VI.
Bojarka.
Kuten Bugenekin, syntyi Bojarka Rishkovan palon jälkeen, kun muutamia suomalaisia muutti tähän, erittäinkin siihen aikaan asumattomaan seutuun. Sittemmin asettui sinne myöskin muutamia Suomesta karkoitettuja, jotka olivat perustaneet perhe-elämän Siperiassa. Bojarka on sadan virstan päässä Rishkovasta pohjoiseen ja ainoastaan muutaman virstan päässä Tobolskin ja Taran väliseltä postitieltä ja kahdentoista virstan päässä Atshinovan postiasemalta. Väkiluku täällä nousee tuskin sataan henkeen. Mistä se tulleekin, en tiedä, mutta Bojarkan talonpojat ovat hyvin köyhiä, vaikka heillä on hyvä peltomaa, hyvä metsä, hyvät niityt ja kaikki tämä — ihan lähellä.
Tietämättömyys, joka peittää synkkyyteensä sekä Siperian yleensä että myös suomalaiset siirtokunnat ja varsinkin Bojarkan pienen seurakunnan, vaikuttaa ehkäisevästi kaikkeen kehitykseen. Päivä menee yhtä yksitoikkoisesti kuin toinen, toinen vuosi kuin toinen. Merkillisin tapaus kylässä on, kun pappi joskus käy siirtokunnassa ja viipyy siellä jonkun päivän. Silloin on elämää ja liikuntoa leirissä. Lasten kasteet ovat vahvistettavat, nuoriso päästettävä ripille, täysi-ikäiset käyvät Herran pyh. Ehtoollisella j.n.e. Tila kylässä on kyllä tullut hiukan paremmaksi sitten kun minun asettamani koulumestari on siellä tehnyt työtä viisi vuotta. Lapset ovat tällä aikaa oppineet lukemaan välttävästi ja säännöllistä jumalanpalvelusta on pidetty joka sunnuntai. Minun tullessani Siperiaan oli kylässä vaan yksi tai pari miestä, jotka osasivat lukea kirjasta, kuitenkin kovin kehnosti. Yksi näistä toimitti tavallisesti hätäkasteet ja hautasi ruumiit. Mutta kun minä sittemmin tutkin hänen lukutaitoaan, oli se niin ala-arvoista, että minun täytyi hämmästyä siitä kuinka hän oli voinut ottaa tehdäkseen kirkollisia toimituksia. Jos toimitusmiehet ovat olleet heikkoja, niin on myös seurakunta ollut sellaista, joka ei ole paljo voinut ymmärtää siitä mitä on luettu. Esimerkkinä siitä kuinka kehnotietoisia he siinä suhteessa ovat olleet, mainitsen seuraavan pikku tapauksen, joka tosin ei tapahtunut Bojarkassa vaan Bugenessa, jossa valistus on hiukan suurempi. Eräs isäntä kertoi nimittäin uutisena, jonka hän jouluaamuna oli saanut kirkossa, että lukkarin emäntä oli saanut pojan. Mutta sekä hänen vaimonsa että muut saapuvilla olevat naapurivaimot inttivät vastaan ja väittivät ettei tämä suinkaan voinut olla totta, sillä eivät mitään sellaista olleet lukkarin emännässä huomanneet. Mutta mies pysyi lujana sanassaan ja väitti kiven kovaan että lukkari oli sen itse sanonut samana päivänä kirkossa. Kun alettiin tutkia ja kuulustella, mistä hän oli sellaisen uutisen saanut, niin huomattiin että mies niin oli käsittänyt joulupäivän epistolatekstissä löytyvät sanat: "lapsi on meille syntynyt, poika on meille annettu" j.n.e.
Bojarka on pienen puron varrella, ympärillä heinäisiä niittymaita, jotka kyllä ovat alhaisia mutta eivät kuitenkaan niin vesiperäisiä kuin Bugenen ympäristöt.
Epäkohtana, joka on suuressa määrässä estänyt Siperian suomalaisten siirtokuntien kehitystä, on ollut se, että on ollut paljo vähemmän naisia kuin miehiä. Moni mieshenkilö on sen vuoksi ollut pakotettu vasten tahtoaan elämään yksin. Niinpä muistan että eräs talonpoika Bojarkassa, joka oli kadottanut vaimonsa monia vuosia sitten, oli joutunut yksin hoitamaan talouttaan ilman mitään naisen apua. Kun minä tiesin kuinka vaikeata keski-ikäisellä miehellä on saada vaimoa suomalaisissa kylissä, sanoin minä puoleksi leikillä puoleksi totuudessa: "Te tulette niin vanhaksi pian ettei kukaan tyttö huoli teistä". Niin, sanoi hän syvästi huoaten, "sepä se juuri on, joka niin harmittaa." Jos yhtä suoraa kieltä puhuttaisiin meidän maassa, niin saisi sellaista valitusta pikemmin kuulla toiselta sukupuolelta. Kaikille naimahaluisille naisille on Siperia oikea luvattu maa. Sillä yli kahdenkymmenen olevaa naimatonta naista ei liene Siperian suomalaisten siirtokuntien rajojen sisällä.
Puheen kerran ollessa perhe-asioista, niin voinee lisätä että perhe Siperiassa tuntee itsensä sitä onnellisemmaksi, mitä useampia lapsia sillä on. Maata on kyllin kaikille niin paljo kuin he vaan voivat viljellä. Sen vuoksi ei vanhempien tarvitsekaan olla huolissaan lastensa tulevaisuudesta tässä suhteessa ja leivästä ei ole ollut puutetta tähän päivään asti länsi-Siperiassa. Jos joku lapsi jää aivan orvoksi, niin tarjoutuu useammiten monet perheet ottamaan lapsen omakseen. Kuinka toisin on meillä! Mutta monta taloutta on täälläkin, jotka eivät milloinkaan kylvä mitään, vaan ostavat leivän-aineen, vaikka kuten sanottu hyvää peltomaata on kyllä runsaasti saatavana.
Voimainsa mukaan on kylä auttanut koulumestarinsa eli lukkarinsa, kuten heitä yleensä kutsutaan Siperiassa, palkkaamiseen. Mutta ei voima eikä halukaan ole varsin suuri, ja näyttää arveluttavalta koulun kohtalo vastaisuudessa, sillä sen lukkarin, joka heikon vointinsa mukaan on toiminut Bojarkassa, täytyi minun taloudellisista syistä sanoa irti.
Ennenkuin lukkari asetettiin Bojarkaan, kuuluu siellä hyvin vähä olleen erotusta pyhän ja arkipäivän välillä. Moni ei edes huolinut pitää selvillä koska sunnuntai olikaan, vaan jatkoi työtänsä. Kun otan huomioon kuinka paljo Jumalan sanaa juuri kirjain kautta on levitetty Siperian suomalaisiin siirtokuntiin, niin uskallan toivoa että tämä kylvö aikanaan tuottaa hyvän hedelmän. Mutta kaikesta sydämestä toivon minä samalla ettei Bojarka eikä mikään muukaan kylä jäisi ilman "lukkaria", sillä näissä kaukaisissa kylissä ovat he, vaikka meidän vaatimustemme mukaan Suomessa vähäarvoisia, suuresta merkityksestä sekä lapsille että aikaihmisille; edellisille opettajana ja jälkimäisille ystävänä ja neuvonantajana.
VII.
Siirtokunta Omin rannalla.
Niissä kylissä, joita tähän saakka olemme kuvanneet, on, kuten mainittu, kantaväestönä olleet Inkerin suomalaiset. Nyt tulemme erääseen siirtokuntaan, missä on kylä, jonka väestö on tai ainakin alussa on ollut vaan Suomesta karkoitettuja pahantekijöitä. Tämän kylän nimenä on kruunun kirjoissa Helsinki, mutta naapurien kesken sitä sanotaan Ruotsinkyläksi eli Putkovaksi. Mutta ennenkuin rupeamme tarkemmin ottamaan selvää tilasta Helsingissä, mainitsemme hiukkasen siitä miten Omin siirtokunta on syntynyt sekä luomme katsauksen muihin siellä oleviin kyliin.
Kuten jo ennen on mainittu, tuli tila Rishkovassa luteerilaisille liian ahtaaksi ja suuri vaikeus syntyi siitä, että monia eri kansallisuuksia asui sekaisin samassa kylässä. Sen vuoksi syntyi pastori Johanssonissa ajatus perustaa uusi siirtokunta, jossa olisi kaikilla saatavana sekä peltoa että metsää. Sellaiseen tarkoitukseen sopiva paikka löytyikin 120 virstan päässä Omskista Om-joen rannalla. Vuonna 1861 osoitti Omskin kenraalikuvernööri mainitun alueen, jossa oli 29,000 desjätinaa maata, asuinpaikaksi luteerilaisille. Ei viipynytkään kauvan ennenkuin iso osa Rishkovan väestöstä ja paljo venäläisissä kylissä asuvia perheitä muutti sinne, sekä perustivat omat kylät kansakunnillani. Niinpä perustivat lättiläiset kylän nimeltä Riiga, virolaiset Tallinna-nimisen, Inkerin suomalaiset Narvan ja Suomen suuriruhtinaskunnan suomalaiset Helsingin. Vuonna 1889 nousi siirtokunnan koko väestö 2,300 henkeen. Siirtola on rakennettu viiden virstan matkalle länsi- eli etelärannalle Om-jokea. Kuitenkaan eivät kylät ole yhteen rakennetut, vaan on esim. Helsingin ja Narvan kylien välillä puolen virstan asumaton taipale. Om-joki, joka on siirtolan rajana pohjoiseen, on varsinkin kevätaikaan mahtava joki jyrkkine savisine rantoineen. Kun joki on hyvin virtava, niin tapahtuu harvoin että elukkaa, joka tapaturmasta on joutunut jokeen, voidaan pelastaa. Om on hyvin kalainen joki, kuitenkaan ei siinä ole niitä kallisarvoisia kalalajeja, joita löytyy Siperian pääjoissa. Haukia, ahvenia, säynäitä, mateita ja useita särjen kaltaisia kalalajeja saadaan täältä. Kun ruokaa on runsaasti, tulevat kalat hyvin lihaviksi. Niinpä esim. säynäs ei hyvyytensä puolesta ole paljo huonompi Suomen lohta. Joessa löytyvällä kalanpaljoudella ei ole mitään vastinetta Suomen joissa. Muutamin ajoin vuodesta, kun kalat ovat enemmän liikkeellä, on kuin koko joki eläisi. Melkoisena sivu-elinkeinona on sen vuoksi kalastus Om-siirtokunnassa, vaikka kalastuksen tapa on niin alkuperäistä että ainoastaan kalojen suuri runsaus voi tehdä että työ kannattaa.
Seutu aina Omskista Om-siirtolaan on ylänköruohoaron luonteista, vaikka tosin isohkot lehtimetsät, jotka muistuttavat saaria saaristossa, antavat eloa ja suloa sille. Keväällä kun lumi on sulanut auringon lämpimistä säteistä, muuttuu aro äkkiä kuin taikasauvan voimalla mehevän viheriäksi. Sadoittain erilaisia loistavia kasvia pistää silloin esiin ja loistaa mitä komeimmissa väreissä. Aron iloiset laulajat, leivoset, lentelevät lukemattomin parvin yli koko aron. Lukuisia karjalaumoja on laitumella tuolla tasangolla. Talonpoika kyntää ja kylvää viljavaa ruokamultaista aroa, josta hän voi odottaa runsasta satoa, jos Jumala vaan antaa sadetta. Mutta jos hän poistuu pellolta tunniksikin hevosineen lepäämään, vie hän varovaisesti auran pois, sillä muuten se voitaisiin varastaa. Yöllä ei ole hänen leponsa myöskään suuri, sillä silloin täytyy hänen valvoa ja vartioida hevosiansa, jotka syövät arolla, etteivät varkaat, joita kiertelee kaikkialla väjymässä piilopaikoissaan, saisi tilaisuutta varastaa niitä. Kuinka usein tapahtuu kumminkin että kun hän nukkuu päivän raskaasta työstä väsyneenä, herätessään huomaakin kauhukseen vetojuhtiensa kadonneen. Hän, jolla on koko toimeentulonsa maanviljelyksestään, on nyt siinä avutonna voimatta saada kylvöään päätteesen. Mutta jos hän voi seuraamalla jälkiä kasteisessa ruohossa päästä varkaan perille, niin voi tätä, jos ei ole kerinnyt pääsemään pakoon. Usein ovat nuo pelätyt hevosvarkaat tällä tienoolla Om-siirtokunnan karkoitettuja, ja sinne viedään useinkin varastetut hevoset. Kun ne kerran sinne tulevat niin voidaan ne saada takaisin ainoastaan suurilla lunnailla. Mutta ei ainoastaan hevosia, vaan myös kaikkea mitä ottaa voi, alkoivat nämä pahantekijäin asumat kylät varastaa rauhallisilta venäläisiltä naapureiltaan. Turmeluksen luola, vitsaus koko paikkakunnalle tuli Om-siirtokunnasta. Omituisuutena kaikilla näillä kansoilla, sekä suomalaisilla että virolaisilla ja lättiläisillä on se, että he ovat rohkeita ja viekkaita sekä tarmokkaita aikeittensa täyttämisessä. Kun pahimmat varkaat kaikista näistä kansoista vuosi vuodelta ovat kootut samaan paikkaan, mitäpä muuta on odotettavakaan. Paloviinaan taipuvaisia ovat he ja tätä tavaraa on yltäkyllin Siperiassa, sillä ei ainoastaan laillisia kapakoita ole Om-siirtokunnassa, vaan joka toisessa talossa on salakapakka-liike sivutulona. Mitä kohtauksia on näytelty kylässä ja kapakkain edustalla! Loppuna oli useimmiten verinen tappelu ja murha. Kun varoja tällaiseen roskaelämään puuttui, lähdettiin varastelemaan. "Mennään varkaisille" sanottiin vaan, ikäänkuin olisi ollut hankkeessa jotain luvallista tointa. "Kylään tuli aika lailla tavaraa taas viime yönä", sanotaan sitten.
Luteerilaisia ruvettiin yhtä pahoin vihaamaan kuin pelkäämään ympäristöllä. Kuinka paljon tämä vaikeutti säädyllisempien karkoitettujen ja vapaiden inkeriläisten asemaa ja kuinka paljo se alensi heidän arvoaan ja luottamustaan, on helposti ymmärrettävää. Kun pahe oli päässyt vallan puolelle, niin oli vaan harvoja, niin tuskin ketään joka uskalsi ilmoittaa varasta, vaikka kyllä tiesikin kuka oli varastanut sen mitä etsittiin. Useimmiten ei kuitenkaan venäläisillä ollut rohkeutta tulla siirtokuntaan etsimään varastettua, vaikka kyllä tiesivät, että se oli sinne joutunut. Vaarallista todella olikin tulla sinne käymään, mutta vielä vaarallisemmaksi tahtoivat pahantekijät kuvata sen kuin todella oli. Helsingin kylä oli pahimmassa maineessa vielä vuonna 1885, kun minä tulin Siperiaan. Kuitenkin oli elämä siellä muutamia vuosia ennen ollut vielä hirveämpää. "Siellä henkensä kuulemma pian menettää." Tämän jos ei muuta tiesivät kauvimpanakin asuvat Siperian suomalaiset sanoa Om-siirtokunnasta. "Mutta jos eivät löisi kuolijaaksi kun tulee sinne", kysyivät Venäläiset kyytimiehet peloissaan, kun heidän piti minua kyyditä siirtolaan. Kuinka luteerilaiset ovat saaneet venäläiset niin pelkäämään, kuvaa seuraava kertomus. Annan erään karkoitetun maanmiehen, joka asuu venäläisessä kylässä 60-70 virstan päässä siirtolasta, kertoa. "Eräältä minun naapuriltani", sanoi hän, "varastettiin useampia hevosia, ja kun oli varmoja syitä olettaa että ne oli viedyt suomalaiseen kylään, niin pyysi minun venäläinen naapurini minua ja erästä toista suomalaista saattamaan häntä Helsinkiin, koettamaan saada takaisin hänen hevosiaan. Kun nyt on tapa naapurusten kesken että toisen naapurin on autettava toista sellaisissa tapauksissa, niin emme voineet evätä hänen pyyntöään, vaikka huolestuneina seurasimme häntä. Tulimmekin oikein Ruotsinkylään. Minä tunsin erään talonpojan kylässä ja tämän luokse ohjasimme matkamme. Sidoimme hevosemme kiinni ja astuimme tupaan. Siellä istui joukko rosvontapaisia miehiä pöydän ympärillä, ryypiskellen paloviinaa. Kun he saivat tietää mitä me tahdoimme, nousi eräs heistä, jättiläisen kokoinen mies ylös, otti pitkän puukon tupostaan, ojensi käsivartensa ja viilsi puukolla pitkin pöytää, karjuen: 'kenen teistä minä ensin tapan, kuten te ryssät tapatte meidän miehiä, niin teemme mekin teille.' Sitten astui hän meidän luoksemme ja kysyi meidän nimiämme. Minut jätti hän rauhaan, mutta minun suomalaiselle toverilleni, joka ei näyttänyt häntä miellyttävän, antoi hän iskun vasten kasvoja, niin että verta tuli nenästä ja suusta. Me olimme kuoleman hädässä. Ulos emme me uskaltaneet ja sisälläkin oli olo kamalaa. Vihdoin tulimme onnellisesti ulos ja saatuamme hevosemme irti lähdimme ajamaan hyvää kyytiä. 'Niin, kyllä se oli minun viimeinen matkani tshuhnien luo, vaikka he varastaisivat kaikki mitä minulla on', sanoi venäläinen ja huokasi helpotuksesta, kun kylän olimme jättäneet taaksemme." Niin kertoi maanmiehemme. Mutta jos venäläiset pelkäävät uskolaisiamme, niin oli näilläkin syytä pelätä edellisiä. Jos he löysivät luteerilaisen maidensa sisällä ja jos tämä ei voinut tehdä selvää asiastaan, joka jo kielen tähden usein voi olla vaikeata, niin sai hän kiittää onneaan jos hän pääsi heidän kynsistään hengissä. Mutta että tämän vihamielisyyden syy oli kokonaan etsittävä luteerilaisista, käynee selville edellä sanotusta. Kaikki tämä oli luonnollisena seurauksena siitä että suuri joukko yhteiskunnan hylkytavaraa oli kasattu yhteen paikkaan. Vielä sen lisäksi oli kehnoa siirtokunnan hengellinen hoito. Niin kauvan kun siirtolan perustaja, pastori Johansson, pysyi paikkakunnan luteerilaisten pastorina, kävi jotenkin hyvin. Sillä pastori on ainoa henkilö, jota nämä ihmiset hiukan kunnioittavat. Jos hänen esiintymisensä on varmaa ja sukkelaa, kuten oli pastori Johanssonin, niin on hänellä suuri vaikutus tuohon kansaan. Varmalla esiintymisellään piti hän heidät aisoissa. Mutta kun hän muutti pois ja heikompia voimia tuli hänen sijaansa, kävi kaikki yhä pahemmaksi. Asiat eivät parantuneet vaikka sivistynyt saksalais-virolais-lättiläinen katekeetta sijoitettiin paikkakunnalle. Kerta kerralta varastettiin häneltä elukoita sekä häntä uhattiin kuolemalla, kun hän astui sorrettujen puolustajaksi. Suomalaiset, joita siirtolassa oli yli kahdeksansataa henkeä, jäivät kaikkea muuta hengellistä hoitoa vaille kuin mitä he virolaiselta katekeetalta voivat saada. Tämä toimitti sekä niiden lastenkasteen että myös hautasi kuolleet ja piti jonkunlaista kirjaa väenmuutoksista seurakunnassa, mutta ei mitään kirkonkirjaa löytynyt. Saksalaiset pastorit päästivät lapset ripille, jos he ulkoa osasivat lukea isämeidän ja uskontunnustuksen, jotka toiset oppivat porstuassa, kun pastori jo kuulusteli toisia sisällä. Suomalainen väestö oli sitä paitsi enimmäkseen irtolaisia, jotka kuleskelivat toisin ajoin vuodesta venäläisissä kylissä työn-ansiolla. Heillä oli pienet mökkinsä kylässä, mökit, jotka olivat toisilla tehdyt koivunhirsistä, toisilla maasta tai mättäistä. Tavallisesti eli joku mies ja nainen jonkun aikaa yhtenä huonekuntana yhdessä, mutta pitkällinen ei ollut heidän liittonsa. Tunnen naisia, jotka ovat eläneet muutamassa vuodessa neljän tai viiden eri miehen kanssa. Tavallisesti on nainen se, joka valitsee kenen mukana tahtoo kulkea. Kuten yllä mainittiin, on niin vähä naisia, että he ovat hyvin haluttuja. Kuinka asiat tulivat sentään paremmiksi Helsingissä ja Narvassa, vieläpä jossain määrässä koko siirtokunnassa, käy selville tähän liitetyistä matkakertomuksista. Mitä ulkonaisten olojen suhteen tehtiin, voitanee lyhykäisesti tässä mainita.
Minun ensimmäinen huoleni oli, kun aloin ryhtyä työhön, saada suomalainen jumalanpalvelus joka sunnuntaiksi ja koulun kylään. Sitä varten sopivana henkilönä oli minulla mukanani tulkkina seurannut pehtoori A. Granö, joka perheineen muutti mainittuun suomalaiseen kylään syksyllä 1886. Monellaisten puutosten alaisena kylmissä huoneissa ja kehnolla palkalla alkoi hän työnsä kaikessa hiljaisuudessa. Sittenkuin me perinpohjin olimme oppineet tuntemaan olosuhteet täällä, aloimme yksissä neuvoin parantamaan ja korjaamaan epäkohtia. Lukutaito saatiin kouluopetuksella sekä kirjojen, sanomalehtien ja pienen kirjaston avulla vähitellen paranemaan. Kirkko ynnä kouluhuone rakennettiin. Vasta perustetusta raittiusyhdistyksestä saatiin melkoista apua työssä, kun tähän yhdistykseen voi turvata monessa tapauksessa, kun apua tarvittiin. Venäläiset virastot rupesivat yhä enemmän käyttämään koulumestaria apuna vaikeammissa ja vaarallisemmissa tutkimuksissa ja viimein pitivät ne tarpeellisena palkata hänet Venäjän valtiovaroilla järjestyksen pitäjäksi siirtolassa ja sen ympäristöllä. Kuinka monta ja kovaa taistelua on maksanut ennenkuin kapakat, lailliset ja laittomat, saatiin pois, varkaat voitettiin ja kylä tuli sille kannalle jolla se nyt on, tietää vaan se, joka itse on ottanut osaa työhön. Jos kiittämättömyys yleensäkin on maailman palkka, niin kyllä saavat papit ja koulunopettajat Siperiassa kokea sitä enemmän kuin kukaan muualla.
Monessa suhteessa on Om-siirtokunta, mitä luontoon tulee, kaikista Siperian suomalaisista siirtokunnista suosituin. Peltomaata on kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Mitä sen hyvyyteen tulee, tarvitsee vaan sanoa että se on arvosteltu ensimmäisen luokan peltomaaksi, joka etelä-Siperian mittakaavan mukaan merkitsee 1/2-1 metrin ruokamultakerrosta. Metsät, joissa on koivuja ja haapoja, ovat aikoinaan olleet erittäin hyviä, mutta järjettömän haaskaamisen kautta ovat ne tulleet huonommiksi. Vesakkoa on kuitenkin hyvin runsaasti. Niityt ovat yleensä jotenkin kaukana. Sillä ei viitsitä ruveta heinää niittämään, missä se ei ole lähes miehen korkuista. Tavallisesti katsotaan vähemmin heinän laatuun kuin sen paljouteen. Sen vuoksi jäävät suuret alat, jotka kasvavat mitä parasta heinälajia, kuten villiä virnaa, niittämättä, ja etsitään alhaisia maita, missä kasvaa pitkää saraheinää. Karjanhoito on alhaisella kannalla. Parempia heinälajia ei korjata sen vuoksi että — karja syö niin paljo niitä. Pääasia siperialaiselle on vaan että eläimet pysyvät hengissä talven yli.
Kun matkustaa siirtolan tiluksien läpi niin täytyy, jos on vähänkään käsitystä luonnon kauneudesta, ehdottomasti ruveta sitä ihailemaan. Viljavasta, viljelykseen kelpaavasta arosta on tuhansia tynnyrinaloja silmien edessä, odottamassa vaan käsivartta ja auraa. Tuolla edempänä taas näkee lehtimetsän, niin tasaisen kuin olisi se hoidettu puisto. Niin seuraa näköala toisensa jälkeen. Milloin kulkee kuin salmen läpi saaristossa, milloin taas kuin ulapalla vuonossa, jossa on paljo lehtimetsään pistäviä lahtia ja poukamia. Tällä tavalla voi matkustaa useampia tuntia siirtokunnan maa-aluetta. Kaikki muistuttaa herrastalon tiluksista. Odottaa vaan tuolta metsän takaa suurenmoisia herraskartanon rakennuksia näkyviksi, sillä tuntuu kuin vaatisi taulu sitä, tullakseen täydelliseksi. Mutta voi matkustaa päiviä, jopa viikkokausia sellaisia alueita pitkin Siperiassa, näkemättä herraskartanoita. Jos kehitys saa rauhassa tapahtua ja Siperian maa säilyä niiltä puolivilleiltä paimentolaisjoukoilta, jotka ovat täällä aikoinaan mekastaneet ja välistä tulvanneet Eurooppaan, niin saa arvattavasti läheinen tulevaisuus nähdä nämä nyt uneksitut linnat toteutetuiksi. Uusi Siperian rautatie, joka tulee leikkaamaan siirtokunnan maata noin penikulman päässä kylästä, tuonee mukanaan uuden ajan Siperialle, tempaamalla sen lähemmäksi Eurooppaa. Silloin tulee kai myöskin se kirous, jonka tänne-karkoitus on tuottanut, vähitellen katoamaan. Kunpa vaan pysyisi silloinkin se luonnonvirkeä olo, joka niin mieltä ihastuttaa Siperiassa!
VIII.
Verhne-Suetuk.
Nyt siirrymme hyvän kappaleen itäänpäin kirgiisien eli Barabinin aroilta. Verhne-Suetukin siirtola, jota käymme kuvaamaan, on 1,800 virstan päässä Omskista ja siellä on suomalaisen pastorin vuosittain käytävä. Matka, kun ottaa lukuun ne poikkeukset valtatieltä, joita hänen täytyy tehdä käydäkseen katsomassa välillä olevalla alueella asuvia suomalaisia, tulee siten noin 4,000 virstaa. Verhne-Suetukin siirtolan asemasta ja synnystä puhumme hiukkasen, vaikka sitä asiaa on käsitelty joksikin osaksi jälempänä seuraavassa matkakertomuksessa. Kuten länsi-Siperiankin ensimmäiset luteerilaiset kristityt olivat ruotsalaisia ja suomalaisia sotavankia Pultavasta, jotka järjestyivät kirkko-yhdyskunnaksi Tobolskissa, niin muodostivat sellaiset vangit kahdeksannentoista vuosisadan alussa ensimmäisen Ev.luteerilaisen kirkko-yhdyskunnan Irkutskiin itä-Siperiassa. Sitten perustettiin v. 1767 sotapapin virka sinne. Kuten Tobolskia katsottiin emäseurakunnaksi länsi-Siperian toisille luteer. seurakunnille, niin on Irkutsk emäseurakunta kaikille Jenisein itäpuolella oleville luteerilaisille seurakunnille.
Sittenkuin kuolemanrangaistusta Suomessa ei enää käytännössä pantu toimeen ja muutettiin elinkautiseksi pakkotyöksi kaivannoissa Siperiassa, siirrettiin vuosittain suurempi tai pienempi määrä murhamiehiä kaukaiseen itään. Niiden tie kulki Moskovan, Perman, Jekaterinenburgin ja Tjumenin kautta Tobolskiin. Koko matka kuljettiin jalkasin ja kesti se, ennenkuin he tulivat viimeksi mainittuun kaupunkiin, tavallisesti vuoden.
Vaikka heidät oli kotimaassa tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, niin julistettiin uusi päätös Tobolskissa, joka määräsi 15-20 vuoden pakkotyön, aina heidän rikoksiensa laadun mukaan; täällä saivat he myöskin kuulla mihin paikkaan ja mihin laitoksiin he tulivat lähetettäviksi. Osa lähetettiin nimitäin Ustj-Kamennogorskiin, toiset kruunun verkatehtaihin Omskissa, polttimoihin Taran luona, kullanhuuhtomoihin Altailla tai myös aina Nertshinskiin Baikalin takaisessa alueessa. Vaellus määrättyyn paikkaan voi kestää vielä yhden vuoden lisäksi. Kun he tulivat määräpaikkaansa, tapahtui luultavasti useimmiten, etteivät he koskaan enää tulleet luteerilaista pappia tavanneeksi. Tosin tekivät sekä Tobolskin että myös Irkutskin divisioona-saarnaajat laajoja matkoja käydäkseen uskolaistensa luona, mutta mahdotonta oli kumminkin käydä kaikissa paikoissa, minne pahantekijöitä asetettiin. Tietämätöntä oli myös papeille, missä niitä oli tavattavana. Siihen tuli lisäksi se vaikeus, että pastori ja hänen sanankuulijansa eivät juuri ymmärtäneet toistensa kieltä.
Jo vuonna 1843 teki Moskovan divisioonansaarnaaja T:ri K. Sederholm sen ehdotuksen, että kaikki Siperiaan tuomitut ja karkoitetut koottaisiin siirtokuntiin, kukin kansakunta erittäin. Moskovan vankeinhoito-komitea lähetti ehdotuksen korkeampaan paikkaan, ja Lokakuun 20 p. 1845 ilmestyi keisarillinen käsky, että kaikki luteerilaiset eri kuvernementeista koottaisiin yhteen tai useampaan kylään Minusinskin piirissä Jenisein kuvernementtia ja niiden sielunhoito tulisi yhden tai kahden papin toimitettavaksi. Näihin siirtoloihin koottaisiin myös ne luteerilaiset, jotka olivat palvelleet aikansa valtion pakkotyössä. Kantaväestön muodostamiseksi näihin kyliin tuli Rishkovan suomalaisille kehoitus muuttaa Minusinskin alueelle. Kun hyvää peltomaata tässä siirtolassa rupesi olemaan niukalta ja sinne rupesi vuosittain tulvaamaan eri kansakuntiin kuuluvia karkoitettuja, niin noudatti moni perhe kehoitusta. Kun Irkutskin divisioonansaarnaaja pastori Butzke kävi Minusinskin piirissä vuonna 1851, löysi hän täällä 116 luteerilaista vapaaehtoisia siirtolaisia, mutta vielä ei ollut mitattu maa-aluetta, joka v. 1845 annetun keisarillisen käskyn mukaan oli heille luovutettava. Kaikki kirjoitukset, jotka tästä asiasta olivat lähetetyt kameraalilaitokselle Krasnojarskiin, olivat jätetyt vastaamatta. Paikalliset viranomaiset olivat ensin osoittaneet saapuneille hedelmättömän aron Jenisein varrella asuinpaikaksi, mutta luteerilaiset eivät olleet tyytyneet tähän vaan hyvällä aistilla valinneet itselleen hedelmällisen seudun Sujetukin ja Kebeshin varrella. Pastori Butzken välityksellä saivatkin he tuon alueen. Pastori Cossmann, josta tuli hänen jälkeläisensä, jatkoi hänen työtään ja järjesti olot uudessa siirtokunnassa. Luteerilaisille mitattiin 20,000 desjätinan alue. Suomalaiset pysyivät Verhne-Suetukissa, joka oli ensimmäinen ja vanhin siirtola, lättiläiset muuttivat 1858 Nizhnaja-Bulankaan, erääsen Kebesh-joen rannalla olevaan laaksoon, 25 virstaa Verhne-Suetukista etelään. Virolaiset saivat itselleen osoitetuksi paikan Bulan-joen varrella 7 virstan päässä sieltä ja antoivat kylälleen nimen Verhnaja-Bulanka. Että he pääsisivät alkuun asumisyrityksessään, kokosivat luteerilaiset seurakunnat Venäjällä pastori Cossmannin kehoituksesta apua näille veljilleen. Apuraha oli melkoinen. Se nousi 27 tuh. ruplaan.
Sitä osaa Minusinskin piiriä, jossa myöskin luteerilaisia asuu, on kutsuttu Siperian Sveitsiksi. Maa on niin väkevää että se tuottaa hedelmää viidentoista vuoden ajan lannoittamatta. Korkeita kukkuloita ja syviä ruohoa ja harvaa lehtimetsää kasvavia laaksoja vaihettelee. Kukkulain välillä suikertelee kirkasvetisiä jokia. Nisua, arbuuseja, melooneja ja tupakkaa viljellään; myöskin harjoitetaan mehiläistenhoitoa. Se on maa, "jossa maito ja hunaja vuotaa", voisi sanoa. Etelässä muodostavat Sajanin vuoret kuten sinisen pilviseinän kukkuloilleen, jotka ovat lumen peitossa isomman osan kesää. Lännessä taas, Jenisein länsirannalla, nähdään yksityisiä Altai-vuoristoon kuuluvia korkeita vuoria. Ilman-ala on terveellistä ja lauhkeinta mitä Siperiassa on. Yleensä voi sanoa että paikka on edullinen.
Luteerilaisista kylistä tekee suomalainen kylä Verhne-Suetuk parhaan vaikutuksen. Luultavasti ovat virolaisetkin samaa mieltä, sillä vaikka asetus määrää että Verhne-Suetuk ja sille mitattu maa-alue yksinomaan kuuluu suomalaiselle kansallisuudelle, niin on kuitenkin virolaisia pesiintynyt kylään niin lukuisasti, että heidän lukunsa 1890 nousi 364:ään. Kylän koko väestö oli silloin 921. Kouluikäisten lasten luku virolaisista vanhemmista nousi 131:een, kun suomalaisten vanhempain lasten luku oli vaan 104. Tällä on syynsä siinä seikassa, että virolaisia tulee tavallisesti koko perhe Siperiaan, kun perheen-isä karkoitetaan, mutta Suomesta tulee vaan mies ja perhe jää Suomeen. Sitä paitsi karkoitetaan Virosta usein ihmisiä pienemmistä rikoksista ja nämä voivat kyllä olla kunnollisia, mutta Suomesta lähetetään harvoilla poikkeuksilla vaan hylkyjä.
Ensimmäiset karkoitetut saapuivat Verhne-Suetukiin 1857 ja pastori, joka oli toimekseen saanut suomalaisten vankien ja siirtolaisten sielunhoidon, kesällä 1863. Viimeksi mainittuna vuonna oli nimittäin keisarillinen asetus ilmestynyt Helsingissä, joka määräsi että suomalainen pastori ja katekeetta olivat lähetettävät tähän kaukaiseen paikkaan.
Pastori Roschier oli ensimmäinen Suomen hallituksen Siperiaan lähettämä pappi ja Adamsson ensimmäinen katekeetta. Pastori Roschierin velvollisuutena oli hoitaa ei ainoastaan Verhne-Suetukin suomalaisia vaan myös äskenmainituissa kylissä asuvia virolaisia ja lättiläisiä. Sitä paitsi oli hänen vuosittain tehtävä matka niihin paikkoihin Jenisein kuvernementtia, missä luteerilaisia asui. Irkutskin v.t. divisioonansaarnaajana teki pastori Roschier laajoja matkoja aina Tyynenmeren rannikolle.
Sittenkuin pastori Roschier 1878 palasi kotimaahan, sijoitettiin lättiläinen pastori Nizhnaja-Bulankaan ja suomalaista kylää tulisi, v. 1884 annetun keisarillisen asetuksen mukaan, lähinnä hoitamaan suomalainen katekeetta, joka olisi sen suomalaisen pastorin tarkastuksen alaisena, joka saman asetuksen mukaan asuisi Omskissa eli sen läheistöllä ja joka sieltä vuosittain kävisi Verhne-Suetukissa. Pastori Roschierin aikana eli noin 1875 paloi vahinkovalkealla kirkko ja pastorin asunto, jotka olivat rakennetut Apukassan varoilla. Sittemmin rakennettiin uudestaan valtionvaroilla koulutalo, johon tuli koulusali ja asunto katekeetalle. Katekeetta Lindholm, joka tuli Adamssonin jälkeen tähän virkaan, harrasti suuresti oman kirkon saamista kylään. Kun oli Irkutskin pankissa varoja tähän tarkoitukseen noin 1,500 ruplaa ja vapaaehtoisia lahjoja Suomesta kertynyt noin 700 ruplaa, niin voitiin aije toteuttaa, ilman varsin suuria uhrauksia itse siirtokunnan puolelta.
Kirkko rakennettiin ja voitiin vihkiä syksyllä 1888. Se oli silloin tullut maksamaan 2,800-3,000 ruplaa.
Onnellisessa tilassa ovat Verhne-Suetukin talonpojat verraten useimpiin muihin Siperiassa sen kautta, että heidän on helppo muuttaa rahaksi viljansa kauppiaille, jotka ostavat läheisten kullanhuuhtomojen tarpeeksi. Hyvänä tulolähteenä on myöskin rahdinveto mainittuihin kullanhuuhtomoihin. Niinpä kertoi eräs talonpoika suomalaisessa kylässä ansainneensa 200 ruplaa yhdessä talvessa sellaisten kuormien kulettamisella. Vilja on usein Minusinskissa hyvässä hinnassa, sillä sitä ostetaan ja kuletetaan laivoilla alas jokea pitkin sellaisiin paikkakuntiin, missä viljankasvu ei menesty.
Tie Minusinskista Verhne-Suetukiin eli Kamennoi-bradiin, kuten kylää paikkakunnalla jokapäiväisessä puheessa kutsutaan, kulkee milloin mäkiä, joista on laaja näköala sekä Sajanin- että Altaivuorille, joiden luulee olevan aivan lähellä, milloin taas hedelmällisiä laaksoja ja metsiä. Kuinka voi erehtyä määrätessä etäisyyttä sellaisilla paikkakunnilla, näkee seuraavastakin. Eräs postimestari Minusinskissa kertoi luulleensa kun tuli paikkakunnalle, että matka Sajanin vuorille voi olla korkeintaan 7-10 virstaa. Tässä luulossa ehdotti hän muutamille tuttavilleen että tekisivät kävelymatkan vuorille. "Kyllä", vastasivat nämä ja silloin lähdettiin. Kun mennään Minusinskista Verhne-Suetukia eli Sajanin vuoristoa kohden, niin on kuljettava muutaman virstan pituisen metsän eli laakson poikki. Heidän astuttuaan tämän matkan ja tultuaan taas korkeammalle paikalle, näyttivät vuoret olevan yhtä etäällä. Kummastuneena kysyi postimestari silloin kuinka paljo heillä oli vielä jälellä matkaa näille vuorille. "Noin 150 à 200 virstaa on meidän vielä astuttava", tuli vastaukseksi.
Jos minä nyt voisin lopettaa kuvaukseni Verhne-Suetukista, niin olisi hyvä; mutta silloin olisi lukija saanut liika valoisan kuvan paikkakunnasta. Luonto on ihana, ilma sinisen kuultava ja ilman-ala hyvä. Leivästä ja rahan-ansiosta ei ole mitään puutetta, kaikki on totta, mutta asukkaat huokaavat kovan hirmuvaltiaan, juoppouden, orjuudessa. Tämä pahe, joka on juuri moniin muihin paheihin ja rikoksiin, pitää meidän maanmiehemme vankinaan niin, että siirtokunta ei ole voinut kukoistaa niin kuin voisi luulla ja toivoa. Suomen asema on sellainen, ettei sillä voi olla siirtomaita siinä ymmärteessä kuin muilla itsenäisillä valtioilla on, mutta meidän pitäisi pitää kunnian ja rakkaan velvollisuuden asiana auttaa maanmiehiämme korkeammalle sivistysasteelle kuin millä ne ja niiden ympärillä olevat kansat ovat. Mitä muuta on sanottavaa tästä siirtokunnasta, selviää seuraavista matkakertomuksista.
IX.
Ashtshagul.
Tämännimisestä suomalaisesta siirtokunnasta on tuskin kukaan Suomessa kuullut puhuttavan. Syy siihen on helposti löydettävissä. Ei nimittäin ole kauvempaa kuin muutamia vuosia siitä kuin ensimmäiset suomalaiset asettuivat tähän paikkaan, jossa nyt pieni tämänniminen siirtola on syntynyt. Tämä siirtola on eteläisin kaikista suomalaisista siirtoloista Siperiassa ja on noin 51 leveysasteella Tomskin kuvernementin Barnaulin piirin lounaisimmassa kulmassa. Jo kauvan oli moni Bugenen siirtolassa ollut tyytymätön asuinpaikkaansa ja halunnut päästä pois johonkin helppopääsyisempään paikkaan. Muutamat sikäläiset perheet olivat monta vuotta kuleskelleet etelä-Siperiassa, asuneet milloin venäläisissä kylissä, milloin Barnaulin kaupungissa, löytämättä sopivaa asuinpaikkaa. Vihdoin asettuivat he arolle mainitulla alueella, missä oli runsaasti saatavana suolatonta vettä. Niin pian kuin he olivat tehneet sen ja Tobolskin kuvernementissa asuvat luteerilaiset olivat saaneet tiedon siitä, muutti vielä vuosina 1887-1890 moniaita perheitä suomalaisia, virolaisia ja lättiläisiä Bugenesta ja Om-siirtokunnasta. Alue kuuluu keisarilliselle kabinetille ja on Barnaulin vuorihallituksen hoidossa. Asianomaisten toimesta mitattiin luteerilaisille maa-alue, laskettu 700 henkeä varten, jonka luvun pitäisi kokoontua määrävuosien kuluessa, jos he tahtoivat pitää koko mitatun maa-alueen. Vuonna 1891 oli siirtokunnassa 102 henkilöä, enimmäkseen suomalaisia.
Useampia kertoja olin saanut kirjeitä Ashtshagulista, joissa pyydettiin tulemaan heidän luokseen, mutta en ollut voinut saada matkarahoja ennenkuin keväällä 1891. Toukokuun keskivälillä mainittuna vuonna olin valmis lähtemään mainitulle virkamatkalle, joka oli viimeinen pitempi matka mitä Siperiassa tein. Siitä tulen kertomaan jossakin seuraavassa luvussa.
X.
Ensimmäinen virkamatkani Om-siirtokuntaan 1885.
Päästyäni vähä järjestykseen ja saatuani podorozhnan (kyytipassin), läksin matkalle Jelankaan, joka on 150 virstaa itään Omskista, sillä siellä sanottiin suomalaisia asuvan. Kun tulin sinne, sanottiin että minun olisi pitänyt poiketa oikealle paljo ennen ja että minä nyt olin tehnyt 70 virstan mutkan. Kuultuani kuitenkin, että kylässä asui lähemmä sata luteerilaista, rauhoituin ja jäin yöksi sinne. Aamulla k:lo 5 lähetin sanan eräälle suomalaiselle, joka heti tuli kestikievariin. Tämä sanoi olevansa Ylistarosta ja nimensä olevan Pajumäki. Sovittuamme ajasta ja paikasta kokoonnuimme k:lo 10 e.pp. erään Helsingistä kotoisin olevan suutari Strandin luona ja minä pidin jumalanpalveluksen siellä kahdellekymmenelle hengelle. Sitten läksin minä taas matkaan etsimään suomalaista siirtokuntaa ja tulin k:lo 6 j.pp. erääseen venäläiseen kylään Om-joen varrella. Toisella rannalla oli suomalainen siirtokunta. Odottaessani miestä viemään kapineitani venerantaan, näin kolme miestä tulevan, yksi keskellä ja hänen kummallakin puolellaan mies, kelpo nuija kädessä. Eräs venäläinen sanoi: tuo keskimmäinen on suomalainen. "Hyvää päivää", sanoin minä suomeksi. — "Jumala antakoon", vastasi hän. "Jouduin tässä kiinni", jatkoi maanmieheni. — "No mistä syystä?" — "Ei se asia ollut niin suuri mutta ihminen joutuu toisinaan onnettomuuteen", arveli hän, ja lisäsi: "kyllä jo taitaa henki mennä, on seitsemäs kerta kun täällä jouduin kiinni." Mies sanoi nimensä olevan Liisanpoika ja kotoisin olevansa Hämeenlinnasta. Sittemmin sain kuulla, että hän oli ollut työssä eräällä venäläisellä, joka lähetti hänen hevosella ja kärryillä viemään ruokaa työväelle pellolla. Mutta Liisanpoika piti edullisempana ajaa tiehensä. Niin hän meni ja möi sekä hevosen ja kärryt että kaikki, millä jotain arvoa oli. Tästä teostaan oli hän nyt vangittu.
Kun katselin suomalaista kylää etäältä, näytti se minusta monessa suhteessa muistuttavan suomalaista kylää kotimaassa. Saunat joenrannalla ja pitkät koivut pihoilla, mutta ennen kaikkea kieli, jota puhuttiin, muistutti Suomea. Ajajan huudosta tuli eräs vanha mies veneellä minua hakemaan. Hän oli kivuloinen ja heikko. Kun hän kuuli minun olevan suomalaisen papin, joutui hän sellaisen ilon valtaan että hän lankesi polvilleen ja huudahti: "Voi Herra Jumala, vai tuli tänne viimein oikea suomalainen pappi!" Kun minä sitten istuin maanmiestemme keskuudessa, niin tuntui minusta ihan kuin olisin löytänyt sen, mitä kauvan olin etsinyt. Ihmeellistä ei se ollutkaan, sillä ei päivääkään tuskin ollut kulunut viiteen vuoteen, etten olisi ajatellut näiden maanmiestemme hyljättyä asemaa.
Sen vuoksi ei ollutkaan pieni ilo minulle nähdä että olin tervetullut ja kauvan odotettu. Luteerilainen siirtola Om-joen varrella on 125 virstan päässä itään Omskista, mutta ei kuulu Akmolinskin alueesen, johon Omsk kuuluu, vaan Tobolskin kuvernementtiin. Siirtokuntaan kuuluu neljä kylää, Helsinki eli Ruotsinkylä, Narva eli Suomenkylä, Tallinna eli Eestinkylä ja Riia eli Lätinkylä.
Kun pastori Johansson ei voinut saada kyllin paljo luteerilaisia tähän uuteen perustamaansa siirtokuntaan, niin pyysi hän Tobolskin kuvernöörinvirastolta että kaikki Siperiaan tuomitut koko Venäjän valtakunnasta lähetettäisiin Om-siirtokuntaan. Niin tapahtuikin. Tässä lienee etsittävä syy siihen että lakattiin lähettämästä suomalaisia niille määrättyyn Verhne-Suetukin siirtokuntaan Minusinskin piirissä Jenisein kuvernementtia. Vuosittain tulvasi siirtokuntaan sadoittain henkilöitä, suurimmaksi osaksi pahantekijöitä ja roistoja. Pian muutti pastori Johansson pois Omskista, jossa hänen oli asuntonsa, ja hänen sijaansa tuli vähemmin tarmokkaita miehiä, jotka kävivät siirtokunnassa vaan yhden taikka korkeintaan kaksi kertaa vuodessa. Elämä siellä tuli aina pahemmaksi ja pahemmaksi, ja lopullisesti tuli luteerilaisista sellainen kauhistus ja vitsaus koko tienoolle, että väestö eli venäläiset kääntyivät virastojen puoleen pyytäen ettei lähetettäisi kaikkia pahantekijöitä heidän piiriinsä, sillä siellä ei nyt enää ollut mitään turvaa hengen eikä omaisuuden puolesta. Lienee tapahtunut että meidän maanmiehemme lähtivät 20 à 30 miehen suuruisina joukkoina rosvoamaan ja varastamaan. Sitten tulikin käsky, että luteerilaisia ei pitäisi lähettää enää kaikkia yhteen paikkaan, vaan hajoittaa kaksittain kuhunkin kylään. Mutta pahuus ei ole vähentynyt luteerilaisissa, vaan on se viime vuosina noussut korkeimmilleen. Kaikki siveelliset käskyt ja siteet ovat poistetut. Avioliittoa ei pidetä ollenkaan pyhänä. On tavallista että vaimo jättää ja elää toisen kanssa, jätetty mies taas ottaa itselleen vuorostaan toisen vaimon j.n.e. Suomalaisessa kylässä sattui m.m. sellainen tapaus että kaksi miestä oli vaihtanut vaimoja. Että vaimo varastaa miehensä omaisuutta tämän ollessa poissa kotoa ja lähtee tiehensä toisen kanssa, on tapahtunut usein. Eräs mies tuli minun luokseni ollessani siirtokunnassa ja pyysi minua kuulustelemaan hänen vaimoaan matkoillani. Kun hän oli ollut heinänteossa, oli hänen vaimonsa myynyt kaikki kalat, mitä hän oli pyytänyt keväällä, kaiken voin ja kaikki munat, sekä juonut rahat suuhunsa ja sitten karannut kotoa. Kuulin kerrottavan että vaimo ensin oli ollut kelpo ihminen, mutta hänen miehellään oli ollut tapana pakoittaa hänen juomaan, kun itsekin joi. Siten tuli vaimosta vähitellen juoppo. Eräs toinen tuli ja valitti että hänen vaimonsa oli jättänyt hänen kolme vuotta sitten sekä asui erään virolaisen luona, jonka kanssa hänellä oli kaksi lasta. Siitä huolimatta sanoi hän kumminkin ottavansa vaimonsa vastaan, jos tämä tahtoi tulla takaisin jota se kuitenkaan ei tehnyt. Toisilta kuulin että hän oli ajanut pois vaimonsa ja antanut hänelle lehmän sekä sanonut että he nyt olivat eronneita ystäviä.
Sen talon isäntä, missä asuin, oli etevä mies, suomalaisenkin mitan mukaan. Hän oli kauvan pitänyt suomalaisia lehtiä ja lukenut hyvin paljo. Hän oli syntynyt Siperiassa vapaista vanhemmista ja oli suuressa arvossa ei ainoastaan siirtokunnassa, vaan myöskin ympärillä olevissa venäläisissä kylissä. Hän kärsi revolverinlaukauksesta, jonka oli saanut eräältä lättiläiseltä, kun tätä oli pantava kiinni. Lättiläiset ja saksalaiset ovat pahimpia siirtokunnassa. Melkein koko lättiläinen väestö on varkaita ja varkaan-salaajia. Jos joku rehellisempi olisikin heidän joukossaan, niin ei se uskalla avata suutansa, tietäen mitä olisi seurauksena. Sinä kesänä olivat lättiläiset kiskoneet rahoja ympärillä olevista venäläisistä kylistä aina toista tuhatta ruplaa. Ne varastavat nimittäin hevosia venäläisiltä, jotka sitten saavat lunastaa ne kylästä sovitulla summalla. Minä näin luettelon, kuinka paljo kukin oli saanut maksaa. Erästäkin oli verotettu 70 ruplaa. Kun ne sitten lähtevät hevosineen, ammutaan niitä jälestä. Kylän koulumestari Mühlenberg, sivistynyt mies, kertoi minulle että lättiläiset kaksi päivää sitten juuri olivat hukuttamassa kahta venäläistä jokeen, kun nämä olivat tulleet etsimään varastettua tavaraa. Jos ei hän olisi seisonut revolveri kädessä ja uhannut ampua heti sen, joka uskalsi estää venäläisiä pelastamasta itseään, niin olisivat he epäröimättä tehneet tekonsa. Koulumestari oli sitten saanut terveisiä että olisi kauniisti, muuten saisivat he kyllä hänen vaikenemaan ijäksi. Lättiläiset ovat ylimalkaan vaikeata kansaa. Erään lättiläisen vihin erään luteerilaisen naisen kanssa Omskissa muutamia päiviä jälkeen tuloni. Hääiltana oli sulhanen tullut hiukkasen juovuksiin, sanonut morsiantaan huoraksi ja antanut selkään anopilleen. Niin lähti hän kotiinsa, joka oli 80 virstan päässä Omskista. Hänen vaimonsa meni myöhemmin sinne, mutta huomasi tullessaan että miehellä jo oli luonaan nainen, joka rupesi syytämään uudelle vaimolle haukkumasanoja sekä väitti olevansa enemmän hänen vaimonsa kuin tuo toinen, kun hän pian tulisi antamaan hänelle perillisen. Nuori vaimo tuli suruisena isänsä kanssa minun luokseni neuvottelemaan, miten he saisivat laillisen eron. Parin viikon päästä tuli mies minun luokseni ja sanoi että hän poliisilla tuottaisi uuden vaimonsa luokseen. Kun en voinut keskustella hänen kanssaan ilman tulkkia sekä tiesin että hänen oli syy kaikkeen, niin puhuin tällä kertaa enimmäkseen merkeillä ja tempuilla, mutta kieltä jota hän hyvin ymmärsi. Lieneekö sitten ollut minun kaunopuheliaisuuteni vai joku muu joka vaikutti, ainakin tuli hän parin tunnin päästä nuoren vaimonsa kanssa lähtötervehdykselle minun luokseni, sillä nyt oli vaimo muuttava hänen kanssaan hänen kotiinsa.
Meidän suomalaisemme täällä Siperiassa eivät kehumista kannata, ja kuitenkin täytyi Om-siirtokunnan koulumestarin sanoa että ne ovat verraten "sivistyneitä". Luultavasti tarkoitti hän että ne kohtelevat häntä siivosti ja kunnioituksella. Kun minä aamulla siirtolaan tuloni jälkeen lähdin katselemaan "Helsinkiä", kokoontuivat pian ne kylän suomalaisista, joilla ei ollut erittäin suuria (nim. äskeisiä) pahantekoja omillatunnoillaan, minun ympärilleni. Useampia pohjalaisia tapasin täällä, niinpä esim. Matti Annalan Kauhavalta, Ylihärsilän Lapualta, Liveljaan Alahärmästä y.m.
Oli ihmeellistä nähdä sitä vaikutusta, mikä minun ilmestymiselläni heihin oli. Osa vapisi niin, että heidän oli vaikea seisoa, ja kului hyvä aika, ennenkuin voin saada selvää keskustelua heidän kanssansa toimeen. Samaa olen huomannut kaikkialla suomalaisistamme, niin että minun on usein täytynyt puhua niin hiljaa ja ystävällisesti kuin mahdollista, saadakseni heitä hiukan rohkaistuiksi. Kun he tulevat kaupunkiin, ovat he kuin pelotetut linnut. Ihmeellistä ei se olekaan, sillä varkauksista, joita luteerilaiset tekevät venäläisissä kylissä, ovat ne kaikki niin vihattuja, että niitä ajetaan takaa ja tapetaan kuin metsän petoja, jos niitä tavataan venäläisellä alueella. Asia pahenee vielä siitä, että monikaan ei osaa puhua venäjää selittääkseen asiaansa ja matkansa syytä, joka voi olla kyllä laillinen ja tarpeellinen. Luullaan että enemmän kuin puolet kaikista mitä Suomesta karkoitetaan menettää henkensä venäläisten käsissä ja haudataan salaa. Asianhaarat houkuttelevatkin siihen. Jos nimittäin varas saadaan kiinni ja viedään "voolostiin", kuten täällä sanotaan, niin tulee varas tavallisesti takaisin viikon päästä. Voolosti on kunnan pääpaikka ja käsittää useampia seurakuntia. Kussakin voolostissa on käräjätupa ja lautakunta, jonka eteen pahantekijä ensi sijassa viedään. Jos nyt tulee varkaan ystävä ja antaa 15 à 20 ruplaa zasedatelille (nimismiehelle), niin päästää hän vangin pois ilman muuta. Kun tämä palaa kylään, niin saavat hänen ilmiantajansa olla varoillaan. Sen vuoksi sanoi eräs venäläinen talonpoika minulle: "se, jolla on 30 tai 40 ruplaa, saa varastaa niin paljo kuin tahtoo, mutta pahempi on köyhän tehdä sitä". Eipä olekaan siis ihmeteltävää että venäläiset talonpojat itse rupeevat käyttämään oikeutta. Mutta on selvää että se usein menee laidalta ja julmuuteen asti. Kerrottiin minulle siirtolassa, että oli löydetty joesta viisikin miestä sidottuina yhteen ja suitset suussa; nämä olivat olleet hevosvarkaita, jotka venäläiset olivat hukuttaneet. Jos joku käyttäytyy hyvin venäläisten joukossa ollessaan, niin auttavat ne häntä kaikella tavalla, sillä ne ovat hyväsydämisiä ja hyväntahtoisia. Mutta niiden hyvyyttä käyttävät meidän maanmiehemme useimmiten väärin. Jos hän saa lainaksi 15 tai 20 ruplaa, niin katoaa hän eikä enää palaa. Ja petetty venäläinen sanoo: "Jumala hänen kanssaan, hän ei ymmärtänyt mikä hyvin ja oikein oli".
Mutta joudun liika kauvas kerrottavastani asiasta. Ensimmäinen, mitä maanmieheni kysyivät hiukan toinnuttuaan, oli tämä: "Onko siinä perää kun sanotaan että täältä voisi vielä päästä Suomeen?" Minun täytyi sanoa etten uskonut heidän saavan lupaa siihen mutta lisäsin: "Miksi tahtoisittekaan täältä pois, maahan on parasta mitä olla voi ja jos olette ihmisiksi niin teidän on täällä hyvä olla". — "Niin, mutta se ikävä", oli surullinen vastaus. "Ehkä nyt tulee parempi, kun Te olette tulleet tänne", lohduttelivat he itseään. Sittenkuin he olivat tulleet rohkeammiksi, kertoi eräs että viilsi oikein hänen sydämessään, kun hän kuuli herrasmiehen siinä puhuvan suomea; toinen taas kertoi että hikeä rupesi valumaan hänen otsaltaan j.n.e. Sunnuntaina saarnasin minä niiden rukoussalissa, joka oli pieni koulutupa lättiläisten kylässä. Sillä vaikka täällä asuu pari kolme tuhatta luteerilaista, niin lienee mahdotonta saada heitä minkäänlaiseen uhraukseen kirkon rakentamiseksi. Useimmat ovat niin köyhiä että heillä tuskin on vaatteita millä itseään verhoisivat. Seurakuntaa oli koolla varsin runsaasti ja järjestys erittäin hyvä. Lieneekö ollut huono enne vai ilostako suomalaiset paukuttivat niin lujasti että he särkivät pienen kirkonkellonsa, mutta vahinko se oli joka tapauksessa laiminlyödylle ja kurjalle seurakunnalle. Iltapäivällä pidin raamatunselityksen Ruotsinkylässä sekä koetin tehdä muutamia kysymyksiä hengen-asioista. Ettei aivan turhaan tarvitse työskennellä näiden kadonneitten lampaiden keskuudessa, uskon kyllä. Mutta kuinka paljo voi sentään ylimalkaan vaikuttaa, kun on tehtävä niin laajoja matkoja ympäri. Lukutaito lasten keskuudessa on huono tai ei sitä olekaan. He näyttivät olevan iloisia siitä että minä lupasin pitää lukukinkerit heidän kanssaan seuraavana talvena. Suomalaisen tavan mukaan tahtoivat tuoda minulle "muruja". Ennen lähtöäni toi yksi munia, toinen voita ja kolmas vesilinnun. Vaikka minä tiesin että antajat olivat köyhiä, niin otin minä iloisesti vastaan heidän lahjansa, jotka osoittivat että olin voittanut heidän sydämensä. Että täällä on paljo tekemistä ja työala jota ei niin pitäisi laiminlyödä kuin on tapahtunut tähän saakka, selvesi minulle enemmän ja enemmän. Sydämestäni kiitin Jumalaa, etten ollut kuunnellut niiden neuvoa, jotka koettivat saada minua luopumaan tämän matkan puuhasta, sillä tarve on suurempi kuin kertoa voi. Sanoivat siirtokunnassa koettaneensa kirjoittaa Suomeen ja kuvata hätäänsä, mutta eivät tietäneet olivatko kirjeet tulleet perille.
XI.
Matka Bugeneen Kesäkuussa 1886.
Kun nyt taas joku aika oli kulunut turhaan odottaessa matkarahoja Venäjältä, ja minä olin saanut hiukan säästetyksi omista varoistani, niin päätin minä tehdä matkan Bugenen siirtolaan Butakovskin voolostissa Taran piiriä. Tehtyäni kaikki mitä olin voinut saadakseni virkamatkoja varten määrättyjä varoja, niin en voinut muuta kuin kärsivällisesti odottaa parempia aikoja, vaikka se on vaikeata sekä seurakunnalle Siperiassa että minulle. Minulle on se sitä pahempaa, kun on tekemisissä enimmäkseen sellaisten ihmisten kanssa, jotka kaikki asiat pahempaan päin kääntävät.
Ilmoitettuani kahta viikkoa ennen lähtöä matkastani ja pyydettyäni että sieltä tultaisiin hevosilla noutamaan Tarasta, läksimme me, vaimoni ja minä, höyrylaivalla Omskista ja saavuimme kahdenkymmenen tunnin matkan jälkeen Taraan, joka on 280 virstaa pohjoiseen Omskista. Pitkin mutkikasta jokea tulee tie noin. 400 virstan pituiseksi. Tähän väliin, jonka me myötävirtaan kulimme niin lyhyessä ajassa, kului paluumatkalla kokonaista neljä vuorokautta. Tässä on kuitenkin huomattava että laivalla oli proomu hinattavana. Irtishin joki on aina mahtava, mutta suurenmoisimmalta se näyttää kevättulvan aikana. Sen keskimääräinen leveys on noin puoli virstaa. Nyt kun vesi oli korkealla, voi laivasta katsella kauvas ympärille, mutta myöhempänä kesällä ollaan niin syvällä jokilaaksossa että harvoin näkee muuta kuin yksitoikkoisia, jyrkkiä jokirantoja.
Nyt oli alinomainen näköala silmänkantamattomiin niittyjen ja peltojen yli. Mitä kauvemma tulimme Taraa kohden, sitä mäkisemmäksi ja metsäisemmäksi tuli maa ja jo muutamia virstoja Tarasta etelään näkyi aarniometsän eli "urmannin" reuna, kuten suomalaiset siellä venäläisten mukaan sitä kutsuvat. Tässä metsässä, jonka vertaa pituudessa ja leveydessä ei liene, vaeltaa ostjaakki vielä tuohivene pään päällä, mahdottomana sivistää, ja metsän villieläimillä on siellä rauhallinen koti. Sellaisia paksuja honkahirsiä kuin sieltä tuodaan en ole koskaan nähnyt. Kun olimme tulleet Taraan ja saaneet asunnon erään siivon pikkuporvarin luona, otin ensi työkseni kuulustella oliko ketään suomalaisia tullut meitä vastaanottamaan, mutta niitä ei kuulunut eikä näkynyt. Luultiin että oli mahdotonta päästä Bugeneen ja että syy suomalaisten poisjäämiseen oli juuri tästä seikasta etsittävä. Mutta koettaa täytyy, ajattelin, ja menin siis paikkakunnan ylhäisimmän virkamiehen, ispravnikan eli poliisimestarin luo; tämä virkamies on kuvernöörin ja nimismiehen välillä. Hän oli hyvin ystävällinen mutta sanoi että oli mahdotonta päästä Bugeneen. Niin sanoi myös paikkakunnan rauhatuomari, joka sattui olemaan paikalla. Tämä sanoi kerran kysyneensä eräältä suomalaiselta, miksi he olivat ottaneet asuntonsa niin vaikeapääsyisten soiden taakse ja tämä oli vastannut: juuri sen vuoksi että sinne on niin vaikea päästä.
Kun minä pysyin aikeessani siitä huolimatta kuitenkin koettaa, antoi ispravnikka minulle kirjoituksen, jossa hän käski alaisiaan toimittamaan minulle hevosia sekä tarjosi minulle sotamiehen avuksi matkalla, jonka tarjouksen minä kumminkin hylkäsin.
Puolen tunnin päästä ovat hevoset teidän luonanne, sanoi hän, kun minä hyvästi-jätössä kiitollisena tartuin hänen käteensä. Pian istuimme me kapineinemme tarantassissa, jota ajoi paljaaksi ajeltu tataarilainen, joka ei suinkaan tahtonut viivyttää meidän perilletuloamme. Näytettyämme taas voolostin kansliassa kirjoitusta ispravnikalta, saimme pian hevoset, vaikka kehoitettiin meitä ettemme lähtisi yön selkään. "Te jäätte varmaan kiinni suohon", arveli itsepäinen isäntämme, jonka oli lähdettävä matkaan hevosineen. Saimme nyt vaihtaa tarantassin tavallisiin kovoihin työkärryihin, ottaa kolme hevosta kahden sijasta ja sittenkuin kaikki oli järjestyksessä, läksimme matkaan. Ensiksi laskettiin hyvää vauhtia, mutta pian rupesi olemaan tie huonoa. Toinen nevalätäkkö seurasi toisen perästä ja usein olivat hevoset aivan tarttua mutaan. Toisin paikoin taas kiskoivat hevoset, jotka kahlasivat vedessä vatsaa myöten, kärryjä puolimädännyttä telasiltaa pitkin. Viimein tuli melkein pimeä ja raskaita sadepisaroita rupesi putoilemaan mustista pilvistä.
Useampia tuntia olimme jo ajaa rähmittäneet suossa, ja kun kysyimme kyytimieheltä emmekö pian tule kievariin, antoi hän sen ikävystyttävän vastauksen että meillä oli enemmän kuin puoli taipaletta jälellä, ja että tämä osa tietä oli vielä pahempaa kuin se mitä oli kuljettu. Niin meni sentään vähitellen eteenpäin, vaikka meillä usein oli syytä pelätä että toteutuisi mitä meille oli ennustettu, että nimittäin saisimme viettää yömme istuen kiinni suossa. Vihdoin alkoi yksi hevosista, ja paras sitä paitsi, luopumaan liitosta, sillä sen kaviot olivat alinomaisesta kahlaamisesta tulleet niin aroiksi että se tuskin enää voi jaloillaan seisoa. Koko kuorma muutettiin yksille kärryille. Ruoskanläimäykset ja ajajan yksitoikkoiset huudot, kun se hoputti väsyneitä hevosiaan, kaikuivat melkein kamalilta synkässä erämaassa. Jumalan avulla pääsemme viimeinkin erääsen venäläiseen kylään. Me koputamme porttiin ja päästää meidät sisään isäntäväki, joka nousee ylös ihan hämmästyneenä niin odottamattomasta vieraiden tulosta. Sittenkuin kotitekoista olutta, jonka vertaista ei saa Suomessa, oli tuotu virkistykseksi, tahdottiin laittaa samovaari kuntoon, jonka me kuitenkin kielsimme, sillä päivän vaivojen jälkeen tarvitsimme parhaiten lepoa. Aamulla, niin pian kuin olimme nousseet ylös, kestitettiin meitä taas kaikellaisilla herkullisilla leivoksilla, joita emäntä aamupuhteen aikana oli alustanut vieraitaan varten. Yösijastamme ja ravinnosta ei otettu mitään maksua. Sillä täällä metsissä viihtyy ja elää vieraanvaraisuus aivan hyvin vielä tänäpäivänä. Esimerkkinä tästä venäläisten talonpoikien vieraanvaraisuudesta Taran seudulla tahdon mainita että kun palausmatkallani kulin torin poikki Tavassa, tuli eräs venäläinen talonpoika, tervehti hyvin ystävällisesti minua, sanoi olevansa hyvä ystävä jonkun suomalaisen kanssa, selitti missä asui ja pyysi minua olemaan niin hyvä ja tulemaan vieraaksi hänen luokseen, kun vastedes kuljen ohitse. Kun tapaa sellaista ystävyyttä vieraalla paikkakunnalla, niin tekee se sydämelle oikein hyvää. Että venäläiset kohtelevat erityisellä arvon-annolla ja kunnioituksella, siitä saa paljo kiittää saksalaisia pastoreja, jotka ennen ovat matkustelleet täällä. Elämällään ja käytöksellään ovat he hankkineet luteerilaisille papeille hyvän arvon Siperiassa, jota sitä vastoin venäläiset papit eivät aina nauti. Että moni luteerilainen pappi on ollut erittäin tarkka nimestään ja arvostaan, osoittaa kertomukset tarmokkaasta pastori Johanssonista, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli täällä. Kun eräs venäläinen kerran oli sanonut suomalaiselle: teidän pastorinne on vaan sikopaimen, oli hän haettanut miehen luokseen (hän oli tällä kertaa metsässä, jossa siirtolan rajoja käytiin) ja antoi hänelle kelpo vitsasaunan. Kun vielä lisää että pari huonoa virkamiestä sai eron saksalaisten pastorien toimesta, niin voi ymmärtää että kansa oli saanut kunnioitusta niihin ja niiden toimintaan.
Me jatkoimme matkaa aamiaisen syötyämme ja vaikka minä usein olen mennyt hyvää vauhtia Siperiassa, niin en tiedä sentään kulkeneeni nopeammin kuin nyt. Tiet olivat tasaisia ja maa hiukan ylävämpää. Meillä oli vaan kolmekymmentä virstaa jälellä Bugeneen jossa meidän isäntämme, joka kyyditsi meitä, sanoi olevansa tuttu.
"Suomalaiset siellä ovat rikkaita ja kelpo ihmisiä", sanoi hän. Yksi vaikea paikka oli meillä kuljettavana, nimittäin puolen virstan pituinen suo, jossa hevoset toisinaan vajosivat niin syvään että muta nousi niiden selän yli. Jos nämä suot olisivat pohjattomia tai sellaisia kuin Suomessa, niin olisi niistä mahdoton kulkea. Mutta niissä on aina kova pohja ja kuivina kesinä ne kuivuvat niin, että täytyy tehdä kaivoja jos tahtoo elukoille vettä.
Kello kaksitoista toisena helluntaipäivänä saavuimme me suomalaiseen kylään, jonne meitä ei ollut tiedetty odottaa, sillä minun kirjeeni ei ollut vielä saapunut. Kun me tulimme postikello luokissa, niin luultiin että se oli zasedateli eli nimismies, jota odotettiin kylään samaan aikaan. Kaukaa osoitettiin meille mihin meidän piti ottaa asunnon. Sattuikin niin onnellisesti että osoitus tarkoitti juuri samaa taloa, jonne me olimme aikoneet.
Erittäin hämmästyivät ihmiset meidän tullessamme kun kuulivat meidän sanovan "hyvää päivää!" Olimme tuskin ehtineet meille osoitettuun huoneeseen sisälle, ennenkuin se oli ihan täynnä ihmisiä. Kun me emme olleet erittäin ihanan näköiset, ollen yltä päältä ravassa ja mudassa, pyysin minä heitä jättämään meidät hetkeksi siistimään itseämme. Sen tehtyä pääsivät he taas sisään. Nämä metsän siivot lapset tervehtivät meitä vuorotellen itkien ja nauraen. Eräs ukko, joka näytti olevansa kokeneempi kuin toiset, sanoi: "Minä sanoin heti nähdessäni teidän ajavan ikkunamme ohi että se ei ollut zasedateli vaan varmaankin uusi pastorimme rouvineen."
Lukkari, eräs vanha virolainen, ei voinut kyllin harmita siitä etteivät olleet tienneet meidän tulostamme, sillä siinä tapauksessa olisivat he kunnioittaneet meitä pienellä rukoushuoneen kellolla kylään tullessamme.
Tavat kylässä ovat yksinkertaiset. Varkaudesta ja muista rikoksista kuulee harvoin. Ne viikot mitä me vietimme siirtolassa olivat kuin lepoa, kun vertaa niitä oleskeluun Omskissa tai muissa siirtoloissa, joissa aina hiipii ympärillä ihmisiä, joista ei tiedä mitä heillä on mielessä. Sillä Suomesta karkotettujen joukossa on hyvin harvoja, joita ei voi laskea konnain ja roistojen kirjoihin. Mitä enemmän tulee niitä tuntemaan, sitä huonommiksi huomaa heidät. Vaikka ei ole minulle hauskaa antaa sellaista arvostelua maanmiehistäni Siperiassa, niin en voi muuta. Usein kuvitellaan lähetettyjä murhanhaluisiksi rohkeiksi miehiksi, joilla kuitenkin voi olla joku määrä kuntoa jälellä. Jos ne olisivatkin ainoastaan murhasta ja taposta karkotettuja, niin voisi sellainen ajatus olla oikea, mutta kun ne, kuten tunnettu, melkein kaikki ovat elinkautiseen vankeuteen tuomittuja vanhoja varkaita ja maankulkijoita, on asia aivan toinen. Ne ovat useinkin hyvin pelkureita, erittäin liehakkaita, kateita ja luottamattomia siihen määrään asti, että toveri voi salaa hyökätä kimppuun ja murhata toisen, jolle on luvannut uskollisuutensa ja ystävyytensä. Mitään kiitollisuutta osoitetusta hyväntahtoisuudesta eivät he enää voi tuntea. Päin vastoin, mitä enemmän niille antaa, sitä suurempia vaatimuksia heillä on, ja julkea rahalainain kiusaaminen on tavallinen seuraus jostakin osoitetusta hyvänteosta. Henkilöt, joille minä olen kieltäytynyt lainaamasta rahaa, ovat lähetelleet minulle niin hävyttömiä kirjeitä kuin hävytön olla voi, ja täytyy sen pahempi sanoa, että sellaisia he ovat useimmat.
Suomesta tulleista ei juuri enää kannata koettaakaan tehdä kelpo ihmisiä, mutta jotain pitäisi kuitenkin tehdä, kun he nyt kerta ovat täällä; ja varsinkin pitäisi huolehtia heidän lapsistaan, että he saisivat paremman kasvatuksen, niin että ne edes oppisivat lukemaan. Pahin seikka on, että karkoitetut ovat vaikuttaneet erittäin vahingollisesti niihin siirtokuntiin, joihin ne ovat lähetetyt. Sanotaan että Rishkova oli ennen siivo kylä ahkeroine ihmisineen, mutta nyt asuu siinä enimmäkseen kansaa, joka alinomaa istuu kapakassa, ja 14 à 15 vuotiset pojat voittavat, sanotaan, uudet tulokkaat konnankoukuissa ja vehkeissä. Mitä on muuta odotettavaakaan lapsista, jotka kasvavat sellaisessa ympäristössä. Tuleeko tila koskaan paremmaksi, en tiedä. Mutta varma on, ettei suomalainen seurakunta semmoisenaan kuin se nyt on, omalla voimallaan voi auttaa itseään ylös. Sitä täytyy auttaa ja asettaa paremmille jaloille toisten. Ehkä voi se puoli mennä omin avuin, varsinkin jos lakattaisiin karkoittamasta vanhoja rosvoja ja maankulkijoita. Kaikki sivistyneet ihmiset Siperiassa, jotka tuntevat, kuinka suomalaisia vankia suuressa määrässä on vuosittain tullut länsi-Siperiaan sekä että ne ovat niin jätetyt ilman mitään hengellistä hoitoa, paheksuvat ja moittivat tätä menetystapaa kevytmielisenä ja vääränä ja muuksi ei sitä voikaan katsoa. Voi sanoa ettei ole Suomen velvollisuus enää huolehtia niistä henkilöistä, jotka ovat ikäänkuin leikatut sen valtioruumiista ja ovat jäseninä toisessa yhteiskunnassa. Mutta kenenkäs on sitten velvollisuus pitää huolta näistä eksyneistä, holhon-alaisista ihmisistä? Ehkä vastataan: luteerilaisen kirkon Venäjällä. Mutta tämä kirkko, joka suureksi osaksi on koko valtakuntaan hajoitettuja pienempiä joukkoja, joista ainoastaan harvat voivat palkata pappinsa, on sangen köyhä. Kootaan tosin koko valtakunnassa joka vuosi rahoja Pietarissa olevaan apukassaan, pappien ja koulumestarien palkkaamiseksi näillä varoilla myöskin Siperiassa, mutta varat eivät riitä. Useita papinvirkojakin pysyy tyhjinä varojen puutteessa. Sitä paitsi ei Suomen kansa voi millään oikeudella vaatia, että tämän köyhän kassan pitäisi palkata opettajia sen entisille maanmiehille.
Kuinka tämä työ voitaisiin tehdä niin, että suomalainen seurakunta pääsisi nykyisestä onnettomasta asemastaan, en voi varmaan osoittaa itsekään, sillä suuri vaikeus on jo siinä että suomalaiset asuvat hajallaan niin kaukana toisistaan olevilla paikkakunnilla. Yksi asia ainakin on selvä ja se on että tarvittaisiin pari kolme lasten-opettajaa, jotka olisivat vakaantuneita ja kypsiä kristittyjä, jotka myöskin voisivat kansalle lukea saarnan ja veisata jonkun virren sunnuntaisin.
Eräs seikka, jossa Suomesta tulleet suuresti voittavat Siperiassa syntyneet, on lukutaito ja kristillisyyden käsitys. Sillä Bugenessa, jossa on paljo rikkaita ja viisaita talonpoikia, on kuitenkin harvoja, jotka osaavat ollenkaan lukea kirjaa. Ne ovat itse onnettomia siitä että niin on asian laita, valittavat ettei heidän lapsiensakaan käy paremmin, mutta heidän valituksensa ei ole ulottunut kenenkään korviin, joka olisi voinut auttaa heitä. Että heillä on harrastusta johonkin korkeampaan ja jalompaan kuin vaan siihen, mikä kuuluu ruumiin ylläpitämiseen, todistaa se, että he ovat rakentaneet itsellensä rukoushuoneen, ostaneet itsellensä pienen kirkonkellon sekä itse palkkaavat lukkaria, joka kykynsä mukaan koettaa pitää huolta jumalanpalveluksen pitämisestä. Mutta ukko, joka on syntyisin virolainen, lukee kankeasti suomea eikä tunne mitään nuottia, vaan laulaa vaan "korvakuulolta" kuten sattuu, yhden värsyn niin, toisen näin. Hän valitti: kansa sanoo että lukkari on niin pehmeä, mutta jos lapsia kurittaa lukemaan, sanotaan heti "kuka sinulle sen luvan antoi?"
Luonnollista on, ettei lukkari kykene opettamaan lapsia, kun hän ei edes kelvolleen taida suomea. Sitä paitsi on hän vanha ja höpertynyt sekä ilman palkkaa koulutyöstään. Kun minä aloin pitämään rippikoulua lasten kanssa siellä, oli koko opetus vaan siinä, että minä opetin heitä tavaamaan ja hiukkasen lukemaan sisältä. Lapset olivat kyllä ahkeroita ja jos olisin jatkanut heidän kanssaan muutamia viikkoja, niin olisivat ne kyllä oppineet. Siinä toivossa että Jumala asettaisi niin että he seuraavana talvena voisivat saada jonkun opettajan, jätin minä heidät ripille laskematta toistaiseksi.
Toisena helluntaipäivänä pidin jumalanpalveluksen heidän rukoushuoneessaan; ja kun suomalaiset täällä viettävät myöskin helluntain kolmatta ja neljättä päivää, sain minä pitää päivä-jumalanpalvelukset molempina näinä päivinä. Sitä paitsi kokoonnuimme joka ilta rukoushuoneesen päivän työn jälkeen tutkistelemaan Jumalan sanaa. Pyhän kolminaisuuden sunnuntaina oli rippi ja ehtoollisella käynti. Ehtoollisvieraiden luku oli noin sata.
Tapana, jota minä en ole muualla suomalaisten kesken huomannut oli se, etteivät he ainoastaan suudelleet pappia käteen tervehtiessään, vaan muutamat myös lankesivat kasvoilleen laattialle. Tämä tapa tuntuu hyvin loukkaavalta, varsinkin sille, joka on tottunut pohjalaisten suoraan tapaan. Ennenkuin he menivät ehtoollispöytään, menivät lapset vanhempiensa luokse ja tekivät samoin.
Yleensä oli ihmisillä tässä autiossa seudussa niin sanoakseni taitavampi käytöstapa kuin useimmissa kaukaisissa seurakunnissa Suomessa. Niiden kohtelijaisuus meitä kohtaan meni melkein liian kauvas. Sillä niin pian kuin tieto meidän tulostamme oli saapunut toisiin kyliin, katsoivat varakkaammat talonpojat velvollisuudekseen tulla tervehdyksille, ja jos joku piti viipyneensä liika kauvan, niin pyysi hän anteeksi.
Varakkain mies siirtokunnassa on kirkonisäntä, jonka luona me asuimme, ja hänen kolme veljeään. Kaikki ovat he kauniita, komeita miehiä, pitkä- ja mustapartaisia. Heillä on kullakin 30-40 hevosta sekä suuret, hyvinrakennetut kartanot. Melkein koko ajan mitä me siirtolassa olimme, olivat he meidän seurassamme. Kirkonisäntä seurasi meitä kaikkialla, vieläpä pari penikulmaa kotimatkallakin. Ne kaksi viikkoa mitä täällä viivyimme, kuluivat yhtä hupaisesti kansalta kuin meiltäkin.
Kuten mainittu ovat muutamat kelvollisemmat karkotetuista pyytäneet päästä Bugeneen, sekä sinne otetut talollisiksi. Kuinka pian kunnollinen karkoitettu voi päästä eteenpäin Siperiassa, osoittavat useat esimerkit täältä.
Muiden muassa tapasin siellä erään Unkurin Ylihärmästä, joka taposta oli tullut vankeuteen ja pyytänyt päästä Siperiaan. Hänellä oli ainoastaan viisikolmatta ruplaa tullessaan perille ja sen summan tähden oli hän heittää henkensä kahden suomalaisen käsissä, tullessaan Bugeneen. Nämä hänen maanmiehensä, eräs Ruuskanen ja eräs Koponen, olivat liittyneet häneen ja tahtoneet tulla hänelle osoittamaan tietä, toivoen saavansa rosvota hänet. Kun hän kuitenkin onnellisesti oli tullut Bugeneen, alkoi hän heti työhön päiväpalkkalaisena, sillä välin kaataen hirsiä omia huoneita varten itselleen. Kun hän jonkun aikaa oli oleskellut siellä ja ihmiset alkoivat huomata hänen kelpo mieheksi, tuli hänestä vävy siihen taloon, jossa hän oli asuntonsa ottanut. Parin vuoden päästä oli hänellä oma talo ja nyt on hänellä viisi hevosta, kymmenkunta lehmää sekä kaikki mitä hän maanviljelykseensä tarvitsee. Olimme kutsutut teetä juomaan hänen luokseen, kun olimme matkalla toisissa kylissä. Hän asuu nimittäin toisessa kylässä, Matinsaimikassa, joka on 22 virstan päässä rukoushuoneesta. Kolmas kylä Arikova taas on 30 virstan päässä. Kuten sanottu, Unkuri oli ahkeruudella ja säästäväisyydellä hankkinut eli luonut itselleen hyvän kodin. Hänen vaimonsa oli kaunis nainen ja heillä oli useita terveitä lapsia. Parempi sanoi hän olevan asua täällä kuin Suomessa, ja kun hänellä oli kotinsa täällä, niin ei hän sanonut ikävöivänsäkään täältä. Ainoastaan vanhempiansa kaipasi hän.
Kun oli vanhoja ja liikkumaan kykenemättömiä ihmisiä sekä kastamattomia lapsia kahdessa toisessakin kylässä, niin piti käydä niissä molemmissa, vaikka tiet olivat sanomattoman kehnoja. Täytyi taas kahlauttaa parin virstan pituisia soita. Heinänkasvu oli täällä erittäin runsas ja kun näki lehmien käyvän laitumella niityillä, joiden vertaisia ei löydä Suomessa, niin tuli ihan kummastuneelle mielelle. Heinäaikana on tavallista että mies tekee neljässä päivässä 25-30 kuormaa heiniä.
Mitä peltomaahan Bugenessa tulee, niin on se huonompaa kuin Om-siirtokunnassa. Sillä sellaista peltomaata kuin viimeksi mainitussa paikassa on, on vaikea löytää muualla. Bugenessa olisi ollut tarpeellista ojittaa peltoja, mutta sitä ei tehnyt kukaan. Jos sitä tehtäisiin, olen varma että sato tulisi paljon suuremmaksi. Ruokamultakerros on vaan noin korttelin paksuista ja sen alla on joko valkoista tai punaista savea. Valkoisen saven sanottiin olevan hyvin väkevää ja pelloksi kelpaavaa. Bugenen seudulla kasvaa lehmuksia, lehtikuusia ynnä muita puulajia runsaasti. Lehmuksen niinestä tehdään lujia köysiä. Hyvä hevosrotu sekä suuria lehmiä, jotka lypsävät aina kolme à neljä kannua kerralla, on väestöllä Taran seudulla. Onneksi suomalaiselle siirtolalle on ollut se, ettei yhtään lehmiä täällä ole ruttoon kuollut. Siperian rutto raivoaa muuten täällä usein. Viime talvena kuolivat kaikki lehmät Om-siirtokunnassa. Luultavasti johtuu tauti suureksi osaksi siitä että lehmiä on huonosti hoidettu talvella, sillä siperialaisilla ei ole navetoita. Lehmä, joka on ollut kipeä ja tullut hiukan paremmaksi, asetetaan heti yhteen terveiden kanssa ja kuolleet elukat kuopataan ainoastaan osaksi.
Vapaita suomalaisia otettaisiin mielellään vastaan tähän siirtokuntaan.
Mainittuani että Tarassa pidin ripin ja ehtoollisen muutamille siellä asuville saksalaisille, voin päättää matkakertomukseni. Kuitenkin tahdon vielä lisätä, että venäläiset Taran vankilassa osoittivat sellaista suvaitsevaisuutta että he sallivat minun pitää luteerilaisen jumalanpalveluksen ja ehtoollisen venäläisessä kirkossa siellä. Vankien joukossa tapasin siellä erään Kauhavalaisen, joka oli karannut aina Sahalinista saakka, jonne hänet oli viety murhasta. Nyt ei hän ollut ilmoittanut nimeään eikä mistä hän oli. Tuomionsa oli hän saanut, joka oli viiden vuoden karkoitus itä-Siperiaan ja viisikolmatta paria raippoja.
Tyytyväinen näytti hän olevan tuomioon, sillä hän oli voittanut sen mitä karkaamisellaan tarkoittikin. Hän oli nimittäin siten saanut lyhennetyksi monta vuotta rangaistusajastaan. Omituiselta tuntui minusta, että hän uskalsi niin suoraan uskoa salaisuutensa minulle, jonka hän näki ensimmäistä kertaa, pelkäämättä että minä ilmoittaisin hänen nimensä tai niin toisin. Muun muassa kertoi hän pari vuotta sitten istuneensa yhden talven samassa vankilassa kuin "Napolan ukko", joka siis vielä näyttää olevan elossa. Haapoja istui viime talven Ishimin vankilassa ja lähetettiin sieltä itä-Siperiaan. Kun lisään että Sutki elänee Verhne-Suetukissa, niin olen maininnut tunnetuimmat pahantekijät Suomesta. Siihen loppupäätökseen ovat kaikki varkaat tulleet täällä, ettei ollenkaan käy tavalliselta varkaalta laatuun varastaminen Siperiassa.
Haapoja kuuluu isällisesti varoittaneen viime vuonna tulleita koettamastakaan. "Sillä", oli hän sanonut, "kyllä oli minussa rohkeutta ja miehuutta, mutta ei siitä ole mitään hyötyä, kun venäläiset tulevat seipäineen."
On kulunut talvi, jonkun verran kylmempi kuin Suomessa. Nyt on meillä mitä ihanin kesä. Kevätkesästä satoi pitemmän aikaa joka yö ja päivät olivat poutaisia ja lämpöisiä. Runsasta satoa kaikin puolin voi sen vuoksi maanviljelijä itselleen odottaa.