Produced by Matti Järvinen, Tuija Lindholm and PG

Distributed Proofreaders.

KUULUISIA NAISIA.

Kirjoittanut

fil. toht. Ellen Fries.

Suomennos.

Ensimmäisen kerran julkaistu vuonna 1901.

Maria Teresia.

Vuonna 1740 lokakuun 20 p:nä nukkui keisari Kaarlo VI, vanhan kuuluisan Habsburgin suvun viimeinen miespuolinen jäsen, kuoleman uneen. Keisari oli ainoastaan viidenkymmenen viiden vuoden vanha, hänellä oli ollut hyvä terveys ja hän oli viettänyt säännöllistä elämää, jotenka kuolema tuli odottamatta ja herätti yleistä hämmästystä. Itävallan sisälliset ja ulkonaiset olosuhteet olivat siksi epävarmat, että hallitsijan muutos helposti saattoi aikaansaada arveluttavia selkkauksia, ja se vaara oli tarjona, että niin monen eri kansakunnan muodostama valtakunta hajoaisi Habsburgin suvun sammuessa miespuolelta. Tätä tapausta välttääkseen oli Kaarlo VI jo huhtikuussa v. 1713 julkaissut n. k. *pragmatisen sanktionin*, joka valtakunnan perustuslakina osaksi vahvisti keisarikunnan jakamattomuuden, osaksi oikeutti perinnöllisyyden siirtymisen naispuolelle miehisen sammuttua, jolloin perintöoikeus ensi kädessä oli joutuva keisarin omille, toisessa hänen veli vainajansa keisari Josefin tyttärille. Sen nojalla oli keisarin ulkopolitiikka, hänen ainoan poikansa kuoltua 1716, yksinomaan tähdännyt hänen vanhimman tyttärensä Maria Teresian perintöoikeuden turvaamista, eikä hän ollut pelännyt uhrauksia tätä päämaalia saavuttaakseen. Euroopan vallat olivatkin tunnustaneet pragmatisen sanktionin, mutta varovaisen valtiomiehen olisi pitänyt käsittää, että nämä vallat tunnustaisivat Maria Teresian perintöoikeuden ainoastaan niin kauvan, kuin pakko vaati tahi heidän oma etunsa sen salli. Pysyväisesti turvatakseen pragmatisen sanktionin olisi Kaarlo VI:nnen pitänyt seurata sotapäällikkönsä Savoyin Eugenin viisasta neuvoa, järjestää vankka puolustuslaitos. Mutta sen sijaan oli tämä kokonaan laiminlyöty, ja viimeinen Turkin sota oli vielä puolestaan heikontanut valtakunnan sotavoimia. Monet kenraalit olivat siitä pitäen vankeudessa, sotajoukko ei ollut läheskään täysilukuinen ja oli hajallaan laajassa valtakunnassa, se oli puutteellisesti varustettu, ja linnoitukset olivat rappeutuneet. Ei ollut mahdollista kiireisesti pestata joukkoja, sillä rahasto, jota ei oltu ajanmukaisesti hoidettu, oli tyhjä, vaikka kansa huokasi raskaan ja epätasaisen verokuorman alla. Tyytymättömyys olikin yleinen alemmissa kansankerroksissa, ja mitä aatelistoon tuli, oli se masentunut tahi välinpitämätön valtakunnan kohtalosta. Pelättiinpä Unkarin nousevan kapinaankin. Neuvoskunnassa istui epäröiviä ja saamattomia seitsenkymmenvuotiaita. Yleinen mielipide arveli, että riitojen välttämiseksi oli yhtä hyvä ottaa hallitsijaksi baijerilainen kuuriprinssi kuin habsburgilainen arkkiherttuatar.

Valtiopursi oli siis puutteellinen ja vaarojen ympäröimä, kun sen peräsimeen tarttui kaksikymmentäneljä-vuotias kokematon nainen.

Mutta Maria Teresia käsitti asemansa hankaluudet, ja eräs sen aikuinen arvostelija lausuu, että jos olisi ollut valittava maailman kaikkien naisten parista, olisi pitänyt valita juuri hänet.

Maria Teresia oli harvinaisen lahjakas: terävä arvostelukyky, hyvä muisti ja taito lausua mielipiteensä selvästi ja varmasti. Tähän liittyi vielä hurskas usko Jumalaan, syvä lain- ja oikeudentunto, voimakas, vallitseva tahto, luja luottamus vaatimustensa oikeudenmukaisuuteen, lämmin halu ylläpitää sukunsa kunniaa ja tehdä alamaisensa onnellisiksi. Maria Teresia oli yhtä rikaslahjainen sydämen kuin ymmärryksen puolesta. Hän oli todellinen persoonallisuus.

Hänen ulkomuotonsakin oli omiaan herättämään mieltymystä. Hän oli kookas, käynti keveä, kaunis vartalo, tumman siniset silmät, vaaleat hiukset, miellyttävä suu ja häikäisevän valkeat hampaat.

Nuoren kuningattaren taipumukset hallitustoimiin olivat kuitenkin vielä koettelematta. Hän oli kyllin viisas valittaen tunnustamaan sen ja huolimatta vallanhimoisesta luonteestaan alistumaan kokeneiden miesten johdettavaksi, kunnes hän tunsi voimiensa ja taitonsa kasvaneen vastaamaan niitä tärkeitä toimia, jotka oli uskottu hänen käsiinsä. On omituista, ettei hänen isänsä, joka oli uhrannut niin paljon turvatakseen hänelle kruunun, ollut häntä kasvattanut kykeneväksi sitä kruunua kantamaan. Muissa suhteissa ei hänen kasvatustaan nähtävästi oltu laiminlyöty, joskohta hänen lapsuutensa on meille jotenkin tuntematon. Tiedetään ainoastaan että hän valtaistuimelle noustessaan puhui ja kirjoitti saksaa ja ranskaa hyvin, ja että hän myöskin taisi latinaa, espanjankieltä ja itaaliankieltä.

Mutta jos Kaarlo keisari oli laiminlyönyt kasvattaa tytärtään hallitsijaksi, oli hän sitävastoin varhain ajatellut puolison hankkimista hänelle tueksi. Hän oli suunnannut ajatuksensa Lothringin sukuun ja siellä Frans Stefaniin, suuren sotapäällikön Lothringin Kaarlon jälkeläiseen, joka päällikkö oli taistellut keisarin isän lippujen alla. Jo v. 1723 saapui Frans Stefan Wieniin kasvatettavaksi itävaltalaisten prinssien tavoin. Maria Teresia, joka oli syntynyt 13 p. toukok. 1717, oli siis silloin vain kuuden vuoden vanha. Lothringilainen prinssi oli iloinen, avomielinen ja vilkas viisitoistavuotias poika. Vasta 1729, isänsä kuoltua palasi Frans Stefan Lothringiin. Pian sen jälkeen ilmaantui kaikenlaisia esteitä aijotulle avioliitolle, jota suuri puolue Itävallassa ei koskaan ollut hyväksynyt. Espanjalaisia tahi baijerilaisia prinssejä pidettiin sopivampina. Mutta keisari tahtoi vävykseen Frans Stefanin eikä ketään muuta. Vuonna 1732 tuli Frans Stefan uudelleen Wieniin. Maria Teresia oli silloin täysikasvuinen, ja hänen ja herttuan välillä syntyi tosi tunne. »Arkkiherttuattaren voimakkaasta luonteesta huolimatta», kirjoittaa Englannin lähettiläs, »ovat hänen tunteensa hellät Lothringin herttuaa kohtaan. Yöllä näkee hän hänestä unta, ja päivällä puhuu hän hovineitsyensä kanssa ainoastaan herttuasta, joten on luultavaa, ettei hän koskaan tule unohtamaan sitä miestä, jonka hän luulee olevan syntymästä hänelle määrätyn.»

Kuitenkin näytti lähinnä seuraavaan aikaan siltä, kuin heidän tiensä eroaisivat. Ranska vaati nimittäin, hyväksyäkseen pragmatisen sanktionin, että herttua luopuisi valtakunnastaan, kun saisi korvaukseksi Toskanan sitä hallitsevan Medici-suvun sammuttua. Keisari Kaarlo VI näki parhaaksi puoltaa Ranskan vaatimusta. Frans Stefan epäröi. Hän oli kiintynyt perittyyn maahansa, mutta: »joko Lothringi tahi arkkiherttuatar», kuului kova vaali. Tarkan harkinnan jälkeen valitsi Frans Stefan arkkiherttuattaren, ja ainoa helpotus, mikä hänelle suotiin, oli se, että vaikea luopuminen lykättiin tapahtuvaksi häitten jälkeen, jotka vietettiin helmik. 12 p:nä 1736. Seuraavana vuonna sai Frans Stefan Toskanan suurherttuakunnan haltuunsa ja oleskeli siellä jonkun aikaa nuoren puolisonsa kanssa. Keisari Kaarlo VI aikoi nähtävästi ajan tullen toimittaa vävynsä Rooman kuninkaaksi vahvistaakseen siten hänen ja tyttärensä asemaa Saksassa, mutta hän tahtoi ensin odottaa tyttärenpojan syntymistä. Hänelle ei kuitenkaan suotu sitä iloa, sillä Maria Teresian kolme vanhinta lasta olivat tyttöjä. Kun siis kova isku kohtasi, keisarin kuolema, oli Frans Stefan vain muukalainen Itävallassa ja sai semmoisena osakseen epäluuloa. Hänellä oli kuitenkin puolisoonsa verraten suurta kokemusta valtioasioissa, häneltä ei puuttunut ymmärrystä ja hänen olentonsa oli miellyttävä, joten hän vieraasta sukuperästään huolimatta saattoi olla kuningattarelle tukena hänen vaarallisessa asemassaan.

Maria Teresia ei hukannut hetkeäkään pyrkiessään oikeuksiensa saavuttamiseen. Samana päivänä, jona hänen isänsä kuoli, puhutteli hän neuvoskuntaa, tosin kyyneleitä vuodattaen, mutta vapaasti ja hyvin. Hän antoi heti nimittää itseään Unkarin ja Böhmin kuningattareksi sekä Itävallan arkkiherttuattareksi, ja esiintyi heti sillä vallalla, joka hänelle semmoisena tuli. Kaikki hallitsijanmuutoksessa välttämättömät muodollisuudet toimitettiin nopeudella, johon siihen aikaan ei oltu totuttu, kaikkein vähiten Itävallassa. Päättäväisyydellään herätti hän rohkeutta neuvosherroissaan. Harmaapäiset valtiomiehet ottivat hänet kuitenkin vastaan jonkunmoisella säälivällä itsetietoisuudella, ja hän puolestaan tunsi itsensä aluksi liian kokemattomaksi ollakseen myöntymättä heidän mielipiteisiinsä ja toivomuksiinsa. Ainoastaan yhdessä kohden uskalsi hän heitä kohtaan osoittaa kunnioitusta herättävää lujuutta, nimittäin, kun hänen perintöoikeutensa tuli kysymykseen. Ja juuri tässä kohden tarvittiin sillä hetkellä lujuutta.

Maria Teresia, jolla nähtävästi oli suuret ajatukset puolisonsa kyvystä, koetti heti hallitukseen ryhdyttyään toimittaa hänelle apuhallitsijan arvon. Maria Teresia toivoi myöskin siten helpommin saavansa puolisonsa valituksi Rooman keisariksi. Mutta tätä hanketta kohtasi kova vastustus sekä omassa maassa että sen ulkopuolella. Oltiin sitä mieltä, että se oli ristiriidassa pragmatisen sanktionin kanssa, että sitä oli mahdoton toteuttaa Unkarissa ja että suhde moneen ulkovaltaan sen kautta kävisi entistä kireämmäksi. Maria Teresia ei kuitenkaan taipunut vastustuksen vuoksi luopumaan päätöksestään ja hänen onnistuikin valituttaa Frans Stefan apuhallitsijaksi. Tässä tilaisuudessa selitti Maria Teresia julkisesti, ettei hän siten suinkaan luopunut oikeuksistaan, vaan ainoastaan luovutti osan hallitustoimista puolisolleen. Harvoin on riidelty niin paljon asiasta, jolla tuli olemaan niin vähän käytännöllistä merkitystä. Frans Stefanin vaikutusvalta hallitusasioihin väheni sen mukaan, kuin kuningatar alkoi huomata oman kykynsä niiden päättämiseen, ja ainoastaan taloudellisten asiain johto jäi pysyväisesti puolison haltuun. Frans Stefan vetäytyi mielellään pois. Hänen monien hyvien ominaisuuksiensa ohessa huomaa hänessä jonkinmoista velttoutta, joka vuosien kuluessa lisääntyi.

Ensi viikkoina isänsä kuoleman jälkeen onnistui Maria Teresian monien toimenpiteiden kautta voittaa kansan suosio Wienissä ja sen ympäristöllä. Ken vain tahtoi, sai tulla hänen puheilleen ja kaikille oli hän ystävällinen ja hyvä. Kun hän maaliskuulla 1741 sai pojan ja perillisen, joutui hän yhä enemmän kansan suosioon. Ennen pitkää oli hänen onnistunut karkoittaa sekä ylhäisten että alhaisten epäluulo ja synnyttää se rakkaus, jota hän sitten neljäkymmenvuotisen hallituskautensa aikana osasi vireillä pitää. Hän tulikin tarvitsemaan alamaistensa luottamusta ja uskollisuutta enemmän kuin moni muu uusi hallitsija, voidakseen poistaa vanhoja epäkohtia ja varsinkin voidakseen kestää ne tuhannet vaikeudet, jotka piakkoin hänen valtaistuintaan piirittivät. Valtiollinen taivas synkkeni synkkenemistään, valtiopursi ruskahteli joka liitoksestaan, ja ainoastaan levollinen perämies, jonka usko oli luja, taisi kaikkia rohkaista ja ohjata purren onnellisesti uhkaavien hyrskyjen halki.

Maria Teresian suhde ulkovaltoihin vaati tietysti ensi sijassa hänen huomiotaan, kun valta-istuimelle nousemisen tärkeimmät muodollisuudet oli suoritettu. Tunnustaisiko Eurooppa pragmatisen sanktionin, toisin sanoen hänen perintöoikeutensa? Se oli suuri kysymys. Baijeri ei sitä tunnustanut, se kävi heti selville, vaan puolusti omia etuoikeuksiaan erään keisari Ferdinand I:sen vanhan testamentin nojalla. Sen lähettiläs Wienissä, kreivi Perusa, esitteli salaisessa neuvoskunnassa herransa vaatimukset. Mutta hän sai omin silmin monen läsnäollessa nähdä testamentin ja lukea, että siinä sanottiin Baijerin perintöoikeuden astuvan voimaan vasta silloin, kun Habsburgin suvun kaikki lailliset perilliset olivat kuolleet, eikä siis miespuoliset, kuten hän oli väittänyt. Tästä huolimatta syntyi kynäsota Baijerin kanssa. Englanti, Italia, Alankomaat, Venäjä, Saksi tunnustivat vähitellen Maria Teresian perintöoikeuden. Preussin uudelta kuninkaalta Fredrik II:selta tuli Maria Teresialle ystävällinen kirjoitus, jossa kuningas yksityisesti tunnusti hänen perintöoikeutensa. Hänelle kerrottiin siinä myöskin ettei hänellä ollut odotettavissa mitään hyvää Espanjalta ja Ranskalta.

Edellinen valta osottikin heti rehellisesti vihollisen kantansa, sanoi vaativansa koko keisarikuntaa, vaikka oikeastaan vain levoton kuningatar Elisabet halusi maata nuorimmalle pojalleen. Ranska viivytteli selitystään. Siellä hallitseva yhdeksänkymmenvuotias kardinali Fleury kirjoitti ystävällisen kirjeen. Hän olisi todella tahtonut säilyttää rauhan politiikkaa, jota hän aina oli kannattanut, mutta hänen valtansa oli heikkonemassa, ja oli olemassa mahtava sotapuolue, jota johti marsalkka Belleisle, ja sen mielestä tuli käyttää hyväkseen Itävallan satunnaista heikkoutta ja paloitella vanha vihollinen. Kun Belleisle sitten lähetettiin Saksaan ja hän esiintyi ylvästellen Saksan säätyjen edessä Frankfurt am Mainissa, rupesi Itävallan hovi aavistamaan, mitä sillä siltä taholta oli odotettavissa, ja katui hetkeäkään uskoneensa Ranskan rauhan ajatuksia.

Mutta Maria Teresiaa odotti paljoa suurempi pettymys kuin Ranskan vihollisuus. Wieniin saapui tieto, että Fredrik II ilman sodanjulistusta oli tunkeutunut puolustusväkeä vailla olevaan Schlesiaan joulukuulla 1740, että hän siellä oli levittänyt kirjelmää, joka käski kansaa pysymään pelotta, koska muka hän ja Unkarin kuningatar jo olivat hyvissä väleissä ja neuvottelivat keskenään. Tämä sanoma teki Maria Teresian rehelliseen luonteeseen haihtumattoman vaikutuksen. Hän oli luottanut Fredrikin ystävyyden vakuutuksiin, ja hän oli luullut Fredrikin olevan kiitollisuuden velassa siitä avusta, jota hän perintöprinssinä oli saanut Wienistä riidellessään isänsä kanssa. Mutta nyt Fredrik miehitti hänen turvattoman maakuntansa ja yllytti Euroopan vallat sotaan.

Hänen lähettiläänsä Wienissä, Gotter, esiintyi mitä suurimmalla julkeudella ja rohkeni pyytää Schlesiaa korvaukseksi siitä, että Fredrik kannattaisi Maria Teresian perintöoikeutta. Tämä ei aluksi tahtonut edes nähdä lähettilästä, mutta hänen täytyi vihdoin neuvotella. Hänen neuvosherransa arvelivat, ettei voinut maksaa kyllin suurta hintaa Fredrikin arvokkaasta ystävyydestä. Ainoastaan v. Bartenstein oli sitä mieltä, ettei Maria Teresia saisi näyttää heikkoutta.

Tämä mies oli alhaista sukua ja oli oikeastaan vain salaneuvoston pöytäkirjuri. Koska hän oli ollut Frans Stefanin vastustajia, oli hän otaksunut menettävänsä asemansa hallitsijanmuutoksen tapahtuessa, mutta sen sijaan hänen onnistuikin edellä kaikkia muita voittaa kuningattaren täydellinen luottamus suuren työkykynsä, syvällisten historian tietojensa ja valtiotaitonsa vuoksi sekä sillä, että hän koetti kehoittaa kuningatarta itsetoimintaan, jota vastoin muut virkamiehet varsin selvään osoittivat tahtovansa johtaa häntä. Maria Teresia muisteli aina kiitollisuudella tätä puolta v. Bartensteinin luonteessa. Hänen lujuutensa Fredrik II:sen vaatimuksiin nähden oli täysin sopusoinnussa Maria Teresian oman ylpeän, habsburgilaisen näkökannan kanssa. Viimeiseen asti oli perittyä maa-alaa puolustettava. Maria Teresia pysyi päätöksessään olla luovuttamatta Schlesiaa. Mahdollisesti olisi hän suostunut luopumaan Alankomaista, mutta ainoastaan eräillä rajoittavilla ehdoilla.

Mutta Fredrik olikin vain odottanut Maria Teresian kieltävää vastausta lähestyäkseen Ranskaa. Toukokuulla 1741 solmittiin sitä paitsi liitto Nymphenburgissa Ranskan, Espanjan ja Baijerin kesken, vaikkakin Maria Teresia oli osoittanut suurta myötätuntoisuutta viimemainittua valtaa kohtaan. Hän oli personallisesti neuvotellut Baijerin prinssin Kaarlo Albertin anopin kanssa ja oli luvannut prinssille Alankomaat ja osia Italiasta, mutta kaikki myönnytykset olivat turhat.

Englannin lähettiläs Wienissä, Robertson, koetti taivuttaa Maria Teresiaa rauhantekoon Preussin kanssa, mutta kuningatar ei tahtonut kuunnella hänen ehdotustaan. Hän epäili Fredrik II:sta siksi paljon ja arveli, että jos hän tänään pyysi Schlesiaa, voisi hän huomenna pyytää myöskin Böhmiä. Frans Stefankaan ei uskaltanut kosketella sitä kieltä.

Sotaa siis ei voinut välttää. Fredrikin esimerkkiä noudattaen tarttuivat pian Baijeri ja Ranskakin aseisiin. Ranskalais-baijerilainen sotajoukko Kaarlo Albertin johtamana hyökkäsi Passauhun heinäkuun 21 p:nä 1741 ja valloitti myöskin Linzin. Maria Teresian asema oli nyt sellainen, että hän oli mielestään pakoitettu tarjoamaan Fredrikille osaa Schlesiasta, mutta Fredrik hylkäsi tarjoumuksen ja yhtyi Nymphenburgin liittoon syyskuulla 1741.

Nyt olivat hyvät neuvot kalliit. Muutamia vapaajoukkoja oli järjestetty ja kaikkiin mahdollisiin puolustusvarustuksiin ryhdytty. Saksalaisilta alueilta ei kuitenkaan voinut toivoa paljoa apua, elleivät unkarilaisetkin suostuneet osaa ottamaan. Eräs unkarilainen isänmaanystävä ja uskollinen habsburgilainen, Johan Palffy, kehoitti unkarilaisia ryhtymään toimeen, mutta arveltiin että todellista apua ei kyetty toimittamaan ilman valtiopäiväin kannatusta, vaikka samalla pelättiin niiden usein hyvinkin myrskyisiä istunnoita.

Toukokuun 18 p:nä 1741 oli avattu valtiopäivät Pressburgissa, ja Maria Teresia oli matkustanut sinne voidakseen personallisesti vaikuttaa säätyjen päätökseen. Hän koetti parhaansa mukaan heti saavuttaa unkarilaisten mieltymystä. Heidän rakkautensa vaakunaan ja kansallisväreihin oli yleisesti tunnettu, jonka vuoksi laiva, joka kuletti Maria Teresiaa pitkin Tonavaa, ja myöskin laivaväki, oli puettu punaiseen, vihreään ja valkoiseen. Hän nousi maalle rajalla, johon tilaisuutta varten oli pystytetty teltta, 1/2 tunnin matkan päässä Pressburgista. Piispat kalliisti koristetuissa vaunuissaan, ylimykset ratsain loistavissa puvuissaan olivat häntä vastassa, ja iltapäivällä kesäk. 20:tenä kulki Maria Teresia juhlasaatossa Unkarin pääkaupunkiin. Unkarilaisessa puvussa, sinisiä ja keltaisia kukkia valkealla pohjalla, ajoi hän riemuitsevan kansanjoukon keskellä avonaisissa roomalaisissa voittovaunuissa. Jo seuraavana päivänä jätti hän säädyille kuninkaallisen esityksensä. Hän lopetti latinalaisen puheensa toivomuksella, että hänestä tulisi unkarilaisille hallitsijan ohella todellinen äiti.

Mutta hänen ehdotuksensa ei lainkaan miellyttänyt unkarilaisia. He olivat jo ennen hänen tuloaan määränneet vaatimuksensa. Muun muassa tahtoivat he, että aateliston täydellinen veronvapaus vahvistettaisiin, ettei Unkaria hallittaisi niinkuin muita maita, varakuninkaan virka ei koskaan jäisi avoimeksi, kaikki unkarilaiset virat annettaisiin unkarilaisille ja Sibenbürgiä pidettäisiin unkarilaisena maakuntana y. m. määräyksiä, joista useimmat olivat vanhoja riitakysymyksiä. Maria Teresia nimitti heti uskollisen Palffyn varakuninkaaksi, mutta ei myöntynyt mielellään muissa kohdin.

Kiihko ja levottomuudet unkarilaisilla valtiopäivillä olivat aina arvelluttavat ja tällä kertaa oli asian laita tavallista pahempi. Meteli muistutti puolalaisia valtiopäiviä. Etenkin unkarilainen alahuone n. k. Ständertafel, jonka muodosti vähäaateli, oli hyvin hillitön. Ylähuone oli taipuvampi mukautumaan Maria Teresian toivomuksiin. Sen jäsenet joutuivat lähemmin tekemisiin kuningattaren kanssa, ja hän taisi monenlaisten suosionosoitusten kautta voittaa heidät puolelleen. Pidettiin viisaimpana lykätä useat riitakohdat ratkaistaviksi kruunauksen jälkeen, joka vietettiin kesäk. 25 p:nä, kun pitkien neuvottelujen jälkeen oli sovittu valan muodosta.

Kruunaus oli sunnuntaipäivänä, paljon väkeä oli liikkeellä, suuret joukot aatelisia valtakunnan kaikista osista, koreita pukuja, kultaa, hopeaa, koruompeluja, kaikki se häikäisevä väriloisto, jota unkarilaiset rakastavat. Kuningatar ajoi avonaisissa vaunuissa, jalokivien peittämässä puvussa. Hän oli kalpea, näytti ensin pahastuneelta ja levottomalta, mutta nähdessään riemuitsevan kansan muuttuivat hänen kasvonsa jälleen ystävällisiksi ja samalla kunnioitusta herättäviksi, jommoinen oli hänen ulkomuotonsa. Juhlallisuudet toimitettiin Martinkirkossa. Unkarin kirkon päämies, kunnianarvoinen vanhus, kehoitti nuorta kuningatarta hallitsemaan hyvin ja antoi hänen suudella ristiä. Kuningatar lankesi polvilleen, vannoi selvällä äänellä hallitsevansa maata lakien mukaan ja ylläpitävänsä oikeutta. Kun hänet juhlallisesti oli voideltu, puettiin hänen ylleen pyhän Stefanin viitta ja hänen miekkansa kiinnitettiin kuningattaren vyötäisille. Kun se oli tehty, veti hän miekan tupesta ja teki kolminkertaisen ristinmerkin riemuitsevan seurakunnan ylitse. Sitten sai hän kruunun, valtikan ja omenan, ja istuen valtaistuimella otti hän vastaan uskollisuuden valan ja häntä nimitettiin »pyhäksi apostoliseksi majesteetiksi». Kaikkialla kaikui huuto: »vivat domina et rex noster»[1].

[1] »Eläköön hallitsijattaremme ja kuninkaamme.»

Kuninkaallisessa puvussaan kulki Maria Teresia Fransiskanikirkkoon, jossa hän vanhan tavan mukaan löi pyhän Stefaninritareja; sieltä hän läksi armeliaiden veljesten kirkolle, jonka edustalle oli tehty lava ja puettu se Unkarin väreihin, ja siltä vannoi kuningatar kansalle valansa. Sitten virtasi väki n. k. kuninkaankummulle Tonavan rannalla[1]. Kuningatar astui sen juurella vaunuista ja nousi kalliisti koristetun hevosen selkään. Hän ajoi täyttä laukkaa kumpua ylös ja heilutti siellä neljälle ilmansuunnalle pyhän Stefanin miekkaa merkiksi, että hän puolustaisi ja laajentaisi Unkarin valtaa.

[1] Ihmiskäsin tehty ja hävitetty 1873.

Kaikki juhlamenot oli toimitettu. Loistava kulkue palasi linnaan, jossa suuri juhla päätti kruunajaiset.

Ihastus nuoreen kuningattareen oli kohoamassa. Hän oli uskollisesti seurannut vanhoja unkarilaisia tapoja, ja hän oli toimittanut ne kaikki miehen voimalla ja naisen suloudella.

Maria Teresialle ei tämä päivä ollut pelkkää päivänpaistetta. Häntä vaivasi se, ettei hänen puolisonsa saanut ottaa osaa juhlallisuuksiin. Häntä varten ei ollut sijaa juhlamenoissa, ja hän sai ainoastaan syrjäkaduilta nähdä puolisonsa juhlakulkueen. Vasta juhlan aikana linnassa esiintyi hän kuningattaren rinnalla.

Maria Teresialla olikin syytä olla liiaksi luottamatta joukkojen eläköönhuutoihin. Sen osoittivat seuraavien päiväin valtiopäivätoimitukset. Tingittiin hänen kruunauslahjaansa, ja se hallinto- ja veronmaksuehdotus, joka esitettiin elok. 30 p:nä 1741, ei vastannut kuningattaren toiveita, joskohta hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin useimmissa kohdin hyväksyä se.

Sitä suurempi syy oli kuningattarella olla suututtamatta tätä levotonta kansaa, kun hän oli aikeessa antaa aseet unkarilaisten käsiin ja kutsua heidät puolustamaan hänen perintöoikeuksiaan. Kaikki hänen saksalaiset neuvonantajansa kehoittivat häntä luopumaan tuumasta, joka heidän mielestään oli hyvin vaarallinen. Mutta kuningatar tunsi ritarillisen ja tunteellisen piirteen unkarilaisten luonteessa ja päätti käyttää sitä hyväkseen. Neuvoteltuaan eräitten ylimysten kanssa ja saavutettuaan heidän täydellisen suostumuksensa, kutsui hän valtiopäiväin jäsenet luokseen linnaan syysk. 11 p:nä. Surupuvussa, kruunu päässä, puhui hän unkarilaisille, selitti lyhyin piirtein huolestuttavan asemansa ja lausui, että hän kaikkien hylkäämänä oli paennut uskollisten ja vanhastaan uljaiksi tunnettujen unkarilaisten luo. »Me pyydämme säätyjä», lisäsi hän, »tässä suuressa vaarassa, joka uhkaa omaa itseämme, lapsiamme, kruunua ja valtakuntaa, antamaan meille viipymättä todellista apua. Minkä me voimme, sen teemme, palauttaaksemme Unkarin ja sen kansan entisen onnellisen tilan ja sen nimen loiston. Uskolliset säädyt tulevat tuntemaan armollisen suosiomme vaikutuksen»[1].

[1] Maria Teresiaa kuvataan tavallisesti pitäen pientä poikaansa käsivarrella, kun hän puhuu unkarilaisille, mutta on todistettu ettei hän ollut läsnä.

Puheen loppupuolella joutui Maria Teresia syvän liikutuksen valtaan, mutta hän voitti sen pian ja näytti »loukkaantuneelta viattomuudelta» tyynellä arvokkaisuudella kuunnellessaan arkkipiispan puhetta, jossa tämä lupasi kuningattarelle maan voimat. Maria Teresia oli oikein käsittänyt unkarilaisten tunteellisen luonteen. Mieltyneenä koko hänen esiintymistapaansa valtasi heidät syvä ihastus. He unohtivat hetkeksi kaikki valituksensa ja etuoikeuskiistansa, ja sali kaikui heidän innokkaista, eläköönhuudoistaan ja lupauksistaan uhrata veri ja henki kuningattaren puolesta[1]. Se seikka että Maria Teresian saksalaiset neuvonantajat olivat vastustaneet hänen käytöstään, lisäsi vielä unkarilaisten ihastusta kuningattareen, samalla kuin he katkerasti soimasivat saksalaisia. Nämä puolestaan eivät voineet salata suuttumustaan, ja he arvelivat, »että kuningatar yhtä hyvin olisi voinut luottaa piruun kuin unkarilaisiin».

[1] »Vitam nostram et sanguinem consecramus», kaikui joka taholta.

Syysk. 13 p:nä määräsivät valtiopäivät, että 30,000 miestä oli kutsuttava kokoon. Maria Teresia käytti myöskin suotuisaa mielialaa saadakseen puolisolleen apuhallitsijan arvon. Hän sai sen kuitenkin oikeastaan vain nimeksi.

Moraalinen vaikutus tästä Maria Teresian esiintymisestä on arvosteltava hyvin suureksi. Saksalaiset maat huomasivat, ettei puolustussodan taakka painanut ainoastaan heitä, ulkovallat näkivät, ettei voinut ottaa lukuun Unkarin kapinaa, ja kaikille sekä ystäville että vihollisille selvisi, että joskohta Maria Teresia olikin nainen, oli hänessä päättäväisyyttä ja voimaa, jota ainoastaan harvoin tapaa miehessä. Aineellinen etu sitävastoin ei tullut olemaan niin suuriarvoinen, kuin oli toivottu. Suuriherttuan hallitsija-arvo täällä kuten Itävallassakin oli merkitystä vailla ja juuri Maria Teresian itsensä asiaan puuttumisen vuoksi, hänen joka oli ollut niin innokas häntä valituttamaan. Mitä noihin luvattuihin 30,000 mieheen tuli, ei niitä saatu likimailleenkaan kaikkia kokoon, ja sitä paitsi osottautuivat unkarilaiset joukot kovin vaikeiksi pitää kurissa, joten heidän apunsa sodassa tuli olemaan jotenkin mitätön.

Valtiopäiväin loppuajat olivat yhtä myrskyiset kuin alkukin. Kun kuningatar kiitollisuudesta hyväksyi unkarilaisten 70 artikkelia, katuivat he, etteivät olleet pyytäneet enempää. Nyt seurasi kiivaita otteluja. He tahtoivat kumota päätöksen. Mutta kuningatar oli tyyni ja luja. Hän taisi hillitä puolueet. Yksimielisyys palasi, ja 29 p:nä lokak. 1741 päätti kuningatar itse nämä omituiset valtiopäivät.

Tätä seuraava aika oli synkkä. Baijerin kuuriruhtinas hovinensa oleskeli Linzissa, Prag sortui, kuuriruhtinasta kunnioitettiin Böhmin kuninkaana ja pelättiin Wienin puolesta. Maria Teresia pysyi näiden koettelemusten aikana maltillisena. Frans Stefan matkusti sotajoukon luo. Maria Teresiaa suretti syvästi, ettei hän terveydentilansa[1] vuoksi itse voinut armeijaansa johtaa. Kirjeitten kautta kehoittaa hän kenraalejaan rohkeuteen ja kestäväisyyteen. He älkööt säästäkö joukkoja eikä maalaisväestöä. »Te sanotte», kirjoittaa hän, »että olen julma. Se on totta. Mutta tiedän myöskin, että kykenen satakertaisesti hyvittämään kaiken sen julmuuden, jota nyt sallin Teidän harjoittaa maani puolustukseksi, ja olen sen tekevä. Mutta nyt suljen sydämeni säälin tunteilta. — — Surkuttelen kaikkien Teidän kohtaloa, jotka syöksen onnettomuuteen. — Se on kenties suurin suruni, mutta olette aina löytävä minussa ainakin kiitollisen sydämen.»

[1] Hänelle syntyi tytär toukokuussa 1742.

Ei se ole uudenaikainen ihmisystävä, joka täten puhuu. Se on ylpeän Habsburgin suvun ylpeä jälkeläinen. Huomaa kuitenkin lämminsydämisen personallisuuden kovien sanojen takana, mutta valtiollista terävänäköisyyttä ei hämmentänyt mikään, hänen asemassaan sopimaton, tunteellinen herkkämielisyys.

Vaihtelevista sotatapahtumista ja valtiollisista selkkauksista puhumme lyhyesti. Muistutamme ainoastaan että lokakuulla 1741, kun Saksi hiljakkoin oli liittynyt Maria Teresian vihollisiin ja Englannin kuningas Yrjö II peläten kadottavansa kuuriruhtinaskuntansa Hannoverin oli solminut puoluettomuusliiton Ranskan kanssa, näki Maria Teresia parhaaksi tehdä aselevon Klein-Schnellendorfissa vaarallisimman vastustajansa Fredrik II:sen kanssa ja tässä aselevossa tunnustaa hänen valloittaneensa Schlesian. Hänen oikeuttansa Schlesian omistamiseen ei kuningatar silloin eikä myöhemminkään tunnustanut, ja hyvillä perusteilla, sillä niistä viisastelevista todisteista, jotka Fredrik II antoi lakimiestensä sommitella, todistaakseen perintöoikeuttaan vanhaan itävaltalaiseen Schlesiaan puuttui kokonaan todellinen pätevyys. Hänen oikeuttaan Schlesiaan kuvaa paraiten hänen oma lausuntonsa preussiläiselle ministerille Wienissä: »Jos voimme jotakin saavuttaa rehellisyydellä, niin olemme rehelliset; jos sitävastoin pettäminen on välttämätön, niin olkaamme sitten pettureita.»

Niin menetteli Fredrik II. Jo keväällä 1742 rikkoi hän aselevon, ja hänen voittonsa Czaslaussa vei Maria Teresialta viimeisen toivon valloittaa takaisin Schlesia, ja hänen täytyi tehdä Fredrikin kanssa rauha Breslaussa kesäkuulla 1742, jossa Itävalta muodollisesti luovutti Preussille koko ylä- ja ala-Schlesian sekä Glatzin kreivikunnan ja sai pitää ainoastaan Teschenin ruhtinaskunnan ja pari läheistä piirikuntaa ylä-Schlesiaa.

Maria Teresialla oli ollut kovat päivät Pressburgin linnassa ennenkuin rauhanpäätös tapahtui. Baijerin Kaarlo Albert oli valittu Saksan keisariksi tammikuulla 1742. Neljännestätoista vuosisadasta alkaen olivat keisarinkruunua kantaneet ainoastaan habsburgilaiset ja oli melkein näyttänyt siltä kuin olisi se perinnöllisesti kuulunut tälle suvulle ja itävaltalaisille maille. Naista ei voinut valita keisariksi, mutta Maria Teresian hartain toivo niinkuin hänen isänsä tuumien tarkoitus oli se, että hänen puolisonsa saisi tämän arvon. Se näytti nyt mahdottomuudelta.

Valonvilahdus Maria Teresian tukalassa asemassa oli, että samaan aikaan kuin keisarinvaali tapahtui näytti Englanti aikovan luopua puoluettomuuspolitiikastaan. Englanti ei voinut toimetonna katsella Itävallan paloittelua. Ranskan ja Espanjan valta olisi siinä tapauksessa käynyt Euroopan tasapainolle vaaralliseksi. Viimeksi mainitun vallan kanssa kävi Englanti sitäpaitsi jo jonkun aikaa kestänyttä siirtomaasotaa. Tämä antoi lisäaihetta Englannille, rauhaa rakastavan ministeri Walpolen erottua tammikuulla 1742, suorastaan sekaantumaan mannermaan sotaan. Armeijanosasto lähetettiin saksalaiseen armeijaan. Vielä suurempiarvoinen oli Englannin raha-avustus, sillä Maria Teresian raha-asiat olivat mitä surkuteltavimmassa tilassa.

Englannin apu ja aselepo Fredrik II:sen kanssa saivat v. 1743 voiton kallistumaan Maria Teresian puoleen. Böhmi valloitettiin uudelleen, jopa valloitettiin Baijerikin; äskettäin valitun keisarin, joka juuri aikoi viettää kruunajaisiaan, täytyi paeta, ja kun brittiläis-saksalainen sotajoukko oli saavuttanut voiton Dettingenin tappelussa lähellä Aschaffenburgia, ajettiin ranskalaiset kokonaan Reinin taa. Itävalta ja Englanti saivat myöskin kaksi uutta liittolaista, Sardinian ja Saksin, Alankomaat lupasivat lähettää apujoukkoja.

Maria Teresia ei ollut koskaan vastoinkäymisissä kadottanut uskoa asiansa oikeudenmukaisuuteen, ja tämä usko oli ylläpitänyt ja vahvistanut hänen ja hänen palvelijainsa voimia. Myötäkäymisessä pysyi hän tyynenä ja arvokkaana, väheksymättä silti niitä vaaroja, jotka vielä olivat voitettavina. Näinä vuosina oli hän kalliista hinnasta saanut tutustua eurooppalaisen politiikan petollisuuteen sekä valtakuntansa moniin sisällisiin puutteisiin. Hän oli väsymätön työssään, ei säästänyt koskaan itseään ja taisi siten monesti itse oikaista ja rohkaista. Hänen uskottunaan sisähallinnossa oli yhä edelleen Bartenstein, ulkopolitiikassa alkoi esiintyä kreivi v. Kaunitz, jonka samalla varma ja notkea tapa hoitaa valtioviisautta kysyviä asioita herätti Maria Teresian mieltymystä. Kenraalit ja valtiomiehet toimivat aina yksissä neuvoin kuningattaren kanssa, jonka hallitsijaluonne yhä selvemmin esiintyi, samassa määrin kuin hän perehtyi yleisten asiain hoitoon.

Mutta vaikka Maria Teresia käsittikin kaikki ne vaikeudet, jotka vielä olivat jälellä, voi hän nyt kuitenkin laskea vilkkaan luonteensa valloilleen. Vuoden 1743:n kuluessa ei hänen hovinsa enää ollut hiljainen ja synkkä, vaan siellä pidettiin komeita juhlia, etenkin karuselleja, jota huvitusta kuningatar erityisesti rakasti. Turvatakseen omistusoikeutensa Böhmiin antoi hän suurella juhlallisuudella kruunata itsensä Pragissa ja ymmärsi sielläkin voittaa kaikensäätyisten alamaistensa suosion miellyttävällä käytöksellään.

Fredrik II ei voinut tyhjin toimin katsella Maria Teresian kasvavaa valtaa. Hän pelkäsi menettävänsä Schlesian ja rikkoi lokakuussa 1743 Breslaun rauhan. Taaskin huolten ja levottomuuden aika. Sota raivosi vaihtelevalla onnella eri osissa Eurooppaa. V. 1745 tapahtui kuitenkin seikka, joka painoi vaa'an Maria Teresian eduksi. Keisari Kaarlo VII kuoli. Hänen poikansa tahtoi ainoastaan saada Itävallalta perintömaansa Baijerin, ja suostui tekemään erityissovinnon Füssenissä 1745 Fredrik II teki nyt rauhan Dresdenissä. Yleinen mielipide Saksassa arveli, että Maria Teresian puoliso oli valittava keisariksi, ja kuuriruhtinaat valitsivatkin hänet syyskuussa 1745. Fredrik II suostui siihen kuitenkin vain sillä ehdolla, että hänen omistusoikeutensa Schlesiaan vieläkin vahvistettaisiin. Wienin hovi päätti, että vastavalittu keisari viipymättä kruunattaisiin, huolimatta rahanpuutteesta ja vaikka kruunajaismenot arvioitiin moneksi miljoonaksi. Frans Stefan ja itävaltalaiset ministerit pitivät erittäin tärkeänä, että Maria Teresia seuraisi puolisoaan kruunauskaupunkiin Frankfurt am Mainiin, koska he tarkalleen tunsivat hänen miellyttävän olentonsa vaikutusvallan. Hän suostui siihen huolimatta satunnaisesta heikosta terveydestään, mutta hän kieltäytyi lujasti, huolimatta kaikista rukouksista, kruunauttamasta itseään keisarinnaksi. Hän tahtoi olla hallitseva kuningatar, keisarinnana ei hän olisi mitään, koko hänen kruunauksensa olisi narripeliä — hän oli sanalla sanoen järkähtämätön. Sitävastoin tahtoi hän olla juhlallisuuksissa läsnä ja vaati tarkalleen kaikkea sitä kunnioitusta, jota hallitsevan majesteetin oli oikeus vaatia. Kun puhuttiin siitä, missä keisari juhlatoimituksen jälkeen hänet tapaisi, vastasi hän: »Niin kaukana kuin mahdollista, ilman että se vaivaa häntä liiaksi.»

Wienin hovin otaksumiset olivat oikeat. Matka Frankfurt am Mainiin oli voittoretki Maria Teresialle ja vahvisti hänen asemansa Saksassa. Riemuhuudoista hänen vaunujensa ympärillä ei tullut loppua, ja ne, jotka tulivat hänen läheisyyteensä, eivät kyllin voineet kiitellä hänen arvokasta ystävällisyyttään. Kaikki tiesivät kertoa, kuinka luonteasti hän oli ottanut hansikkaan kädestään ja aivan porvarillisesti ja tuottavasti paiskannut kättä vastakruunatulle keisarille kruunaustoimituksen jälkeen. Kun hän kerran oli myöhästynyt vastaanotosta, pyysi hän tullessaan kaikilta läsnäolijoilta anteeksi. Semmoista ei vielä koskaan oltu kuultu habsburgilaisesta!

Mutta Ranska ja Espanja jatkoivat sotatoimiaan. Alankomaissa ja Italiassa raivosi sota vielä kiivaasti. Saksin marsalkan sotapäällikkötaito hankki joksikuksi aikaa voiton Ranskan aseille. Ranskan varat olivat jo kuitenkin vähissä, ja monituisten neuvottelujen jälkeen tehtiin vihdoin tunnettu Aachenin rauha 1748, jonka kautta Maria Teresian perintöoikeus tunnustettiin, mutta hänen täytyi luopua Schlesiasta, Parmasta ja Piacenzasta — kehno voitto liittolaisille, jotka kerran olivat luulleet voivansa riistää häneltä koko habsburgilaisen perinnön.

* * * * *

Aachenin rauhaa tehtäessä oli Maria Teresia yli 31:den vuoden vanha. Hän oli ollut naimisissa kaksitoista vuotta ja hänellä oli ollut kymmenen lasta, kolme poikaa ja seitsemän tytärtä. Tosin oli hän käynyt lihavaksi, mutta hän oli kuitenkin yhtä miellyttävä, ja vielä 1755, kun hänellä vieläkin oli ollut viisi lasta, kutsuu preussiläinen ministeri Wienissä häntä kauniiksi, vaikkei hänestä muuten voi sanoa, että hän imartelisi kuningatarta. Hän kehuu myöskin kuningattaren kohteliasta seurustelutapaa. »Keisarinna», jatkaa hän, »puhuu hyvin ja käyttää miellyttävää puhetapaa. Joskus tuntuu kuitenkin siltä, kuin kuulisi hän mielellään omaa puhettaan. Päästäkseen hänen puheilleen täytyy kääntyä palveluksessa olevan hovinaisen puoleen. Harvoin kieltäytyy keisarinna vastaanottamasta. Kärsivällisyydellä ja hyvyydellä kuuntelee hän mitä hänelle on sanottavaa, ja hän ottaa itse vastaan armonanomukset, jotka hänelle lähetetään. Vastaanottopäivänsä käyttää keisarinna suurimmaksi osaksi vastaanottoihin. Kaupungissa tapahtuvat ne yleisen kokoushuoneen kulmassa, maalla hänen ollessaan kävelyllään.»

Maria Teresia oli jo silloin ruvennut käyttämään niitä tapoja, joita hän sitten noudatti läpi koko elämänsä. Talvella nousi hän kl. 6, kesällä kl. 4, harvoin 5. Jumalanpalvelusaikaa lukuunottamatta kului koko aamu työssä. Kl. 1 söi keisarinna päivällistä, useimmiten yksin, ja lepäsi sitten tunnin tahi kaksi. Sitten työskenteli hän jälleen seitsemän paikoille, jolloin hän ryhtyi korttipeliin. Se oli hänen lempihuvituksensa, mutta kuitenkaan ei hän siihen uhrannut kuin puolitoista tuntia. Sen jälkeen nautti hän kevyen illallisen ja meni aikaisin levolle. Huvitukset voivat kuitenkin keskeyttää tämän työteliään päiväjärjestyksen, mutta ne olivat aina poikkeuksia ja harvenivat, kuta vanhemmaksi keisarinna kävi.

Olemme maininneet karusellin häntä huvittaneen. Hän oli suuri hevosystävä ja reipas ratsastaja. Nopeilla ratsuretkillään Wienin ja huvilinnojen välillä oli hänen usein tapana yllättää matkan varrella asuvia ystäviänsä ja käydä heillä suurustamassa. Silloin oli hän iloinen ja luonteva käytökseltään, mutta kunnioitustakin herättävä, kun niin tarvittiin. Metsästysretkiin otti hän harvoin osaa, ja silloin vain keisarille mieliksi, joka oli innokas metsästäjä. Naamiohuvit, joissa hän esiintyi sinisessä dominossa, häntä huvittivat. Hän piti myöskin paljon soitannosta ja oli itse nuoruudessaan soittanut useita soittokoneita. Lapsille pantiin toimeen tanssiaisia ja erityisiä pieniä huvinäytelmiä.

Maria Teresia oleskeli mieluimmin Wienissä tahi Schönbrunn'in linnassa, jonka hän rakennutti uudestaan ja kaunisti. Pitempiä huviretkiä tehtiin harvoin. Silloin tällöin vaellettiin johonkin pyhään paikkaan tahi vierailtiin Böhmin ja Mährin leireissä.

Velvollisuuksiaan vaimona ja äitinä ei Maria Teresia laiminlyönyt. Hänen kuudestatoista lapsestaan tuli kymmenen täysi-ikäiseksi. Hän kirjoitti omakätisesti sääntöjä, jotka tarkoittivat heidän kasvatustaan, ja valvoi itse, että näitä sääntöjä noudatettiin. Hän ei kuitenkaan siten voinut välttää useata vanhaa itävaltalaista hovitapaa, jotka eivät voineet vaikuttaa edullisesti lasten kehitykseen. Maria Teresia osoitti puolisoaan kohtaan hellintä rakkautta, mutta vaati myöskin häneltä samaa. Harvoin tavannee onnellisempaa avioliittoa niin korkeasäätyisten kesken. Toisinaan ilmestyi kuitenkin pilviä aviotaivaalle. Keisari nimittäin erittäin suosi naisseuraa. Kun hän yhä enemmän vetäytyi pois hallitustoimista, jäi hänelle paljon joutoaikaa, ja sen hän mielellään kulutti jutellen sisarensa tahi ylihovimestarinna Fuchs'in tahi muutamien muiden hovin naisten kanssa. Kaunis kreivinna Auersperg herätti jonkun aikaa Maria Teresian mustasukkaiset tunteet täyteen eloon. Hänen epäluulonsa oli kuitenkin perusteeton, ja puolisoitten hyvä sopu palasi. Se oli kenties onneksi keisarille, sillä Maria Teresia oli leppymätön, kun oli kysymys siveellisistä hairahduksista, eikä hän voinut olla osoittamatta siveettömiä henkilöitä kohtaan suoranaista halveksumista. Itse ei hän ollut vähintäkään keikaileva, ei huolehtinut ulkomuodostaan ja hoitipa huonostikin pukuaan. Hän ei tahtonut kuulla puhuttavan sukupuolensa heikkouksista, mutta välistä puhkesi ikäänkuin valitus siitä, että hän oli syntynyt naiseksi.

Maria Teresia oli suuri kuningatar, mutta kenties olisivat hänen ominaisuutensa luoneet vielä suuremman kuninkaan. Hän olisi silloin voinut kantaa aseita oikeuksiaan puolustaessaan ja hän olisi silloin myöskin saanut toisen kasvatuksen, joka heti olisi tehnyt hänet kykeneväksi käyttämään suurta teräväjärkisyyttään ja lämmintä sydäntään maansa parhaaksi. Mutta Kaarlo VI olisi, kuten eräs englantilainen historioitsija lausuu, »järkyttänyt taivaan ja maan vakuuttaakseen tyttärensä perintöoikeuden suuriin kuningaskuntiin, ja samalla oli hän tehnyt voitavansa saadakseen hänet kykenemättömäksi hallitsemaan näitä alueita». Kenties olisi toisenlaisen kasvatuksen kautta voitu väittää niitä virheitä, jotka näin ollen kieltämättä haittaavat hänen hallitustaan, nimittäin jonkunlainen yksipuolinen ulkokultaisuus, ymmärtämätön kovuus useita väärinkäytöksiä tukahuttaessa ja intohimoinen niin hyvin viha kuin ihailukin.

Maria Teresian onnistui kuitenkin älyllään ja työkyvyllään suureksi osaksi korvata se, minkä kasvatus oli laiminlyönyt. Kullakin ministerillä oli oma viikonpäivänsä, jona hän esitti kuningattarelle asiansa. Kuningatar luki itse lähettiläittensä tiedonannot ja muiden virkamiesten kertomukset, niiden joukossa ahkeran v. Bartensteinin laajat muistiinpanot. Ei tauti eikä huvitukset häntä siitä estäneet. Hän kirjoitti omakätisesti muistutuksia kaikesta tärkeämmästä, jota hänelle esitettiin, sekä ne päätökset, joita hänen virkamiestensä tuli seurata. Nämä muistutukset ennen kaikkea todistavat Maria Teresian suurta personallista osanottoa niihin merkillisiin toimenpiteisiin, jotka tapaa hänen hallituskaudellaan. Ne todistavat myöskin, että hän oli lahjakas, oikeudentuntoinen, velvollisuutensa käsittävä ja hurskas. Hän sanoi aina ensimmäiseksi rukoilevansa Jumalalta kykyä oikein toimittamaan tärkeää tehtäväänsä.

Perintöjärjestyssota oli saanut Maria Teresian huomaamaan, että semmoisten saaliinhimoisten naapurien ympäröimänä ei Itävaltaa mitenkään voisi pitää koossa ilman vahvaa sotajoukkoa, mutta sitä ei voinut hankkia rahatta, eikä kylläksi rahaa milloinkaan voisi toimittaa kumoomatta aateliston veronvapautta, muuttamatta hallintoa ja parantamatta aatelittomain säätyjen ehtoja. Kaiken tämän piti vahvan kuninkaanvallan panna toimeen, joka samalla muodostaisi vahvan keskushallituksen, ja se pitäisi koossa valtakunnan eri osat.

Maria Teresia on omakätisessä kirjoituksessa esittänyt, mitenkä hänen esi-isänsä heikkoudesta aatelia ja virkamiehiä kohtaan olivat vahingoittaneet omaansa ja koko maan voimaa, ja hän viittaa samalla siihen tiehen, jota kulkemalla hän aikoi vahvistaa kuninkaan valtaa. Hän tosin epäröi rikkoa säätyjen etuoikeuksia, jotka hän oli vannonut säilyttävänsä, mutta hän pelasti omantuntonsa sillä, että hänen valansa ainoastaan oli koskenut heidän »oikeudella saamiaan oikeuksia», ja niihin ei hänen mielestään mitenkään voinut lukea niitä oikeuksia, joita he hänen edeltäjiensä heikkoudesta olivat saaneet.

Vanhan itävaltalaisen feodaliyksinvallan muodostaminen uudenaikaiseksi valtioksi, vahvan kuninkaanvallan ja voimakkaan keskushallituksen avulla, kuvaa lyhyin piirtein Maria Teresian sisäpolitiikkaa. Hänen hallituskautensa oli siis käänne Itävallan kehityksessä. Siellä kuten muuallakin oli rajaton yksinvalta välttämätön porras suurempaan vapauteen ja lailliseen yhdenvertaisuuteen.

Maria Teresia koetti jo Dresdenin rauhanteon jälkeen oppia tuntemaan maansa asetukset ja varat. Hän käytti apunaan v. Bartensteiniä sekä kamarikirjuri Koch'ia, joka oli hiljainen, rehellinen mies, eikä vehkeillyt, mutta ennen kaikkea käytti hän v. Haugewitz'iä. Tämä oli synnyltään saksilainen, hiukan narrimainen, mutta uuttera ja varustettu erinomaisella käytännöllisellä liikemiesälyllä. Maria Teresian suuriin ominaisuuksiin kuului se, että hän tiesi käyttää ja löytää kelvollisia virkamiehiä ja usein katsomatta sukuperää, vaikka hänen tässä suhteen oli mahdoton kokonaan hylätä ikivanhat ennakkoluulot.

Haugewitz toimitti sen merkillisen veronjärjestelyehdotuksen, jonka säädyt pitkän vastustuksen jälkeen, etenkin ala-Itävallan maakuntien puolelta, lopulta hyväksyivät. Ehdotuksen yksityiskohdat täytyy tässä jättää sikseen. On ainoastaan mainittava että se melkoisesti paransi Itävallan tuloja ja puolustuslaitosta, etupäässä sen kautta että aateliston veronvapaus poistettiin, joka tapahtui Ranskassa vasta suuressa vallankumouksessa ja Preussissä meidän päivinämme, ja että verot olivat maksettavat rahassa. Sen sijaan vapautettiin alamaiset muista tilapäisistä ulosteoista paitsi majoituksista. Maria Teresian käytös näissä kysymyksissä oli omiaan hankkimaan niille voiton: hän oli samalla kohtuullinen ja luja. Virkamiehiltään vaati hän kannatusta, ja eräs hänen uskotuistaan, kreivi Harrach, joka vastusti ehdotusta, joutui auttamattomasti epäsuosioon. Täten saaduilla rahoilla uudistettiin itävaltalainen puolustuslaitos ja vanhat väärinkäytöt poistettiin siitä. Maria Teresia itse seurasi aina harrastuksella sotajoukkoaan ja kävi usein leireissä ja kasarmeissa.

Sitten parannettiin ja järjestettiin rahavarainhallinto yksityiskohtia myöten, ja siinä Maria Teresia käytti hyväkseen puolisonsa kokemusta näissä asioissa.

Myöskin maitten hallinnossa tapahtui erittäin huomattavia muutoksia. Periaate oli se, että samalla kun koetettiin yhdistää eri maiden hallinnot mikäli suinkin, koetettiin erottaa hallinnon eri haarat, jotka sitä ennen olivat jotenkin mielivaltaisesti yhdistetyt. Siten oli ollut olemassa böhmiläinen ja itävaltalainen kanslia, ja böhmiläinen kansleri oli ollut melkein yksinvaltias. Tämä kaikki muutettiin. Oikeusasiat annettiin erityisen viraston haltuun.

Vuosina 1753—66 työskentelivät useat toimikunnat yhteisen sivilioikeuden toimittamiseksi kaikille saksalaisille maakunnille. N. k. Codex Theresianus oli tämän työn tulos kuten kaksi vuotta myöhemmin ilmestyvä rikoslakikin[1]. Mutta jokapäiväistäkin lainkäyttöä valvottiin tarkemmin kuin siihen asti. Erottamalla yksityisissä maakunnissa lainkäytön hallinnosta voitiin paremmin pitää huolta oikeuden noudattamisesta.

[1] Constitutio Criminalis Theresiana.

Kaikenlaiset kuokkavieraat ja tyhjäntoimittajat olivat tietysti tyytymättömät siihen suurempaan järjestykseen, joka kaikkialla pantiin toimeen, ja Maria Teresiakin sai osansa siitä kiittämättömyydestä, joka seuraa parannusten kintereillä, niiden kaikkien kiittämättömyydestä, joilla oli ollut hyötyä epäjärjestyksestä. »Minä en ole mitään huomaavinani», kirjoittaa Maria Teresia myöhemmin itse tästä, »toivossa että viisaammat vähitellen tunnustaisivat kaiken tapahtuneen vain isänmaan hyväksi, siis vain heidän itsensä hyväksi. En antanut vanhastaan tutun hälinän pettää itseäni, en myöskään luopunut aikeestani panna toimeen sitä, mihin Jumalan avulla olin ryhtynyt, sillä olin varmasti vakuutettu sen oikeudenmukaisuudesta ja välttämättömyydestä.»

Keisarinna sekaantui kirkollisiinkin asioihin, vaikka ei aina menestyksellä. Olemme jo maininneet että hän oli hartaasti uskonnollinen. Hän oli lisäksi uskollinen katolisen kirkon tytär ja noudatti nöyrästi sen tapoja ja sääntöjä. Tämä hänen kirkollisuutensa ei kuitenkaan estänyt häntä puoltamasta valtion oikeuksia kirkkoon nähden. Hän ei sallinut pappien sekaantua maallisiin asioihin, ja hänen suhteensa paavinistuimeen oli valtiollisista syistä usein kireä. Papiston kuten aatelistonkin täytyi luopua monesta etuoikeudesta, ja hengellisten itsensä ottamia oikeuksia vastustettiin ankarasti. Samaten oli keisarinna kaiken taikauskon vihollinen. Noitatutkinnot poistettiin, ja 24 kirkollista juhlapäivää poistettiin ediktillä v:lta 1754, vaikka taikauskoinen kansa sitä vastusti. Hän koetti myöskin vähentää raakuutta ja siveettömyyttä sääntöjen ja asetusten avulla.

Toiselta puolen täytyy myöntää että Maria Teresia oli suvaitsematon muunuskoisia kohtaan. Etenkin on Pragin juutalaisedikti v:lta 1744 saanut huonon maineen. Hän olisi mieluimmin tahtonut karkoittaa heidät kokonaan maastaan, mutta siitä hänen täytyi luopua. Eivät protestantitkaan saavuttaneet tosi vapautta hänen aikanaan, ja luullaan keisarinnan rippi-isän Pittermannin olleen siihen syypään. Uskonvapausaate, joka juuri tähän aikaan syntyi, ja jota Maria Teresian vihollinen Fredrik II niin innokkaasti kannatti, ei koskaan miellyttänyt häntä, joka pysyi lujana uskossaan ja vanhassa lauseparressa: yksi valtio, yksi kirkko.

Jättäkäämme kuitenkin tämä hänen hallituksensa varjopuoli ja puhukaamme hänen suhteestaan opetukseen. Hänellä on siinä kohden suuret ansionsa. Korkeamman opetuksen järjesti hän etupäässä kelvollisten virkamiesten kasvattamista varten. Mitään varsinaista tieteellistä harrastusta ei hänellä koskaan ollut. Siksi oli hän liian käytännöllinen. Mutta sitä vastoin hän suuresti kunnioitti kaikkea tietoa, josta suorastaan oli hyötyä elämässä, ja hän auttoi innokkaasti henkilääkäriään Gerhard van Swieten'iä, joka järjesti uudestaan Wienin yliopiston, ja joka toi sen lääkeopilliseen tiedekuntaan kukoistusajan. Maria Teresia lahjoitti rahoja uutta yliopistorakennusta varten, jonka hän itse vihki 1756. Hänen toimestaan perustettiin akatemia itämaisten kielten tutkimista varten. Hänen luomiaan on myös se aateliskoulu, joka hänestä sai nimen Theresianum, ja jota hän anteliaasti avusti lahjoituksilla. Myöskin alkeiskoulut olivat hänen huolenpitonsa esineitä. Hän ei suinkaan sokeasti ihaillut jesuiittain opetustapaa ja eräässä ediktissä v:lta 1752 vastustaa hän useaa väärinkäyttöä, niiden joukossa kaikkea järjetöntä ulkolukua. Hän aikoi myöskin perustaa realikouluja, mutta häntä neuvottiin aikeestaan luopumaan.

Hänen kansansivistysharrastuksensa on hänen historiansa kauneimpia lehtiä. Hänen harrastuksensa perusteena ei ollut ainoastaan yleinen ihmisrakkaus, vaan vaikuttivat siihen valtiollisetkin syyt. Koska tämä huolenpito kuuluu hänen loppuhallitukseensa, saamme tilaisuutta palata siihen.

Maria Teresia ei niin täydellisesti ihaillut ranskalaista sivistystä kuin useimmat hänen aikalaisensa. Päinvastoin rakasti hän lämpimästi kieltänsä ja suosi sen kirjallisuutta. Onpa sanottu että hän tahtoi perustaa saksalaisen akatemiankin ranskalaisen mallin mukaan, mutta sillä seikalla ei ole todellista perää. Hän ei ollut akatemiain ystävä ja vastusti ehdottomasti tiedeakatemian perustamista. Kenties oli siihen syynä hänen jyrkkä vastenmielisyytensä kaikkiin korulauseisiin, joita sen ajan oppineet seurat usein suosivat. Sitä vastoin antoi hän perustaa valtioarkiston 1749, vieläkin olemassa oleva Reichs und Geheime-Archiv Wienissä. Sitä ennen olivat historialliset asiapaperit olleet hajallaan. Alkuperäinen Westfalin rauhankongressin pöytäkirja oli esim. myyty lumppukaupassa Wienissä. Bartensteinistä tuli arkiston johtaja.

Maria Teresia valvoi, kuten jo huomautettiin, kaikkien itävaltalaisten maitten parasta. Hän työskenteli väsymättä yhdistääkseen valtakunnan hajanaiset osat keskushallintoa vahvistamalla, ja hän ymmärsi tehdä oman personallisuutensa täksi todelliseksi yhtenäisyydeksi. Sekä Wienin asukkaat että kansa Posin ja Scheldenin rannoilla tahi Karpatein ja Erzgebirgen rinteillä olivat sitä mieltä, että oli onni totella Maria Teresian lempeää valtikkaa, joskin sieltä täältä toisinaan kuului tyytymättömiä ääniä.

Unkari oli aina keisarinnan erityisen huolenpidon esineenä. Tämä maa muodosti 1/3:n koko Itävallasta sekä asukaslukunsa että pinta-alansa puolesta, mutta siitä huolimatta tuotti se ainoastaan 1/10:n valtiorahaston tuloista. Paitsi sitä vallitsi siellä enemmän aatelisia etuoikeuksia ja keskiaikaisia laitoksia kuin useimmissa muissa maissa. Ei kukaan halunnut hartaammin kuin Maria Teresia parantaa näitä epäkohtia, mutta Unkarissa oli hänen valtansa, kuten jo olemme nähneet, tarkasti rajoitettu. Ne surulliset kokemukset, jotka hänellä oli 1741:n valtiopäiviltä uudistuivat vielä suuremmassa määrässä valtiopäivillä 1751 ja 1764. Maria Teresia oli itse läsnä, hän teki parhaansa personallisesti voittaakseen ulkonaisille huomionosoituksille alttiit unkarilaiset, hän perusti heille erityisen ritarikunnan, St Stefanin ritarikunnan, hän matkusti ympäri maata, rakennutti linnan Pestiin j. n. e., mutta kaikista näistä yrityksistä ei ollut sanottavasti hyötyä. Unkarilaiset vakuuttivat mitä nöyrimmin sanoin uskollisuutensa, he lisäsivät jossakin määrin verojaan, mutta eivät tahtoneet luopua ainoastakaan etuoikeudesta, vaan jättivät sen sijaan 1764 kokonaista 227 valituskohtaa. Heidän kuningattarensa vetosi turhaan heidän myötätuntoisuuteensa köyhää väestöä kohtaan. Vuonna 1765 onnistui Maria Teresian kuitenkin valtiopäiväin myötävaikutuksetta saattaa voimaan verojärjestelmän, jolla oli suuri merkitys. Hän toimi varsin viisaasti, kun ei äkkiä pannut toimeen kaikkia niitä parannuksia, jotka hän huomasi välttämättömiksi. Hänen poikansa Josefin hallitus on parhaana todisteena siitä. Hän poisti väkivaltaisesti aateliston etuoikeudet ja toimitti useita hyödyllisiä muutoksia, mutta sillä seurauksella että vanha viha habsburgeihin heräsi uuteen eloon, ja koko maa nousi kapinaan. Maria Teresia taasen ei käynyt pitemmälle parannuksissaan, kuin rauhan ylläpitäminen salli.

Samaa maltillista viisautta noudatti Maria Teresia Alankomaissakin (Belgiassa), jonka väestö myöskin piti tarkkaa huolta vanhoista oikeuksistaan. Tämä maa oli saanut kärsiä paljon itävaltalaisen perintösodan aikana, ja Maria Teresia, joka koetti parantaa sen monia haavoja, huomasi pian että paras tapa oli jättää maakunta rauhaan ja ainoastaan suojella sitä hollantilaisten ja ranskalaisten väkivallalta. Italiassa onnistui hänen sitä vastoin saada aikaan monta parannusta. Täällä kuten tavallisesti tiesi Maria Teresia saada palvelukseensa kelpo virkamiehiä. Uusi maakuntahallitus pantiin toimeen, inkvisitioni poistettiin, ja italialaiset maakunnat kukoistivat hänen aikanaan.

Myöskin ulkopolitiikkaa piti Maria Teresia tarkasti silmällä. Niin epävarmat kuin valtiolliset olot 1700-luvulla olivatkin, ja niin kokonaisuutta vailla kuin itävaltalainen yksinvalta oli, vaadittiin sen päämieheltä suurta valtiollista tarkkuutta ohjaamaan kulkunsa kaikkien vaarojen läpi ja säilyttämään sitä suurvallanasemaa, jota perintösota oli järkyttänyt, mutta jonka Aachenin rauha jälleen onnellisesti oli vahvistanut.

Tämän rauhanpäätöksen jälkeen neuvoteltiin ahkerasti siitä, mitä politiikkaa Itävallan tulisi seurata. Kaikkien yhteinen mielipide oli, että Preussi oli Itävallan vaarallisin vastustaja, kaikkien mielestä Venäjä oli luonnollinen, mutta epäluotettava liittolainen. Suhteesta Ranskaan oltiin sitävastoin eri mieltä. Keisarista tämä maa oli Itävallan perivihollinen ja sen uskottomuus viime sodassa näytti hänestä todistavan sitä, mitä tältä vallalta aina voitiin odottaa. Vastoin tätä ehdotti nuori ministeri Kaunitz, joka oli herättänyt huomiota Aachenin rauhankokouksessa, että Itävallan pitäisi koettaa voittaa Ranska puolelleen, sillä ainoastaan se valta voisi auttaa Itävaltaa valloittamaan Schlesia takaisin.

Keisarinna, jonka hallussa oli päätösvalta, taipui Kaunitzin puolelle. Tämä lähetettiin Parisiin ministeriksi 1750, ja Itävalta koetti sen jälkeen lähestyä Ranskaa. Tämän vallan uskottomuuden voi Maria Teresia valtiollisesta viisaudesta antaa anteeksi, mutta Schlesian menettämistä ei hän arvellut voivansa eikä saavansa unohtaa. Kuitenkin puhui hän suoraan, kun hän ranskalaiselle lähettiläälle Wienissä lausui: »En tarkoita, etten surisi Schlesian menettämistä. En myöskään sano, etten aikoisi sitä anastaa takaisin, jos aikojen kuluessa suotuisa tilaisuus tarjoutuisi. Mutta toistan Teille vielä, että nykyhetkenä en sitä ollenkaan ajattele.»

Vuosikausia olikin kestävä ennenkuin Itävallan onnistui voittaa Ranskan luottamus ja suurta valtiollista viisautta vaadittiin, jottei epäluulo ennenaikojaan heräisi. Vuosisatoja kestäneen eripuraisuuden jälkeen oli ranskalais-itävaltalainen liitto uskaliaimpia ja huomiotaherättävimpiä valtiollisia näytelmiä, mitä eurooppalainen valtiotaito koskaan on esittänyt. Siihen päämaaliin pyrki Maria Teresia ja se saavutettiin, vaikka vasta toukokuulla 1756.

Kaunitz oli silloin jo aikoja sitten jättänyt Parisin. Jo 1753 kutsuttiin hän takaisin Wieniin ja nimitettiin valtiokansleriksi eli kuten nykyään sanottaisiin ulkoasiainministeriksi. Ulfeldt, kuuluisan Leonora Kristina Ulfeldtin pojanpoika, jolla ennen oli ollut tämä virka, sai hoviviran, ja Bartensteinille, jolla myöskin oli ollut vaikutusvaltaa ulkopolitiikkaan, annettiin ylhäinen virka, joka hänet kuitenkin erotti hänen entisestä toiminta-alastaan. Antonius Wenzel Kaunitzista tuli siitä ajasta alkaen Maria Teresian vaikutusvaltaisin virkamies, ja hänen vaikutusvaltansa kasvoi vuosi vuodelta. Keisarinnalla oli suuri luottamus häneen, ja siinä kohdin kuten muissakin osottaa hän ihmistuntemistaan, sillä Kaunitz oli erinomainen mies. Terävä pää, nerokas itsenäisyys, laajat tiedot ja suuri työkyky. Mutta hänessä oli monta vikaakin, joita Maria Teresia muuten ei sietänyt. Hän oli naurettavan tarkka vaatteistaan ja ulkonaisesta esiintymisestään, hän oli ylen arka terveydestään, tavoiltaan kevytmielinen ja lopuksi hän ihaili liiaksi Voltairiä, jottei olisi syytä epäillä hänen oikeauskoisuuttaan. Sitäpaitsi oli hän luonteeltaan vallanhimoinen ja käskevä. Mutta Maria Teresialla oli harvinainen kyky antaa anteeksi vikoja, kun hän käsitti ansiot. Hän alkoi senvuoksi kysellä häneltä neuvoja sisäasioissakin. Valtiokanslerin ja keisarinnan välillä syntyi sellainen yhteistyö, sellainen yhtenäisyys päätöksissä ja toimeenpanossa, että historia voi näyttää ainoastaan harvoja samantapaisia esimerkkejä. Heidän kesken solmittiin mitä jaloin ystävyysside, ja Kaunitz ihaili ja kunnioitti Maria Teresiaa yhtä suuresti, kuin Maria Teresia häntä. Mutta se, joka ei aina näyttänyt tyynesti kestävän Kaunitzin kasvavaa valtaa, oli keisari. Etenkin näyttää hän paheksuneen ranskalaisystävällistä politiikkaa, johon Kaunitz oli neuvonut Maria Teresiaa. Kerrotaanpa kiivaasta väittelystäkin valtiokanslerin ja muuten niin tyynen keisarin kesken. Keisari ei kuitenkaan voinut olla kauvan sopimatta ja lausui piakkoin katuvansa ajattelemattomasti lausuttuja sanojaan.

Versailles'in sopimus 1756 Ranskan ja Itävallan kesken sisälsi sen, että Ranska hankkisi Schlesian Itävallalle, joka korvaukseksi antaisi osan Alankomaista Ranskalle. Sopimuksen tekoa olivat etupäässä vaikeuttaneet ne seikat, että Ranska tahtoi suunnata liiton Englantia vastaan, ja Itävalta Preussia vastaan, Ranska tahtoi Alankomaat kokonaan, Itävalta tahtoi antaa osan Espanjan kruununperijälle Don Filipille. Kaunitzin tahdonlujuus voitti kuitenkin kaikki vastukset ja hänen onnistui saada mielipiteitään puolustamaan kuuluisa markisinna Pompadour. Onpa väitetty että Maria Teresia olisi alentunut kirjoittamaan kohteliaan kirjeen tälle kuninkaalliselle rakastajattarelle, mutta tämä väite on kokonaan väärä. Semmoinen teko olisi sotinut keisarinnan luonnetta vastaan.

Maria Teresia sanoi, ettei hän koskaan niin iloisella mielellä ollut allekirjoittanut sopimusta, kuin tätä yllämainittua Ranskan kanssa, ja kuitenkin saattoi hän tuskin olettaakaan ettei siitä olisi seurauksena suuri sota. Mutta hän luuli, että tästä sodasta olisi Itävallalle hyötyä, ja hänellä oli suuria voitonvarmoja toiveita.

Yleisesti tunnettua on etteivät ne toteutuneet. Vuodesta 1756 vuoteen 1763 raivosi n. s. seitsenvuotinen sota, jossa Itävalta, Saksi, Ranska ja Venäjä ja lopulta Ruotsi olivat toisella puolen, Englanti ja Preussi toisella. Fredrik II alkoi itse sodan, kun hän huomasi, ettei sitä voinut välttää. Hänen rohkeutensa, hänen neronsa tässä taistelussa ylivoimaisia vihollisia vastaan herätti hänen vastustajissaankin ihailua. Maria Teresialle oli kova koetus nähdä vuosikausien valtioviisaiden ja sotaisten ponnistusten menevän tyhjiin näissä taisteluissa. Hänellä ei ollut sotapäällikköä, joka sotaisessa nerossa olisi vetänyt Fredrik II:lle vertoja. Varmaankin oli hänestä, ylpeästä itsevaltijattaresta katkeraa tuntea vihatun vastustajan edessä voimansa ja valtansa rajoitetuksi. Hän turvautui Kaunitzin apuun, jonka näinä levottomina vuosina täytyi antautua sota-asioihinkin. Keisarinnan ja keisarin huomio oli kiintynyt etupäässä sodan rahalliseen puoleen. Ei ollut niinkään helppoa hankkia rahoja ja Itävallan valtiovelka nousi sodan loputtua 300 miljoonaan guldeniin.

Sodan eri tapahtumia emme tässä rupea selittämään. Kuten tietty petti Venäjä Itävallan, Ranskan voimat väsähtyivät, ja kun Fredrik II oli valloittanut Schweidnitzin, kadotti Maria Teresia kokonaan toivon valloittaa takaisin Schlesia, »Itävallan helmi», ja hänen täytyi tehdä Hubertsburgin rauha 1763, jossa Preussin valloitukset vahvistettiin ja tunnustettiin samalla Preussin suurvalta-asema Saksassa.

Rauhanteko oli Maria Teresialle nöyryyttävä. Olisi voinut odottaa, että Kaunitz olisi saanut maksaa tämän nöyryytyksen, hän kun oli ehdottanut poliitista suunnitelmaa, jonka järkeväisyyttä oli syytä epäillä. Mutta niin ei ollut asian laita. Kaunitz oli entistä suuremmassa suosiossa. Sen tapaista pikkumaisuutta ei Maria Teresiassa ollut, ja hän käsitti täysin, että suuren valtiomiehen neroa tarvittaisiin nyt enemmän kuin koskaan ennen parantamaan kaikkia niitä halkeamia, jotka onneton sota oli tuottanut yhteiskuntarakennukseen. Maria Teresia toimi yhtä innokkaasti maansa hyväksi rauhan jälkeen kuin sodankin aikana, eikä ulkopolitiikassakaan tapahtunut muutoksia lähinnä seuraavana aikana. Kenties saattaa kuitenkin jo silloin huomata jonkunlaista epäröimistä päätösten tekemisessä ja taipumusta jättää tärkeitä asioita ruhtinas Kaunitzin päätettäviksi. Tämä muutos Maria Teresiassa esiintyy selvin piirtein vasta erään tapauksen jälkeen, joka muodostaa käänteen hänen hallituksessaan, ja joka samalla järkähytti koko hänen olentoansa sen perusteita myöden. Sen surun jälkeen, joka häntä silloin kohtasi, ei hänestä enää koskaan tullut sitä, mikä hän oli ollut.

Syynä siihen että lahjakkaasta naisesta niin harvoin tulee todellinen henkinen nero on vähemmin se, että hänen henkiset ominaisuutensa ovat liian heikot elämän taistelussa kuin se, että hänen tunteensa ovat liian voimakkaat. Maria Teresiankin suurenmoinen henki on todisteena tästä väitteestä.

* * * * *

Suurilla juhlallisuuksilla vietettiin Innsbruckissa Maria Teresian lähinnä vanhimman pojan arkkiherttua Leopoldin ja espanjalaisen prinsessan Luisan vihkiäisiä. Nämä juhlallisuudet keskeytyivät, kun keisari Frans äkkiä sai halvauksen ja kuoli vanhimman poikansa arkkiherttua Josefin käsiin. Tämä tapahtui elokuun 18 p:nä 1765.

Maria Teresia oli tuskasta murtunut. Hän tahtoi luopua hallituksesta, oli välinpitämätön kaikesta. Ainoastaan Josefin ja Kaunitzin yhteiset ponnistukset saivat hänet jäämään paikalleen, mutta Josef nimitettiin apuhallitsijaksi, ja alussa jäivät kaikki toimet hänen huostaansa.

Maria Teresia ei mielestään voinut toimittaa kyllin suuria ulkonaisia surun merkkejä. Teatterit suljettiin, syvin surupuku otettiin käytäntöön, messuja ja hartaushetkiä käskettiin pitää. Keisarinna kielsi hovinaisia ihomaaliakin käyttämästä. Tämä herätti suurta paheksumista aikana, jona ihomaali kuului toalettiin. Kauniin ruhtinatar Auerspergin sanotaan loukkaantuneena huudahtaneen: »Onko mahdollista, että omat kasvonpiirteetkään eivät enää ole vallassamme? Ja kuitenkin olen ne saanut Jumalalta, eikä valtiolta.»

Näytti aluksi siltä kuin keisarinna olisi menettänyt työhalun ja kaiken maan ja valtakunnan harrastuksen. Hän oli sanonut aina pelkäävänsä epäröimistä. Nyt oli se pelko käynyt toteen ja hän näyttäytyi heikoksi ja epävarmaksi päätöksiä tehdessään. Olisipa melkein taipuvainen luulemaan, että Frans Stefan oli ollut hänen neuvonantajansa valtioasioissa, ellei tietäisi päinvastaista. Suuressa surussaan näytti hän melkein sitä itsekin uskoneen, ja hän soimaamistaan soimasi itseään siitä, ettei hän ollut puolisolleen ollut siinä määrin kaikki, kuin hänen olisi tullut olla. Mutta nämä soimaukset olivat ainoastaan surusta kiihtyneen mielikuvituksen luomat. Olemme jo maininneet että heidän avioliittonsa pääpiirteissään oli onnellisimpia, mitä voi ajatella. Maria Teresian etevämmyys oli tosin hänestä tehnyt hallitsevan, mutta hän rakasti ja ihaili puolisoaan. Vuosien kuluessa kävi keisari yhä myöntyvämmäksi ja hallitustoimille välinpitämättömämmäksi. Seitsenvuotisen sodankin huolestuttavana aikana saattoi hän kuluttaa aikansa tieteellisillä diletanttitoimilla ja mielihuvituksellaan metsästyksellä uhraamatta tuntiakaan hallitusasioihin. Hän vetäytyi yhä enemmän pois hovistakin. Hän ei tainnut koskaan esiintyä niin arvokkaasti, kuin keisarin tuli, jonka vuoksi häneen useinkaan ei pantu huomiota. Kerrotaanpa muun muassa että hän eräänä iltana hovijuhlassa istuutui kauvas alhaalle saliin. Muutamat naiset läheisyydessä nousivat paikoiltaan. »Ei, jääkää kaikella muotoa istumaan», sanoi keisari, »istun vain tässä odottamassa hovin poislähtöä. Hovilla tarkoitan», lisäsi hän hyvänsävyisesti, »puolisoani ja lapsiani».

Aika kuitenkin osittain parantaa syvimmätkin surut. Maria Teresiakin tyyntyi, ja kaikki alkoi taas vähitellen kulkea entistä uraa. Työkyky ja harrastukset palasivat. Kuitenkaan ei hänestä koskaan tullut entistänsä. Hän totteli neuvonantajiaan, etupäässä Kaunitzia, toisinaan enemmän kuin tahtoikaan. Hänessä oli tunnollisuuden päättämättömyyttä, joka kenties oli luontaista, mutta jonka hän sitä ennen oli voittanut voimakkaalla tahdollaan. Mutta jos hänen tahtonsa olikin heikontunut, oli se kuitenkin vielä siksi luja, että sen jyrkästi erotti hänen apuhallitsijansa tahdosta.

Maria Teresian vanhin poika, Josef, tuli isän kuoltua keisariksi. Hän oli harvinaisen lahjakas, eikä jalompaa miestä koskaan liene nähty valtaistuimella. Hän oli äidiltään perinyt rakkauden maahan ja kansaan, hänen halunsa parantaa alamaisten asemaa, hänen teräväjärkisyytensä ja hänen muistinsa. Sitä paitsi oli hän varhaisimmasta lapsuudesta saanut oppia kaikkea, mitä prinssi tulevaan kutsumukseensa tarvitsi. Maria Teresia oli siksi paljon kärsinyt omasta oppimattomuudestaan, että hän koetti hankkia perilliselleen kaikkea mahdollista opetusta. Josef oli sitä paitsi isältään saanut hyvän taloudellisen ymmärryksen ja hän taisi säästää, jota Maria Teresia ei lainkaan voinut, hyvästä tahdostaan huolimatta. Mutta Josef rakasti rahaa ainoastaan maansa tähden, ja kun hänen isänsä oli tehnyt hänet pääperillisekseen, lahjoitti hän anteliaasti koko perintönsä, 22 miljoonaa guldenia, itävaltalaiselle valtiolle, parantaakseen jossain määrin sen huonoja raha-asioita.

Valistusfilosofian opetukset olivat tunkeutuneet vanhaan habsburgilaiseenkin hoviin ja nuoresta Josefista oli tullut niiden innokas puolustaja. Nämä valistusopetukset ovat suuri edistys, mutta niiden heikkoutena on jonkunmoinen nuorekas pintapuolisuus ja historiallisen käsityksen puute. Sen todistavat selvästi Josefin uudistuspuuhat. Terävänäköisyydellään huomasi hän heti puutteet, ja hänen vilkas älynsä keksi heti ehdotuksen niiden parantamiseksi. Mutta siinä kohdin otti hän harvoin lukuun ne lukemattomat pikkuvaikeudet, joista ainoastaan harkinnalla ja varovaisuudella vähitellen voidaan selvitä.

Maria Teresialle olivat hänen poikansa uudet aatteet osittain vieraat, osittain hän niitä kannatti, mutta kaikkia uudistuksia toimeenpantaessa vaati hän varovaista menettelytapaa. Mutta tämä suuri valtiomieshyve puuttui Josefilta. Maria Teresia oli etupäässä käytännöllinen, Josef taasen oli kuten uusi aikansa etupäässä tietopuolinen.

Josefilta puuttui myöskin toinen hänen äitinsä suurista ominaisuuksista. Maria Teresia voi nimittäin halukkaasti kuunnella jotain mielipidettä ja sitä tarkalleen tuumia, vaikka se oli hänen omalle taipumukselleen vastainen. Siitä oli se terveellinen seuraus, että jokainen antoi hänelle sen neuvon, jota piti hyödyllisimpänä, eikä sitä, jonka hän luuli keisarinnaa miellyttävän. Josef sitä vastoin kuunteli mieluimmin itseään ja niitä, jotka olivat samaa mieltä kuin hän, vaikka hänen äitinsä jo aikaisin huomautti häntä tästä virheestä — tavallisimmasta virheestä, sillä todella voikin sanoa, että Maria Teresian vapaus ennakkoluuloista tässä kohdin on kiitosta ansaitseva, harvinainen hyve.

Josefin itsekylläisyyteen liittyi myöskin kiusallinen, ivallinen olotapa ja kiitollisuuden puute. Näistä virheistä Maria Teresia syyttää poikaansa. »Olkoon sinulla mitä luonnonlahjoja tahansa, se ei kuitenkaan ole mahdollista, että kokemus ja muisto menneisyydestä ja nykyisyydestä niin ovat sinun hallussasi, että voit tehdä kaikki itse…. On jo aika lakata löytämästä nautintoa tuosta sanansaivartamisesta, noista sukkelista puheparsista, jotka ainoastaan tarkoittavat toisten nöyryyttämistä ja tulemista naurunalaisiksi, sillä senkautta sinä karkoitat kaikki kunnon ihmiset ja toimit ikäänkuin ihmiskuntaa ei ansaitsi kunnioittaa ja rakastaa.» Etempänä samassa kirjeessä sanoo hän, että poika on henkinen keikailija, joka keikailee sukkeluudellaan, aivankuin hänen sisarensa Elisabet kauneudellaan.

Maria Teresia voi lausua pojalleen totuuden. Se ei kuitenkaan estänyt Josefia olemasta hänelle rakkaampi kaikkia muita hänen lapsiansa. Hän ei voinut elää ilman Josefia, ja hän ei toivonut mitään niin hartaasti kuin tehdä Josefille mieliksi. Hänen hellyytensä palkittiin. Josef II ei koskaan laannut rakastamasta ja ihailemasta äitiään.

Ja kuitenkin oli heidän yhteishallituksensa kumpaisellekin alituisena eripuraisuuden ja surun lähteenä. Se käy jo selville Josefin luonteesta. Hän edusti kaikkea uutta, halusi muutoksia, Maria Teresialla taas oli luonnollista, käytännöllistä viisautta, ja siihen yhtyi lisääntyvän ijän haluttomuus muutoksiin. Josef oli radikaali, Maria Teresia konservatiivi.

Kirkollisissa asioissa huomaamme Josefin olevan suvaitsevaisuuden korkeammalla kannalla. Maria Teresia oli ylipäänsä suvaitsematon, mutta hänellä oli erityisissä tapauksissa vapaamielinen katsantokanta, eikä hän vastustanut jesuittien karkoittamista 1773. Kuitenkin hän ensin tarkkaan punnitsi asiaa ja päätti omin päin, että heidän suuri omaisuutensa käytettäisiin perusrahastoksi koulua varten. Samoin hän vastoin yliopiston tahtoa sai aikaan sen, että protestantteja saisi arvoittaa samojen ehtojen mukaan kuin katolilaisia.

Kuten poikansa, harrasti hänkin kansan opetusta. Saganin rovasti, Johan Felbiger, kutsuttiin 1774 Wieniin järjestämään itävaltalaista kansakoululaitosta. Maria Teresia näytti itse esimerkkiä perustamalla tiluksilleen kansakouluja, joissa hän kävi rohkaisten opettajia ja oppilaita. Kaunotaiteellista aistia, lukuunottamatta musikaalista, ei Maria Teresialla oikeastaan ollut, mutta musikilla oli hänen aikanansa kultakautensa. Gluck, Haydn, Mozart esittävät hänelle sävellyksiään. Muut kaunotaiteet kukoistivat kuitenkin seurauksena koko siitä suuremmasta henkisestä eloisuudesta, joka hänen hallituksensa aikana ja suureksi osaksi hänen persoonallisen osanottonsa kautta, virtaili läpi itävaltalaisen valtion. Kaunitz sitävastoin suosi kaikkia kaunotaiteita, ja oikeastaan hänen huolenpitonsa kautta perustettiin 1773 taideakatemia Wieniin.

Tapojen parannuksesta piti keisarinna edelleenkin suurta huolta. Hän menetteli monen mielestä joskus epäviisaalla innolla. Hän sekaantui usein yksityisten olosuhteisiin ja pakoitti naimisiin ihmisiä, joilla ei siihen ollut halua. Vieläpä hän lienee perustanut n. k. siveellisyys-toimikunnan, jonka toiminta kuitenkin on hämärä ja jonka olemassa-oloakin on epäilty.

Myöskin annettiin asetuksia kaupan ja elinkeinojen edistämiseksi, joskohta ne olivat yhtä puutteellisia kuin kaikki sentapaiset asetukset siihen aikaan.