XXI.
Irtish, Obi ja Jenisei.
Kun virroilla Siperiassa on melkein sama tehtävä, mikä merellä meillä, niin katson olevan paikallaan omistaa niille erityisen lukunsa. Niin hauskaa kuin olisikin puhua itä-Siperian virroista, joista olen lukenut niin paljo, niin en rupea tekemään sitä kun en ole niitä omin silmin nähnyt. Kuvaus käsittää siis vaan Obi-, Irtish- ja Jeniseivirrat. Kumpika jo'ista Irtish vai Obi on pidettävä pääjokena, siitä ovat mielipiteet olleet eroavaiset. Omasta puolestani pidän niitä kumpaakin itsenäisenä jokena. Ne ovat molemmat melkein yhtä pitkiä ja yhtä vesirikkaita. Ennen Jäämereen laskemistaan yhtyvät ne. Veden paljouden suhteen päässee tarkoin laskettuna Obi etusijaan, mutta pituuden suhteen sitä vastoin Irtish. Nämä molemmat joet ovat laivalla kulettavia vähintäin 2000 virstan matkalta. Sitä paitsi on Irtishillä laivalla kulettavia sivujokia, Tobol ynnä sen sivujoki Tura ja Ishim. Näillä sivuhaaroilla on 10 à 15 virstan levyinen rantamaa, joka joka kevät jää veden alle. Obin sekä myös Irtishin keski- ja alaosa sivuhaaroineen ovat jotenkin verkallisia laskussaan ja sen vuoksi myös sekä helppoja kulkea että runsaskalaisia. Irtishin lähteet ovat kiinalaisessa Mongoliassa, jonka vuoksi jokea usein runoissa kutsutaan "kiinalaiseksi neitsyeksi." Se juoksee sitten runsaskalaisen Saisan-järven läpi, joka on 1,700 jalan korkeudessa merenpinnasta. Koko tätä osaa jokea on mahdoton laivoilla kulkea, mutta aina Saisanista Jäämereen voi sillä alkukesästä purjehtia.
Obi taas syntyy Altai-vuoristossa Venäjän alueella ja juoksee seutujen kautta, jotka suurenmoisuudessa ja kauneudessa voivat kilpailla minkä alppiseutujen kanssa hyvänsä. Obin tärkeimmät sivuhaarat ovat Tom ja Tshulim, joista varsinkin edellinen kulkee pohjois-Altain vuoriston kautta nopeaa vauhtia.
Jenisei, joka ylä- ja keskijuoksullaan on raivannut itselleen tien vuoriseutujen kautta, on tämän johdosta hyvin virtava ja vähemmän kalakas. Kuitenkin voi Jeniseillä kulkea kovalla höyryvoimalla varustettu laiva aina Jäämerestä Minusinskiin saakka, siis lähemmä 1,500 virstan matkan. Sittenkuin kanava, joka tulee yhdistämään toisiinsa Obin ja Jenisein, on valmistunut, on oleva mahdollista höyrylaivalla kulkea Tjumenista Minusinskiin, vieläpä Irkutskiin, jos nimittäin kuten toivotaan Angaralla voidaan laivaliikettä panna toimeen. Jäät lähtevät Irtishistä Omskin luona noin huhtikuun 15 p., ja joki jäätyy samoilla paikoilla marraskuun alussa. Jäiden lähtö tapahtuu ilman suurempia häiriöitä. Kuulee vaan suhinaa ja rotinaa kun jääleipot menevät jokea myöten Jäämerta kohden. Rannoilla olevien kaupunkien ja kylien asukkaat tervehtivät riemulla joen vapautumista ja moni uhraa sille rahaa tai muita arvoesineitä. Näin huomasin tekevän sivistyneidenkin ihmisten Omskissa. Luultavasti on tämä tapa jäännöstä siitä ajasta, jolloin osoitettiin joelle jumalallista kunnioitusta. Kuitenkin kuuluu jäiden lähtö muutamissa Irtishin sivuhaaroissa olevan väkivaltainen. Niinpä kertoivat vanhat ihmiset Rishkovassa että useampia ihmisiä heidän kylästään oli hukkunut Ishimiin erään sellaisen jäidenlähdön aikana.
He olivat nähneet, ollessaan jo keskellä Ishimin laaksoa, miten jääsohjoinen vesipaljous tuli vyöryen alaspäin. He ajoivat minkä vaan heidän hevosensa jaksoivat juosta, ehtiäkseen maalle, mutta ainoastaan kahdelle onnistui pelastua. Viisi muuta joutui kevättulvan vietäväksi, joka vuoren tavalla vei mukanaan huoneet, elukat ja kaiken muun mitä tuli sen tielle. Mutta sellaisia tapauksia sattuu harvoin länsi-Siperiassa, ja voivat tapahtua ainoastaan silloin kun jää on muodostanut padon eli röykkiön ja suuri vesijoukko on kokoontunut yläpuolelle, niin että viimein murtaa padon ja syöksyy hävittäen eteenpäin. Kaikissa tapauksissa on keskusliike Siperiassa häiriintynyt joksikin aikaa jäiden lähtiessä. Sittenkuin joet ovat päässeet jääpeitteestään, tulee tulvain aika, jolloin saa kulkea raskassoutuisilla proomuilla usein 10 à 20 virstaa. Kuinka vastainen Siperian rautatie voitanee johtaa näiden jokien poikki, on oleva hauska nähdä. Samoin kuin keskusliike keväällä kätkee, niin syksyllä käy samaten, jokien jäätyessä. Kun talven tulo Siperiassa on yhtä säännöllinen ja nopea kuin kesänkin, niin ei viivy erittäin monta päivää ennenkuin joet, proomuilla kulkemisen lakattua, ovat joutuneet niin vahvan jään peittoon, että niistä voi hevosella kulkea. Jenisei on tässä suhteessa oikullisempi kuin Obi ja Irtish, samoin kuin jäiden lähtökin siinä on väkivaltaisempi kuin ensinmainituissa.
En voi olla ottamatta H. Lansdellin kuvauksen mukaan erästä herra Seebohmin kertomusta jäänlähdöstä ala-Jeniseillä 1877. Hän ja hänen seurueensa matkustivat alas virtaa jäätä pitkin kapteeni Wiggingsin kanssa ja tulivat Thames-laivalle sen talvikortteeriin lähellä Kureikan laskua Jeniseihin, jossa he aivan rauhallisina odottivat laivakulun alkamista, kun kesäkuun 1 p. tuli ja sen mukana mitä Seebohm kutsuu "Jenisein taisteluksi".
"Paino altapäin vaikutti että eräs iso jääala nousi ylös, ja sysätessään kulmikasta rannan nientä vastaan muurautui vähitellen jakso 50 à 60 jalan korkuisia jäävuoria, jotka tarjosivat erittäin hauskan näyn. Suuria jäämöhkäleitä, kuuden jalan paksuisia ja kahdenkymmenen jalan pituisia, oli siellä pystyssä, toiset musertuivat palasiksi ja näyttivät rikkoontuneelta posliinilta. Toiset palaset olivat valkoisia, toiset kirkkaita kuin kristalli tai sinisiä kuin Italian taivas. Sen jälkeen rupesi joki nousemaan ja yön kuluessa murtautui koko Jenisein jääkuori irti, niin laajalta kuin voi nähdä, hirmuisella räiskeellä. Sankka joukko jääleippoja ja ahtojäätä syöksyi hillitsemättömällä vauhdilla ylös Kureikaa, lykkäsi laivaparkaa edellään kuten leikkikalua ja jätti sen illalla melkein kuivalle maalle suurten jäälohkareiden keskelle. Näillä ahtojään joukoilla Jeniseillä oli muutamina päivinä 30 virstan nopeus tunnissa. Siten jatkui neljätoista päivää. Monta neliöpenikulmaa jäätä kulki ylöspäin muutamia tuntia ja sitten taas takaisin. Välistä olivat ahtojää ja leipot pakkaantuneina niin tiviisti yhteen, että näytti kuin olisi hyvin helposti voinut päästä joen poikki. Toisin paikoin voi löytyä iso määrä avointa vettä ja jäävuoret 'poikivat', kulkiessaan eteenpäin suuresti huojuen ja loiskuen, niin että se kuului penikulman päähän. — Lopuksi seurasi viimeinen hävitys voitetun talven voimille, jotka yhä enemmän väsyivät 14 päivän pituisessa taistelussa, ja seitsemän päivän vielä kuluttua tulivat suuren pohjoisarmeijan taistelijat hiljakseen purjehtien alas jokea muserrettuina ja päivettyneinä pieninä jäävuorina, likaisina jääkappaleina jotka näyttivät liejumöhkäleiltä ja särkyneenä ahtojäänä perikatonsa viimeisessä tilassa, — jonka jälkeen joki oli noussut 70 jalan korkeuteen."
Jenisei-joen keskimääräinen nopeus sen keskijuoksulla, joksi on laskettava Minusinkin-Jeniseiskin väli, on laskettava niiden tietojen mukaan mitä olen nähnyt noin 10 virstaksi tunnissa. Mutta on paikkoja, missä virran nopeus nousee puolta suuremmaksi. Jenisein yläjuoksulla kuljetaan Sajoottien luota Minusinskiin Sajaanin vuoriston läpi hirsilautoilla. Nämä matkat eivät ole vaarattomia. Kun on kuljettava jostakin koskesta, niin tarvittanee kyllä teräksisiä hermoja etteivät kasvot käy kalpeiksi. Muutamat suomalaiset, jotka tulivat kullanhuuhtomoista Amurista hirsilautalla, kertoivat että heillä oli mukanaan eräs korkeampi venäläinen virkamies, joka, kun he lähestyivät vaarallisinta paikkaa, rupesi hädissään huutamaan: "laskekaa minut maalle, laskekaa minut maalle, minulla on vaimo ja lapsia!" Luultavasti tapahtuu jotenkin samallaisia kohtauksia joka kerta, kun näistä paikoista kuletaan. Virran nopeuden vuoksi pysyvät muutamat paikat jokea talvella jäätymättä. Kestää usein kauvan ennenkuin jää on kuljettavaa Jenisein poikki. Usein kuljin jäätä Obin ja kaikkien sen sivuhaarojen poikki, mutta kun tulin Jeniseille, oli se niin sula että sen poikki voi kulkea lossilla. Vielä kauvan sittenkin kun lossi on lakannut kulkemasta, voi veneellä päästä jäähyhmän läpi. Koettaminen kestääkö jää joella jo hevosen kulkea, ei ole sekään vaaratonta. Kuinka tämä tapahtuu, näkyy seuraavasta.
Matkalla Minusinskista Omskiin tulin minä joulukuun keskipalkoilla 1888 eräänä yönä Abakanskin kylään, joka on Minusinskin puolella Jenisei-jokea. Kun ei kukaan tietänyt oliko jää niin lujaa että sitä voi kulkea, täytyi minun pysähtyä postitaloon päivänkoittoon asti. Minä rupesin makaamaan reessäni postitalon edustalla, etten tarvitsisi viedä sisälle matkakalujani joita muuten olisi voitu varastaa. Sellainen uni, kun on vartioitava kapineita ja epäluulolla kuultava joka askelta ja ääntä läheistössä, ei suinkaan ole virkistävää. Matkatoverina oli minulla eräs kolportööri, joka makasi sisällä postitalossa, mutta hän valitti aamulla ettei ollut saanut rahtuistakaan unta, kun oli kuvitellut mielessään koko yön että varkaat olivat hyökänneet minun päälleni ja murhanneet minut. Päivän tultua pyysimme postihevosia, mutta kieltäydyttiin jyrkästi antamasta niitä matkalle epävarman Jenisein poikki. Minä läksin kylään ja tapasin viimein miehen, joka kolmesta ruplasta ryhtyi koetukseen viedä meidät yli. Hän valjasti hevosparin minun rekeni eteen ja niin lähdettiin ajamaan alaspäin virran rantaa myöten. Tultuamme erääsen paikkaan, jossa saari jakoi joen kahteen haaraan, kulimme onnellisesti ensimmäisen haaran poikki, vaikka näytti kamalalta, kun oli paikoittain sula vesi kahden kyynärän päässä reestä. Tultuamme saarelle pysähtyi kyytimies ja tahtoi tutkia jään lujuutta virstan levyisellä päävirralla. Me seurasimme mukana ja pian saimme nähdä erään kalastajan, joka laski koukkujaan. Häntä koetimme saada tutkimaan jään kestävyyttä ja lupasimme hänelle ruplan tästä vaivasta. "Minä tunnen Jenisein liika tarkoin ja tiedän kuinka monta uhria se joka vuosi vaatii ollakseni niin kevytmielinen että ruplan tähden antautuisin sellaiseen hengenvaaraan", sanoi kalastaja. Mitähän minun venäläinen kyytimieheni nyt rupeaa tekemään, ajattelin minä. Melkein pidin varmana että hän palaisi. Mutta hän lähti hetken matkan päähän joelle ja koetteli jään kestävyyttä lyömällä siihen kirveellä siellä täällä. Sitten tuli hän taas hevosten luo, jonne minun matkatoverini ja minä olimme menneet ja sanoi että olisi parasta uskaltaa koetus. "Tehkää te kuinka tahdotte ja kapineet ja reki menkööt Jeniseihin, mutta itseäni en minä pane sellaiseen vaaraan", sanoin minä. Niin arveli matkatoverinikin, ja molemmat nousimme reestä. Venäläinen nousi seisomaan reen nenään ja löi hevosia ruoskalla. Hänen huutaessaan ja viheltäessään lähtivät nämä juoksemaan täyttä laukkaa. Huolestuneina seurasimme katseillamme tuota rohkeata ajajaa. Parin minuutin päästä, kuljettuaan vaarallisimman paikan yli, seisahtui hän ja viittasi iloisesti meitä seuraamaan. Ihmetellen katselimme tuota pitkäpartaista venäläistä talonpoikaa ja ajattelimme: "sotajoukolla tällaisia voisi maailman voittaa". Tultuamme seuraavaan kestikievariin, annoimme hänelle mielellämme ei ainoastaan sovittua kyytipalkkaa vaan myös juomarahan, joka oli jonkun verran runsaampi tavallista.
Mitä olisikaan Siperia ilman näitä suuremmoisia jokia! Luoksepääsemätön alue, joka näyttäisi kuolleelta ruumiilta, ilman elostavia valtasuonia. Sillä sellaisiin suoniin voi näitä jokia, jotka ovat suurimpia maapallolla, verrata. Minun mielestäni ei se ole Jenisei, kuten yleensä näytään olettavan, vaan Obi-Irtish sivujokineen, joka tulee aikoinaan olemaan tärkeimpänä välittäjänä Siperian kaupalla, sillä se leikkaa pitkin ja poikki viljavimman osan Siperiaa, tuon maanviljelykselle sopivan ja hedelmällisen länsi-Siperian tasangon.
XXII.
Eräs yö syrjäteillä.
Aivan yleinen luulo Siperiassa on että asukkaat useimmissa paikoissa ovat valmiit ryöstämään ja murhaamaan matkamiehen, jos vaan tämä voi tapahtua ilman kiinnitulemisen vaaratta heille itselleen. Että kaikki tämä osaksi on tottakin, siitä sain Siperiassa ollessani varmoja tietoja ja siitä ovat todistuksena usein teiden varsilla tavattavat ristit. Asetetaan aina risti tiepuoleen, missä ryöstömurha on tapahtunut. Miten siirtolaisjoukkoja, joihin oli kuulunut aina viisi tai kuusi perhettä, oli jäljettömiin kadonnut, miten monia kymmeniä murhattujen ruumiita oli löydetty siitä tai siitä joesta tai järvestä, miten se ja se murhattiin ja ryöstettiin matkalla, kaikki nämä ovat asioita, joita eri muodossa yhä kuulee kerrottavan. Matkoilla, kun kulkee tuntemattomien ihmisten keskuudessa ja tuntemattomissa paikoissa, tarvitsee aina olla hiukan varovainen. Joka matkustaa ilman sellaista varovaisuutta, todistaa sillä joko että hän on ihan tietämätön olosuhteista taikka myös kevytmielinen. Eräs varokeino, joka on otettava huomioon niin tarkoin kuin suinkin, on matkustaa kruununpostilla. Sillä jos tämän tekee, niin matkustaa ihan varmasti. Postitalossa eli kestikievarissa joka, kuten koko kyydinpito, on kruunun laitos, löytyy kirja, johon kruunun palkkaama kirjuri merkitsee matkustajan nimen, milloin hän tuli, kuinka kauvan hän viipyi paikalla, milloin hän läksi ja kyytimiehen nimen. Joka posti-asemalla saa kyytimies ilmoituksen kaikesta tästä, jonka hän seuraavalla asemalla näyttää kirjurille, joka kuittaa ottaneensa sellaisen kyytin vastaan. Niin kuljetaan asemalta asemalle ja siten on mahdotonta jäljettömiin kadota. Mutta kun on monta etua matkustamisesta "vapaalla postilla" eli ystävän luota toiselle, jolla tavalla voi päästä "ketjun katkeamatta" Tjumenista Irkutskiin, niin pitävät monet tätä matkustustapaa parempana. Suurilla valtateillä voi vaaratta matkustaakin näin, mutta ei syrjäisemmillä seuduilla. Myönnän vielä että virkamies voi ilman suurempaa vaaraa matkustaa missä tahtoo, sillä tiedetään että hänen katoomisensa ei tapahdu ilman jälkoluja. Mutta alempaan yhteiskunta-asemaan kuuluvan muukalaisen tulee matkustaa mitä suurimmalla varovaisuudella.
Siperiasta kotiin tultuani on usein kysytty minulta enkö koskaan ollut hengenvaarassa siellä. Mutta mikäli itse tiedän, en koskaan semmoisessa tullut olemaan, vaikka kyllä minua muutamia kertoja varoitettiin varomaan itseäni ilkiöiltä omain maanmiesteni joukossa, jotka olivat minua uhkailleet. Yhden ainoan kerran oli minulla suurempaa vastahakoisuutta lähtiessäni matkalle erääsen pahanmaineiseen paikkakuntaan, jossa muutamia tunnettuja suomalaisia roistoja asui, ja joista yksi oli lausunut kovia uhkauksia minua vastaan. Saavuttuani paikalle lähetin heti tiedon kaikille että olin saapunut heidän kaupunkiinsa ja olin pitävä jumalanpalvelusta silloin ja silloin. Se henkilö, joka oli uhanut minun henkeäni, ei ollenkaan saapunut jumalanpalvelukseen, ja siihen olin minä tyytyväinen. Yhden ainoan kerran jouduin käsikähmään erään päihtyneen suomalaisen kanssa, joka jo nyt on saanut surmansa Siperiassa.
Matkalla ei saa pitää itseään, kuten sanottu, kovin huolettomana.
Eräs yö Siperian matkastani on unohtumattomaksi painunut minun mieleeni, sillä se oli hyvin synkkä ja kamala. Tosin teki vastenmielisen vaikutuksen minuun kun kyytimies yöllä herätti minun huudolla: "Luulen että olemme rosvojen piirittämät!" Mutta pian huomattiin että ne olivatkin rauhallisia ihmisiä, joiden kanssa olimme ajaneet yhteen. Kamalia olivat myös ne yöt, milloin ajoimme harhaan ja olimme pakotetut viettämään yön lumimyrskyssä arolla. Mutta kaiken tämän kestäessä oli kuitenkin varma ettei ainakaan ryövärit kimppuun hyökkäisi. Mutta ei mikään yö tuntunut niin karmealta kuin se jota nyt tarkoitan.
Matkatoverina mainitulla matkalla oli minulla uskollinen ystäväni ja lukkarini Siperiassa, Matti Saari. Me olimme matkustaneet muutamia kyytivälejä Jeniseistä Tomskia kohden ja oli meillä edessämme se vuorenselkä, joka erottaa Obin ja Jenisein vesialueet. Toinen puoli edessämme olevasta tiestä oli vastamäkeä ja toinen myötämaata. Postiasemalla emme voineet saada hevosia, joita me huonon tien tähden tarvitsimme kaksi paria. Meidän täytyi sen vuoksi hankkia niitä mistä voimme. Pian tulikin luoksemme kaksi nuorta miestä, jotka tarjoutuivat kyyditsemään meitä. Olimme pian sopineet kyytipalkasta ja minun avonaisen rekeni eteen valjastettiin neljä hevosta. Minusta näytti hiukan ihmeelliseltä että kaksi täysikasvuista miestä tuli kyyditsemään meitä, sillä sellaista ei ollut ennen tapahtunut. Pimeässä voin myöskin eroittaa että molemmilla oli vyössä valkoisen lammasnahka-turkin päällä kirves. Mutta kun tiesin ettei Siperiassa milloinkaan lähdetä matkalle ilman jonkunlaista asetta, niin en ensin ajatellut siitä mitään. Aloimme matkamme nousemalla ylös 16 virstan pituista korkeata havumetsää kasvavaa mäkeä. Mitä korkeammalle tulimme, sitä huonommaksi kävi keli, niin että hevoset viimein kiskoivat rekeämme eteenpäin melkein paljasta maata. Vastoin tavallisuutta olivat meidän kyytimiehemme jotenkin harvapuheisia, vaikka olisi muuten ollut vaikeata kuulla heitä, sillä piti sellaista ääntä jalaksien alla kun rauta raappi paljaisiin kiviin. Raju myrsky oli noussut, niin että kuuli alinomaista natinaa ja räiskettä metsästä. Vaikka ei Matilla eikä minulla ollut halua nukkua, niin ei puhelu tahtonut vaan sujua. Oli sellainen mieliala kuin vaaraa jännityksellä odottaessa. Mitä pitemmältä yötä kului, sitä useammin alkoi ajatus noista kahdesta kyytimiehestä kirveineen tulla meitä vaivaamaan. Olemmehan yleisellä maantiellä kumminkin, vaikka meillä ei ole postihevoisia, lohdutimme itseämme. Mutta kuinka on tie tullut niin kaidaksi ja epätasaiseksi? "Matti, nyt emme ole valtatiellä", sanoin minä. — "Ei, emme olekaan, — hoi kyytimiehet, mihin viette meitä?" huusi Matti. — "Me poikkesimme tänne syrjätielle ja kulemme ahtaan solan kautta, sillä sitten tulemme jokilaaksoon, jossa on ruohoa kasvavia niittyjä ja siellä kulkee reki helpommin kuin hiekkaisella tiellä", vastasivat miehet. Ilmoitus tuntui varsin luonnolliselta, mutta se mahdollisuus että pahoja aikomuksia piili kyytimiehissä, oli hyvin lähellä. Ilmoittaisinko epäluuloni Matille? Sitä en tehnyt. Kuinka suuri mahdollisuus oli meillä menestyksellä puolustaa itseämme, ajattelin minä, jos meidän kimppuumme käytäisiin. Me istuimme turkit korvissa ja käärittyinä rekeen, niin että ainoastaan päänuppi pisti esiin. Juuri tämä oli onnettomuus, sillä kuljettajamme olisivat kerran kirveillään lyöden voineet särkeä pääkallomme. Kuitenkin, ne olivat etupuolella meitä ja vaikka oli pimeä, voimme aina pitää niitä silmällä. Me kuljemme ahtaiden solain ja paikkain läpi, jotka pimeässä näyttivät kamalilta. Miehet pysäyttivät hevosensa ja hiljaa supisevat keskenään. Mitähän he aikovat tehdä? Toinen, joka oli ratsastanut erään hevosen selässä, nousee alas. Toinen ajaa hevosia, sill'aikaa kun toinen jättäytyy jälkeen ja pysytteleikse ihan reen tasalla. "Miksi kulet sinä reen sivulla, mies?" kysyy Matti rauhattomalla äänellä. "Minä nojaan rekeä ettei luiskahtaisi alas syvyyteen, jonka näette tuolla oikealla." Minä käännyin osotetulle puolelle ja näin pimeän läpi jotakin kimaltavaa syvyyden pohjassa ihan meidän vieressämme. Se oli erään pienen joen pinta, joka joki juoksi melkein suoraan meidän allamme. Mies voi, jos tahtoi, kaataa meidät sinne alas, antaa meidän musertua, ryöstää meidät ja sitten sanoa onnettomuuden tapahtuneen. Mitä kaikkia mahdollisuuksia ilmestyikään, kun mielikuvitus kerran pääsee valloilleen. Tie kulki nyt yhä alaspäin ja pian olimme tasaisella maalla, missä reki sujui helpommin kuin ruohostossa. Siellä seisoi pylvääntapaisia kiviä niityllä, jotka pimeässä näyttivät kuin kummituksilta. Me kuljimme nimittäin nyt hautuumaan poikki, johon muinaisajan kansat, jotka aikoja sitten täällä ovat asuneet, ovat kuopanneet kuolleensa ja joiden muistoksi he ovat pystyttäneet näitä patsaita. Missä me olimme, emme tietäneet, ja tulisimmeko vielä pääsemään ulos tästä sokkelosta, oli myöskin epävarmaa. Tie kulkee milloin metsiä milloin laaksoja ja viimein kentän poikki, joka oli kokonaan pyöreän mulkkerokiven peitossa. Lopuksi kuljemme pitkin pystysuoraa vuorenseinää, jossa me olemme jonkun verran suojassa yhä lisääntyvältä hirmumyrskyltä. Aavistamatta tai uskaltamatta toivoa mitään sellaista, tulemme suoraan erääsen kylään. Me koputamme erään talon portille ja meidät päästetään heti sisälle lämpimään tupaan. "No, Matti, onko teillä halua kulkea syrjäteitä vielä jonkun yön?" kysyin lukkariltani. — "Ei, olen saanut jo tarpeeni siitä, mutta Jumalan kiitos että olemme nyt siellä missä olemme, sillä minä epäilin jo suuresti, tulemmeko vielä näkemään auringon nousemista", vastasi Matti juhlallisesti.
Juuri kun olin kirjoittanut näitä muistelmia matkoistani Siperiassa, otin käteeni Finland-lehden, se oli marraskuun 24 p:nä 1892, ja luin sen ensimmäisellä sivulla uutisen, joka todistaa että on vaarojen alaisena suurella Siperian maantielläkin. Uutinen kuului näin: "Matkalla Krasnojarskin ja Irkutskin välillä, ei kaukana Kanskin kaupungista Jeniseiskin kupernissa, hyökkäsivät rosvot erään sirkus-seuran kimppuun. Johtaja lyötiin paikalla kuoliaaksi ja kaksi nuorallatanssijaa sai hengenvaarallisia haavoja. Sen jälkeen ryöstettiin kaikki paljaiksi, jonka jälkeen rosvot pötkivät pakoon vieden vankeina mukanaan kolme seurueesen kuuluvaa pikkulasta." Сибирь Сибирь (Siperia on Siperia) sanoo siperialainen, kuullessaan jotakin tuollaista tapahtuneen.
XXIII.
Zaimka ja ukkojen koti.
Zaimkaksi kutsuvat siperialaiset ulkotalojaan. Sellaisia on jokaisella vähänkään varakkaammalla talonpojalla. Venäläiset asuvat suurissa kylissä, joiden ympärillä on tavallisesti aitaus elukoita varten. Edempänä on heillä peltonsa, usein kahdenkymmenen virstan päässä. Kun he tulevat oleskelemaan osan vuotta kaukana pelloillaan, niin syntyy sinne pian ulkotalo kaikkine tarpeellisine rakennuksineen. Näissä ulkotaloissaan, jotka rakennetaan mikäli mahdollista lehtimetsän rantaan, viettää siperialainen hauskimmat päivänsä. Kun kysyin Siperiassa syntyneeltä ja kasvaneelta suomalaiselta Ivanovilta eli Saarelta, lukkarini pojalta, joka seurasi minua Suomeen, mitä hän piti meidän maasta ja kaikesta mitä hän oli matkalla nähnyt, sanoi hän: "mitään en ole nähnyt jota pitäisin parempana kuin zaimkamme Om-siirtolassa, sillä se on korkeine koivuineen, ruohoisine aroineen ja vihantine nisulaihoineen kauniin paikka minun mielestäni." Kuitenkin oli hänellä kyllä käsitystä luonnon kauneudesta, joka näkyy siitä että kun olimme nousseet näkötorniin Pyynikillä ja katsoimme Näsi- ja Pyhäjärveä, hän sanoi: "Nyt voin ymmärtää miksi Suomesta karkoitetut aina ikävöitsevät kotimaahansa."
Kuten muillakin siperialaisilla, on suomalaisella pastorillakin zaimkansa. Se sijaitsee kuudentoista virstan päässä Omskin kaupungista Om-joen varrella. Asetuksen mukaan piti suomalaisen pastorin saada maata Venäjän valtiolta ja monien mutkien ja uutterien muistuttelemisien jälkeen siitä sain itselleni mitatuksi satakaksikymmentä desjätinaa maata mainitussa paikassa. Arvaamattoman hyödyllinen on tämä suomalaiselle pastorille, sillä sinne voi hän muuttaa kesäksi, kun oleskelu kaupungissa tulee melkein sietämättömäksi. Omskissa on myrskytuulia koko kesän, tavallisesti k:lo 8:sta aamulla iltaan saakka. Tuuli nostaa hiekkaa ja tomua kaduilta, niin että saa peljätä näkönsä kadottamista. Melkein joka kesä raivoaa vaikeantapaisia mahatauteja kaupungissa. Sen vuoksi odottaakin jonkunmoisella ikävällä sitä aikaa, kun saa muuttaa zaimkaan.
Zaimkassa ei ollut mitään rakennuksia, kun minä otin sen vastaan. Ensi kesän asuimme eräässä kirgiisijurtassa, jonka minä vuokrasin kuudesta ruplasta kuulta. Sittemmin rakennettiin sinne kaikenlaisia rakennuksia, vieläpä tuulimyllykin.
Kun me vietimme hauskimmat päivät oloajastamme Siperiassa juuri zaimkassa, niin otan kuvatakseni sitä ja elämää siellä.
Zaimkamme oli Omin länsirannalla, noin kahden virstan päässä Omskin ja Tomskin väliseltä suurelta maantieltä. Aro viettää niin suuresti jokeen päin että tieltä ei näe edes myllyä, joka kuitenkin on korkeimmalla paikkaa talossa. On kumminkin edullista Siperiassa olla niin piilossa kuin mahdollista. Osa maa-aluetta on joen ympäröimänä, joki kun tekee sellaisen mutkan että sadan sylen aidalla on aidattu 50 tynnyrin-alan suuruinen niemi. Tätä aitausta käytetään syöttöhakana ja niittynä. Sillä niinä kesinä, milloin sataa runsaasti, voi tuskin nähdä nuorta karjaa, kun se kahlaa ruohossa. Kuivina kesinä sitä vastoin ei saa mainittavan paljo heiniä sieltä. Aitauksen ulkopuolella olevaa aroa on alaltaan yli kaksisataa tynnyrin-alaa. Maata annettiin minulle miltei silmämitalla, tai oikeammin, joen tekemää nientä ei otettu ollenkaan laskuun. Kaikkialla tiluksilla on mustaa multaa kyynärän paksuudelta ja sitten sen alla merkelinsekainen savikerros. Minä kynnätin 30-40 tynnyrin-alaa peltoa. Kun ei kiviä eikä kantoja ole estämässä, niin on hyvin helppo saada peltoa itselleen. Kuitenkin tekivät tiheät ruohonjuuret sen että kyntäminen on varsin raskasta, sillä vaikka ensi kerran vaan kamaraa kuorii, niin tarvitaan hyvin ruokittu hevospari vetämään auraa. Kun minä kylvin vaan toisen puolen pelloista vuosittain ja pidin toista puolta kesantona, niin tarvitsin maanviljelykseen vaan kaksi paria hevosia. Pellot kasvavat ojittamatta tai lannoittamatta. Heinälajeja kylvin sekä timoteitä että apilaa, mutta apila ei menestynyt vaikka hankin siemeniä sekä Pietarista että Vjernoista. Sitä vastoin onnistui timotei jotenkin hyvin. Mitään taloudellista voittoa ei ollut maanviljelyksestä, sillä vilja oli halvassa hinnassa, mutta siinä oli voittoa kyllä että voi pitää muutamia maanmiehiä työssä eikä tarvinnut ostaa sitä ruokaa, mikä meni ruokkiessa tänne karkoitettuja maanmiehiä, joita usein kävi pastoriaan katsomassa. Kun sellaisia kuleskelevia suomalaisia melkein aina oleskeli meidän luona sekä kaupungissa että zaimkalla ja osa niistä oli vanhoja ja voimattomia, apua ja tukea tarvitsevia, niin rakennutin ukkojen kodin varoilla, jotka kerättiin Suomessa.
Kuinka tarpeellinen sellainen koti oli, voi ymmärtää siitä kun tietää että luonakävijöitä oli kymmeneen henkeen saakka kerralla, ja niistä muutamia sokeita tai raajarikkoja. Vaivaishuoneesen kuuluu kaksi salia, yksi kumpaisessakin päässä rakennusta, sekä porstua ja keittiö välillä. Toista salia käytetään asuinhuoneena kotiin otetuille ukoille, ja toista kokoushuoneena rukousta ja Jumalan sanan tutkistelua varten. Täällä oli kulkijamilla aina koti eli maja muutamaksi päiväksi. Kun itsellä oli annettavana niille leipä-ainetta, niin oli mahdollista ilmaiseksi pitää muutamia raajarikkoja alinomaa ukkojen kodissa, sekä ruokkia jonkun päivän niitä, jotka muuten tulivat katsomaan. Vihdoin rupesivat kulkijamet pitämään minun velvollisuutenani elättää heitä jonkun aikaa ja monet työhön kykenevät pyrkivät talveksi ukkojen kotiin. Tätä käsitystä koetin minä oikaista hyvin selvillä puheilla, sillä tulin katkeran kokemuksen kautta huomaamaan, kuinka suureksi vahingoksi hyvälle asialle liika kauvas menevä avun-anto voi viedä.
Jos tulee kuiva aika, joka on maanviljelijän suurin vihollinen Siperiassa, niin on kaikki työ mennyt hukkaan. Silloin on pastorin työlästä elättää ukkoja kodissa, eikä myöskään raahdi ajaa niitä sieltä pois nälkäaikana. Sen vuoksi ovat ne rovot, mitä armelijaat ihmiset Suomessa ovat uhranneet ukkojenkodille Siperiassa, olleet tarpeen ja tervetulleita, ja tarvitsee se yhä ystäviä Suomessa, jos kodittomat sokeat ja rammat edelleenkin saavat oleskella tässä kodissa, joka armeliaisuudesta on rakennettu arolle kaukaisessa Siperiassa heitä varten.
Sanoin viettäneemme hauskimmat päivät Siperiassa-olomme ajasta zaimkallemme. Mitä hauskuutta on asua puuttomalla arolla, voi moni ihmetellä, joka ei ole koskaan asunut sellaisessa paikassa. Sanotaan usein että on mahdotonta sanoin lausua mitä sydän tuntee. Kun on kerrottava mikä miellyttää jollakin paikkakunnalla tai kun on selitettävä miksi rakastaa juuri sitä maanpaikkaa, missä on viettänyt lapsuudenvuotensa ja saanut ensimmäiset vaikutukset, niin voivat sanat tuntua toisesta hyvin jokapäiväisiltä tai runottomilta, vaikka niissä kätkeytyy koko runouden maailma sille joka kertoo. Siten käynee minunkin, koettaessani kuvata mitä hauskuutta voi olla puuttomalla arolla asuessa.
Kello on neljä aamulla ja aurinko rupeaa juuri valaisemaan aroa, kun lähden joelle poikineni onkimaan. Joki on kirkas kuin peili. Kirkasta pintaa röyheltää ainoastaan kalojen loiskiminen ja koko luonto, joka vielä on ikäänkuin aamukapaloon kääritty, on juuri heräämässä levoltaan. Kun kulemme mehevän vihannan peittämää aroa pitkin, emme kyllin voi ihailla sen kauneutta. Kastehelmet näyttävät miljoonilta timanteilta, jotka kimaltavat milloin yhden milloin toisen värisinä. Moniväriset loistavat kukat, jotka juuri ovat avanneet kehänsä, kun aamuaurinko on heittänyt lämmittävän säteen niiden ylitse, koristavat aroa, ja mitä suloisin kukantuoksu nousee maasta kuten itsetiedoton kiitosuhri luomakunnasta luojalle. Muistan erään kauniin kesäaamun, kun minun poikani huudahtivat ihastuksissaan: "tunnetko, isä, kuinka hyvältä tuoksuu?" Lykkäämme vesille veneen ja kuljemme virran poikki eräälle saarelle, joka on joen toisella rannalla. Siellä olemme kuten seinän ääressä, missä kaiku vastaa meille joka sanan minkä lausumme, sillä ranta on melkein pystysuora ja ehkä sataa jalkaa korkea. Pikku saarellamme on muutamia halava- ja pajupensaita sekä ruohikkoa. Arotuuli olkoon kuinka tuima hyvänsä, täällä olemme suojassa. Rupeamme onkimaan ja otamme kalan toisensa jälkeen, sillä ilman jotensakin hyvää saalista emme koskaan tule kotiin. Pian on pyydettyjä kaloja sadoittaisin. Mitä paremmin ottaa onkeen, sitä innokkaammiksi tulemme, kuten oikeain urheilijain tulee.
Nauttimaan kesän ihanuutta luonnon helmassa tulee äiti palvelustytön kanssa, tuoden mukanaan ruokavasun ja padan. Valkea laitetaan ja sekä teetä että kalaa keitetään, ja maukkaampaa aamiaista iloisemman mielialan vallitessa ei syö kukaan tsaarin valtakunnassa, — niin uskomme ainakin me. "Hoi!" huutaa joku rannalta. Kukahan se mahtaa olla, ihmettelemme, mutta pian tulevat pojat ilosta hyppien kertomaan että se on "Saaren vaari" eli lukkarini Matti, joka on tullut kalastelemaan meidän kanssa muutamia päiviä ja "myllyä käyttämään", kuten hänellä oli tapana sanoa. Niin olemme saarellamme aina iltapuoleen saakka. Kun kuumin aika on mennyt, lähdemme pelloille katsomaan miten ne kasvavat. Siitä tulee kolmen kilometrin kävelymatka, ennenkuin olemme kaikki katsoneet. Mutta lukija ei varmaankaan unohtaisi tätä kävelymatkaa, jos olisi ollut mukana. Etten ainoastaan itse todistaisi arokasvullisuuden loistosta, vaan antaakseni muidenkin puhua, mainitsen kahden kirjailijan kuvauksen siitä. Mitä Kennan lausuu luonnosta Siperiassa, on totta, jota kuitenkaan ei voi sanoa paljosta muusta, mitä hän kertoo; siihen en kumminkaan voi tässä koskea, syystä että hänen kirjansa on täällä kielletty. Hän sanoo luonnosta Omskin ja Tshukalinskin välillä seuraavaa: "Tuntee helpotusta ja sisällistä iloa jättäessään kylän ja lähtiessään laajalle, puhtaalle ja vilpoiselle arolle, missä kukkien tuoksu täyttää ilman, lintujen riemu kuuluu korvaamme ja ihastunut katse milloin lepää suurilla aloilla sametinhienoa nurmikkoa, milloin harhailee etäisyyteen pitkin aaltoilevaa aroheinää, jonka etualalla lukemattomia villiruusuja, satakaunoja, englantilaisia hyasinttia ja tummia liljoja loistaa sitä vastaan. Krutajan ja Kolmakovan kylien välillä kulimme aron poikki, joka sanan mukaan oli kukkamerta. Minä nousin vaunuista ja syöksyin tähän tuoksuvaan valtamereen nauttimaan hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Minun vasemmalla puolellani, toisella puolen tietä, kulki alanne, joka vähitellen yleni ja näköpiirin rannassa päättyi koivumetsän tummansinisiin piirteihin. Koko tasanko, jota siellä täällä katkaisi pieni järvi, oli peitetty samettihienolla ruoholla, jonka keskessä joukoittain lehmiä, härkiä ja lampaita kulki laitumella. Korkeammalla oleva osa ympäröivää aroa oli yhtenä kukkamattona, siinä oli kauniita oranssin keltaisia astereja, pilkukkaita liljoja suuresti taipuneine kukkalehtineen, valkoapilaa, satakaunoja, englantilaisia hyasintteja, spireoita, lutserneja ja omituisia kukkia, jotka kasvoivat pitkinä hentoina tähkinä ja muistuttivat pienistä raketeista, joita aron keijukaisneidet lähettivät ylös. Liikkumaton haalea ilma oli täynnä omituista suloista tuoksua, jota tahtoisin verrata villiin hunajaan. Mikään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta aavalla arolla paitsi mehiläisten surina, muutamien sirkkojen säännöllinen tirskuttaminen ja arolinnun valittava huuto lentäessään peltohiiren pesän yli. Oli ihanaa maata pitkällään kukkien keskellä ruohossa, nähdä, kuulla ja hengittää."
Eräs toinen matkustaja, englantilainen Lansdell, joka kertoo kaikki todenmukaisesti, mitä hänen kirjassaan luetaan, kuvaa aroa seuraavalla tavalla: "Matka Barnauliin osoitti meille ihanuuksia näköalain ja kasvullisuuden puolesta, joita emme ollenkaan odottaneet. — — Matkustimme aaltoilevia tasankoja ja ne matkustajat, jotka kulkevat etelämmäksi Bijskiin ja sinne edemmä, tulevat lähelle noita suuresti kehuttuja ja erittäin näkemistä ansaitsevia seutuja Altai-vuoristossa. Kasvullisuus Tomskin ja Barnaulin välillä oli ihmetyttävän kaunis ja mitä edemmä tulimme etelää kohden, sitä loistoisammaksi kävi se. Paljo seudun kasvistosta oli meille tunnettua, mutta näimme myös koko joukon puita, pensaita, kasveja ja kukkia, jotka olivat uusia meille. — — Kevätkukista kaipasimme säynäskukkaa, tai ehkä emme huomanneet sitä, mutta orvokkia oli, sekä myös harjaneilikoita, satakaunoja, kissankelloja, uhkeita kamillikukkia, villiruusuja, krokuksia, niittyneilikoita ja monia muita. Keto loisti sananmukaisesti sinisistä muistiaiskukista. Me keksimme myös tällä matkalla minulle uuden kasvin, jota kasvoi hyvin runsaasti; siinä oli oransinväriset kukat, hiukan aholeinikköjen tapaiset, mutta paljo suuremmat. Tomskista itään näimme suuria, punaisia liljoja, joita pidetään harvinaisuutena Englannin puutarhoissa, mutta jotka täällä kasvoivat villeinä. Myöskin oli siellä suurin määrin punaisia kukkia, jotka suuresti muistuttivat piooneja."
Kaikki mitä tässä on sanottu Tomskin ja Barnaulin välisen aron kasvistosta, sopii myöskin Omskin tienoosen. Tahdon vaan vielä lisätä että zaimkalla kasvoi villinä useita meille tuntemattomia kukkia, jotka hienoutensa vuoksi olisivat olleet kaunistuksena mille puutarhalle hyvänsä. Mutta me katselimme kävelymatkallamme ei ainoastaan villejä kasveja, vaan pääasiallisesti viljeltyjä. Peruna- ja naurismailta menemme katsomaan kuinka valkoinen turkin- ja kiinanvehnä rehottaa. Olin kylvänyt neljää eri lajia vehnää, joita vuosien kuluessa olin hankkinut itselleni eri paikkakunnista. Syysruista, kesäruista, ohraa, kauroja ja herneitä, kaikkia näitä lajeja olimme kylväneet ja kesällä 1889, joka oli sateinen ja suotuisa kasvullisuudelle, korjasimme noin neljäsataa tynnyriä viljaa.
Ilta lähestyy ja työmiehet sekä ukkojenkodin hoidokkaat kokoontuvat saliin iltarukoukseen. Ilta-aurinko on jo vajonnut näköpiirin taakse, mutta kauvan istumme turvemajamme takana Omin rannalla hengittämässä keveätä aroilmaa.
Mutta eivät ainoastaan kirgiisit, jotka hoilottaen Omin toisella rannalla ajoivat hevoslaumojaan joelle juomaan, vaan myös meidän yövartijamme, joka käveli edestakaisin pyssy olalla, muistuttavat meitä että olemme Siperiassa. Niin, tosin oleskelimme puuttomalla arolla Siperiassa, mutta se miellytti meitä niin että hyvin käsitän miten eräs suomalainen virkamies Helsingissä, joka oli nähnyt päivän valon ja kasvanut Uraalin arolla, voi sanoa: "Sen vuoksi että olen temmattu sieltä, tunnen itseni vaan puoli-ihmiseksi."
XXIV.
Kirgiisit.
Tämä paimentolaiskansa, joka tunnustaa Muhametin oppia ja kuuluu turkkilaisiin kansoihin, asuu suurella osalla keski- ja länsi-Aasian ylängöstä. Omskin kaupunki on kirgiisein aromaan rajalla, mutta sitä pohjoisemmaksi eivät heidän asuinsijansa ulotukaan. Omskissa heitä näkee joka päivä ja kaikkina vuoden aikoina, mutta erittäinkin saapuu heitä joukottain joulun edellä pidettäville markkinoille. Siinä nähdään pitkiä karavaaneja, joissa on useampia kymmeniä kamelia, mitkä euroopalaisille markkinoille kuljettavat sisemmän kirgiisiläis-aron tuotteita.
Kesäisin olen usein käynyt kirgiisein luona heidän auleissaan (kylissään). Se on sopinut minulle hyvästi, he kun, näet, joka kesä kevätpuoleen asettavat leirinsä Om'in vastaiselle rannalle, vastapäätä sitä maapalstaa, minkä valtio on antanut suomalaisen pastorin asuttavaksi.
Asunnostamme voimme nähdä koko aulin. Sinistä aromaan-taivasta vasten näyttävät heidän oikeanpuolisella rannalla sijaitsevat, noin nelikymmenlukuiset jurttansa varsin haaveellisilta, olletikin kun niitä katselee kesäöiden himmeyden peittäminä. Heidän leiristänsä kuuluva hälinä, heidän tuhansien nautainsa ja lammastensa mylvinä ja määkiminen, tuo sointuisa, kova outo kieli; nämä kaikki johdattavat mieleemme, että olemme aasialaisen paimentolaiskansan keskuudessa. Helposti voi tulla tutuksi heidän kanssansa. Sen pahempi rupeevat he kylläkin pian niin tuttaviksi, että tunkeilevaisuutensa takia käyvät vastuksiksi. Kun he sittemmin kuulivat, että me pian aijoimme lähteä pois paikkakunnalta, oli heillä olevinaan syytä tulla valittamaan sitä että me, "heidän ylhäisimmät tuttavansa", niin pikaan heidät jätimme. Samalla tietysti soveltui hyvin ottaa lainaksi "Luojan lukuun" yhtä ja toista, niinkuin muutama kopeekka rahaa j.n.e.
Kesä on kaikille ihmisille iloinen vuoden-aika, mutta erittäinkin on se ilon-aika paimentolaiskansoille, jotka asuvat telteissään. Tyytyväisenä silloin kirgiisikin istuskelee jurttansa ovella, katsellen laumojansa, jotka käyvät laitumella pitkin tuota silmänkantamatonta aroa. Se on hänestä kaikkein suurin nautinto, kun saa istua levossa ja juoda itse mielestään niin verratonta kumissijuomaa, jota hänelle naisensa valmistavat tammanmaidosta. Hänen leponsa ei häiriinny siitä, että lapsensa juoksentelevat arolla alastomina, päivän polttamina ja likaisina, eivätkä saata tarpeettomat huolet tulevasta talvesta karkoittaa tyytyväisyyden hymyä, mikä on luettavana hänen suopeilla, leveillä kasvoillaan.
Monesti olen perheeni kera soutanut Om-joen poikki ja lämpimänä, kirkkaana kesäpäivänä ohjannut kulkuni kirgiisiläis-auliin. Hyvän ystävämme Vektur-Gan'in silloin aina tapasimme istumassa vaipuneena ainakin päältä nähden syvällisiin mietiskelyihin. Voidaan kyllä näitä ystäviämme soimata kaikesta muusta, mutta ei tylyydestä vieraita vastaan. Mitä sydämmellisimmällä tavalla vastaanottaa kirgiisi vieraansa eli ystävänsä, puristaen tämän kättä molempain käsiensä välissä, kuten heillä on tapana tervehtiä. Kumissia, jota säilytetään raa'oista vuodista ommellussa säkissä, huljutetaan kelpo lailla ja tarjotaan sitten vieraiden nautittavaksi pienissä puukupeissa. Mutta jo ennenkun olet ehtinyt tyhjentää kuppisi, on levinnyt maine vieraan tulosta auliin, ja tuossa tuokiossa tähystelee sinua puolensataa hymyilevää vinoa silmää. Jos viitsit pudistaa kättä jonkun heikäläisen kanssa, saat kuulla kuiskattavan: "tuo on komeata herrasväkeä", tai jotakin sellaista.
Samassa aulissa on kaikenlaatuisia jurttia. Rikkaat laittavat jurttansa hienommasta ja kalliimmasta huovasta, köyhät saavat tyytyä karkeaan karvahuopaan. Monen jurtan ulkonäöstä huomaa, että ovat olleet jo arollaan auringon paahteessa kymmenen kesää. Keskikokoisesta jurtasta maksetaan vuokraa 6-10 ruplaa kuukaudelta. Jurttain hinta vaihtelee 100-400 rupl. Meidän rikkaimmalla ystävällämme ja naapurillamme, eräällä sulttaani Ustan-Bek'illä, on kolme jurttaa, joiden arvo yhteensä nousee 1000 ruplaan. Hänellä on sen lisäksi muutakin omaisuutta. Niinpä on hänellä esim. tabun (lauma), jossa on 600 hevosta. Kun astuu sisälle hänen jurttaansa, hämmästyy sitä loistoa, mikä siellä kohtaa silmää. Kallisarvoisia mattoja ja koreita satuloita riippuu jurtan seinillä. Myöskin jurtan sisemmän osan lattiata peittävät kalliit matot. Kun ystävämme Vektur-Gan vei meidät tämän ylimyksen luoksi, ilmoittamatta että se, jonka luo meitä vietiin, oli sulttaani, joka kruunausjuhlassa Moskovassa oli edustanut kirgiisejä, niin tunsimmepa sisäänastuessamme itsemme melkein nolostuneiksi. Kohtelias isäntä, keski-ikäinen mies, jonka ulkomuodossa kuvastui avomielisyys ja säädyllisyys, pyysi meitä astumaan peremmäksi ja asetti tuoleja istuttavaksemme. Kirgiisit istuvat muuten samoinkuin lappalaiset jalat ristissä alla. Sulttaani esitteli meille vaimonsa, itämaisen kaunottaren, ja kahdeksantoista vuotiaan poikansa. Viimeksi mainittu oli kookkain ja kauniin kirgiisi mitä milloinkaan olen nähnyt. Sekä isällä että pojalla oli päällään pitkät, hienot vaipat ja päässään kallisarvoiset kalotit. Emäntä tarjosi meille kumissia kiinalaisissa kupissa, mitkä suuruudelleen olivat sovitetut sen mukaan kuin itsekunkin luultiin voivan nauttia. Vaikka meistä tullessamme tuntui harmilliselta, että kutsumatta olimme tunkeutuneet päällikköhenkilön jurttaan, niin jopa lähdettyämme olimme lujasti päättäneet noudattaa Ustan-Bek'in ystävällistä pyyntöä, että saapuisimme heidän juhlaansa; josta juhlasta minä kuitenkin olin estetty läsnäolemasta. Samoin kävi eräiden häiden, joihin olimme kutsutut.
Antaakseni lukijalle kuvan kirgiisien elämästä sekä kesä- että talvis-aikana, tahdon esittää tässä seuraavat kertomukset, joista ensimmäinen on ennen julkaistu eräässä sanomalehdessä.
Yötä kirgiisien luona.
Kun katselee ihmispaljoutta, mikä liikkuu Omskin kaduilla taikka kauppatorilla, näkee kasvonmuotoja, jotka suuresti eroavat euroopalaisista. Olemme tässä tekemisissä erään mongoolilaisen kansan kanssa. Nämä lyhkäiset, mutta vankkarakenteiset ihmiset, joiden väärät sääret ja vaappuva käynti heti ilmaisee että he ovat paremmin perehtyneitä satulassa istumiseen, kuuluvat suureen kirgiisien sukuun, jonka asuinseutuna on Omskin etelä- ja lounaspuolella oleva aro. Kun kaupankäynnissä alinomaa tulee tapaamaan näitä aromaan poikia, niin herää halu omin silmin nähdä, millaista on heidän koto-elämänsä noilla äärettömillä aavikoilla. Sellaisen tunteen valtaamana päätin minä muutamana kauniina kesäpäivänä v. 1886 lähteä erääseen kuusikymmentä virstaa Omskista sijaitsevaan kirgiisiläis-auliin. Auliin vievällä tiellä tuli minua vastaan muuan varakas kirgiisi, joka, kuultuaan minne matkani piti, ystävällisesti pyysi minua yöksi jurttaansa. Kun hän nyt oli erään Omskissa asuvan teurastajan kanssa menossa laumainsa luoksi myydäkseen jonkun härän, jatkoin minä, heidän neuvonsa mukaan, matkaani auliin, missä oitis löysin Iskakin jurtan. Iskak oli, näet, kirgiisin nimi.
Kylässä, jossa oli parikymmentä jurttaa, syntyi eloa ja liikettä, kun vieras herra tuli heidän luoksensa, sillä tämmöistä ei joka päivä tapahdu. Vieläpä naisetkin, jotka muhamedilaisten seassa ovat hunnuilla varustetut, kurkistelivat uteliaasti jurttain ovilta. Ylt'ympäri minua kertyi pian joukko uteliaita katselijoita, jotka isojen lasten tavoin seisoivat siinä naureskellen. Tulipa heidän mullah'insa niinkin rohkeaksi, että astui siksi lähelle minua, jotta saattoi kädellänsä koskettaa kellonvitjojani, ja naurahteli huomatessaan vitjoissa riippuvan kompassin levottoman heilumisen. Kappale, mikä erittäinkin näytti olevan heistä mieluinen, oli minun suomalainen puukkoni tuppineen. Jokainen uusi tulokas sitä ihaili, mutta minä ihailin jotakin toista, jota kirgiisit eivät näkyneet huomaavan, ihailin sitä luonnontaulua, mikä oli silmäini edessä. Punertava kesäaurinko loi viimeisiä säteitänsä moniväriseen aroon, ja kun näki nuo suunnattomat karjalaumat ja paimenten istuvan telttiensä ulkopuolella, tuntui siltä kuin olisi noin vaan ilman mitään tullut muutetuksi patriarkkain aikoihin ja mielikuvituksessaan katseli, millaisessa tilassa isä Abraham oli istuessaan majansa ulkopuolella Mamren tammistossa. Hetkisen katseltuani tätä näköalaa ja oltuani vuorostani uteliaan töllistelemisen esineenä, sain minä hyvän syyn astua sisälle jurttaan, sillä Iskak ja teurastaja tulivat samassa auliin.
Muodoltaan on kirgiisiläisjurtta ampiaispesän kaltainen. Sisävarustus on puista, joiden päälle huovat pingoitetaan ja jotka ovat taidokkaasti taivutetut ja toisiinsa kiinniliitetyt. Kun jurtta on muutettava toiseen paikkaan, otetaan ensinnä pois huovat, jotka ovat vississä järjestyksessä asetetut kukin paikalleen; sitte irrotetaan puuvarus ja kaikki saadaan sitten helposti kulkemaan rattailla. Iskakin jurtta oli muuten samallainen kuin toisetkin, se vaan eroa että se oli hiukan suurempi ja runsaammin koristeltu. Keskellä jurttaa oli tulisija, jonka kohdalla katossa oli räppänä eli lakeinen. Oven vastaista seinää koristivat kirjavat matot ja ylenympäri pitkin seiniä oli tiloitettu koreasti silattuja kirstuja, joissa perheen omaisuus säilytettiin. Minua pyydettiin astumaan niin perälle jurttaa kuin suinkin, ja hiukan arveltuani teinkin sen ja istuuduin matolle. Tuoleja tahi penkkejä ei jurtassa ole käytettävänä.
Aurinko oli mennyt mailleen ja nyt voivat kirgiisit ryhtyä syömään ja juomaan tarvitsematta loukata omiatuntojansa. Oli, näet, juuri parhaallaan heidän suuri paastonsa, ramadan, jolloin he eivät nauti mitään auringon noususta sen laskuun saakka. Isäntä, joka istui vieressäni, tarjotutti itselleen maljallisen kumissia, ja sen tyhjennettyään antoi hän tarjota samaa meille, vieraillensa. Illan kuluessa join minä pari maljallista sanottua juomaa, mutta isäntä tyhjensi ainakin kymmenkunta maljaa. Kumissia, joka on kirgiiseillä lempijuoma, oikeinpa pyhä juoma, valmistetaan tammanmaidosta, jota huljutetaan ja piestään nahkasäkeissä. Tämä juoma on jokseenkin samanmakuista kuin hiukan hapannut kirnumaito ja kummallisen voimakasta. Jos heikonpuoleinen henkilö juo sitä pullollisen, niin on hänen vaikea kestää jaloillansa, siinä määrässä se "laskee kaikkiin jäseniin". Laihahko henkilö voi muutamassa viikossa lihoa uskottomasti, jos hän joka päivä juo muutamia pulloja kumissia. Heikkorintaisia ihmisiä matkustaa pitkät matkat saadakseen juoda kumissia kirgiisien arolla. Usein palaavat huonoina sairastaneet potilaat terveinä ja virkeinä omaistensa luoksi eleltyään kesäkauden jurtassa kirgiisin-ruoilla. Vastenmielisyys, joka ensinnä on tammanmaidon juomista vastaan, katoaa pian eikä ole olemassa virkistävämpää juomaa kuumana kesäpäivänä kuin on lasillinen kumissia. Kumissi ei ole juovuttavaa kuten esim. airan, jota kirgiisit myöskin osaavat valmistaa käyneestä tammanmaidosta. Muuten ovat kirgiisit raitista väkeä, jotka harvoin tahi ei koskaan juovat itsensä humalaan. Meidän juotua kumissimme ja sittenkun myös oli ahkerasti viljelty täälläkin käytäntöön tullutta samovaaria, astui jurttaan kymmenkunta mieshenkilöä, niiden joukossa myöskin mullah. Heidän perästänsä astui sisään mies taluttaen lammasta, jota hän uskollisesti piteli kiinni niskasta, samalla kun hän lakkaamatta tirkisteli isäntään. Viimemainittu vihdoin viittasi kädellään, jolloin mullah nousi ylös, veti esiin puukkonsa ja meni lampaan luoksi. Kuultiin veren virtaavan permantoon tehtyyn kuoppaan, uhraus oli toimitettu ja minut tämän toimituksen kautta otettu vieras-ystäväksi heidän sekaansa.
Kun tämä seremonia oli päättynyt, hajaantui kokous ja pian kuultiin teurastajan mitä suloisimmassa levossa vetelevän aimo hirsiä. Minä nojasin kyllä patjaani vasten, mutta unta en sinä yönä tutuistakaan halunnut enkä saanutkaan silmiini. Likelle meitä oli isäntä paneutunut puoleksi makaavaan asentoon ja hänen jalkopuoleensa laskihe hänen vaimonsa levolle. Mies näytti laskevan leikkiä vaimonsa kanssa, ja kerran lykkäsi hän tätä jaloillansa virkkaen: sinä käyt jo vanhaksi, minun täytyy hankkia itselleni nuori vaimo. Vaikka tämä oli pilaa puolivillin kansan keskessä, saatoin lampun valossa huomata, miten tuskallisen vaikutuksen nämä sanat tekivät vaimoon. Hän tiesi että hänen miehensä ja herransa voi tehdä niin koska vaan tahtoi, ilman että hänellä olisi mitään oikeutta sellaista menettelyä vastustaa. Kauvaksi aikaa vaivuin miettimään, kuinka tyytyväisiksi ja iloisiksi meidän naistemme kristikunnassa pitäisi itsensä tunteman. Sillä siinä tunnustetaan naisen persoonalle sama korkea arvo kuin miehenkin ja avioliitossa on hänellä sama oikeus kuin miehelläkin yksin omistaa puolisonsa rakkaus ja uskollisuus. Oli jo tullut sydänyön aika, mutta kirgiisiläis-aulissa vallitsi täydellinen elämä ja toiminta. Vähitellen täyttyi jurttamme miehillä ja nämä muodostivat pari piiriä ympäri tulisijan. Sillä välin keitetty lammas kannettiin kokonaisena sisään kaukalossa. Keveällä kädellä koskettaen pyydettiin minua ottamaan osaa ateriaan. Meille leikattiin joitakuita lihapalasia ja ne asetettiin vatiin, mistä me, toisten esimerkkiä noudattaen, niitä otimme käyttämällä siihen tarkoitukseen muita välikappaleita kuin omia sormiamme. Ennenkun aterialle käytiin, olivat kaikki saaneet pestä kätensä, siitä olivat palvelijat pitäneet huolen. Ei ollut siinä nähtävänä veitsiä, kahvelia eikä lusikoita, eipä vielä leipääkään, sillä kunnon kirgiisit eivät sitä käytä. Liha, mikä eteemme asetettiin, oli harvinaisen maukasta. Kirgiisit ovat hyvin taitavia laittamaan ruokaa lammaslihasta, taitavampia kuin yksikään sivistynyt kansa. Kuten sanottu, "viisihaaraisilla" me, teurastaja ja minä, kävimme käsiksi lihapalasiin ja minä ehkä olisin tullut käyttäytyneeksi varsin "moukkamaisesti", joll'ei teurastaja olisi antanut minulle tarpeellista ohjausta. Kuuluu, näet, asiaan, että "ylhäisempi mies", kuten hän sanoi, ei kalua kaikkea lihaa luusta, vaan tulee hänen sittenkun on hiukan syönyt siitä, tarjota se jollekulle, joka istuu hänen takapuolellaan piirissä. Näyttääkseni säädylliseltä tein minä tietysti neuvon mukaan ja uudet vierasystäväni kävivät kärkkäästi kiinni lihapalasiin, jotka minä heille ojensin. Miehestä mieheen tarjoiltiin myöskin lientä, missä lammas oli keitetty, mutta minulla ei ollut halua sitä juoda.
Lammas oli pian nautittu terveydeksemme ja ainoastaan munuaiset olivat tähteinä vadissa. Muuan palvelija eli "viinuri" leikkeli ne palasiksi ja taitavammin kuin eurooppalaiset viinurit hän suikahutti kullekin tulevan osan sormillaan suoraapäätä hänen suuhunsa.
Selvityksen vuoksi virkkoi teurastaja kirgiiseille: "näin ei ole meillä tapana tehdä". Aterialta päästyä lähti yksi toisensa jälkeen pois ja noudattaen teurastajan esimerkkiä minä paneusin pitkäkseni saadakseni jotakaan lepoa. Isäntä ja emäntä istuivat vielä sairaan lapsensa vuoteen ääressä, ja liikuttavaa oli nähdä, mitenkä ruskeaihoinen kirgiisi armaasti hyväili kipeätä poikaansa. Vieläkään ei vieraiden kulku ollut tau'onnut, sillä ulkoa kuului kovaa kaviontöminää ja sisään tuli vieras kirgiisi, joka tervehdittyään isäntäväkeä alkoi puhella isännän kanssa kirgiisien kielellä, josta minä en saanut mitään tolkkua.
Mutta samoin kuin tässä, ajattelin itsekseni, kävi varmaankin keskustelu Jobin aikana, vuoronperään, näet, puhuivat muukalainen ja isäntä, pitäen pitkiä esityksiä, joll'aikaa toinen istui pelkkänä korvana. Emäntä seurasi tarkasti keskustelua, sen näki hänen elehtelevistä kasvon-ilmeistään; mutta hänellä oli lahja, josta moni hänen eurooppalaisista sisaristaan saattaisi kadehtia häntä, hän osasi olla vaiti. Keskustelujen tuloksena oli se että vieras mies otti taskustaan paperin, minkä antoi isännälle, heitti hyvästi ja meni matkaansa. Päivä alkoi jo sarastaa, kolme satuloitua hevosta talutettiin jurtan ovelle, Iskak, Omskista kotoisin oleva seuralaiseni ja minä hyppäsimme satulaan ja ratsastimme ulos varhaisena aamuhetkenä nähdäksemme erään maatalon, joka oli muutamain virstain päässä Irtishjoen varrella. Lähtiessäni kirgiisijurtasta en raskinut ottaa mukaani heidän niin kovin kalliina pitämäänsä puukkoani tuppineen, vaan annoin sen muistoksi jurtan emännälle, joka ilosta huudahtaen otti sen vastaan.
Kirgiisien luona talvella.
Useimmat Omskin asujamista tuntevat kirgiisien kesäelämän, jotavastoin varsin harvoille on tuttua, miten he elostavat talvis-aikana. Varmaankaan en minä koskaan olisi tullut käyneeksi heidän luonaan tähän vuoden-aikaan, joll'ei muuan tapaus olisi siihen vaikuttanut. Kirgiisit, jotka kesällä asuvat jurtissa aukealla arolla, muuttavat talveksi metsiin tahi notkoihin, missä ovat suojassa kylmiltä tuulilta. He rakentavat siellä itsellensä huoneita turpeista ja palmikoivat pajusta suojuksia karjallensa. Sellaiseen kylään minä matkustin englantilaisen naisen, miss Kati Marsden'in seurassa, joka v. 1891 kulki Omskin kautta matkallansa Kamtshatkaan, missä hän tahtoi oppia tuntemaan pitaalitautisten tilaa. Lukija on ehkä sanomalehtien välityksellä tutustunut mainittuun naiseen, joka kotiuduttuansa tältä matkalta sai pääsyn sekä Englannin kuningattaren että myöskin Wales'in prinsessan puheille. Viimeisten viestien mukaan, mitä olen Kati Marsden'ista nähnyt, oli hän matkalla Ameriikkaan, siellä esitelmillä kerätäkseen varoja, joilla perustettaisiin pitaalisten sairashuone Kamtshatkaan. Oleskellessaan Omskissa kävi mainittu nainen muutamia kertoja meidän luona ja kerran hän lausui haluavansa saada nähdä mitenkä kirgiisit asuivat. Kun minulla oli joitakuita tuttuja kirgiisejä, päätimme me yhdessä tehdä huvimatkan heidän kyläänsä, joka sijaitsi kolmenkymmenen virstan päässä Omskista. Mutta meidän hankkeemme ei sujunutkaan niin hiljaa ja huomaamatta kuin olimme aprikoineet. Päivää ennen kuin matkalle piti lähdettämän saapui poliisimestari luokseni, sanoen tulleensa kenraalikuvernöörin käskystä kuulemaan minne meillä oli aikomus lähteä. Tämä kaikki muka tapahtui sitä varten, että he voisivat edeltäkäsin ilmoittaa kirgiiseille meidän aijotusta tulostamme heidän auliinsa. Jonkun tunnin päästä tuli kenraalikuvernöörin kirgiisiläinen tulkki, Oblai Hamov, ja ilmoitti saaneensa käskyn seurata meitä tulkkina. Hänen kanssaan me sovimme siten että hän ja minä ajaisimme yksissä ja miss Marsden toverinsa kera toisessa reessä. Jo k:lo yhdeksän seuraavana aamuna oli Oblai Hamov minun luonani, mutta me saimme odottaa likemmä tuntikauden ennenkun Miss Marsden saapui. Häntä oli juopunut kyytimiehensä, joka vakuutti tietävänsä missä minä asuin, kuljetellut ympäri kaupunkia. Lopultakin hänen oli täytynyt kääntyä brittiläisen raamattuvaraston puoleen ja sieltä hän sitte sai erään, joka opasti hänet minun asunnolleni. Siinä syy viipymiseen. Kummankin reen eteen oli valjastettu kolme hevosta, ja hyvää vauhtia mentiin poikki kahdenkymmenenviiden virstan laajuisen metsättömän aron, joka erotti meitä siitä metsästä, missä kirgiisiauli sijaitsi. Metsän rinteessä oli meitä vastassa kirgiisi, päällään kirjava, pitkä päällysnuttu, joka oli kiinnitetty hopeahelaisella vyöllä. Hän ajaa karautti meidän edellämme koreassa satulassaan auliin. Me pysähdyimme ystäväni Ustan-Bekin tuvan edustalle, joka oli osaksi puusta osaksi turpeista. Sekä isä että poika olivat ovella meitä vastassa ja lausuivat meidät tervetulleiksi. Mutta ei ainoastaan nämä, vaan kaikki ylhäisemmät kirgiisit aulissa, niiden luku nousi pariinkymmeneen mieheen, olivat juhlapukineissaan vieraita vastaanottamassa. Sulttaani Ustan-Bekillä ja hänen pojallansa oli päällään pitkät takit, jotenkin samallaiset kuin meidän yönuttumme, mitkä olivat reunustetut kultanauhuksilla. Lyhyeksi kerityissä päissään oli heillä kalotit, jotka olivat runsaasti kullalla kirjaillut. Kun olimme tervehtäneet emäntää, kutsuttiin meidät teelle. Sen jälkeen menimme ulos katselemaan aulia, jossa oli kaikkiaan parikymmentä, osaksi maahan kaivettua turvemökkiä. Kumminkin saattoi täälläkin huomata, että araapilainen eli, jos niin sopii sanoa muhameedilainen tyyli on ollut rakennusmestareilla määräävänä heidän laatiessaan näitä yksinkertaisia asunnoita. Huoneuksen toisessa päässä oli ymmyrkäinen, jurtantapainen rakennus, johonka sitten oli liitetty kapeampi suorakaiteenmuotoinen kylkiäinen. Nämä mätästuvat ovat hyvin lämpimiä, sillä niiden seinät ovat parin kyynärän vahvuiset. Kaikki tuvat kylässä oli lakaistu puhtaaksi ja vasikoista ja lampaista ei nyt näkynyt jälkeäkään heidän asumuksissaan. Yön ajalla olivat kirgiisit panneet kuntoon yhden jurtan, jonka seinät he olivat koristelleet kaikenkaltaisilla korukaluilla, jotta englantilaisnainen saisi jotain käsitystä heidän kesäelämästään. Katseltuamme Ustan-Bekin karjaa, palasimme hänen asuntoonsa tietysti koko kirgiisijoukon saattamina. Täällä alkoi nyt miss Marsden ostella kaikellaisia kirgiisiläisiä esineitä ja vaatteita, joita hän saikin oikein sievän kokoelman. Vieraiden kunniaksi lauloi nuori Ustan-Bek, säestäen laulantaansa jollakin käsiharmonikan tapaisella soittokoneella, laulun, jota kirgiisit sanoivat laulettavan ainoastaan vanhempainsa tahi korkea-arvoisten vieraiden kunniaksi. Sillä aikaa puuhaili naisväki kyökkiaskareissa viereisessä huoneessa. Me kurkistimme sinne, mutta ruoanlaittaminen näytti käyvän sanan täydessä merkityksessä käsinkoskettavaan tapaan, sillä, kuten edellä jo on sanottu, eivät kirgiisit käytä lainkaan kahvelia. Siksipä virkkoikin Miss Marsden: "on parempi ettei ollenkaan näe" (nim. miten ruokaa laitetaan). Kohta tuotiin sisään valmiiksi laitettu ruoka, jona oli keitettyä hevosen- ja lampaanlihaa riisisuurimoiden kera. Erinomaisen oivana herkkuna tarjottiin sydämestä lähtevää suurta hevosen verisuonta. Tulkki Oblai Hamovista, joka oli syntyään kirgiisi, maistuivat herkkupalat hyviltä, mutta Miss Marsdenia, hänen naistoveriansa ja minua ei maittanut muu kuin lampaanliha. Kysymykseeni oliko hevosenliha yhtä hyvänmakuista kuin lampaanliha, sain Oblai Hamovilta tällaisen vastauksen: "Hevosenliha on sangen maukasta, mutta kyllähän lammaslihakin on hyvää." Aterioiminen kävi jokseenkin säädyllisesti eikä siihen ottanut aulin kirgiiseistä osaa yksikään muu kuin isäntä. Kirgiisiläiset seuralaisemme istuivat kaikin lattialla jalat ristissä allansa sekä seurasivat ahnain silmäyksin jokaista palaa, jonka me suuhumme pistimme.
Sydämmellisesti he lähteissämme hyvästelivät meitä kaikkia, mutta sentään näin heidän hellivän hartaimmin tulkki Oblai Hamov'ia. Heidän silmistään luki selvästi että he ajattelivat: "hän on kumminkin yksi meistä". Tulkki oli muuten syntyisin Semiretsinskin alueelta ja oli hän viimeisen itsenäisen kirgiisisulttaanin veljenpoika. Muun muassa kertoi hän kotiseudultaan että siellä oli kaukana vuoristossa kivikirjoituksia, joita ei kukaan osaa lukea. Istuessamme reessä kotimatkalla sanoi Oblai Hamov olevansa oikein mielissänsä kirgiisien säädyllisestä esiintymisestä meidän siellä ollessamme, sekä arveli että heidän aulissansa olot olivat sangen hyvällä kannalla. Vaikka he meiltä olivat kyllä kokeneet salata puutteitansa, ei minulta voinut jäädä huomaamatta että kirgiisit saivat kelpo lailla kiristää nälkävöitänsä talven ajalla. Tämän näki jo heidän ulkomuodostaankin. Ystävälläni Vektur-Ganilla, jonka luona myöskin käväsin, olivat varat niin niukassa, ettei voinut tarjota edes lasillista teetä. Mutta kesällä hänellä sitä vastoin oli 20-30 tammaa lypsämässä ja mies joi kumissia päivät pääksytysten, niin että oli pyöreä naamaltaan kuin täysikuu.
Samoinkuin ihmisillä, niin oli myös elukoilla toimeentulo tiukanlaista. Ulkona arolla etsivät heidän hevoslaumansa ravintoa lumen alta, jonka he kuopivat pois kavioillansa. Sittenkun hevoset ensin olivat muokanneet lumen, seurasivat lampaat aivan heidän kintereillänsä keräilläkseen ruohonkorret, mitä hevosilta oli jäänyt tähteeksi. Hallitus on koettanut saada näitä kirgiisejä ryhtymään maanviljelykseen, mutta ilman mainittavampaa menestystä. Minä puolestani kumminkin olen sitä mieltä, ettei tällainen toimenpide niinkään suuria vaikeuksia kohtaisi, kunhan sitä vaan ruvettaisiin toteuttamaan käytännöllisellä tavalla. Sellainen käytännöllinen keino olisi lähettää mies varustettuna auralla heidän kyläänsä. Hän sitte opettaisi sekä hevoset että miehet auralla työskentelemään ja siementäisi muutaman desjätinan alan maata kylän yhteiseksi. Sittenkun he kerran olisivat saaneet korjata elon, he kyllä pian ryhtyisivät viljelemään maata. Ystäväni Vektur-Gan pyysi minua lähettämään mieheni auroineen heidän kyläänsä kyntämään ja kylvämään hänelle kappaleen maata, mutta minä tarvitsin itse väkeni enkä voinut niin muodoin hänen pyyntöönsä myöntyä. Hallituksen sitä vastoin olisi helppo moinen toivomus täyttää, ja jos yritys täten onnistuisi, olisi otettu suuri askel Siperian vastaiseen edistymiseen nähden.
XXV.
Viimeinen käyntini Om-siirtolassa ja ukkojenkodin hyvästijättäminen.
Talven ja kevään aikana 1891 kävin viimeisen kerran Bugenen, Bojarkan ja Rishkovan siirtoloissa ja jätin silloin niiden asujamet hyvästi. Sydämmelleni rakkain oli kumminkin Om-siirtola aina ollut, osittain sen tähden että siellä asustivat useimmat Suomesta lähetetyt maanmieheni, osittain myöskin siksi että minun vaikutukseni siellä oli kantanut runsaimman hedelmän. Muutamaa viikkoa ennen Siperiasta lähtöämme matkasimme sinne omilla hevosilla koko perhe ja oleilimme siellä jonkun päivän. Sunnuntaina pidin jäähyväissaarnani uudessa kirkossa, jota tosin jo kauvan oli jumalanpalvelukseen käytetty, mutta joka vähäistä ennen oli valmiiksi sisustettu ja maalattu sisäpuolelta. Päivä oli vakava sekä seurakunnalle että minulle. Mitä silloin tunnettiin ja puhuttiin, ei kuulu tähän. Sitä vastoin sopii kertoa hiukan juhlasta, jonka vietimme siirtolasta lähtöämme edellisenä päivänä; tarkotan raittiusyhdistyksen vuosijuhlaa. Niinkuin edellisenäkin vuotena vietimme tätä juhlaa nytkin vähän matkan päässä kylästä joen rannalla olevassa lehdossa. Juhlakulussa, lippu ja kaksi viulunsoittajaa etunenässä, vaelsivat yhdistyksen jäsenet ja kutsutut vieraat kylän läpi. Vieraiden joukossa oli saksalais-lättiläinen pastori, joka vast'ikään oli tullut Siperiaan, ja virolais-lättiläinen koulumestari. Juhlakentälle oli laitettu puhujalava, joka oli kokoonpalmikoittu viheriöistä koivunlehdistä ja muotonsa puolesta näytti saarnastuolilta. Siihen nousin minä ja pidin pidemmän puheen suurelle väkijoukolle suomalaisia ja virolaisia, mikä tilaisuuteen oli kerttynyt. En voi tilan ahtauden takia esittää enkä muistakaan puhetta kokonaisuudessaan, tahdon kumminkin kertoa siitä muutamia kohtia, koska esitelmässäni koskettelin joihinkuihin seikkoihin, mitkä lienevät lukijalle tuntemattomia. "Rakkaat ystävät! Kokonnuttuamme viettämään raittiusyhdistys Aamuruskon toista vuosijuhlaa ja kun tämä samalla on viimeinen kerta, jolloin minä sen juhlaan osaa otan, sallittakoon minun luoda silmäys aikaan, minkä olen vaikuttanut teidän seassanne. Miten kurja tila teidän kylässänne vallitsi minun tullessani tänne kuusi vuotta sitte, sen te itse tiedätte, tarvitsematta minun sitä teille selittää. Mutta sallikaa minun kumminkin verrata toisiinsa teidän entistä tilaanne ja nykyoloja. Silloin oli kylässä lähes yhtä monta perhekuntaa kuin nytkin, mutta kuinka paljon onkaan kylä edistynyt jo ulkomuotoonsakin nähden. Rakennus toisensa jälkeen on kohonnut turvemökkien sijaan. Siihen aikaan ei ollut olemassa kuin kolme à neljä taloa, joilla oli maanviljelystä. Kaikki muut ansaitsivat elatuksensa kulkemalla venäläisiin työansiolle — puhumatta niistä, jotka retkeilivät sinne varastamaan. Nykyään ei koko kylässä liene useampaa kuin kolme à neljä huonekuntaa, joilla ei ole maanviljelystä. Ennen oli kapakka kylttineen ensimmäinen ja tärkein rakennus kylässä. Nyt on siinä asemessa kirkko ristineen ja koulukartano, mitkä ovat ne rakennukset, joihinka yleisö kokoontuu sen sijaan kuin se muinen pakkausi kapakkaan. Ennen harjoitettiin salakapakoimista joka toisessa mökissä. Nyt ovat ne talot poikkeuksena, missä paloviinaa on edes tavattavissakaan. Ennen nähtiin juopuneita, repaleisia olennoita ehtimiseen hoipertelevan kaduilla, nyt ne ovat kadonneet. Te itse olette sanoneet, että langenneessa joukkiossa ja juoppolalleissa siirtolassa syntyi yhtä tyrehdyttävä mielentila kuin varpusparvessa milloin haukka iskee sen keskeen, kun minä vakavasti ryhdyin taistelemaan vallitsevia paheita vastaan. Vaikkakin muutos parempaan päin alkoi silloin, tahdon sentään julkisesti tunnustaa, ett'en minä olisi voinut saada mitään aikaan, ellei Jumala olisi herättänyt teidän sydämmissänne halua ottamaan osaa puhdistustyöhön. Raittiusyhdistys on ollut paras ja ainoa avustajani olojen uudesta luomisessa. Sillä kaikki mitä minä täällä läsnäollessani olin rakentanut, hajoitti viina minun poissa ollessani. Raittiusyhdistyksen jäseniä on meidän kiittäminen siitä ettei varastettua tavaraa enää tuoda kylään, ettei varkailla ole mitään kannatusta sekä että ne rupeavat häviämään. Näyttääpä ikäänkuin Jumala olisi erityisellä siunauksella ja rakkaudella ottanut huomaansa tämän yhdistyksemme. Meillä on silmäimme edessä useampia Jumalan vitsauksia, jotka ovat kohdanneet yhdistyksen pahimpia vastustajia. He ovat nyt liittyneet meihin ja työskentelevät nykyjään yhdessä kanssamme. — — — Itse olette huomanneet minkä tyydytyksen saa raittiina olemisesta, itse olette tulleet havaitsemaan mikä taloudellinen etu teillä siitä on. Ennen oli Helsingin kylä pahimmassa huudossa naapuristossa asuvain venäläisten kesken. Nykyään te itse sanotte, että yösijaa ei milloinkaan keltään kielletä, kun venäläiset vain kuulevat että on kotoisin Helsingistä. Jumalan kunniaksi ja lausuaksemme totuuden on meidän tunnustaminen kaikki tämä. Mutta synti ja kiusaukset eivät nuku. Sen tähden tulee teidän olla alati varoillanne ja karttaa kaikkia juovuttavia juomia niinkuin myrkkyä, jota ne ovatkin, ja paeta niitä niinkuin tulta, joka helvetistä viritettynä saattaa turmella sekä ruumiinne että sielunne."
Puheen jälkeen soittivat soittajat, joihin myöskin eräs virolainen säkkipillillään yhtyi. Yhteinen päivällinen syötiin ulkona nurmikolla ja tarjottiin teetä. Juhlavaroiksi oli jokainen tuonut hiukan, vaikka tosin me olimme pääasiallisen osan niitä varanneet mukaamme Omskista. Joukko virolaisia seisoskeli katselemassa meidän juhlanviettoamme ja eräs heistä sanoi minulle: "Teillä on paljoa hauskempaa kuin meillä, vaikkei teillä ole viinaa, jota me sitä vastoin nautimme." Iltasella poltettiin joitakuita rakettia, mitä aliupseeri Johannes Ivanoff oli valmistanut. Olimme ulkona aina k:lo 10 saakka. Oli jo pimeä, mutta yhä kestävät leimaukset valaisivat pimeyttä. Tässä omituisessa valossa me kuljimme kylään. Kadulla vielä seisahdimme, sillä tällä kertaa erinomaista kotitekoista olutta oli jäljellä kaksi puolikkoa, jotka piti tyhjennettämän. Siinä lausui joku yhdistyksen puolesta minulle kiitoksensa.
Tällaisten juhlain katsoin olevan hyvin tärkeitä raittiusasian edistämiselle laajemmissa piireissä. Vakaumukseni on että kiitollisempaa työalaa raittiusasian ajamiselle tuskin löytyy kuin ovat venäläiset kylät Siperiassa.
Oli vihdoin meidän tullut aika jättää Om-siirtola ja sikäläiset ystävämme. Tuntehin, joita tuntee milloin on heitettävänä hyvästi siinä mielessä ettei enää tässä ajassa saa toisiansa nähdä, puristimme me toistemme käsiä ja sen jälkeen me lähdimme matkalle zaimkaamme.
Katkerin hyvästijättö oli meillä kumminkin jäljellä ja muisto siitä saattaa sydämmen vieläkin kirventelemään. Se oli köyhäinhuoneessa olevien ukkojen hyvästijättäminen. Äiti rakastaa enimmän sairasta lastansa ja joka ihminen tulee enite kiintyneeksi siihen, joka on enimmän tarvinnut hänen apuansa, erittäinkin kun sellainen henkilö osottautuu kiitolliseksi saamastaan avusta. Mistähän sitte lie johtunutkin, sitä on vaikea sanoa, mutta miten tahansa, me olimme erityisesti kiintyneet ukkosiimme. Ennen lähtöämme zaimkasta kutsuimme me heidät rukoussaliin, missä yhdessä kiitimme Herraa kaikesta Hänen hyvyydestänsä meitä kohtaan kuluneina vuosina, sekä jätimme itsemme Hänen huostaansa tuntemattomain päivien varalle, joita kävimme kohtaamaan. En voi unhottaa sitä näkyä, kun sokeat viimeisen kerran, ääneensä itkien, käsillänsä sivelivät meidän poikaimme päitä ja kasvoja; pojat, näet, olivat olleet heidän uskolliset ystävänsä hyvinä ja pahoina päivinä ja saatelleet heitä pitkiä matkoja ympäri aroa. Mutta myötätuntoisuuttani heitä kohtaan, joilta puuttuu koti, sukulaiset ja isänmaa täällä maan päällä sekä sitäpaitsi näkö tahi terveys muuten, en voi paremmalla tavalla osottaa kuin ystävällisesti kehottaen näiden rivien lukijaa, ettei unohtaisi ukkojen-kotia Siperiassa, sillä se tarvitsee meidän apuamme.