»Iske häneen; mielemmin hän kuin sinä!»
Oi, tätä intohimoa, oi tätä vihaa, jota tuo nainen oli tuntenut vuosia sitten ollessaan vielä nuori ja viehättävä, tuo nainen, joka nyt laahasi perässään elämänsä viimeisiä vuosia: tokko hän muisti vielä? Muistiko hän vielä istuessaan nyt suoraselkäisessä tuolissaan, ikkunaverhojen punertavassa valossa?… Hän, Harold Dercksz, oli toivonut Takman kuolemaa, toivonut äitinsä kuolemaa… jotta tuo hirveä asia olisi kadonnut kokonaan noiden kahden vanhan ihmisen tietoisuudesta, vaipunut menneisyyden syvyyksiin… Hän oli toivonut sitä; ja nyt… nyt vanha herra oli kuollut!
Harold Dercksz hengitti jälleen:
»Ei, Frans», hän sanoi pehmeällä, soinnuttomalla äänellään, »emme me voi kertoa sitä äidille… Ajattelehan miten vanha hän on…»
»Sitä minäkin ajattelin. Meidän tulee keinolla millä hyvänsä salata häneltä vanhan herran kuolema … Mahdotonta sitä on salata tohtori Roelofsz'ilta… mutta se on oleva kova isku hänelle.»
»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Oletko sähköttänyt Ottilielle?»
»Adèle käski minun sähköttää.»
»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Ottilie… on hänen tyttärensä.»
»Tietääkö Ottilie sen? Me emme ole koskaan puhuneet siitä?»
»Minä en ole koskaan puhunut siitä äidinkään kanssa. Luulen Ottilien epäilevän sitä. Sinä olet testamentin toimeenpanija…»
»Niin Adèle sanoi.»
»Niin», sanoi Harold Dercksz. »Hän on varmaankin määrännyt suurimman osan rahoistaan… Ellylle… ja Ottilielle. Milloin ovat hautajaiset?»
»Maanantaina.»
»Lot ja Elly eivät voi silloin olla täällä.»
»Eivät. Heitä on mahdoton odottaa.»
»Kulkeekohan hautajaissaatto Nassaulaania pitkin?»
»Sehän on matkalla hautausmaalle.»
»Parasta olisi antaa sen kiertää ympäri, eikä kulkea äidin talon ohitse. Hän istuu aina ikkunassa.»
»Minä pidän siitä huolta.»
»Kuinka pian Ottilie voi olla täällä?»
»Hän voi lähteä laivalla tänä iltana.»
»Niin, sen hän varmaankin tekeekin. Hän oli… hän oli valmistunut siihen; hän oli hyvin kiintynyt vanhaan herraan, ja Takma häneen.»
»Minun täytyy nyt lähteä, Harold. Tahtoisitko sinä kertoa tohtori
Roelofsz'ille?»
»Tietysti teen sen. Jos voin muutenkin olla avuksi…»
»Ei, kiitos.»
»Tavataan toisemme äidin luona tänään iltapäivällä. Meidän tulee varoittaa sukulaisia, etteivät vain hiiskuisi sanaakaan siitä äidille, sitä ei saa hänelle sanoa. Isku voisi olla hänelle hengenvaarallinen…»
Ja Harold tuumi mielessään, että kun vain äitikin olisi kuollut, niin tuo hirveä asia olisi myös kadonnut; mutta heillä ei ollut oikeutta ottaa äiti hengiltä.
Kun Steyn avasi oven, törmäsi hän Inaa vastaan. Ina oli istunut ikkunan luona ja nähnyt Steynin tulevan; ja uteliaana saadakseen tietää, mitä Steyn puhui hänen isänsä kanssa, hän oli hiipinyt portaita ylös ja kuunnellut.
»Hyvää huomenta, Steyn», sanoi hän: Ina ei nimittänyt Steyniä sedäksi, sillä heidän ikäerotuksensa oli sangen vähäinen. »Onko jotain tapahtunut?»
Ina jo tiesi mistä oli kysymys ennenkuin hän tiedustelikaan.
»Vanha herra Takma on kuollut.»
»Ina», sanoi hänen isänsä, »pidä varasi, ettet hiisku sanaakaan isoäidille. Me emme tahdo ilmaista sitä hänelle. Se olisi niin kova isku vanhalle rouvalle, että se voisi ottaa hänet hengiltä…»
»Ei», sanoi Ina, »ei kerrota mitään isoäidille. Herra Takma oli kai hyvissä varoissa, eikö totta? Eiköhän Elly saa periä kaikki?…»
»En tiedä», sanoi Steyn. »Luultavasti.»
»Lot ja Elly ovat äkkiä tulleet rikkaiksi.»
»Muistathan olla puhumatta, Ina?» sanoi hänen isänsä.
Harold Dercksz puristi Steynin kättä ja läksi Roelofsz'in luo.
»Kuoliko hän yöllä?» kysyi Ina.
Steyn kertoi seikkaperäisesti. Hän mainitsi sähköttäneensä Lot'lle ja vaimolleen, Ottilie tädille. »Miksikä Ottilie tädille?»
»Siksi…» sanoi Steyn epäröiden ja katuen ajattelemattomuuttaan.
»Hänen on parasta olla täällä.» Ina ymmärsi. Ottilie täti oli vanhan
Takman tytär: hän saisi varmaan myös periä.
»Miten paljon luulet vanhan herran jättävän jälkeensä?… Eikö sinulla ole siitä aavistustakaan? Oi, ei siksi, että asia huvittaisi minua: en välitä muiden ihmisten raha-asioista… Eikö sinun mielestäsi isä tunnu kovin alakuloiselta, Steyn? Hän on ollut niin alakuloinen siitä saakka kun hän tapasi jälleen Daan sedän… Steyn, etkö tiedä, miksi Daan setä tuli Hollantiin?»
Uteliaisuus yhä kiusasi Inaa eikä hän saanut sitä tyydytetyksi. Tuo hivuuttava nälkä kiusasi häntä päiväkausia ja viikkomääriä; hän ei tiennyt kenen puoleen kääntyä. Tuo uteliaisuus seurasi häntä kaikkialle. Viime aikoina se häiritsi hänen yöuntaankin. Hän oli yrittänyt puhua asiasta uudestaan Stefanie tädin kanssa, päästäkseen siitä selville keinolla millä hyvänsä; mutta Stefanie täti oli sanonut hänelle jyrkästi, ettei hän halunnut — olkoon se mitä hyvänsä — tietää mitä se oli, sillä hän ei tahtonut sekaantua vanhoihin synteihin eikä likaisiin asioihin; vaikkapa asia olisi koskenut hänen äitiään, niin ei se silti liikuttanut häntä. Helvetti heitä uhkasi; ja Stefanie tädin katumussaarnan jälkeen Ina tiesi, ettei tämä ilmaisisi hänelle mitään, ei edes hämärintä muistoakaan, mikä hetkeksi olisi voinut nousta hänen silmiensä eteen. Mitähän se oli, mitähän se saattoi olla, jonka isä oli tiennyt jo kuusikymmentä vuotta, mutta mistä Daan setä vastikään vasta oli kuullut ja jonka vuoksi hän oli tullut Hollantiin? Oi, kenen, kenen puoleen hänen piti kääntyä?
Ei, Steyn ei tiennyt mitään ja hämmästyi Inan kysymystä, arvellen, että Daan varmaankin tahtoi keskustella Haroldin kanssa liikeasioista niinkuin tavallisesti, ja hän läksi pois, kiiruhti Stefanien luo, sitten Antonin, Daanin ja Floorin ja Van Welyjen luo; ja hän terotti kaikkien mieleen, ettei vanhan herran kuolemasta saatu mainita mitään äidille. Kaikki he sen lupasivat, sillä hänen lapsensa ymmärsivät kaikki, ettei äidille saisi ilmaista sen miehen kuolemaa, joka niin kauan oli ollut kiintynyt häneen, ja jonka äiti oli nähnyt melkein joka ainoa päivä istuvan häntä vastassa, tuolilla ikkunan ääressä. Ja Steyn sopi kaikkien kanssa, että oli vain sanottava, että herra Takma oli sairas eikä saanut liikkua ulkona… ja salattava totuus niin kauan kuin mahdollista.
Sitten Steyn palasi Adèle tädin luo; ja tämä kysyi:
»Emmekö voisi kerätä kokoon papereita vanhan herran huoneessa, Steyn? Siellä on hirveä sekasorto. Ne ovat kaikki hajallaan sellaisina kuin hän ne jätti.»
»Odottaisin kernaammin kunnes Lot ja Elly palaavat kotiin», sanoi Steyn. »Teidän on vain lukittava huoneen ovi. Ei ole tarpeen sulkea mitään sinetillä. Olen keskustellut asianajajan kanssa.»
Hän läksi; ja Adèle täti jäi yksin taloon, alaslaskettujen verhojen taakse, jossa kuolema oli käynyt. Vanha rouva, Nassaulaanin varrella, aivan lähimmässä läheisyydessä, jonka luona ei käynyt koskaan muita vieraita kuin lapset ja lastenlapset: hän ei saisi tietää mitään. Maanantaina olivat hautajaiset. Lot ja Elly eivät voineet olla kotona ennen keskiviikkoa. Sääli oli heitä, lapsi parkoja, kun heidän Italian-matkansa ja työnsä täten häiriytyi. Mutta olihan Elly — maailman silmissä — vanhan herran ainoa sukulainen; ja hän oli hänen perillisensä…
Adèle täti ei ollut kateellinen. Vanha herra oli varmaankin jättänyt hänellekin sievosen summan: hän oli siitä aivan varma. Ainoa, mikä hänestä oli raskasta, oli se, että hänen oli poistuttava tästä suuresta talosta: hän oli asunut täällä niin kauan, oli pitänyt huolta vanhasta herrasta niin kauan aikaa. Hän oli kiintynyt tähän taloon, jokaiseen huonekaluun… Vai asettuisiko Elly tänne asumaan? Sitä hän ei luullut: Ellyn mielestä talo oli synkkä, ja se olisi myös liian suuri, ajatteli Adèle täti, sillä varmaankin Elly saisi jakaa rahat Ottilie Steynin kanssa… Tietysti ihmiset juoruaisivat, vaikka ehkäpä ei kovin paljon; vanha herra, niin sanoaksemme, oli jo aikoja sitten kuollut ulkomaailmalle, lukuunottamatta Dercksz'in sukua; ja paitsi tohtori Boelofsz'ia kaikki hänen aikalaisensa olivat jo kuolleet. Ainoat jäljelläolevat olivat vanha rouva ja tohtori… Niin, hän, Adèle täti, saisi varmasti lähteä pois talosta; ja tuo ajatus nostatti kyyneleitä hänen silmiinsä. Miten erinomaisessa kunnossa se oli, tämä vanha talo! Miten paha mieli hänellä oli siitä, ettei Steyn ollut sallinut hänen järjestää papereita työhuoneessa. Steyn oli lukinnut oven ja antanut avaimen hänelle. Tuo huone yksin koko talossa oli epäjärjestyksessä ja tomuinen. Työhuoneen vieressä, makuuhuoneessa, lepäsi vanha herra: tänä iltana hänet pantaisiin arkkuun; Steyn ja tohtori Thielens olivat luvanneet silloin olla läsnä. Koko talo oli hiljainen ja siistitty kuolleen ympärillä, lukuunottamatta työhuonetta. Tuo ajatus kiusasi Adèle tätiä. Ja niinpä hän iltapäivällä otti avaimen ja läksi sinne. Huone oli aivan samassa kunnossa kuin aamulla heidän kannettuaan vanhan herran pois sieltä — miten kevyt hän olikaan, oi miten kevyt! — ja laskeneet hänet vuoteelle ja riisuneet hänet…
Adèle täti avasi ikkunat: kylmä talvinen ilma tunkeutui huoneeseen, ja hän veti villaisen hartiahuivinsa tiukemmalle ympärilleen. Hän seisoi hetken aikaa ymmällä, tomuhuisku kädessä, tietämättä mistä alottaa. Yksi kirjoituspöydän laatikoista oli avoinna; pöydällä oli papereita; paperikori seisoi aivan sen vieressä; papereita oli lattialla. Ei, hänen oli mahdoton jättää kaikkea tällaiseen kuntoon; se ei ollut mikään rikos, päin vastoin ystävällisyydenosoitus vanhaa herraa kohtaan, joka lepäsi viereisessä huoneessa, jos järjesti hiukan hänen tavaroitaan. Adèle täti keräsi kokoon paperit pöydältä ja pani ne salkkuun. Hän tomutti pöytää, asetti kaikki esineet somaan järjestykseen, työnsi avonaisen laatikon kiinni ja lukitsi sen. Hän noukki paperit ylös lattialta; ja hän hätkähti nähdessään kirjeen, joka oli revitty keskeltä kahtia, kahdeksi palaseksi. Vanha herra oli repinyt rikki kirjeitä; sen Adèle täti saattoi nähdä paperikorista, joka oli täynnä pieniä, revittyjä paperipalasia. Tämä kirje oli vannaankin pudonnut hänen kädestään viime hetkessä, jolloin kuolema oli kosketellut hänen sydäntään ja päätään. Hän ei ollut jaksanut repiä sitä pienemmiksi paloiksi, ainoastaan kahtia; kirjeen puoliskot olivat pudonneet hänen sormistaan ja hän itse oli liukunut pois elämästä. Adèle täti oli kovin liikutettu; kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Hän tuijotti eteensä kahdenvaiheilla, kirjeenpuoliskot kädessä. Repisikö hän ne rikki? Panisiko hän ne salkkuun Steyniä varten? Parempi repiä rikki: vanha herra oli aikonut repiä kirjeen rikki. Ja hän repi nuo kaksi palasta neljäksi…
Samassa vastustamaton voima pakotti häntä vilkaisemaan ylimpään palaseen. Se ei ollut oikeastaan uteliaisuutta, sillä hän ei luullut pitelevänsä kädessään muuta kuin aivan viatonta kirjettä — vanhalla herrallahan oli niin paljon kirjeitä — yhtä sadoista muista, joita vanha herra oli päättänyt hävittää. Se ei ollut uteliaisuutta: se johtui ulkonaisesta pakosta, ulkoapäin tulevasta voimasta, joka vaati häntä tekemään jotain vastoin hänen omaa vakaumustaan. Hän ei voinut sitä vastustaa: hän luki; ja lukiessaan hän päätti repiä kirjeen rikki ja heittää palaset paperikoriin.
Mutta hän ei tehnyt sitä sittenkään: hän jatkoi lukemistaan. Hänen kasvonsa kalpenivat. Hän oli yksinkertainen, rauhallinen nainen, joka oli saavuttanut kypsyytensä tyynesti, tuntematta veren kiihkoa ja intohimon kuohua. Kirjat olivat jättäneet hänen sielunsa koskemattomaksi; ja kiihkoiset lauseet olivat hänen mielestään vain kirjailijoiden keksimiä. Se tosiasia, että voitiin kirjoittaa sellaisia sanoja kuin ne, joita hän nyt luki kellastuneelle paperille piirrettynä, vaalenneella musteella, kauhistutti häntä ikäänkuin punainen liekki olisi leimahtanut tuleen kytevästä tuhasta, jota hän parhaillaan kohensi. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että sellainen voisi olla mahdollista. Hän ei tiennyt, että voitaisiin lausua ilmi noin hurjan hehkuvia sanoja. Ne hypnotisoivat hänet. Hän vajosi vanhan herran tuoliin ja luki, voimatta olla lukematta. Hän luki palavia sanoja intohimosta, jommoista hän ei koskaan ollut uneksunut mahdolliseksi, ruumiin ja sielun yhteensulautumisesta, sielujen liitosta, ruumiiden yhtymisestä, unohduksesta, täydellisestä unohduksesta. Hän luki mielettömiä sanoja kahdesta ihmisestä, jotka tahtoivat tuhota toisensa, heittäytyä toistensa syliin, suudelmin polttaa toisensa ja sulaa unohduksiin, unohduksiin…
Sulautua toisiinsa eikä koskaan enää erota… Olla ikuisesti yhdessä… Yhtyä sammumattomassa intohimossa… eikä erota koskaan… Vain unohtaa, oi hyvä Jumala, vain unohtaa… tuo yksi ainoa yö!… Ja näiden intohimoisten purppuraisten sanojen jälkeen alkoi nyt virrata verenpunaisia sanoja … Rakkauden intohimoisten sanojen takaa kaikuivat nyt intohimoisen vihan sanat… Mieletöntä iloa, kun viha vihdoinkin oli laimennut… Riemukkaita vakuutuksia, että jos tuo yö toistuisi vielä kerran, niin vihakin laimenisi uudelleen! Nuo mielettömät sanat ivasivat itseään, sillä heti sen jälkeen ne jälleen vääntelivät tuskasta ja vakuuttivat, että kaikesta huolimatta, vaikka intohimo olikin saanut tyydytyksensä, muisto oli sittenkin kuin haamu, verinen haamu, joka ei koskaan jättänyt rauhaan… Oi, viha katoaisi kylläkin, kolmannen, neljännenkin kerran… mutta siitä huolimatta verinen haamu pysyisi yhtä hirveänä!… Se teki ihmisen hulluksi… Se teki ihmisen aivan hulluksi… Ja kirje loppui pyyntöön, että hän tulisi, tulisi pian, yhtyäkseen hänen kanssaan sekä sielullisesti että ruumiillisesti, jotta he hurmiossaan unohtaisivat kaiken muun eivätkä näkisi enää uhkaavaa haamua. Kirjeen lopussa olivat sanat, »Revi kirje heti paikalla», sekä nimi: »OTTILIE».
Adèle täti istui liikkumatta paikallaan, neljä paperipalasta kädessä. Hän oli lukenut kirjeen: sitä oli mahdoton enää muuttaa. Hän toivoi, ettei hän olisi sitä tehnyt. Mutta se oli nyt liian myöhäistä. Ja hän tiesi…
Kirje oli päivätty Tegalissa, kuusikymmentä vuotta sitten. Liekit eivät enää leimunneet noista sanoista, kun Adèle täti oli lukenut ne, mutta hän näki punaista kauhistuneitten silmiensä edessä. Hän tunsi polviensa vapisevan; hän ei voinut nousta pystyyn. Ja hän tiesi. Huolimatta siitä vihasta, intohimosta, riemusta, hulluudesta, intohimoisesta rakkaudesta ja intohimoisista omantunnonvaivoista, mikä huokui tästä kirjeestä, oli se selvä ja — ikäänkuin se olisi tahtonut vaistomaisesti kertoa kaikki, herättää henkiin kaikki unohtuneet tunteet ja maalata kaikki punaiseksi — loihti esiin yön monta, monta vuotta sitten, yön rauhallisessa vuoristossa, pimeän metsän peitossa, tulvivan joen partaalla, yön yksinäisessä huvilassa, rakkauden yön, vihan yön, yllätyksen, itsepuolustuksen, kauhun ja epätoivon yön… Ja nuo sanat loihtivat esiin kohtauksen makuusuojassa, jolloin oli taisteltu ja verta vuodatettu, ne loihtivat esiin kolmen hengen ryhmän, jotka kantoivat ruumista tulvivan virran rantaan, tietämättä mitä muuta he olisivat voineet tehdä, sateen virratessa rankasti maahan… Kaiken tämän nuo sanat loihtivat esille, ikäänkuin ulkoapäin tuleva voima olisi ne lausunut, vastustamaton vaisto, salaperäinen väkivalta pakottanut kirjoittajaa panemaan paperille sen, minkä hänen olisi pitänyt pitää salassa koko elämänsä ajan; piirtämään mustalla valkealle tapahtuman, joka oli rikos kunnes hänen kirjeensä muuttui syytökseksi; huutamaan sen koko maailmalle ja maalaamaan räikein värein tapahtuman, jota olisi ollut varminta haudata katuvaan sieluun ja hävittää niin ettei olisi jäänyt ainoatakaan jälkeä, mikä olisi voinut antaa sen ilmi…
Ja tuo yksinkertainen, hiljainen nainen, joka oli saavuttanut kypsyyden iän tuntematta veren kuohua, istui kauhuissaan sen johdosta, mikä oli paljastunut hänen silmiensä eteen. Aluksi hänen kauhunsa oli hohtanut punaisena hänen silmissään, kauhu, jonka vihan ja intohimoisen rakkauden sanat olivat herättäneet hänessä; ja nyt äkkiä hän näki edessään vanhan rouvan vierashuoneen ja hänet itsensä ikkunan ääressä, monien vuosien heikontamana, ja häntä vastassa Takman, kumpaisenkin ääneti odottaessa kuolemaa. Vanha rouva istui siinä vaiti; tuolla, viereisessä huoneessa, lepäsi vanha herra ja hänkin odotti huomispäivää ja viimeisiä kunnianosoituksia: sillä tänään kaikki oli kadonnut…
Oi, hyvä Jumala, siinä oli siis noiden kahden vanhan ihmisen salaisuus! Niin kiihkeästi he olivat rakastaneet, niin kiivaasti vihanneet, niin traagillisen ja salaisen rikoksen he olivat siis tehneet tuona yksinäisenä yönä vuoristossa, ja noin veripunaisia muistoja he olivat siis laahanneet mukanaan aina ja alituisesti koko pitkän, pitkän elämänsä ajan! Ja nyt äkkiä, hän yksin tiesi sen, mitä ei kukaan muu tiennyt!… Hän yksin tiesi, niin hän luuli; ja hän vapisi kauhusta. Mitä hän tekisi tällä tiedolla, mitä hän tekisi noilla neljällä kellertävällä paperipalasella, joissa kirjaimet olivat kirjoitetut vaaleanpunaisella musteella, ikäänkuin verellä?… Mitä hän tekisi, mitä hän tekisi noilla kaikilla?… Hänen sormensa kieltäytyivät repimästä noita palasia vieläkin pienemmiksi kappaleiksi ja heittämästä niitä paperikoriin. Sehän olisi näyttänyt siltä, kuin hän olisi ollut kanssarikollinen. Ja mitä hän tekisi tuolla tiedollansa, jota ei kukaan muu paitsi hän tiennyt?… Tuo traagillinen tieto painostaisi häntä, kunnes hän, yksinkertainen nainen, tukehtuisi sen painon alle!… Vihdoinkin hän nousi pystyyn kylmästä vavisten. Huoneessa oli varsin kylmä. Hän meni ikkunan luo sulkemaan sitä, ja tunsi jalkansa horjuvan ja polvensa lyövän yhteen. Hän tuijotti kauhuissaan eteensä ja pudisteli päätään, yhä uudestaan ja uudestaan. Koneellisesti hän heilutti tomuhuiskuaan, palaten hajamielisenä aina samaan paikkaan ja tomuttaen kahteen, jopa kolmeen kertaan samaa kohtaa. Koneellisesti hän asetti tuolit paikoilleen; ja hänen järjestämisintonsa oli niin suuri, että huone oli täydessä kunnossa, kun hän läksi sieltä, joskin hänen koko ruumiinsa yhä vapisi. Hän oli lukinnut revityn kirjeen laatikkoon. Hänen oli aivan mahdoton hävittää sitä. Ja äkkiä hänet valtasi uteliaisuus, päähänpisto, outo tunne: hän tahtoi nähdä vanhan herran… Ja hän astui varpaillaan kuolleen huoneeseen. Hämärässä valossa vanhan herran pää lepäsi valkoisena valkealla tyynyllä, vuoteessa, joka oli peitetty valkealla peitteellä. Silmäluomet olivat suljetut; kasvot olivat painuneet sisään nenän ja suun molemmin puolin; korvien juuressa oli muutamia harmaita hiuksia, muodostaen ikäänkuin hopeaisen kiehkuran. Ja Adèle täti katseli häntä hämmästynein katsein ja pudisti päätään kauhun vallassa. Siinä hän lepäsi kuolleena. Hän oli tuntenut hänet ja huolehtinut hänestä vuosikausia. Hän ei ollut koskaan aavistanut mitään sellaista. Tuossa hän lepäsi kuolleena; siinä olivat myös hänen intohimoisen rakkautensa ja vihansa viimeiset jäännökset; varmaankin myöskin hänen omantunnon vaivojensa ja muistojensa viimeiset jäännökset. Vai seuraisiko tätä vielä toinen elämä uusine taisteluineen ja omantunnonvaivoineen ja katumuksineen… ja ehkäpä rangaistuksineenkin?…
Miten paljon hän liekin sielullisesti kärsinyt, ei hän kuitenkaan ollut saanut täyttä rangaistustansa täällä maan päällä. Hänen elämänsä oli ulkonaisesti kulunut rauhallisesti. Hän oli saavuttanut kunniaa, miltei rikkauttakin. Hän ei ollut sairastanut vanhoilla päivillään. Päin vastoin, hän oli ollut täysissä voimissaan; ja Adèle muisti, että hänellä usein oli tapana valittaa, nauraen herttaiseen tapaansa — mikä oli liiaksi väkinäistä ollakseen luonnollista — että hän kuuli aivan kaikkea eikä iästään huolimatta suinkaan ollut tulossa kuuroksi, vaan kuulipa vielä ääniä, joita ei ollut olemassakaan. Mitä ääniä hän oli kuullut, minkä äänen hän oli kuullut kutsuvan itseään? Mikä ääni oli puhunut hänelle, kun kirje, puoleksi hävitettynä ja liian kauan säilytettynä, putosi kädestä, joka petti hänet?… Ei, tässä maailmassa hän ei ollut saanut kylliksi rangaistusta, paitsi että koko hänen elämänsä oli ollut yhtä ainoaa rangaistusta… Kylmänväreet pudistuttivat Adèle tätiä: miten ihmiset saattoivat elää vuosikausia rinnakkain tuntematta toisiaan ja tietämättä mitään toisistaan! Miten kauan sitä oli kestänyt? Kolmekolmatta vuotta hän, sukulaisrukka, oli täten elänyt hänen vieressään!… Ja samoin vanha rouvakin eli…
Pudistaen ymmällä päätään Adèle täti poistui huoneesta. Hän löi kätensä yhteen vanhanpiian liikkeellä. Mielikuvituksessaan hän näki vanhan rouvan edessään. Hän istui arvokkaana ja majesteetillisena, hauraana ja laihana korkeaselkäisessä tuolissaan. Hän oli kerran ollut se nainen, joka oli kyennyt kirjoittamaan tuon kirjeen täynnänsä intohimon ja vihan ja hulluuden punaisia sanoja, hän oli toivonut voivansa unohtaa kaikki aistillisessa yhtymisessä miehen kanssa, joka makasi tuolla niin vähäpätöisenä, niin pienenä, niin vanhana, kuolleena nyt monien, monien vuosien kuluttua. Hän oli kerran kyennyt kirjoittamaan jotakin sellaista…
Sanat paloivat yhä typerryksissä olevan, vanhan naisen silmien edessä, tuon naisen, joka oli aivan tavallinen sekä sielultaan että ruumiiltaan. Mitenkä sellaista saattoi tapahtua, miten sellainen saattoi olla mahdollista!… Hänen päänsä huojui alati edestakaisin…
SEITSEMÄS LUKU.
Seuraavana aamuna Ottilie Steyn de Weert saapui Hook of Hollandiin. Hänen seurassaan oli nuori, lähemmäs kolmenkymmenen vuoden vanha mies, kaunis, hyvin puettu nuori englantilainen; hän oli sileäksi ajettu, punainen ja valkoinen hipiältään, hartehikas vartaloltaan, yllään ruudullinen takki ja polvihousut. He jatkoivat matkaa junalla Haagiin.
Ottilie Steyn oli liikutuksen vallassa. Hän saattoi olla vaiti, kun hänen mielensä teki, ja niinpä hän ei ollut koskaan puhunut siitä; mutta hän aavisti, hän tiesi melkein varmasti, että Takma oli hänen isänsä ja hän oli rakastanut häntä kuin isäänsä.
»Hän oli aina niin hyvä minulle», hän sanoi englanninkielellä Hugh
Trevelleylle, pojalleen. »Minä tulen suuresti kaipaamaan häntä.»
»Hän oli sinun isäsi», sanoi Hugh välinpitämättömästi.
»Ei ollut», vastusti Ottilie. »Et sinä tiedä mitään siitä, Hugh.
Ihmiset puhuvat aina niin paljon.»
»Hän antoi sinulle rahaa Englannin matkaa varten.»
Ottilie äiti ei tiennyt mistä se johtui, mutta joskus hän oli avomielisempi Hughille kuin Lot'lle kotona. Hän rakasti näitä molempia poikiaan, hän rakasti Lot'ta siksi, että Lot oli niin hyvä hänelle, mutta hän piti vieläkin enemmän Hughista siksi, että Hugh oli niin kaunis ja muistutti Trevelleyä, jota hän oli rakastanut eniten miehistään. Hän ei ollut koskaan sanonut Lot'lle, että vanha herra oli hyvin antelias hänelle, mutta hän oli puhunut siitä joskus Hughille. Hänestä oli hauska matkustaa yhdessä Hughin kanssa, istua hänen vieressään; mutta hän ei ollut sittenkään hyvillään siitä, että Hugh oli seurannut hänen mukanaan. Hughilla ei ollut tapana käydä Haagissa; ja siitä johtuisi vain ikävyyksiä Steynin kanssa, arveli Ottilie, varsinkin nyt.
»Hugh», sanoi Ottilie hellästi, tarttuen poikansa käteen ja pidellen sitä omassaan. »Hugh, minusta on niin hauska olla sinun kanssasi, poikaseni. Tapaan sinua niin harvoin. Olen kovin iloinen… Mutta ehkäpä olisi ollut parempi, jollet olisi lähtenyt matkaan.»
»Jopa jotakin», sanoi Hugh kylmästi vetäen pois kätensä.
»Steynin vuoksi tietenkin.»
»En minä halua häntä nähdä. En astu jalallani teidän taloonne. Menen hotelliin. Luuletko, että haluaisin nähdä tuota lurjusta? Tuota roistoa… jonka tähden sinä jätit minun isäni? En vaan! Tulin vain mukaan pitääkseni silmällä omia etujani. En minä tuota mitään häiriötä. Tahdon vain päästä selville asioista. Sinä saat periä tuolta vanhalta herralta. Hän on sinun isäsi, tiedän sen kyllä. Sinä saat aivan varmaan periä. Tahdon vain tietää, millä kannalla asiat ovat: saatko periä häneltä rahaa ja miten paljon. Niin pian kuin sen tiedän, palaan takaisin. Muuten, en tule häiritsemään ketään, en edes sinua.»
Ottilie istui tuijottaen eteensä, aivankuin lapsi, jota on nuhdeltu. He olivat yksin vaunussa; ja Ottilie sanoi mielistellen:
»Poikani, rakas poikani, älä puhu tuolla tavalla äidillesi. Olen niin iloinen, kun olet mukanani. Minä pidän sinusta niin kovin, kovin paljon. Sinä olet aivan isäsi kaltainen ja minä rakastin isääsi, oi, enemmän kuin Steyniä, paljon enemmän kuin Steyniä! Steyn on turmellut minun elämäni. Minun olisi pitänyt jäädä isäsi luo ja kaikkien teidän, sinun ja Johnin ja Maryn luo. Älä puhu niin sydämettömästi, poikani. Se koskee kovasti minuun. Ole taas kiltti äidillesi. Hänellä ei ole enää mitään elämässä: Lot on naimisissa; vanha herra on kuollut. Hänellä ei ole yhtään mitään. Ei kukaan ole enää ystävällinen hänelle, jollet sinä ole sitä. Ja ennen vanhaan… ennen vanhaan kaikki ihmiset olivat hänelle ystävällisiä; ennen vanhaan…»
Hän alkoi itkeä. Se johtui siitä, että hän suri vanhaa herraa, oli suuttunut Lot'hon, joka oli mennyt naimisiin, kadehti Ellyä ja sääli itseään. Hänen sormensa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, tavoittelivat Hughin voimakasta kättä. Hughin kauniin, sileäksi ajetun suun ympärillä karehti hymy, hänen mielestään äiti oli lapsellinen ollakseen niin vanha, mutta hän myönsi samalla, että hän varmaankin oli kerran ollut viehättävä. Jonkunmoinen hellyydentunne heräsi hänessä ja hän kiersi äkkiä käsivartensa hänen ympärilleen ja sanoi:
»Kuulehan, älä itke; kuulehan toki.»
Ja Hugh veti hänet puoleensa. Ottilie painautui poikaansa vasten kuin lapsi, kaivautui hänen paksuun takkiinsa; Hugh siveli hänen kättään; ja kun hän suuteli äitiään otsalle, oli Ottilie onnellinen ja syvästi huoaten hän lepäsi liikkumatta paikallaan, Hughin hymyillessä ja pudistaessa päätään ja katsellessa äitiään.
»Mihin hotelliin sinä aiot mennä?» kysyi Ottilie.
»Kaupungin hotelliin», vastasi Hugh. »Etkö voisi antaa minulle lisää rahaa?»
»En, Hugh», vastasi Ottilie, »annoin sinulle kaikki mitä minulla oli, pilettejä varten ja…»
»Ihan kaikkiko?»
»Niin, poikaseni, aivan totta, minulla ei ole ainoatakaan penniä kukkarossa. Mutta en tarvitse mitään. Voit pitää sen, mikä jäi yli.»
Hugh kaiveli taskujaan:
»Paljon ei jäänyt», hän sanoi ottaen esille vaihtorahansa. »Voit antaa minulle lisää Haagissa. Sitten, kun minä tulen rikkaaksi, tulet sinä minun luokseni asumaan ja saat viettää huolettomana vanhuuden päiväsi.»
Ottilie nauroi hyvillään pojan sanoista, siveli hänen poskiaan ja suuteli häntä, mitä hän ei koskaan tehnyt Lot'lle. Ottilie jumaloi todellakin Hughia; hän oli hänen lempipoikansa. Yhdestä ainoastakin ystävällisestä sanasta, jonka Hugh hänelle lausui, hän olisi voinut kulkea peninkulmia; yksi ainoa hänen suutelonsa teki hänet onnelliseksi, todellakin onnelliseksi. Mielistellessään poikaansa hänen äänensä ja hyväilynsä saivat osittain entisen nuorekkaan viehätyksensä. Hugh ei nähnyt äitiään koskaan pienenä raivottarena, niinkuin Lot varsin useinkin, Lot, jota hän ennen muinoin oli joskus lyönyt, ja jota hän nytkin joskus olisi halunnut uhata vikkelällä pikku kädellään. Hughia kohtaan hän ei koskaan tuntenut tällaista halua. Hänen miehuullisuutensa, pojan miehekkyys piti häntä aisoissa; ja Ottilie teki mitä ikänä Hugh tahtoi. Siinä missä hän rakasti miehekkyyttä, hän alistui sokeasti; siten hän oli aina tehnyt ja teki nytkin poikansa suhteen.
Kun he saapuivat Haagiin, lausui Ottilie jäähyväiset Hughille ja lupasi ilmoittaa hänelle, kunhan hän vain olisi siivo eikä saattaisi aikaan mitään ikävyyksiä. Hugh lupasi ja meni menojaan. Kotona Ottilie tapasi miehensä odottamassa häntä. »Miten vanha herra kuoli?» kysyi Ottilie. Steyn selitti hänelle asian lyhyesti ja sanoi: »Minä olen testamentin toimeenpanija.»
»Sinäkö?» kysyi Ottilie. »Miksikä ei Lot Ellyn miehenä?»
Steyn kohautti olkapäitään pitäen Ottilien kysymystä loukkaavana:
»En tiedä», hän vastasi kylmästi. »Vanha herra on määrännyt siten. Mutta järjestän kaikki yhdessä Lot'n kanssa. Hän palaa parin päivän kuluttua. Arkku tuodaan tänä iltana; hautajaiset ovat huomenna.»
»Emmekö voi odottaa Lot'ta?»
»Tohtori Thielens ei pidä sitä suotavana.»
Ottilie ei kertonut Steynille, että Hugh oli tullut hänen mukanaan Hollantiin, ja aamiaisen jälkeen hän läksi Mauritskadelle ja syleili Adèle Takmaa, joka oli jalkeilla, vaikka punaiset kirjaimet yhä välkkyivät hänen typertyneiden silmiensä edessä kuin verikirjoitus. Ottilie Steyn pyysi saada nähdä vanhan herran viimeisen kerran. Hän näki hänet valkoisena kalpeassa, hämärässä valossa, vanhat valkoiset kasvot valkoisella tyynyllä, harvat hiuskähärät korvan juuressa, suljetut silmäluomet, syvälle painuneet vaot nenän ja suun molemmin puolin. Hän väänteli käsiään ja itki. Hän oli ollut hyvin kiintynyt vanhaan herraan, ja tämä oli aina ollut erikoisen hyvä hänelle. Aivankuin isä… aivankuin isä… sellaisena Ottilie aina ajatteli häntä. Isä Dercksz'iä hän ei koskaan ollut tuntenut. Takma, hän oli ollut Ottilien isä. Hän oli hemmoitellut häntä lapsenakin; ja jälkeenpäin hän oli aina auttanut häntä, kun hän oli ollut rahapulassa. Jos hän joskus oli nuhdellut häntä, oli hän senkin tehnyt hellävaroin… siksi että hän oli leikitellyt elämällänsä: siten Takma oli nimittänyt hänen ensimäistä avioeroaan Pauws'ista; sekä toista avioeroaan Trevelleystä. Kaiken tuon hän muisti selvästi: Intiassa ja Haagissa. Takma oli pitänyt paljon Pauws'ista; Trevelley ei ollut miellyttänyt häntä; Steynistä hän loppujen lopuksi oli sanonut, että hän oli kelpo poika. Niin, Takma ei ollut koskaan nuhdellut häntä muuta kuin sievästi sen johdosta, ettei hän kyennyt pitämään itsestään huolta eikä rakkaus-asioistaan; ja hän oli aina ollut sanomattoman hyvä hänelle… Miten hän tulisi kaipaamaan häntä äidin arkihuoneessa, tai niinä päivinä, jolloin Ottiliella oli tapana tulla tervehtimään häntä hänen työhuoneeseensa ja jolloin hän antoi hänelle joukon seteleitä ja sanoi hänelle suudellen häntä:
»Mutta älä kerro tästä kellekään.»
Takma ei ollut koskaan sanonut hänelle olevansa hänen isänsä; Ottilie oli aina nimittänyt häntä herra Takmaksi. Mutta hän oli aavistanut sitä; ja nyt hän tiesi, tunsi sen varmasti. Tämä rakkaus, ehkäpä viimeinen hänen elämässään, häipyi nyt häneltä, katosi ikipäiviksi…
Ottilie tuli surutaloon uudestaan illalla Steynin kanssa, ja tohtori Thielens oli siellä myöskin ollakseen läsnä, kun ruumis pantiin arkkuun. Adèle täti vakuutti, ettei häntä pelottanut jäädä yksin ruumiin kanssa, eikä palvelijoita myöskään; he olivat nukkuneet aivan rauhallisesti edellisenä yönä. Seuraavanakin päivänä, jolloin hautajaiset olivat, oli Adèle täti aivan rauhallinen. Hän otti tohtori Roelofsz'in tyynesti vastaan; tohtori läähätti ja murahteli ja painoi käsiään vatsaansa vasten, joka riippui kaarena alas: hän oli aikonut seurata toisten mukana hautausmaalle, vaan ei ollut oikein hyvissä voimissa; ja niinpä hän jäi Adèle tädin kanssa kotiin. Dercksz'it saapuivat: Anton ja Harold ja Daan; Steyn tuli; d'Herbourg saapui vävynsä Frits van Welyn kanssa; ja naiset saapuivat niinikään: Ottilie Steyn, Stefanie täti, Floor täti, Ina ja vaaleaverinen pikku rouva, Lily; kaikki he jäivät taloon yhdessä tohtori Roelofsz'in ja Adèle tädin kanssa, joka oli aivan rauhallinen. Kun hautajaissaatto oli lähtenyt, alkoivat naiset puhua siitä, miten sääli isoäitiä oli; ja vanha tohtori alkoi itkeä. Se oli haikea näky, kun tuo vanha, muodoton mies nyyhkytti tuolissaan; kun hän huudahti: »hyvä-hyvä… niin-niin…» ja kun hän itki; mutta Adèle oli aivan rauhallinen Ottilie Steyn sitä vastoin ei ollut tyyni; hän itki katkerasti; ja he näkivät kaikki, että hän suri, isän kuolemaa, vaikkei kukaan heistä ollut sanonut sanaakaan, ei edes kuiskanneet keskenään.
Seuraavana aamuna Steynillä oli keskustelu asianajajan kanssa; ja tultuaan kotiin hän sanoi vaimolleen:
»Adèlelle on määrätty kolmekymmentätuhatta guldenia; Elly ja sinä saatte kumpikin noin satatuhatta.»
Ottilie äiti nyyhkytti:
»Voi sitä rakasta hyvää miestä!» hän änkytti kesken nyyhkytyksiään.
»Voi sitä rakasta hyvää miestä!»
»Me arvelimme vain, Ottilie, asianajaja ja minä arvelimme, että äidin vuoksi olisi parasta puhua perinnöstä niin vähän kuin mahdollista.»
»Onko vanha herra tunnustanut minut tyttäreksensä?»
»Ei ole mitään kysymystä tunnustamisesta. Hän jättää vain sinulle puolet omaisuuttaan; sinä ja Elly saatte jakaa sen tasan keskenänne, kun Adèlen osa ensin on poistettu. Me arvelimme vain, asianajaja ja minä, että äidin vuoksi olisi parasta olla puhumatta siitä sivullisille.»
»Niin», sanoi Ottilie, »se on hyvä.»
»Sinä osaat olla vaiti, kun niin haluat.» Ottilie katsoi mieheensä:
»Minä en puhu siitä. Mutta miksikä sinä sanot tuolla tavalla?»
»Koska näin vanhan herran kirjoista, että hän useasti on antanut sinulle rahaa. Ainakin niissä on eriä: 'O.S:lle.'»
Ottilie kiivastui:
»Ei minun ollut pakko kertoa sitä sinulle.»
»Ei, mutta sinulla oli aina tapana sanoa, että löysit rahaa lipastostasi ja tekeydyit huolimattomammaksi kuin mitä olit.»
»Vanha herra itse kielsi minua puhumasta siitä kellekään…».
»Ja siinä teitkin aivan oikein. Minä sanon vain, että osaat olla vaiti kun niin haluat. Ole siis nytkin vaiti.»
»En kaipaa sinun neuvojasi, kiitos vain!» Ottilie kivahti; mutta Steyn oli jo poistunut huoneesta.
Ottilie pui nyrkkiään: Oi, hän vihasi, vihasi Steyniä, erikoisesti hänen ääntään! Hän ei voinut sietää hänen kylmää basso-ääntään, hänen syviä, punnittuja sanojaan. Hän vihasi häntä: hän olisi tahtonut läimähyttää häntä vasten kasvoja nähdäkseen, tokko hän sittenkin vielä puhuisi tyynesti ja viileästi. Hän vihasi häntä päivä päivältä yhä enemmän. Hän vihasi häntä niin suuresti, että hän toivoi hänen kuolemaansa. Hän oli itkenyt vanhan herran ruumiin ääressä; Steynin ruumiin ääressä hän voisi vaikka tanssia! Oi, hän ei itsekään käsittänyt, miten suuresti hän vihasi häntä! Hän kuvitteli mielessään hänet kuolleeksi, yliajetuksi tai hengenvaarallisesti haavoittuneeksi, puukko sydämessä tai kuula ohimossa… ja hän tiesi, että se tuottaisi hänelle vain sisäistä riemua. Se johtui kaikki vain siitä, että Steyn puhui niin kylmästi ja välinpitämättömästi eikä koskaan lausunut hänelle ainoatakaan ystävällistä sanaa enää eikä hyväillyt häntä!…
»Satatuhatta guldenia», tuumi Ottilia. »Se on suuri summa rahaa. Oi, kernaammin soisin, että tuo rakas hyvä mies olisi elossa! Ja että hän silloin tällöin, ystävälliseen tapaansa, antaisi minulle muutamia satoja guldeneja. Sitä minä tulen niin äärettömästi kaipaamaan. Tosin, onhan minulla nyt hiukkasen rahaa; vaan ei mitään muuta!»
Ja hän väänsi käsiään ja nyyhkytti taaskin, sillä hän tunsi olevansa kovin yksin: vanha herra oli kuollut; Hugh oli Haagissa, mutta asui hotellissa; kaikeksi onneksi Lot tuli kotiin tänä iltana.
KAHDEKSAS LUKU.
He saapuivat illalla, hautajaisten jälkeisenä päivänä, Lot ja Elly, väsyneinä matkasta ja tasapainostaan järkytettyinä surunsa johdosta. Adèle täti — heidän oli määrä asua Mauritskaden varrella — ei heti huomannut sitä; sillä hän, joka oli pakottautunut tyyneksi näinä kahtena viimeisenä päivänä, oli heittäytynyt nyyhkyttäen Ellyn syliin ja itkenyt kiihkeämmin kuin mitä Elly koskaan ennen oli nähnyt hänen itkevän; ja kun hän nyt kerran antoi täyden vallan itkulleen, niin hermot eivät kestäneet sitä enää, vaan hän meni tainnoksiin.
»Neidillä on ollut niin kovin paljon puuhaa», sanoi Door; ja Keetje vahvisti toisen sanat; ja yhdessä Ellyn kanssa he kantoivat hänet sisään.
»Voin jo paremmin, rakkaani, ei se merkitse mitään. Mennään ruokasaliin. Te tahdotte varmaan kernaasti jotain syödä.»
Adèle täti nyyhkytti yhä, niin rasittunut kuin hän oli, mutta hän pakottautui jälleen tyyneksi. Istuessaan päivällispöydässä hän huomasi, että Lot ja Elly eivät olleet sopusoinnussa keskenään.
»Haudattiinko isoisä eilen?» kysyi Elly.
»Haudattiin, kultaseni. Tohtori Thielens ei sallinut lykätä hautajaisia tuonnemmaksi.»
»Silloinhan meidän oli aivan turha tulla kotiin», sanoi Lot hermostuneesti.
Hänen huulensa vapisivat ja hänen tavallisesti niin ystävällisillä, punaisilla ja valkoisilla kasvoillaan oli kova ilme.
»Me sähkötimme teille ja kutsuimme teidät kotiin», sanoi Adèle täti yhä hiljaa itkien, »sillä Ellyllä tulee olemaan täällä asioita selvitettävänä…»
»Ehkäpä olisin voinut tulla yksin kotiin», sanoi Elly, »noiden asioiden vuoksi…»
»Steyn on testamentin toimeenpanija», sanoi Adèle täti ystävällisesti, »ja hän arveli…»
»Steynkö?» kysyi Elly. »Miksikä ei Lot?»
»Vanha herra on määrännyt siten, rakkaani… Onhan hän äidin mies… äiti saa myös periä… yhdessä teidän kanssanne…»
»Äitikö?» kysyi Lot.
»Niin», sanoi Adèle täti hiukan hämillään.
He käsittivät mistä oli kysymys, eivätkä tiedustelleet sen enempää, mutta selvästi saattoi huomata, etteivät he olleet sovinnossa keskenään; he näyttivät sekä väsyneiltä että ynseiltä.
»Äiti tulee illalla tervehtimään teitä», sanoi Adèle täti.
Elly pudisti päätään:
»Olen kuolemanväsynyt», sanoi hän. »En jaksa ottaa äitiä vastaan tänä iltana. Menen levolle, täti.»
»Minä otan äidin vastaan», sanoi Lot. Elly nousi äkisti ja meni yläkertaan. Adèle täti seurasi hänen mukanaan; ja Lot meni toiseen huoneeseen vaihtamaan pukua. Portaissa Elly alkoi itkeä. »Vanha isoisä raukka!» hän nyyhkytti; ja hänen äänensä katkesi.
He saapuivat makuuhuoneeseen Adèle täti auttoi Ellyä riisuutumaan.
»Oletko kovin väsynyt, kultaseni?»
Elly nyökkäsi päätään.
»Kultaseni, onko jotain hullusti? Sinun kasvoissasi on niin kova piirre, jota en ennen ole niissä nähnyt… Sanohan, kultaseni, oletko onnellinen, olethan toki?»
Elly hymyili heikosti:
»En aivan niin onnellinen kuin ehkä toivoin, täti… Mutta jollen ole onnellinen, niin on se oma syyni.»
Adèle täti ei kysynyt sen enempää. Hän ajatteli niitä ihastuneita kirjeitä, jotka aina olivat tuottaneet suurta iloa vanhalle herralle, ja tuumi miten pettäviä kirjeet saattoivat olla.
Elly riisuutui ja meni vuoteeseen.
»Jätän sinut nyt yksin, kultaseni…»
Mutta Elly tarttui tädin käteen, tuntien äkkiä suurta hellyyttä sitä naista kohtaan, joka oli ollut hänelle äidin sijaisena:
»Jää vielä hetkeksi, täti kulta… kunnes äiti tulee.»
»Kultaseni», sanoi Adèle täti tunnustellen maalaa, »et suinkaan ole pahoillasi sen johdosta, että äiti saa periä osansa? Hän on Takman tytär, tiedäthän sen…»
»Tiedän, täti. Ei, täti, en todellakaan ole pahoillani sen vuoksi. Olen vain väsynyt, hyvin väsynyt … siksi että kaikki, mihin me ryhdymme… tuntuu niin turhalta…»
»Kultaseni», sanoi Adèle täti kuiskaten, »minäkin olen… väsynyt, loppuun kulunut. Oi, jospa uskaltaisin kertoa sinulle!…»
»Mitä?»
»Ei, kultaseni, en uskalla.»
»Mutta mistä on kysymys?»
»Ei, kultaseni, en uskalla kertoa. En vielä, en vielä, ehkäpä myöhemmin… Kuulehan, kello soi: varmaankin äiti… Aivan oikein, kuulen Steyninkin äänen… Minun täytyy mennä alas, kultaseni…» Hän läksi Ellyn luota, mutta hän oli niin kiihtynyt, että purskahti alhaalla taas itkuun…
»Elly on kovin väsynyt», hän sanoi Ottilielle, »hän meni levolle: sinun sijassasi antaisin hänen nyt olla rauhassa…»
Mutta hän oli itse aivan suunniltaan. Hän tunsi, että hirveä salaisuus, josta hän yksin oli perillä — niinkuin hän oletti — painoi liian raskaana hänen sieluaan, että se musertaisi hänet, että hänen oli pakko puhua siitä, että hänen täytyi uskoa se jollekin muulle. Ja niinpä hän sanoi:
»Steyn, Steyn… Niin kauan kuin Lot juttelee äitinsä kanssa, tahtoisin puhua hiukan teidän kanssanne… jos sallitte…»
»Tietysti», sanoi Steyn.
He poistuivat huoneesta.
»Ylhäälläkö?» kysyi Steyn.
»Niin», sanoi Adèle täti, »vanhan herran huoneessa.»
Hän vei Steynin sinne: huone oli kylmä, mutta hän sytytti kaasun.
»Steyn», sanoi hän, »olen pahoillani siitä mitä olen tehnyt. Järjestin hiukan näitä papereita, ne olivat niin hirveän sotkuiset. Ja lattialla oli… kirje, revitty kirje: viimeinen… jonka vanha herra aikoi repiä rikki… En tiedä, miten se kävi, Steyn mutta tahtomattani ja tietämättäni minä… minä luin tuon kirjeen… antaisin kaiken maailman rikkaudet jos voisin saada sitä tekemättömäksi. En voi yksin kantaa sitä, aivan yksin. Se tekee minut hulluksi… minua niin pelottaa… olen aivan hermostunut… Katsokaahan, tässä on kirje. En tiedä teenkö oikein. Ehkä olisi ollut parasta repiä se rikki… Ainakin se oli vanhan herran toivomus…»
Hän antoi nuo neljä palasta Steynille.
»Mutta sittenhän on parasta», sanoi Steyn, »että minä revin kirjeen rikki… enkä lue sitä…»
Ja hän teki liikkeen ikäänkuin repiäkseen sen rikki. Mutta toinen esti häntä:
»Ja antaisitte minun… kantaa yksin… aivan yksin… tuota salaisuutta! Ei, ei, lukekaa, herran nimessä… minun tähteni, Steyn… jotta tekin sen tietäisitte… Lukekaa…»
Steyn luki kirjeen.
Hiljaisuus täytti huoneen: kylmä, yksinäinen, talvinen hiljaisuus, jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kaasun lekotusta. Rikkirevityn kellastuneen kirjeen kalvenneista kirjaimista huokui vihaa, intohimoa, mieletöntä riemua, hurjaa rakkaudentuskaa ja omantuunonvaivoja verisen yön takia Intian vuoristossa, rankkasateen virratessa maahan. Tuo kaikki ei liikuttanut millään tavalla noita kahta ihmistä; he olivat vieraat kaikelle sille; ja sittenkin tuo hirveä asia, joka kulki heidän silmiensä ohitse, raateli heidän ruumistaan, sieluaan, elämäänsä. Se saattoi heidät hätkähtämään, miettimään, katsomaan toisiaan vavisten silmiin, niin vieraat kuin he olivatkin koko tälle asialle, joka kulki heidän ohitseen…
»Se on hirveää», sanoi Steyn. »Eikä kellään ole siitä aavistusta?…»
»Ei», sanoi Adèle täti, »ei kukaan tiedä sitä paitsi te ja minä…»
Mutta Steyn ei tyytynyt siihen:
»Meidän ei olisi pitänyt lukea tätä kirjettä», hän sanoi.
»En tiedä, miten tulin sitä tehneeksi», sanoi Adèle täti. »Jokin pakotti minut lukemaan, en tiedä itsekään mikä. En ole luonnostani utelias. Otin nuo palaset käteeni repiäkseni ne vieläkin pienemmiksi kappaleiksi. Revin nuo kaksi palasta neljäksi…»
Koneellisesti Steyn repi neljä palasta kahdeksaksi.
»Mitä te teette?» kysyi Adèle täti.
»Hävitän kirjeen», sanoi Steyn.
»Ettekö sallisi Lot'n…?»
»Ei, ei», sanoi Steyn, »mitä se liikuttaa Lot'ta? Kas niin!…»
Hän repi kirjeen aivan pieniksi palasiksi ja heitti ne paperikoriin.
Hänen silmissään väikkyivät punaisina nuo kaukaiset intohimot, jotka hänelle itselleen olivat aivan vieraat; ne leimusivat hänen edessään; ja sittenkin hän näki selvästi huoneen, tuon kylmän ja hiljaisen huoneen, joka oli jäänyt vanhan herran jäljiltä ja jossa ei kuulunut muuta ääntä kuin kaasun huminaa.
»Niin», sanoi Adèle täti, »ehkäpä on parasta, ettei kukaan muu sitä tiedä… paitsi me kaksi… Oi, Steyn, mikä vapauttava tunne… että tekin sen tiedätte, että tekin sen tiedätte!… Oi, miten hirveä elämä on, kun sellaista voi tapahtua!»
Adèle täti väänteli käsiään, pudisti päätään puolelta toiselle.
»Tulkaa», sanoi Steyn; ja hänen voimakas vartalonsa vapisi. »Lähdetään pois…»
Adèle täti sammutti vapisevin käsin kaasun.
He läksivät alakertaan.
Pimeä huone jäi kylmäksi ja hiljaiseksi.
Kirje oli paperikorissa, pieniksi siruiksi revittynä.
YHDEKSÄS LUKU.
»Oi rakas rouva!» sanoi vanha Anna huoaten. »Emmehän me voi pitää sitä aina vanhalta rouvalta salassa!»
Hän mutisi ja murahteli ja kohottaen molemmat kätensä ilmaan hän kantoi kissan keittiöön, sillä käytävä oli ilmankin kyllin täynnä: Ina d'Herbourg oli saapunut tyttärensä, Lily van Welyn ja kahden lapsenvaunun kera; toista vaunua työnsi pikku äiti ja toista hoitajatar; ja Lily ja hoitajatar työnsivät nyt vaunut arkihuoneeseen, missä Anna oli virittänyt tulen takkaan sukulaisten iloksi; ja sillä välin kuin Lily ja hoitajatar hommailivat lasten kanssa, jutteli Ina vanhan Annan kera vanhan herran kuolemasta, ja Anna vakuutti, ettei hänen emännällään ollut siitä vähintäkään aavistusta, mutta kaikesta huolimatta sitä ei voitu ikuisesti pitää salassa…
»Oi, noita kultaisia, miten suloisia he ovat!» sanoi Anna lyöden kätensä yhteen. »Ja miten iloiseksi vanha rouva tulee, kun hän saa nähdä Lily rouvan pienokaiset! Minä menen sanomaan vanhalle rouvalle…»
»Lily», sanoi Ina, »mene edeltä Stefjen kanssa; minä tuon myöhemmin pikku Nettan.»
Lily nosti lapsen vaunuista. Lapsi vikisi hiukan; ja pieni liinatukkainen äiti, naurahtaen hyvin nuorekkaan äidillisesti, kantoi lapsen yläkertaan Anna piteli ovea auki, ja vanha rouva katseli ulos ikkunasta. Hän istui suorana korkeaselkäisessä tuolissaan, joka oli kuin valtaistuin, tyyny selkänsä takana. Talvisen aamupäivän valossa, joka tunkeutui sisään punaisten ikkunaverhojen läpi, hän näytti entistään hauraammalta; ja hänen kasvonsa, joita kirkasti odottava hymyily, olivat kuin valkeaa porsliinia, mutta ne häämöittivät niin epäselvästi peruukin mustan hiusrajan ja pienen pitsimyssyn alta, ettei hän näyttänyt lainkaan kuuluvan tähän maailmaan. Väljä, musta puku laskeutui pehmeästi alas kätkien hänet kokonaan laskoksiinsa; ja kun Lily nyt astui huoneeseen lapsensa kera, kohotti vanha rouva sylistään vapisevat, puolisormikkaihin verhotut kätensä tikkumaisine sormineen, kohotti ne jäykkään hyväily- ja tervehdys-asentoon. Särkynyt ääni, jossa yhä tuntui pehmeä intialainen korostus, lausui:
»Lapsi, mikä soma ajatus, että vihdoinkin toit pikku pojan mukanasi… Soma ajatus… Soma ajatus tosiaankin… Annahan minun katsella… Oi, miten suloinen lapsi!»
Lily polvistui matolle, jotta iso-iso-isoäitivoisi hyvin nähdä lapsen, ja piti koholla pienokaista, joka hätkähti hiukan nähdessään kurttuiset, aavemaiset kasvot punertavassa hämäryydessä; mutta pikku äiti sai lapsen rauhoitetuksi, jotta se ei itkenyt, vaan tuijotti eteensä.
»Niin, isomummi», sanoi Lily, »tämä on sinun lapsen-lapsen-lapsenlapsesi.»
»Niin, niin», sanoi vanha rouva, jonka kädet yhä vapisivat ilmassa hyväilevästi hapuillen, »minä olen iso-iso-isoäiti…»
»Ja Netta on alhaalla: toin hänetkin mukanani.»
»Oi, pikku tyttösi!… Onko hänkin täällä?»
»On, tahtoisitko nähdä hänetkin samalla kertaa?»
»Kyllä, tahdon nähdä kumpaisetkin… Molemmat yhdessä, yhdessä…»
Pikku poika katseli ihmettelevän vakavasti ryppyisiä kasvoja, silmissään miettivä ja hämmästynyt ilme, mutta hän ei huutanut; ja silloinkin, kun laiha, puikkomainen sormi hyväili hänen poskeaan, Lily sai hänet rauhoitetuksi, jotta hän ei itkenyt. Huomio kääntyi myös toisaalle, kun Ina tuli ylös Netta käsivarrellaan: siinä oli pieni valkea mytty, vaaleanpunaisine kasvoineen, sinisine silmineen ja kosteine, natustavine huulineen; ja Lily, joka pelkäsi pikku pojan rupeavan huutamaan, antoi hänet hoitajattarelle, oven suussa: onneksi kylläkin, sillä heti sen jälkeen lapsi alkoi kirkua, suuresti säikähtyneenä niin vanhan ihmisen näystä. Mutta pieni valkea mytty vaaleanpunaisine kasvoineen ja sinisine silmineen natusteli tyytyväisenä kosteita huuliaan ja käyttäytyi vieläkin paremmin kuin Stefje, hän käyttäytyi tosiaankin niin hyvin, että vanha rouva uskalsi hetkeksi ottaa hänet syliinsä, joskin Lily seisoi vieressä ja varalta piti kättään lapsen alla.
»Kylläpä oli hauska, kultaseni», sanoi vanha rouva, »kun sain nähdä lapsen-lapsen-lapsenlapseni. Niin, Stefje on sievä pikku mies… ja Netta on oikein suloinen, Netta on oikein suloinen…»
Oli jo aika sanoa hyvästi; ja Lily kantoi pois pienen valkoisen mytyn sanoen nauraen, kuin nuori äiti ainakin, että lasten oli mentävä kotiin. Ina kävi istumaan.
»Olen oikein iloinen», sanoi vanha rouva toistamiseen, »että sain nähdä nuo pienokaiset. Sillä olen viime aikoina ollut kovin alakuloisella mielellä. Siitä on varmaankin jo kymmenen päivää, kun herra Takma kävi viimeksi täällä.»
»Ei, isoäiti, ei siitä ole niin pitkä aika.»
»Miten kauan on hän sitten ollut sairas?»
»Kuusi päivää, ehkäpä seitsemän.»
»Minä luulin kokonaista kymmenen päivää. Ja tohtori Roelofszkin käy niin harvoin täällä… Niin, tuo tuoli ikkunan luona on ollut tyhjänä koko viikon… Minä luulin kymmenen päivää… On kylmä, raaka ilma, eikö totta?… En tunne sitä täällä sisällä… Mutta vaikka ilma parantuisikin… niin kestää kovin kauan… ei herra Takma tule enää tänä talvena täällä käymään!…»
Hänen kuivat vanhat silmänsä eivät kyyneltyneet, mutta hänen murtunut äänensä itki. Ina ei tiennyt mitä sanoa, mutta hän ei tahtonut vielä lähteä pois. Hän oli tullut lasten kanssa toivoen kuulevansa ehkä jotain isoäidin luona… Hän ei vieläkään tiennyt mitään. Hän ei vieläkään tiennyt mitään; ja kuitenkin oli niin paljon, mistä olisi pitänyt saada tietoa. Ensinkin tuo suuri Asia, joka oli tapahtunut kuusikymmentä vuotta sitten: isoäiti tiesi sen varmaan, mutta hän ei uskaltanut, hän ei uskaltanut ruveta kysymään sitä häneltä peläten vetävänsä itse Menneisyyden esille. Jos todellakin jotain oli tapahtunut, niin vanha rouva voisi tulla sairaaksi, Ina voisi aiheuttaa hänen kuolemansa… Ei, hän toivoi tapaavansa täällä tänään jonkun, jonka kanssa hän voisi keskustella alhaalla arkihuoneessa, sillä oli muutakin, josta piti saada selko: miten paljon Elly oli perinyt; ja oliko Ottilie täti myöskin saanut osansa… Kaikki tuo oli yhä epätietoista: hän ei voinut päästä asioiden pohjaan saakka; siitä oli otettava selko tänään… Niinpä hän istui kaikessa rauhassa paikallaan; ja vanha rouva, joka ei kernaasti jäänyt yksin, oli mielissään, kun Ina silloin tällöin teki jonkun huomautuksen. Mutta kun kesti kovin kauan ennenkuin muita kuului tulevaksi, nousi Ina ylös, sanoi hyvästi, läksi alas, jutteli hetken aikaa Annan kanssa eikä sittenkään vielä lähtenyt, vaan istahti arkihuoneeseen sanoen:
»Istukaa tekin, Anna.»
Ja vanha palvelijatar kävi kunnioittavasti istumaan tuolin syrjälle; ja he juttelivat vanhasta herrasta:
»Elly rouva on nyt hyvissä varoissa», sanoi Ina. »Tiedättekö miten paljon vanha herra jätti jälkeensä?»
Mutta Anna ei tiennyt mitään, hän arveli vain — ja sanoikin sen iskien silmää — että Ottilie rouvakin saisi varmaan myös jotain. Samassa kello soi; ja Stefanie de Laders tepsutteli hyvin hermostuneena sisään.
»Eikö äiti vieläkään tiedä?» hän kuiskasi, kun Anna oli vetäytynyt keittiöön.
»Ei», sanoi Ina, »isoäiti ei tiedä, mutta hän katselee kovin surullisena herra Takman tyhjää tuolia.»
»Eikö kukaan ole hänen luonaan?»
»Ei, vain seuranainen.»
»Minulla on suuria uutisia», sanoi Stefanie.
Ina heristi korviaan; koko hänen olentonsa vapisi.
»Millaisia, täti?»
»Ajattelehan, sain kirjeen Thérèseltä…»
»Täti Thérèseltäkö Parisista?…»
»Niin, täti van der Staffilta. Hän tulee Haagiin. Hän kirjoittaa, että hän tunsi äkkiä niin omituista levottomuutta kesken rukouksiaan — kyllähän me tunnemme katolilaiset rukoilijat! — ikäänkuin jokin olisi pakottanut hänet lähtemään Haagiin äidin luo. Hän ei ole tavannut äitiä moneen vuoteen. Hän ei ole käynyt Haagissa vuosikausiin, mikä ei ole lainkaan sopivaa… Mitä varten hän nyt tulee tänne vain häiritsemään paavillisuudellaan äitiä, joka on niin vanha!»
Sepä vasta oli suuri uutinen, ja Inan tavallisesti niin väsyneet silmät alkoivat loistaa.
»Mitä! Tuleeko Thérèse täti tänne?»
Sepä vasta oli tärkeä uutinen.
»Voisikohan hän ehkä tietää jotain?» kysyi Ina.
»Mistä?»
»No, tuosta asiasta — tiedäthän — josta me juttelimme vastikään: mitä isä on tiennyt kuusikymmentä vuotta… ja Daan setä…»
Stefanie täti teki vastahakoisen liikkeen kädellään.
»En minä tiedä… tietääkö Thérèse täti siitä mitään. Mutta sen minä tiedän, Ina, että tahdon pitää sieluni erillään synnistä ja likaisista asioista, jotka ovat tapahtuneet ehkä menneisyydessä. Kylliksi vaikeaa on varjella sieluaan nykyäänkin. Ei, kultaseni, minä en tahdo kuulla siitä sen enempää.»
Hän sulki helmimäiset linnunsilmänsä ja nyökäytti linnunpäätään, kunnes hänen pieni vanhanaikuinen hattunsa joutui kallelleen; ja hän miltei kompastui kissaan kiiruhtaessaan portaita ylös äitinsä luo.
Ina oli kahdenvaiheilla. Hän meni keittiöön. Anna sanoi:
»Oi, tekö se olette, rouva? Jäättekö vielä hetkiseksi?»
»Jään kyllä… Ottilie rouva voi tulla pian… Tahtoisin puhua hänen kanssaan.»
Hyvinkin luultavaa oli, arveli Anna, että Ottilie rouva tulisi tänään.
Mutta kun ovikello soi, niin hän kurkisti ulos ikkunasta ja huudahti:
»Ei, tuolta tuleekin herra Daan…» Daan Dercksz pisti papukaijamaiset
kasvonsa arkihuoneen ovesta sisään ja sanoi hermostuneesti, nähdessään
Inan:
»Minulla on ikäviä uutisia!»
»Ikäviäkö uutisia?» huudahti Ina heristäen taaskin korviaan. »Mitä on tapahtunut, setä?»
»Tohtori Roelofsz on kuollut.»
»Ei suinkaan!»
»Onpa niinkin», sanoi Daan setä Inalle, joka tuijotti häneen kauhuissaan, ja Annalle, joka seisoi siinä kissa hameensa liepeissä. »Tohtori Roelofsz on kuollut. Halvaus… He lähettivät ensin, minua hakemaan, koska matkailijakotini on lähinnä… Näyttääpä siltä kuin Takman kuolema olisi koskenut häneen kovin.»
»Se on hirveää», sanoi Ina. »Miten voimme kertoa siitä isoäidille? Se vasta on kova isku hänelle. Eikä hän tiedä edes sitäkään, että herra Takma on kuollut…»
»Niin, kovin vaikeaa se on… Olen lähettänyt sanan isällesi ja odotan häntä tänne joka hetki; sittenhän voimme keskustella, mitä on tehtävä ja sanottava. Ehkäpä joku muukin tulee tänne tänään…»
»Voi hyvänen aika, voi hyvänen aika!» huokasi Anna.
Hän tarkasteli uunia, joka paloi huonosti, ja ajatellen, että arkihuonetta ehkä tänään tarvittaisiin hyvinkin paljon, hän ravisteli tuhkasäiliötä: tuli alkoi hehkua kiille-ikkunoiden takana.
»Voi sentään!» huudahti Ina. »Isoäiti ei jaksa elää kauankaan heidän jälkeensä… Setä, tiedätkö, että Thérèse täti on tulossa Haagiin? Stefanie täti sai kirjeen… Oi, jospa hän vain tulisi ajoissa nähdäkseen vielä isoäidin!… Voi, mikä hirveä talvi!… Ja isä kulta näyttää niin alakuloiselta… Setä», hän sanoi — Anna oli mennyt keittiöön valittaen ja murahdellen ja kompastuen kissaansa — »setä, sanohan: Miksikä isä kulta on ollut niin alakuloinen aina siitä saakka kun tulit Hollantiin?»
»Siitä saakkako kun minä tulin Hollantiin?»
»Niin, setä. Jokin erikoinen asia sai sinut matkustamaan Hollantiin… jokin asia, joka on tehnyt isän niin hirveän alakuloiseksi.»
»En minä tiedä, rakkaani, en tiedä…»
»Kyllä, kyllä sinä tiedät… En kysy uteliaisuudesta, kysyn sitä isän vuoksi… auttaakseni häntä… lohduttaakseni häntä… jos hänellä on huolia… Varmaankin jokin liikeasia…»
»Ei, kultaseni, ei mikään liikeasia ole kysymyksessä…»
»Mikä sitten, mitä se on?»
»Ei mitään, kultaseni, ei yhtään mitään.»
»Ei. Daan setä, jotain siinä on.»
»Mutta miksikä et kysy isältäsi?»
»Isä ei suostu sanomaan.»
»Miksikä minä sitten puhuisin siitä?» huudahti Daan Dercksz, joka osasi nyt olla varuillaan, kun Ina siten oli puhunut suunsa viereen. »Miksikä minä puhuisin siitä, Ina? Voihan olla, että on jotain… liikeasioita, niinkuin sanot… vaan ei mitään vaarallista. Älä huoli olla levoton: ei ole mitään syytä huoleen.»
Hän oli loukkaantuvinaan päästäkseen siten eroon tästä jutusta arvellen, että Ina liiaksi uteli liikeasioita, ja raapi niskaansa.
Inan silmissä oli niiden tavallinen väsynyt ilme: »Setä, toisten ihmisten raha-asiat eivät huvita minua vähääkään… Kysymykseni johtui vain siitä… että rakastan isääni.»
»Sinä olet hyvä tytär, sen me kaikki tiedämme… Kas, tuossa hän tuleekin: kello soi!»
Ja ennenkuin Anna ennätti avaamaan ovea, oli Daan päästänyt Harold
Dercksz'in sisään.
»Tarkoitatko, että tohtori Roelofsz on kuollut?» kysyi Harold.
Hän oli saanut Daanin kirjeen sen jälkeen kuin Ina oli lähtenyt hakemaan Lilyn lapsia heidän iso-iso-iso-äitinsä luo.
»Niin», sanoi Daan, »hän on kuollut.» Harold Dercksz vaipui tuolille ja hänen kasvonsa vääntyivät tuskasta.
»Isä, oletko sairas?» huudahti Ina.
»En, lapseni, minulla on vain tavallista enemmän tuskia… Ei se tee mitään, ei yhtään mitään… Onko tohtori Roelofsz todellakin kuollut?»
Hän näki silmiensä edessä tuon onnettoman rankkasateisen yön: näki itsensä pienenä kolmentoista-vuotiaana poikana, näki noiden kolmen muodostaman ryhmän kantavan ruumista ja kuuli äitinsä huutavan:
»Oi, hyvä Jumala, ei, ei jokeen!»
Seuraavana päivänä tohtori Roelofsz oli tutkinut isän ruumista ja todennut, että kuolemansyynä oli hukkuminen.
»Onko tohtori Roelofsz kuollut?» toisti hän jälleen.
»Tietääkö äiti sen?»
»Ei vielä», sanoi Daan Dercksz. »Harold, sinun pitää sanoa se hänelle.»
»Minunko?» sanoi Harold Dercksz hätkähtäen. »Minunko? En voi sitä tehdä… Sehän tappaisi äidin… Enkä minä voi ottaa äitiäni hengiltä…»
Ja hän tuijotti eteensä.
Hän näki Sen taaskin edessään…
Se kulki aavemaisena, sumuhuntujen verhoamana, kulki hitain, hitain askelin; lehdet kahisivat; ja aaveet puiden takana uhkasivat estää Sen kulkua… Jos äiti kuolisi, silloin tuo kummitus vaipuisi pohjattomaan kuiluun…
»En voi ottaa äitiäni hengiltä!» Harold Dercksz toisti; ja hänen kiusaantuneille kasvoilleen levisi tuskallinen ilme.
Hän väänteli kouristuksentapaisesti käsiään… »Jonkun on se sanottava», sanoi Ina Annalle, joka seisoi hänen vieressään mutisten ja puhuen itsekseen aivan poissa suunniltaan.
Mutta kello soi taaskin. Hän meni avaamaan. Tulija oli Anton: oli juuri se viikon päivä, jolloin hän kävi äitiään tervehtimässä.
»Onko kukaan äidin luona?»
»Stefanie täti», sanoi Ina.
»Mitä on tapahtunut?» hän kysyi huomaten yleisen hämmennyksen.
»Tohtori Roelofsz on kuollut.»
»Kuollutko?»
Daan Dercksz kertoi hänelle tapahtuman muutamin sanoin.
»Kaikkien meidän on kuoltava», hän mutisi. »Mutta se on kova isku äidille.»
»Me keskustelimme juuri, setä, kenenkä tulisi ilmoittaa se hänelle», sanoi Ina. »Tahtoisitko sinä sen tehdä?»
»En kernaasti», sanoi Anton Dercksz äreästi.
Ei, he saisivat keskenään sopia siitä: hän ei ollut oikea henkilö välittämään ikäviä asioita, jotka eivät liikuttaneet häntä. Mitä koko asia koski häneen! Hän kävi kerran viikossa tervehtimässä äitiään: se oli hänen pojallinen velvollisuutensa. Muuten hän välitti viis heistä kaikista!… Ilmankin Stefanie oli viime aikoina kiusannut häntä aivan liiaksi, koettaen kehottaa häntä testamenteeraamaan rahansa kummilapselleen, van Welyn pikku Nettalle; mutta hän ei aikonut tehdä mitään sellaista: mielemmin hän heittäisi rahansa katuojaan. Haroldin ja Daanin kanssa, joilla oli yhteiset liikeasiansa Intiassa ja jotka sen johdosta olivat läheisiä ystäviä, ei hänellä ollut koskaan ollut mitään tekemistä: he olivat aivan vieraita hänelle. Inaa hän ei voinut sietää, varsinkaan sen jälkeen, kun d'Herbourg oli auttanut hänet pälkähästä, johon hän oli joutunut pienen pesijätytön vuoksi. Hän ei välittänyt vähääkään koko joukosta. Hän tahtoi vain istua kotona polttaen piippuaan ja lukea ja kuvailla mielessään hauskoja, kiihottavia tapahtumia, jotka olivat sattuneet joskus muinaisuudessa… Mutta siitä ei kellään ollut aavistustakaan. Ne olivat hänen salattuja puutarhojaan; siellä hän istui yksin, savuun kietoutuneena, joka täytti hänen huoneensa, nauttien ja hekumoiden salaisista ylellisyyksistä. Koska hän oli tullut niin vanhaksi, että hän joskus saattoi antaa myöten kiusaukselle ja tehdä itsensä syypääksi sellaisiin ajattelemattomiin tekoihin kuin tuo pesijätytön juttu oli, niin hän tahtoi kernaammin olla alallaan savupilviensä keskellä ja loihtia silmiensä eteen nuo salaiset puutarhat, joiden portteja hän ei koskaan avannut ja jonne ei kukaan vieras voinut seurata häntä. Ja niin hän naureskeli salaisen tyytyväisenä kaivautuen yhä enemmän omiin ajatuksiinsa mitä vanhemmaksi hän tuli; mutta ääneensä hän ei sanonut muuta kuin toisti vain entiset sanansa:
»En haluaisi kernaasti… Se on kovin surullista… Eikö kukaan muu ole ylhäällä paitsi Stefanie? Siinä tapauksessa minäkin voin mennä sinne, Anna…»
Hän alkoi kiivetä portaita ylös…
Tiesiköhän Anton setä mitään, tuumi Ina yhä kiihkeän uteliaana. Hän oli aina niin äreä, itseensäsulkeutunut; varmaankin hän piti tietonsa ominaan. Menisiköhän hän kysymään häneltä? Ja sillä välin kuin hänen isänsä, istuen tuskissaan tuolillaan, yhä neuvotteli Daan sedän kanssa, kenenkä heistä olisi kerrottava vanhalle rouvalle, että tohtori Roelofsz oli kuollut, Ina kiiruhti Anton sedän jälkeen — Anna oli vetäytynyt taas keittiöön — ja kuiskasi:
»Sanohan, setä? Mitä on tapahtunut?»
»Tapahtunut? Milloin?» kysyi Anton.
»Kuusikymmentä vuotta sitten… Sinä olit silloin viidentoista-vuotias poika… Jotain tapahtui silloin…»
Anton Dercksz katsoi häneen hämmästyneenä:
»Mistä sinä puhut?» hän kysyi.
»Jotakin tapahtui», toisti Ina. »Sinun täytyy muistaa. Jotakin, jota isä ja Daan setä tietävät, jotakin, jota isä on aina tiennyt, ja jonka vuoksi Daan setä tuli Hollantiin…»
»Kuusikymmentä vuotta sitten?» sanoi Anton Dercksz.
Anton katsoi Inaa silmiin. Inan äkillinen kysymys oli antanut niin kovan iskun hänen aivoilleen, jotka aina vain pyörivät hänen itsensä ympärillä, että hän äkkiä näki edessään menneisyyden, kuudenkymmen vuoden takaa, ja muisti aina olettaneensa, että jotakin oli ollut olemassa hänen äitinsä ja Takman välillä, jotain, jota he salasivat toisilta. Hän oli tuntenut sen joka kerta kun hän kerran viikossa lähestyi kauhun vallassa ja epäröiden äitiään ja näki vanhan Takman istuvan häntä vastassa, kohoavan hermostuneesti pystyyn, heittävän niskojaan ja ikäänkuin kuulostavan jotakin… Kuusikymmentä vuotta sitten?… Jotakin oli aivan varmaan tapahtunut silloin. Ja hetkellisessä selvänäköisyydessään hän miltei näki tuon tapahtuman, arvasi sen läsnäolon, paljasti isänsä kuoleman kuusikymmentä vuotta sitten, vaistomaisesti aavisti totuuden herkällä vaistollansa — sitä kesti vain silmänräpäyksen ajan — mikä on ominaista vanhalle miehelle, joka, niin turmeltunut kuin hän olikin, oli terästänyt henkisiä voimiaan ja usein arvannut oikein menneitä asioita.