»Ole rauhallinen, Ottilie, ole rauhallinen!…»
»Muuta neuvoa ei ole, rouva: viedään jokeen, jokeen!…»
»Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, ei, ei, ei jokeen!»
»Ole rauhallinen, Ottilie!»
»Voi hyvä Jumala, ei jokeen!»
»Ei ole muuta neuvoa, Ottilie! Ole rauhallinen, ole rauhallinen! Ole ääneti, sanon minä! Tahdotko, että joudumme molemmat kiinni… murhasta?»
»Minäkö? Murhasinko minä hänet?»
»Minä en voinut olla sitä tekemättä! Se tapahtui itsepuolustuksesta! Sinä vihasit häntä, enkä minä, Ottilie. Mutta sinä teit sen yhdessä minun kanssani.»
»Voi, hyvä Jumala, ei, ei!»
»Älä koeta vapautua syyllisyydestä!»
»Ei, ei, ei!»
»Sinä riipuit hänen päällään…»
»Niin, ei…»
»Kun minä riistin tikarin häneltä!»
»Niin… niin…»
»Sh, rouva, sh!»
»Voi hyvä Jumala, voi hyvä Jumala, salamoi!… Voi, kuinka kova jyrähdys, hirveä jyrähdys!»
Vuorista vastaa kaiku yhä uudestaan ja uudestaan. Rankkasade virtaa maahan, ikäänkuin pilvet olisivat revenneet…
Poika kuulee äitinsä huutavan.
»Hiljaa, Ottilie, hiljaa!»
»En kestä tätä kauemmin, minä pyörryn!»
»Ole rauhallinen! Pidä kiinni hänen jalastaan. Baboe, tarttukaa toiseen jalkaan!»
»Lattialla on verta…»
»Pyyhkikää pois.»
»Heti, rouva, voi, heti!… Ensin jokirantaan…»
»Voi, hyvä Jumala, voi hyvä Jumala!»
Pojan hampaat kalisevat ja silmät pullistuvat ja sydän tykyttää kuumeesta. Hän on kuolemaan saakka kauhistunut, mutta hän tahtoo sittenkin nähdä. Lapsellisessa uteliaisuudessaan hän haluaa nähdä sen kauheuden, jota hän ei ymmärrä. Hiljaa, paljain jaloin, hän hiipii pimeän verannan läpi. Ja yön himmeässä valossa hän näkee! Hän näkee Sen! Kaamea salamanisku; ukkosen jyrinä, ikäänkuin vuoret sortuisivat… ja hän on nähnyt Sen! Nyt hän näkee enää vain epäselvästi, saattueen, joka kantaa jotakin… jotain, jota äiti, herra Emile ja Ma-Boeten kantavat. Viattomuudessaan hän ei käsitä, mitä he kantavat. Viattomuudessaan hän ajattelee vain kauheita asioita ja kamalia ihmisiä, rosvoja ja aarteita, satukirjojensa salaisia tapahtumia… Ketä he kantavat puutarhan läpi? Eikö isä voi kuulla heitä? Eikö hän herää? Nukkuuko hän niin sikeästi?
Nyt poika ei kuule enää ääniä… Nyt he ovat kadonneet puutarhaan… Kuuleeko palvelija?… Ei, kaikki on hiljaista; kaikki on kadonnut pimeyteen ja sateeseen; hän ei näe muuta kuin sadetta, joka virtana vuotaa maahan, hirveästi piiskaten. Tuo kova sade estää isää ja palvelijaa kuulemasta mitään… Taivas on haljennut ja sade virtaa kuin saavista kaataen… Hän värisee kylmästä ja kuumeesta. Ja äkkiä hän tuntee pienen jalkansa alla jotain lämpimää ja pehmeää… Se on verta, tahmeaa verta…
Hän ei uskalla liikahtaa eteenpäin eikä taaksepäin. Hän seisoo hampaitten kalistessa suussa ja sateen rapistessa hänen ympärillään… Mutta hänen täytyy herättää isä, paeta hänen turviinsa, piiloutua hänen syliinsä, itkeä ja itkeä pelosta!… Hän hiipii takaisin keskiverannalle. Hän näkee äidin huoneen oven avoinna: pieni lamppu siellä lekottaa hämärästi. Taaskin hän tuntee jotakin pehmeää ja lämmintä jalkansa alla ja häntä kauhistaa tuo inhottava sotku, hyytynyt veri, jota on kaikkialla matolla. Mutta hän tahtoo ottaa tuon pienen lampun ja mennä isän huoneeseen, aina verannan toiseen päähän. Niinpä hän menee, ottaa lampun käteensä ja näkee, että äidin vuode on aivan sekaisin, tyynyt heitettyinä lattialle… Nyt hän näkee lattiallakin punaista, joka on jo muuttunut melkein mustaksi, ja hän joutuu kauhun valtaan, häntä viluttaa ja hän väistyy lamppu kädessä syrjään, jotta hän ei tallaisi tikaria, kaunista lahja-asetta, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä! Siinä se makaa… ja sen terä on punainen! Nyt kaikki muuttuu punaiseksi hänen lapsensilmissään, oi, veranda liikkuvine varjoineen on hirveän punainen, ja sen poikki hän, niin pieni kuin hän onkin, kulkee pelokkaana, kuumeisena, lamppu kädessä: ehkäpä hän vain uneksii!… Isän huoneeseen:
»Isä, oi, isä, oi isä!»
Hän änkyttää peloissaan, sillä hän on aivan poissa suunniltaan, kun isä ei ole hänen luonaan.
Hän avaa isän huoneen oven:
»Isä, oi, isä, oi, isä!»
Hän astuu lamppuineen vuoteen luo. Isä on maannut vuoteessa, vaan ei ole siinä enää. Missä hän on?… Ja äkkiä kaikki selviää hänen lapsen aivoissaan. Hän näkee tuon kauhean, näkee sen hirveänä, inhottavana, verenpunaisena, aavemaisena näkynä. Isän he kantoivat puutarhan läpi rankkasateessa jokirantaan! Äiti ja herra Emile ja Ma-Boeten kantoivat isää… isää! Hän on yksin koko talossa… isä on kuollut, ja he kantavat häntä jokirantaan… Hän näki Sen… Hän tulee aina näkemään Sen… Hän ei tiedä miksi — hän on äkkiä tullut monta vuotta vanhemmaksi — mutta hän sulkee isän oven, palaa takaisin, asettaa äidin lampun paikoilleen ja menee huoneeseensa. Hän vapisee pimeässä, hänen hampaansa kalisevat ja hänen silmänsä tuijottavat hänen päästään. Mutta hän pesee jalkansa pimeässä ja heittää käsiliinan likavaatekoriin. Hän hiipii vuoteeseen, vetää sääskiverkon eteen ja peitteen korviinsa. Ja hän makaa väristen kuumeesta. Rautavuode hänen allaan tärisee samassa tahdissa. Hän on yksin huvilassa ja hän on nähnyt tuon kauhean: ensin kun se todellakin läksi liikkeelle, sitten uudelleen salaman valossa ja ukkosen jyristessä. Hän makaa ja vapisee… Miten kauan sitä kestää? Miten kauan sitä kestää?… Puolen tuntia, kolmeneljännestä… Hän kuulee baboe'n palaavan ja äidin valittavan, nyyhkyttävän, huokaavan ja Ma-Boetenin mutisevan:
»Sh, rouva, sh!…»
»Varmaankin meidät on nähty!…»
»Ei, täällä ei ollut ketään… Ajatelkaa Harold herraa, rouva!…»
Kaikki hiljenee…
On kuoleman hiljaista…
Poika makaa kuumeessa; ja kaiken yötä hänen silmänsä tuijottavat pimeyteen ja hän näkee Sen…
Siitä saakka Se on kummitellut; ja hänestä on tullut vanha mies…
Seuraavana päivänä isän ruumis löydetään suurten kivien välistä joesta. Arvaillaan, että joku mustasukkaisuudesta olisi murhan tehnyt. Mutta tohtori Roelofsz väittää, että haavan on aiheuttanut vain terävä kivi, jolle Dercksz yritti kiivetä hukkuessansa… Turha uskoa alkuasukkaiden huhuja. Murhasta ei voi olla puhettakaan… Ja lainvalvoja antaa seuraavan ilmoituksen: »Varakuvernööri Dercksz — oleskellessaan satunnaisesti huvilassaan, oli lähtenyt yöllä hengittämään raitista ilmaa hän kuumeensa ja tukehduttavan ilman vuoksi ei saanut nukutuksi… Palvelija kuuli hänen liikkuvan… ja ihmetteli suuresti, sillä satoi kaatamalla… Mutta herra ei ollut siten ensi kertaa lähtenyt yöllä unettomuutensa vuoksi… Hän eksyi metsään tieltä; ja joki oli tulvillaan… Hän ei voinut suurten kivien keskellä… Hän hukkui myrskyisenä yönä… Alkuasukkaat löysivät hänen ruumiinsa jonkun matkan päästä huvilasta. Rouva Dercksz, herätessään aamulla, oli kovin levoton, kun hän ei löytänyt miestään hänen huoneestaan…»
* * * * *
Harold Dercksz istui ja tuijotti eteensä. Hiljaisessa, hämärässä työhuoneessaan hän näki Sen kulkevan silmiensä ohitse, mutta laahaten ja hitaasti… Eikä hän huomannut, että ovi avautui ja hänen tyttärensä, Ina, astui sisään.
»Isä…»
Vanhus ei vastannut.
»Isä! Isä…»
Hän hätkähti.
»Tulin sanomaan hyvää yötä… Mitä sinä ajattelit niin kiihkeästi, isä?»
Harold Dercksz siveli kädellään otsaansa:
»En mitään, rakkaani, asioita… vanhoja asioita…»
Hän näki ne edessään: siinä ne kulkivat laahaten pitkiä aavemaisia huntuja perässään kahisevia lehtiä pitkin… uhkasiko mikään puiden takaa tuolla loputtomalla tiellä?…
»Vanhoja asioita?… Oi, isä, ne ovat olleita ja menneitä!… Minä en koskaan ajattele vanhoja asioita: kuluva hetkikin on kylliksi vaikea ihmisille, joilla ei ole rahaa…»
Ina suuteli häntä toivottaen hyvää yötä… Ei, vanhat asiat… ne eivät vielä kuulu menneisyyteen… Ne häipyvät ja katoavat… mutta kovin hitaasti!
KAHDEKSAS LUKU.
Lot Pauws istui huoneessaan kirjoittaen, kun hän kuuli alakerrasta äitinsä ja tämän miehen, Steynin ääni. Ottilie äidin ääni kuului kimakalta, yhä kiihtyvämmän äkäiseltä, ja Steynin levollinen, välinpitämätön basso-ääni jyrähteli lyhyin, katkonaisin lausein, ärsyttäen äitiä, kunnes hän alkoi änkyttää ja miltei tukehtui läähätykseensä.
Lot laski pois kynänsä huokaisten ja läksi alas. Hän näki vanhan palvelijattaren kuuntelevan keittiön ovella, mutta tämä katosi kuullessaan Lot'n askeleet portaissa.
Lot astui huoneeseen:
»Mikä on hätänä?»
»Mikäkö hätänä? Mikäkö hätänä? Minä kerron sinulle, mikä on hätänä: olin hullu mennessäni naimisiin, olin hullu jättäessäni omaisuuteni mieheni huostaan. Jollen olisi tehnyt sitä, niin minulla olisi vapaat kädet! Eivätkö he ole lapsiani, omia lapsiani? Jos he tarvitsevat rahaa, niin enkö saa lähettää sitä heille? Pitääkö heidän kuolla nälkään, sillä aikaa kuin hän… kuin hän…»
Ottilie osoitti Steynia.
»No, mitä?» sanoi Steyn haastaen hänet taisteluun.
»Sillä aikaa kuin hän tuhlaa rahani naisille, aina vain huonoille naisilleen…»
»Kuulehan, äiti!»
»Niin, mutta se on totta!»
»Hiljaa, äiti, häpeä toki: älä puhu tuolla tavalla! Mikä tähän on syynä, Steyn?»
»Äiti sai kirjeen Lontoosta.»
»Trevelleyltäkö?»
»Hughilta. Hän pyytää rahaa.»
»Enkö minä saa lähettää rahaa pojalleni, jos haluan?» huusi äiti Lot'lle. »Eikö Hugh ole minun lapseni, eikö hän ole minun poikani? Se on jo kylliksi paha, ettette salli minun usein nähdä heitä, mutta pitääkö minun sen vuoksi katkaista välini heidän kanssaan? Jos Hugh on ilman paikkaa tällä hetkellä niin enkö minä saa lähettää hänelle hiukan rahaa? Eivätkö ne ole minun rahojani? Steynillä on omat rahansa, eläkkeensä. En minä pyydä hänen rahojansa!»
»Kuulehan, Lot», sanoi Steyn. »Äiti saa tietenkin tehdä niinkuin haluaa. Mutta meillähän on töin tuskin kylliksi jokapäiväisiin tarpeihimme. Jos äiti lähettää viisikymmentä puntaa Hughille niin en tiedä, miten tulemme toimeen. Siinä kaikki; mutta muuten en välitä siitä, mitä äiti sanoo.»
»Sinä tuhlaat rahojani huonoille naisillesi, sillä sinä olet itse huono ja olet sitä aina ollut!»
»Äiti, lopeta jo! Ja ole rauhallinen. Minä en siedä riitaa ja haukkumisia. Ole rauhallinen. Ole rauhallinen, äiti. Näytä minulle Hughin kirje.»
»En, en minä anna sinunkaan sitä lukea. Mitä sinä kuvittelet mielessäsi? Minun ei tarvitse tehdä tiliä teoistani pojalleni! Pidätkö sinä yhtä tuon kelvottoman kanssa äitiäsi vastaan? Te tahtoisitte kumpikin, että rikkoisin välini omien lasteni kanssa, oman lihani ja vereni, omien armaitteni kanssa vain siksi, että te sitä haluatte! Milloin minä näen heitä? Milloin? Sano minulle, milloin? Maryä, Johnia ja Hughia: milloin minä näen Hughin? Vaikka olisinkin erehtynyt heidän isänsä suhteen, niin eivätkö he silti ole minun lapsiani, omiani yhtä hyvin kuin sinä ja Ottilie? En minä voi sallia poikani nähdä nälkää!»
»Minä tiedän vallan hyvin, että Hugh käyttää väärin sinun hyvyyttäsi, sinun heikkouttasi… puhumattakaan molemmista toisista.»
»Se on oikein, älä puhu heistä! Riko välisi veljiesi ja sisariesi kanssa! Ajattele vaan, ettei maailmassa ole ketään muuta kuin sinä yksin, ja ettei äidilläsi ole ketään muuta kuin sinut; ja mene naimisiin ja jätä äitisi yksin tuon alhaisen miehen kanssa, joka lähtee salaa öisin ulos naistensa luo! Siksi, että hän on vielä nuori! Siksi, että hän on nuori ja hänen vaimonsa vanha! Mutta jos hän menee naikkostensa luo, ja sinä menet naimisiin, niin lupaan, etten jää yksin tähän taloon, vaan lähden Hughin luo. Oma rakas poikani, oma kultaseni: milloin saan nähdä hänet? Milloin saan nähdä hänet? En ole nähnyt häntä kokonaiseen vuoteen!»
»Äiti, koetahan olla tyyni, äläkä huuda tuolla tavalla. Puhu rauhallisesti. Sinä väsytät minua niin kauheasti huutamisellasi ja riitelemiselläsi ja sättimiselläsi: en kestä sellaista… En pyydä sinua näyttämään minulle Hughin kirjettä. Mutta Steyn on oikeassa; ja sen verran kuin tunnen nykyistä taloudellista asemaamme, olisi hulluutta lähettää kuusisataa guldenia Hughille, jolla ei koskaan ole muuta kuin epävarmoja 'toimia' Cityssä. Sinä et voi sitä tehdä.»
»Voin kyllä, itsekäs lurjus! Mitä sinä tiedät äitisi raha-asioista?
Minulla on aina rahaa, milloin vain tarvitsen!»
»Niin, tiedän kyllä: sinä kadotat rahaa ja löydät jälleen lipastostasi…»
»Ja vaikken tällä kertaa löydäkään rahaa lipastostani ja jos Steyn lukitsee rahat, niin menen pankkiin ja pyydän sieltä, eivätkä he minulta kiellä. Ja minä lähetän rahat pankin kautta. Katsokaa vain, minä voin sen tehdä, senkin itarat, itsekkäät lurjukset! Minä panen hatun päähäni ja lähden. Lähden aivan heti, menen pankkiin; ja Hugh… Hugh saa rahat huomenna tai ylihuomenna. Tekisin sen sinun tähtesi, Lot, tai Ottilien; ja teen sen nyt Hughin tähden. Olen hänen äitinsä, ja teen sen: teen sen, teen sen, ja sillä hyvä!»
Ottilie änkytti vihasta; ja sen johdosta että Lot oli puolustanut Steyniä ja Steyn välitti enemmän Lot'sta kuin hänestä, iski mustasukkaisuuden oas hänen sydämeensä ja tuotti hänelle niin suurta tuskaa, ettei hän enää tiennyt, mitä hän sanoi ja olisi halunnut lyödä Lot'ta korvalle ja… vaikkapa murhata Steynin. Ja hän hyökkäsi ulos huoneesta kalpeana vihasta, kompastuen huonekaluihin, paiskaten oven jäljessään kiinni ja kiiruhtaen portaita ylös. Hän olisi voinut vaikka itkeä tuskasta… Steyn ja Lot kuulivat hänen liikkuvan ja tömistävän yläpuolellaan, pukevan ylleen ja puhuvan itsekseen, toruen, toruen, toruen.
Steynin kovat piirteet, jotka olivat karkeat, mutta kauniit parran ympäröiminä, sulivat äkkiä, ilmeen vaihtuessa tuskalliseksi.
»Lot, rakas poikani», sanoi hän, »tällaista olen saanut kestää lähes kaksikymmentä vuotta.»
»No niin, Steyn!»
»Lähes kaksikymmentä vuotta. Huutoa, riitaa ja kiistaa… Hän on sinun äitisi. Ei puhuta siitä sen enempää.»
»Steyn, hän on äitini ja minä rakastan häntä kaikesta huolimatta; mutta käsitän kyllä, miten sinä siitä kärsit.»
»Kärsin? Enpä tiedä. Ihminen tylsistyy. Mutta joskus ajattelen, että olen heittänyt hukkaan elämäni mitä surkeimmalla tavalla. Ja kellä siitä on hyötyä? Ei edes hänellä.»
»Koeta kohdella häntä kuin lasta, kuumaveristä, hemmoteltua lasta. Ole ystävällinen hänelle, vaikkapa vain kerrankin. Puhu hänelle ystävällisesti, hyväile häntä: sitä hän kaipaa. Hän on nainen, joka elää hyväilyistä. Äiti raukka: en tiedä ketään, joka kaipaisi hyväilyjä niinkuin hän. Joskus hän nojautuu minuun, kun hyväilen häntä. Silloin hän on onnellinen. Jos suutelen häntä, on hän onnellinen. Jos sanon, että hänellä on pehmeä iho, on hän onnellinen. Hän on lapsi. Koeta nähdä häntä siinä valossa; ja ole hyvä hänelle, vaikkapa vain jonkun kerran.»
»En voi sitä enää. Olin hullaantunut häneen, silmittömästi rakastunut kerran. Jollei hän aina olisi riidellyt ja käyttäytynyt niin järjettömästi, niin voisimme vieläkin elää kaikessa ystävyydessä. Vaikka hän onkin minua vanhempi, niin olisimme sittenkin tulleet toimeen. Mutta hän on mahdoton. Sinä näet sen yhtä hyvin kuin minäkin. Meillä ei ole rahaa: ja koska hän ei tällä kertaa löydä rahaa lipastostaan, niin hän menee aivan yksinkertaisesti pankkiin hakemaan ja lähettää Hughille. Nuo Trevelleyn kirjeet ovat syynä näihin aika ajottain puhkeaviin kohtauksiin. He iskevät hänen suontaan kukin vuorotellen; mutta ruminta koko jutussa on se, että isä on kaiken takana.»
»Onko se aivan varma?»
»On. Trevelley on aina sen takana. Hän yllyttää lapsia. Me joudumme velkaan Trevelleyn tähden… Lot, olen usein ajatellut eroa. En tahtoisi sitä tehdä, koska äiti on jo kahdesti eronnut. Mutta tuumin joskus, enköhän vain hukkaa elämääni turhan takia? Mitä iloa hänellä on minusta tai minulla hänestä? Me pysymme yhdessä aivan turhan tähden, seikkojen vuoksi, jotka aikoja ovat kadonneet, intohimon tähden, joka on kuollut: mielettömän, järjettömän sokeuden vuoksi, joka ei ollut rakkautta, ainoastaan himoa… Aikoja sitten menneiden seikkojen vuoksi olen hukannut elämäni, päivän toisensa jälkeen, kaksikymmentä vuotta. Minä olen aivan tavallinen mies, mutta iloitsin ennen elämästä ja työstäni… nyt inhoan kaikkea ja hukkaan turhaan elämäni toisen päivän toisensa jälkeen… Sellaisen vuoksi, joka aikoja sitten on kadonnut…»
»Steyn, minä panen arvoa siihen, mitä sinä teet. Ja sinä teet sen vain äidin vuoksi. Mutta, tiedäthän, olen usein sanonut sinulle, käy omia teitäsi. Turhat uhraukset eivät ole minusta minkään arvoisia. Jos luulet löytäväsi vielä jotain elämästä eroamalla äidistä, niin tee se.»
Mutta Steyn näytti vaipuneen taas välinpitämättömyyteensä:
»Ei, poikaseni, mikä kerran on mennyt hukkaan, on mennyt hukkaan. Kaksikymmentä vuotta kuluttaa miehen tarmon loppuun, niin ettei hän voi rakentaa uudestaan elämäänsä. Minusta tuntui yhteen aikaan, etten voinut hyljätä äitiä, kun hän oli jäänyt aivan yksin, en ehkä kokonaan ollut siihen syypää, mutta sittenkin, suuressa määrin. Jos jättäisin hänet nyt, kun hän on vanha, olisin todellakin kelmi mies: en voi sitä tehdä. En pidä tätä tekoani vain turhanpäiväisenä uhrauksena, vaan se on asia, jolle en mahda mitään. En tahdo saattaa elämääni helvetiksi. Kuljen omia teitäni, kun mieleni tekee, vaikka äiti liioitteleekin, kun hän olettaa, että käyn öisin naisten luona.»
»Äiti on tietenkin mustasukkainen, hän on yhä vieläkin mustasukkainen sinun tähtesi.»
»Ja hän on mustasukkainen sinun tähtesi. Hän on onneton nainen; ja mitä vanhemmaksi hän tulee, sitä onnettomammaksi. Hän on niitä ihmisiä, joiden ei koskaan pitäisi vanhentua… Tulehan tänne, Jack, lähdetään jaloittelemaan… Mutta, Lot, jos äiti jatkaa tähän suuntaan, niin hänen omaisuutensa on asetettava holhouksen alaiseksi. Muuta ei voida tehdä.»
Lot hätkähti: hän kuvaili mielessään äitiä holhouksen alaisena; ja sittenkin Steyn oli oikeassa. Parasta oli keskustella äidin kanssa kaikessa hiljaisuudessa. Tällä hetkellä ei voinut mitään tehdä: äiti oli vihoissaan, hän käyttäytyi kuin hullu ja lähettäisi varmaankin Hughille viisikymmentä puntaa.
Lot palasi huoneeseensa ja koetti tarttua työhönsä. Hän kirjoitti kirjoitelmaa Taiteesta, näyttäen toteen, että taide oli huvitusta ja taiteilija hauskuuttaja. Hän ei tiennyt, uskoiko hän itse kaikkeen siihen mitä hän sanoi, mutta se ei merkinnyt mitään eikä ollut tärkeää. Tuo aihe riitti täyttämään muutamia loistavia sivuja, kirjoitettuna koko hänen tyylitaituruudellaan; ja se herättäisi ihmisten huomiota, sitä luettaisiin: toiselta puolelta sitä paheksuttaisiin, toiselta sille hymyiltäisiin, koska siinä todellakin oli koko joukon totta ja Charles Pauws saattoi olla oikeassa väitteissänsä. Hän muovaili kernaasti lauseensa kauniista sanoista, niin että ne loistavuutensa nojalla tekivät vakuuttavan vaikutuksen… Mutta kesken kirjoitustaan hän ajatteli äiti raukkaa ja huomasi varsin pian, että hänen oli mahdoton jatkaa. Hänen oli sääli äitiä. Hän ymmärsi Steyniä, mutta sääli äitiä… Hän nousi ja kulki edestakaisin huoneessaan, joka oli täynnä muistoja Italiasta: pari pronssia, useita valokuvia italialaisten mestarien teoksista. Kiltti mies, tuo Steyn, kun salli hänen asua tässä huoneessa, joka oli äidin huoneen vieressä, ja itse siirtyi ylimpään kerrokseen. Mutta hänen oli kovin sääli äitiä, joka oli suuri lapsi. Hän oli aina ollut lapsi: hän ei voinut sille mitään, hän oli ja pysyi aina lapsena. Hän oli ollut niin ihmeen kaunis ja viehättävä: pieni nukke aina; ja Lot muisti, ollessaan jo seitsemäntoista-vuotias poika, kuinka ihastuttavalta äiti usein näytti: niin nuorelta, niin ihmeellisen nuorelta kauniine pikku kasvoineen, lapsekkaine silmineen ja sopusuhtaisine, täyteläisine vartaloineen. Äiti oli silloin kolmenkymmenenkahdeksan, eikä hänessä ollut vähintäkään vanhuuden merkkiä; hän oli kaunis nainen, kauneutensa täydessä kukoistuksessa. Lot'n ei tarvinnut katsella äidin valokuvia noilta ajoilta; hän muisti hänet sellaisena; hän muisti hänen näyttäneen aivan nuorelta tytöltä avokaulaisessa, kermanvalkoisessa pitsipuvussa, jota hän ei edes viitsinyt pukea huolellisesti jälleen, sillä missä puvussa hyvänsä hän oli kaunis, niin sanomattoman kaunis; hän muisti hänet ruskeassa verkaviitassa, joka oli reunustettu astrakaanipäärmeillä, pieni astrakaanihattu kiharaisessa päässään, luistellen hänen kanssaan jäällä niin kevyesti ja sulavasti, että ihmiset luulivat häntä hänen sisarekseen. Äiti raukka, hän oli nyt tullut vanhaksi! Ja sittenkin hän oli yhä sievä, mutta vanhaksi hän oli tullut; eikä hän kyennyt mihinkään — Lot oli aivan varma siitä — hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hänellä oli viisi lasta, mutta hän ei ollut äiti: Lot nauroi ja pudisti päätään tälle ajatukselle. Lot oli kasvattanut itse itsensä; Ottilie oli varsin varhain päässyt selville suuresta kyvystään ja kauniista äänestään ja oli myöskin itse kasvattanut itsensä; Trevelleyt olivat saaneet juosta melkein kuin villit… Ei, äiti ei ollut mikään äiti, hän ei ollut mikään koti-ihminen, hän ei ollut myöskään maailmannainen: hän ei kyennyt mihinkään muuhun kuin rakastamaan. Hän tarvitsi rakkautta; ja kaikkein eniten hän tarvitsi hyväilyjä aivankuin lapsi. Ei kukaan hyväillyt häntä niinkuin Lot, sillä hän tiesi että äiti oli aivan hullaantunut hyväilyihin. Hän oli kerran sanonut Lot'lle, osoittaen hänen velipuolensa, Hugh Trevelleyn, kauniin, kaksikymmen-vuotiaan nuorukaisen, valokuvaa:
»Lot, siitä on kahdeksan kuukautta, kun viimeksi sain suudella häntä!»
Ja Lot oli nähnyt äidin kasvoilla ilmeen, ikäänkuin hän olisi ikävöinyt Hughin suudelmaa, vaikka tämä joskus kohteli häntä kovin ynseästi ja ylimielisesti. Tietysti, olihan sekin äidillinen tunne hänessä, mutta ehkäpä hän sittenkin pikemmin vain kaipasi tämän nuorukaisen hyväilyjä, joka oli hänen poikansa.
Ja hänetkö he tahtoisivat asettaa holhouksen alaiseksi? Ehkäpä se olisi välttämätöntä! Mutta se olisi kauheaa: tuo äiti kulta! Mutta hän oli niin typerä joskus! Niin järjetön! Täysi lapsi niin vanha kuin hän olikin!… Oi, se oli hirveää, kun vanhenemistaan vanhentui ja kuitenkin pysyi samana kuin ennenkin! Miten vähän elämä opetti ihmiselle! Miten vähän se kehitti häntä! Se jättää hänet sellaiseksi kuin hän on, tuskin hioo pois edes teräviä ja viehättäviä epätasaisuuksia!… Äiti parka, hänen elämässään ei ollut enää mitään muuta kuin menneisyyttä… ja etenkin rakkautta!… Stefanie täti puhui hysteriasta; perheessä oli runsaasti aistillista intohimoa; mutta se ei tullut Dercksz'eistä, niinkuin Stefanie täti oletti: se tuli isoäidistä itsestään. Hän oli aina kuullut sanottavan, että isoäiti, samoinkuin äitikin, oli intohimoinen nainen. Ihmiset kertoivat kaikenlaisista seikkailuista, joita hänellä oli ollut Intiassa ennenkuin hän kohtasi Takman. Heidän perhettään vainosi jonkunmoinen kirous, onnettomien avioliittojen kirous. Isoäidin molemmat avioliitot olivat olleet onnettomat: kenraali de Laders oli kaikesta päättäen ollut raaka mies, niin suuresti kuin Stefanie täti puolustikin isäänsä. Ja avioliitossaan isoisä Dercksz'in kanssa isoäiti oli ollut erikoisen onneton: seikkailut kohdistuivat juuri tähän aikaan. Isoisä Dercksz oli hukkunut putoamalla tulvillaan olevaan jokeen Tegal-vuoristossa, missä he olivat asuneet kesähuvilassaan. Lot muisti, miten paljon tästä tapauksesta oli puhuttu, miten itsepäisiä huhut olivat olleet vuosikausia. Siitä oli nyt kuusikymmentä vuotta, ja väitettiin, että isoisä Dercksz olisi liehakoinut erästä sikäläistä naista ja että eräs javalainen olisi mustasukkaisuudesta tappanut hänet. Se oli vain turhaa puhetta: tohtori Roelofsz sanoi, että se oli turhaa puhetta… Onnettomien avioliittojen kirous… Anton eno ei ollut koskaan ollut naimisissa; mutta hänessä intohimon suoni oli kehittynyt hysteeriseksi kuohuksi… Harold eno, ystävällinen, mutta omituinen mies, oli ollut onneton aatelisneitinsä kanssa, joka oli liian hollantilainen intialaiselle kahvinviljelijälle. Daan eno, Intiassa — he olivat parhaillaan matkalla Hollantiin — ei ulkonaisesti tehnyt onnettoman vaikutusta liiaksikin intialaisen vaimonsa, Floor tädin rinnalla: he olivat nyt vanhat ja vakavat ja hiljaiset, mutta oli aika, jolloin tuo onneton suoni oli puhjennut ilmi heissäkin, kehittyen tädissä — hän oli syntyään Dillenhof, isoäidin sukulainen — voimakkaaksi kuohuksi. No niin, tuo kaikki oli jo ollutta ja mennyttä: he olivat nyt vanhoja… Täti Thérèse van der Staff oli kääntynyt katolilaiseksi onnettoman avioliittonsa jälkeen; väitettiin, että hänen poikansa Theo ei ollut hänen miehensä lapsi… Ja Lot'n oma äiti raukka oli ollut kolmasti naimisissa ja kolme kertaa onneton!
Lot ei ollut koskaan ajatellut tätä asiaa tällä tavalla, sukupolvien valossa, mutta tehdessään nyt sitä tuntui se kamalalta, se oli jonkunmoista tarrautumista kiinni yhteiskunnalliseen lakiin — avioliittoon — mikä ei sopinut yhdellekään näistä luonnonlaaduista. Mutta, miksikä he olivat menneet naimisiin? He olivat kaikki nyt vanhoja ihmisiä, mutta… mutta jos he nyt olisivat olleet nuoria, uudenaikaisine mielipiteineen, niin tokkopa he olisivat menneet naimisiin? Olisivatko he menneet naimisiin? Heidän verensä, joka useasti oli kiihtynyt hysteeriseen pisteeseen saakka, ei olisi koskaan sietänyt sellaista pakkoa. He olivat löytäneet intohimolleen hetkellisen vastineen, sillä ei yksikään heistä — lukuunottamatta ehkä Harold enoa — ollut mennyt naimisiin muusta syystä kuin tyydyttääkseen intohimojaan, mutta niin pian kuin he joutuivat avioliiton painon alle, he tunsivat kohtalonsa; yhteiskunnallinen laki, jota he aina olivat kunnioittaneet vaistomaisesti, sen enempää aprikoimatta, ei soveltunut heille lainkaan; he tunsivat avioliiton ja onnettomuuden kirouksen, joka vainosi heidän perhettään. .. Entäs hän itse, miksikä hän aikoi naimisiin? Lot teki itselleen nyt aivan vakavissaan tämän saman kysymyksen, jonka hän aikaisemmin oli leikillään tehnyt äidilleen. Miksi hän aikoi naimisiin? Soveltuiko hän avioliittoon? Eikö hän tuntenut itseään liiankin hyvin? Niin kyynillinen kuin hän oli itsensä suhteen, hän näki itsensä sellaisena kuin hän oli ja tunsi täydellisesti oman itsekkäisyytensä. Hän tiesi, miten turhamainen hän oli sekä ulkonaisen olentonsa että kirjallisen tyylinsä suhteen… Hän hymyili: hän ei ollut mikään huono mies, oli niitä huonompiakin kuin hän; mutta, taivainen taatto, miksikä hän aikoi naimisiin? Miksi hän oli kosinut Ellyä?… Ja sittenkin hän oli onnellinen; ja nyt, kun hän vakavissaan kysyi itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin, hän tunsi olevansa rakastunut Ellyyn, ehkäpä enemmän kuin hän itse aavistikaan. Mutta — tuo ajatus ei antanut hänelle rauhaa — miksikä mennä naimisiin? Voisiko hän pelastua perheensä kirouksesta? Eikö Ottilie Nizzassa ollut oikeassa, joka kieltäytyi menemästä naimisiin ja eli vapaassa avioliitossa italialaisen upseerinsa kanssa — itse hän oli kirjoittanut siitä Lot'lle — kunnes he eivät enää rakastaisi toisiaan? Oliko suoni jatkunut hänessä vai… oliko hän oikeassa ja Lot väärässä? Oliko Ottilie, hänen sisarensa, nainen, voimakkaampi elämänkatsomuksessaan kuin Lot, mies?… Miksikä, miksikä mennä naimisiin? Eikö hän voisi sanoa Ellylle, joka oli niin herkkätunteinen, että hän kernaammin eläisi vapaassa avioliitossa hänen kanssansa?… Ei, se ei ollut mahdollista: yhteiskunnan mielipide, niin vähän kuin he siitä välittivätkin, oli otettava huomioon; ja sen lisäksi siinä oli Ellyn isoisä; siinä olivat ihmiset ja kaikenlaiset asiat, sovinnaiset tavat ja vaikeudet. Ei, hän ei voinut saattaa Ellyä sellaiseen asemaan; ja sittenkin Elly olisi ymmärtänyt sen… Ei ollut siis muuta keinoa kuin mennä naimisiin tavallisella tavalla ja toivoa — koska he rakastivat syvästi toisiaan eikä vain intohimoisesti — ettei kirous ulottuisi heihin, onnettoman avioliiton ies…
Nuo toiset, sedät ja tädit, olivat olleet onnettomat avioliitossaan. Nyt he olivat vanhat; nuo entiset asiat olivat nyt jo melkein häipyneet… Häipyivät yhä kauemmaksi… Ehättäisivätkö ne hänetkin, joka oli vielä nuori? Piirittäisivätkö ne hänetkin, joka kulki vanhuutta kohti? Oi, tulla vanhaksi, tulla vanhaksi! Oi, mikä hirveä painajainen, tuo vanheneminen, kun harmaat, talviset näköalat avautuivat silmien eteen! Se ei merkinnyt paljon, vaikka saikin kestää nöyryytyksiä ulkomuotonsa vuoksi; hiukan kipeämmin jo koski, kun nöyryytykset kohdistuivat kirjalliseen kykyyn; mutta kun koko fyysillinen ja moraalinen olemus sai kestää nöyryytystä: se vasta oli hirveää, kaameaa! Tuo nöyryytys ei tapahtunut yhdellä kertaa, sillä nuoren ja voimakkaan ruumiin kuihtuminen, älyllisyyden ja sielun rappeutuminen kävi hitaasti… Oi, miten hirveää tulla yhtä vanhaksi kuin isoäiti ja isoisä Takma! Ja nuo molemmat olivat eläneet yhdeksänkymmentä vuotta ja vielä enemmänkin. Vähäinen tunteen atomi näytti yhä liikehtivän noiden molempien välillä, muiston atomi. Kuka saattoi sitä tietää? Ehkäpä he yhä juttelivat menneistä ajoista… Mutta tulla niin vanhaksi kuin he: yhdeksänkymmenenseitsemän! Oi, ei, ei, ei niin vanhaksi: jospa saisi kuolla ennenkuin kuihtui ja rappeutui kokonaan! Tuo ajatus sai hänet pelosta jähmettymään, ja hän vapisi vain ajatellessaankin sitä mahdollisuutta, että hän voisi tulla niin vanhaksi: yhdeksänkymmenenseitsemän-vuotiaaksi!… Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala, ei, ei!… Anna hänen kuolla nuorena, anna hänen elämänsä loppua niin kauan kuin hän vielä on nuori! Hän ei ollut mikään pessimisti, hän rakasti elämää: elämä oli ihana, elämä oli loistava; niin paljon ihanaa oli taiteessa, Italiassa, hänen omassa älyssään: hänen omassa sielussaankin tällä hetkellä, hänen tunteessaan Ellyyn. Mutta hän rakasti nuorta ja voimakasta elämää eikä sietänyt rappiota ja kuihtumista. Oi, kunpa aina olisi saanut olla voimakas, aina nuori! Kuolla nuorena, kuolla nuorena! Hän rukoili sitä Siltä, jonka hän tunnusti Jumalaksi, siltä Valolta, siltä Salaperäisyydeltä, joka ehkä ei kuitenkaan voimansa mittaamattomista syvyyksistä kuunnellut hänen rukoustaan, sillä se oli niin pieni, niin itsekäs, niin epämiehekäs, niin pelkurimainen, niin turhamainen, niin sanomattoman turhamainen! Oi, eikö hän tiennyt sitä itse? Tahtoiko hän olla näkemättä itseään sellaisena kuin hän oli? Saattoiko hän olla näkemättä itseään sellaisena kuin hän oli?
Hän astui huoneessaan eikä kuullut oven avautumista.
»Viisikymmentä puntaa on nyt lähetetty!»
Lot hätkähti. Hänen äitinsä seisoi hänen edessään näyttäen pieneltä raivottarelta: hänen siniset silmänsä iskivät tulta kuin pienen paholaisen, ja hänen suunsa oli auki kuin pahankurisen lapsen.
»Oi!… Äiti!»
»Lot… Mikä sinun on?»
»Minunko?… Ei mikään…»
»Oi, poikani, poikani, mikä sinun on?»
Lot vapisi kuin kuumeessa. Hän oli aivan kalpea. Hän koetti hillitä itseään, olla miehekäs, rohkea ja peloton. Synkkä kauhu valtasi hänet. Kaikki musteni hänen silmissään.
»Rakkaani, rakkaani… mitä on tapahtunut?»
Äiti oli kietonut käsivartensa Lot'n ympärille ja veti hänet sohvalle.
»Oi, äiti!… Tulla vanhaksi! Tulla vanhaksi!»
»Sh, kultaseni, ole hiljaa!»
Hän siveli Lot'n päätä sen nojautuessa hänen olkaansa vasten. Hän tunsi poikansa tällaisena: se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa; se palasi ajoittaisin, ja hän saattoi silloin nojautua täten äitiinsä tuskitellen sitä ajatustakin, että hänen täytyi tulla vanhaksi, vanhaksi… Niin, se oli hänen tautinsa, hänen heikkoutensa: Ottilie tunsi sen liiankin hyvin; ja hän rauhoittui aivan samoin kuin hän olisi rauhoittunut, jos Lot'lla olisi ollut kuumetta. Hän puhui hänelle lellitellen, hän silitteli hänen tukkaansa varovasti, jotta se ei joutuisi epäjärjestykseen. Hän suuteli häntä yhä uudestaan. Hän tunsi tyytyväisyyden hehkua hyväillessään poikaansa; hänen äidillinen asentonsa oli omansa rauhoittamaan häntä.
»Sh, kultaseni, ole hiljaa!»
Lot oli hetken aikaa ääneti.
»Luuletko todellakin, että vanheneminen… on niin hirveää… ehkäpä kylläkin… myöhemmin?» kysyi Ottilie tahtomattaan alakuloisesti.
»Luulen kyllä…»
»Ei se minustakaan ole hauskaa. Mutta sinä… sinä olet vielä niin nuori!»
Lot alkoi jo rauhoittua ja häpesi itseään. Hän oli lapsi samoinkuin hänen äitinsäkin, sairas, heikko, hysteerinen lapsi aika ajoittain. Hänen hysteriaansa oli tuo vanhuuden pelko. Ja hän etsi lohtua äidiltään, joka ei ollut mikään äiti!… Ei, hän rauhoittui ja häpesi itseään: »Niin, niin… minä olen vielä nuori!» hän yritti sanoa välinpitämättömästi.
»Ja sinä olet menossa naimisiin: elämäsi on vasta alullaan…»
»Siksikö että menen naimisiin?»
»Niin, koska menet naimisiin. Jos sinä vain olet onnellinen, rakkaani, etkä… etkä niinkuin äitisi…»
Lot hätkähti, mutta hymyili. Hän oli jo aivan tasapainossaan ja samalla hän sai taas valtaansa äidin, jonka luota hän hetken aikaa oli etsinyt lohdutusta ja joka aina oli lellitellyt häntä. Hän vuorossaan hyväili nyt äitiä ja suuteli häntä lämpimästi.
»Voi meitä raukkoja!» sanoi Lot. »Me toimimme ja ajattelemme joskus niin omituisesti! Me olemme hyvin sairaat ja hyvin vanhat… vieläpä silloinkin kun olemme nuoret… Äiti, tahdon jutella kanssasi kerran oikein vakavasti… vakavasti, käsitätkö. Ei nyt, toisen kerran: minun täytyy nyt jatkaa työtäni. Jätä minut nyt yksin ja ole rauhallinen… ja kiltti. Todellakin, minua ei vaivaa enää mikään… Äläkä sinä käyttäydy kuin pieni raivotar!»
Ottilie nauroi ilkeämielisellä riemulla:
»Minä lähetin kaikesta huolimatta nuo viisikymmentä puntaa!» hän sanoi huoneen kynnykseltä.
Ja oli kadonnut.
Lot pudisti päätään:
»Olen pahoillani hänen tähtensä!» hän tuumi selvitellen itselleen tunnettaan. »Ja… omasta puolestanikin! Vieläpä enemmän itseni tähden. Voi meitä raukkoja! Kaikki me olisimme asetettavat holhouksen alaisiksi… mutta kenen? Parasta on tehdä työtä ja tehdä aina kiihkeästi työtä…»
YHDEKSÄS LUKU.
Vanha Takma astui juuri sillan yli kasarmien: luona, jäykkänä ja suorana kaulaan saakka napitetussa päällystakissaan, varoen jokaista askeltaan ja nojautuen norsunluupäiseen keppiinsä, kun Ottilie Steyn de Weert, tullen toiselta puolelta, huomasi… hänet ja astui hänen luokseen:
»Hyvää päivää, herra Takma!»
»Kas, Ottilie, mitä kuuluu?… Oletko sinäkin menossa äidin luo?»
»Olen…»
»Satoi tänä aamuna ja pelkäsin, etten voisi mennä. Adèle oli pahoillaan, kun sittenkin läksin, mutta nyt on kaunis ilma, oikein kaunis…»
»Luulenpa että rupeaa sittenkin pian satamaan; eikä teillä ole sateensuojaa, herra Takma.»
»Minä inhoon sateensuojaa, lapseni: en käytä sellaista koskaan… Miltä se nyt tuntuisi, jos pitäisi kävellä katos päänsä päällä!»
Ottilie hymyili: hän tiesi, ettei vanhus voinut nojautua keppiinsä, jos hänellä oli sateenvarjo suojanaan. Mutta hän sanoi:
»No niin, jos alkaa sataa, niin saanko saattaa teidät kotiin?…
Nimittäin, jollette halua ajaa?»
»Ei, lapseni, ajopelit ovat vieläkin pahemmat kuin sateensuoja.»
Ottilie tiesi, ettei vanhus voinut sietää rattaiden tärinää.
»Ainoat ajopelit, joissa minä vielä ajan, ovat kai mustat vaunut. No niin, lapseni, jos sataa, niin saatat minut kotiin… ja nostat pienen katoksesi pääni yläpuolelle. Anna käsivartesi: pitelen sitä ilolla.»
Ottilie tarjosi käsivartensa; ja nyt kun Takma nojasi Ottilieen, hänen jäykät askeleensa muuttuivat epäsäännöllisiksi ja hän hoiperteli eteenpäin kuin hyvin vanha, vanha ukko…
»Miten hiljainen sinä olet, lapsi!»
»Minäkö, herra Takma?»
»Niin juuri.»
»Kaikkea te huomaattekin.»
»Kuulin heti äänestäsi, ettet ollut hyvällä mielellä.»
»Ehkäpä olin pahoillani… Nyt olemme perillä.»
Ottilie soitti vanhan rouva Dercksz'in ovikelloa: vanha Anna kiiruhti nopeasti avaamaan.
»Minä tahdon ensin hiukan hengähtää, Anna», sanoi vanha herra. »Hiukan vain hengähtää… pidän takkini päällä… ja hengähdän vain hiukan… arkihuoneessa.»
»Alkaa jo olla kylmä», sanoi vanha Anna. »Pian me rupeamme lämmittämään arkihuonetta. Rouva ei tule koskaan alas, mutta siellä on useasti odottajia; ja tohtori Roelofsz on hyvin arka kylmälle…»
»Älkää ruvetko liian aikaisin lämmittämään, älkää ruvetko liian aikaisin lämmittämään», sanoi vanha herra äreästi. »Lämpö on pahaksi meille vanhoille ihmisille…»
Hän kävi väsyneenä istumaan arkihuoneessa, nojaten molemmat kätensä norsunluupäistä keppiään vasten. Anna jätti heidät yksin.
»Kuulehan, lapseni, mikä on hätänä? Huoliako?»
»Hiukan… minä jään niin yksin… Häät ovat huomenna.»
»Niin, niin… huomenna ovat Lot'n ja Ellyn häät. No, he tulevat onnellisiksi.»
»Toivottavasti, aivan varmaan… Mutta minä…
»Miten niin?»
»Minä tulen onnettomaksi.»
»Mitä vielä!»
»Mitä minulla sitten enää on. Ei ainoatakaan lasta luonani. Joskus olen tuuminut lähteä Englantiin. Siellä minulla on John ja Hugh… ja Mary palaa kotiin Intiasta.»
»Niin, lapseni, kun me tulemme vanhoiksi, niin me jäämme yksin. Katsohan minua. Nyt kun Elly menee naimisiin, ei minulle jää ketään muuta kuin Adèle. Onneksi voin vielä liikkua ulkona… ja joskus nähdä äidin… ja… ja teidät kaikki… ja tohtori Roelofsz'in… Mutta jos olisin aivan avuton, niin mitä minulla silloin olisi?… Sinä, sinä olet vielä nuori.»
»Minäkö? Sanotteko minua nuoreksi?…»
»Niin, lapseni, etkö sinä ole nuori?…»
»Mutta, herra Takma, minä olen kuudenkymmenen vuoden vanha!»
»Oletko sinä kuudenkymmenen?… Oletko sinä kuudenkymmenen… Lapsi, väitätkö olevasi kuudenkymmenen vuoden vanha?»
Vanhus ponnisti aivojaan taistellen pilveä vastaan, joka sumensi hänen muistiaan. Ja hän jatkoi:
»Ei, sinä erehdyt aivan varmaan. Sinä et voi olla kuudenkymmenen vuoden vanha.»
»Olenpa niinkin, herra Takma: minä olen kuudenkymmenen-vuotias!»
»Oi, Lietje, lapseni, oletko todellakin… niin vanha?»
Hän ponnisti aivojaan… ja sulki silmänsä:
»Kuusikymmentä!» hän mutisi. »Enemmän kuin kuusikymmentä… enemmän kuin kuusikymmentä vuotta…»
»Ei, täsmälleen kuusikymmentä.»
»Niin, niin, kuusikymmentä! Oi, lapseni, oletko todellakin kuudenkymmenen vuoden vanha? Luulin, että olisit neljänkymmenen tai enintäin viidenkymmenen… minä uneksin… Vanhus uneksi… Kuusikymmentä! Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta sitten!…»
Hän mutisi; Ottilie ei voinut käsittää, mitähän tarkoitti.
»Olitteko hiukan hajamielinen?»
»Milloin?» kysyi vanhus hätkähtäen.
»Juuri äsken.»
»Juuri äskenkö?…»
»Kun oletitte… että minä olisin neljänkymmenen vuoden vanha.»
»Mitä sinä sanot?»
»Kun te luulitte, että olisin neljänkymmenen vuoden vanha.»
»Niin, niin… kyllä minä kuulen mitä sinä sanot … Minä kuulen vielä erittäin hyvin… Minulla on aina ollut hyvä kuulo… liiankin hyvä… liian hyvä…»
»Hän on sekaisin», tuumi Ottilie Steyn. »Hän ei ole ollut sitä koskaan ennen.»
»Vai olet sinä kuudenkymmenen, lapsi!» sanoi vanhus tyynemmin, hilliten taas ääntään. »Niin, niin se kai onkin… Katsohan, me vanhat ihmiset, me, jotka olemme hyvin vanhat, pidämme teitä muita aina lapsina… ei suorastaan lapsina, mutta nuorina… te pysytte aina nuorina… Oi… mutta tekin tulette vanhoiksi!»
»Hyvinkin vanhoiksi! Ja sitten on niin vähän enää jäljellä.»
Ottilien ääni oli vielä entistään surullisempi.
»Tyttö rukka!» sanoi Takma. »Mutta sinun ei pidä riidellä niin paljon
Pauws'in… minä tarkoitan… minä tarkoitan Trevelleyn kanssa.»
»Steynin kanssa, te kai tarkoitatte.»
»Niin, minä tarkoitan Steynin kanssa… tietysti.»
»En voi sietää häntä.»
»Mutta ennen sinä siedit hyvinkin!»
»Oi… kun on rakastunut… silloin!»
»Niin, niin, sinä siedit häntä erinomaisesti yhteen aikaan!» sanoi vanhus itsepintaisesti. »Ja huomenna ovat siis häät?»
»Niin, huomenna.»
»En voi olla niissä läsnä: olen kovin pahoillani, mutta…»
»Niin, ne rasittaisivat teitä liiaksi… He tulevat pian sanomaan hyvästi isoäidille.»
»Se on kauniisti tehty.»
»Ei häistä tule mitään erikoista», sanoi Ottilie. »He ovat niin järkeviä. Ei niistä tule yhtään mitään, ei minkäänlaista juhlallisuutta. He eivät halua kirkollista vihkimistä.»
»Niin, se on nyt heidän päähänpistonsa», sanoi vanha mies välinpitämättömällä äänellä. »Minä en ymmärrä tuota, ettei 'tahdota kirkollista vihkimistä'; mutta he tietävät kai itse, mitä tekevät.»
»Ellyllä ei ole edes hääpukua; se on minusta niin typerää… Elly on todellakin hyvin vakava ollakseen niin nuori tyttö. En tahtoisi sillä tavalla mennä naimisiin, varsinkaan ensi kertaa. Mutta toisaalta, mitä hyötyä on kaikesta tuosta touhusta, niinkuin Lot sanoo? Sukulaiset ja ystävät eivät todellakaan pidä sillä väliä. Ja se maksaa vain.»
»Elly olisi voinut saada mitä ikänä hän vain olisi halunnut», sanoi vanha herra. »Päivälliset, tanssiaiset tai mitä muuta tahansa… Mutta hän kieltäytyi.»
»Niin, he ovat molemmat yhtä mieltä.»
»Ne ovat nyt heidän päähänpistojaan,» sanoi vanha mies välinpitämättömästi.
»Herra Takma…» sanoi Ottilie epäröiden.
»Niin, lapseni?»
»Tahtoisin kysyä teiltä jotain, vaan en uskalla…»
»Mitä sinä pelkäät, lapsi? Tarvitsetko jotakin?»
»En, en suorastaan, mutta…»
»Mutta mitä, lapsi?… Rahaako?»
Ottilie huokasi raskaasti.
»Minusta on niin kauheaa pyytää teiltä!… Olen hirveä… Mutta älkää sanoko koskaan Lot'lle, että pyydän joskus teiltä… Mutta, nähkääs, tahdon puhua teille suoraan, lähetin hiukan rahaa Hughille; ja nyt… ja nyt minä olen itse ilman… Jollette aina olisi ollut niin sanomattoman ystävällinen minulle, niin en koskaan uskaltaisi pyytää teiltä. Mutta te olette aina hemmotellut minua, niinkuin tiedätte… Niin, kyllä te sen tiedätte: minulla on aina ollut lämmin soppi teidän sydämessänne… Ja jollei teistä ole hirveää, että pyydän teiltä ja jos te voisitte… antaa minulle…»
»Paljonko tarvitset, lapseni?»
Ottilie vilkasi ovelle, nähdäkseen kuunteliko joku:
»Vain kolmesataa guldenia…»
»Tietysti, lapseni, tietysti. Tule luokseni huomenna, huomenna illalla… häitten jälkeen… Ja kun tarvitset jotakin, niin pyydä vain minulta. Pyydä vain huoleti… Voit pyytää milloin ikänä vain haluat…»
»Te olette niin hyvä minulle!…»
»Minä olen aina pitänyt sinusta niin paljon… siksi että pidän niin paljon äidistäsi… Pyydä sinä vain minulta, lapseni… pyydä aina kun mielesi tekee, mutta… ole järkevä… älä tee…»
»Mitä minun ei pidä tehdä, herra Takma?»
Vanhuksen puhe muuttui äkkiä epäselväksi:
»Älä tee… älä tee mitään ajattelematonta…»
»Mitä te tarkoitatte?…»
»Kuusikymmentä vuotta… kuusikymmentä vuotta sitten…»
Hän alkoi mutista; ja Ottilie näki hänen vaipuvan uneen istualtaan, kädet nojautuneina norsunluupäistä keppiä vasten.
Ottilie pelästyi ja hiipien varovaisesti ovelle, hän avasi sen ja huusi:
»Anna… Anna…»
»Mitä, rouva?»
»Tulkaa tänne… Katsokaahan… Herra Takma on nukahtanut… Parasta, että olemme hänen luonaan, kunnes hän herää, eikö totta?»
»Voi raukkaa!» sanoi palvelijatar säälivästi.
»Ei suinkaan hän ole…?» kysyi Ottilie pelästyneen lapsen äänellä.
Mutta Anna pudisti vakuuttavasti päätään. Vanha mies nukkui edelleen jäykkänä ja suorana tuolissaan, kädet nojautuneina keppiin.
Molemmat naiset istuivat ja odottivat.
KYMMENES LUKU.
Kello soi: ja Ottilie kuiskasi:
»Luuletteko, että herra Lot ja neiti Elly tulevat?…»
»Ei», sanoi Anna katsoen ulos ikkunasta. »Herra Harold tulee.»
Ja hän läksi ulko-ovelle. Ottilie tuli eteiseen veljeään vastaan.
»Mitä kuuluu, Ottilie?» sanoi Harold Dercksz. »Eikö ketään ole äidin luona?»
»Ei. Tapasin herra Takman oven ulkopuolella. Katsohan, hän on nukahtanut. Minä odotan täällä kunnes hän herää.»
»Sitten minä menen sillä välin äidin luo.»
»Sinä näytät huonolta, Harold.»
»Niin. En ole hyvissä voimissa. Minulla on tuskia…»
»Missä?»
»Joka paikassa. Sydämessä, maksassa: kaikki on pahasti… Huomenna on siis suuri päivä, Ottilie?»
»Niin», sanoi Ottilie surullisena, »huomenna… He ovat niin välinpitämättömiä. Ei mitään juhlaa eikä kirkollista vihkimistä.»
»Lot pyysi minua todistajakseen.»
»Niin, sinä ja Steyn ja tohtori Roelofsz ja d'Herbourg Ellyn puolelta… Anton kieltäytyi…»
»Niin, Anton ei välitä sellaisesta.»
Hän astui hitaasti portaita ylös ja avasi oven. Seuranainen istui yhdessä vanhan naisen kanssa ja luki jotakin sanomalehdestä yksitoikkoisella äänellä. Hän nousi ylös tuoliltaan:
»Täällä on herra Harold, rouva.»
Hän poistui huoneesta; ja poika kumartui äitinsä puoleen ja suuteli häntä sirosti otsalle. Koska oli pimeä, niin vanhan naisen porsliinimaisia kasvoja töin tuskin saattoi erottaa ikkunaverhojen ja uudinten punertavassa hämärässä. Hän istui tuolillaan väljän pukunsa villalaskosten ympäröimänä, suoraselkäisenä kuin valtaistuimella; ja hänen laihat sormensa mustissa puolisormikkaissaan vapisivat hänen sylissään kuin hienot puikot. Äiti ja poika vaihtoivat keskenään muutamia harvoja sanoja, Harold Dercksz istuen vanhan rouvan vieressä, sillä ei kukaan koskaan käynyt istumaan ikkunan alla olevalle tuolille, joka oli varattu erikoisesti herra Takmalle: he puhuivat terveydestä ja ilmasta ja Ellyn ja Lot'n häistä seuraavana päivänä. Joskus tuskallinen ilme levisi Haroldin pergamentinkeltaisille kasvoille; hänen suunsa värähteli kuin kouristuksesta. Ja puhuessaan Lot'sta ja terveydestä ja ilmasta hän näki — niinkuin hän aina näki istuessaan täällä äitiä vastapäätä — Sen kulkevan silmiensä ohitse laahaten aavemaisia varjojaan tietä myöten kuivuneiden, rapisevien lehtien yli: Sen, mikä kulki niin hitaasti, että se tarvitsi vuosia päästäkseen askeleenkin eteenpäin, niin että hänestä lopulta tuntui, kuin se ei lainkaan olisi liikkunut, vaan että hän aina näkisi sen edessään, tuon koko elämän kestävän, tietä pitkin kulkevan saaton. Jutellessaan siinä terveydestä ja ilmasta ja Lot'sta, hän näki — niinkuin hän alituisesti näki istuessaan äitiä vastapäätä — tuon yhden ja saman, tuon hirvittävän tapauksen, Sen, mikä oli tapahtunut tuona rankkasateisena yönä yksinäisessä kesähuvilassa Tegalissa; ja hän kuuli hiljaisia ääniä: baboen kuiskavan äänen; Takman hermostuneen, vihaisen, kauhistuneen äänen; äitinsä nyyhkyttävän epätoivoisen äänen; ja näki itsensä kolmentoistavuotiaana poikana. Hän tiesi, että hän oli nähnyt ja kuullut. Hän yksin oli kuullut ja nähnyt. Koko elämänsä ajan — ja hän oli nyt vanha ja sairas mies — hän oli nähnyt Sen hitaasti liikkuvan silmiensä edessä; toiset eivät olleet nähneet mitään, eivät kuulleet mitään, eivät tienneet mitään… Eivätkö he tosiaankaan tienneet, eivätkö he olleet nähneet eikä kuulleet mitään? Usein hän kysyi sitä itseltään. Roelofsz oli varmaankin nähnyt haavan. Ja Roelofsz ei ollut koskaan puhunut mitään haavasta; päin vastoin hän oli kieltänyt, ettei sellaista ollut… Huhuja oli ollut liikkeellä, hämäriä huhuja naisesta, tikarinpistosta, verijäljistä: miten paljon huhuja olikaan ollut liikkeellä! Hänen isänsä oli hukkunut jokeen eräänä tukehduttavan kuumana yönä, jolloin hän oli lähtenyt puutarhaan hengittämään raitista ilmaa ja rankkasade oli yllättänyt hänet… Tuo tapahtuma, tuo hirveä tapahtuma kulki hiljalleen eteenpäin, askel askeleelta, katsoen häneen jäykin silmin. Miksikä he elivät kaikki niin vanhoiksi ja miksi Se katosi niin hitaasti?… Hän tiesi; hän oli tiennyt enemmänkin… huhujen johdosta, jotka olivat tulleet hänen korviinsa; sen johdosta mitä hän vaistomaisesti oli arvannut myöhempinä vuosina, kun hän ei ollut enää mikään lapsi: hänen isänsä oli kuullut ääniä ääniä vaimonsa huoneesta… Takman äänen, talon hyvän ystävän… Hänessä heräsi epäilyksiä: oliko hän oikeassa? Oliko se Takma? Takma se oli… Takma hänen vaimonsa huoneessa… Hän oli suuttunut. Tullut mustasukkaiseksi; hän näki punaista silmissään; hänen kätensä etsi asetta… Ei muuta asetta kuin tikari, kaunis koristettu tikari, lahja, jonka isä vasta edellisenä päivänä oli saanut prinssiltä… Hän hiipii vaimonsa huoneeseen… Tuolla … tuolla… hän kuulee heidän äänensä… He nauravat, he nauravat hiljaa… Hän heittäytyy ovea vasten; bambusalpa antaa myöten; hän hyökkää sisään… Kaksi miestä silmästä silmään naisen vuoksi… He taistelevat intohimoisesti kuin ihmiskunnan alkuaikoina… Takma on riistänyt tikarin Haroldin isältä… He eivät ole enää ihmisiä, ei miehiä, vaan koiras-eläimiä, jotka tappelevat naaraasta… Heidän punaiset aivonsa ja punaiset silmänsä eivät, näe muuta kuin omaa intohimoaan ja mustasukkaisuuttaan ja vihaansa… Hänen isänsä on kuolettavasti haavoittunut!… Mutta äitiään ei Harold Dercksz näe siinä lainkaan: hän ei näe häntä, hän ei tiedä, mitä hän tekee, millä tavalla hän käyttäytyi sinä aikana, kun nuo kaksi eläimellistä miestä tappelivat keskenään… Hän ei näe, mitä naaras teki: se ei koskaan selvinnyt hänen mielikuvittelussaan, niin usein kuin hän näkikin tuon tapahtuman liikkuvan ohitseen, joka kerta kun hän, vuosikausien kuluessa, aina uudestaan ja uudestaan istui äitinsä vieressä jutellen hänen kanssaan terveydestä ja ilmasta. Ja tänään tuo vaikutelma on kaikkea muuta voimakkaampi; ja hän kysyy vanhalta naiselta:
»Lukiko seuranainen sinulle sanomalehteä?»
»Luki.»
»Lukeeko hän hyvin?»
»Lukee kylläkin. Joskus vain hänen on vaikea valita mitä lukea.»
»Politiikka ei huvita sinua?»
»Sota kylläkin: se on hirveää, tuo ihmishenkien hukka.»
»Se on murhaa… suuressa asteikossa…»
»Niin, murhaa se on…»
»Lukeeko hän sinulle nurkkanovellia?»
»Ei, ei; minä en välitä siitä.»
»En minäkään.»
»Me olemme liian vanhat sellaiseen.»
»Niin, meillä vanhoilla ihmisillä on omat romaanimme…»
»Niin… Rauhallinen elämä on parasta…»
»Sinulla ei siis ole syytä syyttää itseäsi mistään…»
Harold Dercksz huomaa laihojen, läpikuultavien sormien vapisevan. Onko äidillä syytä syyttää itseään muusta kuin uskottomuudesta sitä miestä kohtaan, joka oli hänen aviopuolisonsa? Hän ei ole koskaan itse sitä nähnyt; ja kuitenkin Se aina ja alituisesti laahaa aavemaisia huntujaan kahisevien lehtien yli…
»Eikö hän lukenut tuosta murhasta?»
»Mistä murhasta?»
»Englannissa, naisesta, joka…»
»Ei, ei, hän ei koskaan lue minulle sellaisia asioita…» Äidin sanat kuuluivat miltei rukoukselta… Miten vanha hän on, miten vanha!… Hampaaton suu vapisee ja mutisee, sormet vavahtelevat kiihkeästi. Harold Dercksz tuntee syvää sääliä, hän, poika, joka tietää ja epäilee sitä, mitä hänen ei pitäisi tietää, siksi että hän tuntee äitinsä sielun, hänen tylsistyneen ja tunteettoman sielunsa, joka odottaa ruumiin kuolemaa, mutta joka kerran oli intohimoinen, kiihkeä, rakkautta uhkuva, kreolilais-sielu, joka saattoi hetkeksi unohtaa koko maailman ja itse elämän yhden ainoan hekuman… ja ehkä myös vihan hetken vuoksi! Harold Dercksz tietää, että äiti vihasi hänen isäänsä aluksi ihailtuaan häntä; että hän vihasi häntä siksi, että hänen intohimonsa häntä kohtaan oli palanut tuhaksi… Kaikki tuo oli selvinnyt hänelle vähitellen, vuosi vuodelta, kun hän ei enää ollut lapsi, vaan oli varttunut mieheksi ja ymmärsi ja muisteli entisiä aikoja ja yhdisti yhteen sen, minkä hän oli käsittänyt… Hän epäilee siksi, että hän tuntee äitinsä sielun. Mutta miten tylsistynyt tuo sielu nyt on; ja miten vanha hän on, miten vanha! Säälintunne pehmittää Harold Dercksz'in omaa sielua, vanha, vanha on sekin ja surullinen kaiken sen johdosta, mikä maailmassa on tapahtunut… surullinen äitinsä vuoksi… itsensä vuoksi, sillä hänkin on nyt vanha… Miten vanha äiti onkaan, miten vanha!… Sh, oi, sh: antaa hänen tulla vielä hiukkasta vanhemmaksi; sitten kaikki on ohitse ja Se on kadonnut! Aavemaisen hunnun viimeinen laskos on silloin kadonnut; viimeinen lehti tällä loppumattomalla, loppumattomalla tiellä on viimeisen kerran kahissut; ja vaikka huhu liitelikin kerran hämäränä ja valittaen puiden varjossa, niin ei se koskaan tullut äänekkääksi eikä syyttäväksi, eikä noiden puiden siimeksestä koskaan kukaan astunut esille eikä kädellään uhaten pysäyttänyt Sitä, joka synkkänä ja aavemaisena laahautui eteenpäin pitkää tietä myöten, vuoden toisensa jälkeen…
YHDESTOISTA LUKU.
Ulko-oven kellon soitto herätti vanhan Takman äkisti. Ja hän tiesi nukkuneensa, vaikkei hän ollut tietävinään ja tekeytyi vain ikäänkuin hän olisi istunut ja levännyt nojautuneena norsunluupäiseen keppiinsä. Ja kun tohtori Roelofsz astui sisään, sanoi hän laskien tavallisuuden mukaan leikkiä:
»No Roelofsz, etpä sinä näytä laihtuvan, vaikka vuodetkin kuluvat!»
»Hyvä-hyvä», sanoi tohtori, »arveletko niin, Takma?»
Hän pyörähti sisään suurine vatsoineen, joka riippui pöhöttyneenä ja vinosti toisen jäykän ja hiukan lyhemmän säären puolella; ja hänen vanhoista, sileäksi ajetuista, apinamaisista kasvoistaan tirkistivät pienet punaiset silmät kultaisten silmälasien takaa äkäisesti Takmaan, joka aina puhui hänen vatsastaan, mikä ei lainkaan ollut tohtorille mieleen.
»Harold on ylhäällä», sanoi Ottilie.
»Kuulehan, lapsi», sanoi Takma nousten vaivalla pystyyn, »meidän on nyt parasta mennä ylös, siten me karkoitamme Haroldin pois…»
He läksivät hitaasti portaita ylös. Mutta taaskin ovikello kilahti.
»Jotkut päivät ovat kovin levottomia», sanoi vanha Anna tohtorille. »Mutta kaikki muistavat rouvaa, niin vanha kuin hän onkin! Pian me alamme lämmittää arkihuoneessa, sillä tavallisesti täällä on aina joku odottamassa…»
»Niin-niin-niin», sanoi tohtori hieroen lyhyitä, lihavia käsiään. »On kylmä, on kylmä, Anna. Voisitte panna tulta takkaan…»
»Herra Takma sanoo, että lämmittäminen on pahaksi.»
»Niin, mutta hänessä on niin paljon sisäistä kuumuutta», sanoi tohtori
Roelofsz ilkeämielisesti. »Niin-niin-niin, tuossa ovat lapset…»
»Saammeko mennä ylös?» kysyi Elly astuessaan sisään Lot'n kanssa.
»Kyllä, menkää vain, neiti», sanoi Anna. »Herra Harold tulee juuri alas; ylhäällä ei ole muita kuin äiti… ja herra Takma.»
»Isoäiti pitää hovia», sanoi Lot leikkiä laskien.
Mutta hänen äänensä katkesi kesken leikinlaskun, sillä jonkinmoinen pelko valtasi hänet aina niin pian kuin hän astui isoäidin talon kynnyksen yli. Siihen oli kai syynä tuo menneisyyden ilmakehä, jonka läpi hänen oli niin mahdoton tunkeutua, ilmakehä, josta entisaikojen muistot ja tapahtumat alituisesti huokuivat häntä vastaan. Vanha tohtori, jonka ulkomuoto muistutti osittain apinaa, osittain Seilenosta, oli kovin vanha ja vaikka hän olikin nuorempi kuin isoäiti, niin oli hän tuntenut hänet nuorena ja viehättävänä naisena… Tuolta Harold eno astui portaita alas: hän oli paljoa nuorempi, mutta syvä ja salaperäinen alakuloisuus oli uurtanut ryppynsä hänen kuihtuneihin kasvoihinsa, joita ruumiillinen kipu vääristi.
»Huomiseen, huomiseen, lapset», hän sanoi ystävällisesti ja poistui pudistettuaan heidän kättään. »Huomiseen, huomiseen, Roelofsz…»
Tuo alakuloinen, särkynyt ääni sai Lot'n aina värisemään. Hän seurasi nyt Ellyn jäljissä portaita ylös, tohtorin jäädessä alakertaan ja sanoessa vanhalle Annalle:
»Niin-niin-niin, hyvä-hyvä-hyvä!»
Nuo huudahdukset kaikuivat Lot'n korvissa hänen astuessaan portaita ylös. Joka kerta, tullessaan tähän taloon, hän yhä selvemmin tunsi olevansa toisella tasolla, enemmän entisten aikojen ilmakehän vaikutuksen alaisena, jossa näytti olevan jotain homettunutta. Pyöreän tohtorin joviaalisuuden takana näytti piilevän kokonainen menneisyys. Oi, tulla noin vanhaksi, noin vanhaksi! Tuo ajatuskin sai hänet värisemään tänä ensimäisenä syyspäivänä… He astuivat nyt huoneeseen: siellä he istuivat, isoäiti, isoisä Takma ja heidän välissään Lot'n äiti, ikäänkuin hän olisi ollut lapsi. Ja Lot, astuessaan Ellyn jäljessä, hiljensi askeleitaan, liikkeitään, ääntään; samoin Ellykin oli hyvin varovainen, ikäänkuin hän olisi pelännyt rikkovansa tuon kristallisen, vanhanaikuisen ilmakehän liian suurella nuoruuden ilolla.
»Te siis menette huomenna naimisiin? Se on oikein, se on oikein», sanoi vanha nainen tyytyväisenä.
Hän kohotti molemmat kätensä kulmikkaalla liikkeellä ja suuteli hellin ja vapisevin huulin ensin Ellyä ja sitten Lot'ta otsalle. He istuivat nyt kaikin piirissä; silloin tällöin lausuttiin jokunen sana; ja Lot'sta tuntui ikäänkuin hän itse olisi ollut lapsi, Elly aivan pieni, ja äiti nuori nainen. Äiti muistutti isoäitiä suuressa määrin; mutta se, mikä isoäidissä oli ollut rehevää kreolilaista kauneutta, oli hienostunut hänen äidissään, oli muuttunut hienouden tuoksuksi, oli sitä yhä vieläkin. Niin, hän oli isoäidin näköinen, mutta — se hämmästytti Lot'ta taaskin, niinkuin useasti ennenkin — hänessä oli jotain, ei suorastaan yhtäläisyyttä, mutta ilmeessä, silmien ympärillä ja naurussa oli jotain, mikä muistutti isoisä Takmaa… Voisikohan kaikesta huolimatta olla totta, mitä ihmiset olivat kuiskailleet: että nuorin lapsi, Ottilie, oli syntynyt liian myöhään Dercksz'in kuoleman jälkeen, jotta tämä olisi voinut olla sen isä, ja ettei isyyttä voinut sovelluttaa keneenkään muuhun kuin Takmaan? Istuivatko he tosiaankin siinä isä, äiti ja tytär? Oliko hän, Lot, Takman tyttärenpoika? Oliko hän Ellyn serkku?… Hän ei tiennyt sitä varmaan: sellaisia hämäriä huhuja oli ollut liikkeellä, sen hän oli kuullut jo kauan sitten; ja siinä oli tuo yhdennäköisyys! Mutta jos niin oli, niin he kumpikin olivat siitä selvillä; ja jolleivät he olleet aivan tylsät, niin he ajattelivat sitä tänä hetkenä. He eivät olleet kumpikaan vanhuuden tylsiä, nuo vanhat, vanhat ihmiset. Lot'sta tuntui, että jonkunmoinen levottomuus oli alati teroittanut heidän järkeään; sillä täytyi suorastaan ihmetellä, kuinka hyvin isoäiti, huolimatta iästään, ymmärsi kaikkea, niinkuin nyt hänen avioliittoaan ja kaikkea, mikä koski perhettä.
»Daan eno ja Floor täti ovat matkalla Intiasta», sanoi isoäiti, »En käsitä, miksikä he tulevat tänne… juuri kun talvi on tulossa. Se ei ole Floor tädille mieleen, sen minä tiedän… jospa vain minä olisin jäänyt Intiaan sen sijaan että muutin tänne… Niin, olen istunut täällä nyt vuosikausia, kunnes kunnes…»
Hän änkytti ja katseli ulos ikkunasta, odottaen, odottaen. Toisen ikkunan ääressä istui Takma ja odotti, odotti, nyökäten päätään. Oi, se oli kamalaa, ajatteli Lot, vilkasten äitiinsä. Ottilie ei käsittänyt poikansa katsetta, oli unohtanut hänen masennuksen ja heikkouden hetkensä, hänen vanhenemisen pelkonsa, sillä hän unohti sen aina, kun Lot ei valittanut; ja hän otaksui vain, että hän halusi lähteä. Hän hymyili alakuloisesti, niinkuin hänen tapansa oli näinä päivinä, nyökkäsi ja nousi ensimäisenä:
»No niin, meidän on nyt paras lähteä, äiti… Herra Takma, saanko saattaa teidät kotiin?»
»Ei lapseni, ei sada, minä pääsen yksinkin, pääsen yksin…»
Ottilien ääni kuulosti hyvin surulliselta ja lapsekkaalta, ja vanhan
Takman isälliseltä, mutta samalla epävarmalta ja kevyeltä. Lot ja
Elly nousivat; ja suudeltiin taaskin hellästi; ja Takma suuteli myös
Ottilieta. Kun he olivat lähteneet, kieri vanha tohtori sisään.
»No, Roelofsz», sanoi isoäiti.
»Hyvä-hyvä-hyvä, niin-niin», mutisi tohtori heittäytyen tuoliin.
He istuivat täten sanomatta sanaakaan, nuo kolme vanhaa ihmistä. Päivä alkoi hämärtää ulkona; ja kylmä syystuuli lennätteli ensimäisiä keltaisia lehtiä Sofialaan puutarhassa.
»Sinä olet liian myöhään ulkona, Takma», sanoi tohtori.
»En, en», sanoi vanha herra.
»Tulee varhain kylmä tähän vuodenaikaan.»
»Ei, ei, minun ei ole kylmä.»
»Niin, sinussa on aina sisäistä kuumuutta.»
»Niin, aivan samoin kuin sinä lihoat lihoamistasi.»
Tohtori nauroi ääneensä, ei ilkeämielisesti tällä kertaa, koska hän ensimäiseksi oli saanut pilapuheensa ilmoille; ja Takmakin nauroi kimakasti, meluavasti. Vanha nainen ei puhunut, katseli vain hiukan eteenpäin nojautuneena ulos ikkunasta. Iltahämärä levisi jo Nassaulaanin yli.
»Katsokaa», sanoi vanha nainen viitaten vapisevalla, laihalla, läpinäkyvällä sormellaan.
»Mitä?» kysyivät molemmat herrat katsoen ulos.
»Minä luulin…»
»Mitä?»
»Minä luulin, että siellä oli jotakin… että jokin liikkui tuolla, puiden alla…»
»Mikä liikkui?»
»En tiedä: jotakin… joku…»
»Hän hourii», ajatteli tohtori mielessään.
»Ei, Ottilie», sanoi Takma, »ei siellä mikään liiku.»
»Oi, eikö siellä mikään liiku?»