»Joskus olen tuntenut aivan samaa», sanoi Lot puoleksi itsekseen.

Elly ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli lapsuuttaan, jonka hän oli viettänyt vanhan miehen seurassa, ja nukkekaappiaan, jota hän hoiti niin vakavissaan, ikäänkuin se olisi ollut pieni maailma.

»Niin, Lot», sanoi Ottilie, »sinäkin tunsit samaa: sinä läksit Italiaan hengittämään, elämään, elämään… Meidän perheemme jäsenet, he ovat eläneet. Äiti eli yhä, mutta hänen oma menneisyytensä oli tarrautunut kiinni häneen… En tiedä, Elly; en luule olevani kovin herkkätuntoinen; ja kuitenkin… ja kuitenkin minä tunsin sen: menneisyys painosti minua. En voinut sitä kestää. Minä ikävöin omaa elämääni.»

»Se on totta», sanoi Lot, »sinä vapauduit kaikesta. Suuremmassa määrässä kuin minä. En voinut koskaan jättää äitiä kokonaan. Olen kiintynyt häneen. En tiedä miksi; hän ei ole ollut paljonkaan äiti minulle. Sittenkin olen kiintynyt häneen, olen usein suruissani hänen tähtensä. Hän on lapsi, hemmoteltu lapsi. Nuoruudessaan hän sai niin ylenmäärin ihailua osakseen. Miehet olivat hulluina häneen. Nyt hän on vanha ja mitä hänelle on jäänyt? Ei mitään, ei ketään. Steyn ja hän elävät kuin kissa ja koira yhdessä. Minun on sääli Steyniä, mutta minä ymmärrän myös äitiä. On hirveää tulla vanhaksi, varsinkin sellaisen naisen kuin hän oli, naisen — voimmehan puhua suoraan — joka eli intohimoillensa. Äidin elämässä ei ole koskaan ollut mitään muuta kuin rakkautta. Hän on alkuperäinen nainen; hän tarvitsee rakkautta ja hyväilyjä niin paljon, ettei hän ole kyennyt ottamaan huomioon sovinnaisia tapoja. Hän kunnioitti niitä ainoastaan määrättyyn asteeseen saakka. Kun hän rakastui, kaikki muu heitettiin syrjään.»

»Mutta miksi hän meni naimisiin? Minä en mennyt naimisiin! Ja minäkin olen rakastanut.»

»Ottilie, äiti eli toisellaisena aikana. Ihmisten oli silloin tapana mennä naimisiin. He menevät vieläkin naimisiin, enimmäkseen. Elly ja minä menimme naimisiin.»

»Minulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavaa, jos tiedätte löytäneenne toisenne koko elämän ajaksi. Oliko äiti selvillä siitä yhdenkään miehensä suhteen? Hän oli hullaantunut kaikkiin kolmeen.»

»Nyt hän vihaa joka ainoaa.»

»Siksipä hänen ei olisi pitänyt mennä naimisiin.»

»Mutta hän eli toisena aikana. Ja, niinkuin minä sanoin, Ottilie, ihmiset menevät yhä vieläkin naimisiin.»

»Sinä moitit, etten minä ole sitä tehnyt.»

»En minä moiti. Minun tapani ei ole moittia sitä, mitä ihmiset arvelevat parhaaksi itselleen.»

»Puhukaamme suoraan ja peittelemättä. Sinä sanot äitiä naiseksi, joka elää intohimollensa. Ehkäpä sanot minusta samaa.»

»Minä en tiedä paljonkaan sinun elämästäsi.»

»Olen elänyt miesten kanssa. Jos minulla olisi äidin periaatteet tai hänen vaistomainen sovinnaisuutensa, niin olisin mennyt heidän kanssaan naimisiin. Minä rakastin ja olin rakastettu. Kahdesti olisin voinut mennä naimisiin, niinkuin äiti teki; vaan en tehnyt sitä.»

»Se mitä olit nähnyt, oli vienyt sinun rohkeutesi.»

»Aivan niin; enkä koskaan ollut varma, en koskaan. Ehkäpä nyt, Lot ehkäpä nyt olen ensi kertaa aivan varma.»

»Oletko varma, Ottilie?» sanoi Elly.

Hän tarttui Ottilien käteen. Hänen mielestään Ottilie oli kovin kaunis, ihmeen kaunis ja luonnollinen ja hän oli kovin ihastunut häneen.

»Ehkäpä nyt, Elly, olen aivan varma siitä, etten koskaan rakasta ketään muuta niinkuin rakastan Aldoa… Hän rakastaa minua…»

»Ja te menette naimisiin?» kysyi Lot.

»Ei, me emme mene naimisiin.»

»Miksikä ette?…»

»Onko hän varma?»

»Mutta sinähän sanot, että hän rakastaa sinua.»

»Niin, mutta onko hän varma? Ei, sitä hän ei ole. Me olemme onnelliset yhdessä, hyvin onnelliset. Hän tahtoisi naida minut. Mutta onko hän aivan varma? Ei, sitä hän ei ole? Hän ei ole varma: minä tiedän varmaan, ettei hän ole varma… Miksikä me sitoisimme itsemme laillisilla siteillä? Jos saan lapsen hänen kanssaan, niin olen hyvin onnellinen ja minusta tulee hyvä äiti lapselleni. Mutta miksikä laillisia siteitä?… Aldo ei ole varma, miten onnellinen hän liekään. Hän on kahta vuotta minua vanhempi. Kuka tietää, mikä odottaa häntä huomenna, mikä tunne, mikä intohimo, mikä rakkaus?… Minä itse tiedän, mitä olen löytänyt, mutta tiedän myös, mitä hän ei tiedä… Jos hän jättää minut huomenna, on hän vapaa. Sitten hän voi löytää uuden onnen, ehkäpä kestävän… Mitä me ihmisparat tiedämme?… Me etsimme ja etsimme kunnes vihdoin pääsemme varmuuteen. Minä olen sen löytänyt. Vaan hän ei… Ei, Lot, me emme mene naimisiin. Minä tahdon, että Aldo on vapaa ja voi tehdä mitä hän haluaa. En ole enää nuori ja tahdon, että hän on vapaa. Meidän rakkautemme, meidän ruumiimme, meidän sielumme ovat vapaat, täysin vapaat onnessamme. Ja jos huomenna olen vanha, vanha nainen, jolla ei ole enää ääntä…»

»Silloin saat maksaa sakkoja, Ottilie», sanoi Lot. »Minun ei tarvitse maksaa sakkoja, Lot, sillä olen ollut onnellinen. Silloin minulla on ollut osani. En vaadi iankaikkisuutta täällä maan päällä. Olen tyytyväinen ja tulen vanhaksi, kaikessa rauhassa vanhaksi.»

»Voi, Ottilie, ja minä… minä kärsin vanhenemisesta vanhenemisesta.»

»Lot, se on sairautta. Sinä olet nyt onnellinen, sinulla on Elly, elämä on kaunista, siinä on paistetta, siinä on onnea. Ota se kaikki vastaan ja iloitse siitä ja ole onnellinen äläkä ajattele tulevaisuutta.»

»Etkö sinä koskaan ajattele vanhuutta ja sen mukana seuraavia kauhuja?

»Minä ajattelen kylläkin vanhuutta, vaan en näe mitään kauhistuttavaa siinä.»

»Jos Aldo hylkäisi sinut huomenna, olisit sinä yksin… ja tulisit vanhaksi.»

»Jos Aldo hylkäisi minut huomenna oman onnensa vuoksi, niin tekisi hän siinä minun mielestäni oikein, ja minä tulisin vanhaksi, vaan en jäisi yksin, sillä minulla olisi kaikki muistoni hänen rakkaudestaan ja meidän onnestamme jäljellä, mikä on nyt oleellista ja niin totta, ettei sen jälkeen voi mitään muuta olla olemassakaan.»

Ottilie nousi.

»Lähdetkö sinä?»

»Minun täytyy. Tulkaa huomenna meille aamiaiselle. Tuletko, Elly?»

»Kiitos, Ottilie.»

Ottilie katsoi ulos ikkunasta. Aurinko loisti mailleen mennessään sinertävien ja ruusuisten pilvien takaa, ja tuuli oli asettunut: meri vain hiljalleen tuuditti laineita tummansinisellä povellaan aivan kuin jättiläisrakastaja, joka lepää kiihkeän syleilyn jälkeen.

»Miten kauniita nuo pilvet ovat!» sanoi Elly. »Tuuli on tyyntynyt.»

»Se tyyntyy aina tähän aikaan», sanoi Ottilie. »Katsohan, Lot, tuolla hän on!»

»Kuka?»

»Aldo. Hän odottaa minua.»

He näkivät miehen istuvan Promenade des Anglais'n varrella — siellä ei ollut paljon väkeä — ja katselevan merta.

»Näen vain hänen selkänsä», sanoi Lot.

»Huomenna saat nähdä hänet. Olen hyvilläni, että tulette.»

Hänen äänensä kuulosti kiitolliselta, ikäänkuin hän olisi ollut liikutettu. Hän suuteli kumpaistakin ja läksi.

»Hyvä Jumala, miten kaunis nainen!» sanoi Lot. »Hän on kaikkea muuta kuin nuori, mutta vuodet eivät merkitse mitään naiselle, joka on tottunut julkisesti esiintymään ja on niin kaunis kuin hän…»

Elly oli astunut ulos parvekkeelle:

»Oi, Lot, miten ihana auringonlasku!… Aivankuin satukuva taivaalla. Tuollaiseksi kuvittelen ilmaa Tuhannen ja yhden yön tarinoissa. Katsohan, aivankuin jättiläis-phoiniks-linnun pyrstö katoaisi tulessa leimuavien vuorien taakse… Ottilie kulkee tuolla alhaalla; hän vilkuttaa nenäliinallaan.»

»Ja tuolla on Aldo, hänen rinnallaan, kumartaen kaunis poika, tuo hänen italialainen upseerinsa. Kuinka kaunis pari!… Katsohan, Elly, kun he astuvat rinnakkain: kuinka kaunis pari! Minä kadehdin tuota miestä. Tahtoisin olla yhtä pitkä kuin hän, yhtä hartiakas ja kaunis vartaloltani.»

»Mutta etkö ole tyytyväinen siihen, että rakastan sinua sellaisena kuin olet?»

»Olen täysin tyytyväinen. Olen enemmänkin kuin tyytyväinen, Elly… uskon, että olen olen saavuttanut onneni…»

»Ja se kestää enemmän kuin vain hetken.»

»Oletko varma siitä?»

»Olen, tunnen sen sielussani… Aivankuin Ottiliekin sen tuntee. Entäs sinä?»

Lot katsoi Ellyyn vakavasti, vaan ei sanonut hänelle, että Elly oli paljon nuorempi kuin Ottilie, liian nuori tietääkseen vielä niin paljon. Ja hän vastasi vain:

»Minäkin uskon olevani varma. Mutta meidän ei pidä tehdä väkivaltaa tulevaisuudelle… Oi, mikä ihana ilta! Katsohan noita vuoria, jotka hohtavat sinipunaisina… Satukuva vaihtuu joka hetki. Meri tuudittaa tuulta helmassaan ja phoiniks-lintu palaa tuhaksi. Ollaan täällä ja katsotaan. Tuossa ovat ensimäiset tähdet. Meri näyttää aivan tyyntyvän ja tuuli nukahtavan sen sinisellä povella. Voit kuulla vielä sen hengityksen, mutta se nukkuu jo… Tämä on elämän ja lemmen maa. Olemme saapuneet tänne liian varhain, huvikausi ei ole vielä alkanut; mutta mitä me välitämme hienosta maailmasta?… Tämä on suurenmoista, Elly, tämä väkevä elämä ja rakkaus, nuo voimakkaat värit, jotka haihtuvat niin purppuraisina yön pimeyteen. Tuon voimakkaan tuulen kylmä henkäys, joka nyt on uupunut uneen: miten toisenlainen se on kuin meidän pohjolamme tuuli, joka vinkuu niin synkästi! Tämä mieletön, iloinen tuuli täällä, joka uinuu nyt kuin jättiläinen rakastettunsa, meren sinisessä helmassa! Tämä on vapautta, elämää, rakkautta ja loistoa, prameutta ja iloa. Oi, en moiti maatani; mutta tunnen taaskin kerran, kaikkien näiden kuukausien jälkeen, että voin hengittää vapaasti ja että elämässä on hehkua… ja nuoruutta, nuoruutta, nuoruutta! Se nousee ensiksi päähän, mutta alan jo tottua tähän hurmioon…»

He jäivät parvekkeelle. Kun tuuli heräsi meren helmasta ja nousi jälleen iloisesti hypähdellen, pyyhkäisten ensin viimeiset purppurapilvet tähtien tieltä, palasivat he sisään käsivarret kiedottuina toistensa ympärille.

Riemusta väräjävän meren yli hyökkäsi ankara mistraltuuli.

KUUDESTOISTA LUKU.

Talosta johti puutarhaan pieni penger ja pari kolme porrasta.

»Te olette liian varhain täällä nähdäksenne puutarhani talvisessa loistossaan», sanoi Ottilie. »Olette aivan liian varhain täällä. Luonto nukkuu koko kesän polttavan auringon alla.»

»Se on pitkä, pitkä lemmenuni», sanoi Lot käsivarsi sisarensa uumilla.

»Niin, pitkä lemmenuni», toisti Ottilie. »Syksyn alussa on kovia sateita. Vielä nytkin voi sade aivan äkkiä yllättää meidät. Kun sade-aika on ohitse, alkaa luonto vihannoida talven varalta. Se on niin ihana täällä. Kun kaikkialla muualla pohjoisessa ei näy ainoatakaan lehteä eikä kukkaa, kynnetään maa täällä, heinänsiemenet kylvetään ja mimosat ja neilikat alkavat kukkia ja orvokit puhkeavat. Te olette tulleet liian varhain, mutta saatte kuitenkin nähdä tämän muutoksen ensimäisen asteen. Katsokaahan viimeisiä kesäruusujani, jotka kukkivat noin järjettömän sekavasti. Entäs heliotroopit, mitä arvelette? Niin, tämä tässä on vielä suurenmoinen. Katsokaa päärynöitäni: oletteko koskaan nähneet näin suuria? Montako niitä on? Kolme, neljä, viisi… kuusi. Ottakaa vaan, ne ovat aivan kypsät: jos ne putoavat maahan, syövät muurahaiset ne heti paikalla… Aldo! Aldo! Tule hetkeksi tänne… Otappa muutamia päärynöitä! Minä en ylety niihin, eikä Lot myöskään… Elly, oletko nähnyt viinirypäleitäni? Katsohan viiniristikkoani. Se kelpaisi vaikka pergolaksi, eikö totta? Otahan tämä rypäle ja maista niitä; ne ovat ihania… Syödään päärynät aamiaisella. Ne ovat kuin makeaa, hyvänhajuista lunta… Tässä on viikunoita teille: tämä puu on vanha, mutta se saa yhä seisoa paikallaan hedelmällisyyden symbolina. Poimikaa niitä niin paljon kuin haluatte… Täällä on persikoita… Miten aurinko paahtaa yhä vieläkin! Ja kaikki höyryää: minä rakastan tätä luonnollista tuoksua. Nuo rypäleet voivat joskus tehdä minut aivan mielettömäksi…»

Hän pujotti valkean pukunsa hihasta valkean käsivartensa tummansinisten rypäleitten keskelle ja poimi poimimistaan. Se oli hekumoimista, oikeaa rypäle-orgiaa. Aldo poimi parhaat Ellylle. Käyden jo viidennelläkymmenennellä, voimakkaassa tyyneydessään, hän oli lämpimän tunteen, etelämaisen tunteen mies, levollinen, hymyilevä ja samalla kuitenkin intohimoinen luonne. Kun hän ojensi sulavasti vartaloaan väljässä, harmaassa flanellipuvussaan ja tavoitteli korkealla olevia rypäleitä, niin hänen kauniin vartalonsa sopusuhtaiset viivat näyttäytyivät jäntevinä ja taipuisina; ja hänessä yhdistyi kaksi vastakkaista piirrettä, hän teki klassillisen veistokuvan vaikutuksen nykyaikuisessa vaateparressaan. Kirkas hymy hänen säännöllisillä, luisevilla kasvoillaan muistutti niinikään kuvapatsaita, joita Lot oli nähnyt Italiassa: Vaticanin Hermestä — ei, Aldo ei ollut yhtä älykäs kuin tämä — Capitolin Antinousta, joskin hän oli sitä miehekkäämpi; Braccio Nuovon Painijoita, joskin hän oli vanhempi ja rakenteeltaan voimakkaampi… Aldo vastasi hymyillen Ottilien hymyyn ja siinä kuvastui varman onnen levollisuutta, täydellisen inhimillisen autuuden hetkellistä tuntua. Tuo hetki oli nyt olemassa, vaikkapa se olisi ollut ohimeneväkin. Tuo varma onni oli olemassa samoin kuin tuo viinirypäle…

Lot tunsi että hänelläkin oli nyt innoituksen hetkensä, tunsi, että hän oli onnellinen Ellyn rinnalla, mutta sittenkin hän jollakin tavalla kadehti tuon kauniin parin ruumiillista onnea: siinä oli jotain niin alkuperäistä, miltei klassillista keskellä tätä eteläistä syysluontoa, kypsyneiden hedelmien runsautta; ja hän tiesi varmuudella, ettei hän koskaan voisi ruumiillisesti saavuttaa sellaista onnea, siksi että hän tunsi sielussaan pohjolan kylmyyttä, miten kiihkeästi hän yrittikin paeta tätä pohjolaa; siksi että hän tunsi lähestyvän vanhuuden pelkoa; siksi että hänen rakkautensa Ellyyn oli niin suuressa määrin sielujen ja luonteitten sympatiaa; siksi että hänen luonteensa oli vailla voimakasta aistillisuutta. Sen johdosta hän nyt tunsi, että häneltä puuttui jotakin; ja tämä herätti henkiin hänen kateutensa, kaiken sen kateuden, jonka hän oli perinyt äidiltään… Nuo kaksi, Aldo ja Ottilie, eivät tunteneet mitään sairaaloista alakuloisuutta, ei luonnotonta pelkoa; ja sittenkin heidän onnensa, niin suuri kuin se olikin, kantoi syksyn leimaa, samoinkuin luonto heidän ympärillään. Platanien kiiltävän-kupariset lehdet leijailivat viiniköynnösristikon yläpuolella iloisesti raatelevan tuulen kovan kouran sirottamina. Epäjärjestykseen joutuneet ruusupensaat värisivät; raskaat päärynät putosivat maahan. Oli syksy; eikä Aldo yhtä vähän kuin Ottiliekaan ollut nuori, todellakin nuori. Ja sittenkin he olivat löytäneet onnensa; ja kuka saattoi sanoa, mitä he olivat löytäneet aikaisemmin, kukin omalla polullaan! Oi, tätä vapaata onnea, tätä hetkeä!… Oi, miten Lot kadehti heitä!… Oi, miten hän toivoi olevansa Aldon kaltainen, niin pitkä, niin voimakas, niin kaunis kuin klassillinen kuvapatsas, niin luonnollinen, klassillinen sielultaan… Tuntea veren kuumana kuohuvan suonissansa!… Oi, tuota pohjolaa, joka jäädytti hänet; ja esti häntä tarttumasta kiinni hetkeen voimakkaalla kädellä; voi tuota pelkoa, tulevaisuudenpelkoa: tuota vanhenemisen kauhua, vaikka hän olikin vielä nuori! … Hän katseli vaimoaan; ja äkkiä hänen sielunsa rauhoittui. Hän rakasti häntä. Hiljainen, sisäinen alakuloisuus, pelko: se oli hänen osansa; sille ei voinut mitään; siihen oli alistuttava. Mieletön hurmio saattoi vallata hänet hetkeksi: vaan se ei ollut hänen onnensa oikea ilmakehä. Se nousisi hänelle päähän: hänen verensä ei ollut kylliksi kuuma sellaiseen. Hän rakasti niin kiihkeästi kuin se oli hänelle mahdollista; hän oli onnellinen niin suuresti kuin hän saattoi. Sitä se sittenkin oli: hän oli löytänyt mitä hän kaipasi, hän tahtoi olla kiitollinen. Hellyydentunne Ellyä kohtaan täytti kokonaan hänen mielensä: hän tunsi, että hänen sielunsa oli Ellyn kaksoissielu. Liiallisuus ei ollut häntä varten; ja menneiden tapahtumien paino oli aina raskauttanut häntä ja aina estänyt häntä tarttumasta kaksin käsin elämään kiinni…

Hän heitti maahan viinirypäleen varren ja seurasi Aldon mukana, joka pyysi häntä sisään. Italialainen tarttui ystävällisesti hänen kainaloonsa:

»Ottilie aikoo laulaa», sanoi hän. »Teidän vaimonne pyysi.» Hänen ranskankielensä liian etelämaisine korostuksineen kuulosti aistillisen pehmeältä. Ottilie lauloi jo vierashuoneessa säestäen itse itseään. Hänen mehevä äänensä, joka oli kehitetty suuria konserttisaleja varten, paisui puhtaaksi sävelvirraksi, saattaen ilman puutarhassakin väräjämään syvästä onnesta. Hän lauloi italialaisen laulun, jonka säveltäjää Lot ei tuntenut; ja niinpä hänestä tuntui ikäänkuin Ottilie olisi improvisoinut laulun sinä hetkenä. Alku oli vieno, mutta se muuttui vähitellen nauruksi ja lopulta suli olemattomiin kuin merenneito faunin syliin.

»Toisella kertaa laulan ehkä jotakin vakavaa», sanoi Ottilie. »Tämä on vain huuto: elämän huuto, ei mitään muuta…»

He kävivät aamiaispöytään. Aurinko, joka oli paahtanut heitä, tuuli, joka karhein suudelmin oli hivellyt heitä, oli antanut heille ruokahalua; ja kala safraninkeltaisessa kastikkeessaan kiihotti heidän makuaistiaan. Tarjoilupöydällä, suurissa yksinkertaisissa koreissa, oli hedelmiä edustaen syksyn runsautta ja rikkautta sisälläkin.

»Lot», sanoi Elly äkkiä. »En tiedä, mistä se johtuu, mutta minulla on äkkiä niin voimakas etelän tuntu.»

»Me raukat pohjolan lapset!» sanoi Lot. »Ottilie ja Aldo: he tuntevat olevansa etelässä.»

»Mutta minäkin tunnen!» sanoi Elly.

»Nizza on uusikkokausi sinulle, Elly, ennen pääsyäsi Italiaan!» sanoi
Ottilie. »Onko sinulla todellakin täällä etelän tuntu? Ilmassako?»

»Niin ilmassa… ja itsessäni, itsessäni…»

»Niin, meissä on troopillista verta», sanoi Ottilie. »Miksikä emme tuntisi heti etelää itsessämme? Aldo ei voinut koskaan käsittää pohjolaa: hän oli kanssani Tukholmassa, kun esiinnyin siellä.»

»Ettekö tuntenut pohjolaa ilmassa?» kysyi Lot. »Sicuro!» [Tietysti!] sanoi Aldo. »Minusta se oli kylmä ja kalpea, mutta olihan myöskin talvi. Muuta en siellä tuntenut. Te pohjoismaalaiset olette tunteiltanne herkemmät. Meidän tunteemme ovat ehkä… voimakkaammat ja täysinäisemmät. Meillä on punaisempi veri. Teillä on kyky tuntea eri vivahteita. Se puuttuu meiltä. Minun tunteeni on aina kokonainen. Nykyään Ottiliekin tuntee samalla tavalla. Mutta hän ei ole aina ollut sellainen.»

»Aldo on tehnyt minusta etelämaalaisen!» sanoi Ottilie. »Hän pyyhkii pois kaikki vivahdukset minusta!»

Ulkona mistraltuuli nousi ja pyöritteli keltaisia plataaninlehtiä.

»Tuo on syksyä», sanoi Ottilie.

»Talven tuloa», sanoi Lot.

»Mutta talvi merkitsee täällä taas elämää, uudistusta. Elämä uudistuu joka päivä. Jokainen päivä tuo tullessaan uutta eloa.»

»Ei siis mitään kuolemaa, vaan ikuinen ylösnousemus?» kysyi Lot.

»Ei kuolemaa, ikuinen ylösnousemus!»

Ottilien ääni kuulosti uhmailevalta. Oi, kumpa voisi sulkea syliinsä hetken… koko miehuudenvoimallaan! Se ei ollut häntä varten, tuumi Lot. Toista oli hiljainen onni. Kunpa se pysyisi vain sellaisenaan! Kunpa hän ei vain jäisi yksin, vanhana ja hyljättynä, nyt kun hän oli saanut kokea hiljaista onnea!… Hän katsoi vaimoonsa. Topaasin värinen viini sytytti tulen hänen silmiinsä ja punasi hänen poskensa; hän laski leikkiä Aldon ja Ottilien kanssa, oli iloisempi kuin millaisena Lot koskaan oli nähnyt hänet; hän oli miltei kaunis ja alkoi rohkeasti puhua italiaa Aldolle, kokonaisia lauseita, joita tämä oikaisi hiljaisesti nauraen.

»Kukapa tietää», tuumi Lot, »mitä tunteita hänessä vielä voi herätä? Hän on kolmenkolmatta. Hän rakastaa minua; ja ennenkuin hän rakasti minua, oli hänellä ollut lemmensuru. Kuka voi sanoa, mitä vuodet tuovat mukanaan? Oi, mutta tämä on taivaallinen hetki, nämät päivät kehittyvät ehkä kaikkein autuaimmaksi hetkeksi elämässäni! En tahdo koskaan unohtaa niitä… Olen onnellinen niin suuressa määrässä kuin voin olla onnellinen. Ja Ellyn pitää olla onnellinen myöskin… Hän hengittää taaskin… Tuntuu siltä kuin hän olisi vapautunut painostuksesta ja hengittäisi jälleen… Hän eli liian kauan vanhan miehen luona. Menneisyys painostaa tuota taloa. Isoäidinkin luona on painostavaa. Ja meilläkin kotona on painostavaa, äidin vuoksi… Elämä ei uudistu siellä. Se kuolee, se kulkee meidän ohitsemme; ja siitä johtuva alakuloisuus painostaa meitä nuoriakin… Oi, Elly ei voi tuntea itseään täysin onnelliseksi ennenkuin Italiassa!… Tämä on vain hurmausta, suloista kylläkin, mutta liian voimakasta ja väkevää meidän aisteillemme; mutta siellä… siellä, kun teemme yhdessä työtä, me saavutamme iloisen onnen: sen tiedän! Iloisen onnen maassa, joka ei ole yhtä aistillinen kuin Nizza, mutta älykkäämpi ja kuolleen menneisyyden höystämä… Niin, siellä me saavutamme sopusoinnun ja teemme yhdessä työtä…»

Aldo avasi sampanjapullon; ja Lot kuiskasi:

»Elly!»

»Mitä?»

»Tunsitko juuri äsken etelän sydämessäsi?»

»Tunsin… oi, Lot, siitä ei ole epäilystäkään!»

»No niin, minä… minä tunnen onnea!»

Elly puristi hänen kättään; hymy karehteli hänen huulillaan. Hänkään ei koskaan elämässään unohtaisi tätä hetkeä; mitä hyvänsä tulevat vuodet toisivatkin tullessaan: hänen pohjoinen, alakuloinen sielunsa tunsi etelän lämpöä ja rakkautta… ja sitä, mikä kulki heidän ohitseen, hän ei huomannut…

II OSA.

ENSIMÄINEN LUKU.

Tuuli oli kylmä ja lennätteli lumihiutaleita, eikä täti Stefanie de Laders ollut oikeastaan aikonutkaan mennä ulos: hänellä oli yskä ja viime aikoina hän ei ollut lainkaan tavallisissa voimissaan, hän pelkäsi tämän talven olevan hänen viimeisensä. Ei jokainen elänyt yhtä vanhaksi kuin äiti tai herra Takma; ja olihan hän sittenkin jo seitsemänkymmenenseitsemän vuoden vanha: eikö se ollut korkea ikä? Mutta hän ei olisi tahtonut vielä kuolla, sillä hän oli aina pelännyt kuolemaa, aina nähnyt edessään helvetin kaamottavana kangastuksena: oli mahdotonta tietää, mikä saattoi olla edessä, vaikka olisi ollut miten uskonnollinen tahansa ja palvellut Jumalaa rehellisesti. Nyt hänen, Jumalan kiitos, ei tarvinnut syyttää itseään mistään! Hänen elämänsä oli kulunut rauhallisesti, päivä toisensa jälkeen ilman miestä ja lapsia ja maallisia siteitä, mutta myöskin suruja vailla. Kahdesti hän oli kadottanut kissan, johon hän oli ollut kiintynyt; ja hänestä tuntui hyvin haikealta, kun linnut häkeissä tulivat vanhoiksi ja kadottivat höyhenensä ja joskus tarrautuivat kynsin kiinni häkkien rautalankoihin kunnes, heidän oltuaan vuosikausia yhdessä, hän jonakin aamuna näki heidän pikku ruumiinsa jäykistyneinä. Hänestä tuntui kovin haikealta, ettei perhe ollut uskonnollinen — De Laders'it olivat aina olleet uskonnollisia — ja hänen mieltään pahoitti suuresti, kun Thérèse Parisissa kääntyi katolin uskoon, sillä paavilaisuus oli epäjumalanpalvelusta, siitä hän oli varma; ja hän tiesi myöskin, että Calvin yksin oli oikeassa. Hän oli aina osannut säästää rahaa eikä tiennyt oikein mihin sitä käyttää: hän oli tehnyt suuren joukon erilaisia testamentteja, säätänyt lahjoituksia ja taas repinyt ne rikki; hän tahtoi lahjoittaa suurimman osan hyväntekeväisiin tarkoituksiin. Hänen terveytensä oli pitkän aikaa ollut erinomainen. Lyhytkasvuisena, vilkkaana ja kuihtuneena hän oli ollut tavattoman toimelias, vuosikausia hän oli juossut pitkin katuja kuin sirriäinen. Hänen noidankasvonsa tulivat ruskeiksi ja ahavoituneiksi ja ryppyisiksi, ne kutistuivat kokoon ja kuihtuivat; ja hänen pieni vartalonsa, sisäänpainuneine povineen, ei muistuttanut vähimmässäkään määrässä vanhaa äitiä, joka korkeasta iästään huolimatta oli sittenkin majesteetillinen. Hänen itsekäs elämänsä, joka oli vailla kaikkia tunteita, sekä rakkautta että intohimoa, oli muuttunut yhä kuivemmaksi ja kuivemmaksi, herättämättä hänessä vähintäkään kaipauksen tai alakuloisuuden tunnetta. Päin vastoin hän oli hyvillään, että hän saattoi pelätä Jumalaa, että hänellä oli aikaa hoitaa omaa sieluaan ja että hän ei ollut kuullut aistillisten viettelysten ääntä lukiessaan pyhiä kirjojaan ja kuunnellessaan lintujensa kimakkaa viserrystä. Onneksi hän ei ollut koskaan ollut hysteerinen, niinkuin Dercksz'it, hän tuumi tyytyväisenä, syyttäen kernaammin tästä paheesta Dercksz'ejä kuin vanhaa äitiään, joskin hän silti pudisti päätään äidilleen, joka iästään huolimatta ei ajatellut taivasta eikä helvettiä, vaan yhä edelleen salli vanhan Takman käydä luonaan, epäilemättä palauttaen mieleensä entisiä syntejään. Anton oli likainen vanha lurjus, joka, niin vanha kuin hän olikin oli kuukausi sitten hädin tuskin päässyt erilleen hyvinkin ikävästä jutusta, ahdistettuaan pesijättärensä nuorta tyttöä; ja täti, joka tapasi usein Inan, tiesi että d'Herbourgin vaikutusvaltaa ja välitystä saatiin kiittää siitä — hänellä yksin koko suvussa oli joitakin suhteita — ettei jutusta koitunut sen pahempia seurauksia, vaan että se saatiin enemmän tai vähemmän painetuksi alas. Mutta Stefanie tädin mielestä Anton oli niin syvälle vajonnut syntiin, niin hysteerinen ja niin kokonaan joutunut paholaisen valtaan, ettei hän olisi tahtonut enää olla minkäänlaisissa tekemisissä hänen kanssaan… jollei Antonilla olisi ollut rahaa, ja jollei täti olisi pelännyt hänen määräävän omaisuutensa syntisiin tarkoituksiin ja syntisille ihmisille… vaikka se olisi ollut Inalle kovin tarpeen. Ja kun hän nyt, huolimatta pahasta ilmasta, aikoi lähettää noutamaan ajuria ja lähteä ulos; niin aikoi hän ensin hakea Antonin, niinkuin oli sovittu, ja ajaa hänen kanssaan Van Welylle, Lilyn ja Fritsin luo, tervehtimään kummilapsiaan, Stefjeä ja Antoinetjeä. Nuorella parilla oli nyt kaksi pientä lasta, ja sekä Stefanie tädillä että Antonilla oli kummallakin kummilapsensa. Hellyydentunne lämmitti tädin itsekästä vanhanpiian sydäntä hänen ajatellessaan noita lapsia, jotka hiukkasen olivat hänenkin omiaan — hän oli näet anastanut Antoninkin kummilapsen — ja joissa hänellä ei ollut vähintäkään syntistä osaa, tuumi hän tyytyväisenä. Sillä kaikki ruumiilliset asiat olivat hänen mielestään enemmän tai vähemmän syntisiä, vaikkapa ne olisivat olleet äitiydenkin pyhittämiä.

Ajuri saapui; ja Stefanie täti, hyvin vanhoissa turkeissaan, kiipesi kevyesti ajopeleihin ja tunsi olevansa kaikkea muuta kuin hyvissä voimissa. Tuliko se nyt vihdoinkin? Oliko hän vähällä sairastua ja kuolla? Voi, jospa hän vaan voisi olla varma pääsevänsä taivaaseen! Niin kauan kuin hän ei ollut siitä varma, hän tahtoi kernaammin elää, vaikkapa tulla yhtä vanhaksi kuin äiti ja Takma, elää vaikkapa sadan vuoden vanhaksi. Ajuri pysähtyi nyt talon eteen, missä Anton asui; ja täti tuumi, odottaisiko hän kunnes Anton tulisi ulos vai nousisiko hän hetkeksi pois vaunuista? Hän päätti itse lähteä liikkeelle, ja kun talon emäntä avasi oven, kompuroi hän ulos vaunuista, sallimatta ajurin auttaa itseään, ja astui vanha päähineensä ja vanhat turkkinsa lumen peitossa veljensä luo, joka istui uunin edessä kirjoineen ja piippuineen. Huone oli täynnä paksua savua, joka liiteli hitaasti ilmassa vaakasuorina pilviviivoina.

»Sinä kai odotit minua, Anton, vai mitä? Olisipa sekin, jollet olisi odottanut!» sanoi Stefanie täti moittivalla äänellä.

Sipsuttaen ja käskevästi hän lähestyi veljeään. Hänen äänensä kuulosti kimakalta ja hänen pienet noidankasvonsa värisivät ja vapisivat kuluneen turkiskauluksen kehyksissä, sillä hänen oli kylmä.

»Aivan niin», sanoi Anton Dercksz nousematta kuitenkaan ylös. »Käyhän ensiksi istumaan, Stefanie!»

»Ajuri odottaa, Anton; se merkitsee samaa kuin hukata rahaa turhan päiten!»

»Ei se saata sinua perikatoon. Onko todellakin tarpeellista lähteä katsomaan noita kakaroita?»

»Tietysti sinun pitää nähdä kummilapsesi. Se on hyvin sopivaa. Ja sitten me jatkamme matkaa Inan ja Lilyn kanssa Daanin ja Floorin luo hotelliin.»

»Niin minä tiedän, he saapuivat eilen… Kuuleppas, Stefanie, en ymmärrä, miksikä sinä et anna minun olla täällä omassa rauhassani. Sina tahdot aina mestaroida toisia. Minun on hyvä olla täällä kirjoineni…»

Uuninlämpö vaikutti mieluisasti vanhaan Stefanie de Laders'iin ja hän kohotti kohmettuneet jalkansa hiillosta vasten; mutta piipun savu ärsytti häntä yskimään.

»Niin, niin, sinä luet parhaillaan; minä luen myöskin, mutta parempia kirjoja kuin sinä… Näytähän, mitä sinä luet, Anton. Mitä se on. Latinaako?»

»Niin, latinaa.»

»En tiennyt sinun ymmärtävän latinaa.»

»Et sinä vielä tiedä kaikkea minusta.»

»En, Jumalan kiitos!» huudahti Stefanie loukkaantuneena. »Ja mikä tuo latinalainen kirja on?» kysyi hän uteliaana ja tutkivasti.

»Se on syntinen kirja», sanoi Anton kiusottaen.

»Sen minä arvasinkin. Mikä se on nimeltään?»

»Se on Suetoniuksen Caesarin elämä.»

»Sinä siis tutkit noiden raakalaisten elämää, jotka kiduttivat ensimäisiä kristityitä!»

Anton nauroi leveästi. Hän istui siinä lihavana ja raskaana; ja hänen lihavien, keltaisen-punaisten poskiensa poimut ja paksut laskokset hytkähtivät mielihyvästä hänen nauraessansa; hänen harmaankeltaisten viiksiensä päät törröttivät pystyssä naurusta; ja hänen silmänsä keltaisine silmäterineen tuijottivat vakavasti sisareen, joka ei koskaan ollut luonteeltaan ollut aistillinen. Kuinka paljon häneltä oli mennyt hukkaan, tuumi Anton ivallisen tyytyväisenä istuessaan eteenpäin kumartuneena. Hänen karheat kätensä lepäsivät kuin möhkäleet hänen lihavilla polvillaan; ja hänen tylppäpäiset saappaankärkensä pistivät esiin housunlahkeista. Hänen liivinsä napit olivat auki; samoin hänen housujensa kaksi ylintä nappia; ja Stefanie saattoi nähdä hänen henkselinsä.

»Sinä tunnet enemmän historiaa kuin mitä luulinkaan», naureskeli Anton.

Stefanien mielestä Anton oli vastenmielinen, ja hän katseli hermostuneesti ympärilleen huoneessa, jossa oli useita avonaisia kirjahyllyjä; verhot niiden edestä olivat vedetyt syrjään.

»Oletko sinä lukenut kaikki nuo kirjat?» hän kysyi. »Vieläpä moneen kertaan. En tee mitään muuta.» Stefanie de Laders alkoi yskiä yhä enemmän. Hänen jalkansa olivat nyt lämmenneet. Hän saattoi kestää varsin paljon, mutta hän pelkäsi tukehtuvansa savuun.

»Emmekö lähde jo, Anton?»

Vanha herra ei ollut lainkaan halukas lähtemään. Hän oli kovin innostunut Suetoniukseensa tällä hetkellä; ja sisar oli häirinnyt hänen mielikuvituksensa lentoa, joka oli hyvin vilkas. Mutta Stefanie ei hellittänyt helpolla; ja Anton oli todellakin heikko mies.

»Minun pitää vain pestä käteni.»

»Niin tee se, sillä sinä hajuat tupakalta.»

Anton nauroi, nousi ylös ja pitämättä kiirettä läksi makuuhuoneeseensa. Ei kellään ollut aavistusta hänen yksinäisistä kuvitteluistansa, jotka kävivät yhä kiihkeämmiksi mitä vanhemmaksi hän tuli; ei kukaan tiennyt, miten hän heittäytyi mielikuvituksensa valtaan tai miten hän, lukiessaan Suetoniusta, kuvaili mielessään, että hän kauan, kauan sitten oli ollut Tiberius, joka pani toimeen mitä hirveimpiä orgioita Caprin yksinäisellä saarella, antoi murhata ihmisiä ja heitätti intohimonsa uhrit kalliolta mereen. Hänen älyllisyytensä ja mielikuvituksensa salatut voimat, joista hän aina oli nauttinut salaa ja arkaillen ulkomaailmaa, olivat pakottaneet hänet lukemaan ja tutkimaan paljon nuoruuden vuosina; ja hänellä oli paljon enemmän tietoja, kuin kukaan, joka keskusteli hänen kanssaan, saattoi aavistaa. Kirjahyllyillään, romaanien ja lakikirjojen taakse hän oli piilottanut kabbalistisia ja saatanallisia teoksia, joista varsinkin omituiset vanhan- ja keskiajan mysteeriot viehättivät hänen sairaalloista mielikuvitustaan ja voimakkaalla myrkyllään huumasivat häntä, jotta hän kuvitteli elävänsä entisinä aikoina, entisajan elämässä, historiallisina henkilöinä, jotka olivat hänen mielestään hänen hengenheimolaisiaan ja joissa hän tunsi olevansa ruumiillistunut. Ei kukaan aavistanut sitä: ihmiset tiesivät vain, että hän oli ollut keskinkertainen virkamies, että hän luki, että hän tupakoi ja että hän ajoittain oli tehnyt itsensä syypääksi häpeällisiin tekoihin. Kaikki muu oli hänen omana salaisuutenaan; ja että hän useasti arvasi toisten salaisuudet, oli seikka, jota hänen äitinsä yhtä vähän kuin Takma tai kuka muu hyvänsä ei aavistanut.

Heti kun hän oli kadonnut makuuhuoneeseensa, Stefanie täti nousi ylös, tepasteli kirjahyllyjen luo ja antoi katseensa nopeasti kulkea yli kirjojen otsikkojen. Miten paljon kirjoja Antonilla oli! Tuossakin kokonainen hylly latinalaisia kirjoja: oliko Anton noin oppinut? Ja niiden takana: mitä kirjoja hänellä oli kätkettynä latinalaisten kirjojen taakse? Suuria albumeja ja salkkuja: mitä ne sisälsivät? Olisiko hänellä aikaa tutkia niitä? Hän veti latinalaisten kirjojen takaa yhden niistä esille ja vilkaisten nopeasti kuin pieni lintu makuuhuoneen ovelle, hän avasi albumin, jonka kannella seisoi Pompeiji… Mitä olivat nuo merkilliset piirrokset ja valokuvat? Ne olivat jäljennetyt kuvapatsaista, muureista ja kattomaalauksista; ja noin merkillisiä aiheita, tuumi Stefanie täti. Mitä tuo oikein oli, mitä nuo esineet ja ihmiset ja vartalot ja asennot? Oliko se vain pilaa, jota hän ei ymmärtänyt?… Ja sittenkin hän aivan kalpeni katsellessaan niitä; ja hänen pienet ryppyiset noidankasvonsa venyivät yhä pitemmiksi ja pitemmiksi kauhusta ja hänen suunsa alkoi ammottaa. Hän käänsi albumin lehtiä yhä nopeammin, jotta ei mikään menisi häneltä hukkaan, ja sitten hän katseli uudestaan muutamia kuvia, jotka erikoisesti herättivät hänen kauhuaan. Tämä maailma, joka oli hänelle aivan uusi, kulki hänen kauhistuneitten silmiensä ohi koko pirullisessa syntisyydessään, kuvaten miestä ja miespetoa sellaisena irvikuvana, jommoiseksi hän mielikuvituksessaan ei koskaan olisi voinut häntä ajatella. Oikea saatanan sabbatti ilkkui hänelle tuon kirjan lehdiltä; ja kirja, joka tuntui niin raskaalta hänen vapisevissa vanhoissa käsissään, poltti häntä; mutta hänen oli mahdoton panna sitä takaisin salaiseen kätköönsä… juuri siksi, ettei hän koskaan ollut tiennyt… ja että hän oli tiedonhaluinen… ja ettei hän koskaan ollut aavistanut niin suuren synnin olemassa oloa… Siinä oli helvetin portti; ihmiset, jotka olivat tehneet ja ajatelleet jotain sellaista, joutuisivat helvetin tuleen: ei kuitenkaan hän itse, kaikeksi onneksi!

»Mitä sinä teet?»

Antonin ääni sai Stefanien hätkähtämään; hän päästi heikon huudahduksen; kirja putosi hänen käsistään.

»Pitääkö sinun nuuskia joka paikkaa?» sanoi Anton raa'asti.

»Enkö saa katsella sinun kirjojasi?» änkytti Stefanie täti »En minä tehnyt mitään sopimatonta!» hän sanoi puolustuksekseen.

Anton otti albumin lattialta ja työnsi sen vihaisesti latinalaisten kirjojen taakse. Sitten, rauhoittuen, hän naurahti ja sanoi silmät siirillään:

»Mitä sinä näit?»

»En mitään, en mitään», änkytti Stefanie. »Sinä tulit juuri sisään… pelästytit minua. En nähnyt mitään, en yhtään mitään… Oletko valmis? Lähdetäänkö?»

Napittaen ylös asti paksun päällystakkinsa Anton seurasi sisartaan, joka sipsutti edeltä; hän nauroi tämän suuttumukselle: miten paljon häneltä oli mennyt hukkaan! Ja jos hän oli nähnyt jotain, niin kuinka hän siitä lie kauhistunutkaan!

»Hän on oikea paholainen!» tuumi Stefanie kauhunsa vallassa. »Hän on itse paholainen! Jollei hänellä olisi tuota syntistä rahaa, jota toivon hänen jättävän Inalle, niin heittäisin hänet oman onnensa nojaan enkä tahtoisi enää koskaan nähdä häntä silmieni edessä. Sillä hän ei ole lainkaan sellainen kuin hänen pitäisi olla…»

TOINEN LUKU.

Ina d'Herbourg odotti heitä vävynsä ja tyttärensä, Frits ja Lily van Welyn pienessä kodissa: Frits, vastaleivottu pieni upseeri, Lily naurava vaaleanverinen pieni äiti, reipas ja iloinen jälleen lapsivuoteensa jälkeen. Talossa oli kaksi lasta, vuoden vanha Stefanus kahden viikon vanha Antoinetje; lihava ja arvokas kätilö; yksinpalvelija, joka hääri pikku pojan kanssa, pöydällä aamiainen, jota ei vielä ollut korjattu pois; siinä oli nuorta elämää ja hälinää: yksi konttaava lapsi, toinen huutava, kätilö, joka koetti tyynnyttää sitä ja täytti koko talon pursuvalla olennollaan. Palvelija antoi maidon palaa pohjaan ja avasi ikkunan, syntyi vetoa, ja Ina huusi:

»Jansje, minkä hirveän vedon te saatte aikaan! Sulkekaa ikkuna, sulkekaa ikkuna, setä ja täti ovat täällä!…»

Ja Jansje, joka tiesi, että setä ja täti olivat kummeja, kiiruhti avaamaan ovea, antaen maidon kiehua yli ja unohtaen sulkea ikkunan sillä seurauksella, että vanhukset otettiin kylmällä tuulenpuuskalla vastaan, mikä sai Stefanie tädin, jonka kurkku ilmankin oli Antonin savusta kiihoittunut, yskimään yhä pahemmin ja mutisemaan:

»Ei tällainen veto käy päinsä; ei näin kauhea veto!»

Tuli, jonka Jansje oli sytyttänyt pienessä vierashuoneessa, oli sammunut jälleen; ja Lily ja Frits, jotka ennen kaikkea tahtoivat miellyttää vanhuksia, veivät heidät jälleen ruokasaliin, missä Jansje, korjatessaan innokkaasti pöytää, pudotti ja särki lautasen; siitä seurasi Jansjen huuto, ja Lilyn nuhtelu, ja Inan epätoivoinen silmäys vävypoikaansa. Ei, Lily ei ollut perinyt huolimattomuuttaan äidiltään, sillä hän oli luonteeltaan oikea Ijsselmonde ja he olivat kaikki säntillisiä; Lily oli perinyt sen Dercksz'eiltä. Mutta Frits käsitti nyt, että hänen piti olla hyvin kohtelias Anton sedälle, joka oli hänelle kovin vastenmielinen, ja Lily, jota Anton setä suuteli aina hyvin perinpohjaisesti, inhosi häntä ja tuli suorastaan kipeäksi vain nähdessäänkin hänet, sillä Lilyn piti myös mielistellä Anton setää, niinkuin äiti oli käskenyt. Lily oli suostunut Fritsin vaimoksi, vaikka hänellä ei ollut rahaa; mutta nuori pari oli varsin pian huomannut, ettei raha ollut halveksittavaa; ja ainoat, joilta saattoi toivoa hiukkasen, olivat Stefanie täti ja Anton setä.

Vanha mies, jonka hänen sisarensa oli laahannut sinne vastoin tahtoaan, tuli hyvinkin pian hyvälle tuulelle, kiitos sen pitkän suudelman, jonka hän oli antanut Lilylle, ja nojaten kömpelöjä käsiään polviaan vasten hän istui myhäillen ja nyökäten ihastuksesta, kun kätilö näytti hänelle huutavaa lasta. Ja vaikka hän kadehtikin nuoria, voimakkaita ihmisiä, niin tuotti tämä kateus hänelle mielihyvää, sillä hän katseli kernaasti nuoria, voimakkaita ihmisiä ja teki sen johtopäätöksen, että tuo vilkas pieni Frits, tuo vastaleivottu, jäykkä pieni upseeri saattoi olla hyvä mies vaimolleen. Anton nyökkäsi päätään Lilylle ja sitten Fritsille näyttääkseen, että hän ymmärsi heitä, ja Lily ja Frits hymyilivät hänelle ilmeettömästi. He eivät ymmärtäneet häntä, mutta mitä se teki: hän arvasi, että he edelleen olivat hyvin rakastuneita, vaikka heillä oli jo kaksi lastakin; ja hän ymmärsi senkin, että he himoitsivat hänen rahojaan. No niin, niin, omalta kannaltaan he olivatkin aivan oikeassa; hän ei vain voinut sietää Inaa sillä siitä saakka kun d'Herbourg oli auttanut hänet pulasta johon hän oli joutunut pesijättären nuoren tytön vuoksi, oli Ina kohdellut häntä jonkunmoisella tytön ainakin, joka oli pelastanut ajattelemattoman setänsä tuosta pälkähästä. Anton naureskeli ymmärtäen liiankin hyvin mistä tuo kaikki teennäinen mielistely johtui, ja myhäili itsekseen, että se oli kerrassaan hukkaan heitettyä, sillä hänellä ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heille penniäkään. Mutta hän oli siksi viisas, ettei hän ilmaissut sitä Stefanielle eikä kellekään muulle; päin vastoin, kesken kaikkia mielistelyjä, joita hänelle lausuttiin, hän tuijotti liköörilasiinsa, jonka Frits kohteliaasti oli asettanut hänen eteensä autettuaan hänen yltä päällystakin — sillä hänen ei ollut kylmä. Hänen mielestään tämä ilveily oli hyvin huvittava, ja hän nauroi mielissään ja hyvänsuovasti kuin kiltti vanha setä ainakin, joka pitää lapsista tuumiessaan samalla:

»He eivät tule saamaan penniäkään.»

Ja hän oli niin hyvillään tästä ajatuksesta, että hän pisti kätilön käteen pari guldenia. He tulivat kaikki nenästä vedetyiksi — Stefanie täti, Ina ja nuori pari — kun he näkivät Anton sedän näin ystävällisenä ja anteliaana; he luulivat hänen tarttuneen ansaan, jonka he olivat hänelle virittäneet; ja hän antoi heidän pysyä tässä harhaluulossa, jonka läpi hän näki aivan selvästi. Mitä peijakasta, hän tuumi yhä kiihtyvässä vihassaan, hänen tarvitsi välittää tuosta nuoresta parista? Eikö se riittänyt, että he olivat nuoria ja terveitä, koska he himoitsivat hänen rahojaan? Ja mitä hän välitti tuosta kakarasta, jonka he olivat ristinneet Antoinetjeksi hänen mukaansa? Hän inhosi vastasyntyneitä lapsia, joskin hän piti niistä hiukan vanhempina. Kaikki musteni hänen silmissään, mutta hän hillitsi vihansa ja sameat ajatuksensa ja käyttäytyi ystävällisesti ja hyväntahtoisesti kuin hyvinkasvatettu setä ja kummi ainakin, joka aikoi jättää koko omaisuutensa lapselle perinnöksi.

»Ja Daan setä ja Floor täti saapuivat eilen», sanoi Ina d'Herbourg tukahduttaen huokauksen, sillä intialaiset sukulaiset eivät hänen mielestään olleet esiintymiskelpoisia. »Emmekö me luvanneet kaikki yhdessä käydä heitä tänään tervehtimässä, Stefanie täti?»

»Siten häneltä säästyy ajurin maksu», tuumi Anton Dercksz.

»Niin», sanoi Lily, »lähtekäämme heidän luokseen, vai mitä Anton setä?»
»Tietysti, kultaseni.»

»Frits tulee myöhemmin kasarmista, eikö niin? Minä panen vain päälleni. Miten herttainen sinä olit, Anton setä, kun tulit katsomaan pienokaista. Aloin jo epäillä, ettet tulisi koskaan, sillä siitä on jo niin pitkä aika, kun lupasit…»

»Näethän, että pidän aina lupaukseni, kultaseni…»

Hän sanoi sen teeskennellyllä ystävyydellä, ojensi kätensä, kun Lily kulki hänen ohitseen, veti hänet puoleensa ja ikäänkuin vierailun pehmentävän vaikutuksen alaisena suuteli häntä vielä uudestaan hyvin pitkään. Lily värisi ja kiiruhti pois. Käytävässä hän kohtasi miehensä, joka vyötti miekkaa vyölleen.

»Älä anna tuon likaisen vanhan lurjuksen suudella tuolla tavalla itseäsi!» sähätti Frits harmissaan.

»Mitä minä sille mahdan? Tuo roisto tekee minut aivan sairaaksi!…»

Frits läksi ulos paiskaten oven kiinni ja tuumien, että hänen nuori onnensa oli jo himmentynyt, koska heidän oli vaikea tulla toimeen ja oli pakko tahrata itseään sen vuoksi. Ina, setä ja täti odottivat ruokasalissa, kunnes Lily oli valmis.

»Daan setä on varmaankin hyvin hyvissä varoissa», sanoi Ina säkenöivin silmin. »Isä, joka sen kyllä tietää, ei tahdo koskaan puhua raha-asioista eikä sano, miten paljon hän luulee Daan sedän omistavan…»

»Entäs miten paljon sinä luulet hänellä olevan?» kysyi Stefanie täti.

»Voi, täti», sanoi Ina hyvinkasvatettu ilme väsyneissä silmissään, »minä en koskaan puhu rahoista, enkä ajattele sellaista, enkä myöskään tiedä, miten rikas Daan setä on…mutta luulen sittenkin, että hän vähintäin omistaa seitsemänsataatuhatta guldenia. Mikä on syynä siihen, että he näin äkkiä saapuivat Hollantiin, keskellä talvea? Liikeasiat, arveli isä; ja tietysti hän sen tietää. Mutta, niinkuin tiedätte, isä ei koskaan puhu paljon eikä koskaan raha- eikä liikeasioista. Mutta minä olen itsekseni ihmetellyt, olisikohan Daan setä voinut kadottaa koko omaisuutensa? Ja huomatkaa, mitä minä sanon: jos niin on, niin isän on pidettävä hänestä huoli.»

Sillä Daan sedällä ja Floor tädillä, jotka eivät soveltuneet hienoon seuraan, oli omia lapsia; siltä taholta ei siis ollut mitään odotettavissa; ja Ina vihasi heitä syvästi, kadehti heidän rikkauttansa ja puhui heistä niin paljon pahaa kuin vain uskalsi.

»Tokkopa on oikein puhua tuolla tavalla?» sanoi Stefanie täti.

»Heillä on aina ollut yhteisiä asioita», sanoi Ina, »ja jos Daan setä on hävittänyt omaisuutensa, niin isän on pidettävä hänestä huoli.»

»Mutta jos hän omistaa seitsemänsataatuhatta guldenia?» sanoi Anton
Dercksz.

»Niin, se on toista», sanoi Ina itarasti. »Mutta ehkä hänellä ei ole seitsemääsataatuhatta. Enhän minä tiedä. En koskaan puhu raha-asioista; ja mitä muut ihmiset omistavat, se ei liikuta minua.»

Lily tuli alas näyttäen kaikkein suloisimmalta pikku rouvalta turkiskauluksessaan; ja kaikin neljän he nousivat nyt ajurin rattaille, Jansjen saadessa taas aikaan hirveän vedon heittämällä oven selkosen selälleen.

Ja Ina vaati, että Anton setä kävisi istumaan takaistuimelle Stefanie tädin viereen ja hän itse ja Lily etuistuimelle, selin hevosiin, mutta Anton setä, joka tekeytyi kohteliaaksi, koetti luovuttaa kunniapaikan Inalle, vaikka hän oli hyvillään, ettei tämä suostunut siihen. Koko hänen sukunsa oli vain kahle, joka sitoi häntä olematta miksikään hyödyksi. Siinä oli tuo lintumainen Stefanie, joka oli laahannut hänet pois lämpimästä huoneestaan piippunsa ja kirjansa äärestä, Suetoniuksen ja huvittavien unelmiensa luota ja vienyt hänet ensiksikin katselemaan tuota kakaraa, jolle hän ei aikonut jättää ainoatakaan penniä perinnöksi ja sitten hotelliin tervehtimään veljeä, jonka päähän oli pistänyt matkustaa joulukuussa Intiasta Hollantiin. Kaikki aivan turhia asioita; ja mitä hittoa ne häntä liikuttivat! Oli hetkiä, jolloin hänen suorastaan oli mahdotonta olla oma herransa… Hyvittääkseen itseään hän paino! polvensa Lilyä vasten. Hänen silmänsä olivat sumeat. Ajuri pysähtyi suuren vieraskodin ulkopuolelle, missi Daan setä oli tottunut asumaan käydessään kotona Intiasta Heidät saatettiin heti Floor tädin luo, joka oli nähnyt heidän tulonsa ikkunasta; baboe seisoi huoneen ovella.

»Astukaa sisään! astukaa sisään!» huusi Floor täti bassoäänellä »Mitä kuuluu, Stefanie? Mitä kuuluu, Anton? Ja mitä kuuluu, Ina… Entä sinä, pikku Lily: hyvä Jumala, jo kaksi lasta tuolla pienokaisella!»

Floor täti ei ollut noussut pystyyn ottaakseen heitä vastaan; hän lepäsi sohvalla, ja toinen baboe hieroi hänen suuria, lihavia jalkojaan. Tytön kädet liikkuivat edestakaisin emäntänsä aamupuvun alla.

»Vilustunut!» sanoi Floor täti, harmistuneena ikäänkuin toiset olisivat siihen syypäät, niin pian kuin nämät olivat vastanneet tervehdykseen ja tiedustelleet miten, miten matka oli onnistunut. »Vilustuin junassa Parisista lähtiessämme. Vakuutan teille, olen niin jäykkä kuin tukki. En käsitä, miksikä Daan tahtoi välttämättä tähän vuodenaikaan matkustaa Hollantiin…»

»Miksikä sinä et jäänyt Intiaan, täti?» kysyi Ina kohteliaasti ja väsynein silmin.

»Mahdotonta! Kun ajattelenkin vaan, että olisin antanut Daanin lähteä yksin! Ei, rakkaani, me olemme mies ja vaimo ja minne Daan setä menee, sinne minäkin. Vanhat ihmiset, niinkuin me, kuuluvat yhteen… Daan on nyt Haroldin kanssa toisessa huoneessa: isäsi tuli hetki sitten, Ina. He puhuvat tietenkin liikeasioista. Minä kysyin Daanilta: 'Daan, miksi ihmeessä sinä tahdot lähteä Hollantiin?' 'Liikeasioita!' sanoi Daan. Ei mitään muuta kuin liikeasioita. Minä en ymmärrä sellaista: voihan aina kirjeellisesti sopia liikeasioista. Vuosi vuodelta vain noita ikäviä liikeasioita; eikä mikään onnistu koskaan: me olemme köyhiä kuin rotat. Jo riittää, Saripa: minä olen siitä huolimatta jäykkä kuin tukki.»

Molemmat palvelijat poistuivat huoneesta; antrasiitti-uuni hehkui kuin pätsi punaisten pienten kiille-ikkunoittensa takana. Floor täti oli kohonnut pystyyn syvästi huoaten ja asettui istuvaan asentoon: hänen lihavat, keltaiset kasvonsa, kiinalaisine vinoine silmineen, kiilsivät kuin täysikuu hiusten keskellä, jotka olivat vielä mustat ja kammatut sileästi ylöspäin suureksi sykkyräksi, ja hän muistutti jollakin tavalla mandariinia istuessaan siinä flanelli-aamupuvussaan, jalat hajallaan ja paisuneet pienet kädet polvilla, aivan kuin Anton Dercksz'llä usein oli tapana istua. Hänen sisäänpäin painunut povensa riippui kuin javalaisen epäjumalankuvan rinnat kahtena aaltona hänen muodottoman pyöreällä vatsallaan; ja noine pyöreine muotoineen hän näytti arvokkaalta kuin epäjumala istuessaan siinä suorana, kasvot jäykkinä ja ankarina. Hänen pitkistä korvalehdistään riippui pari suunnatonta jalokiveä, jotka säihkyivät ja välkkyivät hänen ympärillään sopimatta yhtä vähän hänen pukuunsa — väljään flanelliviittaan — kuin hänen omaan olemukseensakaan, sillä ne muistuttivat pikemmin epäjumalien kaulaan ripustettuja koruja. Hän ei ollut kuuttakymmentä vuotta vanhempi; hän oli saman ikäinen kuin Ottilie Steyn de Weert.

»Voiko vanha äiti hyvin?… Te olitte kilttejä, kun tulitte», sanoi hän muistaessaan, ettei hän vielä ollut sanonut mitään ystävällistä sukulaisilleen.

Hänen hyytelömäinen massansa hölkkyi nyt ystävällisemmin sohvalla, jonka ympärille olivat istahtaneet Stefanie, ryppyisine noidankasvoineen; Anton, joka muisti hänet neljäkymmentä vuotta sitten komeana naisena, jolloin hänen kiinalainen verensä teki hänet miesten silmissä viehättäväksi; Ina d'Herbourg, hyvin hollantilaisena ja säädyllisenä, räpytellen silmiään kohteliaasti; sekä vaaleaverinen pieni Lily rouva.

»Miksikä Daan ei tule tänne?» huudahti Floor täti. »Lily, mene katsomaan, mitä isoisäsi ja setäsi tekevät.»

»Minä menen», sanoi Ina d'Herbourg. »Jää sinä tänne, kultaseni. Hän ei saa vielä liikkua kovin paljon, täti.»

Ja Ina, joka oli utelias näkemään, millaiset ne huoneet olivat, joissa Daan setä ja Floor täti asuivat, nousi paikaltaan ja astui tädin makuuhuoneen läpi, vilkaisten nopeasti matka-arkkuihin. Toinen palvelijattarista ripusti parhaillaan leninkejä vaatesäiliöön. »Missä herrat ovat, baboe?»

»Työhuoneessa, rouva.»

Baboe osoitti tietä Inalle kasvihuoneen läpi. Niin, kauniit ja varmaankin kalliit nämät huoneet olivat; Ina tiesi, ettei tämä matkustajakoti ollut halpa; tuskinpa Daan setä ja Floor täti olivat sittenkään niin köyhiä kuin »rotat». Sedällä oli siis oma makuu- ja työhuoneensa. Isä istui nyt hänen kanssaan ja he keskustelivat varmaankin liikeasioista, sillä he olivat kumpikin osallisia monessa eri yrityksessä. Kotona isä ei koskaan puhunut liikeasioista, ei koskaan kysynyt neuvoa, Inan suureksi suruksi… Hän kuuli heidän äänensä. Ja hän aikoi hiipiä hiljaa kasvihuoneen läpi vain uteliaisuudesta — kukapa tietää, mitä yksityisseikkoja hän saisi kuulla Daan sedän varallisuudesta? — jos hän äkkiä pysähtyisi kuuntelemaan. Sillä hän oli kuullut Daan sedän äänen, joka ei ollut muuttunut lainkaan niinä viitenä vuonna, jolloin hän ei ollut nähnyt häntä, ja erotti seuraavat sanat:

»Harold, oletko ollut asiasta selvillä koko tämän ajan?»

»Sh!» kuuli Ina isänsä äänen.

Ja Daan setä toisti kuiskaten: »Oletko tiennyt sen koko ajan?»

»Älä puhu niin kovasti», sanoi Harold Dercksz kuiskaten. »Olin kuulevinani ääntä…»

»Ei, baboe vain siivoo siellä… eikä hän ymmärrä hollanninkieltä…»

»Puhu kuitenkin hiljaa, Daan», sanoi Harold Dercksz. »Niin, minä olen tiennyt sen koko ajan!»

»Koko ajanko?»

»Niin, kuusikymmentä vuotta.»

»Minulla… minulla ei ollut siitä aavistustakaan.»

»Puhu hiljaa, puhu hiljaa! Onko hän nyt kuollut?»

»On, kuollut hän on.»

»Mikä hän oli nimeltään?»

»Ma-Boeten.»

»Aivan niin: Ma-Boeten. Minä olin silloin kolmentoista-vuotias lapsi.
Hän palveli äidillä ja piti minustakin huolta.»

»Hänen lapsensa alkoivat kiusata minua Ma-Boeten oli kertonut siitä pojalleen: hän on mantrina [javalainen konttoristi] räntterissä.»

»Vai niin.»

»Hän on oikea lurjus. Minä annoin hänelle rahaa.»

»Se oli oikein… Mutta, katsohan, Daan, siitähän on nyt niin hirveän pitkä aika.»

»Niin, siitä on pitkä aika.»

»Älä kerro siitä Floorille.»

»En, en koskaan. Siksi olikin hyvä, että hän tuli mukanani tänne. Jos hän olisi jäänyt Tegaliin, niin tuo kirottu lurjus olisi voinut… Niin, siitä on tosiaankin hyvin pitkä aika.»

»Ja se häipyy… se häipyy yhä kauvemmaksi… Vielä jonkun aikaa, niin…»

»Niin, sitten se on kokonaan kadonnut… Mutta kun ajattelen vain, että sinä, Harold, olet tiennyt sen koko ajan!»

»Älä puhu niin ääneen! Kuulen ääntä kasvihuoneesta…»

Inan puku kahisi. Hän oli kuunnellut sykkivin sydämin, uteliaisuuden kiduttamana. Mutta hän ei ollut ymmärtänyt sanaakaan, vain baboe vainajan Ma-Boetenin nimen hän muisti.

Hän kahisteli nyt tahallaan silkkihamettaan, ikäänkuin hän juuri sinä hetkenä olisi tullut kasvihuoneeseen, avasi oven ja pysähtyi kynnykselle:

»Daan setä! Daan setä!»

Hän näki molempien vanhusten istuvan, sekä isänsä että setänsä. He olivat seitsemänkymmenenkolmen ja seitsemänkymmenen ikäiset. Heidän ei ollut vielä onnistunut palauttaa kasvoilleen tavallista ilmettään eikä karkottaa pingottunutta kammoa silmistään, jotka olivat tuijottaneet sokaistuina kaukaiseen menneisyyteen. Inan mielestä kumpikin näytti aavemaiselta. Mistähän he olivat keskustelleet? Mitähän he salasivat? Mitä isä oli tiennyt kuusikymmentä vuotta? Mitä Daan setä vain lyhyen aikaa?… Ina tunsi väristystä ruumiissaan, ikäänkuin jotain niljaista olisi madellut hänen ohitseen.

»Tulin tervehtimään sinua, Daan setä!» huudahti Ina kohteliaan sydämellisesti. »Tervetuloa Hollantiin, setä, tervetuloa! Ilma ei suosi teitä; on kovin kylmää ja koleaa. Teillä oli varmaan kylmä junassa. Floor täti rukka on jäykkä kuin tukki… Anton setä ja Stefanie täti ovat myös siellä; ja minun Lilyni tuli meidän kanssamme. En suinkaan häiritse teitä… liikekeskusteluissanne?»

Daan setä suuteli häntä ja vastasi hänelle karkeaan, ystävälliseen tapaansa. Hän oli lyhyt, laiha, kumaraselkäinen, ahavoitunut, vaateparreltaan intialainen; ohut harmaa hiustöyhtö ja terävä profiili teki hänet papukaijan näköiseksi; ja tämän lintumaisen ulkomuotonsa vuoksi hän muistutti sisartaan Stefanieta. Samoinkuin hänellä oli Daan Dercksz'illäkin vilkkaat, terävät silmät, jotka yhä värähtelivät kauhusta keskustelun jälkeen veljensä Haroldin kanssa. Hän keräsi muutamia papereita kokoon, pisti ne laukkuun, jotta näyttäisi siltä, kuin hän ja Harold olisivat keskustelleet liikeasioista, ja sanoi, että he olivat nyt valmiit tulemaan toisten luo. He palasivat Inan kanssa vierashuoneeseen ja Daan setä tervehti kaikkia, jotka olivat tulleet häntä tapaamaan.

»Floor täti ei tiedä mitään», tuumi Ina muistellen, mitä täti vastikään oli puhunut heidän matkastaan Hollantiin.

Miksikä he olivat tulleet? Mikä oli syynä heidän matkaansa? Mitä isä oli tiennyt kuusikymmentä vuotta ja Daan setä vasta aivan äskettäin oli saanut kuulla? Oliko hän sen vuoksi saapunut Hollantiin? Oliko se missään yhteydessä rahojen kanssa: oliko kysymys perinnöstä, joka tulisi heidän osakseen?… Niin, sitä se oli, perintö: ehkäpä he tulivat vielä rikkaiksi Tiesiköhän Stefanie täti siitä mitään? Entäs Anton setä? Ottilie täti? Herra Takma?… Mitä se oli? Ja jos se oli perintö, niin mitenkä suuri?… Ina oli menehtyä uteliaisuudesta, vaikka hän käyttäytyikin aivan säädyllisesti, vieläpä säädyllisemmin kuin mitä hän oli luonteeltansa, aivan päin vastoin kuin kaikista muodoista vapaa Daan setä — tohveleissaan — ja kiinalainen epäjumalankuva, toisin sanoen Floor täti, jonka povi riippui hänen pyöreällä vatsallaan. Ina oli menehtyä uteliaisuudesta, vaikka hänen silmänsä kiilsivät väsymyksestä ja hän koki parhaansa mukaan salata kiihkeää uteliaisuuttaan. Keskustelu ei huvittanut häntä vähääkään. Daan setä ja Floor täti puhuivat lapsistaan: Marinus oli suuren sokeritehtaan isännöitsijä ja asui perheineen lähellä Tegalia; Jeanne oli Cheribonin kuvernöörin vaimo; Dolf naimaton, virkamies. Hän, Ina d'Herbourg, ei välittänyt vähääkään näistä serkuistaan, yhtä vähän miehisistä kuin naispuolisista, eikä suinkaan koskaan tulisi heitä tapaamaankaan: se oli sellaista intialaista joukkoa; ja hän koetti olla iloinen ja osoittaa mielenkiintoa, kun täti kertoi Clarasta, Marinuksen tyttärestä, joka vastikään oli mennyt naimisiin, ja Emilestä, Jeannen pojasta, joka tuotti heille niin paljon huolta.

»Niin», sanoi Floor täti, »ja täällä me nyt olemme, Hollannissa, tässä kehnossa vieraskodissa… liikeasioiden, vaan liikeasioiden vuoksi… ja sittenkin me, rakkaani, olemme köyhiä kuin rotat! Mitä ihmeessä minä teen täällä kokonaista viisi kuukautta? En kestä sitä koskaan, jos tällaista ilmaa jatkuu. Onneksi täällä on Tien Deysselman ja Door Perelkamp» — ne olivat kaksi intialaista naista — »ja he tulevat pian minua tervehtimään. He pyysivät minua tuomaan heille kiinalaisia kortteja, ja minä toin mukanani kaksikymmentä peliä: niiden avulla kestän nämät viisi kuukautta täällä…»

Ja Floor täti silmäsi äkäisesti mandariinisilmillään mieheensä.

Ei, tuumi Ina, Floor tädillä ei ole aavistustakaan perinnöstä. Ehkäpä se ei ollutkaan mikään perintö Mutta mitä se sitten oli?…

Ina ja Lily palasivat kotiin ajurilla, joka tuli hakemaan Haroldia; Stefanie saattoi ajurilla Antonin kotiin. Ina läksi heti tavottamaan miestään: hänen täytyi neuvotella jonkun kanssa, eikä hän tiennyt ketään parempaakaan. Hän löysi hänet konttoristaan:

»Leopold, saanko puhua kanssasi?» kysyi hän. »Minulla on kokous heti paikalla», sanoi mies estellen.

Ina tiesi, että hän valehteli ja ettei hänellä ollut mitään tehtävää.
Hän kävi rauhallisesti istumaan riisumatta yltään takkiaan ja hattuaan.

»Leopold…»

Ina pelästytti miestään.

»Mitä on tapahtunut?» kysyi hän.

»Meidän täytyy ottaa selko, minkä vuoksi Daan setä ja Floor täti ovat tulleet Hollantiin.»

»Hyvä Jumala!» huudahti Leopold. »Ei suinkaan isän asiat ole menneet nurin, vai mitä?»

»En minä tiedä, en luule ainakaan; mutta Daan sedän matkalla on erikoiset syynsä.»

»Mitkä sitten?»

»En tiedä, mutta jotain erikoista siinä on: jotain, jota isä on tiennyt kuusikymmentä vuotta, aina siitä saakka, kun hän oli lapsi, kolmentoista-vuotias. Daan setä on tiennyt sen vain lyhyen aikaa ja kaikesta päättäen hän on tullut Hollantiin neuvottelemaan siitä isän kanssa.»

»Mistä sinä sen tiedät?»

»Minä tiedän: se riittää, että minä tiedän. Ja minä tiedän vielä muutakin.»

»Mitä sitten?»

»Että Floor täti ei tiedä sitä ja ettei Daan setä aio sitä hänelle kertoakaan. Että isoäidin vanha baboe oli nimeltään Ma-Boeten ja että hän on kuollut. Että hänen poikansa on mantri Tegalissa ja että Daan setä on antanut hänelle rahaa. Muuta en tiedä.»

He katsoivat toisiinsa. Kumpikin oli hyvin kalpea.

»Miten sekava juttu!» sanoi Leopold d'Herbourg, lakimies ja asianajaja, kohottaen epäilevästi olkapäitään.

Ina, kohteliaana niinkuin ainakin, nosti väsyneet silmänsä:

»Se on hyvin tärkeä asia. En tiedä, mitä se on, mutta tärkeää se on, ja minä tahdon päästä siitä perille. Voisikohan olla kysymyksessä jokin perintö?»

»Perintökö?» toisti d'Herbourg ymmärtämättä toisen tarkoitusta.

»Jotain, joka kuuluisi oikeastaan meille? Voisiko tuo mantri tietää jotakin, jonka vuoksi Daan setä on lahjonut hänet…»

»Ehkä», sanoi d'Herbourg, »asia koskee rahoja, joita isä ja Daan setä ovat velkaa…»

Tällä kertaa Ina kalpeni:

»Ei», huudahti hän, »sehän olisi…»

»Ei sitä voi koskaan tietää. Parasta olla puhumatta koko asiasta. Isä ei missään tapauksessa sano mitään.»

Mutta Inan oli vaikea hillitä uteliaisuuttaan. Hän nyökkäsi sirosti päätään, niin että valkea paratiisilintu hänen hatussaan heilahti.

»Minun täytyy saada selko asiasta», hän sanoi. »Millä tavalla?»

»Sinä saat puhua isälle, kysyä, mikä häntä painostaa…»

»Painostaako häntä? Mutta enhän ole koskaan nähnyt häntä muullaisena kuin alakuloisena niiden kolmenkolmatta vuoden kuluessa, joina olemme olleet naimisissa. Isä ei koskaan puhu minun kanssani; hän käyttää toista asianajajaakin, niinkuin hyvin tiedät.»

»Sitten minä puhun isälle.»

»Siitä ei olisi mitään hyötyä.»

»Minun täytyy saada tietää», sanoi Ina nousten ylös. »Minä uskon, että kysymyksessä on joku perintöasia, sen jälkeen mitä sinä olet sanonut. Voi hyvänen aika, mitä ihmeessä se voi olla? Rahaa ehkä, mikä…»

»Aivan varmaan on rahasta kysymys.»

»Jonka isä ja Daan setä…»

»Ovat pakotetut maksamaan, jos…»

»Luuletko todellakin?»

»Onhan heillä niin paljon yhteisiä asioita. Siitä voi johtua monenlaisia selkkauksia. Eikä olisi ensi kertaa, jos kaksi miestä, joilla on paljon liikeasioita…»

»Niin, kyllä ymmärrän.»

»Ehkäpä on parasta, ettet sekaannu lainkaan koko juttuun. Tekisit viisaammin, jos olisit varovainen. Et koskaan voi tietää, millaiseen ampiaispesään voit joutua.»

»Se tapahtui kuusikymmentä vuotta sitten. Asia on kuudenkymmenen vuoden vanha. Mikä ääretön aika!» sanoi Ina tuon ajatuksen hypnotisoimana.

»Onhan se hyvin pitkä aika. Koko juttu on vanhentunut!» sanoi d'Herbourg tekeytyen välinpitämättömäksi, vaikka hän olikin sisäisesti levoton.

»Ei», sanoi Ina pudistellen valkeaa paratiisilintua, »asia ei ole vielä päättynyt. Se on mahdotonta. Mutta isä toivoi, että jonkun ajan kuluttua…»

»Mitä?»

»Se olisi lopussa.»

He näyttivät kumpikin hyvin kalpeilta:

»Ina, Ina, ole varovainen!» sanoi d'Herbourg. »Sinä et tiedä, mihin juttuun olet sekaantunut!»

»En!» sanoi Ina poissa suunniltaan.

Hänen täytyi päästä selvyyteen, hän oli päättänyt ottaa asiasta selkoa.
Hän päätti puhua isänsä kanssa vielä tänä iltana.