»Ei.»
»Minä luulin, että joku kulki ohi… hyvin nopeasti…»
»No niin… sumu vain nousee», sanoi tohtori.
»Niin», sanoi Takma, »se on sumua…»
»Olet aivan liian myöhään ulkona, Takma», sanoi tohtori.
»Minulla on paksu päällystakkini, se on lämmin…»
»Hyvä-hyvä…»
»Lehdet kahisevat», sanoi vanha nainen. »Ja tuuli vonkuu. Pian tulee talvi.»
»Niin… niin-niin, talvi tulee. Taaskin talvi…»
»Niin», sanoi vanha nainen. »Viimeinen… viimeinen talvi…»
»Ei-ei-ei-ei!», vastusteli vanha tohtori. »Viimeinen! Minä vakuutan, te elätte sadan vuoden vanhaksi, Ottilie!…»
Vanha Takma nyökkäsi:
»Enemmän kuin kuusikymmentä vuotta…»
»Mitä-mitä?» huudahti tohtori hämmästyneellä äänellä.
»Sitten…»
»Mitä sinä sanot?» vanha nainen huusi kimakasti.
»Minä sanon», sanoi Takma, »että Ottilie, että Lietje… on kuudenkymmenen vuoden vanha…»
»Niin, niin!»
»Ja siis on enemmän kuin kuusikymmentä… enemmän kuin kuusikymmentä vuotta siitä kun…»
»Si-siitä kun mitä?», huudahti tohtori.
»Siitä kun Dercksz… hukkui», sanoi Takma.
Ja hän nyökkäsi.
»Voi!» valitti vanha nainen kohottaen kätensä kasvoilleen kulmikkaalla ja tuskallisella liikkeellä. »Älä puhu siitä. Miksikä sinä sanoit sen?»
»Ei», sanoi Takma, »en minä sanonut mitään…»
»Ei-ei-ei-ei!» mutisi tohtori. »Älä puhu siitä, älä puhu siitä… Me emme koskaan puhu siitä… Niin… Takma, miksikä sinä puhuit siitä?… Siinä-siinä-siinä ei ole mitään, mutta Ottilie tulee niin alakuloiseksi…»
»Ei», sanoi vanha nainen tyynesti. »Minä en ole koskaan enää alakuloinen… Olen siksi liian vanha … Minä vain istun ja odotan… Katsokaahan, eikö tuolla liiku jotakin?…»
»Missä?»
»Kadulla, vastapäätä… tai tuolla kauempana, jotakin valkoista…»
»Missä? Ahaa, tuollako?… Ei, Ottilie, se on sumua.»
»Lehdet… lehdet…»
»Niin-niin-niin, syksy… talvi tulee…»
»Viimeinen», sanoi vanha nainen.
Tohtori mutisi heikon vastalauseensa. Takma nyökkäsi. He istuivat hetken aikaa aivan ääneti. Niin, siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä vuotta… Kaikki kolme näkivät sen: vanha mies ja vanha nainen näkivät koko tapahtuman; ja tohtori näki sen sellaisena kuin se oli tapahtunut. Hän oli ymmärtänyt ja arvannut heti paikalla, hän oli tiennyt sen kaikkina näinä pitkinä vuosina. Monen monta vuotta sitten hän oli ollut rakastunut Ottilieen, vaikka hän oli paljon nuorempi kuin Ottilie, ja kerran hän oli vaatinut häntä maksamaan hänelle palkan tiedostansa… Hän oli haudannut kaikki sieluunsa, mutta hän saattoi nähdä koko tapahtuman edessään… Siitä oli enemmän kuin kuusikymmentä vuotta.
»Tulehan», sanoi Takma, »minun on jo aika lähteä… Muuten… tulee jo liian myöhä…»
Hän nousi vaivalla ja muisti, ettei hän ollut repinyt ainoatakaan kirjettä tänään. Se ei ollut oikein, mutta repiminen väsytti hänen sormiaan. Tohtori nousi myöskin ja soitti kahdesti kelloa, kutsuen seuranaista. »Me lähdemme, neiti.»
Oh jo melkein pimeä huoneessa.
»Hyvästi, Ottilie», sanoi Takma puristaen puolisormikkaaseen verhottua kättä, joka oli kohonnut tuuman tai kaksi.
Tohtori puristi myös hänen kättään:
»Hyvästi, Ottilie… Niin-niin-niin: huomiseen tai ylihuomiseen.»
Herra Takma tapasi Ottilie Steyn de Weert'in alhaalla odottamassa.
»Vieläkö sinä olet täällä, lapsi?»
»Olen, herra Takma. Minä saatan teidät kotiin. Te olette viipynyt tänään tosiaankin liian myöhään ulkona; Ellykin oli samaa mieltä; ja Adèle on rauhaton…»
»Hyvä, lapsi; saata vanhus kotiin.»
Hän tarttui Ottilien käsikoukkuun; ja hän astui nyt horjahdellen Annan päästäessä heidät ulos.
»Neiti», sanoi vanha nainen yläkerrassa, kun seuranainen aikoi sytyttää lampun, »odottakaa hetkinen ja katsokaa ulos ikkunasta. Sanokaa minulle: tuolla, tien toisella puolella, karisevien lehtien takana… eikö siellä ole jotakin valkeaa… jotain, mikä liikkuu?»
Seuranainen katsoi ikkunasta ulos:
»Ei, rouva, ei siellä ole mitään. Mutta sumu nousee. Herra Takma viipyi täällä taaskin aivan liian kauan.»
Hän sulki ikkunaluukut ja sytytti lampun. Vanha nainen söi illallisensa; sitten seuranainen ja vanha Anna auttoivat hänet vuoteeseen.
KAHDESTOISTA LUKU.
Vanha herra Pauws tuli asemalle heitä vastaan, illalla Brüsselissä.
»Rakas poikani, rakas poikani, mitä sinulle kuuluu? Ja tämä on siis sinun pikku vaimosi! Rakas lapseni, toivotan sinulle onnea koko sydämestäni!»
Hän levitti käsivartensa ja syleili ensin Lot'ta ja sitten Ellyä.
»Olen tilannut teille huoneen Métropolessa, mutta toivon, että ensin tulette syömään illallista minun luokseni. Silloin olen ikäänkuin ollut mukana häissännekin. Ette suinkaan ole väsyneet, vai mitä? Ei, eihän se ole mikään matka. Parasta jos lähetätte matkakapineenne suoraan hotelliin. Minulla on ajuri: mennäänkö suoraa päätä kotiin? Luuletteko, että me mahdumme kaikki kolme? Mahdumme kyllä, istutaan sievästi.»
Toistamiseen Elly näki nyt vanhan herran, valkoisen ja punakan, hyvin säilyneen seitsemänkymmen-vuotiaan: Elly oli käynyt kihlausaikanaan Lot'n kanssa tervehtimässä häntä. Hänessä oli jotakin päättäväistä ja varmaa, samalla kun hän oli ystävällisen iloinen, varsinkin nyt, kun hän näki Lot'n jälleen. Hän otti heidät vastaan poikamiesasunnossaan. Hän avasi oven omalla avaimellaan; hän oli maksanut nopeasti ajurin, ennenkuin Lot ennätti sen tehdä; ja hän työnsi nuoren parin portaita ylös. Itse hän sytytti kaasullekin käytävässä:
»Minulla ei ole iltasin apulaista, niinkuin näette. Siivoojani tulee aamuisin. Ateriat syön ravintolassa. Olin aikonut tarjota teille illalliset ravintolassa; mutta luullakseni tämä on hauskempaa… Kas niin!»
Ja nyt hän sytytti kaasun arkihuoneessa nopealla liikkeellä, aivan kuin nuori mies. Elly hymyili hänelle. Pöytä oli katettu ja siinä oli kukkia sekä pari viinipulloa jäähdyttäjässä.
»Tervetuloa, rakas lapseni!» sanoi vanha mies suudellen Ellyä.
Hän auttoi Ellyn päältä hänen viittansa ja hattunsa ja vei ne makuuhuoneeseensa.
»Sinunkin on parasta tuoda päällystakkisi tänne sisään, Lot.»
»Sinun isäsi on ihastuttava!» sanoi Elly.
Pieni arkihuone oli kodikas ja mukava; hänellä oli omat huonekalunsa. Kirjoja oli kaikkialla; valokuvia seinillä ja hevosten ja koirien kuvia; aseita hyllyllä; ja sen alla — se teki Ellyyn syvän vaikutuksen aivan kuin ensi kerrallakin — Ottilien muotokuva kaksikymmen-vuotiaana, vanhanaikainen hilkka päässä, mikä puki häntä suurenmoisesti, jotta hän näytti ikäänkuin pieneltä romaanisankarittarelta. Omituista, hän tuumi, Steynilläkin on huoneessaan koirien ja hevosten kuvia; Steyn on myös innokas metsämies, ulkoilma-ihminen; Steyn on myös kaunis mies. Elly hymyili ajatellessaan, että samanlainen miestyyppi oli aina viehättänyt Ottilieta; hän hymyili aivan samoin kuin Lot'kin joskus hymyili äidilleen.
»Te molemmat olette varsin suuresti toistenne näköisiä», sanoi Pauws, kun he kävivät pöytään istumaan. »Katsokaahan, lapset, tällaista minä olen teille hankkinut. Kaikki on valmiina ostettua. Vaan kylmää ruokaa. Haluatteko kaviaaria ja paahdettua leipää?»
»Minä olen aivan hullaantunut kaviaariin», sanoi Lot.
»Muistin sen! leikkelyjen jälkeen kalamajoneesia: ehkäpä tässä on liiaksi kalaa, mutta minun täytyi valita kylmiä ruokia, sillä minulla ei ole keittäjää eikä keittiötä. Sitten tässä on kylmää kananpoikaa ja hilloketta: hollantilainen ruokalaji teitä varten; täällä yhtä vähän kuin Ranskassakaan ei syödä koskaan niitä yhdessä. Sitten hanhenmaksavanukasta. Ja leivoksia sinulle, Elly.»
»Pidän minäkin leivoksista», sanoi Lot tutkien tarkasti niitä.
»Sitä parempi. Paremmanpuolista punaviiniä, Chateau-Yquem'iä ja Heidsieck'iä. Sain myös hyviä hedelmiä. Kahvia, likööriä, sikareja ja paperossi Ellylle, siinä kaikki. Sen parempaa en ole voinut saada aikaan.»
»Mutta isä, sehän on ihanaa!»
Vanha herra avasi sampanjapullon nopeasti ja kätevästi rypistäen kulmakarvojaan.
»Maljanne, lapset!»
Sampanja kuohuili korkealle.
»Maltahan, Elly, maltahan, anna minun täyttää lasisi… Kas noin, tässä on teille, lapset, ja tulkaa onnellisiksi!»
»Sinä olet Lot'n näköinen», sanoi Elly.
»Minäkö? Siinä tapauksessa Lot on minun näköiseni.»
»Niin, sitä minä tietysti tarkoitinkin.»
»Mutta sehän on aivan eri asia!»
»Niin mutta Lot… Lot on myöskin äitinsä näköinen.»
»Niin, minä olen äidin näköinen», sanoi Lot.
Hän oli lyhyt, solakka, melkein hintelä ja vaalea; vanha herra oli lihava ja jykevä, hänellä oli terve ihonväri ja paksu harmaa tukka, jossa yhä vieläkin oli joitakin mustia haivenia.
»Niin, mutta minun luullakseni Lot on saanut suulautensa sinulta, vaikka hän onkin äitinsä näköinen.»
»Vai olenko minä suulas?» sanoi vanha Pauws nauraen.
Hänen kätensä, jotka olivat alituisessa liikkeessä, ojensivat kaiken aikaa lautasia monine leikkelyineen.
»Uskoisiko sitä, että isä on seitsemänkymmenen?» sanoi Lot. »Isä, olen aivan hämmästynyt joka kerta, kun näen sinut! Mikä pitää sinut näin nuorena?»
»En minä tiedä, poikaseni; olen vain sillä lailla luotu.»
»Etkö ole koskaan pelännyt vanhentumista?»
»En, rakas poikani, en ole koskaan pelännyt… vanhentumista enkä mitään muutakaan.»
»Mistä minä olen sen sitten saanut? Äidillä ei ole sitä pelkoa, ei ainakaan samassa määrässä kuin minulla, vaikka…»
»Sinä olet taiteilija; niillä on tuollaisia hulluja ajatuksia. Minä olen aivan tavallinen ihminen.»
»Minä tahtoisin olla sinun kaltaisesi, pitkä ja hartehikas. Minä katselen sinua aina kateudella.»
»Mitä vielä, Lot, olet erinomainen sellaisena kuin olet!» sanoi Elly kumartuen hänen puoleensa.
»Jos olisit minun kaltaiseni, niin et olisi viehättänyt vaimoasi, vai mitä sanot, Elly?»
»Sitä on vaikea sanoa, isä!»
»Mitä kotiin kuuluu, poikaseni?»
»Samaa kuin ennenkin, samaa kuin ennenkin.»
»Miten äiti jaksaa?»
»Terve hän kylläkin on. Mutta henkisesti hän on kovin masennuksissa, kun minä menin naimisiin.»
»Miten hän ja Steyn tulevat keskenään toimeen?»
»He riitelevät.»
»Voi, tuota sinun äitiäsi!» sanoi Pauws. »Elly, ole hyvä ja ota majonneesia. Eikö saa olla? Lot, annahan viinipullo tänne: minä avaan sen… Tuo sinun äitisi on aina riidellyt. Sääli, että hän teki sitä. Suuttumusta, vihaisia sanoja… turhan tähden: sellaista se oli aina minunkin aikanani. Ja toisaalta hän oli niin suloinen… ja niin sanomattoman kaunis!»
»Niin», sanoi Lot, »ja minä olen äidin näköinen, joskin rumennettu painos.»
»Hän ei tarkoita sanaakaan siitä mitä hän sanoo», sanoi Elly.
»Ei», sanoi vanha herra, »hän ei tarkoita sitä, tuo itserakas poika!»
»Siitä huolimatta olisin kernaammin tahtonut olla sinun näköisesi, isä.»
»Lot, sinä puhut hullutuksia… Lisään majonneesia, Elly? Eikö todellakaan? Maistetaanpa sitten kylmää kananpoikaa. Ei, anna se tänne, Lot, minä leikkaan… Ja teidän häänne olivat aivan hiljaiset? Ei lainkaan kirkollista vihkimistä?»
»Ei.»
»Eikä kutsuvieraita?»
»Ei, Ellyllä on niin vähän ystäviä, ja minullakin on kovin vähän Hollannissa. Me elämme aivan eristettyinä Haagissa. Koko meidän sukumme elää eristettynä. Paitsi d'Herbourgeja ei todellakaan ole ketään.»
»Se on totta.»
»Noita hirveän vanhoja ihmisiä ei tietenkään voi ottaa edes lukuun.»
»Niin, isoisä, isoäiti… Ja vanha tohtori…»
»Anton eno elää aivan yksikseen.»
»Hm, hm… niin…»
»Harold eno on myöskin vanha.»
»Kahta vuotta minua vanhempi.»
»Mutta hän on heikko terveydeltänsä.»
»Niin… ja omituinen. Sitä hän aina on ollut. Hiljainen ja alakuloinen. Mutta kelpo mies.»
»Entäs kotiväki, Steyn ja äiti: milläpä me osaisimme huvittaa ihmisiä?»
»Unohdat Stefanie tädin: siinä on täti, joka jättää rahaa jälkeensä, samoinkuin Anton enokin; sinun tädilläsi on yllin kyllin.»
»Oi, Lot ei välitä perinnöistä!» sanoi Elly.
»Sitäpaitsi ei teillä kahdella ole mitään hätää», sanoi vanha Pauws.
»Oikeassa te olette: mitä hyötyä on häistä? Mitä tuttaviin tulee…»
»Ei meillä ole paljon tuttaviakaan.»
»Sepä omituista. Tavallisesti intialaisten perheiden ympärillä on hyvinkin paljon elämää. 'Touhua', niinkuin meillä oli tapana sanoa.»
»Enpä tiedä: ei meidän tuttavamme ole 'touhunneet' meidän talossamme!»
»Ei, meillä oli kylliksi touhua ilmankin: siitä äiti piti aina huolta.»
»Se vieroitti äidin ystävätkin talosta.»
»Luonnollisesti… Äidin elämä ei tosiaankaan ole ollut aivan tavallista laatua… kolmine miehineen!»
»Ei tietenkään… Minä en anna häiritä itseäni… Mutta sukulaisiaan hän ei ole paljonkaan ajatellut.»
»Ei. Isoäiti alotti ensiksi. Hänkin teki mitä hän itse halusi.»
»Olen kuullut kaikenlaisia huhuja…»
»Minä olen myöskin kuullut paljon huhuja, eivätkä ne olleet aiheettomia. Isoäiti oli suuri koketti aikoinansa ja herätti enemmän ihailua Javassa, kuin mikä oli soveliasta.»
»Sanotaan, että äiti…»
»En tiedä, mutta mahdollista se kyllä on. Joka tapauksessa te kaksi olette siinä määrin toistenne näköisiä, että voisitte olla sisarukset.»
»Pahimmassa tapauksessa me olemme serkut», sanoi Elly.
»Niin, isoäiti alkoi ensimäisenä… Paljon siitä on puhuttu… Oi, nuo ihmiset ovat nyt niin vanhoja! Heidän aikalaisensa ovat kuolleet. Ja asiat unohtuvat. Kukapa enää ajattelisi tai puhuisi sellaisesta mikä on tapahtunut niin kauan sitten?»
»Isoäidin rakastajistako?»
»Niitä oli lukematon joukko!»
»Tohtoriko?»
»Niin väitetään. Ja Ellyn isoisä.»
»Nuo vanhat ihmiset!» sanoi Elly.
»Kerran hekin olivat nuoria!»
»Ja me olemme kerran vanhoja», sanoi Lot. »Me vanhenemme, se on varma.»
»Vaiti poika! Te ehditte vielä vanhentua, kunhan ensin olette seitsemänkymmenen vanhat… Niin, isoäiti de Laders, isoäiti Dercksz: muistan hänet Intiassa viisikymmentä vuotta sitten.»
»Voi hyvä Jumala, kylläpä ne ovat vanhoja muistoja!» sanoi Lot väristen.
»Juo lisää sampanjaa, jos sinua värisyttää… Viisikymmentä vuotta sitten olin minä nuori poika, kahdenkymmenen-vuotias. Isoäiti oli yhä kaunis nainen, joskin koko lailla yli neljänkymmenen. Hän jäi leskeksi hyvin nuorena, hänen ensimäisen miehensä kuollessa. Malttakaahan: Dercksz'in hukkuessa hän oli kolmenkymmenenkuuden… Sitten äiti syntyi.»
»Kuinka hirveän, hirveän pitkä aika siitä onkaan!» sanoi Lot. »Sitä tulee aivan pyörälle päästään ajatellessaan niin kauaksi taaksepäin.»
»Siitä on kuusikymmentä, niin kuusikymmentä vuotta nyt», sanoi Pauws uneksien. »Olin siihen aikaan lapsi, kymmenen vuoden vanha. Muistan vielä hyvin tuon tapahtuman. Se oli Semarangissa; isäni oli upseeri. Minun perheeni tunsi Derckszlt. Asiasta puhuttiin paljon. Olin lapsi, mutta se teki minuun syvän vaikutuksen. Siitä puhuttiin hyvin paljon, siitä puhuttiin monen vuoden kuluessa. Oh kysymys ruumiin esiinkaivamisestakin. Mutta arveltiin, että se oli liian myöhäistä. Silloin hän oli ollut haudattuna jo kuukausimääriä. Kerrottiin että…»
»Että eräs jaavalainen… tikarilla… Naisen vuoksi…?»
»Niin; ja sanottiin vielä enemmänkin. Väitettiin, että Takma oli ollut sinä iltana huvilassa ja että isoäiti… Mutta mitä hyödyttää puhua siitä? Mitä se teitä liikuttaa? Elly on valkoinen kuin lakana — lapsi, miten kalpealta sinä näytät? — ja Lot vapisee koko ruumiissaan, vaikka se tapahtui niin kauan sitten.»
»Luuletko, että nuo Vanhat ihmiset… salaavat jotakin?»
»Luultavasti», sanoi Pauws. »Juodaan hiukan sampanjaa eikä välitetä siitä sen enempää. He ovat itse unohtaneet jo koko asian. Kun sinä olet yhtä vanha kuin hekin…»
»Niin olen höperö», sanoi Lot.
»Te lähdette siis huomenna Parisiin?»
»Aivan niin.»
»Käyttekö tervehtimässä Thérèse tätiä?»
»Emmeköhän», sanoi Elly. »Emme voi käyttäytyä kuin villit.»
»Entäs sitten?»
»Me lähdemme Nizzaan.»
»Oi, todellako?… Ja… ja käyttekö siellä Ottilien luona?»
»Tietysti me käymme», sanoi Lot.
»Se on oikein, se on oikein… Kuinka te voitte olettaa, että meidän kaltaisellamme perheellä olisi hieno tuttavapiiri?… Ottilie kirjoittaa minulle silloin tällöin… Hän elää yhdessä erään italialaisen kanssa… Miksikä he eivät mene naimisiin, on minulle arvoitus.»
»Ja miksi he menisivät naimisiin?» kysyi Lot.
»Mutta Lot», sanoi Elly, »menimmehän mekin!»
»Me olemme sovinnaisempia kuin Ottilie. Minä olen sovinnaisempi kuin Ottilie koskaan on ollut. En olisi koskaan uskaltanut ehdottaa sinulle, ettemme menisi naimisiin. Ottilie on kokonaisempi luonne kuin minä.»
»Hän on kerrassaan hyvä tyttö… ja hävyttömän kaunis nainen», sanoi
Pauws.
»Hän on sinun näköisesi.»
»Mutta kauniimpi painos!» sanoi vanha herra nauraen. »Elly, hiukan lisää kakkua. Mutta miksikä he eivät mene naimisiin, sitä en käsitä enkä tule koskaan käsittämään. Olemmehan me kaikki muutkin menneet naimisiin.»
»Mutta millä tavalla?» sanoi Lot. »Minun täytyy sanoa, ettette te liiaksi puolustaneet naimista hääpäivänänne!»
»Ottilie on nähnyt liiaksi paljon onnettomia avioliittoja ympärillään.»
»Niin hän sanoo. Mutta se ei ole minusta mikään oikea syy. Lempo soikoon, kun mies rakastuu, niin hän menee naimisiin! Hän menee sekä kirkolliseen että siviili-avioliittoon… Pulmakseni suuni puhtaaksi, minusta oli pikemmin raukkamaista teidän puoleltanne, kun ette antaneet vihkiä itseänne.»
»Mutta isä, et suinkaan sinä pane niin suurta arvoa siihen, että pappi antaa siunauksensa avioliitolle!»
»Vaikka en panekkaan, niin on sitä tapana tehdä. Se on nyt kerta tapana. Emme me itse säädä lakeja itsellemme.»
»Emme kylläkään, mutta kaikki yhteiskunnalliset lait ovat muuttuneet.»
»Sanokaa mitä mielenne tekee; minä pysyn siinä, että tulee antaa vihkiä itsensä. Sekä papin että tuomarin. Te olette solmineet siviili-avioliiton; mutta Ottilie kieltäytyy kummastakin. Ja minulta vaaditaan, että pitäisin sitä luonnollisena ja valistuneena ja Jumala tiesi minä. Vaan en voi sitä tehdä. Olen pahoillani hänen tähtensä. Onhan se kylläkin hyvä: hän on suuri taiteilijatar ja voi käyttäytyä toisin kuin tavalliset naiset; mutta jos hän jonakin kauniina päivänä palaa meidän jokapäiväiseen piiriimme, niin saa hän huomata, että hän on tehnyt itsensä mahdottomaksi… Kuinka voitte olettaa, että tällaisen perheen ympärille keräytyisi ystäviä ja tuttavia?»
»Ei niitä keräännykään; olen siitä hyvilläni. Minulla on mitä ihastuttavimpia tuttavia Italiassa, ystäviä, jotka…»
»Lapset, te voitte olla oikeassa. Ottilie voi olla oikeassa, kun hän ei mene lainkaan naimisiin; ja te voitte olla oikeassa, kun olette menneet vain siviiliavioliittoon.»
»Ainakaan», sanoi Elly, »emme koskaan olisi osanneet aavistaa joutuvamme näin kodikkaille illallisille, vaikkemme ole viettäneetkään mitään juhlaa.»
»Ja näin hyville», sanoi Lot. »Elly, nämät leivokset ovat taivaallisia.»
»Meidän ei olisi pitänyt vain kaivaa esille menneitä asioita», sanoi vanha herra. »Ne saavat Lot'n vapisemaan kauhusta. Kas tuota poikaa, miten hän syö leivoksia! Noin sinun äidilläsikin oli tapana tehdä. Lapsi, oikea lapsi!»
»Niin, minuakin lapsettaa joskus, mutta en ole yhtä suuri lapsi kuin äiti.»
»Ja lähteekö hän nyt Englantiin?»
»Hän lupasi minulle, ettei hän lähtisi sinne. Mutta hänen lupauksensa eivät merkitse paljonkaan. Me jäämme pitkäksi aikaa ulkomaille; vietämme koko talven Italiassa. Eräs asia tuottaa minulle helpoitusta; äidillä ei ole rahaa; ja minä kävin pankissa ennen lähtöäni ja pyysin, siltä varalta, että äiti tulisi hakemaan rahaa, sanomaan hänelle, ettei hän voi saada mitään, koska hänellä ei ole enää mitään saatavaa…»
»Mutta hän saa sittenkin… hän on aina saanut.»
»Johtaja lupasi auttaa minua ja kieltäytyä antamasta hänelle rahaa.»
»Saa hän sitä siitä huolimatta.»
»Keneltä?»
»En tiedä, mutta rahaa hän aina saa. Kyllä hän saa rahaa, vaikka en tiedä miten…»
»No mutta isä!»
»Niin, poikaseni, voit loukkaantua niin paljon kuin haluat: minä puhun kokemuksesta. Miten usein olen kiistellyt äidin kanssa raha-asioista! Aluksi sellaista ei tapahtunut koskaan, mutta sittemmin sattui useastikin!…»
»Äiti ei ymmärrä numeroista mitään ja hän on huolimaton. Hän löytää aina rahaa lipastostaan.»
»Niin, kyllä minä sen tiedän: ennen aikaan hän löysi aina jos jotakin lipastostaan. Erinomaista, että hän yhä edelleenkin tekee tuollaisia löytöjä. Rahan vuoksi me emme kuitenkaan koskaan olisi eronneet. Jollei tuo kirottu Trevelley olisi tullut väliin, niin me ehkä vieläkin… Mutta kun äiti kerran rakastuu johonkuhun, niin… Älkäämme puhuko siitä… Katsokaahan, tämän kuvanhan te tunnette. Eikö se ole ihastuttava, Elly? Niin, sellaiselta hän näytti. En ole koskaan voinut unohtaa häntä. En ole koskaan rakastanut ketään muuta. Nyt minä olen vanha, lapset, mutta… mutta luulenpa, että yhä vieläkin pidän hänestä… Joskus tuumin, että kaikki on ohitse ja lopussa; ja sittenkin, joskus, niin vanha kuin olenkin, kärsin yhä siitä ja olen onneton… Luulenpa että rakastan yhä vieläkin häntä… Ja jos äiti olisi ollut toisen luontoinen eikä olisi kohdannut Trevelleyä… Mutta siinä on niin monta 'muttaa'… Ja jollei hän olisi kohdannut Trevelleyä, niin hän olisi kuitenkin kohdannut Steynin… Hän olisi aina kohdannut jonkun… Kuulehan Elly, kaada kahvia kuppeihin. Tahdotko chartreusea vai benedictinea? Ja jääkää vielä juttelemaan hetkeksi. Ei vanhoista asioista: vaan uusista, nuorista asioista; teistä itsestänne, suunnitelmistanne, Italiasta… Ei ole vielä myöhä; tuskin puolikymmenen… Mutta tietysti, te olette niin äsken naineet… No niin, minä saatan teidät hotelliin… Kävelemmekö? Matka ei ole pitkä… Sallikaa vanhan isänne saattaa teidät hotelliin ja antaa teille yösuudelma ja toivottaa teille onnea, kaikkea mahdollista onnea… rakkaat lapseni!»
KOLMASTOISTA LUKU.
He olivat nyt olleet joitakin päiviä Parisissa; ja Elly, joka oli Parisissa ensi kertaa, oli ihastuksissaan. Louvre, Cluny, katuelämä, teatterit iltasin haihduttivat miltei Thérèse tädin hänen mielestään.
»Oi, ei mennä hänen luokseen!» sanoi Lot eräänä aamuna, kun he kävelivät bulevardeilla. »Ehkäpä hän ei edes tiedä, keitä me olemme.»
Elly tunsi omantunnonvaivoja:
»Hän kirjoitti minulle hyvin ystävällisen kirjeen kihlaukseni johdosta ja antoi meille häälahjan. Kyllä hän tietää varsin hyvin, Lot, keitä me olemme.»
»Mutta hän ei tiedä, että me olemme Parisissa. Ei huolita lähteä hänen luokseen. Thérèse täti; en ole nähnyt häntä vuosikausiin, mutta muistan hänet kauan sitten… äidin mennessä viimeksi naimisiin. Olin silloin kahdeksantoista-vuotias poika. Thérèse täti oli silloin varmaankin neljänkymmenenkahdeksan. Kaunis nainen. Hän oli vieläkin enemmän isoäidin näköinen kuin äiti on: hän oli yhtä ylhäinen ja komea ja majesteetillinen kuin isoäiti vanhoissa valokuvissaan tai kuin hän vieläkin on istuessaan valtaistuimellaan… Hän teki aina minuun valtavan vaikutuksen… Erittäin solakka ja kaunis ja komea hän oli… tyyni ja rauhallinen, erikoinen koko olennoltaan, suloinen hymy huulilla.»
»Mona Lisan hymy…»
»Mona Lisan hymy», toisti Lot hymyillen vaimolleen, joka oli niin ihastunut Parisiin. »Mutta asiasta toiseen, Elly… Milon Venus: en voinut sanoa sitä sinulle katsellessamme sitä, koska olit tuollaisen äänettömän hurmion vallassa, mutta… mutta kun en ollut nähnyt sitä niin pitkään aikaan, niin tuntui se minusta suorastaan pettymykseltä. Ajattelehan…»
»Mitä sitten, Lot?»
»Minusta se oli vanhentunut!»
»No mutta, Lot!…»
»Vakuutan sinulle, minusta se oli vanhentunut! Kaikkiko siis vanhentuu, vanhenevatko kuolemattomatkin? Muistan sen sellaisena kuin se oli ennen: levollisena, tyynenä, vaikuttavana, valkoisena kuin lumi huolimatta katkotuista jäsenistään, loistavaa tummanpunaista samettitaustaa vasten. Tällä kertaa se ei mielestäni ollut enää yhtä vaikuttava, ei yhtä lumenvalkoinen; se näytti liiaksi rammalta; eikä samettitausta ollut enää loistava. Kaikki oli vanhentunut ja himmennyt ja minä olin mieleltäni kovin masentunut ja alakuloinen… Suoraan sanoen sitä pitäisi puhdistaa jonakuna päivänä ja samettiverho olisi uudistettava; sitten, kun sattuisi olemaan aurinkoinen päivä ja minä itse hyvällä tuulella, se voisi näyttää minusta taaskin kirkkaalta ja lumenvalkoiselta. Mutta, sellaisena kuin nyt sen näin, näytti se minusta vanhentuneelta; ja se teki minuun ikävän vaikutuksen. Se saattoi minut pahalle tuulelle kokonaiseksi tunniksi, vaikken antanut sinun huomata mitään… Muuten, Parisi on mielestäni muutenkin kovasti vanhentunut: se on likainen, vanhanaikuinen, pikkukaupunkimainen; oikea sekasotku yhteenkasattuja kortteleita ja pikkukaupunkeja; ja kerrassaan samanlainen kuin viisitoistakin vuotta sitten, ainoastaan vanhempi, rumempi ja vanhanaikuisempi. Katsohan! Tuo pahvinen kananpoikakyltti tuossa» — he olivat Avenue de l'Opéra-kadulla — »on pyörinyt vartaansa varassa rasvan tippuessa siitä: Elly, tuo kananpoika on jo pyörinyt viisitoista vuotta! Ja eilen illalla Théåtre Français'ssa tulin pahalle mielelle aivan kuin seisoessani Milon Venuksen edessä. Théâtre-Français on tullut niin vanhaksi, niin vanhaksi mahtipontisine lausumatapoineen, että tuumin mielessäni. 'Oliko se aina näin vanha, vai tuntuuko se vain vanhalta siksi, että itse olen vanhempi?'…»
»Mutta Thérèse täti…»
»Tahdotko todellakin lähteä hänen luokseen… Totta tosiaan, parasta olisi olla menemättä. Hänkin on vanhentunut; ja mitä me merkitsemme hänelle?… Me liikumme yhä… Minäkin olen vielä nuori, eikö totta?… Ethän pidä minua liian vanhana, elämään kyllästyneenä miehenäsi?… Italiassa me löydämme oikean ilon…»
»Siellä kaikki on vieläkin vanhempaa!»
»Niin, mutta siellä ei mikään vanhene. Siellä kaikki on menneisyyttä. Se on todellista menneisyyttä ja siksi se on niin rauhoittavaa. Siellä kaikki on kuollutta.»
»Mutta itse maa on varmaankin elävä?… Uudenaikainen elämä kulkee eteenpäin?…»
»Siitä minä en välitä. Minä en näe siellä muuta kuin menneisyyttä; ja se on niin kaunis, rauhallisen kuollut. Se ei tee mieltäni alakuloiseksi. Mieleni käy haikeaksi nähdessäni vanhoja ihmisiä ja vanhoja esineitä, jotka yhä ovat elossa, mutta hirvittävän vanhat, ja jotka vähitellen, aste asteelta kulkevat ohitsemme; mutta esineet, jotka ovat rauhallisen kuolleet ja niin sanomattoman kauniit kuin kaikki Italiassa, eivät tee minua alakuloiseksi: ne rauhoittavat mieltäni ja herättävät ihailuani kaikkea sitä kohtaan, mikä kerran oli niin ihanan elävää ja yhä on niin kaunista kuolleenakin. Parisi tekee mieleni haikeaksi, koska kaupunki on kuoleva, samoinkuin koko Ranskakin; Rooma virkistää minua: kaupunki, se osa, jonka minä siitä näen, on kuollut; ja minä tunnen itseni siinä nuoreksi ja eläväksi; ja se ilahduttaa minua, tuottaa minulle itsekästä iloa samalla kun ihailen kuollutta, rauhallista kauneutta.»
»Se tulee siis olemaan ensi kirjoitelmasi aiheena.»
»Nyt sinä alat opettaa! Jollen saa puhua ilman että minua syytetään kirjoittamisesta… niin pidän suuni kiinni.»
»Älä ole niin ärtyinen… Mitä teemme nyt Thérèse tädille?»
»Emme me mene… Kas, kun puhuu pahasta! Hyvä Jumala, miten pieni
Parisi on! Kylä pahanen!»
»Mikäs nyt, Lot?»
»Tuolla on Theo! Theo van der Staff!»
»Theo, Thérèse tädin poikako?»
»Niin. Halloo, Theo! Mitä kuuluu?… Miten hassua, että meidän piti tavata sinut!…»
»En tiennyt, että olette Parisissa… Kuherruskuukauttanneko te vietätte?»
Hän oli pieni, lihava mies viidennelläkymmenennellä, pyöreine kasvoineen ja pienine säihkyvine silmineen: hän vilkaisi Ellyyn katsellen peittelemättömällä uteliaisuudella nuorta rouvaa, joka oli vain pari päivää ollut naimisissa. Aistillisuus, joka alati etsi ruumiillista nautintoa, ympäröi häntä kuin lämmin ilmakehä, ja hänen käytöksensä oli joviaalinen ja ystävällinen, ikäänkuin hän heti paikalla olisi tahtonut kutsua heidät aamiaisille hyvään ravintolaan sekä sen jälkeen jonnekin muualle. Hänen pitkäaikuinen oleskelunsa ulkomailla oli jättänyt leimansa hänen ulkoasuunsa, puheeseensa ja liikkeihinsä, mikä kevensi hänen synnynnäistä hollantilaista raskauttansa, joskin se samalla tuntui hiukan naurettavalta, sillä sulavilla liikkeillään hän muistutti suuresti pientä naarasnorsua. Mutta hänen korvansa pistivät ulos kuin satyyrin; ja hänen silmänsä säkenöivät; ja hänen nauravat huulensa olivat paisuneet ja paksut aivankuin hänessä olisi ollut intialaista verta; ja hänen pienet, hyvin hoidetut hampaansa välkkyivät huulien välistä. Kun nainen kulki hänen ohitseen, tarkasti hän häntä yhdellä silmäyksellä kiireestä kantapäähän asti; ja hän näytti vaipuvan mietteihinsä silmänräpäykseksi tai pariksi.
»Me puhuimme juuri sinun äidistäsi, Theo. Hassua, että meidän piti tavata sinut», toisti Lot.
»Minä kävelen bulevardeilla joka aamu, ja siksi on aivan luonnollista, että tapasimme toisemme. Olen iloinen saadessani tilaisuuden onnitella teitä… Äitikö? Hän voi hyvin, luullakseni.»
»Etkö ole nähnyt häntä vastikään?»
»En ole nähnyt häntä viikkoon. Aiotteko käydä häntä tervehtimässä? Siinä tapauksessa tulen teidän kanssanne. Mennäänkö jonnekin syömään aamiaista yhdessä jälkeenpäin vai olenko minä tiellä? Jollen, niin tulkaa minun kanssani aamiaiselle. Ei mihinkään suureen ravintolaan, jonka kaikki tuntevat, vaan pieneen, erinomaiseen paikkaan, jonka minä tunnen. Siellä voimme saada suorastaan taivaallisia hummereita!» Ja hän suuteli lihavia sormenpäitään. »Tahdotteko heti paikalla lähteä äidin luo? Hyvä on, otetaan ajuri, sillä hän asuu kaukana.»
Hän pysäytti ajurin ja sanoi osoitteen:
»125 Rue Madamen varrella.»
Hän auttoi kohteliaasti Ellyn ajoneuvoihin, sitten Lot'n ja itse hän välttämättä tahtoi istua pienellä takaistuimella, nojaten toista jalkaansa vaunujen astimeen. Hän tiedusteli välinpitämättömästi haagilaisia sukulaisia, ikäänkuin vieraita henkilöitä, joita hän oli tavannut kerran tai kahdesti. Rue Madamella ajuri pysähtyi korkean ristikkoportin eteen, jonka taakse oli lyöty lautoja, niin että sen läpi oli mahdoton nähdä.
»Tässä luostarissa äiti asuu», sanoi Theo.
He astuivat alas vaunuista, ja Theo soitti kelloa. Sisar tuli avaamaan porttia, sanoi rouva van der Staffin olevan kotona, ja saattoi heidät pihan poikki. Luostari kuului Lourdes'in Pyhän Neitsyen nunnakunnalle; ja Thérèse täti oli täysihoidossa siellä yhdessä muutamien muiden hurskaiden vanhojen naisten kanssa. Sisar johdatti heidät pieneen vierashuoneeseen alakerroksessa ja avasi ikkunaluukut. Uuninreunalla seisoi Pyhän Neitsyen kuvapatsas kahden kynttiläjalan välissä; huoneessa oli sohva ja muutamia tuoleja irtopäällisineen.
»Onko kunnianarvoisa äiti kotona, sisar?» kysyi Theo.
»On kyllä, herra.»
»Sopisiko hänelle ottaa minut vastaan? Tahtoisitteko sanoa hänelle, että minun mukanani on pari vierasta?»
»Kyllä, herra.»
Sisar läksi huoneesta. Theo viittasi kädellään:
»Minun olisi pitänyt se tehdä jo kauan sitten», hän sanoi. »Käytän nyt hyväkseni tilaisuutta. Kunnianarvoisa äiti on arkaluontoinen nainen, paljoa arkaluontoisempi kuin äitini.»
He odottivat. Autiossa huoneessa oli kylmää ja kolkkoa. Lot sanoi väristen:
»En minä vaan voisi. En, en minä vaan voisi.»
»En minäkään», sanoi Theo.
Kunnianarvoisa äiti tuli ensimäisenä sisään: lyhyt nainen, jonka vartalo hukkui kokonaan puvun laskoksiin. Kaksi ruskeaa silmää loisti valkoisen nauhan alta, joka peitti hänen otsaansa.
»Herra van der Staff…»
»Rouvani…»
Theo puristi kunnianarvoisan äidin kättä: »Olen jo kauan ollut tulossa tervehtimään teitä sanoakseni, miten kiitollinen olen siitä huolenpidosta, jota te suotte äidilleni.»
Hänen ranskalaiset lauseensa kuuluivat kohteliailta ja ritarillisilta.
»Saanko luvan esittää teille serkkuni, herra ja rouva Pauws?»
»Vasta naidut, eikö niin», sanoi kunnianarvoisa äiti kumartaen ja hienosti hymyillen.
Lot ihmetteli, mistä hän sen tiesi:
»Olemme tulleet tervehtimään tätiäni… ja teitä myöskin, kunnianarvoisa rouva», lisäsi hän kohteliaasti.
»Olkaa hyvä ja istukaa. Rouva van der Staff tulee heti.»
»Onko äiti hyvissä voimissa?» kysyi Theo. »En ole nähnyt häntä… hyvään aikaan.»
»Hän voi erittäin hyvin», sanoi kunnianarvoisa äiti. »Sillä me pidämme hänestä huolta.»
»Tiedän sen kyllä.»
»Hän ei huolehdi itsestään. Niinkuin tiedätte, menee hän aina liiallisuuksiin. Hyvä Jumala ei vaadi meiltä sellaisia liiallisuuksia kuin mitä rouva van der Staff suorittaa. Minä en rukoile neljättä osaakaan siitä kuin hän. Hän rukoilee aina. Minulla ei ole aikaa siihen. Hyvä Jumala ei vaadi sitä. Meillä on työmme; minulla on sairashoito-opistoni, joka antaa meille paljon työtä. Tällä hetkellä melkein kaikki sisaret ovat ulkona työssä. Sitä paitsi on minulla palvelijatar-toimistoni. Me emme voi aina rukoilla.»
»Mutta äiti voi», sanoi Theo nauraen.
»Rouva van der Staff rukoilee liiaksi», sanoi kunnianarvoisa äiti.
»Hän on suuri intoilija…»
»Sitä hän on aina ollut kaikessa, mihin hän on ryhtynyt», sanoi Theo katsoen eteensä.
»Ja sellainen hän on yhä edelleenkin. Hän on intoilija uudessa uskossaan, meidän uskossamme. Mutta hänen ei pitäisi mennä liiallisuuksiin… eikä paastota turhan päiten… Vastikään me löysimme hänet tainnoksissa kappelista… Mutta meillä on pienet vehkeemme; kun ei ole välttämätöntä paastota, annamme me hänelle lihalientä vihannessopan asemesta tai vihannesten kastikkeena hänen huomaamattaan lainkaan… Tässä rouva tulee…»
Sisar avasi oven; ja rouva van der Staff, Thérèse täti, astui huoneeseen. Lot oli mielestään näkevinään isoäidin itsensä tulevan sisään, tosin nuorempana, mutta sittenkin vanhana. Puettuna yksinkertaiseen mustaan pukuun hän oli pitkä ja majesteetillinen ja hyvin solakka ja hänen liikkeensä olivat tavattoman sulavat. Isoäiti oli varmaankin ollut hänen näköisensä. Hänen tummien kreolilais-silmiensä katse oli unelmoiva, ja näytti siltä kuin hänen olisi ollut vaikea nähdä niitä peittävän harson läpi; mutta suu, niin vanha kuin se olikin, oli luonnollisessa hymyssä, innostuksen ilmeen karehtiessa sen pielissä. Hän salli Theon suudella itseään ja sanoi Lot'lle ja Ellylle ranskaksi:
»Hyvin ystävällistä, että tulitte minua tervehtimään. Olen hyvin kiitollinen… Vai tämä on Elly? Näin sinut vuosia sitten Hollannissa, isoisä Takman luona. Olit silloin pieni neljäntoista-vuotias tyttö. Kovin herttaista, että tulitte. Istukaa. En käy koskaan enää Hollannissa… mutta ajattelen usein… hyvin usein… sukulaisiani…»
Hänen silmiensä katse oli unelmoiva; innostus karehti hänen hymyilynsä ympärillä. Hän laski kätensä ristiin syliinsä; hänen sormensa olivat ohuet ja läpikuultavat, aivankuin isoäidin. Hänen äänensä muistutti isoäidin ääntä. Istuessaan siinä, mustassa puvussaan, luostarihuoneen kalpeassa ja kylmässä valossa, yhdennäköisyys oli kaamoittava: tämä tytär näytti olevan aivan yhtä äitinsä kanssa, näytti olevan äiti itse; ja tuntuipa siltä kuin menneet vuodet olisivat palanneet ihmeellisessä, aavemaisen kalpeassa, valkoisessa valossa.
»Ja miten he jaksavat kaikki Haagissa?» kysyi Thérèse täti.
Muutamia sanoja vaihdettiin perheen jäsenistä. Hetken kuluttua kunnianarvoisa äiti nousi tuoliltaan, jotta hän ei häiritsisi toisia, sanoi jäähyväiset ja kiitti käynnistä.
»Miten Harold eno jaksaa?… Entäs äiti, Charles? Ajattelen usein häntä. Rukoilen usein hänen puolestaan, Charles…»
Hänen äänensä, jo kauan sitten särkynyt, kuulosti pehmeämmältä kuin puhdas hollanninkieli, ja sen kreolilaissävy oli mehukas; tämä murtunut ääni teki liikuttavan vaikutuksen sekä Lot'hon että Ellyyn, jota vastoin Theo katseli kiusaantuneena eteensä: hänen mielensä oli masennuksissa ja painostanut äidin läsnäollessa.
»Miten ystävällistä, ettet ole unohtanut meitä», yritti Lot sanoa.
»Minä en unohda koskaan äitiäsi», sanoi Thérèse täti. »En tapaa enää häntä, ehkäpä en tapaa enää koskaan. Mutta pidän hänestä hyvin, hyvin paljon… ja rukoilen, rukoilen usein hänen puolestaan. Hän on sen tarpeessa. Me kaikki tarvitsemme sitä. Minä rukoilen kaikkien puolesta… koko perheemme puolesta. Kaikki he ovat sen kaipuussa. Ja minä rukoilen myös äitini, isoäidin puolesta. Ja Elly, rukoilen myös isoisän puolesta… Olen rukoillut jo vuosikausia; olen rukoillut kokonaista kolmekymmentä vuotta. Jumala kuulee varmasti rukoukseni…»
Oli vaikea sanoa mitään; ja Elly tarttui vain tädin käteen ja puristi sitä. Thérèse täti kohotti hiukan leuasta Ellyn kasvoja, katseli niitä tarkkaavaisesti ja katsoi sitten Lot'hon. Yhdennäköisyys hämmästytti häntä, mutta hän ei sanonut mitään.
Hän oli asiasta perillä. Thérèse täti tiesi sen. Hän ei käynyt enää koskaan Hollannissa eikä luullut koskaan enää näkevänsä sisartaan, jonka hän tiesi olevan Takman tyttären, ei koskaan Takmaa eikä äitiään. Mutta hän rukoili varsinkin näiden ihmisten puolesta, koska hän oli asiasta perillä. Hän, joka kerran oli ollut, samoinkuin hänen äitinsäkin, maailmannainen, intohimoinen nainen, jolla oli kreolittaren kiihkeästi rakastava ja vihaava sydän, oli kuullut äitinsä omasta suusta, hänen maatessaan kuumehoureissa, tuon asian, josta hän siitä saakka oli ollut perillä. Hän oli nähnyt äitinsä näkevän — vaikka hän ei ollutkaan itse sitä nähnyt — hän oli nähnyt äitinsä näkevän aaveen huoneen nurkassa. Hän oli kuullut äitinsä rukoilevan armoa päästäkseen eroon rangaistuksestaan. Hän ei ollut, niinkuin Harold Dercksz, nähnyt Sitä kuusikymmentä vuotta sitten, mutta hän oli ollut asiasta perillä kolmekymmentä vuotta. Ja tuo tieto oli antanut kovan iskun hänen hermostuneelle ja kiihoittuneelle mielelleen; ja hän, kreolitar, kiihkeän rakkauden ja vihan nainen, seikkailuja rakastava nainen, hän, joka oli rakastanut ja myöhemmin vihannut niitä, joita oli rakastanut, hän alkoi murehtia, hän vajosi intoiluun, joka virtasi, häneen kirkon taivaallisista ikkunoista; ja eräänä päivänä hän läksi Parisissa katolisen papin luo ja sanoi:
»Isä, minä tahdon rukoilla. Mieleni palaa teidän uskoonne. Tahdon kääntyä katolilaiseksi. Olen toivonut sitä jo kuukausia.»
Hän kääntyi katolilaiseksi ja nyt hän rukoili. Hän rukoili itsensä puolesta, mutta hän rukoili vieläkin enemmän äitinsä puolesta. Koko hänen kiihkeämielinen sielunsa suli rukouksessa tämän äidin puolesta, jota hän luultavasti ei koskaan enää saisi nähdä, mutta joka oli tuottanut hänelle kärsimystä ja jonka hän toivoi voivansa vapahtaa synnistä ja pelastaa liian hirveästä rangaistuksesta kuoleman jälkeen; tämän äidin puolesta, joka oli estänyt häntä, hänen isäänsä, puolustamasta itseään heittäytymällä hänen kaulaansa, kunnes toinen mies sai riistetyksi aseen hänen kädestään, kun hän tahtoi kostaa verenhimoisessa vimmassaan… Hän tiesi sen. Thérèse täti tiesi sen. Ja hän rukoili, hän rukoili alituisesti. Ei koskaan hän voinut liiaksi rukoilla taivaalta armoa.
»Äiti», sanoi Theo. »Kunnianarvoisa äiti kertoi, että menit tainnoksiin kappelissa. Ja ettet sinä syö.»
»Kyllä, kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti pehmeästi ja hitaasti.
»Älä ole huolissasi, Theo.»
Halveksuminen poikaansa kohtaan nostatti katkeran hymyn hänen vanhoille huulilleen; hänen äänensä, kääntyessään hänen puoleensa, muuttui kylmäksi ja kovaksi, ikäänkuin tuo alati rukoileva nainen äkkiä olisi poikansa edessä muuttunut entiseksi naiseksi, joka oli rakastanut ja sittemmin vihannut poikansa isää, isää, joka ei ollut hänen miehensä.
»Kyllä minä syön», sanoi Thérèse täti. »Todellakin, minä syön aivan liiaksi. Nuo hyvät sisaret! He unohtavat joskus paastopäivämme; ja antavat minulle lihaa. Minä annan sen silloin köyhilleni… Kertokaa minulle; lapset, kertokaa minulle lisää Haagista. Minulla on vielä hiukan aikaa. Sitten minun täytyy mennä kappeliin… Rukoilen yhdessä sisarien kanssa.»
Ja hän kyseli jokaista, veljiä ja sisaria ja heidän lapsiaan:
»Minä rukoilen heidän kaikkien puolesta», sanoi hän. »Minä rukoilen teidänkin puolestanne, lapset.»
Hän kävi levottomaksi ja kuulosteli ääntä käytävästä. Theo antoi merkin
Lot'lle ja he nousivat.
»En minä teitä unohda», vakuutti Thérèse täti heille. »Lähettäkää minulle valokuvanne, teettehän sen?»
He lupasivat.
»Missä on sinun sisaresi, Charles?»
»Nizzassa, täti.»
»Lähetä minulle hänen valokuvansa. Minä rukoilen hänenkin puolestaan.
Hyvästi, lapset, hyvästi, rakkaat lapset!»
Hän sanoi hyvästi Lot'lle ja Ellylle ja läksi pois kuin unessa kiinnittämättä huomiota Theoon. Tämä kohautti olkapäitään. Litanian sävel kuului kappelista, suuresta suojasta vierashuoneen vastapäätä.
He kohtasivat kunnianarvoisen äidin käytävässä; hän oli menossa kappeliin.
»Miltä tätinne tuntui teidän mielestänne?» kuiskasi hän. »Kovin liioitetulta, eikö totta: niin, kovin liioiteltu hän on. Katsokaahan!…»
Hän kehotti Ellyä, Lot'ta ja Theoa kurkistamaan kappelin ovesta sisään.
Sisaret, polvistuneina rukoustuoleihinsa, lauloivat rukouksiaan.
Lattialla, tuolien välissä, makasi Thérèse täti pitkin pituuttaan,
kasvot käsien peitossa.
»Katsokaa!» sanoi kunnianarvoisa äiti rypistäen kulmakarvojaan. »Emme edes me tee tuolla tavoin. Se on turhaa. Se ei ole edes sopivaa. Minun täytyy puhua siitä herra johtajalle, jotta hän huomauttaisi siitä rouva van der Staffille. Varmasti puhun hänelle. Näkemiin, rouvani, näkemiin, hyvät herrat…»
Hän kumarsi kuin maailmannainen hymyillen ja levollisen arvokkaasti.
Sisar saattoi heidät portille ja päästi heidät ulos…
»Hoh!» huokasi Theo. »Olen täyttänyt taaskin pojan velvollisuudet muutamiksi kuukausiksi.»
»Minä en voisi sitä tehdä», mutisi Lot. »Aivan yksinkertaisesti en voisi.»
Elly ei sanonut mitään. Hänen silmänsä olivat selkosen selällään ja hän tuijotti eteensä. Hän ymmärsi, että ihminen saattoi uhrautua toisen tähden ja pyhittää elämänsä kutsumukselleen; ja vaikka hän käsittikin sen toisin, kun hänestä itsestään oli kysymys, niin ymmärsi hän sen sittenkin.
»Ja nyt me lähdemme syömään hummeria!» huudahti Theo.
Ja huutaessaan ajuria näytti siltä, kuin hänen lihava ruumiinsa olisi saanut uutta eloa vain sen johdosta, että hän hengitti jälleen raitista, vapaata ilmaa.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Yöllisessä pikajunassa istui nuori nainen mietteihinsä vajonneena. Lot nukkui, vaippa yllään, vaunun nurkassa, mutta nuorikko ei saanut unesta kiinni, sillä syystuuli vinkui ulkona; ja niinpä hän istui hiljaa nurkassaan ajatuksiinsa vajonneena. Hän oli nyt luovuttanut elämänsä toiselle ja toivoi onnea. Hän toivoi, että hänellä olisi kutsumus ja tilaisuus uhrautumiseen. Se oli onnea; muunlaista ei ollut olemassa; ja Thérèse täti oli oikeassa, joskin hän, Elly, käsitti uhrautumisen, onnen ja kutsumuksen niin toisenlaiseksi. Hän tarvitsi enemmän kuin tunnetta, aatetta; hän tarvitsi ennen kaikkea toimintaa. Samoin kuin hän aina oli ollut toimintahaluinen, joskin se aluksi oli kohdistunut vain tennispeliin — ja myöhemmin kuvanveistoon ja lopulta tarpeeseen pukea oma surunsa sanoiksi ja luovuttaa se kustantajalle — niin hän nytkin tahtoi uhrautua työlle, ainakin yhteistyölle. Hän katsoi kaihoten Lot'hon ja tunsi, että hän rakasti häntä, joskin toisella tavalla kuin mitä hän ennen oli rakastanut. Hän rakasti Lot'ta vähemmän oman itsensä vuoksi kuin aikaisemmin ollessaan rakastunut, rakasti Lot'ta enemmän hänen itsensä vuoksi, voidakseen yllyttää häntä suuriin tekoihin. Se oli kaikki hyvin hämärää, mutta hänen tunteessaan oli kunnianhimoa, rakkaudesta johtuvaa kunnianhimoa, joka kohdistui Lot'hon. Mikä vahinko, että Lot hukkasi kykynsä pieniin kirjoitelmiin ja kevyihin artikkeleihin. Ne olivat, samoinkuin hänen keskustelutaitonsakin, huvittavia, vaan ei vakuuttavia; ja hän kykeni kirjoittamaan paljon paremminkin. Ehkäpä romaanin kirjoittaminenkaan ei ollut mitään suurta; kirjoittaminen saattoi ehkä kylläkin olla suurta, vaikkei romaanin kirjoittaminen. Mutta minkä sitten? Hän tuumi, keksimättä sitä kuitenkaan, mutta hän tiesi varmaan — tai luuli ainakin tietävänsä — että hän keksisi sen vielä ja saisi Lot'n kohoamaan… Niin, onnellisia he tulisivat olemaan ja olisivat yhä edelleen onnellisia… Italiassa, siellä hän pääsisi siitä selvyyteen. Se löytyi ehkä menneisyydestä, historiasta; entisajan muistot, nuo kauniit, jalot muistomerkit, jotka olivat kuolleet, mutta silti kauniit, ne hänelle sen paljastaisivat… Miksikä hänen mielensä oli siis niin apea? Vai oliko se vain sitä samaa alakuloisuutta, jota hän aina oli hämärästi tuntenut, ja joka oli sairautta, joka lamasi hänen toimintakykyään ja katkaisi hänen äänensä soinnun: alakuloisuutta, joka oli painanut leimansa häneen, orpoon, yksinäiseen lapseen, jonka nuoruus oli kulunut niin ilottomasti vanhan miehen suuressa talossa. Isoisä oli aina ollut ystävällinen ja isällisen hellä hänelle; mutta hän oli kovin vanha, ja Elly oli tuntenut hänen vanhuutensa painostavan itseään. Aina hänen ympärillään oli ollut vanhoja ihmisiä, niin pitkälle kuin hän saattoi muistaa taaksepäin; hän muisti isoäiti Dercksz'in ja tohtori Roelofsz'in: hän muisti heidät vanhoina aina varhaisimmasta lapsuudestaan saakka. Lot'kin — siltä Ellystä tuntui — joskin miehen elämä, joka matkusti ja liikkui paikasta toiseen, oli toinen kuin tytön, joka istui kotona — Lot'kin oli tuntenut häntä ympäröivän vanhuuden painostusta; ja siinä epäilemättä oli syy siihen, miksikä vanhenemisen pelko oli kehittynyt hänessä jonkunmoiseksi hermostuneeksi kauhuksi. Stefanie täti ja enot Haagissa olivat vanhoja, ja heidän ystävänsä ja tuttavansa olivat kuolleet, ja he kulkivat yksin ja vailla omia aikalaisiaan tässä kaupungissa, edestakaisin katuja pitkin, joiden varsilla heidän talonsa sijaitsivat… Se oli niin kovin haikeaa ja kurjaa; se teki mielen alakuloiseksi; tuo alakuloisuus oli turmellut Ellyn koko nuoruuden… Hän oli kadottanut kaikki tyttöystävänsä. Hän ei tavannut enää tennisklubin tyttöjä; akatemia-tovereitaan hän töin tuskin tervehti kiireisellä päännyokkäyksellä kulkiessaan heidän ohitseen kadulla. Onnettoman kihlauksensa jälkeen hän oli vetäytynyt enemmän erilleen muista, vain Lot'in seurassa hän oli alituisesti, käveli hänen kanssaan, keskusteli hänen kanssaan; Lot'kin oli yksinäinen Haagissa, vailla ystäviä: hänellä oli enemmän ystäviä Italiassa, niin hän väitti… Miten omituista, että ikuinen yksinäisyyden ja kuoleman tunne ympäröi heitä molempia! Ei ystäviä eikä tuttavia niinkuin muilla ihmisillä ja muilla perheillä. Varmaankin se johtui näiden kahden äärettömän vanhan ihmisen painostuksesta; hän ei keksinyt sille muuta selitystä, mutta hän tuumi että siinä piili jotain muutakin, jota hän ei tiennyt, mutta joka siitä huolimatta oli olemassa painostaen häntä ja pitäen muut ihmiset loitolla; jotain hämärää, nykyään jo häipynyttä, joka ympäröi tuota vanhaa miestä ja vanhaa naista ja kietoi kaikki muutkin — vanhan naisen lapset ja vanhan miehen lapsenlapsen — jonkunmoiseen hämärään, jota tosin ei voinut sanoin selittää, mutta joka tuntui niin selvästi, että ei tarvinnut muuta kuin ojentaa kätensä tarttuakseen siihen kiinni…
Tuo kaikki oli kovin epämääräistä ja hämärää, sitä oli aivan mahdoton selvästi ajatellakaan; se oli vain jokin jäätävä tunne, joka tuntui ilmassa, ei mitään muuta; mutta joskus se salpasi hänen hengityksensä, pilasi hänen nuoruudenilonsa, esti häntä nopeasti kulkemasta ja puhumasta ääneen: kun hän teki sitä, tapahtui se vain pakosta. Ja hän tiesi, että Lot'lla oli sama tunne: Elly oli käsittänyt sen parista, kolmesta hämärästä sanasta ja pikemmin vain näiden sanojen hengestä kuin itse sanoista; ja hän oli sen johdosta tuntenut suurta sielunsympatiiaa Lot'ta kohtaan. Lot oli omituinen mies, tuumi Elly katsellessaan häntä hänen nukkuessansa. Ulkomuodoltaan sekä ulkonaiselta olemukseltaan ja tavoiltaan hän oli vielä aivan nuori poika, suorastaan lapsi joskus, hän tuumi, ja lapsellisuutensa rinnalla hänen mielensä oli vapaa kaikista turhista kuvitteluista, mikä useinkin todisti älyllisyyttä, vaan ei silti tehnyt vakavaa vaikutusta; tämän ulkokuoren alla piili pehmeyttä, sangen suuri määrä itsekkäisyyttä, itseensä kohdistunutta hermostunutta aprikoimista, sekä jotain, mikä teki miltei luonteenlujuuden vaikutuksen hänen seurustellessaan äitinsä kanssa, sillä hän yksin saattoi tulla toimeen hänen kanssaan. Tämän luonteenlaadun ohella hänellä oli luonnonlahjoja, joihin hän ei itse pannut mitään arvoa, joskin työnteko oli hänelle välttämätöntä. Hänen luonteessaan ilmeni suuria ristiriitaisuuksia, vakavuutta ja lapsellisuutta, tunteellisuutta ja välinpitämättömyyttä, miehuutta ja heikkoutta suuremmassa määrässä kuin mitä Elly kenessäkään muussa miehessä oli nähnyt. Hän oli ylpeämpi vaaleasta tukastaan kuin kyvykkäisyydestään, joskin hän oli siitäkin ylpeä; ja jos joku kehui hänen kaulahuiviaan, tuotti se hänelle enemmän iloa kuin jos hänen kirjoituksiaan ylistettiin. Ja tätä lasta, tätä poikaa, tätä miestä Elly rakasti; hän myönsi, että se oli omituista, kun hän ajatteli sitä, mutta hän rakasti häntä ja oli onnellinen vain ollessaan hänen kanssaan.
Lot heräsi, kysyi, miksikä Elly ei nukkunut ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten. Väsyneenä junan ratinaan ja omiin ajatuksiinsa hän nukahti; ja Lot katseli harmaata sarastusta, joka levisi värittömien ja kylmien peltojen yli heidän sivuuttaessaan Lyons'in. Hän ikävöi merta, sinistä taivasta, kuumuutta, kaikkea, mikä oli nuorta ja eloisaa: etelä-Ranskaa, Rivieraa ja sitten Italiaa, yhdessä Ellyn kanssa. Hän oli antanut elämänsä toiselle ja toivoi onnea, onnea voidessaan jakaa ajatuksensa ja olemuksensa toisen kanssa, koska yksinäisyys synnyttää alakuloisuutta ja tuo useammin mieleen asteettaisen näivenemisemme…
»Elly on ihastuttava», tuumi Lot katsellessaan häntä siinä kun hän nukkui painautuneena hänen rintaansa vasten; ja hän voitti halunsa suudella häntä juuri kun hän oli vaipunut uneen. »Hän on ihastuttava ja hänellä on hieno taiteellinen aisti. Minun täytyy kehottaa häntä taas muovailemaan… tai kirjoittamaan jotakin: hänellä on kykyä kumpaiseenkin. Hänen kirjansa oli aika soma, vaikka se on kovin subjektiivinen ja liiaksi naisellinen. Siinä on paljon sellaista, mikä on hyvää elämässä, vaikka elämä ei ole muuta kuin ylimenoa, joka ei merkitse paljon tässä mädänneessä maailmassa. Toisenlaistakin elämää täytynee olla ja muunlaisia maailmoita. Aika on koittava, jolloin ei ole enää ruumiillista kärsimystä, korkeintaan vain henkistä tuskaa. Sitten kaikki ruumiillinen kärsimys on kadonnut… Ja sittenkin tämä mainen elämä on ihastuttava… jos hetkeksi vain unohdamme kaiken pahuuden. Lumouksen aika koittaa jokaiselle: minun aikani on nyt tullut. Jospa se vain pysyisi tällaisena; mutta sitä se ei tee. Kaikki muuttuu… Parasta olla sitä ajattelematta, vaan tehdä sen sijaan työtä: parasta tehdä työtä matkallakin ollessa. Se olisi Ellylle mieleen. Firenzessä Medicit; Roomassa koko paavivalta… En tiedä, kummanko niistä valitsisin: toinen on valittava. Mutta siinä on niin paljon, paljon… Tokkopa osaisin kirjoittaa sivistyshistorian?… Vihaan muistiinpanojen keräämistä: kaikkia noita pieniä paperipalasia… Jollen voi nähdä kaikkea edessäni, selvänä kuvana, niin ei siitä ole mihinkään. En osaa tehdä tutkimuksia: minun täytyy nähdä, tuntea, ihailla tai kammota. Jollen voi sitä, niin ei siitä ole mihinkään. Kirjoitelmien sepittäminen on minun vahvin puoleni. Sana on kuin perhonen: se on tavoiteltava kevyesti siivistään… ja annettava sen taas lentää… Vakavat historiaa ja taidetta käsittelevät kirjat ovat kuin lihavia kovakuoriaisia, jotka ryömivät pitkin tietä… Kas! Se ei ollut niinkään tyhmä ajatus. Voin käyttää sitä kerran jossakin kirjoituksessani: perhonen liiteli ilmassa… ja kömpelö kovakuoriainen…»
He lähestyivät Marseilles'ia; Nizzaan he saapuisivat kello kaksi iltapäivällä…
VIIDESTOISTA LUKU.
Lot oli tilannut makuuhuoneen Hôtel de Luxembourgissa ja kirjoittanut sisarelleen Ottilielle. Saapuessaan perille oli heidän huoneessaan vastassa punainen ruusukimppu. Oli lokakuu; ikkunat olivat avoinna; ja meri kimmelsi metallintummana auringon sinipunertavassa valossa ja väreili nousevan mistraltuulen äkäisistä puuskista.
He ottivat kylvyn, söivät aamiaista huoneessaan ja tunsivat hiukan väsymystä matkan jälkeen; ja ruusujen tuoksu, auringon kirkkaus, taivaan syvä sini ja meren yhä yltyvä valkea vaahto hurmasi heitä kumpaistakin. Tomaattisalaatti ja turkinpippuri loistivat punakeltaisina kananpaistin keskellä pöydällä; ja sampanja helmeili heidän laseissansa. Tuuli kiihtyi voimakkaiksi puuskiksi ja väkivaltaisin, kiivain hyväilyin se puhalsi pois kaiken usvan, jota näkyi vielä siellä täällä. Aurinko paahtoi ikäänkuin sen säteet olisivat virranneet kultaisesta räystäästä turkoosinsiniseltä taivaalta.
He istuivat rinnatusten, hurmaantuneina tähän kaikkeen, ja söivät ja joivat ääneti. Heidän ylitsensä levisi rauhan tunne, johon sekaantui jonkunmoista voimattomuutta, ikäänkuin he olisivat tahtoneet kokonaan antautua elämänvoimien valtaan, jotka olivat niin väkivaltaiset, niin kiihkeät ja niin loistavan kultaiset ja kiihottavan punaiset.
Ovelle kolkutettiin; ja naisen pää, suuren mustan hatun puitteissa, ilmestyi avonaiseen oveen:
»Saanko tulla sisään?»
»Ottilie!» huudahti Lot hypäten pystyyn. »Astu sisään, astu sisään!»
Hän tuli huoneeseen:
»Tervetuloa! Tervetuloa Nizzaan! En ole nähnyt sinua vuosikausiin, Lot! Elly, siskoseni, tervetuloa!… Niin, minä lähetin ruusut. Olen niin iloinen, että kirjoitit minulle… ja että tahdot tavata minua ja että vaimosi on niin…»
Hän kävi istumaan ja otti vastaan tarjotun sampanjalasin; Lot ja hänen sisarensa vaihtoivat sydämellisiä tervehdyksiä. Ottilie oli useita vuosia vanhempi kuin Lot; hän oli äidin vanhin lapsi ja muistutti sekä isäänsä, Pauws'ia että äitiä, sillä hän oli pitkä ja hänellä oli isänsä varma käytös, mutta äitinsä kasvot, hänen puhdas profiilinsa ja hieno hipiänsä, vaikkei hänen silmiään. Mutta hänen monivuotinen julkinen esiintymisensä oli antanut hänen liikkeilleen sulavan varmuuden, mikä on ominaista kyvykkäälle ja kauniille naiselle, joka on tottunut esiintymään ja ottamaan vastaan suosionosoituksia, jotain, mikä eroaa kerrassaan tavallisesta, jokapäiväisestä viehättäväisyydestä: nuo sopusuhtaiset, miltei veistokuvamaiset liikkeet, jotka aluksi olivat opitut, mutta aikaa voittaen muuttuvat toiseksi luonnoksi…
»Miten kaunis nainen!» tuumi Elly; ja tunsi itsensä niin vähäpätöiseksi, pieneksi ja mitättömäksi yksinkertaisessa viitassaan, jonka hän oli heittänyt hartioilleen kylvyn jälkeen.
Ottilie, joka oli neljänkymmenenyhden vuoden vanha, ei näyttänyt kuin kolmenkymmen-vuotiaalta, hän oli nuorekas kuin taiteilija, joka pitää ruumiinsa nuorena sellaisten taidekeinojen ja kauneuskonstien avulla, joita tavalliset naiset eivät tunne. Valkoinen verkapuku, joka edusti muodin viimeisiä oikkuja, antoi hänen vartalolleen kuvapatsaan kauneuden ja päästi näkyviin hänen käsivarsiensa ja rintansa luonnolliset ääriviivat uudenaikaisen puvun alta. Suuri musta hattu ympäröi mustalla kamelinkurjensulallaan hänen kuparinkiiltoista vaaleaa tukkaansa, joka oli kierretty raskaaseen nutturaan; leveä harmaa höyhenpuuhka ympäröi kevyenä pilvenä hänen hartioitaan; ja keskellä tätä värittömyyttä — valkeaa, mustaa ja harmaata — hän, voittamattomassa kauneudessaan, oli viehättävä sekä sivistyneenä naisena että taiteilijattarena.
»Tämä on sisareni, Elly!» sanoi Lot ylpeänä. »Mitä arvelet hänestä?»
»Olen nähnyt sinut ennen Haagissa, Elly», sanoi Ottilie.
»Sitä en muista, Ottilie.»
»Ei, olit silloin pieni kahdeksan- tai ehkä yhdeksän-vuotias tyttö; ja sinulla oli suuri leikkikamari isoisä Takman luona ja ihastuttava nukkekaappi.»
»Aivan niin.»
»En ole sen jälkeen käynyt Haagissa.»
»Olit Lüttichin konservatoriossa?»
»Niin.»
»Milloin olet viimeksi laulanut?» kysyi Lot.
»Parisissa, siitä ei ole pitkä aika.»
»Me emme kuule sinusta koskaan mitään. Et laula koskaan Hollannissa.»
»En, minä en tule koskaan Hollantiin.»
»Miksikä et, Ottilie?» kysyi Elly.
»Minua on siellä aina painostanut.»
»Itse maako vai ihmiset?»
»Kaikki: maa, kansa, kodit… sukulaiset… meidän piirimme…»
»Sen kyllä ymmärrän», sanoi Lot.
»En voinut siellä hengittää», sanoi Ottilie. »Ei silti, että tahtoisin moittia maata tai kansaa tai perhettämme. Kaikella sillä on hyvät puolensa. Mutta samoinkuin harmaa taivas esti minua vapaasti hengittämästä, samoin kodit estivät minua kehittämästä oikein ääntäni; ja siellä oli jotakin, en tiedä oikein mitä, mikä tuntui minusta niin kaamealta.»
»Jotain, joka tuntui sinusta kaamealta?» sanoi Elly.
»Niin, ilmapiiri. Kotona en voinut tulla toimeen äidin kanssa, yhtä vähän kuin isä ja äiti tulivat toimeen keskenäänkään. Äidin mahdoton pikkulapsen, luonne kiivastumispuuskineen sai minut aina hurjistumaan. Lot on luonteeltaan mukautuvaisempi kuin minä!…»
»Sinun olisi pitänyt olla poika ja minun tyttö», sanoi Lot melkein katkerasti.
»Mutta minä olen hyvinkin suuressa määrässä nainen», sanoi Ottilie.
Hänen katseensa tuli pehmeäksi ja ohueksi ja hymyily onnekkaaksi.
»Sen kyllä uskon», vastasi Lot.
»Ei», jatkoi Ottilie, »minun oli mahdoton tulla toimeen äidin kanssa; sitä paitsi minun piti päästä vapaaksi. Tahdoin elää. Tunsin mikä voima äänessäni oli. Työskentelin kiivaasti ja vakavasti vuosikausia. Ja minulla oli menestystä. Koko elämäni uhrasin laululle…»
»Miksikä sinä laulat vain konserteissa, Ottilie? Etkö pidä oopperasta?
Sinä laulat Wagneria, sen minä tiedän.»
»Kyllä, vaan en voi eläytyä osaani muuta kuin lyhyeksi hetkeksi, ainoastaan lyhyen kohtauksen ajaksi, en kokonaiseksi illaksi.»
»Niin, sen minä ymmärrän», sanoi Lot.
»Niin», sanoi Elly nopealla käsityskyvyllään, »sinä olet siinä suhteessa Lot'n sisar. Hänkään ei voi tehdä työtä sen kauemmin kuin mitä lyhyen artikkelin tai kirjoitelman kirjoittaminen kestää.»
»Sukuheikkous, Ottilie», sanoi Lot. »Perittyä.»
Ottilie tuumi hymyn karehtiessa hänen huulillaan: Mona Lisan hymy, ajatteli Elly.
»Se on mahdollista», sanoi Ottilie. »Sinun pikku Ellysi teki terävän huomion.»
»Niin», sanoi Lot ylpeänä. »Hänellä on tarkka huomiokyky. Ei kukaan meistä kolmesta ole luonteeltaan mikään tavallinen ihminen.»
»Oi», mutisi Ottilie. »Hollanti… nuo kodit.. nuo ihmiset!… Äiti ja 'herra' Trevelley kotona: se oli hirveää. Toinen kohtaus toisensa jälkeen. Trevelley moitti äitiä isän vuoksi, äiti moitti Trevelleyä tuhannen uskottomuuden tähden! Äiti oli ruumiillistunut mustasukkaisuus. Hänellä oli tapana pitää hattuaan ja päällystakkiaan eteisessä. Jos 'herra' Trevelley läksi ulos, kysyi äiti: 'Hugh, minne sinä lähdet?' 'Se ei kuulu sinuun', vastasi Trevelley. 'Minä tulen mukaan', sanoi äiti pannen hatun viistoon päähänsä ja heittäen päällystakin hartioilleen; ja ulos hän läksi hänen kanssaan. Trevelley kirosi ja noitui; seurasi suuri kohtaus; mutta äiti läksi hänen kanssaan: Trevelley astuen kadulla kaksi kyynärää äidin edellä, äiti seuraten jäljissä hulluna raivosta Äiti oli hyvin, hyvin kaunis siihen aikaan, pieni nukke jolla oli vaaleatukkaisen madonnan kasvot, mutta oli huonosti puettu… Lot oli aina tyyni, rauhallisin, väsynein silmin: miten hyvin muistan tuon kaiken! Hän ei suuttunut koskaan, aina hän oli kohtelias 'herra' Trevelleylle…»
»Minä olen tullut toimeen kaikkien isieni kanssa.»
»Kun äiti ja Trevelley olivat saaneet kyllikseen toisistaan ja äiti rakastui Steyniin, läksin minä pois. Aluksi menin isän luo ja sitten konservatorioon. Enkä sen jälkeen ole käynyt Hollannissa… Voi noita koteja!… Teidän kotianne, Elly — isoisä Takman kotia. — Adèle täti piti hyvässä kunnossa, mutta minusta tuntui, ikäänkuin joka oven takana joku olisi odottanut… Entäs isoäidin koti ja isoäidin olemus, sellaisena kuin hän istui ikkunan ääressä tuijottaen eteensä… odottaen, hän myöskin. Mitä hän odotti? Sitä en tiedä. Mutta se painosti minua niin hirveästi. Minä kaipasin ilmaa, sinistä taivasta, vapautta; minun täytyi saada hengittää.»