Kuusikymmentä vuotta sitten

»Kuusikymmentä vuotta sitten?» hän toisti katsoen Inaan vetisine silmineen. »Ja mitä se olisi voinut olla?»

»Etkö sinä muista?»

Ina oli aivan mieletön uteliaisuudesta; hänen silmänsä kaivautuivat Antonin silmiin. Tämä tuskin tunsi häntä nähdessään hänet tällaisena, ilman tavallista väsynyttä ilmettään; hän ei voinut sietää Inaa ja hän vihasi d'Herbourgia, ja niinpä hän sanoi:

»Mitäpä minä muistaisin? No, jos oikein ponnistan ajatuksiani, niin muistan ehkä jotain… Olet oikeassa: olin silloin viidentoista-vuotias poika…»

»Muistatko» — Ina kääntyi ja katsoi alas käytävään ja arkihuoneen avonaisesta ovesta sisään, missä hän näki isänsä kumaraisen selän — »muistatko … isoäidin baboen?»

»Tietysti», sanoi Anton Dercksz, »hänet minä kyllä muistan.»

»Ma-Boetenin?»

»Se oli hänen nimensä, sen tiedän.»

»Tiesikö hän mitään?»

»Tiesikö hän mitään? Luultavasti, luultavasti… Kyllä minä luulen, että hän tiesi…»

»Mitä se oli, setä? Isä on niin masentunut: en kysy uteliaisuudesta…»

Anton irvisteli. Ei hän tiennyt; hän oli vain arvannut jotakin tuona lyhyenä hetkenä, ja oli epäillyt aina, että hänen äitinsä ja Takman välillä oli tapahtunut jotain, jota he yhdessä salasivat odottaessaan, odottaessaan. Mutta hän irvisteli mielihyvästä, koska Ina halusi sitä tietää ja koska hän ei saisi sitä tietää, ei ainakaan hänen kauttaan, miten paljon hän kuvittelikin hänen tietävän. Hän irvisteli sanoessaan:

»Rakkaani, on asioita, joita on parasta olla tietämättä. Ei ole hyvä tietää kaikkea, mikä tapahtui… kuusikymmentä vuotta sitten…»

Ja hän jätti hänet, astui hitaasti portaita ylös tuumien, että Harold ja Daan tiesivät, mikä tuo salaisuus oli, tuo salaisuus, jota äiti ja Takma olivat vuosikausia säilyttäneet… Tohtorikin oli sen tiennyt, kaikesta päättäen… Tohtori oli kuollut, mutta äiti ei tiennyt sitä vielä… ja äiti säilytti nyt yksin tuon salaisuuden… Mutta Harold tiesi, mitä se oli, ja Daankin tiesi, mitä se oli… ja Ina koetti ottaa siitä selkoa…

Hän irvisteli portaitten yläpäässä ennenkuin hän astui äitinsä huoneeseen ja kuuli Stefanien hyvästelevän äänen sisältä.

»Minä», tuumi Anton itsekseen, »en välitä vähääkään koko joukosta. Niin kauan kuin he vain antavat minun olla rauhassa piippuineni ja kirjoineni, en välitä vähääkään koko joukosta… vaikkapa käynkin kerta viikossa äitiäni tervehtimässä… Ja mitä hän salaa meiltä ja mitä hän teki yhdessä Takman kanssa kuusikymmentä vuotta sitten, siitä en välitä myöskään mitään; se on hänen asiansa, heidän asiansa… mutta minun asiani se ei ole.»

Hän astui sisään ja nähdessään äitinsä niin luonnottoman vanhana ja hauraana uudinten punertavassa valossa, hän hätkähti ja astui hänen luokseen kauhun vallassa…

KYMMENES LUKU.

Taaskin kello soi; ja Anna, joka oli kovin liikutettu tohtori Roelofsz'in kuoleman johdosta ja mutisi itsekseen, »Hyvänen aika, hyvänen aika!» avasi oven Ottilie Steyn de Weertille ja Adèle Takmalle. Ina tuli käytävään heitä vastaan. He eivät olleet kuulleet tohtorin kuolemasta; ja kun he kuulivat ja näkivät Daanin ja Haroldin arkihuoneessa, seurasi huudahduksia — tosin hillittyjä äidin vuoksi yläkerrassa — ja ristikysymyksiä, hämmästystä ja sekasortoa sekä neuvottelua, mitä olisi nyt parasta tehdä: kertoa äidille vai pitää asia salassa.

»Mahdotonta on pitää sitä ikuisesti salassa», sanoi Ottilie Steyn. »Äidillä ei ole aavistusta herra Takmastakaan… ja nyt vielä tämä lisäksi! Oi, se on kauheaa, kauheaa! Adèle, menetkö ylös?»

»En», sanoi Adèle Takma peläten tätä taloa sen jälkeen kun hän oli selvillä asiasta. »Ei, Ottilie, minun täytyy mennä kotiin, äidillä on yllin kyllin vieraita ilman minuakin.»

Hän pelkäsi nähdä vanhaa rouvaa, nyt kun hän oli selvillä asiasta; ja vaikka hän oli tullut sinne Ottilie Steyin kanssa, hän ei tahtonut mennä yläkertaan.

»Ottilie», sanoi Daan Dercksz sisarelleen, »kerro sinä hänelle… tohtori Roelofsz'ista.»

»Minäkö?» sanoi Ottilie hätkähtäen.

Mutta samassa joku ilmestyi kadulle ja kurkisti sisään ikkunasta.

»Tuossa on Steyn», sanoi Harold alakuloisesti.

Steyn soitti ja hänet päästettiin sisään. Ei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä niin vihoissaan. Hän ei tervehtinyt, vaan astui suoraan vaimonsa luo:

»Arvasinhan, että löytäisin sinut täältä», hän ärjyi syvällä äänellään.
»Minä tapasin sinun poikasi, joka tuli sinun mukanasi Lontoosta.»

Ottilie suoristi vartaloaan:

»Entäs sitten?»

»Miksikä tuon nuoren miehen tulo pidetään, minulta salassa, jotta yllätän hänet kadulla?»

»Miksikä olisin kertonut sinulle, että Hugh tuli mukanani tänne?»

»Ja mitä varten hän tuli tänne?»

»Mitä se sinuun koskee? Kysy häneltä, jos tahdot tietää.»

»Aina kun hän ilmestyy, haluaa hän rahaa.»

»Hyvä, halutkoon rahaa. Vaan ei sinun rahojasi missään tapauksessa!…»

He katsoivat toisiaan silmiin, mutta Steyn ei halunnut keskustella raha-asioista, koska Ottilie oli perinyt osan herra Takman rahoista. Hugh Trevelley vainusi rahaa, milloin ikänä sitä oli saatavissa; Steyn ei pitänyt vaimonsa rahoja ominaan; mutta vanhan Takman testamentin toimeenpanijana oli hänestä häpeällistä, että hänen vaimonsa poika niin pian tuli niitä hakemaan… Hän vaikeni ja vain hänen silmänsä ilmaisivat vihaa; mutta Harold tarttui häntä käteen kiinni ja sanoi:

»Frans, tohtori Roelofsz on kuollut!»

»Kuollutko?» toisti Steyn hämmästyneenä.

Ina katsoi ylös ja heristi taas korviaan. Päivä oli tosiaankin ollut täynnä uutisia. Vaikkei hän saanutkaan selkoa Siitä, kuuli hän muita asioita: hän oli kuullut tohtorin äkillisestä kuolemasta, Thérèse tädin tulosta, Hugh Trevelleyn olosta Haagissa. Ja nyt hän oli saanut kuulla jotain vanhan herran perinnöstäkin. Varmaankin hän oli määrännyt jotain Ottilie tädillekin, mutta miten paljon? Olikohan perintö suurikin?… Niin, tämä päivä oli tosiaankin ollut täynnä uutisia; eikä hän muistanut näyttää väsyneeltä, vaan hänen silmänsä loistivat kuin sisiliskon silmät…

Mutta veljet neuvottelivat Steynin kanssa: mitä hän ajatteli? Oliko kerrottava äidille tohtori Roelofsz'in kuolemasta vai eikö?… He tuumivat ääneti. Ulkona alkoi äkkiä sataa; tuuli puhalsi, pilvet synkkenivät. Sisällä tuli kamiinissa paloi paukkuen kiille-ikkunoittensa takana ja levittäen punertavaa valoaan hämärään huoneeseen. Sillä välin tuo kaamea tapahtuma kulki Haroldin ohi… tuijottaen hänen silmiinsä, jotka olivat tuskasta miltei ummessa. Tuo kaamea Asia! Harold oli tiennyt sen varhaisimmilta poikavuosiltaan saakka; Daan oli tiennyt sen muutamien kuukausien ajan ja oli palannut kotiin Intiasta veljensä luo tämän asian vuoksi; ylhäällä vanha nainen tiesi sen, Stefanie ja Anton arvasivat sen, vaikkei kumpainenkaan ollut siitä tietävinään, jotta heidän elämänsä ei häiriytyisi; mutta alhaalla sen tiesivät myös Adèle ja Steyn, jotka olivat lukeneet kahteen, neljään ja kahdeksaan kappaleeseen revityn kirjeen, tuon kirjeen, jota vanha herra ei ollut jaksanut hävittää. Parisissa Thérèse, joka oli tulossa Hollantiin, tiesi sen; Intiassa mantri sen tiesi… Vaan ei kukaan puhunut Siitä… tuosta tapahtumasta, joka kummitteli heidän mielessään; ja Harold ja Daan eivät tienneet, että Adèle ja Steyn tiesivät; eikä kukaan heistä tiennyt, että Thérèse Parisissa sen tiesi; eikä Steyn ja Adèle tienneet, että mantri Intiassa sen tiesi, että Daan tiesi ja että Harold oli tiennyt sen jo kauan, kauan aikaa… Mutta Ina tiesi mantrista ja että siinä piili jotain, vaikkei hän tiennyt Adèlesta ja Steynistä eikä hetkeäkään epäillyt, että he olisivat voineet tietää mitään… Ei kukaan puhunut tästä asiasta, ja kuitenkin Sen varjo ympäröi heitä, laahaten sumuhuntujaan jäljessään… Mutta Ottilie Steyn yksin ei tiennyt mitään eikä arvannut mitään, niin kokonaan hän oli syventynyt oman menneen elämänsä suruun: elämänsä, joka oli ollut niin täynnä imartelua ja ihailua ja intohimoa ja miesten palvontaa. Hän oli ollut kaunis Lietje; nyt hän oli vanha nainen ja vihasi kolmea miestään, mutta vihasi Steyniä eninten kaikista! Ja ehkäpä siksi, että hän oli kokonaan tuon kaamean tapahtuman ilmapiirin ulkopuolella, Harold tarttui ystävällisesti hänen käteensä ja seuraten vaistomaista päähänpistoa hän sanoi:

»Niin, Ottilie, sinun… sinun täytyy sanoa äidille että tohtori Roelofsz on kuollut. Se tulee olemaan kova isku hänelle, mutta mahdotonta on salata sitä häneltä… Ja mitä Takman kuolemaan tulee, niin äiti kyllä pian arvaa senkin, vaikkei hänelle sanottaisi mitään!…»

Haroldin pehmeä ääni hälvensi kauhun ja sekasorron; ja Ottilie sanoi:

»Jos arvelet, Harold, että minä voin kertoa sen hänelle, niin menen ylös ja koetan… Tahdon koettaa kertoa sen hänelle… Mutta jollen voi sitä tehdä keskustelun aikana, niin en tee sitä… siinä tapauksessa en kerro sitä…»

Hän läksi yläkertaan, viattomana kuin lapsi: hän ei tiennyt mitään. Hän ei tiennyt, että hänen äitinsä, enemmän kuin kuusikymmentä vuotta sitten, oli ollut osallisena murhassa, jota tuo vanha kuuro tohtori oli auttanut salaamaan. Hän tiesi, että Takma oli hänen isänsä, vaan ei tiennyt, että hän, yhdessä äidin kanssa, oli murhannut hänen veljiensä isän, hänen sisarensa Thérèsen isän. Hän läksi yläkertaan ja kun hän astui vierashuoneeseen, Stefanie ja Anton nousivat ylös, jotta ei äidillä olisi liian monta vierasta yhtä aikaa.

Vanha rouva jaksoi jutella — tai istua puhumatta mitään vieraan kanssa hetken aikaa — kunhan »lapset» eivät vain tulleet kaikki yhtä aikaa sisään. Hänen ajatuksensa olivat yhä kiintyneinä niihin pienokaisiin, Lily van Welyn lapsiin, jotka hän oli nähnyt. Hän oli puhunut heistä Stefanielle ja Antonille tietämättä, että lapset olivat heidän kummilapsiaan: ei kukaan ollut kertonut sitä hänelle; ja hän todellakin luuli, että pikku Netta oli nimeltään Ottilietje ja hän puhui pikku Lietjestä; he ymmärsivät, ketä hän tarkoitti.

Ottilie Steyn jäi yksin äitinsä kanssa. Hän ei puhunut paljon, mutta istui hänen vieressään, pidellen häntä kädestä… Oi, hän oli kovin liikutettu! Tuolla, tuossa tyhjässä tuolissa, jota vanha rouva katseli, ei herra Takma enää koskaan istuisi Hänen isänsä! Hän oli rakastanut häntä kuin tytär isäänsä! Hän saisi periä häneltä satatuhatta guldenia; vaan ei koskaan enää vanha herra pistäisi hänen käteensä sadan guldenin seteliä hänelle ominaisella ystävällisellä tavalla.

Tuntui siltä, kuin vanha rouva olisi arvannut tyttärensä ajatukset, sillä hän sanoi viitaten kädellä tuoliin:

»Vanha Takma on sairas.»

»Niin on», sanoi Ottilie Steyn.

Vanha rouva pudisti päätään suruissaan:

»En suinkaan saa nähdä häntä enää tämän talven kuluessa.»

»Kyllä hän paranee jälleen…»

»Mutta vaikka hän paranisikin, niin ei häntä päästetä ulos…»

»Ei», sanoi Ottilie. »Ehkäpä ei, äiti…»

Hän piteli haurasta, laihaa, läpikuultavaa vanhaa kättä omassaan… Alhaalla, sen hän tiesi, veljet odottivat; luultavasti Stefanie myöskin; ja Inakin… Adèle Takma oli lähtenyt pois.

»Äiti», hän sanoi äkisti, »tiedätkö, että eräs toinenkin on sairas?»

»En, kuka?»

»Tohtori Roelofsz.»

»Roelofszko? Aivan niin, en ole nähnyt häntä… en ole nähnyt häntä kahteen viime päivään.»

»Äiti», sanoi Ottilie Steyn kääntäen äitiinsä surulliset pienet kasvonsa — ne olivat yhä kauniit sinisine, lapsekkaine silmineen, »se on kovin surullista mutta…»

Ei, hänen oli aivan mahdotonta sitä sanoa. Hän yritti peruuttaa sanansa, olla lopettamatta lausetta; mutta vanha rouva oli jo käsittänyt näiden muutamien sanojen tarkoituksen:

»Onko hän kuollut?» hän kysyi nopeasti. Hänen äänensä viilsi Ottilien korvia. Hänellä ei ollut voimaa kieltää: sydäntäsärkevä hymyily kasvoillaan hän nyökkäsi myöntyvästi.

»O-oh!» huokasi vanha rouva masentuneena. Ja hän tuijotti Takman tuoliin. Hänen vanhat, kuivuneet silmänsä eivät kyyneltyneet; ne vain tuijottivat eteensä. Hän istui edelleen suorana tuolissaan. Menneisyys kohosi hänen silmiensä eteen; hän kuuli suhinaa ympärillään. Mutta hän istui vain suorana tuijottaen eteensä.

»Milloin hän kuoli?» hän kysyi vihdoin.

Ottilie Steyn kertoi sen muutamin sanoin. Hän itki, vaan ei hänen äitinsä. Vanha, vanha nainen näki itsensä sellaisena kuin hän oli, kuusikymmentä vuotta sitten. Siihen aikaan hän oli antautunut Roelofsz'ille, jotta tämä ei puhuisi… Hän ei ollut puhunut… Hän oli pysynyt hänen ystävänään kaikkina näinä pitkinä, pitkinä vuosina, auttanut häntä ja Takmaa kantamaan tätä menneisyyden hirveää taakkaa… Ei, hän ei ollut koskaan puhunut… ja he olivat tulleet niin kovin vanhoiksi… kenenkään tietämättä mitään… Ei kukaan tiennyt siitä, ei yksikään hänen lapsistaan… Ihmiset olivat joskus juoruilleet, ennen aikaan, olivat kuiskailleet hirveitä asioita; se oli nyt kaikki lopussa… Kaikki katoaa, kaikki katoaa… Ei kukaan tiennyt siitä mitään, paitsi Takma itse, nyt kun Roelofsz raukkakin oli kuollut. Hän oli vaatinut suuren palkan… mutta hän oli aina pysynyt vilpittömänä…

Ottilie Steyn itki, ei sanonut enää mitään, piteli vain äitiänsä kädestä… Oli jo varsin pimeä: seuralainen astui sisään sytyttääkseen lampun… Tuuli vonkui synkästi; sade pieksi ikkunaruutuja vasten; Ottilien valtasi epämieluisa tunne, ikäänkuin jotain kaameaa olisi kulkenut hänen ohitseen tässä viileähkössä huoneessa, sillä vanha rouva ei voinut sietää enää suurempaa lämpöä. Kattolamppu pöydän yläpuolella huoneen keskellä, heitti pyöreän valokehän ympärilleen, muu osa oli varjossa: seinät, tuoli, tyhjä tuoli vastapäätä. Seuranainen oli poistunut, kun vanha rouva kysyi äkisti:

»Entäs… entäs herra Takma, Ottilie?»

»Mitä, äiti?…»

»Onko… onko hänkin sairas?»

Tytär hämmästyi äitinsä kasvojen ilmettä; tummat silmät olivat selkosen selällään…

»Äiti, äiti, mikä sinun on?»

»Onko hän sairas… vai onko hänkin…?»

»Sairasko? Niin, sairas hän on, äiti…»

Ottilie ei lopettanut lausettaan.

Hänen äitinsä tuijotti eteensä, tuijotti tyhjään tuoliin, joka seisoi seinän vieressä, varjossa. Ottilie pelästyi; sillä hänen äitinsä nosti nyt jäykästi ja vaivalloisesti vapisevan käsivartensa sylistään ja viittasi laihalla, läpikuultavalla sormellaan…

»Äiti, äiti, mikä sinun on?»

Vanha rouva tuijotti ja viittasi, tuijotti ja viittasi tyhjään tuoliin.

»Tuossa… tuo-tuossa!» hän änkytti. »Tuossa!»

Ja hän tuijotti ja viittasi edelleen. Hän ei sanonut mitään, mutta hän näki. Hitaasti hän nousi pystyyn, yhä tuijottaen, yhä viitaten, ja vaipui kokoon, hitaasti, hyvin hitaasti… Ottilie soitti kelloa kahdesti; seuranainen hyökkäsi heti huoneeseen; alhaalta kuului hämmästyneitä ääniä, heikkoja huudahduksia, Annan »Hyvänen aika, hyvänen aika!» ja kuiskaavia ääniä. Ina, Daan ja Stefanie tulivat ylös. Mutta he eivät astuneet huoneeseen; seuranainen antoi heille merkin, ettei se ollut tarpeen…

Vanhan rouvan jäykkä käsivarsi laskeutui hitaasti alas hänen seisoessaan siinä… Mutta hän tuijotti yhä ja vaipui kokoon, hyvin hitaasti…

Kauhuissaan sen johdosta mitä hän oli nähnyt, hän ei näyttänyt enää huomaavan tytärtään. Ja silmät sokaistuneina, mutta sittenkin täydessä tajunnassaan, hän sanoi:

»Makuulle!… Makuulle!…»

Hän sanoi sen, ikäänkuin hän olisi ollut kovin väsynyt. He kantoivat hänet vuoteeseen, Anna ja seuranainen. Hän oli ääneti, huulet pusertuneina toisiinsa ja silmät yhä tuijottaen eteensä. Hänen sydämensä oli nähnyt ja… hän tiesi nyt. Hän tiesi, että Takma, Emile — mies, jota hän oli rakastanut ylitse kaiken, enemmän kuin ketään muuta, vielä vanhanakin — että hän oli kuollut, että hän oli kuollut…

YHDESTOISTA LUKU.

»Kuulehan», sanoi Lot ystävällisesti eräänä aamuna istuessaan Ellyn kanssa arkihuoneessa, missä hän niin usein ennen heidän naimisiin menoaan oli istunut hänen kanssaan juttelemassa ja juomassa teetä, »kuulehan, puhutaan järkevästi. Meitä harmitti kumpaakin, kun meidät kutsuttiin pois Italiasta, työmme äärestä, sillä — typerää kylläkin — emme olleet koskaan ajatelleet, että sellaista voisi tapahtua. Isoisä kulta oli niin kovin vanha. Me oletimme, että hän eläisi ikuisesti… Mutta nyt kun olemme täällä, Elly, ja Steyn on sanonut, että kaikki asiat ovat selvitetyt, me voimme tehdä järkevän päätöksen. Sinä et halua jäädä tähän taloon asumaan; ja se onkin epäilemättä liian suuri ja synkkä ja vanha… Ja mitä äidin kanssa asumiseen tulee… niin, puhuin siitä hänelle vastikään, mutta äiti tuntui niin epämääräiseltä, ikäänkuin hän ei olisi siitä suuresti välittänyt… Nyt kun Hugh on hänen luonaan, ei hän muusta paljon välitä: aina vain Hugh ja Hugh. Sellaista se on aina ollut: sellaista se oli 'herra' Trevelleyn aikana, kun minä olin nuori poika, ja Hugh lapsi. John ja Mary eivät merkinneet myöskään mitään; samoin on asian laita nytkin… Ei puhuta siis yhteisestä kodista mitään… Mutta mitä me teemme, Elly? Etsimmekö itsellemme pienemmän talon ja asetumme siihen? Vai lähdemmekö taas ulkomaille, takaisin Italiaan?… Sinä viihdyit siellä, ja meillä oli niin hauska tehdä yhdessä työtä… Me olimme siellä onnelliset, eikö totta, Elly?»

Hänen äänensä kuulosti ystävälliseltä, niinkuin ainakin, mutta siinä oli nyt miltei rukoileva sointu. Hänen luonteensa, vaaleaverinen olentonsa — eikö hän alkanut hiukan harmaantua ohimoiltaan? — oli vailla ruumiillista elinvoimaa, hän ei ollut mikään intohimoinen sielu; mutta hän oli hyväsydäminen: huolimatta katkeruudestaan, turhamaisuudestaan ja kyynillisyydestään hän oli ystävällinen ja kärsivällinen toisia kohtaan eikä vaatinut suuria itselleen. Naisellisen sielunsa ohella hän oli filosofoiva taiteilija, joka ottaa huomioon kaiken sekä ympärillään että itsessään kiivastumatta koskaan tai suuttumatta mistään. Hän oli kosinut Ellyä ehkä siksi, että Elly, lausumatta itse ilmi toivettaan, oli tarvinnut häntä työtänsä ja elämäänsä varten; ja usein leikillä ja kerran aivan vakavissaan Lot oli kysynyt itseltään, miksikä hän aikoi mennä naimisiin, miksikä hän oli mennyt naimisiin ja eikö vapaus ja riippumattomuus sopinut hänelle paremmin. Mutta sen jälkeen hän oli nähnyt sisarensa ja Aldon onnen Nizzassa ja tuntenut myös itse onnea, tosin vähemmän kiihkeää, mutta sittenkin lämmintä ja todellista onnea epäilevän-hymyilevässä, epämääräisenvärisessä sielussaan, joka vetäytyi kokoon vanhenemisen kauhusta; sen jälkeen hän oli oppinut pitämään hellävaroen kiinni hetkestä, ikäänkuin hän olisi tavottanut harvinaisen perhosen: sen jälkeen kaikki oli pysynyt sillänsä; sen jälkeen hänen hiljainen onnensa oli vallannut hänet kokonaan täysin vakavasti ja totisesti; sen jälkeen hän oli oppinut rakastamaan Ellyä enemmän kuin hän koskaan oli aavistanut voivansa ketään rakastaa. Mikä ilo hänelle olikaan matkustaa Italiassa paikasta toiseen Ellyn kanssa, nähdä miten ihastunut tämä oli tähän kauniiseen menneisyyteen, joka lepäsi niin keinotekoisen kuolleena heidän silmiensä edessä, ja palatessa Firenzeen syventyä Ellyn avustamana Mediciläis-aikakauden tutkimuksiin. Miten he olivat etsineet ja tutkineet yhdessä, tehden muistiinpanoja työskennellessänsä; miten hän oli kirjoittanut iltasin, tuntien itsensä täysin onnelliseksi heidän arkihuoneessaan matkailijakodissa, jonne he olivat asettuneet! Kaksi lamppua, toinen Ellyn vieressä, toinen hänen pöydällään, valaisi heidän papereitaan ja kirjojaan; heidän ympärillään kauniita kukkasia maljakoissa; seinille kiinnitetyt valokuvat loihtivat hämärtävässä valossa heidän eteensä museoiden aarteet. Mutta tämän maan ja tämän taiteen kauneuksien parissa, keskellä onnea ja aurinkoa, hän tunsi haluttomuuden hiipivän ylitseen; hän ehdoitti usein, että he tekisivät retkiä maaseudulle, ajaisivat tai kävelisivät Fiesoleen tai Emaan; hänestä oli hauska katsella katuelämää ja hymyillä ihmisten ilolle: holvikäytävät olivat vilpoisia ja tomuisia; hänen oli suorastaan mahdoton tehdä säännöllisesti työtä. Ja iltasin hän tahtoi ihailla Arnoa ja savuketta polttaen istua onnellisena ikkunassaan, kunnes Ellykin sulki kirjansa, ja varhaisen illan vaihtelevat valot karkottivat Mediciläiset pakosalle…

Aluksi Lot ei ollut huomannut Ellyn pahaa mieltä. Kun hän sen älysi, palasi hän työhönsä, sillä hän ei tahtonut tuottaa hänelle mielipahaa. Mutta hän teki sen vastahakoisesti. Säännöllinen työ ei soveltunut hänelle. Se väsytti hänen aivojaan; ne nousivat vastarintaan, hän tunsi otsansa takana ikäänkuin sulun, jonka läpi ei mikään voinut päästä… samoinkuin hänestä oli tuntunut koulussa, kun hänen piti suorittaa laskuesimerkki ja laski väärin kahteen, jopa kolmeen kertaan… Sitä paitsi, hänen mielensä paloi sepittää kirjoitelmia aikakausjulkaisuja varten: hänellä oli ääretön määrä aineksia muun muassa Mediceistä, Benozzo Gozzolin freskoista Palazzo Riccardissa… Kunpa olisi saanut kirjoittaa sellaisia kirjoitelmia matkan päästä, säihkyvien jalokivien ja kullan hohteessa! Mutta hän ei uskaltanut kirjoittaa artikkeleita, sillä Elly oli kerta sanonut:

»Älä hukkaa löytöjämme pieniin kirjoitelmiin.»

Mitä Ellyyn tuli, niin hän antautui vakavasti ja tarmokkaasti kuin mies tutkimuksiinsa ja tunsi sisäistä halua kirjoittaa heidän kirjaansa, hienoa, vakavaa historiallista tutkielmaa; mutta hän käsitti, ettei hänen kykynsä yksin riittänyt siihen. Sitä vastoin hän uskoi, ettei Lot olisi tarvinnut muuta kuin tahtoa, jotta he yhdessä saisivat jotakin oikein hyvää aikaan… Mutta Lot tunsi, että haluttomuus, vastenmielisyys heikonsi yhä suuremmassa määrässä hänen voimaansa, ikäänkuin vastustava sulku olisi asettunut hänen otsansa yli; ja eräänä aamuna hän sanoi hiukan hermostuneesti, että hänen oli mahdotonta suorittaa tuota työtä, että se oli liian vaikea hänelle. Elly ei ollut sanonut vastaan; mutta se oli suuresti surettanut häntä, joskin hän edelleen oli ystävällinen ja hyvä ja puhui iloisella äänellä antamatta ilmi surunsa syvyyttä… Kirjat pysyivät nyt suljettuina, muistiinpanot paperipainimien alla ei ollut enää puhettakaan Mediciläisistä. Siten muodostui tyhjyys heidän välilleen, mutta Lot oli siitä huolimatta onnellinen ja tunsi edelleen sitä autuutta, mikä hymyillen oli yllättänyt hänet ja kirkkaudellaan saanut hänen kyynillisyytensä ja vanhenemisen pelkonsa vaimenemaan. Mutta Ellyn mielipaha kasvoi suureksi suruksi, vieläpä suuremmaksi hänen mielestään kuin se suru, jota hän oli tuntenut nuorena tyttönä hänen kihlauksena purkautuessa, kadottaessaan sen miehen, jota hän kaikkein ensiksi oli rakastanut. Hänellä oli kykyä surra enemmän toisen tähden kuin itsensä, ja hän suri, kun hän ei voinut kohottaa Lot'ta suuriin tekoihin. Hänen rakkautensa Lot'ta kohtaan, sen jälkeen kun intohimoisesti oli rakastanut toista, oli laadultaan hyvin henkistä, pikemmin sivistyneen naisen rakkautta kuin ihmisen, joka oli vain sydäntä ja aisteja. Hän ei käsittänyt sitä täysin selvästi, mutta hänen mielipahansa oli hyvin suuri, kun hän ei kyennyt kannustamaan Lot'ta suureen työhön; ja tyhjyys hänen ympärillään suureni, jota vastoin Lot, tässä kauneuden maassa, joka oli hänelle niin rakas, ja hiljaisessa onnessaan, tunsi tyhjyyden ympärillään kutistuvan kokoon ja antautui unelmiensa valtaan. Ei ainoatakaan katkeraa sanaa vaihdettu heidän kesken; mutta kun he istuivat yhdessä, tunsi Elly, ettei hänen elämällään ollut mitään päämäärää… Hän ei ollut mikään mietiskelyyn taipuva luonne. Tämä edestakaisin matkustaminen Italian kaupungeissa, kulkeminen museoitten aarteiden keskellä, ei tyydyttänyt häntä, sillä hän tarvitsi todellista toimintaa. Hänen sormensa liikkuivat hermostuneen toimettomina Baedekerin lehtien välissä. Hän ei voinut aina vain ihailla ja uneksia ja elää tällä tavalla. Hänen täytyi toimia. Hänen täytyi uhrautua. Ja hän ikävöi lasta… Ja kuitenkaan lapsi, tai ehkäpä useampikaan lapsi, ei tuottaisi onnea, joskaan se ei toisi onnettomuuttakaan; sillä hän tiesi, että vaikka hänellä olisi lapsia, niin niiden kasvattaminen ja huolenpito niistä ei tyydyttäisi kylliksi hänen toimintahaluaan: hän suorittaisi tuon tehtävän kuin rakkaan velvollisuuden, mutta se ei täyttäisi hänen elämäänsä. Hän tunsi sielussaan miltei miehekkään kutsumuksen pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista. Kun hän saavuttaisi oman rajansa, niin hän ei pyrkisi enää sen pitemmälle. Mutta hänen täytyi pyrkiä niin pitkälle kuin mahdollista, täyttää se tehtävä, jota hänen luontonsa vaati!… Ja hän puhui tästä Lot'lle. Lot ei tiennyt mitä vastata hänelle, ei ymmärtänyt häntä ja tunsi vain, että häneltä meni jotain hukkaan. He eivät koskaan vaihtaneet katkeria sanoja keskenään, mutta molemmin puolin oli pientä väreilyä ja vastaväreilyä ensimäisten sopusointuisten aaltojen jälkeen…

Äkillinen kotimatka oli hetkeksi kääntänyt ajatukset toiseen suuntaan, mutta koska se tavallaan oli ollut aivan turha, niin se vahvisti vain Ellyn tunnetta, ettei hän ollut oikealla paikallaan. Hän oli rakastanut vanhaa herraa, pikemmin isänään kuin isoisänään, mutta hän tuli liian myöhään tavatakseen hänet kuolinvuoteella, ja raha-asiat olisi voitu järjestää sijaisen välityksellä.

»Niin, mutta me olemme nyt kerta täällä», sanoi Lot, »ja meidän täytyy keskustella kuin järkevät ihmiset… Palaammeko Italiaan, Elly?»

»Ei, Lot, olen hyvilläni, että olen nähnyt sen sinun kanssasi; miksikä menisimme sinne uudestaan toistaaksemme kaikkea…?»

»Asetummeko siis tänne Haagiin? Vietämme kesää maalla, kun talvi on ohitse?»

Elly katsoi Lot'hon, sillä hän kuuli rukoilevan sävyn hänen äänessään: Lot rukoili häntä, sillä hän tunsi kadottavansa jotain… Ja Ellyn oli äkkiä sääli häntä. Hän heittäytyi hänen rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa hänen kaulaansa:

»Rakas, oma poikani!» hän sanoi. »Minä pidän niin paljon sinusta.»

»Ja minä sinusta, Elly rakkahin… Rakastan sinua enemmän kuin mitä koskaan luulin voivani rakastaa ketään. Oi, Elly, pitäkäämme kiinni tästä tunteesta! Älkäämme ärtykö… Katsos, me emme koskaan ole sanoneet ainoatakaan epäystävällistä sanaa toisillemme, mutta sittenkin minä tunnen sinussa jotakin, jonkunmoista tyytymättömyyttä… Ja se johtuu siitä…»

»Mistä, Lot?»

»Siitä etten voi tehdä… niin paljon kuin sinä toivoisit?… Me työskentelimme niin hauskasti yhdessä; eikä tuo työ ole hukkaan heitettyä… sellainen työ ei koskaan ole hukkaan heitettyä… Mutta tiedäthän, kultaseni, en kykene suorittamaan sitä sillä tavalla kuin sinä toivoisit: en ole kylliksi kokonainen luonteeltani. Olen sanomalehtimies, diletantti, vaan en historioitsija. Osaan kirjoittaa vain päivää varten, kaikki mitä luon, on hetkellistä; sellainen minun kykyni aina on ollut… Ota se sellaisena kuin se on…»

»Kyllä, Lot, minä otan sen sellaisena. En ole enää pahoillani…
Mediciläis-raukkojemme vuoksi.»

»Saat nähdä, minä kirjoitan vielä sarjan kirjoitelmia tutkimustemme perusteella: todellakin jotain oikein hyvää. Kokonaisen sarjan: ne tulevat seuraamaan toinen toistansa…»

»Niin, tee se.»

»Mutta sitten sinun pitää olla huvitettu siitäkin.»

»Tietenkin minä olen.»

»Ja keskustelkaamme nyt siitä, mitä teemme, minnekä asetumme asumaan.»

»Meidän ei pitäisi asettua minnekään… Olkaamme täällä kunnes talo on myöty, ja sitten…»

»No hyvä, voimmehan sitten päättää.»

»Aivan niin.»

»Me emme ole vielä nähneet isoäitiä. Menemmekö hänen luokseen tänään?»

»En luule, että hän on ollut pystyssä viime kohtauksensa jälkeen, mutta voimmehan käydä kysymässä.»

Elly suuteli Lot'ta hellästi. Se oli sovinto sen jälkeen mikä oli sorahtanut ja värähdellyt heissä, vaikkei katkeria sanoja oltukaan lausuttu. Elly koetti tyyntyä, hillitä itseään, vaikka hänen sielunsa näkikin nälkää. Hän rakasti Lot'ta koko sydämestään; hän tahtoi uhrautua hänelle… ja ehkäpä myöhemmin hänen lapsilleen… Se olisi kylliksi täyttämään naisen elämän… Ja hänellä olisi yhä keppihevosensa jäljellä: hän rupeaisi taas muovailemaan; loppujen lopuksi Kerjäläispoika oli oikein hyvä… Se antaisi epäilemättä tyydytystä hänen elämälleen niin kauan kuin hän oli onnellinen miehensä kanssa; ja että hän oli sitä, siitä hän oli varma. Hän alkoi puhua vilkkaammin kuin äsken: hänen masentunut mielentilansa alkoi elpyä. Hän tahtoi viettää tavallista elämää, onnellisena vaimona, onnellisena äitinä, eikä toivoa enää mitään suurta ja kaukaista… Hän ei tahtonut enää tavotella päämääriä, jotka olivat vaikeasti saavutettavissa, päämääriä, joilla myöskin oli rajansa, niin että hänen loppujen lopuksi kuitenkin olisi pakko palata takaisin.

Hän oli iloinen aamiaispöydässä, ja Adèle tädin kasvot kirkastuivat: täti rukka oli ollut masennuksissa viime aikoina ja hän kulki kumaraisena, ikäänkuin kantaen raskasta taakkaa; hän oli myös suruissaan, koska hän luuli, etteivät Lot ja Elly olleet oikein onnellisia. Nyt Adèle täti virkistyi, iloiten siitä, että Elly oli ystävällisempi ja näytti iloisemmalta ja jutteli taaskin tavalliseen vilkkaaseen tapaansa.

Sinä päivänä Lot ja Elly läksivät isoäidin luo.

Siitä saakka, kun Ottilie äiti oli kertonut hänelle tohtori Roelofsz'in kuolemasta, ei vanha rouva ollut jaksanut nousta vuoteestaan. Tohtori Thielens kävi joka päivä häntä katsomassa, väittäen, että hän oli ihmeteltävän hyvissä voimissa: hänellä ei ollut minkäänlaista vaivaa; ehkäpä hän poti vain vanhuutta; hänen ajatuksensa olivat aivan selvät; ja tohtori oli kovin ihmeissään, miten erinomainen ruumiinrakenne hänellä oli, miten vahva veri ja suuri elinvoima.

Kun Anna avasi oven Lot'lle ja Ellylle, tapasivat he hänet keskustelemasta käytävässä Steynin kanssa.

»Tulin katsomaan, miten äiti voi», sanoi Steyn.

»Tulkaa sisään, olkaa hyvät!» sanoi Anna. »Tuli palaa iloisesti arkihuoneessa.»

Vanha palvelijatar ajoi kissan keittiöön. Hän ei jäänyt kernaasti juttelemaan eteiseen, sillä hänestä oli hauskempaa, kun sukulaiset istuivat arkihuoneessa odottamassa tai kysyivät uutisia; ja hän toi heti sisään likööriään:

»Tämä maistuu hyvältä kylmällä ilmalla, Lot herra ja Elly rouva… Niin, vanha rouva on siitä saakka ollut makuulla… Voi, kukapa tietää, vaikka tämä olisi lopun alkua!… Tohtori Thielens on kuitenkin hyvin tyytyväinen… Ja tiedättekö, Thérèse rouva on myöskin täällä!» hän lisäsi kuiskaten.

»Todellako?» sanoi Lot. »Milloin hän tuli?»

»Eilen… Ja hän pääsi heti vanhan rouvan luo… ja hän oli hyvin ystävällinen, se minun täytyy sanoa… mutta, nähkääs… hän on polvillaan maassa kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä ja rukoilee. Mutta onko siitä mitään hyötyä vanhalle rouvalle, joka ei koskaan ole ollut uskonnollinen… Ja sitten nuo katoliset rukoukset, ne ovat niin pitkiä, niin pitkiä… kummallista, ettei Thérèse rouvan polvet tule aivan jäykiksi: minä en kestäisi sellaista, se on varma… Niin, niin, Thérèse rouva on täällä: hän on yötä hotellissa, mutta kaiken päivää rukoilemassa täällä… ja luulenpa, että hän olisi kernaasti jäänyt tänne viime yöksi… mutta seuranainen lupasi, siinä tapauksessa että vanha rouva tulisi huonommaksi, pyytää naapureitamme heti telefonoimaan hänelle: heillä on puhelin; vanha rouva ei tahtonut koskaan sellaista taloon… Niinpä Thérèse rouva läksi pois, mutta jo seitsemältä aamulla hän palasi, ennenkuin minä olin noussutkaan!… Daan herra kävi täällä eilen, samoin Ina rouvakin; he tapasivat Thérèse rouvan; en luule, että hän menee tervehtimään ketään sukulaisista: hän väittää, ettei hänellä ole aikaa — mahdollista kyllä, kun hänen pitää niin paljon rukoilla — ja hän arveli tapaavansa sukulaiset täällä alakerrassa, missä minulla aina on tuli takassa… Niin, minä kysyin tohtori Thielensiltä: 'Tohtori', minä sanoin, 'onko hyvä, että Thérèse rouva rukoilee kaiken päivää vanhan rouvan vuoteen ääressä?' Mutta tohtori, joka oli nähnyt vanhan rouvan, sanoi, 'No, ei se näytä häiritsevän häntä: päinvastoin hän on hyvin rauhallinen ja hyvillään nähdessään Thérèse rouvan jälleen… ehkäpä viimeistä kertaa!'… Voi, Elly rouva ja Lot herra, olipa tämä teille surullinen paluu kotimaahan!… Ja kenenkä luulette minun vielä nähneen? Veljenne, Lot herra…»

»Hughinko?»

»Niin, minä nimitän häntä vain Hugo herraksi: En osaa käyttää tuota englantilaista nimeä. Hän tuli Ottilie rouvan keralla; on oikea ilo nähdä heitä… Ei silti, etten pitäisi yhtä paljon teistä, Lot herra, kaukana siitä; mutta Hugo herra on komea poika, hartiakas ja kaunis kasvoiltaan, sileäksi ajettuine ylähuulineen, ja sellaiset kauniit silmät kuin hänellä on! Voin hyvin ymmärtää Ottilie rouvaa, joka hemmottelee häntä: hän näytti myös niin kauniilta poikansa rinnalla… Niin, kummallista, miten nuorelta hän näyttää, vaikka hän onkin jo kuudenkymmenen: sitä ei koskaan voisi uskoa nähdessä hänet… Älkää panko pahaksenne, vaikka puhun näin vapaasti vaimostanne, Frans herra… älkää olko myöskään suutuksissanne sen johdosta, mitä sanon Hugo herrasta. Tiedän kyllä, että te ette pidä hänestä; hän on ovela mies, sen minäkin uskon; mutta voittaa kaikkien sydämen, siitä ei ole epäilystä… No, te olette aina tullut niin hyvin toimeen Lot herran kanssa, eikö totta, Frans herra? Ja nyt minä menen sanomaan Thérèse rouvalle, että olette täällä…»

Vanha Anna tepsutteli pois, portaita ylös, ja Steyn kysyi:

»Oletteko jo päättäneet, mitä teette?»

»Emme», sanoi Lot.

»Me jäämme Mauritskadun varrelle kunnes talo on myöty», sanoi Elly.

»Hauska että tapasin teidät tänään», sanoi Steyn. »Muussa tapauksessa olisin tullut teille: halusin puhua kanssasi, Lot… Ehkäpä voin tehdä sen ennenkuin muut tulevat…»

»Mistä on kysymys, Steyn?»

»Tahdoin vaan kertoa sinulle siitä askeleesta, jonka olen päättänyt ottaa. Se ei ole sinulle mieleen, mutta sitä ei voi välttää. Olen puhunut äidin kanssa, sen verran kuin hänen kanssaan on mahdollista puhua… En aio edelleen asua yhdessä hänen kanssaan, Lot.»

»Aiotko ottaa avioeron?» huudahti Lot.

»En pidä sillä väliä: mutta jos äiti haluaa, niin suostun… Lot, sinä sanoit eräänä päivänä, että uhrauduin aivan turhanpäiväisesti jäädessäni yhteen äitisi kanssa…»

»Minä tarkoitin…»

»Niin, tiedän sinun tarkoittaneen, että voisin lähteä pois vaatimatta avioeroa… Tietysti teen siten. En voi uhrata itseäni, sillä… no niin, se ei ole enää tarpeellista. Sen jälkeen kun sinä menit naimisiin, on talo muuttunut helvetiksi. Sinun välitykselläsi oli talossa jonkunmoinen rauha; sinä sait aikaan sen, että ainakin aterioidessa vallitsi sopusointu. Mutta se kaikki on nyt kadonnut… En toivoisi sitäkään, että te tulisitte meille asumaan. Se olisi hirveää Ellylle. Sitä paitsi, äidillä on nyt kylliksi rahaa mennäkseen minne häntä haluttaa… ja nyt, kun hänellä on rahaa, Hugh pysyttelee hänen luonaan… Pyysin, että äiti puhuisi perinnöstä mahdollisimman vähän, enkä luulekaan, että hän on puhunut siitä pitkin maailmaa; mutta Hughille hän on kertonut kaikki…»

»Tiedän, että hän on sen tehnyt», sanoi Lot. »Olen tavannut Hughin, ja hän sanoi, 'Äiti on saanut aika makupalan'.»

»Aivan niin… ja Hugh jää hänen luokseen ja äiti Hughin. Aikaisemmin minä ajattelin, että jos eroaisin hänestä, niin hän jäisi yksin sinun kanssasi; eikä rahaa ollut liiaksi kummankaan puolen: en voinut koskaan sitä kuitenkaan tehdä; mutta nyt, Lot, minä menen omia teitäni.»

»Mutta, Steyn, et sinä voi heittää äitiä Hughin armoille!»

»Enkö voi?» huusi Steyn kiivastuen. »Ja mitä sinun mielestäsi minun pitäisi tehdä? Katsellako vain syrjästä? Katsella miten hän tuhlaa rahansa tuolle pojalle? Miten minä voin sitä estää? En mitenkään! En halua kuulla, että kitsastelen hänen rahoillaan! Antaa hänen tuhlata ne pojalleen! Hän on saanut satatuhatta guldenia: vuoden kuluttua ne ovat lopussa. Mitä hän sitten tekee, sitä en tiedä. Mutta sen minä sanon, että olen kärsinyt kylliksi oman erehdykseni vuoksi. Nyt, nyt kun hän omistaa rahaa ja Hughin, on minun uhraukseni hyödytön… Minä lähden pois: se on varma. Jos äiti tahtoo avioeroa, on se minulle samantekevää; mutta pois minä lähden. Lähden pois Haagista. Menen ulkomaille. Ehkä en tapaa sinua pitkään aikaan. En voi sitä varmaan sanoa… Lot, rakas poikani, olen kestänyt tätä elämää kaksikymmentä vuotta; ja ainoa lohdutukseni kodissani olet ollut sinä. Olen oppinut pitämään sinusta. Olemme kaksi aivan vastakkaista luonnetta, mutta minä kiitän sinua siitä, mitä olet ollut minulle: ystävä, rakas ystävä. Jos sinä hyvyydessäsi et olisi tasoittanut kaikkea sitä mikä oli tasoitettavissa kotona, niin en koskaan olisi kestänyt näitä kahtakymmentä vuotta. Nyt minä lähden pois, mutta vien mukanani mieluisia muistoja. Sinä olit kahdeksantoista vuoden vanha minun mennessäni naimisiin äitisi kanssa. Meidän välillämme ei koskaan ole vaihdettu ainoatakaan kovaa sanaa; ja se on kokonaan sinun ansiosi. Minä olen karkea mies ja mieleni on muuttunut kovin katkeraksi. Kaikki hyvä minun elämässäni on tullut sinulta. Kun sinä menit naimisiin… niin minä ehkä kaipasin sinua vielä enemmän kuin äiti: älä ole minulle pahoillasi, Elly, vaikka sanonkin niin… Ehkäpä tapaamme vielä toisemme… jossakin… Älä itke, Lot, rakkaani!»

Hän syleili Lot'ta ja suuteli häntä kuin isä poikaansa. Hän piteli häntä syleilyssään jonkun hetken, sitten hän puristi lujasti hänen kättään:

»Kuulehan, Lot, rakas poikani… ole mies!…»

»Äiti parka!» sanoi Lot.

Hänen silmänsä olivat täynnä kyyneleitä; hän oli kovin liikutettu.

»Milloinka sinä lähdet?» hän kysyi Steyniltä.

»Huomenna.»

»Mihin aikaan?»

»Kello yhdeksältä… Parisiin.»

»Minä tulen saattamaan sinua…»

»Minä myöskin, Steyn», sanoi Elly.

Hän suuteli Steyniä.

Steyn kääntyi lähteäksensä: mutta kello soi, ja Anna tuli portaita alas:

»En uskalla häiritä Thérèse rouvaa», sanoi hän. »Hän on niin vaipunut rukoukseensa että… Kas, Lot herra: tuolta tulee äiti ja… englantilainen veljenne!…»

»Lempo soikoon!» sanoi Steyn hampaittensa välistä. »En voi nähdä häntä jälleen…»

»Steyn!» sanoi Elly rukoilevalla äänellä.

Hän oli suruissaan Lot'n vuoksi, joka istui tuolilla voimatta hillitä mieltään: hän itki, vaikka hän tiesi, ettei se ollut miehekästä.

Anna oli avannut oven, ja Ottilie ja Hugh astuivat sisään. He kohtasivat Steynin käytävässä. Steyn ja Ottilie katsoivat toisiaan silmiin. Hugnm käsi kohosi hatunlieriin, ikäänkuin hän olisi aikonut tervehtiä vierasta. He kulkivat toistensa ohi sanomatta sanaakaan; ja Steyn astui ulos ovesta. Siten hän lausui jäähyväiset vaimolleen: hän ei nähnyt häntä koskaan enää; ja Steynin mukana katosi viimeinenkin Ottilien rakkauden jäännös elämästä.

»Tulin katsomaan, miten äiti voi», Ottilie sanoi Ellylle ja Annalle.
»Ja Hugh tahtoi niin kernaasti myös nähdä isoäitiään. Mutta äiti on kai
yhä vielä vuoteenomana, vai kuinka, Anna?…» Hän astui arkihuoneeseen:
»Oi, Lot!… Mikä sinua vaivaa, poikaseni?»

»Ei mikään, äiti, ei mikään…»

»Miksikä sinä näytät niin surulliselta? Oletko itkenyt?»

»En, äiti, en… Olen vain hiukan hermostunut, ei muuta… Halloo,
Hugh. Sitä vikaa ei sinussa ainakaan ole, huonoja hermoja, poikaseni!
Ei, en luule sinun koskaan itkevän kuin vanha akka, niinkuin minä
teen…»

Lot hillitsi itseään, mutta hänen silmänsä olivat surulliset; ne katsoivat äitiin ja veljeen… Äiti ei kiinnittänyt huomiota pukuunsa; ja Lot oli ihmeissään nähdessään, että hän oli teettänyt itselleen lyhyen kävelypukuhameen Lontoossa ja yksinkertaisen, mustan verkatakin, joka sopi kuin valettu hänen yhä vielä nuorekkaaseen ja solakkaan vartaloonsa, jota vastoin hänen hattunsa oli nuorekkaampi kuin mitä Lot oli tottunut näkemään hänen kauniissa, harmaan-vaaleassa kiharapäässään. Äiti oli kuudenkymmenen vuoden vanha! Mutta hän oli yhtenä ainoana hymynä; hänen sileät, pyöreät kasvonsa, joissa tuskin oli ainoatakaan ryppyä, olivat iloiset ja hymyilevät; Lot — hän tunsi äitinsä niin hyvin! — saattoi nähdä, että hän oli onnellinen. Tällaiselta hän näytti ollessaan onnellinen, viaton ilme sinisissä silmissään… Hän oli vanha nainen, hän oli kuudenkymmenen, mutta astuessaan nyt sisään englantilaisen poikansa rinnalla, hänellä ei ollut mitään ikää, sillä tuo onni ei johtunut mistään todellisesta äidillisestä tunteesta, vaan siitä vähäisestä hellyydestä, jota hänen englantilainen poikansa osoitti hänelle mielistävin sanoin ja hyväilyin. Hugh imarteli häntä karkeaan tapaansa; hän hemmotteli häntä karkeaan tapaansa; ja Ottilie oli onnellinen, hän loisti uudessa onnessaan. Hän ei kaivannut Lot'ta: Lot ei ollut enää hänelle olemassakaan… tänä hetkenä. Hän suorastaan säteili kulkiessaan Hughin vieressä. Ja Lot, nähdessään nuo molemmat, tunsi kipua sydämessään… Äiti raukka! Lot oli aina rakastanut äitiään, hän oli hänen mielestään niin kaunis ja huvittava; ja he olivat aina tulleet hyvin toimeen, kiitos Lot'n luontaisen hyvyyden ja hienotunteisuuden. Lot tiesi, että äiti oli kiintynyt häneen myöskin, vaikkapa hän tällä hetkellä ei muistanutkaan häntä. Äiti oli aina rakastanut Hughiä eniten kaikista viidestä lapsestaan. Hän oli aina rakastanut eniten Trevelleyä kaikista kolmesta miehestään… Äiti raukka, tuumi Lot. Nyt hänellä oli hiukan rahaa: mitä merkitsi satatuhatta guldenia, jollei sitä hoidettu hyvin? Mitä merkitsi satatuhatta guldenia… Hughille? Ja kun nuo satatuhatta olivat lopussa — muutamien vuosien kuluttua ehkä — mitä äiti rukka sitten tekisi? Sillä silloin tuo kaunis englantilainen veli, jolla oli terhakat silmät ja sileäksi ajettu ylähuuli ei välittäisi enää äiti rukasta… Ja millaiseksi äidin vanhuus sitten muuttuisi? Äiti rukka!…

»Sinä muistutat aivan ihmeesti äitiä, Lot», sanoi Hugh.

Niin, äitinsä näköinen hän oli: hänkin oli lyhyt, hänellä oli äidin silmät, hänen kaunis tukkansa ja hänen nuorekkaiden kasvojensa muoto… Lot oli joskus nuoruudessansa ollut ylpeä ulkomuodostaan, sillä hän tiesi, että hän oli kaunis, vaaleatukkainen pieni poika. Mutta hän ei ollut enää ylpeä; ja Hughin rinnalla hän oli mielestään kuin vanha nainen, hermostunut vanha nainen… Kunpa olisi pitkä, hartias, terhakkasilmäinen, kunpa omistaisi itsekkään hymyilevän suun, kylmän sydämen, teräksiset lihakset ja hermot; kunpa voisi olla välittämättä mistään muusta kuin omasta mukavuudestaan ja edustaan; elää huoleti äidin varoilla ja sitten kun ne loppuivat, aivan rauhallisesti ja tyynesti heittää äiti pellolle ja kulkea omia teitään: sillä tavalla sitä sai varman aseman elämässä! Saattoi hallita maailmaa ja omia tunteitansa! Ei tarvinnut pelätä tulevaisuutta eikä vanhuutta! Sellainen mies ei tuntenut hermostunutta pelkoa eikä koskaan itkenyt kuin vanha, hermostunut akka!

»Niin, Hugh, olen äidin näköinen.»

»Ja Elly… on sinun näköisesi», sanoi Hugh.

»Ja äidin näköinen joskin hyvin rumennettu painos: ainakin ihmiset niin väittävät, äiti», sanoi Elly pehmeästi.

Ja hän suuteli anoppiansa: Ellykin oli surullinen ajatellessaan vanhaa herraa… ja Steyniä… ja Lot raukkaa…

Kello yläkerrassa soi äkkiä, kahdestikin: se kutsui seuranaista.

»Onko Thérèse täti ylhäällä?» kysyi Elly.

»En ole nähnyt häntä vielä», sanoi Ottilie. »Mutta mitä tuo voi olla?…»

»Voi hyvät ihmiset, hyvät ihmiset!» huusi Anna tullen keittiöstä ja ajaen kissan pois. »Varmaankin vanha rouva taaskin on kummallinen: hän näkee aaveista, tiedättehän…?»

Mutta seuranainen hyökkäsi portaita alas, kasvot aivan kalpeina.

»Pelkään, että hän kuolee!» hän huusi, »minä menen naapuriin… telefonoimaan lääkärille…»

»Jääkää!» sanoi Lot, »minä menen.»

Hän otti lakkinsa ja läksi. Koko talo oli kauhun vallassa. Äiti,
Ottilie täti, Elly, seuranainen ja Anna läksivät ylös.

»Odota täällä, Hugh», sanoi Ottilie.

Hän nyökkäsi.

Hugh jäi yksin arkihoneeseen, kävi istumaan ja heitteli huvikseen hattuaan kattoon ja tavoitti sen taas käteensä… Hän tuumi, että hänen äitinsä saisi paljon periä isoäidiltä… Kovin vähän hän jättäisi jälkeensä, ja sekin tulisi jaetuksi niin monen kesken.

Hugh sytytti sauhukkeen, ja kun Lot palasi takaisin, hän avasi hänelle oven, mikä Annan mielestä oli kovin ystävällistä.

Lot läksi myös yläkertaan. Makuukamarissa — kaksipuoliset ovet olivat auki, jotta sisälle pääsisi enemmän ilmaa, ja makuuhuone sulautui ikäänkuin yhteen vierashuoneen kera, missä vanha rouva tavallisesti istui — vallitsi kauhu, joskin se oli hillitty. Vain äiti ei voinut mitenkään pidättää nyyhkytyksiään. Tämä tuli niin odottamatta, sanoi hän. Hän ei olisi koskaan voinut aavistaa…

Vuoteen vieressä seisoi Thérèse täti. Ja Lot'n mielestä tuntui, hänen astuessaan sisään, ikäänkuin hän olisi nähnyt siinä itse isoäidin, joskin nuorempana…

Thérèse täti tervehti Lot'ta kreolilaissilmissään surullinen ilme. Hän viittasi kädellään vuoteeseen, missä vanha rouva makasi täydessä tajunnassaan. Kuolema lähestyi askel askeleelta, ilman taistelua, ikäänkuin kynttilä vain olisi sammunut. Hengitys kulki vain hiukan nopeammin ja raskaammin… Vanha rouva tiesi, että hänen lapsensa olivat hänen ympärillään, vaikkei hän tiennyt ketkä heistä olivat läsnä. He olivat lapsia: sen verran hän tiesi. Ja tuo tuossa, hän tiesi, oli Thérèse, joka oli tullut hänen luokseen; hän oli siitä kiitollinen. Hänen kätensä liikkui peitteellä; hän sanoi valittaen:

»Thérèse… Thérèse…»

»Niin, äiti…»

»Thérèse… Thérèse… rukoile…»

Hän risti itse kätensä.

Thérèse van der Staff polvistui vuoteen ääreen. Hän rukoili. Hän rukoili kauan. Vanha rouva, kädet ristissä, teki kuolemaa, hyvin hitaasti, mutta tyynesti… Ottilie äiti nyyhkytti Lot'n sylissä… Kello soi alhaalla.

»Voi tuota rakasta Hugo herraa!» kuiskasi vanha Anna. »Hän avaa oven!»

Tohtori Thielens tuli, mutta hän ei voinut mitään tehdä. Vanha rouva ei oikeastaan ollut sairas: kynttilä paloi vain loppuun. Siitä saakka kun hänelle oli kerrottu Roelofsz'in kuolemasta, siitä saakka kun hän itse oli nähnyt Takman kuolleena, hän ei ollut voinut olla jalkeilla, ja kiitollisena hän oli vain iloinnut siitä suuresta onnesta, että hänen tyttärensä Thérèse niin odottamatta oli saapunut hänen luokseen. Ei kukaan ollut puhunut hänelle Takman kuolemasta, mutta se ei ollutkaan tarpeen: hän oli nähnyt ja hän tiesi… Hän muisti vallan hyvin, että Thérèse oli kääntynyt katoliseksi ja että hän itse oli joskus toivonut synninpäästön rauhaa ja lohtua rukouksista, joita pyhimykset kantoivat Jumalan ja Neitsyt Maarian istuimen juurelle. Ja hän oli pyytänyt Thérèseä rukoilemaan, rukoilemaan vanhan äitinsä puolesta… Hän, äiti ei tiennyt että Thérèse tiesi: hän oli unohtanut, täydellisesti unohtanut kuumetautinsa useita vuosia sitten, kun hän oli maannut houraillen tyttärensä sylissä… Ja nyt kun hän oli kuolemaisillaan, hän tuumi kiitollisena, miten hyvä Jumala oli ollut hänelle, vaikka hänen sielunsa olikin niin syntinen, sillä ei kukaan, ei kukaan sitä tiennyt. Ei kukaan, ei kukaan ollut koskaan sitä tiennyt. Hänen lapsensa eivät sitä tienneet… Hän oli kärsinyt rangaistuksen omassa sielussansa, katumuksen rangaistuksen, jota oli kestänyt vuosikausia. Häntä oli rangaistu sillä kauhulla, jota »hänen» haamunsa oli tuottanut hänelle, ilmestyen verisenä silloin tällöin näiden vuosien kuluessa huoneen nurkkaan lasikaapin viereen. Niin, rangaistuksensa hän oli kärsinyt… Mutta sittenkin Jumala oli ollut armollinen: ei kukaan, ei kukaan ollut tiennyt sitä; ei kukaan, ei kukaan tiennyt eikä saisi sitä tietää. Nyt hän teki kuolemaa, kädet ristissä; ja Thérèse, joka tiesi miten oli rukoiltava, rukoili…

Hiljalleen vanhan rouvan hengitys heikkeni; kauan, kauan hän makasi huokuen viimeisiä hengenvetokaan… Ottilien nyyhkytykset ja vanhan rouvan huohotus yksin häiritsi huoneen hiljaisuutta… Ulkona vesi tippui pitkin ikkunapieliä kuin kyynelvirta.

KAHDESTOISTA LUKU.

»Oi!» itki Anna. »Miten kauan vanha rouva tarvitsee kuollakseen!… Kuulkaa… kello soi!… Tuo kiltti Hugo herra, tuo hyvä poika, hän on minulle suureksi avuksi, Ottilie rouva: kuulkaahan, taaskin hän avaa oven!…»

Hugh avasi todellakin oven; ja perätysten astuivat sisään Harold, Daan ja Floor, Stefanie ja Anton, Ina, d'Herbourg ja van Welyt. Lot oli telefonoinut heille naapurista ja kutsunut heitä tulemaan, sillä isoäiti oli kuolemaisillansa. Adèle tätikin saapui. Hän pistäytyi yläkerrokseen vain lyhyeksi hetkeksi, nähdäkseen viimeisen kerran vuodeverhojen takaa vanhan rouvan, ja palasi sitten taas alas. Viimeiset hengenvedot seurasivat häntä aina arkihuoneeseen saakka. Tänä lyhyenä hetkenä hän ei ollut nähnyt muuta kuin rauhallisen äidin, joka teki kuolemaa, ja vuoteen vieressä rukoilemassa Thérèsen, jota hän ei ollut tavannut vuosikausiin. Alhaalla Harold Dercksz oli vajonnut tuolille: hänellä oli sietämättömiä tuskia, hänen kasvonsa vääntyivät kivusta; ja silmiensä edessä hän näki oman kuolinvuoteensa: ei kestäisi enää kauan, hän oli kärsinyt siksi paljon viime aikoina; hänen tahtonsa lujuus yksin piti häntä pystyssä. Daan Dercksz seisoi hänen edessään ja kuiskasi Haroldin korvaan:

»Harold… Harold… mikä onni, että äiti kuolee.. ja hän kuolee rauhallisesti… kaikesta päättäen…»

Niin, hän kuoli rauhallisesti… Hänen vuoteensa ääressä Thérèse oli polvillaan ja rukoili, Thérèse, joka ei tiennyt mitään, niinkuin Harold oletti: ei kukaan… ei kukaan muu tiennyt kuin hän itse ja Daan… Tuo kauhea asia… Se katosi nyt. Ylhäällä äiti veti viimeisiä hengenvetojaan; ja joka hengenvedolta Se väistyi yhä kauemmaksi ja kauemmaksi, laahaten perässään usvahuntujaan; lehdet kahisivat, vesi valui kuin kyynelvirrat, haamut häämöttivät puiden takaa, mutta Se, Se häipyi yhä kauemmaksi!…

Oi, vuosia sitten, kuusikymmentä vuotta sitten, hän oli nähnyt Sen kulkevan ohitseen, niin hitaasti, niin mutkitellen, ikäänkuin Se ei koskaan katoaisi, ikäänkuin Se seisoisi alati paikoillaan eikä koskaan ennättäisi matkan määrään kokonaisen ihmiselämän kuluessa! Kuusikymmentä vuotta hän oli nähnyt Sen; kuusikymmentä vuotta Se oli tuijottanut häntä silmiin… Nyt äiti valitti äänekkäämmin, kiihkeämmin hetken aikaa; he kuulivat Ottilien nyyhkyttävän kovempaa…

Seuranainen tuli alas. Siellä kaikki lapset, jo ikäihmiset, seisoivat tai istuivat.

»Kaikki on lopussa», hän sanoi lempeästi.

He itkivät, nuo vanhat ihmiset; he syleilivät toisiaan; Floor täti huusi:

»Voi!… Rakas äiti raukka!»

Koko talon täytti kuolema, joka oli saapunut heidän luokseen kulkeakseen taas edelleen…

Harold Dercksz tuijotti eteensä… Hänen tuskaiset silmänsä seisoivat hänen päässään, vaan hän ei liikahtanut paikaltaan.

Hän näki Sen edessään! Se käännähti viimeisen kerran pitkän, loppumattoman tiensä varrella… Ja syöksyi pää edellä kuiluun. Se oli kadonnut.

Vain sumu, ikäänkuin usvahuntu, liiteli edestakaisin Haroldin silmien edessä.

»Oi Jumalani!» huusi Ina. »Isä pyörtyy!» Hän otti hänet vastaan syliinsä.

Ilta pimeni.

»Lapset», toinen toisensa jälkeen läksivät yläkertaan katsomaan vanhaa äitiä. Hän lepäsi kuoleman rauha kasvoillaan; porsliinikasvot häämöttivät epäselvinä valkeaa tyynyä vasten, ne olivat nyt sileät, rauhalliset, tyynet. Ja kädet olivat ristissä: siten hän oli vaipunut kuolonuneen.

Thérèse oli polvillaan vuoteen ääressä…

KOLMASTOISTA LUKU.

Huone oli mieluisan lämmin; uutimet puoleksi alaslasketut; ja Lot oli nukkunut rauhallisesti ensi kertaa sen jälkeen kun kuume oli hellittänyt. Hän makasi omassa huoneessaan, äidin talossa; ja kun hän heräsi, tunnustelivat hänen sormensa ihanan toimettomuuden jälkeen kirjettä, jonka Elly oli kirjoittanut hänelle Pietarista. Hän veti kirjeen kuoresta ja luki ja luki sen yhä uudestaan, iloiten siitä, että Elly oli kirjoittanut niin pitkältä ja että hän näytti olevan rohkea ja innostunut. Sitten hänen kätensä vaipui alas, hänestä tuntui kylmältä ja hän kätkeytyi peitteen alle. Hän lepäsi aivan tyytyväisenä ensimäisen levollisen unensa jälkeen, ja katseli ympärilleen huoneessa, jonka Steyn vuosia sitten oli luovuttanut hänelle, jotta hän voisi rauhassa työskennellä kirjoineen ja pikkuesineineen. Tämä oli ainoa mukava huone koko talossa… Kauan hän ei täällä olisi. Steyn oli lähtenyt pois; ja äiti aikoi maksaa viimeisen neljännesvuokran, myödä huonekalunsa ja palata Hughin luo Englantiin…

Lot'n pää tuntui hiukan tyhjältä, mutta hänellä ei ollut kuumetta, hän oli todellakin paljoa paremmissa voimissa kuin mitä hän muisti olleensa pitkiin aikoihin. Hän nautti vuoteen lämmöstä, sillä ulkona satoi rankasti — sen hän oli juuri äsken huomannut; mutta maatessaan kaikessa rauhassa vuoteessaan hän ei välittänyt sateesta. Pöydällä, hänen vieressään oli vettä, kiniinikapseleita, viinirypäleitä ja kello. Hän otti muutamia rypäleitä, imi niistä mehun ja soitti.

Ottilie astui sisään tuskallisena:

»Oletko hereillä, Lot?»

»Olen, äiti.»

»Oletko nukkunut?»

»Olen, olen oikein hyvissä voimissa.»

»Oi, Lot, eilen olit kovin huono ja toissapäivän… Hourailit ja huusit… isääsi… ja Ellyä… En tiennyt mitä tehdä, poikaseni, ja vihdoin…»

»Mitäs sitten?»

»Ei mitään. Sinä yskit vielä pahoin, Lot…»

»Niin, vilustuin; senhän me tiedämme; kyllä se paranee.. niin pian kuin pääsen pois tästä kirotusta maasta, niin pian kuin olen Italiassa.»

»Ei pitäisi ajatella Italiaa aivan vielä.»

»Niin pian kuin olen parempi lähden ensin lämmittelemään Nizzan auringossa, Ottilien ja Aldon luo, ja sitten Roomaan.»

»Mitä sinä tekisit siellä, aivan yksin?»

»Minulla on siellä vanhoja ystäviä, tovereita. Ja aion kirjoittaa…
Onko Hugh kotona?

»On, pienessä huoneessaan.»

»Onko hän saanut Steynin huoneen?»

»Tietysti. Minkä muun huoneen olisin voinut antaa hänelle? Nyt kun
Steyn on poissa… ulkomailla, voin kai pitää poikani luonani!»

»Tahtoisin kernaasti puhua Hughin kanssa. Tahtoisitko pyytää häntä tänne?»

»Eikö se väsytä sinua, Lot?»

»Ei, äiti. Olen nukkunut hyvin.»

»Tahdotko puhua Hughin kanssa kahden?»

»Kernaasti, jos sallit.»

»Mistä?»

»Sinusta.»

»Enkö minä saa olla läsnä?»

»Et. Et saa kuunnella ovenkaan takana. Lupaatko sen?»

»Mitä sinä aiot puhua Hughille?»

»Johan sanoin: sinusta. Pyydä häntä tänne. Ja sitten jätät meidät hetkeksi kahden kesken.»

»Oletko varma, ettei sinulla ole kuumetta?»

Ottilie tunnusteli hänen otsaansa.

»Voithan mitata kuumetta, jos haluat…»

»Täsmälleen kolmekymmentäseitsemän», sanoi Ottilie hetken kuluttua.

»Sanoinhan sen. Voin oikein hyvin.»

»Maistuvatko viinirypäleet?»

»Kyllä…»

Ottilie läksi vihdoin, yhä epäröiden… Hän oli aikonut kertoa Lot'lle, että hän oli ollut pari päivää sitten kovin sairas ja oli niin kiihkeästi kutsunut isäänsä ja Ellyä luokseen, että Ottilie oli lähettänyt Hughin sähköttämään Pauws'ille; että Pauws oli saapunut Brüsselistä; että Pauws oli nähnyt hänet toissa iltana. Lot ei ollut tuntenut isäänsä… Mutta Ottilien mielestä oli kovin vaikea ilmoittaa hänelle kaikkea tätä, ja niinpä hän läksi pois…

Hetkistä myöhemmin Hugh tuli sisään, reippaana niinkuin tavallisesti, ruudullisessa polkupyöräpuvussaan, ja kysyi:

»Voitko paremmin, Lot?»

»Voin kyllä, paljoa paremmin. Tahtoisin jutella kanssasi, Hugh.
Ikävystyttääkö se sinua?»

»Ei lainkaan, Lot.»

»Mehän olemme aina tulleet hyvin toimeen, sinä ja minä, eikö totta?»

»Tietysti.»

»Ehkäpä se on johtunut siitä, etten koskaan ole ollut sinun tielläsi; mutta sittenkin…»

»Sinä olet aina ollut niin hyvä.»

»Kiitos.»

»Eikö puhuminen väsytä sinua?»

»Ei, poikaseni; minun tekee mieleni puhua sinulle hiukan.. Hugh, tahtoisin kysyä sinulta jotakin.»

»Mitä sitten, Lot?»

»Äiti lähtee sinun kanssasi Lontooseen.»

»Niin, hänen tekee mielensä tällä kertaa tulla minun kanssani. Näetkös,
John ja minä emme näe häntä koskaan; ja Mary tulee pian kotiin
Intiasta.»

»Niin, ymmärrän kyllä… että hän haluaa joskus tavata toisiakin lapsiaan. Hugh, en tahdo sanoa sinulle muuta: ole hyvä hänelle.»

»Enkö minä sitten ole sitä?»

»No niin ole sitten edelleenkin hyvä hänelle. Hän on suuri lapsi, Hugh. Hän tarvitsee rakkautta, kaipaa sitä omalla tavallaan. Katsos, minä olen elänyt hänen kanssaan kauemmin kuin te muut: kolmekymmentäkahdeksan vuotta lukuunottamatta lyhyempiä väliaikoja. Sinä olet ollut hänestä erossa yli kymmenen vuotta. Niinpä et tunne äitiä erikoisen hyvin.»

»Oi, kyllä minä tunnen hänet aivan kylliksi hyvin!»

»Ehkä», sanoi Lot väsyneesti. »Ehkäpä tunnet hänet kyllin hyvin…
Mutta koeta olla kiltti hänelle, Hugh.»

»Tietysti minä tahdon, Lot.»

»Sinä olet hyvä poika.»

Hänen äänensä kuulosti masentuneelta; mutta hän tarttui velipuolensa käteen. Oi, mitä hyötyä oli pyytämisestä? Mistäpä muusta tuo voimakas, viileä poika, terhakkoine silmineen ja nauravine, sileäksi ajettuine huulineen valitti kuin äidin rahoista — sadastatuhannesta guldenista — siksi hän tahtoi hänet mukanaan omaan maahansa! Hughin vahvassa kädessä Lot'n sormet tuntuivat kovin heikoilta. Miten laihat ne olivat: oliko hän laihtunut niin paljon yhdessä viikossa?

»Hugh, annahan minulle tuo käsipeili.»

Hugh ojensi sen hänelle.

»Vedä uudin hiukan korkeammalle.»

Hugh totteli; ja Lot tarkasteli itseään. Niin, laihtunut hän oli, mutta hän näytti myös kovin huonolta siksi, että hän ei ollut ajettu.

»Hugh, jos menet ulos, niin pistäydy Figaron luo ja käske hänet tänne ajamaan partaani.»

»Hyvä on.»

Lot pani pois peilin.

»Oletko saanut kirjettä Ellyltä, Lot?»

»Olen, Hugh.»

»Hän on suurenmoinen.»

»On kyllä.»

»Voisipa luulla häntä englantilaiseksi naiseksi!» sanoi Hugh ihaillen.

»Niin», sanoi Lot hiljaa, »mutta englantilainen hän ei ole…»

Alakerroksesta kuului vieras ääni; ja Lot kuunteli hämmästyneenä, sillä hän oli tuntevinaan isänsä, Pauws'in äänen, tämän keskustellessa palvelijan kanssa.

Hän kohosi istualleen:

»Hugh», hän huudahti. »Hugh! Onko mahdollista … onko minun isäni täällä?»

»Luullakseni», Hugh sanoi hitaasti ja yksikantaisesti.

»Onko se isä? Miten hän on täällä, tässä talossa? Tänään sinä näytät jo oikein reippaalta!» sanoi Hugh. »Mutta kaksi päivää sitten hourailit, huutaen isääsi. Niinpä äiti sanoi: 'Sähkötä.' Ja minä sähkötin. Hän seisoi hetken aikaa vuoteesi ääressä, mutta sinä et tuntenut häntä…»

»Olenko todellakin ollut niin sairas?» huudahti Lot.

Kaikki alkoi musteta hänen silmissään, mutta hän näki kuitenkin
Pauws'in astuvan varovaisesti huoneeseen:

»Rakas poikani!…»

»Isä!…»

Pauws astui nopeasti vuoteen ääreen ja tarttui Lot'n käteen; sitten hän istui siinä ääneti ainakin tunnin verran. Hugh oli poistunut. Ainakin tunnin aikaa Pauws istui sanaakaan sanomatta. Näytti siltä kuin Lot olisi vaipunut uneen. Pitkän ajan kuluttua hän heräsi ja sanoi:

»Äiti sähkötti sinulle…»

»Kaksi päivää sitten. Tulin heti paikalla. Sinä et tuntenut minua…»

»Oletko… puhunut äidin kanssa?»

»En.»

»Oletko nähnyt häntä?»

»En. Palvelija sanoi minulle toissapäivänä, lähtiessäni täältä, että he lähettävät minulle sanan hotelliin, jos tilassasi tapahtuu muutos. Eilen, kun kävin täällä, sinä nukuit… Mutta missä on Elly?»

»Etkö sinä tiedä?…»

»Mitenkö minä tietäisin?»

Lot oli sulkenut silmänsä taaskin, ja vanha Pauws istui ääneti, kysymättä mitään, Lot'n käsi omassaan. Taaskin vallitsi pitkä äänettömyys. Vanha Pauws katseli ympärilleen huoneessa, vilkaisten nopeasti puolelle ja toiselle ja hengittäen helpotuksesta, kun Lot ei kuolisikaan… Hän ei ollut koskaan ennen ollut tämän talon seinien sisäpuolella. Hän ei ollut nähnyt Ottiliea vuosikausiin. Eikä Ottilie nytkään ollut näyttäytynyt. Siitä huolimatta Pauws oli kuullut hänen äänensä oven takaa; ja tämän äänen sointu, tämä menneitten aikojen ääni, oli syvästi liikuttanut häntä… Ottilie oli varmaankin tullut vanhaksi; mutta ääni oven takana oli yhä samainen ääni, Ottilien, hänen vaimonsa ääni! Oi, miten suloinen, kaunis olento hän oli ollutkaan heidän mennessään naimisiin, tuskin kahdenkymmenen-vuotias tyttö, ja miten onnelliset he olivat olleet Javassa, tilapäisistä kiistoista huolimatta, kahden lapsensa kera: ensin pikku Ottilien ja sitten Lot'n kera!… Vain harvoja vuosia; ja sitten… ja sitten Ottilie oli kohdannut tuon kirotun Trevelleyn, samaisen pojan isän, jonka hän äsken oli nähnyt ja jolla oli aivan samanlainen kirottu englantilainen suu kuin hänen isälläänkin. Sen jälkeen… hän ei ollut koskaan nähnyt enää Ottiliea! Miten pitkä aika oli siitä? Hän laski: siitä oli kolmekymmentäneljä vuotta! Hänen pieni Ottiliensa oli silloin kuuden-vuotias tyttö, Lot neljän vuoden vanha: kaksi niin suloista lasta, niin herttaista, kaunista lasta!… Heidän erotessaan hänet oli määrätty lasten huoltajaksi, eikä Ottilie; mutta Lot oli kovin kiintynyt äitiinsä, ja niinpä hän muutaman vuoden kuluttua oli antanut lasten oleskella pitemmän aikaa äidin luona: hän oli sittenkin heidän äitinsä huolimatta siitä, mitä hän oli tehnyt… Pikku Ottilie oli ajoittain ollut pitkät ajat isänsä luona; Lot sitä vastoin oli kauemmin äitinsä luona, se oli alituista edestakaisin kulkua lapsi paroille, joilla ei ollut varsinaista kotia, missä he olisivat eläneet yhdessä vanhempiensa kanssa. Hän oli kuitenkin koko ajan ollut kosketuksissa heidän kanssaan, ja hän ihaili pikku Ottiliea, kun tämä kasvoi suureksi Ottilieksi, ja tuli hyvin kauniiksi; mutta hän oli aina ollut erityisen kiintynyt Lot'hon, vaikka hän oli tuollainen heikko, vaaleaverinen poika — ehkäpä se olikin riippunut juuri siitä — ja koska hän muistutti niin merkillisesti äitiään… Tuossa poika-rukka nyt makasi. Missä oli hänen vaimonsa? Missä oli Elly?