KOLMAS LUKU.
Ina kulki ympäri taloa hyvin kiihottuneena ja tietämättä mitä tehdä. Hän kuuli ääntä poikansa Polin, ylioppilaan huoneesta, joka sijaitsi alakerroksessa, ulko-oven vieressä. Hän istui siellä tupakoiden muutamien toveriensa kanssa; ja kulkiessaan siitä ohitse Ina kuunteli poikien meluavia ääniä. Ovikello soi: hänen nuorempi poikansa, Gus, hänen lempilapsensa tuli kotiin; ja hyvillään kuunnellessaan tämän iloista ja nuorekasta pakinaa Ina unohti hetkeksi kiihkeän uteliaisuutensa, joka kiusasi häntä niin suuresti.
Hän aikoi nyt mennä isänsä luo hänen työhuoneeseensa, mutta päivällisaika oli käsissä ja hän pelkäsi, ettei isä tahtonut tulla tähän aikaan häirityksi. Hän oli rauhaton, ei voinut istua paikallaan, vaan kulki edestakaisin. Mitäpä, jos isä oli kadottanut koko omaisuutensa, mitenkä heidän sitten kävisi? Stefanie täti jättäisi ehkä pienen perinnön Gusille, hän piti pojasta enemmän kuin muista; mutta hänellä oli niin monta sisaren ja veljen lasta. Kunpa täti ei vain hajoittaisi pientä omaisuuttaan lahjoituksiin!… Inan äidilliset tunteet, jotka aina keskittyivät raha-asioihin, sai hänet miettimään kolmen lapsensa tulevaisuutta. No niin, Lilyn puolesta hän teki parhaansa, koettaen vaikuttaa sekä Stefanie tätiin että Anton setään. Mitä Pol raukkaan tuli, niin hän sai pitää itsestään huolta miten parhaiten saattoi: vaikka hän olisi omistanut miljoonan, niin sittenkin hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen.
Päivällis-aika lähestyi; ja Ina odotti d'Herbourgin ja molempien poikiensa kanssa ruokasalissa isänsä tuloa. Kun Harold Dercksz astui sisään, niin tuntui Inasta, kuin hänen isänsä pitkä ja laiha vartalo, joka aina oli kumarassa, olisi nyt vielä tavallistakin enemmän kumara; sapenkeltainen väri teki hänen kuopallaan olevat poskensa vielä tavallistakin enemmän metallinvärisiksi. Ina piti siitä, että pöydässä seurattiin muotoja, mutta oltiin iloisia; yksinkertainen ateria tarjottiin aistikkaasti; hänen talossaan vallitsi erikoinen tyyli, hän oli emäntänä suuren maailman nainen. Hän oli kasvattanut lapsensa erikoisen huolellisesti eikä ymmärtänyt, mitenkä Lily oli saattanut niin pian karata aisoista, heti mentyään naimisiin: mikä epäjärjestys vallitsikaan aina Fritsin ja Lilyn luona! Ina oli tyytyväinen poikiinsa, tyytyväinen heidän pöytätapoihinsa: Pol jutteli iloisesti ja hauskasti, vaikkei meluavasti isoisän tähden; Gus laski leikkiä aika ajottain. Silloin Ina nauroi ja silitti pojan päätä. Harold Dercksz ei puhunut juuri lainkaan, kuunteli vain poikien puhetta tuskallinen hymy huulillaan. D'Herbourg leikkasi paistin. Tavallisesti oli jokin erikoinen ruokalaji isoisää varten: hänen täytyi olla hyvin varovainen ruuansulatuksensa ja maksansa vuoksi. Oikeastaan hän oli aina sairas. Joskus hänen päätänsä kivisti ankarasti. Hän ei koskaan sanonut mikä häntä vaivasi, seurasi vain lääkärin määräyksiä, oli aina vähäsanainen ja ystävällinen, vakava, sairas ruumiiltaan ja alakuloinen mieleltään, mikä ilmeni hänen himmeitten, vanhojen silmiensä ystävällisestä katseesta. Ina huolehti isästään ja tarjosi hänelle erikoista ruokaansa; hän oli huomaavainen ja piti kiinni järjestyksestä sekä kodissaan että pöydässä. Jälkiruokaa syödessä hänen vastustamaton uteliaisuutensa heräsi uudelleen. Kysymykset polttivat hänen huulillaan, mutta eihän hän tietenkään voinut pöydässä kysyä mitään… ja hän nauroi taaskin jollekin, mitä Gus sanoi ja siveli hänen kiharapäätään. Hän näytti äidillisemmältä kotipuvussaan; ollessaan yhdessä Gusin kanssa, hänen väsyneissä silmissään ei ollut samaa säädyllistä ilmettä, kuin heilutellessaan valkeaa paratiisilintuaan lihavan Floor tädin luona, joka oli niin kovin intialainen Isa nousi pöydästä jälkiruoan aikana ja sanoi kohteliaasti.
»Suothan anteeksi, Ina? Minulla on varsin kovia tuskia tänään…»
»Isä rukka!» sanoi Ina ystävällisesti.
Vanha mies poistui huoneesta: Pol oli hypännyt ylös avatakseen hänelle oven. Vanhemmat ja molemmat pojat istuivat pöydässä vielä hetkisen. Ina kertoi toisille Daan sedästä ja Floor tädistä, he nauroivat tädin kahdellekymmenelle kiinalaiselle korttipelille. Gus, joka oli taitava matkija, matki Floor tädin intialaista murretta, jonka hän muisti tämän viime käynniltä, useita vuosia sitten, ja Ina nauroi makeasti pojan sukkeluudelle. Täten rohkaistuna Gus alkoi matkia Stefanie tätiä, väänsi kasvonsa vanhan linnun kaltaisiksi ja niskansa kumaraiseksi, ja d'Herbourg nauroi makeasti; mutta Pol, ylioppilas, sanoi:
»Älä unohda, Gus, että sinulla on perinnön toiveita tädin taholta. Älä ilmaise hänelle, että osaat häntä matkia!»
»Sinun ei pitäisi sanoa mitään sellaista», sanoi Ina lempeän nuhtelevaisesti. »Ei, Pol, se ei ole kauniisti tehty. Tiedäthän, etten pidä siitä, kun viitataan perintöihin ja sen sellaisiin. Ei Pol, se on epähienoa… En käsitä, miten isä voi nauraa sellaiselle.»
Mutta Gus piti huolta siitä, että iloa yhä jatkui; ja kun hän matki Anton setää, joka istui nyrkit polvia vasten nojautuneina, niin Inakaan ei voinut enää hillitä itseään, vaan kaikki kolme yhdessä nauroivat Dercksz'eille, ikäänkuin aatelismies d'Herbourgin perhe olisi liittoutunut intialaisia setiä, tätejä ja sukulaisia vastaan.
»Niin, isoisä on tietenkin paras heistä kaikista», sanoi Pol. »Isoisä on aina hieno käytökseltään.»
»Entäs isomummi» — niinkuin lapset nimittivät vanhaa rouvaa — »isomummi, niin vanha kuin hän onkin, on hyvin hieno nainen!» sanoi Ina.
»Kuinka hirveän paljon vanhoja ihmisiä meidän suvussamme on!» sanoi Gus ylenkatseellisesti.
Ina hillitsi häntä: vanhasta rouvasta ei saatu tehdä pilaa; häntä kaikkien tuli kunnioittaa, sillä hän oli niin kovin vanha ja majesteetillinen.
»Onhan Ottilie täti jo kuudenkymmenen ikäinen?» kysyi Ina äkkiä kuudenkymmenen numeron lumoissa, joka niin kohtalokkaan suurena häämötti hänen silmiensä edessä.
Ja d'Herbourgit lakkasivat nyt puhumasta rahoista, mutta keskustelivat sen sijaan sukulaisista. Lukuunottamatta isoäitiä ja isää — poikien isomummia ja isoisää — he repivät kaikki kappaleiksi, ja Gus matki. heitä kaikkia: paitsi Anton setää, Stefanie ja Floor tätiä hän matki Daan setää, tämän poikaa, jolla oli asianajotoimisto Intiassa, ja Jeannea, kuvernöörin vaimoa Cheribonissa. Hän oli nähnyt heidät kaikki Hollannissa, kun he tulivat lomalle kotimaahan milloin lyhyemmäksi, milloin pitemmäksi aikaa; ja he antoivat aina keskustelun ja pilan aihetta d'Herbourgin perheen jäsenille. Mutta Ina ei nauranut enää, vaan nousi pöydästä, sillä hänen uteliaisuutensa poltti häntä siinä määrin, että hän tunsi suoranaista ruumiillista kipua.
Harold Dercksz istui yläkerroksessa suuren kirjoituspöytänsä ääressä. Lampun vihertävässä valossa hän näytti vielä tavallistakin keltaisemmalta; ja rypyt näkyivät selvinä ja syvinä vanhuksen kasvoissa. Hän istui kokoonlyyhistyneenä tuolissaan, varjostaen silmiä kädellään. Hänen edessään oli suuria paperiarkkeja täynnä numeroita, joita Daan oli pyytänyt häntä tarkastamaan. Hän tuijotti eteensä. Kuusikymmentä vuotta sitten hän oli nähnyt Sen. Se kulki hitaasti hänen ohitseen, mutta aivan hänen läheltään. Tuo näky oli antanut kovan tärähdyksen hänen lapsen-aivoilleen ja lapsenhermoilleen koko elämän ajaksi; ja että hän oli tullut vanhaksi, hyvin vanhaksi, vanhemmaksi kuin mitä olisi ollut tarpeellista, se riippui vain hänen itsehillitsemiskyvystään… Tuo varma asia, tuo hirvittävä asia, oli haamu, joka katsoi häneen suoraan silmiin lähestyessään yhä lähemmäksi, laahatessaan perässään sumuhuntujaan kahisevien lehtien yli, pitkin tietä, jota synkät puut reunustivat, tuulen karistaessa kaiken aikaa lehtiä maahan… Se oli haamu ja Se tuli yhä lähemmäksi ja lähemmäksi kulkiessansa ohi, kunnes se kokonaan katoaisi menneisyyteen; mutta ei koskaan mikään olento ollut ilmestynyt puiden takaa pidättämään ja estämään tuota aavetta, joka uhaten kulki ohitse… Häämöittikö joku varjo puiden takana, ilmestyikö sieltä todellakin joku, näkikö hän käden tavoittelevan Sitä, tuota kummitusta, ja estävän sen kulkua kahisevien lehtien ylitse?… Oi, kunpa se vain katoaisi!… Miten hitaasti, miten hitaasti se kulki!… Kuusikymmentä pitkää vuotta se oli kulkenut, kulkenut ohi… Ja vanha mies ja vanha nainen, kumpikin omassa talossaan tai yhdessä ikkunoittensa ääressä, odottivat vain sen katoamista… Mutta se ei katoaisi niinkauan kuin he yhä elivät… Harold Dercksz tunsi sääliä vanhaa miestä, vanhaa naista kohtaan… Oi, kunpa se vain katoaisi!… Miten pitkät vuodet olivat!… Miten vanhat he olivat!… Miksikä heidän piti tulla niin vanhoiksi?… Oliko se heidän rangaistuksensa, heidän rangaistuksensa, heidän yhteinen rangaistuksensa? Sillä nyt hän tiesi, mikä osa hänen äidillään oli ollut rikoksessa, hirveässä rikoksessa. Daan oli sen kertonut; Ma-Boeten oli kertonut sen pojalleen; mantri oli kertonut sen Daanille. Miten monet sen nyt tiesivät! Ja nuo vanhukset luulivat, ettei kukaan sitä tiennyt… ettei kukaan sitä tiennyt… paitsi vanha tohtori Roelofsz!… Oi, miten monet sen tiesivät, tiesivät Sen, mikä oli haudattu, mutta nosti yhä aavemaista päätään, salaisuuden, joka aina kummitteli tahmeassa usvassaan… Oi, miksikä hänen täytyi tulla niin vanhaksi, niin vanhaksi, että Daankin saisi sen tietää! Jospa vain Daan olisi vaiti eikä kertoisi sitä Floorille! Voisiko hän olla vaiti? Voisiko mantri vaieta? Rahaa oli maksettava, ainakin niin kauan kunnes nuo vanhat, vanhat ihmisparat olivat kuolleet… ja kunnes Se oli kadonnut heidän mukanaan…
Hiljainen kolkutus; ja ovi avautui: hän näki tyttärensä kynnyksellä.
»Rakas isä», Ina sanoi ystävällisesti.
»Mitä nyt, kultaseni?»
Ina astui lähemmäksi:
»Enhän vain häiritse sinua? Tulin katsomaan, miten sinun laitasi on.
Sinä näytit pöydässä niin huonolta…»
Ina huolehti hänestä, niinkuin hyvä tytär ainakin; ja vanhus pani siihen arvoa. Hänellä oli tunteellinen ja hellä sydän ja hän pani arvoa kodissa vallitsevaan sopuun: Inan huolenpito, poikien nuoruus lämmittivät hänen kiusaantunutta sydän parkaansa; ja hän ojensi kätensä Inalle. Tytär kävi istumaan isän tuolin viereen, vilkaisten papereihin, jotka olivat hänen edessään, seuraten mielenkiinnolla kaikkia noita numeroita, jotka epäilemättä osoittivat isän ja Daan sedän omaisuuden tilan. Sitten hän kysyi:
»Voitko huonosti, rakas isä?»
»Voin kyllä», sanoi vanhus valittaen, »minulla on kipuja.» Ja liikutettuna Inan rakkaudesta hän lisäsi: »Parasta, kun pääsisin pian pois.»
»Älä puhu sellaista: me emme tulisi toimeen ilman sinua.»
Vanhus hymyili tehden torjuvan liikkeen: »Teillä olisi vain yksi vastus vähemmän.»
»Tiedäthän sinä, ettet ole minulle vastukseksi.»
Se oli totta ja Ina sanoi sen vakavissansa; lapsen äidillinen ääni kuulosti vakavalta.
»Mutta sinun ei pitäisi aina olla työssä», jatkoi Ina.
»En minä tee paljon työtä.»
»Mitä kaikki nuo numerot merkitsevät?»
Ina hymyili viekoitellen. Isä tunsi hänen uteliaisuutensa, oli tuntenut sen siitä saakka, kun Ina oli ollut lapsi, ja nuuskinut hänen laatikoissaan. Siitä saakka hän oli lukinnut kaikki tavaransa.
»Liikeasioita», vastasi vanhus, »intialaisia liikeasioita. Daan setä on pyytänyt minua tarkastamaan näitä numeroita, mutta siinä ei ole paljon työtä.»
»Onko Daan setä tyytyväinen liikeasioittenne menoon?»
»Kyllä hän on tyytyväinen. Me tulemme vielä rikkaiksi, kultaseni.»
»Luuletko todellakin?»
Inan ääni kuulosti ahneelta.
»Aivan varmaan. Älä ole huolissasi. Kyllä minä jätän vielä jälkeeni teille jotakin.»
Hänen äänensä kuulosti katkeralta.
»Oi isä, en todellakaan ajatellut sitä. Joskus olen huolissani rahoista Lilyn vuoksi, joka meni varattoman miehen kanssa naimisiin: mistä Lily ja Frits voivat elää? Ja poikieni vuoksi. Itse en välitä rahoista.»
Se oli melkein totta; se oli muuttunut todeksi sitä myöten kuin vuodet vierivät. Tultuaan vanhemmaksi hän ajatteli rahaa pikemmin vain lastensa vuoksi; äidillisyys oli kehittynyt hänen sielussaan, vaikka tämä sielu pysyi aineellisena ja pienenä.
»Niin», sanoi Harold Dercksz, »minä tiedän sen.»
»Sinä olet niin alakuloinen, isä.»
»Olen sellainen kuin tavallisestikin.»
»Ei, Daan setä on saattanut sinut alakuloiseksi. Näen sen kyllä.»
Vanhus oli ääneti ja varuillaan.
»Sinä et koskaan puhu suoraan, isä. Enkö voi tehdä jotain hyväksesi?
Mikä huolestuttaa sinua?»
»Ei mikään, kultaseni.»
»Kyllä, jokin siinä on; aivan varmaan. Sanohan mikä sinua surettaa?»
Vanhus pudisti päätään.
»Etkö tahdo kertoa?»
»Ei minulla ole mitään kerrottavaa.»
»On aivan varmaan. Ehkä se on jotain hirveää.»
Harold Dercksz katsoi tytärtään suoraan silmiin.
»Isä, onko se salaisuus?»
»Ei, kultaseni.»
»On, salaisuus se on. Se on salaisuus, salaisuus, joka on painostanut sinua… jo kuinka kauan.»
Vanhuksen koko ruumis kylmeni, hänen sielunsa kätkeytyi ikäänkuin haarniskaan, ja hän pysyi siten varuillaan.
»Lapsi, sinä kuvittelet vain sellaista mielessäsi», hän sanoi.
»En, minä en kuvittele sitä mielessäni, sinä vaan et tahdo puhua.
Sydämeeni koskee nähdessäni sinut noin alakuloisena.»
»En voi hyvin.»
»Mutta sinä olet alakuloinen… tuo hirveä asia… tuo salaisuus painostaa mieltäsi…»
»Ei se ole mitään.»
»Ei, siinä täytyy olla jotakin. Koskeeko se raha-asioita?»
»Ei.»
»Koskeeko se raha-asioita, joita Daan setä…»
Vanhus katsoi tyttäreensä:
»Ina», sanoi hän, »Daan sedällä on joskus toinen käsitys rehellisyydestä liikeasioissa… kuin minulla Mutta lopulta hän aina hyväksyy minun kantani. Ei minua mitkään rahahuolet painosta.»
»Mikä sitten?»
»Ei mikään. Ei ole mitään salaisuutta, rakkaani. Sinä vain kuvittelet sellaista mielessäsi.»
»En, en minä kuvittele. Minä… minä…»
»Tiedätkö sinä jotain?» vanhus kysyi kovalla äänellä, katsoen tyttäreensä.
Ina hätkähti:
»E-en», hän änkytti. »En minä… en tiedä mitään… mutta… minä tunnen…»
»Mitä?»
»Että jokin salaisuus painaa mieltäsi.»
»Mitä se koskee?»
»Jotain… jotain, joka on tapahtunut…»
»Tiedätkö sinä», sanoi vanhus.
»En, en minä tiedä.»
»Ei mitään ole tapahtunut, Ina», hän sanoi kylmästi. »Minä olen vanha, sairas mies. Sinä väsytät minua. Jätä minut yksin. Jätä minut yksin.»
Harold Dercksz nousi tuoliltaan hermostuneena, kiihtyneenä. Ina avasi väsyneet silmänsä säädyllisine ilmeineen, äidin ilmeineen, Ijsselmondein ilmeineen, mikä oli hänen ylpeytensä:
»En tahdo väsyttää sinua, isä», hän sanoi — ja hänen äänensä, joka oli terävä, mutta kohtelias, kuulosti teennäiseltä — »en tahdo väsyttää sinua. Jätän sinut rauhaan. Tulin luoksesi, tahdoin jutella kanssasi… koska luulin… että olit jostakin pahoillasi… suruissasi. Tahdoin osoittaa sinulle myötätuntoa. Vaan en tahdo kiusata sinua.»
Ina läksi pois maailmannaisen loukkaantuneella ylpeydellä, niinkuin Harold Dercksz muisti äitinsä poistuneen huoneesta väittelyiden jälkeen. Katuva hellyydentunne nousi hänen mieleensä; hän oli vähällä pidättää Inaa luonaan. Mutta hän voitti tämän tunteen ja antoi hänen mennä. Ina oli hyvä tytär, mutta hänen ahdas sielunsa oli kokonaan kiintynyt raha-asioihin ja kaikenlaiseen vähäpätöiseen ja turhamaiseen — siksi että hänen äitinsä oli aatelisneiti Ijsselmonde — ja sitä paitsi hän oli äärimmäisen utelias. Hän antoi hänen mennä, antoi hänen mennä; ja yksinäisyydentunne ympäröi hänet jälleen. Hän vaipui tuolilleen, varjosti silmiään kädellä; ja vihreän lampunvarjostimen alta tulviva valo syvensi hänen tuskaisten kasvojensa ryppyjä. Hän tuijotti eteensä. Mitä Ina saattoi tietää? Mitä hän arvasi? Mitä hän ehkä oli kuullut… kasvihuoneeseen tullessaan heidän luokseen?… Hän koetti muistella, mitä hän viimeksi oli sanonut Daanille. Hänen oli mahdoton sitä muistaa. Hän oli varma siitä, ettei Ina tiennyt mitään, hän vain epäili jotain, koska hän, Harold, oli niin alakuloinen… Voi, jospa Se vain katoaisi!… Oi, jospa nuo vanhukset vain kuolisivat!… Oi, kunpa ei kukaan tietäisi sitä enää!… Siinä oli jo kylliksi, kylliksi itsesyytöksen ja vaitiolon vuosia, sisäistä rangaistusta ihmisille, jotka olivat niin vanhat, niin kauhean vanhat…
Ja hän tuijotti eteensä, ikäänkuin hän olisi katsonut Sitä suoraan silmiin.
Hän tuijotti eteensä kaiken iltaa; istuen tuolissaan, kivun ja tuskan vääntäessä hänen kasvojaan, hän vaipui vanhojen ihmisten herkkään uneen, joka tulee ja menee yhtä nopeasti, ja hän näki itsensä taaskin kolmentoista-vuotiaana lapsena yöllä kesähuvilassa ja kuuli äitinsä äänen:
»Oi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, ei, ei, ei jokeen!»
Ja hän näki nuo kolme — mutta nuorina vielä — äitinsä, Takman, Ma-Boetenin; ja heidän välissään isänsä elottoman ruumiin, rankkasateessa, tuona onnettomana yönä.
NELJÄS LUKU.
Ina makasi valveilla kaiken yötä. Niin, uteliaisuus oli hänen intohimonsa, oli ollut aina lapsuudesta saakka. Jospa hän nyt vain olisi tietänyt, nyt, nyt! Hänen miehensä ei tahtonut auttaa häntä, hän pelkäsi selkkauksia, joihin he voisivat joutua, jos he sekaantuisivat asioihin, jotka eivät liikuttaneet heitä. Mutta Ina oli häikäilemättömän utelias. Hän tahtoi nyt keskustella Daan sedän kanssa, jonka hän varmasti luuli tapaavansa isoäidin luona seuraavana päivänä…
Hän läksi iltapäivällä Nassaulaanin varrelle. Vanha Anna avasi oven, hyvillään, kun hänen emäntäänsä muistettiin:
»Hyvää päivää, rouva… herra Takma, tohtori Roelofsz ja rouva Floor ovat ylhäällä… Niin, kyllä te voitte mennä suoraan ylös… Kiitos, vanha rouva voi oikein hyvin… Niin, hän elää kauemmin kuin me kaikki muut… Tahdotteko odottaa hetkisen arkihuoneessa? Siellä palaa nyt tuli uunissa, kun ilma on niin kylmä; sillä vaikka vanha rouva ei tule koskaan alas, niinkuin tiedätte, niin aina joku perheen jäsen on siellä odottamassa…»
Vanha Anna nosti Inalle tuolin. Palvelijatar oli muuttanut arkihuoneen hauskaksi odotussaliksi. Siten ei vanhan rouvan huoneessa ollut koskaan liiaksi hälinää, mikä ei laisinkaan olisi käynyt päinsä. Tuli kamiinissa paloi hyvin. Tuolit olivat asetetut puoliympyrään. Ja vanha palvelijatar, pitääkseen Inalle seuraa, seisoi kohteliaana hänen vieressään ja jutteli, kunnes Ina sanoi:
»Istukaa, Anna.»
Vanha palvelijatar kävi kunnioittavasti istumaan tuolin reunalle. Vieraat olivat totuttaneet hänet siihen, koska hän oli niin vanha. Anna kysyi kohteliaasti, miten Lily rouvan pienokaiset jaksoivat.
»Niin pian kuin vain on kaunis ilma, tuo rouva van Wely lapset tervehtimään iso-iso-iso-äitiään.»
»Se on vanhalle rouvalle mieleen», sanoi vanha palvelijatar; mutta samassa hän hypähti pystyyn ja huudahti: »Kas kummaa! Tuossa on Stefanie neitikin! Ei vanha rouva voi valittaa, ettei häntä muistettaisi!»
Hän saattoi täti Stefanie de Laders'in Inan luo ja vetäytyi keittiöön.
»Herra Takma, tohtori ja Floor täti ovat ylhäällä», sanoi Ina. »Odotahan hiukan, täti… Sanopa minulle, täti, tiedätkö, miksikä Daan setä oikeastaan on tullut Hollantiin?»
»Liike-asioissa kai?» sanoi Stefanie kysyen.
»En minä usko. Luullakseni siihen on joku erikoinen syy.»
»Erikoinenko syy?» sanoi Stefanie kiihtyvällä mielenkiinnolla. »Mikä syy? Jotain, mikä ei ole oikein sopivaa?»
»En voi sanoa sitä tarkalleen. Niinkuin tiedät, isä ei sano koskaan mitään.»
»Onko Daan sedän asiat menneet nurin?»
»Sitä minäkin luulin, mutta isä väitti, ettei kysymyksessä ole mitkään raha-asiat. Se voisi ehkä…»
»Mutta mitä se voisi olla?»
»Jotakin siinä on.»
He katsoivat toisiaan silmiin, kumpikin menehtymäisillään uteliaisuudesta.
»Mistä sinä sen tiedät, Ina?»
»Isä on ollut kovin synkkänä sen jälkeen kun hän tapasi Daan sedän.»
»Niin, mutta mistä sinä tiedät, että siinä piilee jotain?»
Puhumisen halu voitti Inan viisauden:
»Stefanie täti», hän kuiskasi, »en todellakaan voinut sille mitään… mutta eilen, kun menin hakemaan Daan setää ja isää sedän huoneesta, kuulin… ollessani kasvihuoneessa…»
Stefanie täti nyökkäsi uteliaana lintumaista päätään.
»Minä kuulin… isän ja Daan sedän puhelevan hetken aikaa. Tietenkään en jäänyt kuuntelemaan; ja he vaikenivat niin pian kuin astuin sisään. Mutta sittenkin kuulin Daan sedän sanovan isälle, 'Oletko tiennyt sen kaiken aikaa?' Ja sitten isä vastasi, 'Olen, kuusikymmentä vuotta'.»
»Kuusikymmentäkö vuotta?» sanoi Stefanie täti epäillen. »Siis aina siitä saakka, kun Ottilie syntyi. Ehkäpä asia koskee Ottilietä. Tiedäthän, Ina, Ottilie täti on…»
»Takmanko tytär?»
Stefanie täti nyökkäsi:
»Ihmiset puhuivat siitä paljonkin ennen aikaan. Nyt se on unohtunut.
Siitä on jo niin pitkä aika. Äiti ei käyttäytynyt lainkaan sopivasti.
Niin, hän on tehnyt paljon syntiä.»
»Olisivatkohan he voineet puhua siitä?»
»Ei, en minä sitä usko. Daan setä tiesi sen ennestään. Eikä isä olisi sanonut, 'Olen tiennyt sen kuusikymmentä vuotta'.»
»Ei tietenkään», sanoi Ina aivan ymmällä.
Ja hänen tavallisesti niin väsyneet silmänsä loistivat kirkkaina koettaessaan tunkeutua sen salaisuuden läpi, joka häämötti hänen edessään.
»Ei», sanoi Stefanie, »sitä se ei saata olla.»
»Mitä sitten?»
»Jotain… mikä koskee äitiä.»
»Isoäitiäkö?»
»Niin, olen varma siitä, että se koskee isoäitiä… Kuusikymmentä vuotta sitten…»
»Kuinka hirveän pitkä aika!» sanoi Ina.
»Minä olin silloin… seitsemäntoista-vuotias tyttö», sanoi Stefanie täti. »Niin, pitkä aika siitä on.»
»Ja sinä olit seitsemäntoista vanha.»
»Niin… Silloin isä Dercksz kuoli.»
»Isoisäkö?»
»Niin. Hän hukkui, niinkuin tiedät.»
»Niin, siihen aikaan se kai oli.»
»Niin juuri… Mitähän se voisi olla?»
»Muistatko isoäidin palvelijatarta?»
»Muistan kyllä. Hänen nimensä oli Ma-Boeten.»
»Hän on kuollut.»
»Kuinka sinä sen tiedät?»
»Minä kuulin.»
»Kasvihuoneeseenko?»
»Niin, kuulin sen kasvihuoneeseen.»
»Mitä muuta sinä kuulit?»
»Ma-Boetenin poika on mantrina räntterissä Tegalissa.»
»Mitä sitten…?»
»Daan setä antaa hänelle rahaa.»
»Rahaako?»
»Jotta hän puhuisi… tai olisi vaiti. Minä luulen, jotta hän olisi vaiti.»
»Jotain on siis varmaankin tapahtunut!»
»Kuusikymmentä vuotta sitten! Täti, etkö sinä voi muistaa?»
»Mutta kultaseni, minä olin kovin nuori, en kiinnittänyt huomiotani mihinkään. Olin seitsemäntoista-vuotias tyttö. Niin, niin, minäkin olin kerran nuori. Olin seitsemäntoista vuoden vanha… Minä ja toiset lapset olimme jääneet kaupunkiin: isoäidin sisar piti meistä huolta. Isä oli lähtenyt vuoristoon terveytensä vuoksi. Hän ja äiti asuivat huvilassa, — ja nyt sen muistan — Harold ei ollut meidän kanssamme. He olivat ottaneet hänet vuorille: Harold oli isän lempilapsi… Siellä isä hukkui. Eräänä yönä, jokeen. Hän oli hermostunut, ei voinut nukkua, läksi metsään kävelemään, eksyi tieltä ja putosi jokeen. Muistan sen kaiken.»
»Ja isä oli heidän mukanaan huvilassa?»
»Niin, isäsi oli heidän mukanaan. Hän oli silloin pieni kolmentoista-vuotias poika.»
»Ja hän on tiennyt sen siitä saakka?»
»Niinkö hän sanoi?»
»Hän tietää varmaan jotain… mikä tapahtui vuoristossa, huvilassa…»
»Ina, mitähän se voi olla?»
»En minä aavista sitä, täti, mutta varmaankin se on jotain… mikä koskee isoäitiä…»
»Niin», sanoi Stefanie täti tullen äkkiä varovaiseksi; »mutta olkoon mitä hyvänsä, rakkaani… se tapahtui niin kauan sitten. Jos se on jotain, niin se on varmaankin jotain… sopimatonta. Ei huolita kaivaa sitä esille. Siitä on nyt niin pitkä aika, kuusikymmentä vuotta. Ja isoäiti on niin vanha…» Hän vaikeni; ja hänen pyöreät linnunsilmänsä kiiluivat ja vilkkuivat. Tuntui siltä, kuin hän äkkiä olisi nähnyt jotain kangastavan, jotain, mikä tuli lähemmäksi; eikä hän halunnut puhua sen enempää. Hän ei edes tahtonut sitä tietää. Vapisuttava tuskantunne, johon yhtyi epäselvä muisto, häämötti hänen vilkkuvien silmiensä edessä. Hän tahtoi tappaa sen vaitiololla. Ei ollut viisasta tunkeutua liian syvälle menneisiin asioihin. Vuodet kuluivat, asiat unohtuivat: parasta oli antaa niiden mennä menojaan, antaa syntien unohtua… Helvetin voimat piileksivät synnissä. Helvetti piileksi uteliaisuudessa. Helvetti piileksi kuin oikea saatanan sabbatti Antonin kirjoissa ja albumeissa. Se piileksi hänen äitinsä menneisyydessä. Se piileksi Inan hivuuttavassa uteliaisuudessa. Hän, Stefanie täti, pelkäsi helvettiä: hän halusi päästä taivaaseen. Hän ei tahtonut tietää, mitä oli tapahtunut. Ja hän sulki silmänsä muistoiltaan ja piti ne suljettuina:
»Ei, rakkaani», toisti hän, »ei huolita kaivaa sitä esille.»
Häneltä ei Ina saisi sen enempää tietää; mutta hän oli varma siitä,
että täti tiesi, että täti muisti sittenkin jotain. Mutta Ina tunsi
Stefanie tädin; hän ei puhuisi enää mitään, yhtä vähän kuin isäkään.
Oliko hän varuillaan? Oi, mitä se oli, mitä se saattoi olla?
VIIDES LUKU.
Mutta Floor täti hoiperteli juuri portaita alas hölkkyvine rintoineen, ja Daan setä soitti juuri ovikelloa. Vanha Anna oli mielissään. Hän oli iloinen, kun perheen jäsenet touhusivat alakerroksessa, ja hän otti jokaisen hymyilevin katsein vastaan ja nöyrin, kohteliain huomautuksin, lihavan kissan köyristäessä selkäänsä hänen hameittensa alla ja käpertäessä häntäänsä hänen sääriään vasten. Vanha tohtori Roelofsz tulla linkutti portaita alas Floor tädin jäljessä, ontuen toista jäykkää jalkaansa; ja hänen suuri vatsansa näytti työntävän Floor tätiä, tämän varovaisesti astuessaan portaan kerrallaan.
Stefanie täti oli hyvillään päästessään irti Ina d'Herbourgista, ja sanoi:
»Nyt minä menen ylös.»
Hän työntäytyi käytävässä Roelofsz'in jäykän jalan ohi ja pujahti Daanin ja Floorin välitse portaita ylös; ja hermostuneessa kiireessään, peläten Inaa, syntiä, uteliaisuutta ja helvettiä, hän miltei kompastui kissaan, joka livahti hänen jalkojensa välitse.
»Arvasinhan, että tapaisin sinut täällä, Roelofsz», sanoi Daan setä.
»Jollen olisi kohdannut, olisin tullut heti sinua tapaamaan.»
»Vai niin, vai niin, hyvä-hyvä-hyvä, olet siis täällä taaskin,
Dercksz!» sanoi vanha tohtori.
He pudistivat toistensa kättä; ja Daan Dercksz katsoi hermostuneesti tohtori Roelofsz'iin, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa jotakin. Mutta hän epäröi ja huomautti kahdenvaiheilla Inalle:
»Etkö sinä mene ylös, Ina?»
»En, setä», vastasi Ina näennäisesti kohteliaasti, hyvillään siitä, kun hänellä oli tilaisuus puhua pari sanaa tohtori Roelofsz'in kanssa. »Mene sinä ensin. Ei, mene sinä ensin. Voin kernaasti odottaa vielä hetken aikaa. Minä odotan täällä.»
Tohtori Roelofsz meni hänen kanssaan arkihuoneeseen hieroen kylmiä käsiään ja sanoen, että täällä oli lämpimämpi kuin ylhäällä, missä paloi vain vähäinen tuli kamiinissa: vanha Takma ei palellut koskaan; hänessä oli aina sisäistä kuumuutta. Mutta Floor täti, joka myöskin tuli hetkeksi arkihuoneeseen, puki ylleen raskaat turkkinsa, Inan auttaessa hänen ylleen:
»Sinulla on kauniit turkit, täti!»
»Oi, enpä tiedä, lapsi!» sanoi Floor täti halventavasti. »Vanhat turkit. Minulla on ollut ne jo kolme vuotta. Mutta hyvään tarpeeseen ne ovat Hollannissa: hyvät ja lämpimät!»
Mielessään ylpeillen turkeistansa hän heitti viimeiset sanat suoraan Inan kasvoja vasten. Kaikki kolme kävivät istumaan, ja se näytti Annan mielestä niin hauskalta, että hän toi sisään hiukan likööriä ja kolme lasia tarjottimella:
»Vai haluaisitteko kernaammin teetä, Ina rouva?»
»En, Anna, teidän liköörinne on mainiota.»
Palvelijatar poistui iloiten touhusta alakerrassa, minne vanha rouva ei koskaan enää tullut. Alakerta, se oli hänen valtakuntansa, minne ei edes seuranainen tunkeutunut; siellä hän, Anna, sai yksin hallita, ottaa vastaan sukulaisia ja tarjota heille virvokkeita. Ina maisteli likööriä ja oli pahoillaan, että Floor täti oli yhtynyt heidän seuraansa arkihuoneessa. Olihan hyvinkin mahdollista, että vanha tohtori, vaikka hän olikin isoäitiä hiukan nuorempi, tiesi jotain; mutta varmaa se ei ollut. Sillä Daan setäkään ei ollut tiennyt sitä kuin vähän aikaa, joskin isä oli ollut asiasta perillä kokonaista kuusikymmentä vuotta. Kuusikymmentä vuotta! Tuo pitkä aika hypnotisoi hänet. Kuusikymmentä vuotta sitten tämä vanha kivuloinen tohtori — joka ei enää hoitanut lääkärintointaan ja vain nuoremman virkaveljen avulla huolehti isoäidin ja herra Takman terveydentilasta — oli nuori kahdeksankolmattavuotias, vastikään Javaan saapunut mies, yksi isoäidin monista ihailijoista.
Ina näki kaiken tämän edessään ja koetti tunkeutua vieläkin pitemmälle; hänen uteliaisuutensa, ikäänkuin voimakas linssi, poltti uuden näköalan hänen silmiensä eteen, sytyttäen ikäänkuin valon keskelle menneisyyden hämäryyttä. Ja hän alkoi:
»Isä rukka ei ole terve. Pelkään hänen sairastuvan vakavasti. Henkisestikin hän on kovin lamassa. Niin, täti, hän on ollut alakuloisempi mieleltään tavattuaan taas Daan sedän, kuin mitä hän on ollut vuosikausiin. Mistä se voi johtua? Ei suinkaan raha-asioista…»
»Ei, rakkaani, raha-asiat eivät ole siihen syynä, joskin me edelleen olemme köyhiä kuin rotat.»
»Miksikä Daan setä sitten tuli Hollantiin?» kysyi Ina nopeasti ja äkisti.
Floor täti katsoi häneen ällistyneenä:
»Minkäkö vuoksi?… Totta totisesti, sitä en tiedä, lapseni. Pääni pantiksi, sitä en tiedä. Setä matkustaa aina säännöllisesti Hollantiin asioissa, aina asioissa. Mitä he nyt suunnittelevat yhdessä, sinun isäsi ja Daan setä, sitä en todellakaan tiedä; mutta rikkautta siitä ei meille lähde.» Ja hän pudisti moittivasti päätään aivan Inan kasvojen edessä. »Ja sittenkin he ovat jo vuosikausia hääräilleet yhdessä.»
»Isä-rukka», huudahti Ina huoaten.
»Niin-niin-niin, hyvä-hyvä-hyvä», huudahti tohtori istuen sivuttain tuolilla vatsan hölkkyessä hänen edessään, »me vanhenemme, me vanhenemme…»
»Puhukaa vain itsestänne», huusi Floor täti vihoissaan. »Minä olen vain kuudenkymmenen ikäinen.»
»Vai ainoastaan kuudenkymmenen? Ahaa!» mutisi tohtori. »Vai ainoastaan kuudenkymmenen? Minä luulin teitä vanhemmaksi.»
»Minä olen vain kuudenkymmenen vuoden vanha, sanon minä!» Floor täti oli vihoissaan.
»Niin-niin, sitten te olette yhtä vanha… kuin… Ottilie… hyvä-hyvä, hyvä-hyvä…»
»Niin», sanoi Floor täti, »minä olen vaivan yhtä vanha kuin Ottilie
Steyn.»
»Kuusikymmentä vuotta… hyvä-hyvä!» mutisi tohtori.
»Te olitte silloin nuori mies, tohtori», sanoi Ina naurahtaen.
»Niin-niin, lapsi, niin-niin… nuori mies!»
»Te olette monta vuotta nuorempi isoäitiä, eikö totta?»
»Niin-niin-niin!» sanoi tohtori Roelofsz vakuuttaen pontevasti.
»Yhdeksän vuotta, yhdeksän vuotta… Ja viisi vuotta… nuorempi kuin
Takma… niin, viisi vuotta!… Niin paljon nuorempi häntä minä olen…»
»Miten somaa, että te ja isoäiti ja herra Takma olette aina pitäneet yhtä», Ina jatkoi pehmeällä äänellä. »Ensin Intiassa… ja myöhemmin aina täällä, Haagissa.»
»Niin-niin, me olemme aina pitäneet yhtä…»
»Niin vanhoja ystäviä!» sanoi Floor täti liikutettuna.
Mutta hän iski silmää Inalle sanoakseen, että tohtori Roelofsz, vaikka hän olikin yhdeksän vuotta nuorempi, oli aina ollut isoäidin hyvin läheinen ystävä.
»Tohtori», sanoi Ina äkkiä, »onko totta, että kuusikymmentä vuotta sitten…?»
Hän vaikeni tietämättä mitä jatkaa. Hän alkoi näin voimakkaasti lauseensa ja vaikeni ehdoin tahdoin. Vanha tohtori hätkähti: hänen vatsansa hypähti vasemmalta puolelta oikealle ja riippui nyt hänen terveellä säärellään.
»Mi-mitä» hän miltei huusi.
Hänen silmänsä pyörivät päässä hänen kiinnittäessään katseensa Inaan. Kauhu väänsi hänen vanhoja, ryppyisiä, sileäksi ajettuja apinankasvojaan ja sisäänpainunutta suutaan, joka nyt ammotti auki, kuolan valuessa hänen tekohampaittensa välistä vapisevien huulien yli. Hän puristi nyrkkiin vanhat kätensä, joissa nahka riippui löysänä, kohotti ne ylös ja antoi niiden jälleen painua alas polville.
Tohtori oli perillä asiasta: Ina näki sen heti paikalla. Mutta hän oli käsittävinään tohtorin huudahduksen vain kuulohairahdukseksi, mikä johtui hänen kuuroudestaan; ja hän korotti ääntään kohteliaasti ja toisti hiukan äänekkäämmin, lausuen sanat hyvin selvästi:
»Onko totta, että kuusikymmentä vuotta sitten isoäiti — vaikka hän olikin silloin jo kolmenkymmenenseitsemän vuoden vanha — oli yhä häikäisevän kaunis nainen? Niin, entisajan ihmiset hoitivat itseään paremmin kuin me. Minä olen neljänkymmenen viiden, mutta olen jo vanha nainen…»
»Mitä vielä», sanoi Floor täti, »vanha nainen!»
Ja tohtori mutisi:
»Niin-niin, ahaa, sitäkö sinä kysyt, Ina?… Niin, niin, tietenkin: isoäiti… isoäiti oli komea, kaunis nainen… ensimäisen nuoruuden kadottuakin…»
»Entäs Ottilie», sanoi Floor täti, »hän oli neljänkymmenen, kun Steyn rakastui häneen.»
»Niin», sanoi Ina. »Se ei ollut… kovinkaan kaunista Ottilie tädin puolelta; mutta erinomainen todistus hänen nuoruudestaan…»
Ja hän vilkasi tohtoriin salainen välke sovinnaisissa, väsyneissä silmissään. Tohtori istui kokoonlyyhistyneenä tuolissaan, tuo vanha, kuihtunut, muodoton massa, miehen ja ihmisolennon raunio, vanha, vanha apina, yllään väljä takki ja väljät liivit, jotka peittivät hänen suurta ruumistaan. Kauhu oli kadonnut hänen pyöreistä silmistään; hänen katseensa oli kääntynyt vasemmalle, hänen päänsä oikealle. Näytti siltä kuin hän olisi aivan tylsistynyt pelästyksensä jälkeen, jonka Inan kysymys ja tuo kaamottava numero kuusikymmentä oli saanut aikaan Hän nyökkäsi ovelasti suurta päätään; ja ulkoa tulvivassa talvisessa valossa hänen kiiltävällä päälaellaan näkyi loistavia läikkiä.
»Niin-niin-niin!» hän mutisi aivankuin mieletön.
Vaivalla hän nousi pystyyn samalla kun Daan Dercksz astui portaita alas Stefanien ja vanhan herra Takman seuraamana; viimeksimainittu torjui luotaan Annan tarjoaman avun, kun tämä kauhukseen huomasi kissan hiipivän vanhan herran jalkoihin.
»Isoäiti on väsynyt», sanoi Daan Dercksz.
»Sitten minä en mene ylös», sanoi Ina. »Ei, Anna, kyllä on parasta, etten mene sinne. Tulen pian toisten. Isoäidillä on tänään ollut kovin paljon vieraita.»
Siitä huolimatta hän viivyskeli vielä hiukan ja läksi sitten pois, sairaana uteliaisuudesta, joka täytti hänen mielensä kiihkeällä nälällä. Stefanie täti teki myös lähtöä sanoen, että äiti oli tänään huonoissa voimissa; viimeisenä läksi vanha Takma, varoen joka askeltaan, mutta astuen suorana ja pystypäisenä. Ina tunsi, että hänkin varmaan oli asiasta selvillä. Mitä se oli, mitä se saattoi olla? Nuo vanhat tiesivät sen, jokainen heistä!
»Lähdetään kotiin, Daan», sanoi Floor täti. »Hevonen odottaa.»
»Mene sinä», sanoi Daan Dercksz epäröiden. »Minä tahdon ensin keskustella Roelofsz'in kanssa. Olen niin hyvilläni tavattuani hänet taaskin…»
»Aina sitä juttelua riittää!» sanoi Floor täti pahoillaan, kun hänen miehensä jätti hänet. »Sitten lähetän ajurin sinua hakemaan…»
Hän sanoi hyvästi ja laahautui ulos.
»Saanko saattaa teidät kotiin, herra Takma.» kysyi Ina.
Takma nyökkäsi myöntyvästi.
»Saat kyllä, lapseni», sanoi hän tarttuen Inan käsivarteen.
Vaikka hän tuli hyvin yksin toimeen eikä koskaan huolinut ajuria, oli hänestä aina varminta ja hauskinta, jos joku saattoi hänet kotiin Nassaulaania pitkin, sillan yli ja Mauritskadulle, missä hän asui. Hän ei koskaan pyytänyt ketään saattamaan, mutta otti ilolla vastaan, jos joku tarjoutui. Ina ei kuitenkaan uskaltanut kysyä mitään vanhalta herra Takmalta: mitäpä, jos hän olisi jotain tiennyt ja pelästynyt pahoin kadulla! Siitä olisi voinut seurata vaikka halvaus! Ei, Ina oli siksi varovainen, mutta uteliaisuus kalvoi hänen hänen mieltään kuin nälkä. Mitähän se saattoi olla? Ja miten hän saisi siitä selkoa?
Daan Dercksz jäi taloon vanhan tohtorin kera. Hänen papukaija-profiilinsa vapisi ja hänen helmimäiset linnunsilmänsä — Stefanie tädin silmät — vilkkuivat kiihkeydestä samalla kuin hänen laiha vartalonsa näytti kutistuvan yhä pienemmäksi tohtorin jättiläisruumiin rinnalla, tämän seisoessa hänen edessään kuin muodoton temppeliritari nojaten toiseen jalkaansa, joka oli terve, ja toiseen, joka oli lyhyt ja ontuva.
»No, Roelofsz», sanoi Daan Dercksz, »hauska nähdä sinua jälleen.»
»Niin-niin, ahaa, siitä on täsmälleen viisi vuotta, kun olit viimeksi Hollannissa!… Hyvä-hyvä, se on pitkä aika… Me tulemme vanhoiksi, tulemme vanhoiksi… Et luullut tapaavasi äitiäsi näin reippaana… Niin-niin, minä pidän huolta siitä, että hän tulee sadan vuoden vanhaksi! Odotahan vain, niin saat nähdä, odotahan vain, niin saat nähdä… Ehkäpä hän elää kauemmin kuin me kaikki muut, Takma ja minä, niin-niin…»
»Niin», sanoi Daan Dercksz, »äiti ei ole suuresti muuttunut.»
»Hänellä on erinomainen ruumiinrakenne, niin-niin, sitä se aina on ollut. Hänen järkensä on aivan selvä; hänen muistinsa on hyvä; hyvä-hyvä, niin-niin, se on suuri onni hänen iällänsä…»
»Ja Takma myöskin…»
»On hyvissä voimissa, on hyvissä voimissa, niin-niin… Hyvä-hyvä, me vanhenemme kaikki… minäkin, niin-niin, minäkin…»
Mutta Daan Dercksz oli suuresti kiihtynyt. Hän oli luvannut Harold veljelleen olla hyvin varovainen eikä puhua, mutta niinä kahtena kuukautena, jolloin hän oli ollut selvillä asiasta, oli salaisuus ja kauhu polttanut hänen sieluaan, hänen liikemies-sieluaan, sillä niin vanha kuin hän olikin, niin ensi kertaa eläissään hän oli tuntenut suurta kiihtymystä, mikä ei koskenut hänen liikeasioitaan.
Ja hänen oli mahdoton pysyä aisoissa. Talo oli ääneti. Anna oli palannut keittiöön; vanha rouva istui yläkerrassa yksin seuranaisensa kanssa. Pieni kaasu-kamiini paloi arkihuoneessa; toinen käytävässä. Iltapäivän hämäryys ja hiljaisuus tuntui pienessä talossa, jossa vanha rouva oli asunut kauan, oli odottanut kauan ikkunansa ääressä, korkeassa tuolissaan…
»Roelofsz», sanoi Daan Dercksz,
Hän oli päätä lyhempi tohtoria; hän tarttui kiinni tohtorin liivinnappiin.
»Niin-niin», sanoi Roelofsz. »Mitä nyt, Dercksz?»
»Roelofsz… minä olen kuullut siitä.»
»Mistä?» huudahti tohtori, kuurona.
»Kuulin kaikki… Intiassa.»
»Mitä?» huusi tohtori, ei enää kuurona, mutta pelästyneenä.
»Olen kuullut kaikki, ihan kaikki… Intiassa.» Tohtori katsoi toiseen pyörein silmin; ja hänen riippuvien huuliensa yli vuosi kuolaa tahraten hänen sileäksi ajetut aphiankasvonsa, ja hänen hengityksensä läähätti puhaltaen hänen hampaittensa lomista esiin.
Ja vuorossaan hän tarttui nyt Daan Dercksz'in takinnappiin kiinni.
»Mitä sinä olet kuullut?»
»Olen kuullut kaikki», Daan Dercksz toisti. »Kuulin kaikki Intiassa.
Tiedän… tiedän kaikki.»
»Sinäkö tietäisit… kaikki? Oi, voi. Sinäkö tietäisit kaikki?…
Mitä… mitä sinä tiedät?»
»Äidistä… äidistä… Takmasta… ja…»
He seisoivat tuijottaen toistensa kauhistuneisiin silmiin.
»Ja isästäni», sanoi Daan Dercksz; ja hänen kauhistunut äänensä muuttui kuiskaukseksi. »Isästäni. Sen minkä sinäkin tiedät. Minkä olet aina tiennyt. Että Takma, tuona yönä, jolloin hän oli äitini luona, tempasi isältäni hänen oman aseensa: tikarin, jonka prinssi oli lahjoittanut hänelle edellisenä päivänä…»
»Tiedätkö sinä sen?» huusi tohtori. »Tiedätkö sinä sen? Voi, hyvä
Jumala! Tiedätkö sen? Minä… minä en ole koskaan sanonut sanaakaan.
Olen kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha… vaan en ole… en ole
koskaan sanonut sanaakaan.»
»Ei, sinä et ole koskaan sanonut mitään… mutta äidin baboe…»
»Ma-Boetenko?»
»Niin, Ma-Boeten kertoi sen pojalleen, joka on mantrina Tegalissa. Ma-Boeten on kuollut, mantri on alkanut kiristää minua. Hän on vaatinut minulta rahaa. Olen antanut hänelle rahaa. Olen luvannut antaa hänelle rahaa joka kuukausi.»
»Sinä siis tiedät… Niin-niin, voi hyvä Jumala, niin-niin!… Sinä siis tiedät, Dercksz, sinä tiedät?»
»Kyllä, minä tiedän.»
»Mitä mantri sanoi? Mitä Ma-Boeten oli kertonut hänelle?…»
»Että isäni koetti tappaa Takman, tikarillaan… Että Takma riisti tikarin hänen kädestään, sillä aikaa kuin…»
»Kuin mitä?… Niin-niin, kuin mitä?»
»Sillä aikaa kuin äiti, sillä aikaa kuin äiti…»
»Niin-niin?»
»Kietoi käsivartensa isäni kaulaan estääkseen häntä…»
»Hyvä Jumala, niin, niin!»
»Estääkseen häntä puolustautumasta… ja että Ma-Boeten oven takana kuuli äidin sanovan…»
»Niin… niin-niin… voi hyvä Jumala!»
»Kuuli äidin sanovan, 'Minä vihaan sinua, minä vihaan sinua: olen aina vihannut sinua…'»
»Niin-niin… Voi hyvä Jumala!»
»'Olen aina vihannut sinua ja… ja rakastan Emileä!'»
»Niin-niin… entäs sitten?»
»Ja sitten äiti huusi Takmalle, kovalla äänellä: 'Emile, iske häneen: miellemmin hän kuin sinä!'»
»Oi… hyvä… Jumala!»
Tohtori vaipui raskaana tuolille:
»Siis sinä tiedät!» hän vaikeroi. »Siitä on kuusikymmentä vuotta, niin-niin, oi hyvä Jumala, niin-niin! En ole koskaan puhunut siitä kellekään, en koskaan! Pidin niin paljon äidistäsi. Minä… minä… minä tein ruumiintarkastuksen seuraavana päivänä!»
»Niin, he heittivät ruumiin jokeen…»
»Minä pidin ruumiintarkastuksen seuraavana päivänä… ja minä… minä ymmärsin… olin ymmärtänyt sen jo aikaisemminkin, sillä olin nähnyt äitisi samana aamuna ja hän houraili… ja minä… minä lupasin… niin-niin, minä lupasin olla vaiti… oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala… jos hän… jos hän suostuisi rakastamaan minua! Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala, Dercksz, Dercksz, Daan, en ole koskaan… en ole koskaan hiiskunut sanaakaan!… Ja Jumala tietää, mitä ihmiset kuusikymmentä vuotta sitten, niin-niin, kuusikymmentä vuotta sitten epäilivät… ja sanoivat… ja juoruilivat ja juoruilivat… aavistamatta totuutta… kunnes koko asia oli unohtunut… kunnes oli myöhäistä pitää uutta tutkimusta… monien kuukausien kuluttua… En koskaan sanonut sanaakaan… oi hyvä Jumala, ei-ei, ei-ei!…»
»Kuultuani tämän asian, Roelofsz, en voinut jäädä Intiaan. Minun täytyi saada tavata Harold, nähdä sinut, äiti, Takma…»
»Minkä vuoksi?»
»En tiedä, minun vain täytyi saada nähdä teidät kaikki. Oi, miten te lienettekään kärsineet! Minun on sääli äitiä, Takmaa. Minun täytyi saada nähdä teidät, puhua teidän kanssanne asiasta. Tiesin, että te…»
»Tiesikö mantri minusta?»
»Ma-Boeten oli kertonut.»
»Niin, Ma-Boeten tiesi kaikki, tuo noita!»
»Hän oli vaiti vuosikausia. En tiennyt edes, että hän oli elossa. Mutta sitten hän kertoi sen pojalleen. Hän luuli, että äiti oli kuollut. Poika tunsi meidän palvelijamme. Hän kuuli, että äiti oli yhä elossa…»
»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala, niin-niin!»
»Minä maksan hänelle määräsummaa joka kuukausi.»
»Niin kauan kuin äiti elää?»
»Niin… niin kauan kuin hän elää!»
»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala, niin-niin.»
»Mutta Roelofsz, yhtä asiaa sinä et tiedä…»
»Mitä… mitä?… Mitä minä en tiedä?»
»Sinä et tiedä, että Harold…»
»Harold? Sinun veljesi?»
»Tiesi!…»
»Haroldko tiesi?»
»Niini… Niin!…»
»Tiesikö hän? Mitenkä Harold olisi voinut tietää? Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala! Mitenkä Harold saattoi tietää?»
»Harold tiesi… sillä hän näki!»
»Näkikö hän? Näkikö Harold?»
»Hän oli heidän kanssaan siellä, vuoristossa; hän oli mukana huvilassa.»
»Haroldko?»
»Hän oli kolmentoista-vuotias poika. Hän heräsi! Hän näki äidin, Takman ja Ma-Boetenin. Hän näki heidän kantavan isänsä ruumista. Hän astui isänsä vereen, Roelofsz! Hän oli kolmentoista vuoden vanha! Hän ei ole koskaan voinut unohtaa tuota näkyä! Ja hän on tiennyt sen aina, koko elämänsä ajan, koko pitkän elämänsä ajan!»
»Oi hyvä Jumala, oi hyvä Jumala!… Voi hyvä ystävä!… Onko se totta?
Onko se todellakin totta?»
»Se on totta! Hän kertoi minulle itse.»
»Eikö hänkään… ole koskaan puhunut siitä kellekään?»
»Ei, hän ei ole koskaan puhunut siitä!»
»Hän on kelpo mies, niin-niin, kaikkein parhaita. Hän ei tahdo tuottaa häpeää… oi hyvä ystävä… vanhalle äidilleen!… Daan, Daan… oi hyvä Jumala!… Daan, älä koskaan kerro sitä kellekään: älä koskaan kerro!»
»Ei, en minä kerro. Olen puhunut siitä sinulle ja Haroldille, koska keskustelen kaikista asioista hänen kanssaan: sekä liike-asioista että… kaikesta muusta. Hän on usein auttanut minua… Hän auttoi minua Intiassa, eräässä ikävässä jutussa, mikä minulle sattui siellä… aikoinani… niin… hyvä Jumala… aikoinani! Olen aina keskustellut kaikesta Haroldin kanssa. Sinulle puhuin tästä siksi, että tiesin sinun tietävän…»
»Hyvä-hyvä-hyvä, niin-niin-niin… Mutta Daan, Dercksz, älä puhu siitä kellekään muulle!»
»Ei, ei, en minä puhu siitä kellekään muulle.»
»Ei Stefanielle eikä Antonille eikä Ottilielle…»
»Ottilie on heidän lapsensa!…»
»Niin-niin, hän on äidin ja Takman lapsi. Sh-sh. Daan, nuo ovat niin vanhoja asioita, ne ovat kaikki aikoja sitten olleita ja menneitä!»
»Kumpahan vain olisivatkin! Mutta sitä ne eivät ole… niin kauan kuin äiti… ja Takma… elävät!»
»Niin-niin, niin-niin, olet oikeassa: niin kauan kuin he elävät eivät nuo asiat ole olleita eikä menneitä… Mutta, ovathan he niin vanhat, sekä äiti että Takma! Ei kestä enää kauan. Ne häipyvät, häipyvät, nuo asiat… hitaasti, mutta ne katoavat sittenkin… Niin-niin, siitä on kovin pitkä aika… Eivätkä ihmiset enää puhu meistä… Ennen vanhaan, niin, menneinä aikoina, ihmiset puhuivat… äidistä ja Takmasta ja lapsista, Antonista, sinusta… ja tuosta skandaalista Intiassa… Ottiliesta: he puhuivat hyvinkin paljon Ottiliesta… Kaikki tuo on nyt unohtunut… häipyy pois… Me olemme vanhat… niin-niin… me olemme vanhat…»
Hän vaipui tuoliinsa; hänen muodoton vartalonsa lyyhistyi kokoon, jotta näytti siltä kuin hänen vatsansa olisi riippunut lattiaan saakka.
Samassa kuului ylhäältä kimakka huuto, tukahdutettu, mutta samalla läpitunkeva huuto, ikäänkuin se olisi lähtenyt kuristetusta kurkusta; ja yläovi lensi auki ja seuranainen huusi:
»Anna… Anna, tulkaa pian!»
Daan Dercksz oli vanha mies, mutta hän tunsi kylmänväreitä selässään. Tohtori hyppäsi pystyyn, seisoen siinä horjuvin jaloin ja vihdoin oikaisten muodotonta vartaloaan hän huusi:
»Mitä nyt? Mikä on hätänä?»
Ja molemmat miehet kiiruhtivat portaita ylös niin nopeasti kuin he saattoivat, Annan kompuroidessa heidän jäljessään.
Vierashuoneessa paloi kaksi lamppua; ja vanha rouva istui suorana tuolissaan. Hänen silmänsä tuijottivat pyöreinä hänen päässään ilmaisten jännittynyttä kauhua; hänen suunsa oli yhä auki päästettyään tuon kimakan huudon — se muodosti ikäänkuin mustan aukon; hänen toinen käsivartensa oli ojossa, viittaen jäykin sormin huoneen nurkkaukseen, lasikaapin läheisyyteen. Siten hän istui siinä ikäänkuin kivettyneenä ja jäykkänä: kivettynyt oli pelokas ilme ja ammottava suu, kivettyneet vanhat kasvot hirveän kauhun vallassa, kivettynyt jäykkä ojennettu käsivarsi, ikäänkuin hän ei koskaan enää voisi laskea sitä alas. Ja seuranainen ja Anna, jotka nyt yhdessä astuivat hänen luokseen, kysyivät:.
»Rouva, rouva, mikä teidän on? Ettekö voi hyvin? Oletteko sairas?»'
»Tuossa! änkytti vanha nainen. »Tuossa!… Tuossa!
Ja hän tuijotti eteensä viitaten yhä kädellään. Molemmat herrat olivat ilmestyneet huoneen kynnykselle ja vaistomaisesti kaikki käänsivät katseensa nurkkaan, lasikaapin läheisyyteen. Ei kukaan nähnyt siellä mitään paitsi vanha rouva — hän yksin näki sen — tuon näyn, jonka monivuotiset omantunnonvaivat olivat mananneet hänen eteensä… hän yksin näki sen kymmenen tai kahdenkymmenen sekunnin ajan, jolloin hänen ruumiinsa jäykistyi ja kivettyi ja veri jähmettyi hänen suonissaan. Äkkiä hän hätkähti; käsi putosi hänen syliinsä; ruumis vaipui korkeaselkäisen tuolin nojaa vasten ja silmät sulkeutuivat…
»Rouvalla on ennenkin ollut tällaisia kohtauksia», sanoi vanha Anna kuiskaten.
Kaikki muut, paitsi Daan Dercksz, tiesivät, että hänellä oli ennenkin ollut tällaisia kohtauksia. He asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Vanha rouva ei ollut tainnoksissa. Hän avasi pian silmänsä, tunsi tohtorin, tunsi molemmat naiset, vaan ei tuntenut poikaansa Daania. Hän tuijotti häneen ja hätkähti sitten, ikäänkuin yhdennäköisyys olisi äkkiä hämmästyttänyt häntä.
»Äiti! Äiti!» huudahti Daan Dercksz.
Vanha rouva tuijotti yhä, mutta hän huomasi nyt, ettei Daan ollutkaan se ruumistunut haamu, jonka hän äsken oli nähnyt, vaan hänen poikansa, joka oli isänsä näköinen, sen miehen näköinen, jota hän ensin oli rakastanut ja sittemmin vihannut. Hänen jännittynyt katseensa sammui; mutta rypyt hänen kasvoissaan ja kauhusta vääntynyt ilme ei kadonnut, vaan ne olivat kuin syvälle syövytetyt ja ihoon piirretyt.
Anna siveli vanhan rouvan kättä ja rannetta kevyin liikkein, jotta hän palaisi täydellisesti tajuntaansa… ja vanha veri suli ja alkoi jälleen liikkua.
»Vuoteeseen», mutisi vanha rouva. »Vuoteeseen…»
Molemmat herrat poistuivat jättäen vanhan rouvan naisten huostaan. Hämärä eteinen portaitten alapäässä lepäsi ikäänkuin hiljaisen haudan varjossa. Daan Dercksz tarttui Roelofsz'in käsivarteen, tohtorin hoippuessa portaita alas ja nojautuessa vuoroin sairaaseen ja vuoroin terveeseen jalkaansa.
»Mitä hän näki?» kysyi Daan Dercksz.
»Sh!» sanoi vanha tohtori. »Niin-niin… niin-niin…»
»Mitä hän näki?»
»Hän näki… Dercksz'in; hän näki… sinun isäsi!…»
Keittiössä kissa naukui peloissaan.
KUUDES LUKU.
Täti Adèle Takma astui hiljaa avainkori käsivarrellaan ruokasalista käytävään, sillä hän oli nähnyt kirjeenkantajan ja toivoi saavansa kirjeen Ellyltä. Lot ja Elly olivat Firenzessä, kumpainenkin työskenteli uutterasti Laurentianassa ja arkistoissa, missä Lot keräsi aineksia Medicin sukua koskettelevaa historiallista teosta varten. He olivat käyneet aina Napolissa saakka ja olivat kotimatkalla, väsyneinä niin paljosta katselemisesta — Italia oli Ellylle aivan uusi — pysähtyneet Firenzeen, asettuneet matkailijakotiin asumaan ja tekivät nyt yhdessä työtä. Elly tuntui olevan onnellinen ja kirjoitti ihastuneita kirjeitä kotiin.
Adèle täti kurkisti kirjelaatikkoon. Niin, siellä oli kirje Ellyltä, kirje isoisälle. Adèle täti luki aina kirjeet ääneen isoisälle: se oli niin somaa; ja sitä paitsi oli kirje aiottu hänellekin. Niin, lapset jäisivät varmaankin vielä kolmeksi kuukaudeksi ulkomaille — nyt oli tammikuun alkupuoli — ja sitten he aikoivat kaikessa rauhassa asettua asumaan Steynin ja äidin kanssa, vähäksi aikaa ainakin, nähdäkseen miten se kävisi; ja jollei se kävisi päinsä, niin he lähtisivät jälleen matkoille ja kulkisivat omia teitään, he olivat yhä innostuneita matkustamiseen, eivätkä pitäneet kiirettä oman kodin perustamisella, Ottilie oli Lontoossa, missä hänen kaksi poikaansa, John ja Hugh Trevelley elivät: Mary oli Intiassa naimisissa. Äiti ei mistään hinnasta tahtonut jäädä yksikseen; ja eikä siinä olisi ollutkaan mitään moitittavaa, vaikka hän läksi tervehtimään kahta poikaansa… jolleivät nuo pojat olisi olleet sellaisia velikultia. He olivat aina rahan kaipuussa: Adèle täti oli kuullut sen Ellyltä ja Lot'lta.
Adèle täti lopetti työnsä alakerrassa, keskusteli keittäjän kanssa, lukitsi ruokakaapin, silitti pöytäliinaa täällä ja asetti tuolin paikoilleen tuolla, jotta hänen ei tarvitsisi tulla takaisin alakertaan ja saisi rauhassa lukea ääneen vanhalle herralle Ellyn kirjeen. Tämä kuunteli aina kernaasti Ellyn kirjeitä, sillä Elly kirjoitti järkevästi ja vilkkaasti; ne tuottivat hänelle aina iloisen aamun; ja usein vanha herra luki niitä moneen kertaan vielä sen jälkeen kun Adèle täti oli lukenut ne hänelle ääneen.
Adèle täti läksi nyt yläkertaan, hyvillään kun hänellä oli mukanaan kirje, ja kolkutti vanhan herran työhuoneen ovelle. Tämä ei vastannut, ja täti, joka oletti, että hän oli mennyt makuuhuoneeseensa, läksi sinne. Ovi oli avoinna ja hän astui sisään. Ovi makuuhuoneen ja työhuoneen välillä oli auki, ja hän kulki edelleen sinne. Vanha herra istui tavallisella paikallaan tuolissaan, kirjoituspöydän ääressä. Hän oli nukahtanut. Hän istui kokoonkyyristyneenä tuolissaan; ja tätiä ihmetytti, miten kovin pieneltä hän näytti, aivankuin hän olisi kutistunut kokoon nukkuessansa. Silmät näyttivät olevan kiinni, ja käsi nojautui avonaiseen laatikkoon. Paperikori oli hänen vieressään; papereita ja kirjeitä oli hajallaan pöydällä.
»Hän nukkuu», tuumi täti mielessään.
Ja jotta hän ei herättäisi vanhaa herraa hän hiipi varpaillaan avoimesta ovesta ulos. Hän ei tahtonut häiritä hänen lepoaan, kun hän kerta ei herännyt siihen, että joku astui huoneeseen. Takma oli niin vanha, niin kovin vanha…
Täti pahoitteli, ettei hän heti saanut lukea Ellyn kirjettä. Hänellä ei ollut enää mitään tekemistä, taloushommat olivat kaikki jo suoritetut; molemmat palvelijat tekivät kaikessa rauhassa työnsä. Ja Adèle täti kävi istumaan ruokasalin ikkunan ääreen, avainkori vieressään, hyvillään siitä, että kaikki oli erinomaisessa järjestyksessä, ja luki aamulehteä, joka juuri oli tullut: hän aikoi viedä sen aivan heti Takmalle. Ulkona satoi lunta. Hiljainen, valkea rauha vallitsi huoneessa ja koko talossa. Toisen palvelijattaren ääni kajahti äkkiä ja häipyi keittiön puolelle. Adèle täti luki kaikessa rauhassa sanomalehden neljä sivua.
Sitten hän nousi, otti korinsa, kirjeen ja sanomalehden ja läksi uudestaan yläkertaan. Hän kolkutti työhuoneen ovelle. Mutta vanha herra ei vastannut. Nyt hän avasi oven. Vanha herra istui yhä tuolissaan, samassa asennossa ja uneen vaipuneena kuin äskenkin. Mutta hän näytti vielä entistään kuivettuneemmalta — oi, miten kovin pieneltä! — lyhyessä takissaan.
Täti tuijotti häneen ja astui lähemmäksi. Hän näki nyt, että Takman silmät eivät olleet ummessa, vaan tuijottivat lasimaisesti jonnekin kaukaisuuteen… Adèle täti kalpeni ja alkoi vapista. Tultuaan hänen viereensä hän huomasi, että vanha herra oli kuollut.
Hän oli kuollut. Kuolema oli yllättänyt hänet, kevyt kosketus oli riittänyt pysähdyttämään veren kulun hänen kuivettuneissa suonissaan. Hän oli kuollut ja kaikesta päättäen hän oli kuollut ilman minkäänlaista taistelua, vain siksi, että kuolema oli lähestynyt häntä ja laskenut kylmän kätensä hänen sydämelleen ja päänsä päälle.
Adèle täti vapisi ja purskahti itkuun. Hän soitti kelloa ja huusi kauhuissaan palvelijoita, jotka tulivat heti juoksujalkaa.
»Vanha herra on kuollut!» huusi Adèle täti nyyhkyttäen.
Molemmat palvelijattaret alkoivat myös itkeä; nuo kolme naista olivat nyt aivan yksin.
»Mitä me teemme, neiti?»
»Keetje», sanoi Adèle täti, »mene heti tohtori Roelofsz'in luo ja sitten herra Steyn de Weertin. Muita en tiedä. Isännällänne ei ollut sukulaisia. Mutta herra Steyn de Weert auttaa meitä varmaan. Ota ajuri ja lähde heti paikalla. Tuo herra Steyn mukanasi. Rouva Steyn on Lontoossa. Lähde, Keetje, ja pidä kiirettä!»
Tyttö läksi itkien.
»Hän on kuollut», sanoi Adèle täti. »Lääkäri ei voi hänelle mitään, mutta hänen on annettava kuolintodistus. Door, kannetaan herra vuoteeseen ja riisutaan hänet…»
He nostivat vanhan herran tuolilta, Adèle täti tarttui hänen päähänsä, Door jalkoihin: hän ei painanut mitään näiden naisten käsissä. Hän oli kovin kevyt, hän oli kovin kevyt! He laskivat hänet vuoteelle ja alkoivat riisua häntä. Kun he ripustivat takin tuolinselälle, pullistui se takaa säilyttäen siten vanhuksen selän muodon.
Keetje oli tavannut Steyn de Weertin kotona; ja hän tuli tytön mukana ajurilla: matkalla he jättivät sanan tohtori Thielens'ille; lääkäri oli ulkona. Adèle täti tuli eteisessä Steyniä vastaan. Hiljainen, valkea rauha vallitsi koko suuressa talossa; ulkona satoi lunta yhä tiheämmin.
»En tiennyt kutsua tänne ketään muuta kuin teidät, Steyn!» sanoi Adèle täti nyyhkyttäen. »Ja minä lähetin teitä hakemaan myös siksi — vanha herra sanoi sen minulle — että olette hänen testamenttinsa toimeenpanija. Niin, hän on kuollut. Hän sammui kuin kynttilä… Tänä aamuna toin hänelle aamiaista niinkuin tavallisestikin. Sitten hän istahti pöytänsä ääreen, selaillen joitakin papereita. Ellyltä tuli kirje, ja läksin sitä viemään hänelle ja tapasin hänet… nukkumasta, niinkuin luulin. Läksin pois, jotta en herättäisi häntä. Mutta takaisin tullessani hän istui yhä samassa asennossa. Hän oli kuollut. Hän on kuollut, Steyn… Hän oli lähes yhdeksänkymmenenneljän vuoden vanha.»
Steyn jäi Adèle tädin luo kunnes lääkäri oli käynyt ja kirjoittanut kuolintodistuksen; Steyn piti huolta kaikesta mitä oli tehtävä. Hän sähkötti vaimolleen Lontooseen: Adèle täti pyysi häntä sitä tekemään; hän sähkötti Firenzeen Lot'lle ja Ellylle: he eivät tietenkään ennättäisi ajoissa Haagiin hautajaisiin. Ja hän läksi lankonsa, Harold Dercksz'in luo, jonka hän tapasi kotona toisen aamiaisen jälkeen:
»Harold», kysyi hän, »mitenkä teemme äidin suhteen? Voimmeko kertoa sitä hänelle?»
Harold Dercksz oli vajonnut tuoliinsa; hänellä oli paha päivänsä, tuska vaivasi häntä, ja vaikka hän ei valittanutkaan, niin hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet ja hengitys oli raskas.
»Onko vanhus… kuollut?» kysyi hän.
Muuta hän ei sanonut, istui vain ja valitti.
»Oletko sairas?» kysyi Steyn.
Harold Dercksz nyökkäsi päätään.
»Lähetänkö hakemaan tohtori Thielens'iä luoksesi?»
Harold Dercksz pudisti päätään:
»Ei hän voi minua auttaa. Kiitos vain, Frans. Tiedän kyllä itsekin, mitä on tehtävä: tärkeintä on olla kiinnittämättä siihen mitään huomiota…»
Hän oli taas vaiti, istui ja tuijotti vain eteensä varjostaen silmiä kädellään, sillä lumesta heijastuva valo koski hänen silmiinsä. Ja hän veti yhä syvältä henkeään… Vanha herra oli kuollut… Vanha herra oli kuollut… Vihdoinkin!… Tuo hirveä näky kulki yhä hänen ohitseen, se ei ollut vielä kadonnut näkyvistä, se laahautui kahisten eteenpäin, se tuijotti häneen terävin silmin, jotka hän oli nähnyt lapsuudestaan saakka; mutta se kulki yhä eteenpäin, eteenpäin… Oi, miten hän oli odottanut ja odottanut vanhan herran kuolemaa! Hän oli vihannut häntä, isänsä murhaajaa, sillä hän rakasti isäänsä lapsena ollessaan; mutta hän oli ollut vaiti äitinsä tähden, ensin lapsena, sittemmin nuorukaisena. Hän oli ollut vaiti kuusikymmentä vuotta. Vasta nyt, aivan vastikään, hän oli puhunut siitä Daanille, sillä Daan oli tullut Intiasta epätoivoissansa, saatuaan tietää kaikki, kaikki näin myöhään, baboen kuoleman jälkeen, joka oli kertonut sen pojalleen, mantrille… Hän oli vihannut häntä salaa, vihannut isänsä murhaajaa. Sitten hänen vihansa oli laimennut, hän oli oppinut ymmärtämään intohimoa sekä itsepuolustusta; sitten hän oli säälinyt vanhusta, jonka kaikkina näinä vuosina oli täytynyt kantaa omantunnonvaivojensa taakkaa; hän oli säälinyt syvästi heitä molempia, sekä Takmaa että äitiään…