XIV.
Matkalta 1888. — Venäläisten luona.
I.
Kun matkat länsi-Siperian tasangolla ovat yksitoikkoisemmat kuin ehkä missään muualla, niin ei ole hauskaa kertoa niistä eikä myöskään kovin huvittavaa niistä lukea.
Näistä matkoista mainittakoon sen vuoksi ylimalkaan ainoastaan seuraavaa: Niin paljo turkkia yllä kuin mahdollista, istun katettuun rekeen ja matkustan sitten yötä, päivää siksi että olen saavuttanut määräpaikkani. Tavallisissa oloissa voin matkustaa 250 virstaa vuorokaudessa; mutta harvat ovat ne jotka ajan pitkään voivat kestää sitä. Minä olen siitä onnellinen että voin nukkua ajopeleissäni, olkoot tiet sitten minkälaisia hyvänsä. Reestä tai tarantassista kömmin ulos pari kolme kertaa vuorokaudessa vahvistamaan itseäni parilla lasilla teetä. Jos on jotain eväspussissa, joka ei ole kivikovaksi jäätynyt, niin voi pitää itseään onnellisena, sillä muussa tapauksissa saa tyytyä vaan leipään ja teehen. Välistä tapahtuu että postitalon emäntä on erittäin toimelijas laittamaan matkustajalle soppaa, piirakkaa tai jotain sellaista. Silloin voi olla varma siitä että hän tekee tämän saadakseen jotain voittoa siitä, eikä huolenpidosta matkustajan hyväksi, niinkuin on näyttävinään.
Minun matkatoverini Verhne-Suetukiin lokakuussa, hra Jarttu, joka sitten jatkoi matkaa Irkutskiin Brittiläisen pipliaseuran asioissa, ja minä saimme eräässä kestikievarissa huomata tätä. Emäntä katsoi mitä me ladoimme esille ruoka-arkustamme mutta arveli ettei siinä vielä ollut kylläksi, ja kysyi eikö hän saisi tuoda meille lautasellista soppaa. Me kiitimme ja maistoimme hiukan siitä. Mutta kun rupesimme suorittamaan hänelle sopasta ja teetä varten tuodusta vedestä 25 kop., niin hämmästyi hän aivan ja sanoi että se oli "malo" (vähä), eikä ollut tyytyväinen vähempään kuin 40 kopeekkaan, jota voi pitää hyvänä hintana paikkakunnalla, missä liha maksaa 1-1/2 kop. naula. Kun olen kulkenut samoja teitä useampia kertoja, niin olen oppinut tuntemaan ihmisiä kylissä siellä ja täällä, jotka ottavat ystävällisesti vastaan matkustajia eivätkä koeta kiskoa liika suurta voittoa heistä. Jos muuten sopii, pysähdyn aina sellaisiin paikkoihin. Sellaisia tuttavuuksia ei voi tehdä postitaloissa, jossa välistä katsotaan karsain silmin jos matkustaja jää yöksi, vaan talonpoikien luona, jotka mielellään ottavat vastaan matkustajia ja kyyditsevät, samasta maksusta kuin kestikievaritkin. Kun kerran tulee vapaalle postitielle, kuljetetaan matkustajaa ystävä ystävältä, kylä kylältä, tulematta ollenkaan tekemisiin kruununpostin kanssa. Kun kerran tulee tutuksi venäläisessä perheessä, niin pidetään silloin jo melkein kuin sukulaisena.
Kuinka sellaisia tuttavuuksia tehdään, tahdon lukijan luvalla seuraavilla riveillä kuvata.
Matkalla Minusinskiin tulimme me juoneiksi teetä eräänä aamuhetkenä eräässä talonpoikaisperheessä Kargatski nimisessä kylässä. Talonväki oli erittäin ystävällistä. Sen vuoksi päätin minä palausmatkalla ottaa yösijan heidän luonaan. Oli 40 asteen pakkanen ja kova tuuli samalla. Minä pyysin siis kyytimiehen ajamaan Savel Batjenkoffin luo ja minut otettiin ystävällisesti vastaan. Rautakamiini kuumennettiin ja se hohti kovaa kuumuutta itsestään. Lämpö nousi kyllä 25 asteesen, ja vaikka minä vakuutin että oli kylläksi lämmin, niin pisteli hyväntahtoinen talonisäntä yhä lisää puita kamiiniin, vakuuttaen että se joka on ollut ulkona tällaisessa pakkasessa, tarvitsi kyllä saada lämmitellä. Minun kapineeni kannettiin talon komeimpaan huoneeseen, joka muuten oli tyttären makuuhuone. Kuitenkin kävi kaikki vielä kankeasti ja juhlallisesti.
Kun olin pessyt matkatomun itsestäni, astuu talon-isäntä tyttärensä kanssa sisään ja sanoo. "Kun te, jalosukuinen herra, tervehditte minua kättelemällä rappusissa, niin häpesin minä kelpo tavalla etten voinut tervehtää teitä nimellänne, sen vuoksi pyydän minä saada tietää sen, ettei sellaista toistamiseen tapahtuisi." — "Minun nimeni on Ivan Ivanovitsh, ystäväiseni", sanoin minä. "Ja minun nimeni on Savel Andrejeff ja tämän minun tyttäreni nimi on Agriofovna", lisäsi ukko. "Niin, nyt olemme me, Ivan Ivanovitsh, 'znakomi' (tuttuja). Älä nyt koskaan enää aja meidän ohitsemme, sillä sellaisista kelpo ihmisistä pidämme, Ivan Ivanovitsh."
"Ei, sitä en kyllä tee, Savel Andrejeff", sanoin minä, ja jatkoin: "nyt pyydän sinua Agriofovna Saveljevna että olet hyvä ja keität minulle kokonaisia perunoita ja asetat esille samovaarin." — "Kyllä, sen teen kohta, Ivan Ivanovitsh, mutta eikö sinulla ole mitään muuta käskemistä?" Pian olivat perunat keitetyt ja teekeittiö pöydällä. Aterian aikana kertoi ukko Savel johtuvansa niistä miehistä, jotka jo Jermakin aikana muuttivat Siperiaan.
Tämä kasakkaheimo, josta iso osa Siperian väestöä polveutuu, vaikka he eivät enää palvele kasakkoina, on kookasta ja pulskeaa kansaa. Englantilainen Lansdell väittää että he ovat maailman kauniinta kansaa. Varmaa on, että minä olen aivan hämmästynyt välistä, nähdessäni ainoastaan mitä soreavartaloisimpia ja kauniimpia ihmisiä koko kylässä ilman poikkeusta. Myöskin Savel Batjenkoff oli uljas mies, ja hänen tyttärensä Agriofovna, puhdasta slaavilaista muodonlajia, johon kuuluu mustat silmät ja valkoiset hampaat, oli kauniimpia venakkoja.
Mitä siisteyteen Siperian talonpoikien luona tulee, niin on se aivan tyydyttävää. Joka kerta kuin siperialainen talonpoika astuu pöytään, pesee hän kätensä. Talouskalut pidetään huolellisesti puhtaina. Siirtolaiset, jotka ovat muuttaneet Euroopan puolelta, ovat sitä vastoin erittäin epäsiistejä. Myöskin luulen että varallisemmatkin asukkaat Siperian kaupungeissa ovat vähemmin siistiä kuin maalaisväestö. Mitä seurustelutapaan tulee, niin käyttäytyvät maalaisväestöön kuuluvat henkilöt säädyllisemmin kuin moni tshinovnikka (virkamies), joka pitää sivistyneen seurustelutavan todistuksena juuri rohkeutta ja vieläpä julkeuttakin. Kun talonpoika polttaa paperossiaan, etsii se jotain mihinkä voi panna poron, mutta herrasmies pitää hienoon tapaan kuuluvana heittää poron lattialle taikka matolle. Ei sääntöä ilman poikkeusta, mutta näin on useimmiten.
Kun minä otin esille voita ja lihaa ruokavakastani, niin hämmästyi Agriofovna suuresti ja kysyi enkö minä paastonnut. Kreikan-uskoisilla oli nimittäin siihen aikaan kuuden viikon pituinen paasto. Minä vastasin etten pitänyt itselläni olevan mitään paastoamisen syytä ja kysyin mihin heidän tapansa paastota eräinä aikoina perustui. "Herramme Vapahtaja on niin käskenyt", sanoi hän ihan varmana. "Sitä hän ei ole käskenyt, Agriofovna, sillä meillä on sama evankelio kuin teillä, ja se ei sisällä mitään sellaista käskyä, sen tiedän." — "Sitä minä en tiedä, sillä en ole kirjan-oppinut, mutta me teemme kuten meidän isämme ennen meitä ovat tehneet", sanoi tyttö. "Meidän joukossamme on kyllä monia, varsinkin herrasväessä, jotka eivät paastoa niin paljo; myöskin paastotaan sotaväessä ainoastaan lyhyemmän aikaa", liitti talon-isäntä.
Kun Savel-ukko oli saanut kylläkseen keskustelusta uskonnollisissa asioissa, tulimme muihin aineihin. Hän kyseli muun muassa minun kotimaani asioista eri kohtia. Minä vastailin niihin niin hyvästi kuin voin. Se herätti hänessä suurta kummastusta kun kuuli että omenat Suomessa ovat kymmentä kertaa huokeammat kuin Siperiassa. Mutta ihan käsittämättömältä näytti hänestä että desjätiina peltoa voi paikoittain maksaa ainoastaan sulalle saattamisesta lähemmä 50 ruplaa.
Kun kaikesta tästä oli keskusteltu, oli aika lähteä levolle. Jo kello yhden aikaan olin taas pukeissa ja kahden aikaan jätin hyvästi ystävälliselle väelle, joka lähteissäni yhtenään toisti onnentoivotuksia ja sanoja "Ivan Ivanovitsh", "znakomi" ja "pozhalusta".
Tällä olkoon vaan sanottuna että jokainen, joka siihen pyrkii, voi löytää ystävällisiä ihmisiä kaikkialla maailmassa, — Siperiassakin.
II. Matkalla Verhne-Suetukissa: kirkon vihkiminen; kirkko ja kapakka.
Muutamissa kylissä Tomskin ja Atsinskin välillä asuu suomalaisia, joita minä koetan saada toimellani avustaa matkoillani, mutta näitä on sangen vaikea tavata. Osasta he ovat myöskin kadottaneet kaiken harrastuksen Jumalaan ja jumalanpalvelukseen. Esimerkkinä sellaisesta välinpitämättömyydestä voisi erään porvoolaisen mainita, joka asui Tomskin kuvernementissa Tishulin kylässä. Minulla oli asuntoni hänen asuntonsa viereisessä talossa, mutta hän ei katsonut itsellään olevan aikaa tulla jumalanpalvelukseen, vaikka hänellä nyt ensi kertaa kuudenkolmatta vuoden päästä oli siihen tilaisuutta. Ainoastaan puoliväkisin sain minä hänet saapuville. Saadakseni selvää onko ketään suomalaista niissä kylissä missä käyn, lupaan minä tavallisesti 20 kopeekkaa sille, joka minulle voi tuoda jonkun luteerilaisen. Kun kerran saan kiinni yhteen, niin hän tuo kyllä sitten kaikki muut. Tavatakseni niitä maanmiehiä, jotka asuvat yleiseltä maantieltä kaukana olevissa kylissä, maksan tavallisesti jonkun ruplan henkilölle, joka ottaa sellaisille maanmiehille viedäkseen tietoa koska he voivat tavata minua. Välistä onnistun siten tapaamaan yhden tai pari henkeä, välistä ei tule ketään. On melkein mahdotonta toimittaa hajallaan asuville mitään sielunhoitoa. Useimmiten olen saapunut määrättynä päivänä perille; mutta jos on tapahtunut että minun tuloni jonkun voittamattoman esteen kautta on myöhästynyt, niin ovat he taas kaikki hajautuneet kun minä saavun. Vaikka olisin ihan koko vuoden matkalla, en kuitenkaan voisi tavata kaikkia piirissäni hajallaan asuvia suomalaisia, kun ne vaeltavat kylästä kylään. Muutamat niistä näyttävät vaativan että minä niin tekisin, vaikka he, kuten sanottu, sitten pitävät omana asianaan tahtovatko saapua heidän läheisyydessään pidettäviin jumalanpalveluksiin vai ei.
Tomskin kaupungissa oleskelee muutamia työmiehiä passilla. Heidän tähtensä olen minä joka vuosi oleskellut siellä jonkun päivän sekä pitänyt jumalanpalveluksen ja ehtoollisen kirkossa. Eräänä vuonna oleskelin Tomskissa kahdeksan vuorokautta, mutta kahtena viime vuotena vaan neljä ja viisi vuorokautta. Kun minä viime syksynä määräsin että jumalanpalvelus oli pidettävä arkipäivinä, ei tämä näyttänyt miellyttävän toisia, kun he siten tulisivat olemaan poissa työstä puolen päivää!
Samassa kaupungissa olin minä tapaamassa erästä suomalaista Vilh. Forsbergiä vankilassa. Hän oli siellä syytettynä erään suomalaisen naisen Elisabet Parviaisen murhasta; tämä oli viimeksi nähty mainitun Forsbergin seurassa ja seuraavana aamuna löydetty kuoliaaksi pistettynä eräässä puutarhassa. Syyksi tuohon tekoon arveltiin että Forsberg, joka varkaan käden kautta oli kadottanut muutamia vaatekappaleita, epäili Parviaisen tietävän kuka oli varastanut, mutta ettei tämä ilmaissut. Myöskin kuuluu Forsberg olleen syytteen-alaisena jonkun kapakoitsijan tai sentapaisen henkilön ryöstämisen yrityksestä. Mutta kun hän toimittaa rikoksensa selvällä päällä ja tarkoin suunnittelee ne edeltäpäin, niin voinee hän pujahtaa irti tästäkin asiasta; varsinkin kun Siperiassa ainoastaan kaikkien selvimmät todistukset riittävät jonkun langettamiseen. — Vuonna 1892 kuuluu Forsberg tulleen langetetuksi uudesta murhasta, ja tuomituksi pakkotyöhön itä-Siperiassa.
Matkoillani olen aina saanut levitetyksi koko joukon kirjoja, ja voin toivoa että ne levittävät siunausta. Sittenkuin elämä luteerilaisissa siirtoloissa on ruvennut hiukkasen asettumaan, toivon että kunnollisemmat meidän suomalaisista tulevat niitä yhä enemmän ja enemmän käyttämään.
* * * * *
Siirtykäämme nyt, ilman mitään enempää matkan kuvausta, Verhne-Suetukiin. Jo etäältä voimme kuunvaloisessa yössä nähdä uuden nyt vihittävän kirkon torninhuipun. Sähkösanomalla olin ilmoittanut kylään tuloni, sillä edellisestä vuodesta aikain oli Minusinskikin nyt sähkölangalla yhdistettynä muuhun maailmaan. Asuntomme saimme nytkin kuten ennen, ent. pääkirjurin herra Möllerin luona, jonka siistissä ja ystävällisessä perheessä tuntee olevansa kuin kotona. Herra Jarttu ja minä ryhdyimme nyt työhön yhteisesti. Me oleskelimme täällä Marraskuun 12 p:stä 24:een. Harvoja olivat ne päivät, milloin emme pitäneet raamatunselitystä tai hartaushetkeä. Minulle oli iloista että oli mukanani henkilö, joka voi auttaa minua virkani toimituksessa. Pääjuhla meidän oleskelu-aikanamme Verhne-Suetukissa oli kirkon vihkiminen, joka tapahtui tuomiosunnuntaina. Jo lauvantaina alkoi kansaa tulemaan 25-30 virstan päässä olevista virolaisista ja lättiläisistä kylistä. Ympärillä olevista venäläisistä kylistä oli muutamia utelijaita saapunut, ja jokunen aina Minusinskista. Omitekoisen ohjelman mukaan, johon oli koottu kappaleita suomalaisesta ja saksalaisesta käsikirjasta, toimitin minä vihkimisen. Suomalaisessa käsikirjassa oleva kaava on minun mielestäni erittäin köyhä. Lättiläinen pastori Salith, Nizhnaja Bulankasta, autti kirkonvihkimisessä, joka tapahtui seuraavalla tavalla:
Seurakunta kokoontui ensin koulusaliin, jossa jumalanpalvelusta oli pidetty edellisinä vuosina. Virsi veisattiin, jonka jälkeen vihkimisen toimittaja piti lyhyen puheen, joka päättyi kiitosrukoukseen Jumalalle siitä elämän sanasta, jota hän oli antanut tässä huoneessa julistaa. Virsiä veisaten astui seurakunta juhlakulussa kouluhuoneesta kirkkoon. Papit ja koulunopettajat kulkivat etunenässä kantaen raamattua, ehtoollisastioita ja muita alttariin kuuluvia esineitä. Uuteen kirkkoon astuessa piti vihkimisen toimittaja, ennenkuin ovi avattiin, puheen seurakunnalle sanoista: Herra varjelkoon sinun sisälle- ja uloskäymisesi nyt ja ikuisesti. Virren n:o 75 veisattua astuivat papit kuoriin alttarin ulkopuolelle, ja vihkimisen toimittaja puhui Matth. 16: 15-18 johdosta.
Puheen ja kirkko käsikirjassa määrätyn rukouksen pidettyä luki pastori Salith 84:nnen psalmin, jonka jälkeen kirkko saarnastuolissa ja alttarilla vihittiin siinä järjestyksessä kuin saksankielinen käsikirja Venäjän luteerilaisia seurakuntia varten määrää. Sitten kuin papit olivat astuneet alttarin eteen ja lausuneet siunauksen seurakunnalle, alkoi tavallinen jumalanpalvelus. Samana päivänä pääsivät sen vuoden rippikoululapset, luvultaan yksitoista ripille; sitä paitsi jaettiin ehtoollinen 256 muulle rippivieraalle.
Uudessa kirkossa on istuinpaikkoja lähemmä kahdellesadalle hengelle, ja on se hyvin aistikkaasti rakennettu; myöskin sisustus on tyydyttävä. Kun vaan uusi kirkko houkuttelisi suurempia joukkoja puoleensa sunnuntaisin, kuin — kylän kapakka. Niin kauan kuin kapakka, tämä turmeluksen pesä, on kylässä, ei ole odotettavana mitään suurempaa hedelmää työstä siveellisyyden kohottamiseksi.
Panee varmaan kummastelemaan että oikeus kapakanpitoon riippuu asukasten mielivallasta ja että enemmistön päätös, myöskin niissä kylissä missä on yksinomaan karkoitettuja, määrää asian. Sellaiset oikeudet ovat enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, sillä niitä melkein aina väärin käytetään. Sekä kirkko että kouluhuone on Verhne-Suetukissa, ja ne ovat molemmat oikein pulskeita rakennuksia, joista etusijassa saa kiittää katekeetta Lindholmia.
Mutta meneekö siveellisyys eteenpäin? Onko tullut olo yhtään paremmaksi edes ulkonaisesti tässä siirtokunnassa? Sen pahempi täytyy minun epäillä tätä. Kirjeessä, joka on lähetetty Tammikuussa, kirjoittaa katekeetta Lindholm: "Sellaista paloviinantulvaa, kuin täällä on vallinnut tänä jouluna, en ole ennen koskaan nähnyt, sillä 60 puolikkoa meni kaupan kuudessa päivässä. Se edusti lähemmä 600 ruplan raha-arvoa. Sellaiseen on rahaa kyllä." Viime vuonna kokosi kapakka kylästä luullakseni noin 8-9,000 ruplaa. Kuinka monen päivän työ on sitä paitsi mennyt hukkaan! Kuitenkin arvelevat kylän miehet olevan hyvin edullista sallia kapakkaliikettä harjoitettavan, kun kapakoitsija tästä oikeudesta makaa 200 ruplaa kylän rahastoon. Näillä 200 ruplalla maksaa kylä nyt velkaansa kirkonrakennusrahastolle. Siten avustavat Verhne-Suetukin ukot kirkonrakennusta! Katekeetta Lindholm on hyvin paljo nähnyt vaivaa viinan vastustamisessa ja sellaisen puolueen muodostamisessa, joka tahtoisi kapakkaa pois. Hänen ansionsa on myös, kuten mainittu, se seikka että täällä on komea koulutalo sekä ennen kaikkea kirkko. Hra L. on myöskin ollut hyvä koulumestari, joka on osannut totuttaa lapset järjestykseen ja kuriin. Yhden ihmisen toimintapiiri on kuitenkin rajoitettu ja lahjat ovat monenlaiset. Lindholmin uskollinen työ ei tule jäämään hedelmää tuottamatta.
III. Ilman-ala, maaseikat y.m.
Niinä päivinä kuin Verhne-Suetukissa oleskelimme, kävi minun luonani joka päivä ihmisiä neuvottelemassa minun kanssani uskonnon asioista. Suomesta karkoitettu joukko ei ole suuri tässä siirtolassa, mutta kaikki ne, jotka asuvat täällä ja joiden luku nousee noin 200 perhekuntaan, ymmärtävät suomea. Vaikka ei olekaan Suomen hallituksen velvollisuus kustantaa useampia työntekijöitä Verhne-Suetukiin, niin olisi täällä kuitenkin tärkeä työala vapaalle kristilliselle rakkaustoimelle, työala, jota ei pitäisi laiminlyödä. Työ tällaisessa siirtolassa ei ole niin hauskaa kuin usein on esim. Suomessa, jossa ollaan samanmielisten ystävien piirissä. Sen joka tahtoo työskennellä Siperiassa, täytyy olla valmis kärsimään monia ja suuria vaikeuksia. Aina olen minä ajanut meidän suomalaisten asiaa Verhne-Suetukissa sinne tulvaavia virolaisia vastaan. Ehkä olen tehnyt tätä kyllä liian tuikeasti, mutta omituisen vaikutuksen sain kun erään sairaan luona käydessäni minun kysymykseeni, oliko sairas suomalainen, vastattiin: "Ei, herra pastori, kyllä hän on virolainen, mutta kyllä hänellä on kuolematon sielu." Oli äänessä ja puheentavassa jotain joka muistutti tunnetuista sanoista: "Herra, syöväthän koiratkin niistä muruista, mitkä heidän herransa pöydältä putoovat." Ovathan inkeriläiset ja virolaiset meille suomalaisille hyvin likeisiä. Sen vuoksi voi pitää meidän velvollisuutenamme, kun olemme parempiosaisen veljen asemassa, jakaa henkistä omaisuuttamme heillekin.
Jo varhaisemmissa kirjeissäni olen kehunut ilman-alaa Minusinskin piirissä. Kuitenkaan en minä voi olla ylistämättä sitä vielä nyt. Sellaisia ihania päiviä kuin meillä nytkin oli, en ole koskaan nähnyt. Sininen taivas, jonkalaista ainoastaan etelämaan vuoriseuduissa saa ihailla, kevyt ja suloinen vuori-ilma parin asteen pakkasessa, etäällä taivasta kohden nousevat Sajaanin vuoret, jotka näyttävät siniseen huntuun peitetyiltä — kuinka suurenmoista kaikki on! Tämän ylevän luonnon katseleminen vaikuttaa ylentävästi ja jalostuttavasti jokaiseen, jolla on aistia ihailla luojan töitä. Unohtaa pienet murheet ja ajattelee kuinka kaunis olisikaan tämä maa, jos ei olisi niin paljo pahaa juuri meissä ihmisissä.
Moni ajattelee ehkä että jokaisella on täysi syy olla tyytyväinen Siperiassa, siellä kun saa iloita suurenmoisesta luonnosta ja ihanasta ilman-alasta, jos vaan aineelliset tarpeet ovat tyydytetyt. Sen pahempi ei näin ole asian laita. Vuosi vuodelta tuntee selvemmin, että oleskelee karkoitettujen maassa, että jotain epäterveellistä, valheellista ja pahentavaa on myrkyttämässä ihmisiä Siperiassa. Tästä, eikä tuomareista, riippuu esim. se seikka että on erittäin vaikeata saada oikeutta Siperian oikeustoissa; ja jo tämä vaikuttaa masentavaisesti siihen joka on järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen tottunut.
Ne seikat että kaikki maa on valtion omaa ja että kylä hirmuvaltiaana valvoo yksityisen kaikkia toimia, hervaisee kaiken kehityksen. Erittäinkään uusien kokemuksien ja työtapojen seuraamisesta ja käyttämisestä Siperian pääelinkeinon, maanviljelyksen, alalla ei tule juuri koskaan kysymystä. Siihen tulee lisäksi Siperian erillinen asema, joka vaikuttaa painostaen ja veltostaen ihmishenkeen. Sanomalehdistöllä ei ole juuri mitään merkitystä Siperiassa ja ne harvat sanomalehdet, mitä löytyy, osaavat harvoin talonpojan majaan. Siellä ei olisikaan näillä mitään tekemistä, sillä ne sisältävät tavallisesti vaan kaupunkijuoruja ja sen semmoista. Mutta antaa hyviä neuvoja joko hallitukselle tai maanmiehelle, sitä se ei voi. Tervesuuntaiselle sanomalehdistölle olisi Siperiassa suuri työala, vaikka on epävarmaa kannattaisiko se itseään.
Hallitus koettaa antaa apua maanviljelyksellekin, mutta vähällä menestyksellä. Niinpä tilattiin Omskiin viime vuonna valtion toimesta ajanmukaisia maanviljelyskaluja että talonpojat saisivat koettaa niitä ja oppia tuntemaan niiden hyödyn ja etuisuuden.
Kun minä kerran kävin kenraalikuvernöörin luona, pyysi hän minun toimittamaan että joku noista kaluista tuotaisiin suomalaiseen siirtolaan, talonpoikien koeteltavaksi. Minä tahdoin heti tehdä koetuksen rautaäkeellä maatilallani, joka oli lähellä kaupunkia. Mutta silloin pantiin, kaiketi ilman kenraalikuvernöörin tietoa, ehdoksi että äkeen hinta, 25-30 ruplaa oli talletettava lääninrahastoon siksi kunnes äes tuotiin takaisin. Kun nyt kaikki tämä toi mukanaan virkakirjeitä monenlaisia ja vaivoja, niin annoin minä koko asian jäädä. Suomalaiset taas nauraen sanoivat: "mistäpä me ottaisimme sellaisen pääoman kuin tässä vaaditaan?" — Kun venäläisillä luultavasti on syytä samaan muistutukseen, niin saavat nämä aseet, vaikka ovatkin Siperiaan tuodut, olla rauhassa, kenenkään niitä koettamatta. Aivan toisellainen olisi asian tulos ollut, jos olisi lahjoitettu tällaisia aseita yksi tai useampia eri kunnille, niin että jokainen joka halusi olisi ilman mitään mutkia saanut niitä koettaa. Tuo takuusumman vaatimus pilaa hyvän asian.
Vielä tarkemmin valaistakseni minkälaisia olot täällä ovat, sallittakoon minun kertoa seuraava esimerkki:
Omskin ympärillä oleva aro on melkein metsätöntä. Sen vuoksi on kaikki puiden kaataminen kaupungin ympärillä kielletty. Kun ei pastorinmaalla ole mitään metsää, niin aijoin minä istuttaa sinne muutamia haapoja. Nyt oli Om-joen rannalla lähellä Omskia nuori, parin vuoden vanha haapametsä, jossa taimien luku nousi kymmeniin tuhansiin. "Tästähän on erinomaisen sopiva ottaa taimia", ajattelin minä, ja varustin itseni haettamaan parikymmentä nuorta haapaa sieltä. Mutta silloin tuli eräs hyväntahtoinen kaupunkilainen ja ilmoitti meille että oli niin ja niin monen ruplan uhkasakko taimen ottamisesta. "Mutta", sanoi hän, "kääntykää kirjallisesti kenraalikuvernöörin puoleen niin sallitaan se, luulen minä."
Niin suuriin puuhiin en tahtonut ryhtyä niin pienen asian vuoksi. Kun viime kesänä kulin saman parin virstan pituisen taipaleen poikki, jossa olin toivonut muutamien vuosien päästä näkeväni mitä kauneimman haapametsän, niin olivat melkein kaikki haavantaimet hävinneet. Oli pantu valkea arolla olevaan kuloon keväällä ja oli samalla poltettu koko metsä, eikä kellään ihmisellä ollut mitään siihen muistuttamista. Luultavasti olin minä ainoa, joka mielipahan ja katkeruuden tunteilla näin että se oli hävitetty. — Niin menee vuosi vuodelta, eikä kukaan välitä siitä. Vaikka jokainen valittaa että metsät katoavat, niin ei kukaan ajattele sitä että olisi suojeltava nuoria taimia valkealta, joka vapaasti kulkee pitkin aroa joka kevät.
Mutta kun eletään vielä muutamia vuosia lisäksi Siperiassa, niin ajatellaan kuin kaikki muutkin: "soromnoo" (ykskaikki).
On huomattava sekä tänne karkotetuista sivistyneistä että vapaista, jotka ovat pitemmän ajan asuneet täällä Siperiassa, että heidän henkiset vaatimuksensa ovat kelpotavalla supistuneet ja rajoittuneet. Ei ole mitään korkeampia aatteita heitä innostuttamassa, ja heidän tarkoituksensa näyttää olevan palvella itselleen täysi eläke tai turvata asemansa niin hyvin kuin mahdollista. Että kehitys ja edistys niin nurinpuolisissa oloissa seisoo tai on vähäpätöinen, on helposti ymmärrettävissä, tarvitsematta siitä paljo puhua. Ehkä on henkilöitä, joilla on harrastusta muuhunkin kuin omain välttämättömien tarpeidensa tyydyttämiseen, nimittäin yleisiin asioihin, mutta minulla ei ole ollut onnea tavata niitä. Jos alkaa keskustella jostakin sellaisesta, niin vastataan "hm":llä.
Ei mitään seuraelämää ole olemassa Omskissa, mikäli olen kuullut, missä ei kortinpeli ole pääasiana. Kun on kovin tuskastuttavaa istua yksinään ja katsella sellaista korttia pelaavaa seuraa, olen minä tullut elämään ainoastaan perheeni keskuudessa. Me, kuten kaikki muut, jotka olemme tulleet onnellisemmista maista, tunnemme itsemme sen vuoksi hyvin yksinäisiksi ja vieraiksi.
Mitä minun suomalaisiini länsi-Siperiassa tulee, niin on minulla vuoden kuluessa ollut sekä iloa että surua niistä. Om-siirtolasta on minulla suurin ilo. Kaikin puolin on se edistynyt, sitten kuin minun onnistui saamaan heidät kieltämään kapakkaliikkeen. Itse ihmettelevät he että niin suuri muutos on voinut tapahtua verraten lyhyessä ajassa. Siellä pidetään säännöllisesti jumalanpalvelusta joka sunnuntai ja lastenkoulua kuusi kuukautta vuodessa. Kirkko, joka samalla on koulutupa ja kesällä on käytettävä sairaiden asunnoksi, on niin pieni että välistä, esim. kun rippi ja ehtoollinen on pidettävä, täytyy kehoittaa kansaa ettei tulla kovin miehissä. Jumalan avulla toivon minä vastedes saatavan suuremman huoneen jumalanpalvelusta varten.
Tänä vuonna olen niillä varoilla, mitä valtio on myöntänyt, sekä palkannut koulumestarin että vielä ostanut talon, jossa on kaksi huonetta ja tarvittavat ulkohuoneet, asunnoksi koulumestarille. Viimeksi käydessäni siirtolassa perustettiin siellä ehdoton raittiusyhdistys, johon 33 henkeä heti kirjoitettiin jäseniksi ja jälestäpäin sen ensimmäisessä kokouksessa 13 henkeä lisää.
Kun vielä mainitsen että kuumuus viime kesänä välistä Omskissa nousi +40° R. = 50° C. asti ja talvella laski aina -40° R., sekä että täällä paraallaan on kallis aika, niin että jauhot ja kaurat ovat yhtä kalliita kuin Suomessa, niin olkoon sitten kylliksi tällä erää.
XV.
Meikäläiset Siperiassa.
Virkakertomuksesta v. 1/10 1889 — 1/10 1890.
Omskin kaupungissa olen pitänyt jumalanpalvelusta joka sunnuntai, kun olen ollut kotona, joko kaupungin luteerilaisessa kirkossa tai myös minun kodissani, sekä käynyt vankiloissa ja sairashuoneissa, joissa alinomaa muutamia suomalaisia ja muita luteerilaisia on ollut. Niitä monia henkilöitä, jotka ovat muuten käyneet minun luonani, olen auttanut sanoilla ja töillä; erittäinkin olen jokaisen varustanut sovelijailla kirjoilla.
Mutta, kuten luonnollista on, on minun aikani enimmäkseen mennyt virkamatkoihin. Palvellakseni Siperian suomalaista seurakuntaa sanalla ja sakramenteillä ole minä tehnyt seuraavat matkat:
1. Palatessani Suomesta Omskiin kävin minä vankiloissa Tjumenissa ja niiden suomalaisten luona, joita siellä oleskeli, sekä kävin myös Tjumenin ja Omskin välillä olevassa Rishkovan suomalaisessa kylässä.
Tämä siirtola on vanhin kaikista Siperian luteerilaisista siirtoloista. Siellä on kirkko, joka on rakennettu Venäjän luteerilaisten seurakuntien Apukassan varoilla. Myöskin koulutalo on siellä, vaikka erittäin ränstynyt. Sitten kuin eräs virolainen koulumestari Tobolskin kuvernöörin toimesta oli sieltä erotettu virasta ja minä antanut virkaeron säännöttömästä elämästä eräälle tänne tuomitulle suomalaiselle lukkarille, on kylä ollut omaan haltuunsa jätettynä. Eräs täällä syntynyt Inkerin suomalainen on kumminkin joka sunnuntai pitänyt suomalaisen ja virolaisen jumalanpalveluksen sikäläisessä kirkossa. Juoppouspahe kuin myös muita siitä johtuvia syntejä vallitsee kylässä. Että asiat eivät siitä parane, jos ei saada tänne hyvää koulumestaria, joka sekä hengellisillä esitelmillä että koululla vaikuttaisi sekä vanhoihin että nuoriin, huomasin minä. Koulumestariksi Rishkovaan sopivan henkilön luulen löytäneenikin. Sen jälkeen kuin Turussa oleva yhdistys, joka on kannattanut työtä Siperian suomalaisten sielunhoidon parantamiseksi, oli tämän henkilön kanssa sopinut palkkaehdoista, saapui hän Siperiaan ja toimii nyt katekeettana mainitussa Rishkovan kylässä, joka on 225 virstaa Omskista länteen.
2. Marraskuussa kävin Helsingin ja Narvan suomalaiskylissä Omin rannalla 120 virstan päässä Omskista itään. Tässä suomalaisessa siirtolassa on säännöllistä koulua ja jumalanpalvelusta pitänyt koulumestari A. Granö, joka on nauttinut palkkaa niistä varoista, mitä Suomen senaatti on myöntänyt minulle. Koululasten luku on vaihdellut kolmen- ja viidenkymmenen välillä.
Työ Helsingin kylässä on saavuttanut mitä parahinta menestystä. Sekä taloudellisessa että siveellisessä katsannossa on kylä edistynyt, sitten kuin siellä saatiin raittiusyhdistys aikaan. Myös minun poissa ollessanikin on koulumestari voinut ylläpitää innostusta raittiusasiaan niin että se on saanut kannatusta ei ainoastaan luteerilaisilta vaan myös kreikan-uskoisilta. Niinpä seurasi eräs venäläinen pappi esimerkkiä ja perusti raittiusyhdistyksen lähimpään venäläiseen kylään. Harvinainen juhla oli kun mainitun yhdistyksen vuosijuhlaa vietettiin kesäkuussa. Siihen oli kutsuttu vieraita, sekä virolaisia, lättiläisiä että venäläisiä. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, etteivät olleet olleet iloisemmassa juhlassa kuin tässä, vaikka paloviinaa täältä ihan kokonaan puuttui. Minua on suuresti ihmetyttänyt että monet henkilöt, jotka ennen ovat olleet pahimpia juoppoja, ovat pysyneet raittiuslupaukselleen uskollisina, varsinkin kun paloviinan saanti on niin helppoa Siperiassa.
Vanhaa kouluhuonetta, jota samalla on käytetty kirkkona, on viime kesänä jatkettu, korotettu, sisältä laudoitettu sekä maalattu ja sisustettu rukoushuoneeksi. Rakennukseen kuuluu kaksi salia, sisempi, joka on varsinaisena kirkkona, sekä esihuone, jota käytetään koulusalina ja joka tarpeen vaatiessa kaksoisovilla voidaan yhdistää kirkon kanssa. Sitä paitsi olen minä koulumestarin asunnon jatkoksi rakennuttanut kamarin, jonka pitää olla pastorin käytettävänä hänen käydessään paikkakunnalla. Sillä tähän saakka on ollut lähes mahdotonta pitempää aikaa viipyä täällä asunnon puutteen vuoksi. Kaikki nämä rakennustyöt ovat toimitetut niillä varoilla, mitä Suomessa on koottu Siperian suomalaisia varten.
Kummastellen ovat ympärillä asuvat venäläiset katselleet sitä suurta muutosta, joka muutamassa vuodessa on tapahtunut tässä niin pahamaineisessa kylässä, ja minä en voi muuta kuin iloita siitä että olen kuitenkin saanut nähdä sellaisen ilmiön tässä onnettomassa maassa.
Vaikka matka Helsingin kylästä Narvan kylään on vaan virsta, niin ei työ siellä ole kantanut sitä hedelmää mitä edellisessä. Inkeriläistä kylää pidettiin ennen paraana kylänä siirtolassa mutta pian kyllä voi sanoa että se on huonoin. Lukutaidossa ovat asukkaat kyllä jonkun verran edistyneet, kun heidät on pakotettu hankkimaan opetusta, mutta siveellisessä suhteessa ovat nämä ottaneet askeleen takaperin. Yhdessä vuodessa, kun kapakka löytyi kylässä, meni se alaspäin pelottavassa määrässä. Kuppatauti on aivan yleiseen levinnyt. Myöskin lapsissa on tätä tautia. Terveyden tila on sen vuoksi hyvin huonoa. Montakin, jotka ovat koettaneet päästä sairashuoneesen, ei ole tilan puutteen vuoksi otettu vastaan. Kuinka vaikeata rahvaanmiehelle on saada apua jos hän sattuu tulemaan kipeäksi, todistakoon seuraava tapaus. Kaksi karkotettua veljestä Oulun läänistä oli tullut kipeiksi. Toinen koetti ensin päästä sairashuoneeseen omassa kuvernementissaan, mutta sai vastaukseksi että vaikka hän kuolisi heti kadulle, ei hänelle ollut sijaa siellä. Silloin kuletutti hän itsensä Omskiin ja pani pitkäkseen kadulle sekä kieltäytyi antamasta poliisille mitään tietoja siitä kuka hän oli. Poliisin välityksellä saikin hän paikan sairashuoneessa ja parannettiin myös. Sitten koetti veli samaa keinoa, mutta hän lähetettiin, niin kipeänä kuin hän oli, kotiin kruununkyydillä; hän kuoli kuitenkin matkalla.
3. Tammikuun alussa läksin minä Omskista käydäkseni niiden suomalaisten luona, jotka asuvat Tomskin kupernissa ja Verhne-Suetukissa. Matkalla sinne ilmoitin minä kaikissa niissä kylissä, missä tiesin suomalaisia asuvan, päivän, milloin tulisin pitämään heille jumalanpalvelusta palatessani. Ilman suurempaa keskeytystä matkustin aina Tomskiin saakka. Koko tie Omskista Tomskiin oli täynnä kuormia, joita kuletettiin Irbitin markkinoille. Tiet olivat sen vuoksi niin pilalle ajetut, että oli vaikea päästä kulkemaan. Oli kuoppia aina kolmen jalan syvyisiä. Ettei sellaisilla teillä tulisi rikki runnelluksi, täytyi asettaa itsensä patjojen sisään, mutta siitä varokeinosta huolimatta tunsin pitkät ajat seurauksia näistä jysäyksistä. Irbitin markkina-aikana on paitsi rikkaita kauppiaita myöskin rohkeita rosvoja liikkeessä teillä. Jos ei matkatoveriksi satu saamaan jotain hyvin tunnettua henkilöä niin on paras matkustaa yksin. Minä olin sopinut erään talonpojanpojan kanssa Om-siirtokunnasta, joka Tomskin kupernissa oli palvellut asevelvollisuutensa, että saapuisi Tomskiin samaan aikaan kuin minä, ja seuraisi minua lukkarina Verhne-Suetukiin ja muihin paikkoihin. Mutta häntä en nähnyt. Tomskissa kuulin Matti Haapojan uusimmista teoista sekä arvelin että hän oli lähtenyt Irbitiin markkinoille. Tiettiin kertoa että hän aikoi pyrkiä Amerikaan.
Oleskeltuani Tomskissa muutamia päiviä ja pidettyäni suomalaisen jumalanpalveluksen sikäläisessä kirkossa noin kymmenelle suomalaiselle, lähdin matkalle itään ja pysyin suurella tiellä aina Atsinskiin saakka. Sieltä poikkesin etelään, mennäkseni Minusinskia kohden. Ainoastaan yhden päivän seisahduksella, jonka viivyin eräällä postiasemalla pitääkseni jumalanpalvelusta eräälle luteerilaiselle postimestarille, joka sisarensa kanssa siellä asuu, matkustin yhtä kyytiä ja tulin kolme viikkoa matkalla oltuani Verhne-Suetukiin, joka on 1,800 virstan päässä Omskista.
Kaksi viikkoa oleskelin tässä siirtolassa ja pidin kahtena sunnuntaina ripin ja ehtoollisen kirkossa. Rippivierasten luku nousi 270:een. Koulutuvassa pidin muutamia kertoja raamatunselitystä ja muuten työskentelin rippikoulu-opetuksessa ja muissa virkaan kuuluvissa tehtävissä. Lukutaito on täällä jotenkin yleinen. Juoppouspahe, joka on suomalaisten siirtokuntien suurin turmio, on hyvin yleinen täälläkin. Vuonna 1889 oli juotu tässä kylässä yksinään noin 1,500 kannua paloviinaa. Juoppouspaheen seuraukset, kuten varkaudet, tappelut ja tapot eivät jää ilmestymättä myöskään. Lähellä turmiota tuottavaa kapakkaa on talo, johon poikkeamista en koskaan laiminlyö, vaikka käynnit siellä jättävät surullisen vaikutuksen mieleen; tarkoitan kylän "kansliaa", kuten sitä kutsutaan. Tämän nimen on talo saanut luultavasti siitä, että kylän kokoukset pidetään siellä, mutta samalla on se talo, johon jokainen oikein turvaton tiensä löytää. Jos joku työntekijä tulee kipeäksi ja avuttomaksi, niin viedään hänet kansliaan, jos joku kipeä suomalainen tuodaan venäläisistä kylistä tänne, niin toimitetaan hänet myös kansliaan, samoin tehdään jos joku työhön kykenemättömäksi tulee. Ne jotka ovat niin reippaita että voivat kulkea ympäri kylässä, kuuluvat kokoavan ruokaa heikommille. Kesällä kömpivät ne, jotka jaksavat, ulos sieltä, mutta ne, jotka ovat liian heikkoja siihen, pysyvät siellä. Kun ei ketään ole, joka välittäisi näistä onnettomista, niin saavat he usein kärsiä sekä nälkää että janoa. Surullisempaa näköä kuin nämä kipeät ja leinitautiset, jotka istuvat tai makaavat siellä täällä kovalla permannolla repaleisissa rääsyissään, ei juuri hevin voi nähdä. Kaikkien hylkääminä, ilman mitään toivoa elämässä, odottavat he vaan kuolemaa ainoana pelastajanaan. Heidän kärsimyksiensä lieventämiseksi olen minä voinut kovin vähä tehdä, jos ei joksikin lievennykseksi katsoisi että olen niitä ainakin sillä kertaa aina saanut iloisiksi lahjoittamalla teetä, sokuria ja muutamia vaatekappaleita.
"Nyt jätätte meidät orporaukat taas kokonaiseksi vuodeksi", valittivat he, kun jätin hyvästi nämä karkoitetut maanmieheni, mutta muuta en voinut tehdä, sillä toiset toimet ja velvollisuudet kutsuivat minua sieltä.
Avuksi matkalla otin Verhne-Suetukista mukaani erään nuoren miehen, joka on syntynyt Suomesta karkotetuista vanhemmista. Minulla oli tiedossa että parikymmentä suomalaista talvella oleskelee Marinskin piiriin kuuluvissa kylissä lähellä Altain kullanhuuhtomoja.
Käydäkseni heitä katsomassa läksin nyt toista tietä kun olin tullut. Tiemme kävi toinen toistaan seuraavia kukkuloita ja metsättömiä vuorenharjuja pitkin. Juuri eräällä näitä harjuja tapahtui että jouduimme lumimyrskyn käsiin eräänä iltana. Hevoset eivät voineet pysyä tiellä ja putosivat viimein kuoppaan, josta ne ainoastaan suurella vaivalla voitiin saada ylös taas. Ajelimme tämän jälkeen sinne ja tänne, kunnes aamupuoleen löysimme tien. Tämä oli toisen kerran, kun minä olen joutunut niin kovaan lumimyrskyyn että olen joutunut tieltä pois ja täytynyt yön viettää siellä myrskyssä.
Kullanhuuhtomoissa työskentelevistä maanmiehistäni olin tavallisesti kohdannut kymmenkunnan Tishulin kylässä, mutta nyt siellä oli vaan eräs vanha ukko. Minä matkustin sen vuoksi eteenpäin kylästä kylään, missä suomalaisia on kirjoissa. Muutamat heistä, joita tapasin kotonaan, olivat niin vaatteettomia etteivät uskaltaneet lähteä matkalle Siperian pakkaseen. Mutta useimmat olivat matkustaneet pois, osa kullanhuuhtomoihin, osa johonkin kaupunkiin.
Suurelle postitielle tulin Marinskissa, jossa minä paikkakunnan luteerilaisten kanssa tehdyn sopimuksen mukaan olin pitävä jumalanpalvelusta. Mutta kun juuri nyt sattui olemaan laskijaissunnuntai, niin ei sattunut sen paremmin kuin että jumalanpalvelukseen saapui ainoastaan eräs puolihumalainen tamperelainen. Pari muuta suomalaista, jotka täällä kuuluvat olevan, olivat hänen sanojensa mukaan joko alastomia tai vielä pahemmin pöhnässä kuin hän. Myöhemmin päivällä kävi minua asunnossani tapaamassa eräs leipurin kisälli Helsingistä ja eräs viipurilainen. Tällä jälkimäisellä oli ammattina "kruunun vaatteiden tuominen", kuten sanottiin. Minun kysymykseeni mitä tämä merkitsi selitettiin että hän yhä kerta kerran perästä meni repaleisena ja passitta Tomskiin. Siellä otettiin hänet kiinni ja lähetettiin Marinskiin. Vaatteet, jotka vankilassa annettiin hänelle, sai hän pitää. Niistä voi hän saada talvella noin kuusi ruplaa ja kesällä, kun niiden hinta on halvempi, neljä ruplaa. Suomeen oli hän pari vuotta sitten tehnyt samanlaisen matkan.
Sadan virstan päässä Marinskista Tomskiin päin on kylä Kolionski. Sinne olin kutsuttanut suomalaiset läheisistä kylistä. Kuusi henkeä oli saapunut, niiden joukossa myöskin melkein kuolemaisillaan oleva sairas, Raninen, Kuopion läänistä. Minulla oli tiedossa että sekä hän että hänen vaimonsa olivat sairastaneet edellisenä talvena, ja että he olivat suuressa hädässä, jonka vuoksi minä lähetin heille kolme ruplaa rahaa. Mutta se henkilö, jonka mukana tämän summan lähetin, oli "vaivoistaan" pitänyt itse yhden ruplan. Ranisen vaimo oli kuollut ja aivan varmaan on jo mieskin poissa elävien mailta. Minä jätin kuusi ruplaa kylän hallitukselle hänen hoitamisestaan.
Tässä kylässä tapahtui minulle muuten jotain, jota ennen koskaan ei ollut minulle tapahtunut matkoillani. Minut kiellettiin pitämästä jumalanpalvelusta siinä talossa, jossa pidin asuntoa. Isäntä ei ollutkaan kreikan-uskoinen vaan katoolilainen, rikas puolalainen. Muutin heti pois erään venäläisen luokse ja kysymykseen, saanko pitää hänen luonaan jumalanpalvelusta, vastasi hän: "onhan meillä yksi Jumala ja yksi usko, minun huoneeni ovat teidän käytettävänänne." Olkoon sanottuna etten minä ole huomannut edes suvaitsemattomuuden jälkeäkään ei maallikoissa eikä papeissa, vaan ovat kaikki, varsinkin totisesti uskonnolliset, pitäneet minua uskonveljenä.
Kolionskista tulin minä Tomskiin, jossa tunsin hiukan pahoinvointia itsessäni, mutta jatkoin matkaa Kainskiin. Siellä oli minun pakko asettua vuoteenomaksi. Kahden päivän päästä voin kuitenkin pitää jumalanpalvelusta niille muutamille suomalaisille, mitä siellä löytyi, mutta sivukyliin en uskaltanut lähteä, vaikka olin aikonut, vaan riensin niin kiiruusti kuin taisin Omskiin, jossa sairastuinkin lievästi rokkoon. Nyt olin vuoteen omana ja näin miten talvi kului, voimatta käydä rekikelillä vaikeapääsyisissä siirtokunnissa Tara-joen varrella.
4. Maaliskuun lopussa kävin Om-siirtokunnassa ja pidin siellä lukukinkerit lapsille.
5. Jään lähdettyä jo'ista ja teiden vähä kuivettua läksin toukokuun alussa Rishkovaan. Tähän kylään on vaikea päästä keväällä, ja vaikka minä matkalla vaihdoin tarantassini pienempiin kärryihin, niin tartuimme eräässä paikassa kiinni liejusaveen emmekä päässeet siitä irti ennenkuin saimme muilta apua. Että monet muut matkustajat olivat joutuneet vielä kovempiin tekemisiin, näin minä niistä kuolleista hevosista ja häristä, mitä savessa virui.
6. Kesä- ja heinäkuussa kävin Om-siirtolassa sekä vietin siellä ulkoilmassa sikäläisen raittiusseuran ensimmäisen vuosijuhlan. Päivää, joka alettiin jumalanpalveluksella kirkossa, jatkettiin sitten leikeillä, kilpa-ammunnalla ja ruumiinharjoituksilla. Muutamia palkintoja jaettiin myöskin. Päivä päätettiin raittiuskokouksella, jolloin muutamia uusia jäseniä ilmoittautui. Kuinka kummallisia käsityksiä täällä yleensä on raittiusyhdistyksestä, näkyy niistä sanoista millä eräs virolainen ilmoitti itsensä jäseneksi. Hän sanoi: "minä tahtoisin uskoni muuttaa ja ruveta körttiuskoon."
Keväällä ja kesällä olin minä Moskovan konsistoorin kautta saanut kaksi virkamääräystä, nimittäin toukokuussa määräyksen hoitaa niitä virolaisia ja lättiläisiä, jotka asuvat Kainskin ja Marinskin piirissä Tomskin kupernia ja kesäkuussa, sittenkuin rentustunut entinen pastori oli saanut eron, olemaan v.t. kupernin-saarnaajana Tobolskin kupernissa, v.t. saarnaajana luteerilaisille Omskin kaupungissa ja Akmolinskin alueessa sekä v.t. saarnaajana karkotetuille virolaisille, lättiläisille ja saksalaisille länsi-Siperiassa. Kun yhden ainoan henkilön siten pitää huolehtia sekä opettajista ja niiden ylläpidosta virolais-lättiläisissä kouluissa ja uskonnon-opetuksesta kadettikoulussa, poika- ja tyttögymnaaseissa Omskissa, paitsi niitä toimia mitä kuuluu varsinaiseen sielunhoitoon, niin on selvää että työtä on liika paljo. Se on tullut niin laajaksi varsinkin kansliatointen kautta, että minun on täytynyt ottaa kirjuri avuksi, jolle olen maksanut palkkaa 15 ruplaa kuussa. Toistaiseksi on kieltäydytty antamasta minulle minkäänlaista korvausta työstäni.
7. Palvellakseni Taran ja Tobolskin kaupungissa sekä Bugenen siirtolassa asuvia luteerilaisia, läksin elokuun alussa höyrylaivalla Tobolskiin. Kuvernööri sattui olemaan matkustanut Kasanin näyttelyyn, jonka vuoksi monet asiat, joista olisin mitä kipeimmin tarvinnut saada keskustella hänen kanssaan, jäivät ratkaisematta. Kaupungin luteerilaisessa kirkossa pidin kolme kertaa jumalanpalvelusta saksaksi sekä yhden suomalaisen ja yhden saksalaisen jumalanpalveluksen vankiloissa.
Vuosituomiolla istui täällä kolme siirtolaisiksi länsi-Siperiaan karkoitettua suomalaista sekä pakkotyö-osastossa eräs Suomesta elinajaksi tänne lähetetty murhamies. Sairashuoneessa tässä osastossa oli eräs lättiläinen, joka jo neljä vuotta sitten oli armoitettu, mutta oli ollut liian heikko lähetettäväksi kotipaikalleen Kuurinmaalle. Hän ei ollut voinut päästä minkäänlaiseen yhteyteen sukulaistensa kanssa, vaan täytyi maata täällä elävänä haudattuna. Hän pyysi minua kyynelsilmin kirjoittamaan hänen kotiinsa, jonka minä teinkin. Ilahuttavaa oli nähdä millä hellyydellä nuori lääkäri kohteli häntä. Korvaani kuiskasi tämä, että pian oli tuleva loppu lättiläisparan kärsimyksistä.
Palasin Tobolskista suomalaisen Bugenen siirtolan kautta. Tie sinne kulkee suuria koivumetsiä pitkin ja vesiperäisiä soita, joissa heinä ja kaisla kasvavat niin korkeiksi että kulkee niinkuin metsässä. Toisin paikoin teiden varsilla kasvaa villiä virnaa niin runsaasti, että töin tuskin pääsee sen läpi. Vaikea on täysin käsittää mikä heinän paljous täällä vuosittain kasvaa vaan kuivamaan ja mätänemään. Kun viime kesä oli tavattoman kuiva, niin oli kuitenkin helpompi kuin tavallisesti päästä Bugeneen.
Oleskeltuani siellä viikon, jona aikana minä laskin ehtoolliselle rippikoululapset, matkustin Taraan.
Lukutaito on kyllä tullut hiukkasen paremmaksi Bugenessa, sittenkuin minä kolme talvea olen ylläpitänyt siellä koulua; mutta se henkilö, joka on siellä opettajana toiminut, ei näytä olevan siihen sopiva, jonka vuoksi olisi tarpeen saada sinne kykenevämpi mies. Asuinhuoneet koulumestarille olen minä jo ostanut ja nyt lupasi kylä talven aikana rakentaa kouluhuoneen.
Sekä Om-siirtolassa, Rishkovassa että Bugenessa ovat seurakuntalaiset sitoutuneet antamaan koulumestarille palkaksi jonkun verran viljaa ja voita. Myöskin olen minä kääntynyt apurahaston hallinnon puoleen Moskovassa pyytäen palkan apua koulumestarille, mutta on tähän tullut kieltävä vastaus.
Palveltuani sanalla ja sakramenteilla Tarassa asuvia luteerilaisia, palasin Omskiin syyskuun alussa.
8. Tultuani valmiiksi poissaoloni aikana saapuneiden virkakirjeiden asioissa, matkustin syyskuun lopussa Om-siirtolaan sekä palvelemaan suomalaisia että pitämään jumalanpalvelusta siellä asuville virolaisille, lättiläisille ja saksalaisille.
Kevään kuluessa sain valmiiksi saamattomain rampain ja sokeain kodin, jonka olen rakennuttanut lähellä Omskia olevalle maatilalleni. Siellä olen Suomesta saaduilla vapaaehtoisilla avuilla pitänyt hoidossa kuutta henkeä, joista kaksi on sokeaa, kaksi heikkomielistä ja kaksi rampaa. Kun vielä lisään että olen pienemmillä raha-avuilla ja vaatteiden hankkimisella koettanut auttaa suurimpaan hätään joutuneita maanmiehiäni, niin olen maininnut ulkonaiset piirteet toiminnastani Siperiassa kuluneena vuotena.
Suomalaisen evankelis-luteerilaisen seurakunnan väkiluvun muutoksista mainittakoon tässä vielä että 45 on syntynyt, 41 kuollut, 48 ripille laskettu, 14 paria vihitty. Rippivieraiden luku oli 624. Näihin lukuihin ei ole laskettu ainoastaan karkoitettuja, vaan myös Inkerin suomalaiset.
Yllämainitusta käynee kyllä selville, että olen tunnollisesti koettanut täyttää velvollisuuttani, mutta kuitenkin tiedän että paljoa ei ole ehditty tehdä, joka kuitenkin olisi ollut tehtävä. Kun koko huolenpito näistä 5,000:een nousevista karkoitetuista luteerilaisista on minulla yksinään ja olot monissa suhteissa eivät ainoastaan ole kehittymättömät vaan vielä vastaiset, niin on myös selvää että minun asemani ei ole helpointa laatua. Luottaen Jumalan apuun ryhdyn kuitenkin työhön ja matkoihin vielä ensi vuodeksi.
Omskissa lokakuun 28 p. 1890.
XVI.
Kirgiisi-arolla 1891.
Oli valittavana kaksi tietä Astshaguliin päästäkseni. Joko oli minun kuljettava maantietä Om-siirtolan ja Judinskin kautta, suuren Tsani-järven ohitse ja sitten eteenpäin kaakkoa kohden, tai myös höyrylaivalla Pavlodarin kaupunkiin Semipalatinskin alueessa. Vaikka hevoskyyti 700 virstan matkalla monessa suhteessa olisi ollut huvittava, pidin kuitenkin parempana matkustaa höyrylaivalla Irtish-virtaa ylös Pavlodariin ja sitten sieltä hevosella 250 virstaa pitkin kirgiisien asumaa aluetta. Kun pelkäsin että tulisi olemaan vaikeata kielellisessä suhteessa tulla toimeen näiden paimentolaisten kanssa, kirjoitin Astshaguliin ja pyysin jonkun sieltä tulemaan minua vastaan Pavlodariin. Siis astuin minä Omskissa erääseen Kurbatoff & Ignatoffin omistamaan höyrylaivaan ja olin pian matkalla etelään päin. Oikeanpuolisella Irtishin rannalla sijaitsee kasakkakyliä 20-30 virstan matkan päässä toisistaan. Tämä kasakkalinja ulottuu Omskista kauvas etelään, luultavasti niin kauvas kuin Venäjän alusmaata piisaa. Irtishin koko vasemmalla rannalla asuu yksinomaan kirgiisejä ja hiukkasen yläpuolella Omskia myöskin oikeanpuolisella rannalla. Noin sata virstaa ylöskäsin Omskista näin erään kasakkain kesäleireistä, joka turvemajoineen ja pajusta niottuine aittoineen näytti kaikkea muuta kuin sotaiselta. Norjalainen perämies, joka oli Kurbatoffin palveluksessa, sanoi nauraen: "Kuinkahan pitääkään kirgiisien olla pelossaan tuosta!"
Irtish oli noussut äyräittensä yli, sillä oli kevättulvan aika. Monin paikoin ei voinut nähdä oikeata eikä vasenta jokirantaa, toisinaan oli vaikeata pysyä virran uomalla, jonka vuoksi asetuttiin ankkuriin pimeimmäksi osaksi yötä. Jos ei olisi siellä täällä nähnyt puita pistävän esiin vedestä, olisi luullut olevansa merellä.
Matkatovereina oli minulla pari unkarilaista ja yksi tataarilainen. Unkarilaiset olivat matkalla Smeinogorskiin Altaialueella, jossa heidän oli määrä rakentaa keisarillisen kabinetin laskuun uusimallisen hopeansulatus-uunin. Välimme tuli olemaan erittäin likeistä, sillä olimmehan, kuten unkarilaisetkin sanoivat, heimolaisia, vaikka kaukaisiakin. Tataari oli rikas kauppias, joka matkusti kauppa-asioissa. Unkarilaiset, joilla oli hyvin kiire, jättivät meidät viimein, pitäen parempana matkustaa hevosella. Kun tataari ja minä jäimme kahden kesken, rupesin hänen kanssaan keskustelemaan uskonnollisista kysymyksistä. Muun muassa kysyin häneltä pitikö hän Muhamedin käskyä levittää hänen oppiansa maailmaan tulella ja miekalla yhtä jalomielisenä kuin Jesuksen käskyä levittää kristin-uskoa saarnaamalla vakaumuksen kautta. Kun ei hän mitään vastausta antanut, niin lisäsin minä: "katsoisitteko tulleenne hyväksi kristityksi, jos minä uhaten halkaista teidän päänne, väkipakolla kastaisin teidät?" Hyväntahtoinen nauru oli hänen ainoa vastauksensa.
Ennenkuin tulimme Pavlodariin, kuljimme erään paikan kautta, missä korkeita suolavuoria oli ladottuna jokirannalla. Tässä seudussa sijaitsevat Siperian paraat suolajärvet. Suola on hyvää ja maksaa Omskin torilla 15 kop. puuta, mutta Minusinskissa nousee sen hinta aina kahteen ruplaan puudalta.
Pavlodarissa, jonne tulimme kolmantena päivänä, oli useita proomuja Kurbatoffin lastauspaikalla, joihin lastattiin valmistamattomia nahkoja. Satakunta puolialastonta kirgiisiä, tukka lyhyeksi leikattuna ja kalotti päässä, toimitti lastausta nauraen ja hyppien. Päättäen heidän kovasta kiireestään luulisi heidän olevan erittäin kelvollisia työntekijöitä, vaikka heitä ylimalkaan pidetään laiskoina.
Rannalla olevassa ihmisjoukossa huomasin heti kaksi suomalaista, jotka Astshagulista olivat tulleet minua vastaan. Niin pian kuin olimme valmiita lähtemään, jätimme Pavlodarin ja suuntasimme matkamme itää kohden. Nyt oli meillä edessämme aro, missä satojen virstain matkalla ei löydä ainoatakaan puuta. Aallontapainen maanpinta oli hiekkasekaista multaa. Siellä täällä näkyi pieniä järviä, enimmäkseen suolavetisiä. Kappaleen matkan päässä Pavlodarin kaupungista oli laajoja peltoja, joita kaupungin porvarit olivat kyntäneet. Mutta sanottiin että myös kirgiisit olivat alkaneet viime aikoina kasvattamaan viljaa. Eräässä paikassa näin kirgiisin taluttavan kahta toisensa perässä kulkevaa kameelia, jotka vetivät äkeitä. Sanottiin että kameeli on erittäin hyödyllinen eläin, se kun voi vetää kahta vertaa enemmän kuin hevonen ja syö puolta vähemmän.
Tie Astshaguliin oli erittäin tasaista ja hyvää ja ilma oli mitä ihaninta. Joka puolella näki mehukasta vihantaa ja suuren runsauden monenvärisiä kukkia. Toisin paikoin peittivät aroa pitemmällä matkaa spirea-pensaat. Mitään muuta ei ollut nähtävänä kuin aroa ja taivasta, mutta kuinka ihanalta ja valppaalta tuntui kuitenkin!
Kaukaa voi nähdä jonkun kirgiisiläisen paimenen karjoineen, jossa oli kameelia, hevosia, lampaita tai lehmiä. Samaten kulimme muutamien kirgiisiaulien ohi. Kun alkoi hämärtämään illalla, otimme yösijan arolla lähellä pientä lampia, jonka vesi oli suolatonta. Minun maanmieheni olivat varustaneet itsensä polttopuilla ja hiilillä lämmittääkseen teekeittiötä, joka heillä oli mukana. Tehtyämme tulen alkoi toinen suomalaisista, Mikkel Matvejeff niminen seppämies, keittämään kalaa. Toinen, Taneli Ivanoff eli Saari, työskenteli teekeittiön kanssa.
Sill'aikaa kävelin minä arolla hengittämässä sitä ihanaa tuoksua, joka illalla täytti koko ilman. Kun sitten istuimme teekeittiön ympärillä, niin emme teen juomisen taidossa tosiaankaan jääneet jälelle täysiverisistä venäläisistä. Ruoan jälkeen rupesimme odottamaan unta sekä nukuimmekin pian niin suloisesti kuin mikään kirgiisi niillä tienoilla. Emme olleet niin heikkohermoisia että juotuamme kymmenkunnan lasia teetä, olisimme tämän jälkeen olleet unettomia. Mutta aron pienet siivelliset asukkaat olivat valppaampia kuin me, ja nämä herättivät minun kerta kerralta. Tarkoitan laululintuja. Koko ilma kaikui ensimmäisessä aamukoitteessa leivosten lirityksestä; leivosia onkin lukematon paljous Siperian aroilla. Toisena päivänä tulimme havumetsään, joka neljän penikulman levyisenä ulottuu useampia satoja virstoja aroa pitkin. Me kulimme koko päivän ja osan seuraavaakin tätä metsää pitkin. Täällä oli joukko työväkeä kaivamassa kanavaa, joka tulisi kiertämään koko metsän. Aina parinkymmenen virstan päässä on metsänvartija. Hänen työnsä ei ollut helpoimpia. Kun aukea tasainen aro ympäröitsi metsää, niin oli varkaiden helppo tulla sinne ja sieltä. Sen vuoksi kaivettiin, varkaiden pidättämiseksi, kanavaa metsän ympäri. Sitä paitsi olisi se metsälle suojeluksena valkeaa vastaan, jos aro kuivana aikana rupeaisi palamaan. Voi nimittäin syksyllä tapahtua että kulo rupeaa vahingossa palamaan. Silloin raivoaa tuli hillittömästi. Kyliä, peltoja, heinäsuovia ja elukoita palaa ja ihmisiä hukkuu liekkeihin. Kuva on aivan sama kuin ruohokentillä Amerikassa. Toisena iltana otimme yösijamme arolle lähellä Bor'ia, kuten tätä metsää kutsutaan.
Yöllä kääntyi tuuli; se kääntyi pohjoiseen ja ilma tuli jäätävän kylmäksi. Tietäen kyllä kuinka epäluotettava Siperian kevät on, olin pakannut kirja-arkkuuni lampaannahka-turkit, jotka nyt tulivat minulle erittäin hyvään tarpeeseen.
Kolmannen päivän iltana näkyi kaukaa tumma piste. "Se on meidän kotimetsämme", sanoi Mikkel. "En minä näe mitään metsää", vakuutin minä. "Ettekö näe siellä semmoista tupsua", sanoi Mikkel kummastellen. Niin vähäpätöinen oli metsä, että sitä todellakin voi verrata tupsuun, mutta vielä pahempi oli että tämä "kotimetsä" ei kuulunut Astshagulille vaan eräälle venäläiselle kylälle.
Vasta kolmannen päivän iltana saavuimme Astshaguliin, ja silloin olivat meidän hevosemme sangen väsyneet. Eripuraisuutta näytti vallitsevan kylässä siitä kuka saisi papin asumaan luokseen. Väestö oli jakautunut kahteen puolueesen, joilla kummallakin oli valmistettuna asunto papille. Mikkel vei minut tietysti siihen asuntoon minkä hänen puolueensa oli valinnut. Lampun valossa voin nähdä miten seinä oli vehreänään rusakoista ja muista syöpäläisistä. "Eikö täällä ole mitään muuta asuntoa, missä syöpäläiset eivät vaivaisi minua?" kysyin. "On täällä kyllä vastapäätä teitä varten varustettuna siisti tupa, mutta eivät näytä sallivan teidän ottaa asuntoa sinne", sanoi eräs toisen puolueen miehistä.
Enempää kursailematta kannatin minä kaluni sinne ja sain puhtaan ja siistin asunnon, koko tuvan yksinään itseäni varten, sekä voin levätä syöpäläisien häiritsemättä. Talonväkenä oli emäntä ja hänen yksikolmattavuotinen tyttärensä. Perheen-isäntä oli Barnaulissa vankina, murhasta epäluulon alaisena. He olivat muuttaneet Bugenesta jo monta vuotta sitten ja olivat oleskelleet milloin missäkin venäläisissä kylissä. Tytär ei ollut koskaan nähnyt luteerilaista pappia ja oli siis vielä ripille laskematon. Kaiken tämän sain tietää jo ensimmäisenä iltana.
Lukijalla ei juuri voi olla muuta käsitystä puuttomalla arolla olevasta kylästä kuin että se ja sen ympäristö on erittäin kolkkoa. Mutta niin ei ole Astshagulin laita. Se on notkossa kahden järven välillä. Vesi näissä järvissä on hiukan karvasta, mutta suolatonta vettä on kuitenkin toisaalta runsaasti saatavana. Järvissä ja rannoilla kasvoi korkeaa kaislaa, johon kaikellaiset linnut olivat ottaneet asuntonsa. Mutta kun ei ollut venettä koko kylässä, niin eivät linnut paljo tarvinneet huolia rannoilla pyssy kädessä kulkevista metsästäjistä. Että kuitenkin aina joku oli päässyt hengestään, siitä olivat todistuksena paistin muodossa esille tulevat sorsat.
Pääelinkeinona kylässä on maanviljelys. Valkoinen turkkilainen vehnä menestyy täällä erinomaisesti, ja vaikka siirtolaiset leipovat siitä lesimättä, tulee leipä valkoista kuin ensimmäisen luokan konvehtijauhosta. Pelto on hiekkasekaista mustaa multaa, ja antaa tavallisina suotuisina kesinä runsaan sadon. Vaikka voitaisiin viljellä vehnää suuressa määrässä, ei tehdä tätä, sillä saadaan vaan 30-50 kopeekkaa parhaasta turkkilaisesta vehnästä. Jotenkin hyviä niittyjä on jo olemassa, ja jos tahdottaisiin kulkulaitoksilla nostaa kevät-vettä, niin voitaisiin saada laajoja niittyjä lisäksi. Arbuuseja viljellään ja tulevat ne näillä seuduilla erinomaisen makeita. Tätä hedelmää viljellään paljo aroseudussa. Erityisellä innolla näyttivät meidän suomalaiset hoitavan arbuusimaitaan ja huolehtivan niistä. Oleskellessani kylässä tein kiertoretken sen tiluksille ja tulin siihen käsitykseen siitä mitä näin että voi elää ja voida hyvin täälläkin, vaikka metsä oli viidenneljättä virstan päässä kylästä ja tilaisuutta rahan ansaitsemiseen vähä. Kirkollisia oloja, jotka olivat huonossa kunnossa, koetin järjestää. Yksitoista lasta laskettiin muutaman päivän rippikoulu-opetuksen jälkeen ripille. Kylän hautuumaa vihittiin, syntyneet ja kuolleet pantiin kirjoihin j.n.e. Joka päivä illalla oli minulla hartaushetki luonani. Mutta eräänä päivänä tuli pari naista minun luokseni pyytäen että minä pitäisin nämä hartaushetket jossain muussa paikassa, koska moni kyläläisistä oli epäsovussa talon emännän kanssa eivätkä sen vuoksi tahtoneet tulla hänen kynnyksensä yli. Saatuaan vakavan varoituksen lähtivät he häpeissään pois, mutta sillä seurauksella, että sekä he että monet muut heidän kanssaan tekivät sovinnon emännän kanssa. Sunnuntaina pidin minä suomalaisen ja lättiläisen jumalanpalveluksen ynnä ehtoollisen. Koko joukon kirjoja jätin minä kylään ja kehoitin heitä kokoontumaan sunnuntaisin lukemaan hartaudekseen Jumalan sanaa. Innokkaasti halusivat he saada jonkun koulumestarin kylään, joka opettaisi heidän lapsiaan ja pitäisi huolta jumalanpalveluksesta. Mutta kun heillä itsellään ei ole varoja palkata sitä ja muitakaan varoja ei ole käytettävänä, niin ei tämä heidän pyyntönsä tai halunsa voi tulla täytetyksi, ainakaan kovin pian.
Muutamia perheitä jotka kuuluivat Molokana lahkoon (protestanttisen tapainen lahko kreikkalaisessa kirkossa) oli äskettäin saapunut paikkakunnalle, haluten ruveta asumaan yhdessä luteerilaisten kanssa. Lähetyskunta niitä oli sen asian vuoksi minun puheillani. Minä pidin paraana heille perustaa oman siirtolan, vaikka minulla ei ollut mitään vastaan että he eläisivät lähellä luteerilaista siirtolaa ja ystävällisissä väleissä sen kanssa.
Ilma oli ensimmäisinä päivinä Astshagulissa ollessani ollut sateista ja eräänä yönä kävi hirvittävä ukon-ilma kylän yli. "Pahan ilman jälkeen antaa Jumala auringon paistaa", sanotaan, ja niin kävi nytkin. Illalla istuin minä maan tavan mukaan oven ulkopuolella kylän raitin varrella ja katselin huvikseni miten kirgiisineidot kulkivat poimien kuivanutta karjanlantaa itselleen polttoaineeksi. Pian tulivat he niin "kesyiksi" että uskalsivat tulla niin lähelle minua että pääsin keskusteluun heidän kanssaan. Varsinkin kiinnyin erääseen heistä, joka näytti puoleksi lapselta puoleksi vanhukselta. Hän sanoi olevansa kahdeksantoista vuoden vanha ja olleensa naimisissa jo yhdentoista vanhasta. Hänen miehensä oli hyvä hänelle. "Hän pitää niin minusta, ettei hän sano ottavansa ketään lisäksi", vakuutti hän. Kysymykseeni eikö hän pitänyt liian varhaisena mennä naimisiin yhdentoista vuoden vanhana, sanoi hän sen olevan kyllä aikaista, mutta piti viidentoista vuoden ikää suloisimpana naimisiin menemistä varten. Eräs toinen tyttö, 10-12 v. ikäinen, sanoi olevansa kihloissa mutta tulevansa viettämään häitä vasta kolmen vuoden kuluttua.
Toimitettuani kylässä mitä olin voinut, läksin minä kotiin päin. Hiukan alakuloisena jätin nämä usko- ja heimolaiset kaukaiselle kirgiisiarolle, saadakseen seuraavan kerran apua Jumala tietää koska joltain toiselta luteerilaiselta papilta.
Kolmenkymmenen virstan päähän kyyditsi minua eräs suomalainen Makkonen, Bugenesta muuttanut. Seuraavaksi kyytiväliksi sain venäläisen kyyditsijän, mutta sitten oli minun koetettava päästä kulkemaan omin päin kirgiisien keskuudessa. Puoli-yön aikana tulin erääsen kirgiisiauliin ja vaivoin saimme muutamia viistosilmäisiä kirgiisejä herätetyksi. Nyt ruvettiin kulkemaan aulista auliin. Kello kuuden aikana aamulla tulin minä erääsen auliin, jossa asui kirgiisivanhin, jolla sanottiin olevan tuhannen hevosta. Minut vietiin telttiin, vaikka se ehkä ei ollut niin aivan sopivaa, sillä staarostan kaksi nuorta vaimoa oli vielä vuoteissaan, toinen toisella seinällä jurttaa ja toinen toisella. Muuten on tavallista että kirgiiseillä on monivaimoisuudessa eläessään jokaista vaimoaan varten eri jurtat ja että mies asuu vuorotellen viikon kunkin luona. Staarosta oli harteva kookas mies, noin 25 v. ikäinen. Pian olivat kaikki jaloillaan jurtassa ja eräs tataari Pavlodarista saapui paikalle. Tämä kysyi minulta venäjäksi enkö halunut juoda samppanjaa. Vaikka minulla oli sääntönä etten maistanut mitään väkijuomaa matkoillani, niin olin kuitenkin utelijas saamaan nähdäkseni oliko heillä tosiaankin samppanjaa tarjottavana ja pyysin saada. Nyt tarjottiin minulle malja kumisia, jolle tataari oli antanut tämän nimen. Sill'aikaa oli teekeittiö kiehunut ja asetettiin ympyriäinen pöytä jossa oli noin korttelin korkuiset jalat, keskelle jurttaa ja levitettiin sille liina, joka oli niin likainen etten sen vertaista ole nähnyt. Tällä pöytäliinalla rupesi emäntä pyyhkimään kuppeja, joihin hän meille kaatoi teetä. Tuo oli nyt liian ilkeää katsella, niin että minä, unohtaen ehkä mitä katsottiin sopivaksi kirgiisien luona, otin käsiliinan laukustani, huuhdoin ja pyyhin yhden kupin itseäni varten. Aurinko rupesi jo tulemaan hyvin lämpimäksi kun minä jatkoin matkaa toiseen auliin, osaamatta vaihtaa sanaakaan kyytimieheni kanssa. Nämä kirgiisit, jotka harvoin tulevat tekemisiin venäläisten kanssa, ymmärtävätkin sen vuoksi hyvin vähä venäjää. He elävät karjanhoidosta. Moni viidenkymmenen vuoden vanha mies ei kuulu koskaan maistaneen leipää. Kun he ensin maistavat leipää, kuuluvat he usein sylkevän sen suustansa pois ensimmältä. Mutta kyllä useimmat näyttävät jo tottuneet siihen. Merkeillä ja liikkeillä antoi kyytimieheni tietää että hän mielellään söisi palasen leipää. Käsitettyäni mitä hän pyysi, leikkasin hänelle hyvän kappaleen leipää, jonka hän ilman vastenmielisyyttä nautti. Eräs toinen kyytimies tahtoi tietää kuka minä olin, ja kun ilmoitin hänelle olevani "tshinovnik", niin näytti hän tulevan siitä mitä suurimman ihailun ja kummastuksen tilaan. Maiskuttaen suullaan ja heiluttaen päätään molemmille puolille sanoi hän: "hoi voi".
Saadakseni pian hevosia auliin tultuani otin minä, niin pian kuin joukko miehiä oli kokoontunut minun ympärilleni, esiin painetun podorozhnani, joka oli varustettu kahdella venäläisellä kotkalla, ja luin painokkaasti ensimmäiset sanat "Me Aleksanteri III:s" ja lisäsin: "hevosia heti!" Sanoilla oli hyvä vaikutus ja kuin tuuliaispää ratsasti joku tabunin (lauman) luo ja toi hevosia. Eräs kyytimies osasi hiukan venäjää mutta ajoi niin kamalan hurjasti että minä olin hiukan peloissani. Hän vakuutti kerran kyydinneensä erästä tohtoria ja vaikka tämä oli maannut ja nukkunut kuomissa, niin oli kaikki käynyt hyvin, jonka vuoksi minun piti rauhoittua. Hetken päästä kysyi hän olinko tyytyväinen vauhtiin, ja kun olin siihen myöntänyt, kysyi hän vielä olinko niin tyytyväinen että hän voi toivoa pientä juomarahaa. Kun olin hänelle vakuuttanut sitä tulevani antamaan, tasaantui hän hiukan. Viimeisessä hevostenvaihto-paikassa ennen Pavlodaria ei ollut mitään muuta kuljetuskeinoa saatavana koko aulissa kuin noin kahdentoista kyynärän pituisella aluksella oleva kori, jolla aluksella tavallisesti kuljetettiin pitkiä rakennushirsiä. Mutta mitäs oli tehtävä. Minä valjastutin sen eteen hevoset ja tulin sillä ajaen Pavlodarin kaupunkiin. Minkälaista naamaa katsojat ikkunoista näyttivät, en voi sanoa, mutta hiukan nolona risteilin kirgiisini kanssa katuja pitkin siellä täällä, etsien majalaa.
Sellaisen sainkin viimein erään porvarin luona, mutta itse sain minä toimittaa itselleni sekä ruoan että sängyn. Minun oli pakko odottaa kaksi päivää höyrylaivan lähtöä Omskiin, joiden kuluessa minulla oli hyvää aikaa katsella kaupungin merkillisyyksiä. Näitä ei ollut muuta kuin moskeea ja venäläinen kirkko. Tataarilais- eli kirgiisiläiskoulu oli kaupungissa, mutta oppilaat näyttivät kehnoilta ja pörröisiltä. Irtish oli täälläkin tulvinut niin että vastapäinen ranta ja aro olivat veden alla 16-20 virstan matkalta. Oli kuljettava tämä matka lossilla, jos aikoi Karkaralin kaupunkiin päin, joka on 331 virstan päästä lounaseen Pavlodarista. Tämä kaupunki on juuri aron ja vuoriseudun rajalla. Siellä kuuluu olevan hautakumpuja ja keskenjääneitä kuparilouhoksia, joita asukkaat kuuluvat kutsuvan tshuudilaisiksi kuparilouhoksiksi. Siis muinaistutkijoille tärkeä paikka. Samassa vuoriseudussa, hiukan luoteesen, on pieni Koktsetan kaupunki. Kun sen läheisyydessä on havumetsää ja vuorijärviä, matkustaa ylimystö Omskista ja ne, joilla on aikaa ja varoja siihen, sinne viettämään osan kesäänsä vuoristossa. Tutkivan silmäyksen loin minä oikeanpuoliselta ja korkealta Irtishin rannalta sinne ylitse, mutta tiesin myös etten sinne koskaan tule menemään. Kuitenkin on aina ihmetyttänyt minua miksi matkailijat niin harvoin käyvät katsomassa näitä pohjois- ja keski-Aasian vuoriseutuja, vaikka elämä sekä arolla paimentolaisten keskuudessa, ylhäällä vuoristossa ja synkeissä metsissä tarjoaa niin paljo luonnollista virkistystä ja niin paljo uutta huvittavaa, että ihmisen, joka on kiusaantunut liiaksihienostuneen maailman pakosta ja rauhattomuudesta, luulisi halusti hakevan lepoa ja virkistystä juuri semmoisissa paikoissa kuin nämä. Mutta ovathan mieliteot ja halut niin erilaisia täällä maailmassa.
Odotettuani, kuten sanottu, pari päivää Pavlodarissa, saapui eräs hinaajahöyry, jolla matkustin Omskiin. Tämä matka, jolloin olin tilaisuudessa nähdä kirgiisejä heidän oikeassa kotipaikassaan, pysyy hauskimpien muistojen joukossa, mitä minulla Siperiasta on.