dmitritshin ääntä, kohautti olkapäitään ja toisti: "Jokin väärinkäsitys…"
Ivan Dmitritsh sylkäisi taas ja laskeutui pitkäkseen.
"Kirottu elämä!" murahti hän. "Ja sehän tässä on katkeraa ja suututtavaa, ettei tämä elämä pääty kärsimysten palkitsemiseen, hyveen riemuvoittoon, kuten oopperoissa, vaan kuolemaan; rengit tulevat ja raahaavat raadon käsistä ja jaloista kellariin. Uh! Mutta mitäpä siitä… Saammehan sitten tulevassa elämässä iloita… Minäpä laskeudun sieltä haamuna tänne ja pelottelen näitä roistoja. Pelotan harmaapäisiksi."
Moiseika palasi saalistusretkeltään ja tohtorin nähdessään ojensi kätensä:
"Anna kopeekka!"
XVIII.
Andrei Jefimitsh meni taas ikkunan luo ja katseli ulos. Oli jo pimeä. Oikealla kohosi kylmä, punainen kuu taivaanrannalle. Lähellä sairaalan aitaa, korkeintaan sadan sylen päässä siitä, näkyi korkea, valkoinen rakennus, jota ympäröi kivimuuri. Se oli vankila.
— Siinäpä nyt näet todellisuuden! — ajatteli Andrei Jefimitsh, ja häntä kammotti.
Kaikki häntä kauhisti, kuu, vankila, aidan harjalla törröttävät naulat, luujauhotehtaan kaukainen loimu. Hän kääntyi ja näki miehen, jonka rintaa koristivat välkkyvät tähdet ja ritarimerkit ja joka hymyili ja iski viekkaasti silmää. Sekin häntä kammotti.
Andrei Jefimitsh koetti vakuuttaa itselleen, ettei kuussa eikä vankilassa ole mitään erikoista, että tervejärkisetkin ihmiset pitävät ritarimerkkejä ja että kaikki ajan tullen lahoaa ja maatuu, mutta äkkiä hänet valtasi epätoivo. Hän tarttui molemmin käsin ikkunan edessä olevaan ristikkoon ja ravisti sitä voimainsa takaa. Vahva ristikko ei taipunut.
Sitten hän, hälventääkseen kauhuntunnettaan, poistui ikkunan luota ja istuutui Ivan Dmitritshin vuoteen reunalle.
"Mieleni on masentunut, ystäväiseni", mutisi hän vavisten ja pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan. "Masentunut…"
"Ruvetkaa filosofoimaan", vastasi Ivan Dmitritsh pilkallisesti.
"Hyvä Jumala, hyvä Jumala… Niinpä niin… Tehän muistaakseni väititte, että Venäjällä ei ole filosofiaa, mutta sittenkin filosofoivat kaikki, pienimmätkin. Mutta ei pienten filosofoiminen vahingoita ketään", jatkoi Andrei Jefimitsh sellaisella äänellä kuin olisi ollut valmis itkemään. "Miksi tuo vahingoniloinen hymy, ystäväni? Ja miksi pieneläjät eivät filosofoisi, kun heidän elämänsä on epätyydyttävä? Onko se laitaa, että älykkäällä, sivistyneellä, vapautta rakastavalla miehellä, Jumalan kuvalla ei ole muuta neuvoa kuin mennä lääkäriksi likaiseen, tyhmään kaupunkirähjään ja viettää koko elämänsä lääkerasioiden, iilimatojen ja sinappilaastarien parissa! Puoskaroimista, alhaisuutta, typeryyttä! Hyvä Jumala!"
"Puhutte järjettömyyksiä. Jos lääkärintoimi oli teille vastenmielinen, niin olisittehan voinut ruveta vaikka ministeriksi."
"Minnekään en olisi päässyt. Heikkoja me olemme, ystäväiseni… Olin välinpitämätön, järkeilin kylmästi ja terveesti, eikä elämän tarvinnut kuin hiukan tuntuvammin töytäistä minua, kun jo masennuin kokonaan… tarmoa puuttuu… Heikkoja me olemme, heikkoja ja vaivaisia… Te myöskin, ystäväni. Te olette älykäs, jaloluontoinen, imitte jo äitinne rinnoista jaloja aatteita, mutta tuskin jouduitte elämään, kun jo väsyitte ja sairastuitte… Heikkoja, heikkoja!"
Pelon ja katkeruuden tunteen lisäksi alkoi Andrei Jefimitshiä illan tultua vaivata itsepintaisesti vielä jokin muukin. Lopuksi hän ymmärsi kaipaavansa tupakkaa ja olutta.
"Poistun hetkiseksi, ystäväni", sanoi hän. "Käyn sanomassa, että toisivat valoa… En voi olla näin pimeässä… en kestä…"
Andrei Jefimitsh meni ovelle ja avasi sen, mutta Nikita hypähti heti hänen eteensä sulkien häneltä tien.
"Minne nyt! Ei saa mennä minnekään, ei saa!" sanoi hän. "On jo aika mennä levolle!"
"Minä vain hetkeksi, kävelen hiukan pihalla", selitti Andrei Jefimitsh hätäisesti.
"Ei, ei, se ei ole sallittua. Kyllähän itse tiedätte."
Nikita lennätti oven kiinni ja asettui sitä vastaan selin.
"Kenelle siitä on haittaa, jos menen ulos?" kysyi Andrei Jefimitsh kohauttaen olkapäitään. "En ymmärrä sitä. Nikita, minun täytyy päästä ulos!" sanoi hän vapisevalla äänellä. "Minun täytyy!"
"Älkää panko toimeen epäjärjestystä, se ei käy laatuun!" sanoi Nikita ankarasti.
"Mitä pirua tämä tietää!" huusi Ivan Dmitritsh ja hypähti vuoteestaan. "Mitä oikeutta hänellä on estää teitä menemästä? Millä oikeudella he meitä täällä pitävät? Laissahan sanotaan selvästi, ettei keneltäkään voida riistää vapautta ilman oikeuden tuomiota! Tämä on väkivaltaa! Mielivaltaa!"
"Tietysti mielivaltaa!" huusi Andrei Jefimitsh, jota Ivan Dmitritshin sanat rohkaisivat. "Minun täytyy päästä ulos, täytyy! Hänellä ei ole oikeutta estää! Avaa ovi, etkö kuule!"
"Kuuletko, typerä elukka?" huusi Ivan Dmitritsh takoen ovea nyrkeillään, "Avaa ovi, tahi särjen sen. Peto!"
"Avaa!" kirkui Andrei Jefimitsh, vavisten koko ruumiiltaan. "Minä käsken!"
"Sano vielä jotakin!" vastasi Nikita oven takaa. "Sano vielä!"
"Mene edes kutsumaan Jevgeni Fjodoritsh tänne! Sano, että minä pyydän häntä tulemaan… hetkeksi vain!"
"Huomenna hän tulee kutsumattakin."
"Ei koskaan meitä päästetä täältä!" jatkoi Ivan Dmitritsh. "Meidät mädätetään tänne! Hyvä Jumala, onko todella mahdollista, ettei toisessa maailmassa ole helvettiä ja että nämä roistot saavat tekonsa anteeksi? Missä on oikeus? Avaa ovi, heittiö, minä tukehdun!" huusi hän käheästi ja syöksyi ovea vastaan. "Lyön pääni murskaksi! Murhaajat!"
Nikita avasi äkkiä oven, työnsi molemmin käsin ja polvellaan Andrei Jefimitshiä taaksepäin, heilautti kättään ja iski häntä kasvoihin nyrkillään. Andrei Jefimitshistä tuntui, että valtava, suolainen aalto peitti hänet päätä myöten ja lennätti vuoteelle; hän tunsi todella suolan makua suussaan: hampaista luultavasti vuoti verta. Hän huitoi käsillään, ikäänkuin koettaen uida pinnalle, kävi kiinni jonkun vuoteeseen ja tunsi samalla, että Nikita löi häntä kahdesti selkään.
Ivan Dmitritsh päästi kovan huudon. Luultavasti häntäkin piestiin.
Sitten oli kaikki hiljaista. Kuu valoi kalpeaa valoaan ikkunaristikkojen lävitse, niin että lattialle tuli verkkomainen varjo. Andrei Jefimitshiä kauhistutti; hän laskeutui makuulle, pidätti hengitystään ja odotti tuskan vallassa, että Nikita vieläkin lyö häntä. Hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi työntänyt sirpin hänen ruumiiseensa ja kiertänyt sitä useita kertoja hänen rinnassaan ja vatsassaan. Hän puri pielustaan ja kiristeli hampaitaan kivusta, ja äkkiä hänen aivoissaan kaiken sekasorron keskeltä välähti selvänä kauhea, sietämätön ajatus, että juuri samanlaista tuskaa oli vuosikausia, päivästä päivään, täytynyt kokea noiden ihmisten, jotka nyt kuunvalossa näyttivät mustilta varjoilta. Kuinka oli mahdollista, ettei hän kahdenkymmenen vuoden aikana ollut sitä tiennyt eikä tahtonut tietää? Hän ei käsittänyt kipua, eikä siis ollut syyllinen, mutta omatunto, yhtä myöntymätön ja julma kuin Nikita, ahdisti häntä ja sai kylmät väreet kulkemaan pitkin koko ruumista, kiireestä kantapäihin. Hän ponnahti pystyyn, koetti huutaa voimainsa takaa ja juosta, mennä tappamaan Nikitan, sitten Hobotovin, katsastusmiehen ja välskärin, lopuksi itsensä, mutta rinnasta ei kohonnut ainoatakaan ääntä, eivätkä jalat totelleet; hän oli vähällä tukehtua, repi rinnan kohdalta auki mekon ja paidan ja kaatui tajuttomana vuoteelleen.