Pauws ei ollut nähnyt häntä eilen eikä edellisenäkään päivänä. Mitä oli tapahtunut? Hän oli nyt istunut toista tuntia Lot'n vuoteen ääressä, Lot'n käsi omassaan: poika oli taas sulkenut silmänsä, pienen, laihan, heikon käden puristuksesta isä tiesi kuitenkin, ettei hän nukkunut, vaan lepäsi vain… Pauws antoi poikansa maata aivan hiljaa, pyyhki vain nenäliinallaan hikeä hänen otsaltaan… Hän hikoili paljon… Kärsivällisyyttä vain, kunnes Lot oli halukas taas puhumaan; kärsivällisyyttä vain kunnes Ellyn asia selviytyy! Jumalan kiitos, kuolemasta ei ollut enää pelkoa, niinkuin Pauws oli aluksi luullut; mutta laihtunut hän oli! Vaikka eihän hänellä koskaan ollut liiaksi lihaa ollut. Miten laihat hänen kasvonsa olivat! Kuinka nuorelta hän näytti ikäänsä verraten, vaikka hänen vaalea tukkansa oli alkanut jo hiukan harmaantuakin!… Pauws oli aina pitänyt hänestä kovin paljon hänen rauhallisen ja herttaisen luonnonlaatunsa vuoksi, mikä erosi niin kerrassaan hänen äidistään. Varmaankin hän oli tullut niin herttaiseksi ja rauhalliseksi siksi, ettei hän ollut vahva: kun kodissa oli sattunut kiivaita kohtauksia, oli Lot lapsena aina paennut nurkkaansa ja — istunut aivan hiljaa, kunnes kohtaus oli mennyt ohitse… Mutta mitähän Ellylle oli tapahtunut?
Lot avasi vihdoin silmänsä, mutta vanha herra ei uskaltanut kysyä häneltä Ellyä. Jos se oli jotain surullista, jotakin, jota hän ei voinut kuvitella mielessään, oli parasta olla kysymättä Lot'lta: sehän voisi saada poika paran taas aivan pyörälle päästään. Niinpä hän vain pyyhki hänen otsaansa hajuvedellä, jota oli pöydällä, ja kysyi:
»Voitko paremmin, veikkoseni?…»
»Kyllä, isä… paljoa paremmin… Minusta tuntuu niin ihmeelliseltä, että sinä istut täällä. Mutta olen siitä kovin hyvilläni… Olinko niin sairas, että äidin oli pakko sähköttää? En tiennyt sitä itse… Heräsin tänä aamuna ja tunsin olevani hyvin heikko… Minulla on ollut kuumetta. Katsohan, vilustuin pahoin kaiken lisäksi kylmässä talvi-ilmassa… Keuhkokatarri, aivan vähäpätöinen… Vähäinen influentsa: ei mitään vaarallista… Kyllä minä pian paranen, hyvällä hoidolla… Niin pian kuin olen terve, lähden etelään, Ottilien luo: hän elää yhä Aldonsa kanssa; niin, ei sille voi mitään, he eivät mene koskaan naimisiin… Ehkäpä he ovatkin oikeassa… Ja siinä sinä nyt istut vuoteeni ääressä… No, kun nyt kerta olet täällä, isä, niin jäät tänne, kunnes olen aivan terve. Jollei sinulla ole tavaroita mukanasi, niin voit ostaa muutaman paidan ja hammasharjan… Ei, en minä päästä sinua enää pois. Ei äidin tarvitse tavata sinua, jollet halua. Mutta kun hän nyt kerta oli siksi hullu, että sähkötti sinulle ja pelästytti sinut pahanpäiväisesti, niin saa hän myös sietää tämän pahan, jos se nyt on mikään paha… Sitäpaitsi, ei hän itse jää tänne pitkäksi aikaa…»
»Älä puhu niin paljon, poikaseni…»
»Ei se väsytä minua… tällainen jutteleminen. Äiti ei viivy täällä enää kauan. Sinä et tiedä mistään: minäpä kerron, millä kannalla asiat ovat. Steyn on lähtenyt pois… ulkomaille, ehkäpä ikiajoiksi. Äiti on perinyt rahoja herra Takmalta; niin, hän peri satatuhatta guldenia… Ja hän lähtee nyt Englantiin Hughin kanssa… Ja hän jää sinne Hughin luo, luullakseni niin pitkäksi aikaa kuin nuo satatuhatta riittävät…»
»Todellako? Voi äiti raukkaasi!»
»Ei sinun tarvitse sääliä häntä, isä; ei vielä ainakaan. Hän on hyvin, hyvin onnellinen tällä hetkellä. Hän jumaloi Hughiään. Minun täytyi sairastua, jotta hän muistaisi, että minäkin olin olemassa. Ja hän oli hyvin herttainen minulle! luullakseni hän hoiti minua… Todellakin, hän on hyvin onnellinen… Ehkäpä vuoden tai kaksi… ja kun hänen satatuhattansa on lopussa… tulee hän takaisin minun luokseni…»
»Entäs sinä itse, veikkoseni, entäs sinä?» huudahti vanha herra voimatta enää hillitä itseään.
»Minäkö?… Lähden ensin Nizzaan nauttiakseni hiukan auringosta… ja sitten Italiaan, kirjoittamaan…»
»Niin mutta…»
»Sehän on totta, nyt vasta muistan: en ole vielä kertonut sinulle mitään!»
Hän sulki silmänsä, mutta puristi isänsä kättä.
Ovelle kolkutettiin; palvelija pisti sisään päänsä ja sanoi:
»Jos sallitte, herra, jos sallitte, herra Lot, parturi on täällä. Rouva käski kysyä, eikö se väsytä liiaksi teitä…»
»Ei», sanoi Lot, »antaa hänen tulla.»
»Etkö todellakaan ole liian väsynyt, Lot?» kysyi Pauws.
»En. Minä tunnen ruumiillista pahoinvointia ollessani tämän näköinen.»
Parturi astui sisään epäröivin, varovaisin askelin: hänen kasvonsa olivat pyöreät, joviaaliset.
»Tulkaa vaan, Figaro!» sanoi Lot.
»Ovatko asiat huonosti, herra?… Siitä on enemmän kuin viikko kun viimeksi näin teidät… mutta kuulin teidän sairastavan.»
Pauws astui kärsimättömänä edestakaisin huoneessa ja kävi sitten ärtyisenä ikkunan luo istumaan.
»Ajakaa minut oikein hienoksi, Figaro!» sanoi Lot. »Minä näytän kamalalta näin parrakkaana… Pesukaapista löydätte kaikki mitä tarvitsette.»
»Toin teidän oman partaveitsenne, herra.»
»Sepä hyvä, Figaro… Olen hyvilläni nähdessäni teidät jälleen. Kuuluuko mitään? Kuinka suloiselta tuntuukaan, kun teidän pehmeä teränne soljuu pitkin poskeani… Hipiälle on kylläkin hyväksi, jollei viikkoon tai pariin ajauta partaansa… Mutta ihanalta tuntuu, kun kasvot taas ovat siistit… Tuo herra tuolla, Figaro, on minun isäni… Mutta hän ajaa itse partansa, ette te hänestä saa asiakasta… Kuulkaapas, Figaro, antakaa minulle puhdas pyjamas: tuolla, toinen laatikko ylhäältä laskien.. Niin, silkkinen, siniraitainen… Sairastaessa silkkipyjamas on erinomainen… Niin, auttakaa minua, kun nyt satutte olemaan täällä, Figaro… Auttakaa päälleni… sepä hyvä… ja pankaa likaiset vaatteet likapussiin… Antakaa minulle puhdas nenäliina… Ja nyt harjatkaa tukkani: hiusvettä on tuolla… Ja märkä käsiliina käsiä varten, olkaa niin hyvä… Oi, nyt olen kuin kuningas tämän ensimäisen, pienen pesun jälkeen!… Kutos, Figaro.»
»Tulenko huomenna uudestaan, herra.»
»Tulkaa.. tai ei, sanokaamme, ylihuomenna… säästäkäämme ihoani.
Ylihuomenna. Hyvästi, Figaro..»
Parturi läksi. Pauws sanoi:
»Mitenkä sinä voit olla tuollainen lapsi, Lot?»
»Isä, tule ja istu nyt tähän. Katsohan, nyt minä olen aivan toinen ihminen. Minä elän aivan uudestaan, kun poskeni ovat ajetut ja minulla on silkkinen pyjamas ylläni. Peitäpä hiukan selkääni… Ota viinirypäleitä!…»
»Lot…»
»Ah niin, sinähän tahdoit tietää!… Sehän on totta, sinä et tiedä vielä mitään. Minäpä kerron, isä. Elly on Pietarissa.»
»Pietarissako?»
»Niin, isä.»
»Mitä hän siellä tekee?»
»Minä kerron sinulle…»
»Oletteko riidelleet, onko hän lähtenyt pois, onko Elly lähtenyt pois?»
»Ole kärsivällinen. Kuinka kärsimätön vanha mies sinä olet! Ei, emme me ole riidelleet… Elly lähtee sotaan.»
»Sotaanko?»
»Mukdeniin. Hän liittyy Punaiseen Ristiin Pietarissa.»
»Ellykö?»
»Niin.»
»Hyvä Jumala!»
»Miksikä, isä? Se on hänen kutsumuksensa. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata kutsumustaan; ja se on kaunista, että hän tekee niin… Me keskustelimme siitä kauan. En luullut velvollisuudekseni vastustaa häntä. Kävin hänen kanssaan Venäjän lähettilään luona. Autoin häntä kaikissa valmistuksissa. Hän on hyvin voimakas ja reipas; hän on tullut vielä reippaammaksi kuin mitä hän oli ennen… Hän hoiti ennen köyhiä sairaita, tiedätkös… Isä, näin sen Firenzessä: auto oli ajanut erään pienen kuusivuotiaan pojan yli. Elly nosti hänet syliinsä, otti ajurin ja läksi hänen kanssaan lääkärin luo… jota vastoin minä olin vähällä pyörtyä!… Jääkö hän Punaisen Ristin palvelukseen, sitä en tiedä; mutta olen varma siitä, että niin kauan kuin hän on siellä, hän antautuu kokonaan tehtäväänsä… Katsos, hän on nyt kerran sellainen, isä; se on hänen luonteensa, hänen elämänsuuntansa… Kullakin meistä on erilaiset suuntaviivat. Mennä naimisiin ja yrittää vetää yhteen nuo kaksi suuntaviivaa laillisen mittapuun avulla, on hulluutta. Aldo ja Ottilie ovat oikeassa… Mutta vaikka Elly ja minä olemmekin laillisesti vihityt, on hän vapaa… Minä vain…»
Hän vaikeni ja jatkoi sitten.
»Minä surin, kun hän läksi pois… sillä kuka tietää miten pitkäksi aikaa… Ja olen niin suuresti kiintynyt häneen… ja kaipaan häntä, nyt kun hän on ollut minun omani.»
»Kirotut naiset!», huudahti Pauws.
Lot tarttui isänsä käteen:
»Älä sano niin, isä…»
»Nuo kirotut naiset!» huusi Pauws. »He ovat kaikki… he ovat kaikki…»
Hän ei löytänyt sanoja.
»Ei, isä, he eivät ole 'kaikki'… Kukin heistä on erilainen… samoinkuin mekin… Älä puhu siten, älä puhu 'miehistä' ja 'naisista'. Me olemme kaikki etsiviä, harhailevia ihmisparkoja. Anna hänen etsiä: se on hänen elämänsä. Etsiessään hän löytää jotakin hyvää ja kaunista… kauniimpaa ja parempaa kuin minä… Katsohan, lue hänen kirjeensä: hän kirjoitti minulle Pietarista.»
»Ei, Lot, en tahdo lukea hänen kirjettään. Hänen paikkansa on hänen miehensä luona, varsinkin kun mies on sairas…»
»Hän ei tiedä, että olen sairas. Ethän vain sähkötä hänelle, jotta hän tulisi Pietarista tänne, niinkuin sinä tulit Brüsselistä vain siksi, että minulla oli hiukan kuumetta. Isä, älä tuomitse häntä…»
»Minä tuomitsen häntä ja tuomitsen sinuakin, kun sallit hänen mennä, kun sinussa ei ollut miestä pidättää häntä luonasi.»
Lot löi kätensä yhteen:
»Isä», hän sanoi ystävällisesti, »älä puhu tuolla tavalla. Älä puhu tuolla tavalla. Sinä kiusaat minua … Olen jo kestänyt aivan kylliksi tuskaa: ei tuskaa, vaan surua, surua!»
Raskas huokaus vapisutti hänen ruumistaan ja hän purskahti itkuun.
»Poikani, rakas poika raukkani!»
»Isä, en ole voimakas, mutta koetan tulla siksi. Ja tyyneksi. Ja rauhalliseksi… Älä lähde vielä aivan. Äiti menee Hughin kanssa Englantiin. Kuulehan; hän ei tapaa koskaan enää Steyniä. Steyn on lähtenyt ikipäiviksi… Nyt kun äidillä on rahaa, nyt kun hänellä on Hugh, niin ei mikään muu merkitse hänelle mitään… Älä jätä minua. Tule kanssani Nizzaan, tule mukanani Italiaan… Älä heitä minua suruni valtaan; mutta älkäämme puhuko siitä myöskään; äläkä tuomitse Ellyä enää… jos tahdot, että pysymme ystävinä. Hän tekee sen mitä hänen täytyy tehdä eikä voi muuta.»
Hänen äänensä kuulosti miehekkäämmältä ja vanha Pauws ihmetteli sitä tarmoa, jolla Lot lausui nuo viimeiset sanat… niin, hän ihmetteli sitä. Siinä puhui toinen sukupolvi kuin hänen omansa; ja hänen oli aivan mahdoton ymmärtää noita ajatuksia, mielipiteitä ja olosuhteita! Vastustaa kirkollista vihkimistä; parin kuukauden avioliiton jälkeen sallia vaimonsa liittyä Punaiseen Ristiin; ja surra hänen lähtöään, mutta siitä huolimatta olla sitä mieltä, ettei asia voi olla toisin, ja että vaimo tekee vain velvollisuutensa: nuo olosuhteet, aatteet ja mielipiteet erosivat niin kokonaan hänen omistaan, että hän, paheksuen suuresti Ellyn tekoa, näki niiden pyörivän silmissään; ja hän tunsi kuuluvansa toiseen sukupolveen, toiseen aikakauteen. Hän kohautti hiukan olkapäitään, vaan ei halunnut tuoda ilmi enää täysin eroavia ja epäilemättä vanhentuneita mielipiteitään; ja niinpä hän, Lot'n toistaessa kysymyksensä, eikö hän halunnut jäädä hänen luokseen, vastasi vain:
»Kyllä, poikaseni, minä jään sinun luoksesi!…»
Ja paino, jonka hän pani näille sanoille, oli ainoa moite, jonka hän soi itselleen. Lot huokasi syvään ja antoi kätensä levätä isän kädessä. Paria minuuttia myöhemmin vanha herra huomasi, että Lot oli vaipunut uneen. Hän irroitti kätensä poikansa laihoista sormista ja hiipi varpaillaan, Lot'n huomaamatta, pois huoneesta.
Pauws pysähtyi portaitten yläpäähän… Kaikki pyöri hänen silmissään. Tuolla tavalla hän ei ollut rakastanut, ei niin suurella itsehillitsemiskyvyllä, ei niin filosoofisesti ja täydellisellä toisen sielun ymmärtämyksellä: hän oli rakastanut toisella tavalla, kiihkeämmin, intohimoisemmin, yksinkertaisella miehisellä voimalla… Nyt, monien vuosien kuluttua, kun hän oli jälleen vaimonsa kodissa, hän tunsi yhä rakastavansa vaimoaan; vaikka hän olikin varma… tunsi, että hän aina oli rakastanut häntä ja että hänen rakkautensa, vaikkei se enää ollutkaan kiihkeää eikä intohimoista — sillä ihminen kylmeni vuosien mukana — oli sittenkin vielä syvä.
Hän pysähtyi kahden vaiheilla… Mitä hän tekisi?… Hän epäröi: jäisikö hän tänne taloon vai lähtisikö ulos sateeseen! Hänen olisi ollut aivan mahdoton viipyä enää hetkeäkään kauemmin Lot'n huoneessa: ilma painosti häntä siellä; ja niin toimelias vanha mies kuin hän oli, täytyi hänen, sen jälkeen mitä hän oli kuullut, saada liikkua, pudistella itseään, ravistaa yltään nuo mielipiteet ja aatteet, jotka olivat hänelle niin vieraita… Ja sittenkin!…
Hitaasti hän astui portaita alas; ja hänen sydämensä sykki kuin nuoren miehen… Missähän Ottilie oli? Tuolla!… Hän kuuli hänen äänensä vierashuoneesta, äänen, jota hän ei ollut kuullut vuosikausiin, hän keskusteli englanninkielellä poikansa Hughin kanssa! He nauroivat, he nauroivat yhdessä: Hughin ääni kuulosti mielistelevältä, karkean hyväilevältä; Ottilien ääni… Oi, sen sävy oli samanlainen kuin se aina oli ollut: niin ihmeellisen suloinen… ja viehättävä!… oliko hän todellakin tullut vanhaksi?.. Kiihkeä, kapinoiva mustasukkaisuus kuohahti hänessä äkkiä tuon pojan tähden, joka ei ollut hänen, Pauws'in, tuon pojan, jonka hän oli nähnyt silmänräpäyksen ajan Lot'n huoneessa, tuon pojan, joka oli niin kerrassaan isänsä kaltainen… Trevelley! Pauws puristi nyrkkiään. Hänen olisi tehnyt mielensä näillä nyrkeillään riistää ovi auta, hyökätä huoneeseen ja lausua hirveitä sanoja, tehdä kamalia tekoja…
Vaan ei… ei… kaikki oli mennyttä. Omituista ajatella: vuodet olivat vierineet… Ottilie oli kuudenkymmenen; Pauws'in oli mahdoton sitä käsittää… Ottilie oli onnellinen, niin Lot ali sanonut, hän oli onnellinen niin kauan kuin rahoja riitti… Hän oli kuudenkymmenen vuoden vanha, mutta hän oli sittenkin lapsi; ja vasta sitten kun hän oli oikein vanha — kukapa sen tiesi: ehkäpä sairas ja murtunut ja kurja? — kun hänen poikansa oli hävittänyt hänen rahansa, vasta sitten…
Pauws väänsi ulko-oven avainta, astui ulos kadulle, sateeseen. Hyvin hiljaa hän sulki oven jälkeensä. Oi, hän ei voinut palata takaisin, hän ei voinut tulla tänne enää, ei kuulla Ottilien ääntä vielä kerran vierashuoneen oven takaa!… Hän voisi kirjoittaa Lot'lle hotellista… ettei hän tietenkään tahtonut jättää häntä, vaan lähtisi hänen kanssaan ulkomaille, mutta että hänen oli mahdoton palata enää Ottilien taloon, nyt kun Lot alkoi parantua, ja että hän odotti häntä Brüsselissä… ja sieltä he voisivat lähteä yhdessä etelään…
NELJÄSTOISTA LUKU.
Päivät olivat aurinkoisia, huhtikuun lopulla, Napolissa; ja Lot näki huoneestaan, Villa Nationalen kiiltävänvihreitten palmujen ylitse, meren siintävän sinisenä, tyynen, taivaansinisen ulapan, joka ulottui aina taivaanrantaan saakka, missä hienon usvan helmasta kohosi unelmoivana Castellamare loistavine, neliskulmaisine, valkoisine läikkineen…
Hän katsoi ulos korkeasta ikkunastaan, hiukkasen väsyneenä kävelyretkensä jälkeen Steynin kanssa, joka juuri äsken oli poistunut, istuttuaan hänen kanssaan pitkän aikaa. Lot oli ollut hyvillään tavattuaan Steynin, sillä hänestä oli tuntunut yksinäiseltä vanhan herra Pauws'in lähdettyä takaisin Brüsseliin, heidän vietettyään kaksi kuukautta yhdessä. Niin, vanha herra ei mitenkään voinut kauemmin kestää: polttava huhtikuun kuumuus Napolissa oli hänelle liikaa, jota vastoin Lot tunsi olevansa kuin seitsemännessä taivaassa. Lot oli aivan terve jälleen. Tämä aika isän seurassa oli ollut erittäin hupaisa: he olivat retkeilleet Rooman campagnalla sekä viime aikoina Napolin ympäristössä; ja tämä alituinen oleskelu ulkoilmassa oli tehnyt Lot'lle erinomaisen hyvää: hän tunsi vahvistuvansa päivä päivältä. Sitten vanha Pauws oli lähtenyt pois: Lot itse oli kehottanut häntä lähtemään peläten, että aurinkoinen, etelän kevät etenkin Napolissa, voisi olla epäedullinen vanhuksen terveydelle, niin terve ja reipas kuin hän olikin. Ja niinpä vanha Pauws matkusti pois pahoitellen, että hänen täytyi jättää Lot yksin, mutta iloiten siitä ajasta, jonka he olivat viettäneet yhdessä sekä siitä sopusoinnusta, joka vallitsi hänen ja hänen poikansa välillä, niin erilaisia luonteiltaan kuin he olivatkin.
Tämä riippui kuitenkin kokonaan Lot'sta; Pauws antoi täyden tunnustuksen Lot'lle, sillä hän itse oli kiivas, karkeatekoinen, itsevaltias mies, mutta Lot, myöntyväisyydellään ja herttaisuudellaan ja hiukan kyynillisellä naurullaan tasoitti helposti kaiken sen, mikä olisi voinut saada aikaan ristiriitoja tai epäsopua vanhan isän ja pojan välillä, joka yhä vielä oli nuori.
Niin, Lot oli hyvillään, että Steyn oli keskeyttänyt matkansa ja pistäytynyt päiväksi tai pariksi Napoliin. Vaikka Lot'lla oli tuttavia Napolissa ja hän tapasi heitä säännöllisesti, niin Steyn sittenkin palautti hänen ajatuksensa kotiin, omaan maahan ja perheeseen. Sattui erinomaisesti, että Steyn saapui sen jälkeen kuin Lot'n isä oli lähtenyt, jotta ei mikään kiusallinen kohtaus voinut tulla kysymykseen näiden kahden miehen välillä, jotka olivat olleet naimisissa hänen äitinsä kanssa. Eikä heillä kuitenkaan ollut syytä moittia toisiaan mistään: »herra» Trevelley seisoi heidän välissään!…
Mutta Lot oli kovin väsynyt keskustelunsa jälkeen Steynin kanssa. Kaikki pyöri hänen mielessään ja hänen silmiensä edessä, jotka tähystelivät valkeaa keijukaiskaupunkia, Castellamarea usvaisessa kaukaisuudessa… Steyn oli puhunut niin paljon hänelle, ilmaissut hänelle sellaista, mitä hän ei tiennyt eikä luultavasti koskaan olisi saanut tietääkään ilman Steyniä. Asioita, jotka olivat hänelle aivan vieraita, eivätkä liikuttaneet häntä, mutta sittenkin hämmästyttivät häntä ja selittivät hänelle paljon, mitä hän ei aikaisemmin ollut ymmärtänyt: tunnelmia ja vaikutelmia hänen lapsuutensa ajalta, Nassaulaanin varrelta, isoäidin talosta… Niin, Steyn oli, heidän syötyään ensin yhdessä aamiaista ja istuessaan sen jälkeen kuin hyvät ystävät ainakin yhdessä, kertonut hänelle kirjeestä, jonka hän oli lukenut, aikoessaan repiä sen rikki ja ollessaan yhdessä Adèle Takman kanssa vanhan herran työhuoneessa; ja Lot oli suuresti hämmästyneenä kuunnellut kaikkea: nyt Lot tiesi… ja luuli, että hän yksin tiesi, lukuunottamatta Steyniä ja Adèle tätiä… Miten kauheita nuo entisajan intohimot, rakkauden, vihan ja murhan himot! Hän näki nyt tuossa pienessä vierashuoneessa, kummankin ikkunan ääressä, noiden molempien kovin vanhojen ihmisten istuvan ja odottavan… odottavan… odottavan… Nyt se, mitä he niin kauan olivat odottaneet, oli tapahtunut… Nyt he kumpikin olivat kuolleet… Miten hirveää tulla niin vanhaksi ja kantaa tuollaista raskasta elämänsalaisuutta: hän ei koskaan voisi sitä tehdä, se olisi hänestä liian kaameaa!… Ja tuijottaen väsyneesti usvaiseen kaukaisuuteen, mikä alkoi punoittaa laskevan auringon valossa, hän tunsi — hän, noiden kahden murhaajan lapsenlapsi — hän tunsi kauhun laskeutuvan ylitseen jättiläismäisenä, yhäti näkymättömänä, mutta jo käsintuntuvana, siivellisenä varjona: vanhenemisen kauhun. Oi hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten kauheaa tulla vanhaksi, odottaa noin kärsivällisesti, nähdä muistojen katoavan niin hitaasti!… Tuo ajatus salpasi hänen hengityksensä; ja häntä puistatti, hän sulki ikkunan, katseli ulos ikkunaruutujen läpi… Oi, hänessä ei ollut sitä intohimoa, joka paloi noiden vanhusten sielussa; hänen väritön sielunsa ei koskaan joutuisi sellaisen intohimon orjaksi; hänen harhaluuloista vapaa, tyyni, arkipäiväinen luonteensa hymyili hiukan katkerasti elämän kiihkoisille purkauksille, piti niitä turhina, tarpeettomina. Niin raskaita elämänsalaisuuksia hänen ei koskaan tarvitsisi kantaa; mutta olihan niin paljon muutakin — niin paljon haikeutta, niin paljon salaista kärsimystä ja yksinäisyyttä — että tuntiessaan synkän pelon varjon lankeavan, hän kysyi:
»Oi, Jumalani, Jumalani, voinko minä koskaan tulla niin vanhaksi? Niin vanhaksi kuin nuo kaksi vanhusta olivat?… Onhan se mahdollista, että kuihdun ja lakastun hitaasti, asteettaisesti kuolen laahaten itseäni eteenpäin, tuntien aina samaa kalvavaa tuskaa sydämessäni, samaa surua, surua, jota en voi ilmaista kellekään, en kellekään… en edes Steynille… sillä en tahdo tuomita, en voi tuomita… sillä Elly on oikeassa omalta kannaltaan hän elää nykyisessä työssään ja kuihtuisi, jos hän aina olisi minun luonani, tuntisi itsensä turhaksi… olevansa vailla päämäärää… vailla päämäärää…»
Oi, Jumala, älä anna ihmisen tulla vanhaksi, anna hänen kuolla nuorena, niin ettei hänen tarvitse vuosikausia tuntea pelon painavan yhä raskaammin pientä, turhamaista sieluaan, sielua, joka niin lapsellisesti pelkää tulevaisuutta!… Älä anna hänen vuosikausia tuntea pelkoa, joka kalvaa yhä enemmän hänen sydäntään, ikäänkuin joku eläin olisi kalunnut sitä, äläkä anna hänen vuosikausia loppumattomasti tuntea tuota hiljaista surua, joka vain salaa itkee hänen sielussaan, hänen kykenemättä puhua siitä tai ilmaisematta sitä kellekään, ei edes Ellylle, jos hän joskus palaisi, sillä hän tahtoisi vakuuttaa hänelle hymyillen, että hän ymmärsi hänen toiveensa ja kunnioitti ja hyväksyi ja ihaili niitä!
Yksinäisyys ympäröi nyt häntä: hänen isänsä oli lähtenyt pois. Steyn oli poissa; Elly oli niin kaukana hänestä, ilmakehässä, jonne hänen, Ellyn kirjeistä huolimatta, oli vaikea seurata häntä ajatuksineen, niin suuressa kauhun ja tuskan ilmakehässä, että hänen oli pakko kysyä itseltään:
»Voiko Elly suorittaa tuon tehtävän?… Onko hänellä voimaa siihen?… Sairaalat… taistelutantereiden melu, joka jyrisee hänen korvissaan… haavoittuneiden kärsimykset… huudot… heidän verensä: saattoiko hän kuulla ja nähdä tätä kaikkea — ja uhrata itsensä… ja toimia?…»
Kun hän luki kaikesta tuosta Ellyn kiireellisistä kirjeistä, niin hänen eteensä kohosi niin kaamea kuva, ettei hän voinut siinä nähdä lainkaan Ellyä itseään: hän muuttui joksikin muuksi, Lot ei tuntenut häntä, tuskinpa tunsi valokuvaakaan, jonka Elly oli lähettänyt hänelle, ja josta Lot sai etsimällä etsiä vaimoaan muiden sairaanhoitajattarien joukosta… Ei, tuossa valokuvassa Elly ei ollut hänen eikä äidinkään näköinen: hän oli vain oma itsensä, aivan toinen kuin ennen… Hänen silmiensä kova ja tarmokas ilme hämmästytti Lot'ta: tässä kuvassa kuvastui kiihkeä halu astua niiden rajojen yli, jotka Elly näki jo edessään!… Oi, voisiko olla mahdollista, että Elly palaisi pian väsyneenä takaisin ja heittäytyisi hänen syliinsä? Oliko hänellä oikeus toivoa sellaista… itselleen ja Ellylle? Eikö hänen pikemmin pitänyt toivoa, että Elly jaksaisi täyttää sen tehtävän, jonka hän oli itselleen valinnut? Ehkäpä kylläkin… mutta hänelle se merkitsi niin suurta, sanoin selittämätöntä surua, kun Elly ei ollut hänen luonaan, hän, jota hän oli oppinut rakastamaan enemmän kuin mitä hän koskaan oli aavistanut voivansa rakastaa!…
Ja siksi kaikki tuntui hänestä niin yksinäiseltä. Mitä merkitsivät jotkut hauskat, älykkäät taiteilijaystävät Napolissa, joiden kanssa hän jutteli ja söi päivällistä silloin tällöin ravintolassa? Sillä mitään muuta hänellä ei ollut; ja siten… ja siten hänen ehkä täytyi vanheta: tulla yhdeksänkymmenenkolmen, yhdeksänkymmenenseitsemän vuoden vanhaksi! Oi, miten tuo pelko värisytti häntä, tuo kaamoittava pelko, joka yhä kylmenemistään kylmenisi mitä vanhemmaksi hän tuli! Oi, hyvä Jumala, ei, ei, anna hänen kuolla nuorena, nuoruutensa kukoistuksessa, koska hänen elämänsä oli sairas; anna hänen kuolla nuorena!…
Ei äitikään ohut nyt hänen luonaan! Hän oli Lontoossa. Tuossa oli hänen viimeinen kirjeensä; harmistunein sanoin hän moitti Hughia, joka oli niin suuresti naisiin menevä, että hän aina oli ulkona tyttöjen kanssa, ja jätti äidin yksin!… Silloin tällöin hän tapasi Johnin, samoin Maryn, mutta hänen suuri surunsa oli se, että Hugh laiminlöi häntä ja tuli hänen luoksensa vaan silloin, kun hän tarvitsi rahaa! Ensi kertaa äiti päästi kirjeessä harminsa valloilleen, ei kyennyt hillitsemään itseään, sillä hän tunsi mustasukkaisuuden piston sydämessään: hän oli mustasukkainen, koska Hugh huvitteli muiden naisten kanssa, tyttöjen kanssa enemmän kuin äitinsä! Ja Lot kuvaili mielessään, miten äiti istui yksin pitkät, ikävät illat hotellihuoneessaan, Hughin ollessa ulkona, tyttöjen kera… Äiti raukka!… Näin pianko se jo alkoi? Mutta nyt, kun hänellä oli Hugh, jota hän jumaloi, yhdessäoloa kestäisi niin kauan kuin rahat riittivät… ja vasta sitten, kun kaikki oli lopussa, hän palaisi Lot'n luo… ja jos Elly silloin oli tullut takaisin, silloin hän olisi mustasukkainen Ellylle!…
Niin, sellaiseksi tulevaisuus epäilemättä muodostuisi… Varmasti hän ei ollut nähnyt Ellyä viimeistä kertaa; varmasti Elly palaisi väsyneenä takaisin, ja nukkuisi väsymyksensä pois hänen sylissään… Ja hän näkisi jälleen äitinsäkin: vanhempana, vanhana naisena, väsyneenä, köyhänä; ja hän valittaisi suruaan hänen sylissään… Ja hän, Lot, naurahtaen hiukan skeptillisesti, keksisi jonkun ivallisen sanan lohdutukseksi… ja päivät kuluisivat, tapahtumat häipyisivät… ne häipyisivät hyvin, hyvin hitaasti… tosin ei yhtä punaisina katumuksesta ja vihasta, intohimosta ja murhasta, kuin ne tapahtumat, jotka olivat kulkeneet noiden kahden hirveän vanhan ihmisen silmien ohi… mutta sittenkin täynnä sisäistä kipua, surua ja tuskallista kärsimystä, josta hän ei koskaan voisi puhua kellekään ja joka jäisi hänen salaisuudekseen, hänen, hänen omaksi salaisuudekseen: se olisi tosin viaton salaisuus, vapaa kaikesta rikoksesta ja verestä, mutta sittenkin kalvava kuin salainen, tuskallinen tauti…
Nyt oli ilta. Hänen ei tehnyt mielensä mennä tapaamaan tuttaviaan. Hän jäisi kotiin, söisi pari munaa. Oli jo myöhäistä; ja paras tapa unohtaa oli sytyttää lamppu… ja tehdä työtä tehdä kaikessa hiljaisuudessa työtä yksinään… Kas! Miten kodikkaalta hänen huoneensa näytti; siinä oli vihreitä kasveja ja valkoisia kipsikuvia ja lämpimänvärisiä verhoja; siellä oli hienoja ruskeita valokuvia seinillä; ja hänellä oli suuri kirjoituspöytä ja lamppu paloi nyt hauskasti, vaikka se ensin oli hiukan syljeskellytkin… Niin, tehdä työtä, diletanttityötä, sitä, johon hän kykeni parhaiten… Hän tahtoi tänä iltana korjata ja kirjoittaa uudestaan artikkelinsa Mediciläisistä… Oi, Firenzen suloisia muistoja!… Jokaisen tuli itse määrätä oman kohtalonsa: Ellyn omansa, hänen omansa; ja että elämä oli sellaista sitä ei todellakaan maksanut vaivaa sureksia koko ikänsä. Oli niin paljon muutakin kaunista ja mielenkiintoista, varsinkin Italiassa; ja etelän kevät oli ilo, josta ei mitään puuttunut… Parasta nauttia siitä kaikessa rauhassa ja yksinänsä… ja tehdä työtä, tehdä kiivaasti työtä ja unohtaa… Ei mikään vedä vertoja työlle: se saattaa unohduksiin kaikki muut ajatukset ja kauheat asiat; ja vaikkapa ihminen kuihtuisikin ja näivettyisi työssä, niin ei ainakaan ole aikaa sureskella… Ja sittenkin oli kaameaa, että saattoi tulla niin vanhaksi kuin isoäiti… ja herra Takma! — Mitäpä jos hän kirjoittaisi romaanin: romaanin noista kahdesta vanhasta ihmisestä… ja Javassa tapahtuneesta murhasta?
Hän hymyili ja pudisti päätään:
»Ei», tuumi hän puhuen miltei ääneen, »se olisi liian romanttista minulle… Ja nykyään kirjoitetaan niin paljon romaaneja: minä tyydyn vain niihin kahteen, jotka olen kirjoittanut… Se riittää, se on enemmän kuin tarpeeksi. Paljoa parempi kirjoittaa kirjoitelma-sarja Mediciläisistä…»
Ja kun auringonlaskun hohde oli sammunut ja tähtikirkas yö ulkona tuntui tukehduttavalta, avasi hän taas ikkunat, veti syvältä henkeä ja kävi istumaan suuren pöytänsä ääreen, jolla paloi kirkas lamppu… Hänen kauniit ja hienot kasvonsa kumartuivat paperien yli; ja lampun valossa näkyi selvästi, että hiukset ohimoilla alkoivat käydä hyvin harmaiksi.