»Sinäkö, Ottilie? Sinä elät sadan vuoden vanhaksi!»
Hän yritti puhua kerskailevalla äänellä, mutta ääni katkesi kimakaksi.
»Minä en koskaan tule sadan vuoden vanhaksi», sanoi vanha nainen. »Ei.
Minä kuolen tänä talvena.»
»Tänä talvenako?»
»Niin. Minä aavistan sen. Odotan vain sitä. Mutta minä pelkään.»
»Kuolemaako?»
»Ei kuolemaa. Vaan… häntä!»
»Uskotko, että saat nähdä hänet jälleen?»
»Uskon. Minä uskon Jumalaan, sielujen yhteyteen. Tulevaan elämään.
Sovitukseen.»
»Minä en usko sovitukseen tulevassa elämässä, sillä me olemme kumpikin kärsineet niin paljon tässä elämässä, Ottilie!»
Vanha herra puhui kiihkeästi.
»Mutta me emme ole saaneet rangaistusta», sanoi vanha rouva.
»Kärsimyksemme on ollut meidän rangaistuksemme.»
»Se ei ole ollut kylliksi. Minä uskon, että hän kuolemani jälkeen syyttää minua.»
»Ottilie, me olemme vanhentuneet aivan hiljalleen. Meillä on ollut vain sisäisiä kärsimyksiä. Mutta se on ollut kylliksi, Jumalan edessä tämä rangaistus riittää. Älä pelkää kuolemaa.»
»En pelkäisi, jos olisin nähnyt hänen kasvonsa ystävällisempinä, jos ne olisivat ilmaisseet anteeksiantoa. Hän tuijotti aina minuun… Voi, noita silmiä!…»
»Sh, Ottilie!…»
»Kun minä istuin tässä, seisoi hän tuossa, lasikaapin vieressä ja katseli minua. Kun olin vuoteessa, ilmestyi hän peiliini ja tuijotti minuun. Vuosikausia… Ehkä se oli hallusinatsioni… Mutta minä vanhenin nuo kasvot alituisesti edessäni. Kyyneleeni ovat kuivuneet. En vääntele enää käsiäni. En liiku enää koskaan paitsi tuolini ja vuoteeni väliä. En ole ollut levoton… en peloissani… vuosikausiin: ei kellään ole siitä aavistusta. Malaijilainen baboe [lastenhoitajatar]…»
»Ma-Boetenko?»
»Niin… En ole kuullut hänestä mitään vuosikausiin. Hän yksin tietää sen. Hän on kuollut, luullakseni.»
»Roelofsz tietää», sanoi vanha herra hyvin hellästi.
»Niin… hän tietää… mutta…»
»Hän on aina ollut vaiti!…»
»Hän on… tavallaan… osallinen…»
»Ottilie, sinun pitää ajatella sitä rauhallisesti… Me olemme tulleet hyvin vanhoiksi… Sinun pitää ajatella sitä levollisesti, samoinkuin minäkin… Sinä olet aina ollut liian haaveileva…»
Hänen äänensä kuulosti rukoilevalta, ei lainkaan välinpitämättömältä niinkuin tavallisesti.
»Tuon tapauksen jälkeen varsinkin muutuin haaveelliseksi. Ei, en koskaan ole voinut ajatella tuota asiaa tyynesti! Aluksi pelkäsin ihmisiä, sitten itseäni: luulin tulevani hulluksi!… Nyt kun kuolema on lähellä… pelkään Jumalaa!»
»Ottilie!»
»Se on ollut hirveän pitkä kärsimyksen aika… Oi, Jumalani, voisiko olla mahdollista, ettei tämä elämä vielä riittäisi?»
»Ottilie, me emme olisi tulleet näin vanhoiksi — sinä… ja minä… eikä Roelofszkaan — jollei Jumala… jollei hänkin olisi antanut meille anteeksi.»
»Mutta minkä vuoksi hän sitten niin usein… tulee tänne ja seisoo tuossa! Oi, miten usein hän onkaan seisonut siinä! Hän vain tuijottaa minuun, kalpeana, synkin, sisäänvajonnein silmin, aivankuin kaksi tulitikaria: tällä tavalla!…»
Ja hän ojensi kaksi laihaa, läpinäkyvää etusormea aivan vanhan herran silmien eteen.
»Minä… minä olen aivan levollinen, Ottilie. Ja jos meitä rangaistaan myöhemmin, kuoleman jälkeen, niin on meidän se kestettävä. Ja jos me kestämme rangaistuksen… niin meidät armahdetaan.»
»Jospa olisin katolilainen. Pitkän aikaa aioin kääntyä katolin uskoon. Thérèse teki aivan oikein ruvetessaan katolilaiseksi… oi, miksikä en koskaan enää tapaa häntä? Tokkopa koskaan enää saan nähdä häntä? Toivottavasti kuitenkin. Toivottavasti… Jos olisin ollut katolilainen, niin olisin voinut ripittää itseni…»
»Katolilaiset eivät anna sellaisesta synninpäästöä.»
»Eivätkö todellakaan? Minä luulin… Luulin, että katolinen pappi voisi antaa synninpäästön mistä hyvänsä… ja puhdistaa sielun ennen kuolemaa. Katolinen pappi olisi ainakin voinut lohduttaa minua, olisi voinut antaa minulle vähäisen toivonkipinän! Meidän uskontomme on niin kylmä. En ole koskaan voinut puhua siitä meidän papeillemme…»
»Ei, ei, et tietenkään!»
»Katoliselle papille olisin voinut puhua siitä. Hän olisi voinut määrätä minulle katumuksentekoja koko elämäni ajaksi; ja se olisi pelastanut minut. Nyt se painostaa alituisesti rintaani. Ja minä olen niin vanha. Kannan sitä alati mukanani. Se seuraa minua vuoteeseeni. En voi edes liikkua, kulkea edestakaisin, unohtaa itseäni liikkeellä ollessani…»
»Ottilie, miksi sinä puhut siitä niin paljon tänään? Joskus me emme puhu siitä moneen kuukauteen tai vuoteen. Kuukaudet ja vuodet vierivät silloin aivan rauhallisesti… Miksikä sinä äkkiä nyt tänään puhut siitä niin paljon?»
»Minä tulin sitä ajatelleeksi, kun Lot ja Elly menevät naimisiin.»
»He tulevat onnellisiksi.»
»Mutta eikö se ole rikos, rikos luontoa vastaan?»
»Ei, Ottilie, ajattelehan toki…»
»He ovat…»
»He ovat serkkuja. He eivät tiedä sitä, mutta se ei ole mikään rikos luontoa vastaan!»
»Se on totta.»
»He ovat serkkuja.»
»Niin, he ovat serkkuja.»
»Ottilie on minun tyttäreni; hänen poikansa on minun tyttärenipoika.
Ellyn isä…»
»No niin?»
»Ajattelehan nyt, Ottilie: Ellyn isä, minun poikani, oli Lietjen velipuoli. Heidän lapsensa ovat serkkuja.»
»Niin.»
»Siinä kaikki.»
»Mutta he eivät tiedä, että he ovat serkkuja. Lietje ei ole koskaan saanut tietää, että hän on sinun tyttäresi. Hänelle ei ole koskaan sanottu, että hän oli sinun poikasi sisar.»
»Mikä ero siinä on? Serkuilla on lupa mennä keskenään naimisiin.»
»Niin kyllä, mutta se ei ole hyväksi… Se ei ole viisasta, sillä mahdolliset lapset voivat läheisen sukulaisuuden… ja kaiken muunkin vuoksi…»
»Mitä sinä tarkoitat, Ottilie?»
»He perivät meidän menneisyytemme. He perivät tuon kauheuden. He perivät meidän syntimme. He perivät meidän rikoksemme rangaistuksen.»
»Sinä liioittelet, Ottilie. Ei, he eivät peri kaikkea tuota.»
»He perivät ihan kaikki. Jonakin päivänä he näkevät ehkä hänen seisovan, kuulevat hänen puhuvan siellä missä he asuvat… Olisi ollut parempi, jos Elly ja Lot olisivat löytäneet onnensa erikseen tavanneet toisen veren, toisen sielun… He eivät voi koskaan tulla onnellisiksi niinkuin muut. Kukapa tietää, vaikkapa heidän lapsistaan tulisi…»
»Vaiti, Ottilie, vaiti!»
»Rikoksentekijöitä.»
»Ottilie, ole hyvä, ole vaiti! Miksikä sinä puhut tuolla tavalla? Vuosikausia kaikki on ollut, rauhallista. Näethän, Ottilie, me olemme liian vanhat. Meidän on sallittu tulla näin vanhoiksi. Me olemme saaneet rangaistuksemme. Oi, älkäämme puhuko siitä enää, ei koskaan enää! Odottakaamme tyynesti, rauhallisesti, ei huolita surra sitä, mikä tapahtuu meidän jälkeemme, sillä me emme voi sitä muuttaa.»
»Niin, odottakaamme tyynesti.»
»Odottakaamme. Pian se tulee. Pian se tulee, sekä sinulle että minulle.»
Takman ääni kuulosti nöyrältä; hänen silmänsä olivat kosteat kauhusta. Vanha rouva istui jäykkänä ja suorana tuolissaan; hänen kätensä vapisivat kiihkeästi hänen sylinsä mustien laskosten keskellä. Mutta kumpainenkin vajosi horrokseen; heidän tavattoman keskustelunsa tuskainen jännitys näytti vain hetkeksi voivan sähköttää heidän vanhoja sielujaan, aivankuin ulkoatuleva voima olisi pannut ne liikkeeseen. Nyt he molemmat väsähtivät ja muuttuivat todellakin hyvin vanhoiksi. Pitkän aikaa he tuijottivat kumpikin ulos ikkunastaan sanomatta sanaakaan.
Sitten ulko-oven kello kilahti.
NELJÄS LUKU.
Tulija oli Anton Dercksz, vanhan rouvan vanhin poika toisesta avioliitosta; ensimäisestä avioliitostaan hänellä oli vain naimaton tytär, Stefanie de Laders. Anton ei myöskään ollut naimisissa; hän oli ollut virkamies Javassa; entinen kuvernööri. Hän oli seitsemänkymmenenviiden vuoden vanha, harvasanainen, unelias ja itsekäs mies, joka pitkän yksinäisen elämänsä aikana ei ollut koskaan ajatellut ketään muuta kuin itseään ja jonka aistillisuus vanhoilla päivillä oli muuttunut mielikuvitteluksi… Ominaista hänen luonteelleen oli ollut se, että hän aluksi vaistomaisesti, myöhemmin täysin tietoisesti oli salannut oman itsensä muilta ihmisiltä, ettei hän koskaan ollut antautunut täydesti mihinkään; ei edes silloinkaan, kun hän olisi voinut saavuttaa kanssaihmistensä kiitosta ja kunnioitusta. Vaikka luonto oli suonut hänelle tavallista suuremman älyn niin oli hän ylioppilaana, lukumiehenä, kehittänyt tätä älyään vain itseänsä varten eikä hänestä koskaan ollut tullut muuta kuin keskinkertainen virkamies. Hänen itsekäs, unelias sielunsa oli tavoitellut vain yksinäisiä iloja, samoinkuin hänen voimakas ruumiinsa oli himoinnut vain salaisia nautintoja.
Hän astui huoneeseen päällystakki yllä, jonka hän oli tiukasti napittanut, sillä häntä vilutti, vaikka olikin vielä aurinkoinen syyskuun päivä ja syksyn koleutta tuskin lainkaan vielä tuntui. Hän tuli kerran viikossa tervehtimään äitiään, vanha tapa, joka johtui kunnioituksesta ja arvonannosta. Vanhan rouvan lapset — vanhemmanpuolisia miehiä ja naisia kaikki — kävivät säännöllisesti hänen luonaan, mutta tiedustelivat aina ensin Annalta, palvelijattarelta, jonka hameenhelmoissa kissa juoksenteli, kuka kulloinkin oli ylhäällä äidin luona. Jos joku perheen jäsen oli jo siellä, eivät he menneet heti äidin luo, peläten väsyttävänsä häntä, jos liian monta keräytyisi samalla kertaa ja liian monta ääntä puhuisi yhtä aikaa. Anna otti heidät silloin vastaan alakerran arkihuoneessa, missä talvisin paloi tuli takassa, ja usein vanha palvelijatar tarjosi vieraalle ryypyn. Jos herra Takma oli äsken tullut, niin Anna ei koskaan ollut sitä ilmoittamatta; silloin lapset tai lastenlapset odottivat alhaalla aina neljännestunnin tai kauemminkin, sillä he tiesivät, että äiti ja isoäiti halusi hetken aikaa olla yksin Takman, vanhan ystävänsä kanssa. Jos Takma oli ollut jo jonkun aikaa, koetti Anna arvailla, voisiko hän heti päästää heidät sisään… Seuranainen ei ollut iltapäivin talossa, paitsi silloin kun vanha rouva lähetti häntä erikoisesti hakemaan, mikä tapahtui joskus, kun ilma oli huono eikä kukaan tullut käymään.
Anton Dercksz astui sisään, epäröiden Takman vuoksi ja peläten olevansa tunkeileva. Vanhan rouvan lapset, niin iäkkäitä kuin he olivatkin, käyttäytyivät kuin lapset aikoinaan niin kovan ja ankaran äidin läsnäollessa, joka yhä vieläkin merkitsi heille äitiyden auktoriteettia. Ja varsinkin Anton näki hänet aina tässä valossa, äidin, joka istui niin jäykkänä valtaistuimen tapaisella tuolillaan, ja jonka hauras henki riippui niin heikon ja näkymättömän langan varassa, että sen katketessa hänen elämänsä viimeinen säie myös murtuisi. Hän istui ikkunan ääressä uudinten punertavassa hämärässä, varjossa auringonsäteiltä, istui ikäänkuin hän ei koskaan enää liikahtaisi ennenkuin hetki koittaisi, jolloin mustat portit avautuisivat. Sillä »lapset» eivät nähneet hänen liikkuvan paitsi silloin, kun hän liikutti muinoin niin toimeliaita, nykyisin jäykistyneitä, laihoja, läpikuultavia sormiaan. Anton Dercksz tiesi — jolleivät nuo mustat portit avautuisi tänään — että hänen äitinsä lähtisi liikkeelle huoneesta kello kahdeksan aikana illalla, mennäkseen Annan ja seuranaisen avustamana vuoteeseensa. Mutta hän ei koskaan ollut sitä näkemässä: hän näki vain täysin liikkumattoman, hauraan olennon korkeaselkäisessä tuolissa, hiukan punertavassa, hämärässä valossa. Niin vanha mies kuin hän olikin, niin teki se häneen syvän vaikutuksen. Hänen äitinsä istui siinä niin vieraana, niin epätodellisena: hän istui ja odotti, odotti. Hänen silmänsä, jotka olivat jo lasimaiset, tuijottivat eteensä, joskus niiden ilme oli pelonsekainen… Yksinäinen mies oli kehittänyt huomiokykyään, hän oli nopsa vetämään johtopäätöksiä, vaikkei hän sallinut kenenkään huomata sitä. Jo vuosia sitten hän oli keksinyt, että hänen äitinsä aina ajatteli yhtä ja samaa asiaa, aina vain ajatteli tätä samaa asiaa. Mitä se saattoi olla?… Ehkäpä hän erehtyi, ehkä hän näki enemmän kuin mitä siinä oli, ehkä hänen äitinsä ilme on ominainen sokeille silmille. Vai ajattelikohan hän elämänsä salaisuuksia, asioita, jotka olivat vajonneet hänen elämäänsä kuin syvään, syvään kuiluun? Oliko äidillä salaisuuksia samoinkuin pojallakin synkkiä aistillisia salaisuuksia? Hän ei ollut utelias: jokaisella on salaisuutensa; ehkäpä äidilläkin. Hän ei tahtonut koskaan urkkia niitä. Ihmiset olivat aina väittäneet, että Takma ja äiti olivat rakastaneet toisiaan: kaikesta päättäen äiti ajatteli näitä vanhoja asioita… tai jollei hän ajatellut, niin tuijottiko hän vain ulos ikkunasta?… Olkoon tämän asian laita miten hyvänsä, Antonin kunnioitus äitiä kohtaan pysyi muuttumattomana.
»On ihana ilma ollakseen syyskuu», hän sanoi tervehdittyään.
Hän oli kookas mies, suuri päällystakissaan, kasvot olivat lihavat ja punakat, nenän molemmin puolin oli syviä uurteita ja riippuvia pusseja leuan alla; harmaankellertävät viikset törröttivät aistillisen suun ympärillä, huulet olivat paksut ja punaiset, hampaat keltaiset, käyrät, mutta silti vielä lujasti ikenissään; tuuhea parta, joskin sitä vastikään oli leikattu, ulottui mustana sänkenä poskille; ja syvä arpi halkaisi ryppyisen otsan, jota ympäröi keltaisenharmaa tukka, jättäen pään takaosan kaljuksi. Niska matalan, ylöspäisen kauluksen yläpuolella oli karhea ja syvissä rypyissä kuin vanhan työmiehen. Hänen suuret kätensä lepäsivät kuin kaksi möhkälettä hänen paksuilla polvillaan; ja kellonperät suurine helyineen riippuivat höllästi hänen suurella vatsallaan, joka oli pingoittanut auki kuluneitten ja kiiltävien liivien alimman napin. Hänen jalkansa nojautuivat vankasti mattoon Wellington-jalkineissaan, joiden varret olivat kääntyneet kaksinkerroin housunlahkeitten alla. Tämä ulkoasu ilmaisi karkeaa, aistillista, vanhemmanpuolista miestä: se ei kuvastanut hänen älyllisyyttään ja vielä vähemmän hänen mielikuvituksensa voimaa. Suuri uneksija-näyttelijä, mikä hän sittenkin oli, pysyi salassa jokaiselta, joka näki hänet tällaisena. Vaikka Takma oli monta vuotta vanhempi, niin oli hänessä, joka käytökseltään oli niin iloinen ja sydämellinen, että hänen vanha äänensä sointui kuin linnun viserrys ja hänen tekohampaansa kiilsivät keinotekoisesti, niin oli hänessä, lyhyessä ja väljässä takissaan, jotakin hienoa Anton Dercksz'in rinnalla, jotakin nuorta ja levotonta, ja samalla ystävällistä, hyväntahtoista, herkkää ymmärtämystä, ikäänkuin hän, vanha mies, olisi perinpohjaisesti voinut ymmärtää nuoremman koko elämän. Mutta juuri tämä puoli Takmassa harmitti Antonia, sillä hän, Anton Dercksz, oli siitä selvillä. Siinä piili jotakin: Takmalla oli salaisuus, vaikka hän salasi sitä toisella tavalla kuin hän itse. Hänellä oli salaisuus: kun hän nousi lähteäksensä, nytkäyttäen päätään, pelkäsi hän, että toinen oli nähnyt hänen lävitseen… No niin Anton ei ollut utelias. Mutta tämä vanha mies, joka ennen oli rakastanut hänen äitiänsä, äitiä, joka yhä herätti Antonin kunnioitusta istuessaan suorana ja odottavana tuolissaan ikkunan ääressä: tämä vanha mies ikävystytti häntä, ärsytti häntä, oli aina herättänyt hänen vastenmielisyyttään. Hän ei ollut koskaan uskaltanut sitä osoittaa, eikä Takmakaan ollut koskaan huomannut sitä.
Nuo kolme vanhaa ihmistä istuivat pienessä vierashuoneessa vaihtamatta montakaan sanaa. Vanha rouva hillitsi nyt itseään, koska hänen poikansa, hänen »lapsensa», oli hänen luonaan, sillä hän oli aina pysynyt tyynenä pojan hiukan ulkonevien silmien hermostuneen katseen edessä. Hän istui suorassa aivan kuin valtaistuimella, ikäänkuin hän olisi ollut kuningatar ikänsä ja arvonsa nojalla, niin arvokkaana ja moitteettomana, mutta niin hentona ja hauraana, ikäänkuin kuoleman henkäys voisi milloin tahansa puhaltaa pois hänen sielunsa. Muutamin sanoin hän lausui ilonsa sen johdosta, että poika oli tullut häntä tervehtimään ja tiedustelemaan hänen terveydentilaansa, minkä pojallisen velvollisuuden tämä täytti kerran viikossa. Vanha rouva oli tästä hyvillään; eikä hänen ollut vaikea rauhoittua ja nopeasti tulla taas hyvälle mielelle, vaikka hänen, ikäänkuin ulkoa tulleen vaikutuksen pakotuksesta, oli täytynyt puhua entisistä asioista, jotka olivat nousseet hänen silmiensä eteen. Ja kun kello soi taaskin, sanoi hän:
»Nyt kai lapset tulevat…»
Kaikki kolme kuuntelivat ääneti. Tarkkakuuloinen Takma kuuli jonkun puhuvan Annan kanssa eteisessä:
»He kysyvät, eivätkö he vain rasita sinua liiaksi», sanoi Takma.
»Anton, huuda heille portailta, että saavat tulla tänne», sanoi vanha rouva, ja hänen äänensä kuullosti äidillisen käskevältä.
Anton Dercksz nousi, astui ovelle ja huusi:
»Tulkaa tänne, isoäiti odottaa.»
Lot ja Elly astuivat sisään ikäänkuin peläten karkottavansa vanhaa rouvaa ympäröivän ilmakehän liian voimakkaalla nuoruudella. Mutta tämä kohotti kulmikkaasti käsivartensa leveitten hihojen mustista laskoksista ja liikuttaen aavemaisen jäykästi ja tuskin huomattavasti kättään uudinten punertavassa valossa, hän sanoi:
»Te aiotte siis mennä naimisiin; se on oikein.»
Tuo liike sai puolisormikkaitten verhoamat kädet kohoamaan Lot'n pään tasalle, johon ne tarttuivat kiinni vanhan rouvan suudellessa häntä vapisevin huulin; hän suuteli myös Ellyä; ja tyttö sanoi herttaisesti:
»Isoäiti…»
»Olen iloinen nähdessäni teidät molemmat. Äiti kertoi jo minulle tämän suuren uutisen. Olkaa onnelliset lapset, onnelliset…»
Nuo sanat kajahtivat kuin lyhyt puhe valtaistuimen tapaisen tuolin hämärästä. Ja ne värähtelivät liikutuksesta. »Olkaa onnelliset, lapset», oli äiti sanonut, ja Anton Dercksz näytti käsittävän nuo sanat siten, ettei hänen äitinsä mielestä perheessä ollut paljonkaan avio-onnea ollut. Hän ymmärsi tuon ajatuksen piilevän äidin sanojen alla ja oli hyvillään, ettei hän koskaan ollut mennyt naimisiin; hän tunsi hiljaista tyydytystä katsellessaan Lot'ta ja Ellyä. He istuivat siinä niin nuorina ja viattomina hänen mielestään; mutta hän tiesi, että se oli vain ulkokuorta, että Lot kaikesta huolimatta oli kolmenkymmenenkahdeksan vuoden vanha, ja ettei Elly ollut ensi kertaa kihloissa. Ja miten nuoria nuo molemmat sittenkin olivat ja kuinka monta elinvoimaista vuotta heillä oli vielä edessään. Anton Dercksz tunsi kateutta ajatellessaan sitä; ja hänen katseensa muuttui synkäksi muistaessaan, ettei hänellä ollut enää elinvoimaisia vuosia edessään. Ja ovela ilme kasvoillaan, joka kuvasti salaisia aistillisia nautintoja, hän ihmetteli, tokko Lot todellakin oli sovelias avioliittoon. Hän oli heikkorakenteinen, tuskin lihaa ja verta, hän oli äitinsä näköinen, punaposkinen, vaaleatukkainen, kyynillistä ylähuulta koristivat lyhyeksileikatut viikset ja koko hänen olentonsa oli keikarimainen ruumiinmukaisessa takissaan, korkeassa kaksinkertaisessa kauluksessaan ja sievässä kukallisessa kaulahuivissaan. Mikään tyhmeliini hän ei silti ollut, tuumi Anton Dercksz: hänen renessanssi-aiheita koskettelevat kirjoitelmansa Italiasta olivat erittäin hyvät, ja Anton oli lukenut niitä suurella mielihyvällä, vaikkei hän koskaan ollut kehunutkaan niitä Lot'lle itselleen; ja hänen molemmat romaaninsa olivat aivan erinomaiset: toinen kuvaili Haagin oloja, toinen hollantilais-intialaista seuraelämää Javassa. Pojassa oli enemmän kuin mitä saattoi olettaa, sillä hän ei näyttänyt miehiseltä mieheltä, vaan vaaleatukkaiselta, peruukkipäiseltä nukelta, muotilehtikuvalta. Elly ei ollut kaunis, hänen kasvonsa olivat kalpeat, mutta ilmekkäät: Anton ei uskonut, että hän oli lämminverinen nainen, tai, jos hän sitä olikin, niin se puoli ilmenisi hänessä vasta myöhemmin. Hän ei uskonut, että he suutelivat toisiaan kiihkeästi; ja se oli sittenkin luonnollisin lohdutus tässä meidän kirotussa elämässämme, oli aina ollut sitä hänelle. Kaikki muuttui sekavaksi hänen keltatautisissa silmissään, suruksi, kun kaikki tuo oli häneltä jo kadonnut; mutta siitä huolimatta hän kuunteli keskustelua, joka kävi rauhallisesti ja tyynesti, jotta isoäiti ei väsyisi: milloin Lot ja Elly aikoivat mennä naimisiin ja missä he aikoivat viettää kuherruskuukautensa.
»Me menemme naimisiin kolmen kuukauden kuluttua», sanoi Lot. »Ei meillä ole mitään syytä odottaa. Me lähdemme Parisiin ja sitten Italiaan. Minä tunnen hyvin Italian ja voin opastaa Ellyä siellä…»
Anton Dercksz nousi ja sanoi hyvästi; ja tultuaan alakertaan hän tapasi arkihuoneessa sisarensa Ottilie Steyn de Weertin ja vanhan tohtori Roelofszin.
»Lapset ovat ylhäällä», sanoi Anton.
»Tiedän sen», sanoi Ottilie. »Siksi minä odotankin; muuten meitä olisi liian monta äidin luona…»
»Niin-niin-niin», mutisi vanha tohtori.
Hän puoleksi loikoi tuolillaan, tuo muodoton, vesitautinen möhkäle; toisen jäykän jalkansa hän oli ojentanut suoraan eteensä ja hänen vatsansa riippui kaarevana sen yläpuolella; hänen kasvonsa, sileäksi ajetut, mutta ryppyiset, muistuttivat suuresti vanhan apinan kasvoja; hänen ohuet harmaat hiuksensa olivat ikäänkuin koinsyömät ja riippuivat kuluneina töyhtöinä päästä, joka oli pyöreä kuin pallo, ja ohimoilla kiemurteli paisunut suoni; hän mutisi ja sopersi toisen huudahduksen toisensa jälkeen; hänen vesiset silmänsä liikkuivat kultasankaisten silmälasien takana.
»Niin-niin-niin, Ottilie, Lot menee siis vihdoinkin naimisiin!…»
Tohtori oli kahdeksankymmenenkahdeksan vuoden vanha, isoäidin ja herra Takman viimeinen elossa oleva aikalainen; hän oli ollut apuna, kun Ottilie Steyn syntyi Javassa, hän oli siihen aikaan ollut nuori lääkäri, vasta Hollannista saapunut; ja hän nimitti häntä joko ristimänimeltä tai »lapseksi».
»Sanotteko vihdoinkin?» huudahti Ottilie harmistuneella äänellä. »Minulle se on kylliksi varhain!»
»Niin-niin-niin, niin-niin, lapseni; te tulette kaipaamaan häntä, te tulette kaipaamaan poikaanne, sen uskon… Mutta sievä pari se on, Lot ja Elly, niin-niin, niin-niin-niin, yhdessä he tekevät työtä, kirjoittavat, niin-niin… Tuo hyvä vanha Anna ei ole vielä ruvennut lämmittämään! Tämä huone on kylläkin lämmin, mutta ylhäällä, niin-niin, siellä on hyvin kylmä… Takmalla on aina sisäistä kuumuutta, vai mitä? Niin-niin! Äiti pitää myös viileästä huoneesta; niin-niin, viileästä: minä sanon sitä kylmäksi. Minä vakuutan, täällä on lämpimämpi: ai-ai, täällä on lämpimämpi. Niin-niin… Äiti ei ollut eilen hyvissä voimissa, lapsi…»
»Kuuleppas, tohtori», sanoi Anton Dercksz, »sinä pidät huolta siitä, että äiti elää sadan vuoden vanhaksi!»
Ja hän napitti kiinni takkinsa ja läksi tyytyväisenä, kun oli täyttänyt pojan velvollisuudet tältä viikolta.
»Oi-oi-oi!» huudahti tohtori; mutta Anton oli jo mennyt. »Sadan vuoden! Sadan vuoden vanhaksi! Oi-ei, oi-ei, kultaseni, oh-oh! Minä en voi tehdä mitään, minä en voi tehdä mitään! Olen itsekin jo vanha, niin-niin, olen vanha: kahdeksankymmenenkahdeksan, kahdeksankymmenenkahdeksan, Lietje! … Niin-niin, se merkitsee paljon, niin-niin… Ei, minä en voi tehdä enää mitään, mitä te sanotte? Hyvä, että tohtori Thielens hoitaa äitiä: hän on nuori, ai-ai, hän on nuori… Tuolta lapset tulevat! Hyvä-hyvä!» tohtori jatkoi tervehtien. »Paljon onnea, ai-ai, hyvin hauska! Taide taiteen vuoksi?… Voiko mummi tänään paremmin? Sitten pistäydyn hetkeksi ylös, niin-niin, hyvä-hyvä!…»
»Minne te nyt menette, lapsi kullat?» kysyi Ottilie äiti.
»Stefanie tädin luo», sanoi Elly. »Ja ehkä eno Haroldin luo myöhemmin.»
Anna päästi heidät ulos; ja Ottilie, astuen ylös portaita tohtori Roelofsz'in jäljessä, joka laahautui askeleen kerrassaan ylöspäin, koetti ymmärtää, mitä tämä itsekseen mutisi, mutta ei käsittänyt mitään. Tohtori puheli itsekseen:
»Niin-niin, tuo Anton, erinomaista, vai minäkö pitäisin huolta siitä, että hän elää sadan vuoden vanhaksi! Sadan vuoden vanhaksi! Itse hän tulee sadan vuoden vanhaksi, ai-ai, niin-niin, vaikka hän on ollut tuollainen sika!… Niin-niin, niin-niin, sika: enkö minä tuntisi häntä? Hoh-hoh! Sika hän aina on ollut!… Niin-niin, ehkäpä hän on sitä vieläkin!»
»Mitä te sanotte, tohtori?»
»En mitään, lapseni, en mitään… Minäkö pitäisin huolta siitä, että hän elää sadan vuoden vanhaksi! Minä, minä, joka olen itsekin niin vanha; kahdeksankymmenenkahdeksan… kahdeksankymmenenkahdeksan!…»
Läähättäen ponnistuksesta hän astui huoneeseen ja tervehti molempia vanhuksia, ikätovereitansa, jotka nyökkäsivät hänelle, kumpikin oman ikkunansa äärestä:
»Hyvä-hyvä, niin-niin, mitä kuuluu, Ottilie? Mitä kuuluu, Takma?…
Hyvä-hyvä, niin-niin… No, eipä täällä ole kovin lämmin!…»
»Onhan vasta syyskuu», sanoi Takma.
»Niin, sinulla on aina sisäistä lämpöä!…»
Ottilie astui sisään tohtorin jäljessä kuin pieni lapsi ja suuteli äitiään herttaisesti ja hellästi; ja kun hän senjälkeen lähestyi Takmaa, veti tämä hänen kätensä puoleensa, jotta hänen piti suudella häntäkin.
VIIDES LUKU.
Isä Dercksz ei ollut jättänyt paljon jälkeensä, mutta Stefanie de Laders, ainoa lapsi ensimäisestä avioliitosta, oli rikas nainen; ja syynä siihen, ettei äidillä ollut paljonkaan jäljellä ensimäisen miehensä omaisuudesta, oli se, ettei hän koskaan ollut osannut olla säästäväinen. Stefanie sitä vastoin oli säästänyt tietämättä itsekään minkä vuoksi, seuraten vain perittyä säästämistaipumustaan. Hän asui pienessä talossa Javastraatin varrella ja oli tunnettu hyväntekeväisyyspiireissä harjoittaen armeliaisuutta järkevästi ja säästäväisesti. Lot ja Elly tapasivat tädin kotoa: hän nousi tuoliltaan, joka oli visertävien pikkulintujen häkkien vieressä, ja hän itse muistutti jossakin määrin suurta, vanhaa lintua: hän oli lyhyt, laiha, ryppyinen, tepsutteli kuin lintu ja liikutteli iästään huolimatta lakkaamatta kapeita olkapäitään ja luisevia käsiään, hän oli hyvin ruma pieni vanha nainen, aivankuin pieni noita-akka. Hän, joka ei ollut koskaan ollut naimisissa, joka oli ollut vailla intohimoja ja tulta, oli vanhentunut koskemattomana itsekkäisyytensä kahleissa, ja hänen ainoa suuri pelkonsa, joka koko elämän ajan oli seurannut häntä, oli se, että hän joutuisi helvetin kauhuihin kuoleman jälkeen, joka kaikesta huolimatta lähenemistään lähestyi. Ja niinpä hän oli mieleltään hyvin uskonnollinen ja oli vakuutettu siitä, että Calvin saattoi selvittää kaikki nuo asiat jokaiselle, sekä nykyisille sukupolville että tuleville; ja luottaen silmittömästi tähän uskoonsa hän luki kaikki näitä asioita käsittelevät kirjat, jotka hän vain saattoi saada käsiinsä, niinhyvin uskonnolliset lentokirjaset kuin tieteelliset teoksetkin, joskin jälkimäiset kävivät yli hänen ymmärryksensä ja edelliset herättivät hänen kauhuaan.
»Mikä yllätys, lapseni!» täti Stefanie de Laders huusi aivankuin Lot ja
Elly olisivat olleet kuuroja. »Ja milloin te menette naimisiin?»
»Kolmen kuukauden kuluttua, täti.»
»Annatteko vihkiä itsenne?»
»Tuskinpa vaan, täti», sanoi Lot.
»Enkös minä arvannut!»
»Oikein arvasit.»
»Mutta se ei ole oikein. Etkö sinäkään halua kirkollista vihkimistä,
Elly?»
»En, täti, olen samaa mieltä kuin Lot… Saanko sanoa täti?»
»Tietysti, lapsi, sano vaan täti. Ei, oikein se ei ole. Mutta sen te olette perineet Dercksz'eiltä: he eivät koskaan ajattele, mitä tämän elämän jälkeen voi tapahtua…»
Linnut visersivät, ja tädin kimakka ääni kaikui taisteluunvaativana.
»Jos isoisä voisi olla mukana häissä, niin haluaisin sitä ehkä hänen tähtensä», sanoi Elly. »Mutta hän on liian vanha ollakseen läsnä. Äiti Steyn ei pidä sillä myöskään lukua.»
»Ei tietenkään!» huusi Stefanie täti.
»Katsohan, täti, sinä yksin koko suvussa välität sellaisesta», sanoi
Lot.
Hän ei tavannut usein Stefanie tätiä, mutta joka kerta, kun se tapahtui, hänen teki aina mielensä viekoitella häntä puhumaan.
»Ei sitä tarvitse minun tähteni tehdä», sanoi täti omahyväisesti; ja hän tuumi mielessään, »he eivät saa penniäkään, jolleivät anna vihkiä itseään ja tee kaikkea, mikä asiaan kuuluu. Olin aikonut jättää heille vähäisen perinnön, mutta nyt saavat Haroldin lapsenlapset kaikki. He käyttäytyvät ainakin sopivasti…»
Mutta kun Elly aikoi nousta lähteäksensä, niin täti, joka oli hyvillään heidän käynnistään, sanoi:
»Kuulehan, Elly, jää vielä hetkeksi! Minä näen niin harvoin Lot'ta; ja kaikesta huolimatta hän on minun sisarenpoikani… se ei ole oikein, poikaseni… Tiedättehän, minä puhun aina suuni puhtaaksi. Olen tehnyt sen lapsesta saakka. Minä olen vanhin: ja koska kuulun perheeseen, joka ei aina ole käyttäytynyt sopivasti, on minun ollut pakko puhua suuni puhtaaksi… Siitä huolimatta olen aina hienotunteinen. Minun silmissäni Anton eno on aina ollut tuomittu kadotukseen, eikä hän nytkään aina käyttäydy sopivasti. Mutta en tahdo sittenkään jättää häntä oman onnensa nojaan. Ja Daniel ja varsinkin Harold eno, ja heidän lapsensa: miten usein he ovatkaan tarvinneet minua!…»
»Täti, sinä olet aina ollut korvaamaton», sanoi Lot. »Mutta etpä sittenkään voinut vaikuttaa Thérèse tätiin: hän kääntyi katolilaiseksi; eikä se suinkaan johtunut sinun vaikutuksestasi!»
»Thérèse on kadotettu!» huusi Stefanie täti suutuksissaan. »En pitkiin aikoihin ole enää ollut missään tekemisissä hänen kanssaan… Mutta minä uhraan itseni niiden hyväksi, joiden puolesta voin jotakin tehdä. Harold enon hyväksi teen mitä ikänä voin, samoin hänen lastensakin; Inalle olen kuin toinen äiti, samoin d'Herbourgille: kas siinä on kelpo mies; ja Pol ja Gus ovat myös kilttejä ja kunnon poikia…»
»Älä unohda Lilyä», sanoi Lot, »joka ei epäröinyt tehdessään vanhimmasta pojastaan sinun kaimasi, vaikka Stefanus on minusta varsin lystikäs nimi!»
»Ei, teidän lapsistanne ei koskaan tule minun kaimojani», huusi täti koettaen voittaa lintujen äänet, »ei, vaikka teillä olisi tusina tyttäriä! Mitä sinä tahdot, että sanoisin, poikaseni? Harold enon perhe on aina osoittanut minulle suurempaa rakkautta kuin sinun äitisi perhe; eninten rakkautta olen ehkä saanut Trevelleyn lasten puolelta! Ja sitten Jumala yksin tietää, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa sinun äitisi on minulle: ilman minua, Lot, hän olisi joutunut perikatoon! En sano sitä epäkohteliaisuudesta, poikaseni; mutta hän olisi joutunut perikatoon, Lot, ilman minua! Niin, voit todellakin olla minulle kiitollinen! Ymmärräthän itsekin, äitisi, rakas äitisi on kahdesti eronnut, molemmista ensimäisistä miehistään: ei, Lot, se on kaikkea muuta kuin sopivaa.»
»Rakas täti, äiti on aina ollut musta lammas meidän hyveellisessä perheessämme.»
»Ei, ei, ei!» sanoi Stefanie täti pudistaen pientä rauhatonta lintumaista päätään; ja linnut hänen ympärillään yhtyivät häneen ja visersivät myöntyvästi. »Perhe ei ole niinkään hyveellinen. Sanalla sanoen se ei ole ollut kunniallinen! En tahdo moittia äitiäni, mutta se on varma: minun isäni kuoli liian varhain. Et voi verratakaan isä Dercksz'iä häneen.»
»Tietysti, ketään Dercksz'iä ei voi verrata johonkin de Laders'iin», sanoi Lot.
»Sinä olet pilkallinen!» sanoi täti; ja linnut visersivät ilmaisten myötätuntoaan loukkauksen johdosta »Mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli. En sano sitä äitisi vuoksi, joka on herttainen lapsi ja jota rakastan suuresti, mutta kaikki muut Dercksz'it, lukuunottamatta Harold enoa, ovat…»
»Mitä he ovat, Stefanie täti?»
»Ovat syntistä, hysteeristä joukkoa!» huusi Stefanie täti hyökkäävästi. »Anton eno, Daan eno, Thérèse täti ja, poikaseni — vaikka hän ei olekaan mikään Dercksz, niin on hänessä sittenkin samaa verta — myöskin Ottilie sisaresi! He ovat syntistä, hysteeristä joukkoa!» Ja hän ajatteli, »äitisikin kuuluu samaan joukkoon, poikaseni, vaikka minä en sano sitä.»
»Sitten olen hyvilläni», sanoi Lot, »että Pauws'ien tyyneys ja levollisuus pitää kurissa Dercksz'iläistä hysteriaani.» Ja hän tuumi: »Täti on aivan oikeassa, mutta kaikki on hänen äidistään lähtöisin… vaikka se onkin hypännyt Stefanie tädin yli.»
Mutta täti jatkoi, lintujen säestämänä:
»En sano sitä moittiakseni perhettä, poikaseni. Olen kova, sen myönnän, mutta minä puhun suuni puhtaaksi. Kuka uskaltaa olla suora meidän perheessämme?»
»Sinä, täti, sinä!»
»Niin, minä uskallan, minä, minä, minä!» huusi täti, ja kaikki linnut kaikissa häkeissä visersivät myöntyvästi. »Älkää juuri vielä lähtekö, jääkää vielä hetkeksi, Elly. Te olitte kovin herttaisia, kun tulitte. Elly, soitahan kelloa, ole hyvä. Sitten Klaartje tuo kirsikkalikööriä: minä valmistan sitä isoäidin Annan neuvojen mukaan; ja hän valmistaa sen hyvin.»
»Täti, meidän täytyy tosiaankin jatkaa matkaa.»
»Odottakaa, vain yksi ainoa lasi!» pyysi täti; ja linnut yhtyivät pyyntöön. »Muuten minä luulen, että panitte pahaksenne suoran puheeni…»
He maistoivat likööriä; ja siitä täti tuli hyvälle tuulelle, vaikka Lot kesken lintujen viserrystä huudahtikin:
»Täti… etkö sinä ole koskaan ollut hysteerinen?»
»Minäkö? Hysteerinenkö? En! Syntinen, sitä olen kylläkin: olen syntinen, niinkuin me kaikki olemme! Mutta hysteerinen, Jumalan kiitos, en koskaan ole ollut! Hysteerinen niinkuin Anton eno, Thérèse täti ja… sisaresi Ottilie, en koskaan ole ollut!»
Linnutkin saattoivat vakuuttaa samaa.
»Mutta sinä olet rakastanut, täti! Toivottavasti kerrot minulle kerran rakkaustarinasi; sitten minä kirjoitan siitä hienon kirjan.»
»Sinä olet jo muutenkin paljastanut kylliksi perhettämme syntisissä kirjoissasi, ja siksi en kerro sinulle mitään, vaikka olisin ollut kymmenen kertaa rakastunut. Häpeä toki, poika! Sinun pitäisi hävetä! Kirjoita siveellinen kirja, jota voi ilokseen lukea, mutta älä kaiva esille syntejä voidaksesi kuvailla niitä, vaikka kirjoittaisit miten kauniisti hyvänsä.»
»Sinun mielestäsi minä kirjoitan siis sittenkin kauniisti?»
»Et sinä minun mielestäni kirjoita mitään kaunista, sinun kirjasi ovat kirottuja!… Aiotko todellakin jo lähteä, Elly? Et suinkaan siksi, etten ihaile Lot'n kirjoja? Ethän vaan? Otahan vielä likööriä. Sinun pitäisi saada resepti isoäidin Annalta. No niin, hyvästi, lapset; ja tuumikaa, minkälaisen lahjan te haluaisitte minulta. Voitte valita mielenne mukaan, lapset, saatte valita itse. Minä tahdon antaa teille sopivan lahjan.»
Linnut olivat samaa mieltä, ja kun Lot ja Elly läksivät, visersivät ne äänekkäästi heidät ulos huoneesta.
KUUDES LUKU.
»Huh!» sanoi Lot ulkona, painaen kädet korviaan vasten, jotka lintujen visertäessä olivat menneet lukkoon. »Ei sen useampia setiä eikä serkkuja tällä kertaa, Elly; minä en lähde Harold enon enkä d'Herbourgien luo tämän jälkeen! Isoäiti, tuleva isoisä, eno, täti ja hyvin vanha perhelääkäri: siinä on kylliksi muinaisuutta yhden päivän varalta! En jaksa sulattaa useampia vanhoja ihmisiä enää tänään, en edes Harold enoa, joka kuitenkin on kaikkea muuta kuin pahin. Tuollainen liuta vanhoja ihmisiä yhtenä ainoana päivänä: se on liian rasittavaa, tukehduttavaa!… Kävellään vähän matkaa, jollet ole väsynyt. On kaunis ilma, tuuli virkistää meitä, ei nyt rupea satamaan… Tule hiekkasärkille minun kanssani. Tuolta tulee raitiovaunu: ajetaan sillä aina Witte Brugiin [Valkea silta] saakka ja sieltä sitten kävellään hiekkasärkille. Menkäämme siis!»
He ajoivat raitiovaunulla Witte Brugiin ja olivat hetken kuluttua hiekkasärkillä, missä he kävivät hiekkaan istumaan väkevän merituulen puhaltaessa heidän päittensä yläpuolella.
»Toivottavasti en koskaan tule vanhaksi», sanoi Lot. »Elly, eikö sinusta ole hirveää tulla vanhaksi, yhä vanhemmaksi päivä päivältä?…»
»Onko se sinun suurin kauhusi, Lot?» kysyi Elly.
Elly nauroi. Lot katsoi häneen vakavana, aivan kalpeana kasvoiltaan, mutta koska hän näki Ellyn nauravan, yritti hän puhua kevyesti:
»Vielä pahempikin. Se on minun painajaiseni. Joka päivä ilmestyy uusia ryppyjä kasvoihin, yhä useampia harmaita karvoja päähän; muisti heikkonee; ja tunteet tylsistyvät; vatsa alkaa pyöristyä, niin etteivät liivit istu enää hyvin; voimat heikkonevat ja selkä käy kumaraksi menneisyyden painon alla, jota täytyy laahata perässään… eikä voi estää tätä kaikkea millään tavalla!… Kun pukusi vanhentuu, ostat uuden: minä otan asian kapitalistin kannalta. Mutta ruumiisi ja sielusi saat vaan kerta kaikkiaan ja sinun on pakko viedä ne mukanasi hautaan. Jos käytät säästäväisesti kumpaistakin, niin et ole elänyt, ja jos tuhlaat niitä, niin saat maksaa kalliin hinnan… Ja sitten tuo menneisyys, jota laahustat perässäsi! Jokainen päivä tuo mukanaan jotain, jota emme voi estää. Me olemme muuleja, jotka kannamme kuormaa, kunnes emme jaksa enää pitemmälle ja kaadumme kuolleina maahan… Oi, Elly, se on kauheaa! Ajattelehan noita vanhoja ihmisiä tänään! Ajattelehan isoisä Takmaa ja isoäitiä! He saattavat minut vapisemaan kauhusta… Siinä he istuvat, melkein joka päivä, nuo yhdeksänkymmenenkolmen ja yhdeksänkymmenenseitsemän vuotiaat vanhukset katsellen ulos ikkunasta. Mitä he puhelevat keskenään? Ei suinkaan paljon: pienistä vammoistaan, ilmasta; heidän ikäisensä ihmiset eivät keskustele, he ovat kivettyneet. Heidän muistinsa on kadonnut. Heidän menneisyytensä on vuosien kyllästämä ja se painostaa heitä, jotta elämä tuntuu heistä vain vale-elämältä, elämän epäsikiöltä: he ovat jo eläneet elämänsä… oliko se mielenkiintoinen vai ei? Tiedätkö, minä luulen, että noiden vanhojen ihmisten elämä on ollut mielenkiintoinen, muuten he eivät viitsisi enää tavata toisiaan. Varmaankin heillä on ollut paljon yhteisiä kokemuksia.»
»Sanotaan, että isoisä…»
»Niin, että hän on ollut isoäidin rakastaja… Nuo vanhat ihmiset: kukapa sitä uskoisi, kun heidät nyt näkee!… Kuka voisi olettaa rakkautta… intohimoa… noissa vanhoissa ihmisissä!… Varmaankin he ovat yhdessä kokeneet koko paljon. En tiedä, mutta minusta on aina tuntunut siltä, kun näet heidät yhdessä, ikäänkuin heidän välillään toisinaan olisi jotakin omituista: murhenäytelmä, jota ei koskaan ole selvitetty ja jonka irralliset viimeiset säikeet nyt lepattelevat heidän välillään… Ja sittenkin heidän sielunsa ovat varmaankin jo kivettyneet: en usko, että he puhuvat paljon keskenään; mutta he katsovat toisiinsa tai ulos ikkunasta: irralliset säikeet lepattelevat, mutta sitovat sittenkin heidän elämänsä yhteen… Kukapa tietää, ehkä se on ollut mielenkiintoinen, ja siinä tapauksessa siinä voisi olla aihe romaania varten…»
»Eikö sinulla tällä haavaa ole mitään aihetta?»
»Ei, siitä on jo vuosia, kun minulla viimeksi oli romaanin aihe. Enkä luule kirjoittavani enää mitään romaania. Katsohan Elly, minä alan tulla… liian vanhaksi kirjoittaakseni hyvin nuorille; ja kukapa muu lukisi romaaneja?»
»Mutta sinä et kirjoita vain yleisöä varten; sinulla on oma taide-ihanteesi!»
»Tuo periaate on hedelmätön käsite. Kaikki on hyvin, kun on aivan nuori: silloin on niin hauska kerskailla tuollaisella taide-ihanteella; sitä palvoo samoin kuin toiset urheilua tai vatsaansa… Taide ei tosiaankaan voi olla kaikki kaikessa. Se on kylläkin hyvin kaunis asia, mutta, suoraan sanoen, se ei voi olla mikään elämän päämäärä. Taiteilijat yhdistävät siihen koko paljon vaatimuksia, jotka ovat hyvinkin pikkumaisia.»
»Mutta Lot, heidän vaikutuksensa muihin ihmisiin…»
»Kirjan, taulun vai oopperanko välityksellä? Niillekin ihmisille, jotka todellakin välittävät sellaisesta, merkitsee se varsin vähäistä huvia. Älä luule, ei taiteilijoilla ole suurta vaikutusvoimaa. Meidän taiteemme ovat vain pieniä norsunluulinnoja, joihin ainoastaan asiaanperehtyneillä on pääsy. Ne vaikuttavat tuskin mitään itse elämään. Kaikki nuo typerät taidemääritelmät, joita uudenaikaiset kirjailijamme esittävät meille — taide on sitä ja taide on tätä — muodostavat vain kokonaisen sarjan liioiteltuja mielipiteitä. Taide on huvitusta; maalari on huvimestari; samoin säveltäjä; ja romaaninkirjoittaja.»
»Oi ei, Lot!»
»Vakuutan, niin on asian laita. Sinulla on vielä erinomaiset ajatukset taiteesta, Elly, mutta ne haihtuvat kylläkin, rakkaani. Se on teeskentelyä. Taiteilijat ovat huvimestareita, he pitävät huolta sekä omasta että toisten huvista. Sellaisia he aina ovat olleet, ensimäisten trubaduurien ajoista saakka, sanan kaikkein hienoimmassa merkityksessä. Anna sille miten hieno merkitys hyvänsä, huvimestareita he sittenkin ovat. Taiteilija ei ole mikään puolijumala, joksi me häntä oletamme kolmenkolmattavuotiaina, niinkuin sinä olet, Elly. Hän on vain hauskuuttaja. Hän hankkii hauskuutta itselleen ja toisille; tavallisesti hän on turhamainen, pikkumainen, kade, itara tovereitaan kohtaan, ylpeä periaatteistaan ja taiteestaan, jalosta elämän päämäärästään; yhtä pikkumainen ja kateellinen kuin kuka muu tahansa omassa ammatissaan. Miksikä en puhuisi kirjailijoistakin hauskuuttajina? He huvittavat itseään omilla suruillaan ja tunteillaan; ja surunvoittoisella sonetilla ja tai enemmän tai vähemmän hämärällä romaanilla he huvittavat nuoria, jotka lukevat niitä. Sillä neljännelläkymmenennellä olevat ihmiset, jotka eivät ole ammattimiehiä, eivät lue enää romaaneja eikä runoja. Minä olen liian vanha kirjoittaakseni nuorisolle. Kun nykyään kirjoitan, on minulla se porvarillinen vaatimus, että ikätoverini, neljänkymmenen korvissa olevat miehet lukevat minua. He ovat huvitetut elävästä elämästä, joka on käsitelty psykologiselta kannalta ja kuvattu konkreetisina totuuksina, eikä keksittyjen henkilöiden välityksellä esitetty kangastuksina, runollisina ja draamallisina kuvina. Siksi olen sanomalehtimies ja huvitettu siitä työstä. Minä tahdon heti paikalla tarttua kiinni lukijaani ja päästää hänet heti taas menemään, sillä hänellä, yhtä vähän kuin minulla itsellänikään, ei ole aikaa hukattavana. Elämä kulkee eteenpäin. Mutta huomenna minä tavoitan hänet jälleen; enkä taaskaan halua viehättää häntä sen pitemmältä. Meidän aikanamme, jolloin eletään vain päivä kerrallaan, on sanomalehtikirjallisuus päiväkirjallisuutta ja aito taidetta, sillä tarvitsen sitä muotoa voidakseni kirjoittaa sirosti ja aistikkaasti… En väitä päässeeni itse niin pitkälle; mutta se on taiteellinen ihanteeni…»
»Et aio siis koskaan enää kirjoittaa romaaneja?»
»Kuka voi sanoa mitä aikoo tai ei aio enää tehdä? Jos sanookin sen… niin siitä huolimatta voi tehdä jotakin aivan muuta. Kuka tietää, mitä minä teen tai sanon vuoden kuluttua? Jos tuntisin isoäidin sisäisen elämän, niin kirjoittaisin ehkä romaanin. Sekin on melkein historiaa; ja koska olen huvitettu oman aikamme tapahtumista, tulevaisuudestamme, niin historia viehättää minua suuresti, joskin historia vaikuttaa masentavasti ihmiskuntaan ja ihmisiin ja vaikka meidän vanhuksemme vaikuttavat masentavasti minuun. Isoäidin elämä on miltei historiaa: toisen aikakauden tunteita ja tapahtumia…»
»Lot, toivoisin, että voisit ruveta vakavasti työskentelemään.»
»Minä alotan niin pian kuin olemme Italiassa. Parasta on, Elly, ettemme heti ajattele kodin perustamista. Ei yhdessä äidin kanssa eikä erikseenkään. Lähdetään matkoille. Kun olemme hyvin vanhat, ennätämme vielä asettua paikoillemmekin. Italian hirveä menneisyys vetää minua sinne. Koetan renessanssin kautta päästä vanhaan aikaan, joskaan en koskaan ole päässyt niin pitkälle, ja forumilla ajattelen yhä liiaksi Raphaelia ja Leonardoa.»
»Siis ensin Parisiin… ja sitten Nizzaan…»
»Ja sitten Italiaan, jos niin haluat. Parisissa käymme toisen tädin luona.»
»Thérèse tädinkö?»
»Niin. Hän on paaviakin katolisempi. Ja Nizzassa Ottilien luona… Elly, tiedäthän, että Ottilie elää yhdessä erään italialaisen kanssa, hän ei ole naimisissa: tahdotko siitä huolimatta käydä häntä tervehtimässä?»
»Enköhän», sanoi Elly ystävällisesti hymyillen. »Olen kovin utelias näkemään taas Ottilien… Viimeksi näin hänet kuullessani hänen laulavan Brüsselissä.»
»Hänellä on taivaallinen ääni…»
»Ja hän on hyvin kaunis nainen.»
»Niin, hän on isän näköinen, hän on pitkä, ei muistuta vähimmässäkään määrässä äitiä… Hän ei koskaan voisi tulla toimeen äidin kanssa. Ja tietysti hän on elänyt suurimman osan elämäänsä isän kanssa… Hän ei ole enää nuori, hän on minua kahta vuotta vanhempi… Siitä on nyt kaksi vuotta, kun näin hänet viimeksi… Minkähänlainen hän nyt on? Tokko hän vielä elää yhdessä italialaisensa kanssa… Tiedätkö, miten hän tutustui häneen? Aivan sattumalta, junassa. He matkustivat samassa junaosastossa Firenzestä Milanoon. Hän oli upseeri. He juttelivat yhdessä… ja ovat olleet yhdessä siitä saakka. Hän luopui virastaan ja seurasi Ottilieta kaikkialle missä hän lauloi… Luulempa melkein, että he yhä vieläkin ovat yhdessä… 'Syntinen ja hysteerinen', sanoisi Stefanie täti!… Kuka tietää? Ehkäpä Ottilie löysi hänessä suuren onnensa… eikä pelännyt tarttua siihen kiinni… Oi, useimmat ihmiset epäröivät… ja hapuilevat!…»
»Me olemme toisenlaiset kuin Ottilie, Lot, mutta emme silti hapuile… emmekä epäile…»
»Elly, oletko oikein varma siitä, että rakastat minua?»
Elly kumartui Lot'n yli, siinä kun hän loikoili hiekassa, kyynärpäihinsä nojautuneena. Hän tunsi voimakasta rakkautta rinnassaan, hehkuvaa tarvetta saada elää Lot'n hyväksi, antautua kokonaan hänelle, innostaa häntä työhön, suureen, suureen työhön… Sillä tavalla hänen rakkautensa oli alkanut kukoistaa hänen suuren surunsa jälkeen… Avaran taivaan alla, missä pilvet ajelehtivat kuin suuret laivat valkoisin, pullistunein purjein, epäilys kohosi hänen mieleensä silmänräpäykseksi, hyvin heikkona ja epämääräisenä, tokko Lot tarvitsi häntä sellaisena kuin hän aikoi antautua hänelle… Mutta tämä heikko, epämääräinen tunne haihtui tuuleen, joka siveli hänen ohimoitaan; ja hänen miltei äidillinen rakkautensa oli niin kiihkeä ja kuuma, että hän kumartui Lot'n puoleen ja suuteli häntä ja sanoi aivan varmana itsestään, joskaan ei yhtä varmana elämästä ja tulevaisuudesta:
»Kyllä, Lot, olen aivan varma siitä.»
Mitä epäilyksiä Lot'n mielessä liekin päilynyt, ne häipyivät hänen sielunsa hymyilyyn niin pian kuin hän kuuli tämän hellän ja yksinkertaisen vakuutuksen, että Elly rakasti häntä, ja hän tunsi sydämensä täyttyvän suloisella ja ihmeellisellä autuudella, mikä näytti jo ennustavan onnea…
SEITSEMÄS LUKU.
Harold Dercksz, toinen poika, oli seitsemänkymmenenkolmen, kahta vuotta Antonia nuorempi. Hän oli leskimies ja eli yhdessä ainoan tyttärensä, Inan kanssa; tämä oli naimisissa Jonkheer [hollantilaisen aatelismiehen arvonimi] d'Herbourgin kanssa ja hänellä oli kolme lasta: Lily, nuori, pellavatukkainen pieni nainen, naimisissa Van Welyn, tykistöväen upseerin kanssa, ja kaksi poikaa, Pol ja Gus, joista toinen opiskeli yliopistossa, toinen kävi koulua.
Joskus tuntui Ina d'Herbourgista varsin epämieluisalta, että hänen isänsä perhe, kaiken kaikkiaan, ei hankkinut itselleen enemmän kunnioitusta liittymällä siihen piiriin, jossa hän itse seurusteli. Hän oli aivan samaa mieltä kuin Stefanie tätikin — jonka suosiossa hän oli muistakin syistä — ja hän yhtyi täydellisesti tätiin, joka väitti isoäidin menetelleen tyhmästi, kun hän, oltuaan naimisissa De Laders'in kanssa, oli valinnut toiseksi miehekseen paljoa vähemmän ansiokkaan Dercksz'in: siitä huolimatta, että Ina itse oli Dercksz ja että hänen olemassaolonsa olisi ollut hyvinkin epäilyttävä, jollei isoäiti olisi mennyt toisiin naimisiin. Ina ei ajatellut kuitenkaan niin pitkälle: hän oli kovin pahoillaan siitä, ettei hän ollut mikään De Laders; ja parasta oli puhua mahdollisimman vähän isän perheestä. Tästä syystä hän ei tunnustanut sukulaisekseen Anton setää, niin pitkälle kuin hänen tuttavapiirinsä ulottui, koska Anton Dercksz oli kurja vanha heittiö, josta mitä eriskummallisimmat jutut olivat liikkeellä. Siitä huolimatta hän oli rahakas setä; ja niinpä Ina tahtoi pitää huolta siitä, että varsinkin Van Welyn nuori väki pysyi hänen näköpiirissään, sillä vaikka Ina olikin heikko sielu, niin oli hän kuitenkin sekä hyvä tytär isälleen että hyvä äiti lapsilleen ja olisi kernaasti suonut, että Anton setä jättäisi rahansa — mitenkähän paljon niitä saattoi olla? — perinnöksi hänen lapsilleen. Sitten oli vielä Daniel sedän intialainen perhe; setä oli isän liikekumppani Javassa ja kävi Hollannissa määräaikojen kuluttua: no niin, Ina oli hyvillään, kun liike menestyi — sillä se merkitsi rahaa kodissa — ja kun Daniel setä ja lihava intialainen Floor täti olivat jälleen onnellisesti paluumatkalla Javaan, sillä he olivat molemmat tosiaankin aivan mahdottomia hienossa seurassa, setä itä-intialaisine tapoineen ja täti, tuollainen nonna [sekarotuinen], jota Inan täytyi suorastaan hävetä! Edelleen oli Parisissa täti Thérèse van der Staff, joka vietettyään varsin kevyttä elämää, oli kääntynyt katolilaiseksi: sellaista se oli, sekin oli kovin eksentristä! De Ladersit olivat aina olleet valloneja [vallonilaisiksi sanotaan niitä ranskalais-reformerattujen seurakuntien jäseniä, jotka 16:nnella ja 17:nnellä vuosisadalla pakenivat Alankomaiden eteläisistä ranskalaisista maakunnista espanjalaisten toimeenpanemien uskonvainojen vuoksi.] samoinkuin d'Herbourgitkin olivat valloneja: tosiaankin, vallonilaisuutta pidettiin Haagissa hienompana kuin katolilaisuutta. Parasta oli olla… koskaan puhumatta Thérèse tädistä. Ja viimeinen, joskaan ei vähemmän tärkeä, oli täti Ottilie Steyn de Weert Haagissa, joka oli ollut kolme kertaa naimisissa ja eronnut kahdesti! Ja hänellä oli tytär, joka oli laulajatar ja huonoilla teillä, sekä poika, joka oli kirjoittanut kaksi epäsiveellistä romaania; oi, se oli hirveä asia Ina d'Herbourgin mielestä; se todisti kasvatuksen ja sivistyksen puutetta; ja kaikki heidän tuttavansa tiesivät sen, vaikkei hän koskaan puhunut sanaakaan Ottilie tädistä ja hänen kolmesta miehestään, jotka kaikki olivat vielä elossa! Ja kun Ina d'Herbourg ajatteli täti Steyn de Weertiä, niin hän avasi väsyneet, kauniit silmänsä avuttomalla ilmeellä ja huokasi syvään; ja tuo katse ja tuo tuska teki hänestä täydellisen Ijsselmonden. Sillä omasta mielestään hän oli perinyt suuremmassa määrässä äitinsä, aatelisneiti Ijsselmonden aatelista verta kuin isänsä kautta Dercksz'ien verta. Ainoana tyttärenä hänellä oli ollut tilaisuus Ijsselmonde-tätien välityksellä päästä hienompiin seuroihin kuin mitä hänen isänsä perheen liiaksi itä-intialainen seurapiiri oli, sen verran kuin tuota seurapiiriä lainkaan oli olemassa, sillä perhe oli hyvin vähän tuttu; Dercksz'it, joilla oli vain harvoja tuttavia, elivät yleensä eristettyinä; eikä Inan äitikään ollut eläessään kyennyt saamaan miestään esille Itä-Intian olojen erikoistuntijana eikä hakemaan tointa siirtokuntaministeriössä, niin kiihkeästi kuin hän sitä oli yrittänytkin.
Ei, isän synnynnäistä ujoutta oli mahdoton järkyttää; ja vaikka hän olikin kiltti ja taipuvainen, vaikka hän alistuikin kaikkiin niihin vieraskäynteihin, joita pidettiin välttämättöminä, vaikka hän pani toimeen päivälliskutsuja ja otti vastaan kutsuja, niin pysyi hän sittenkin sinä mikä hän oli, hiljaisena, rauhallisena liikemiehenä, joka oli heikko terveydeltään ja murtunut sielultaan, jonka silmissä ja suun ympärillä oli tuskallinen ja kärsivä ilme, vaan joka ei koskaan valittanut ja aina oli vaitelias. Harold Dercksz oli nyt pitkä, laiha vanha mies; ja tuo ajottainen sairaus ja ikuinen vaiteliaisuus näytti vain enenevän vuosien surujen ja huolien kera ja olevan yhä vaikeammin salattavissa; eikä hän kuitenkaan puhunut siitä kellekään muulle kuin lääkärilleen, ja hänellekin harvoin. Muuten hän oli hiljainen, hän ei puhunut koskaan itsestään mitään, ei edes veljelleen Daanille, joka saapui aina määräaikojen kuluttua Hollantiin yhteisten liikeasioitten vuoksi.
Ina d'Herbourg oli hyvä tytär: kun hänen isänsä oli sairas, huolehti hän hänestä, niinkuin hän huolehti kaikesta talossaan, moitteettomasti, mutta ilman rakkautta. Joskus hän tuumi kuitenkin mielessään, tokko hänen äitinsä oli ollut tyytyväinen avioliittoonsa, sillä isällä ei ollut paljon rahaa, lukuunottamatta intialaista liikettään. Niin, äiti oli ollut tyytymätön perheen taloudelliseen asemaan; ja Inalla oli myös aina ollut taloudellisia harmeja. Ja kun Inan mieskin, Leopold d'Herbourg — joka suoritettuaan lakitieteellisen tutkinnon, oli aikonut antautua diplomaattiselle uralle, mutta huolimatta itseluottamuksestansa, ei mielestään ollut kyllin kykenevä tällaiselle alalle, vaan toimi nyt asianajajana, jota ei kukaan käyttänyt — kun Inan mieskin oli tyytymätön intialaiseen rahaan, niin alkoi Ina muutamien perhekohtauksien jälkeen tuumia, että hänen kohtalonaan oli kai aina ikävöidä rahaa eikä koskaan saada sitä. Nyt tosin he asuivat suuressa talossa ja isä oli hyvin runsaskätinen ja maksoi kokonaan Polin opinnot Leidenissä; mutta Inan elämä ei ollut sittenkään helppoa, rahat vuosivat häneltä sormien lomitse ja hän olisi kernaasti tahtonut saada käytettäväkseen enemmän rahaa, koko joukon enemmän rahaa. Sen vuoksi hän oli ystävällinen Stefanie tädille ja samoin myös Anton sedälle kaikessa hiljaisuudessa.
Hänen kohtalonsa seurasi häntä edelleen: sen sijaan että Lily olisi odottanut hiukan ja tehnyt hyvän naimiskaupan, hän rakastui tuskin kahdenkymmenen vuoden vanhana niin silmittömästi nuoreen Frits van Welyyn, köyhään virkamieheen, ettei Ina voinut asialle mitään, varsinkin kun isä sanoi: »Antaa lasten tulla onnellisiksi!…» Ja hän oli antanut heille rahallista avustusta, mutta se merkitsi sittenkin vain köyhyyttä; ja niin Frits ja Lily menivät naimisiin, ja lyhyen ajan kuluttua oli heillä poika. Ainoa seikka, johon Ina saattoi vaikuttaa, oli se, että lapsesta tehtiin Stefanie tädin kaima.
»Stefanusko?» huudahti Lily kauhuissaan.
Niin, mitä hyvänsä, kunhan vain sai rauhassa elää! Voisivathan he nimittää poikaa Stefiksi, mikä kuului varsin somalta, sillä »Etienne» ei olisi tädille mieleen. Inan mielestä Stefanus Anton olisi ollut sopivinta; mutta Frits ja Lily eivät suostuneet siihen.
Ina d'Herbourgin periaatteihin kuului, ettei saanut koskaan puhua rahasta eikä perheen jäsenistä; mutta koska on kovin vaikea pitää kiinni periaatteista, niin d'Herbourgin perheessä puhuttiin aina rahasta ja hyvin paljon sukulaisista. Kumpaisetkin olivat kiitollisia keskustelu-aiheita Inan ja hänen miehensä välillä; ja nyt, kun Lot Pauws oli mennyt kihloihin Elly Takman kanssa, niin puhe sujui eräänä iltana päivällisen jälkeen aivan itsestään, Harold Dercksz'in istuessa ääneti ja katsellessa eteensä.
»Miten paljon luulet heidän saavan, isä?» kysyi Ina.
Vanha herra teki vähäisen liikkeen ja katseli yhä vain eteensä.
»Lot tietenkään ei omista mitään», sanoi d'Herbourg. »Hänen molemmat vanhempansa elävät. Ansaitseehan hän jotain kirjoituksillaan, mutta paljon se ei voi olla.»
»Paljonko hän saa artikkelilta?» kysyi Ina, haluten tietää sitä hinnalla millä hyvänsä.
»En minä tiedä, ei minulla ole pienintäkään aavistusta!» huudahti d'Herbourg.
»Luuletko, että hän saa jotain vanhalta Pauws'ilta? Hän asuu
Brüsselissä, eikö niin?»
»Aivan niin, mutta vanha Pauws ei omista myöskään mitään!»
»Tai Ottilie tädiltä? Hänellä on isänsä perintö, tiedäthän sen. Steyn ei omista mitään, vai kuinka, isä? Sitä paitsi, miksikä Steyn antaisi jotain Lot'lle?»
»Ei», sanoi d'Herbourg. »Mutta vanha herra Takma on rikas. Elly saa varmaankin häneltä jotain.»
»En ymmärrä, miten te voivat tulla toimeen», sanoi Ina.
»Ei heillä tule olemaan vähemmän kuin Lilyllä ja Fritsilläkään.»
»Mutta minä en ymmärrä, miten hekään tulevat toimeen!» heitti Ina vastaan.
»Siinä tapauksessa sinun olisi pitänyt hankkia tyttärellesi rikas mies!»
»Kuulehan», sanoi Ina, sulkien väsyneesti kauniit silmänsä, jotka olivat perineet Ijsselmondien kuuluisan kiillon, »ei huolita puhua raha-asioista. Olen väsynyt ja kyllästynyt niihin. Ja toisten ihmisten rahahuolet… eivät liikuta minua. En välitä vähääkään siitä, miten muut ihmiset tulevat toimeen… Mutta… luulenpa sittenkin, että isoäidillä on enemmän kuin mitä me aavistamme.»
»Minä tiedän suunnilleen miten paljon hänellä pitäisi olla», sanoi d'Herbourg. »Deelhof, asianajaja sanoi vastikään…»
»Kuinka paljon?» kysyi Ina kiihkeästi; ja väsyneet silmät alkoivat taas loistaa.
Mutta kun d'Herbourg näki tuskallisen ilmeen leviävän appensa kasvoille eikä tiennyt, johtuiko se ruumiillisesta vai sielullisesta kivusta, vatsakatarrista vai kiihtyneistä hermoista, niin hän vältti kysymyksen. Oli kuitenkin vaikea vaieta aivan äkkiä, vaikka isä näyttikin kiusaantuneelta, ja niinpä hän sanoi:
»Stefanie täti lienee varsin varakas.»
»Aivan niin», sanoi Ina, »mutta minun luullakseni, päättäen siitä, miten Anton setä keräsi kirstun pohjalle ollessaan kuvernöörinä, on hän vielä paljoa rikkaampi kuin Stefanie täti, koska hän oli naimaton mies, ei hän koskaan pitänyt kutsuja virassa ollessaan: sen minä tiedän varmasti. Kuvernöörin talo oli kerrassaan raunioina, kun hän poistui sieltä kahdeksan vuoden kuluttua…»
»Mutta Anton setä on vanha elostelija», sanoi d'Herbourg painokkaasti, »ja se maksaa rahaa.»
»Ei!» sanoi Harold Dercksz.
Hän sanoi sen tuskallisesti, liikuttaen kättään torjuvasti, mutta tuskin hän oli lausunut tuon vastaväitteensä, kun hän katui sitä, sillä Ina kysyi kiihkeänä:
»Eikö tosiaankaan, isä? Mutta tuskinpa Anton sedän elämä sietää lähempää tutkimista…»
Ja d'Herbourg kysyi:
»Miten hän saattoi elää niin hurjasti maksamatta huvituksistaan?…»
Harold Dercksz koetti kaunistella asiaa, hän sanoi:
»Naiset olivat ihastuneet Antoniin…»
»Naisetko? Sinä kai tarkoitat yöperhosia!»
»Ei, ei!» Harold Dercksz vastusteli, torjuen laihalla vanhalla kädellään oletuksen luotaan.
»Sh!» sanoi Ina katsoen ympärilleen.
Pojat tulivat huoneeseen.
»Anton sedällä ei ollut koskaan niistä puutetta kolmekymmentä vuotta sitten!» jatkoi d'Herbourg.
»Ei, ei», vastusteli Harold Dercksz.
Pol, ylioppilas, ja Gus, nuorempi poika, astuivat sisään; ja sitten ei puhuttu enää rahasta eikä sukulaisista sinä iltana; ja poikien vuoksi iltatee juotiin hauskan mielialan vallitessa. Totta tosiaan, Ina oli hyvä äiti ja oli kasvattanut poikansa hyvin: vanhan isoisän vuoksi he olivat iloisia olematta silti vallattomia, mikä vaikutti Harold Dercksz'iin aina mieluisasti ja viihtyisästi, ja molemmat olivat kohteliaita Inan suureksi mielihyväksi, joka saattoi helposti sanoa, etteivät he olleet perineet sitä ominaisuutta Dercksz'eiltä: kun isoisä nousi poistuakseen omaan huoneeseensa yläkerrokseen, lensi Gus ovelle ja avasi sen suurella kunnioituksella. Vanhus nyökkäsi ystävällisesti tyttärensäpojalle, taputti häntä olalle ja astui portaita ylös tuumien, että Ina oli hyvä tytär, vaikka hänellä olikin virheensä. Hän asui kernaasti hänen luonaan. Yksin olisi elämä tuntunut hänestä kovin yksinäiseltä. Hän piti molemmista noista pojista. He edustivat nuoruutta, iloisesti ja reippaasti he kulkivat miehuutta kohti, nuo molemmat nuorukaiset: he eivät olleet, niinkuin kaikki muut, mitään katoavaa, mitään sellaista, mikä kulki silmien ohi hitaasti ja uhkaavasti monien, monien vuosien kuluessa…
Tultuaan huoneeseensa Harold Dercksz sytytti kaasun ja vaipui tuoliinsa tuijottaen eteensä. Elämä kätki joskus helmaansa tapahtumia, kätki kaikessa hiljaisuudessa kauhistuttavia, koko elämänaikuisia asioita, ja silloin ne eivät olleet enää yhtä uhkaavia, vaan katosivat, häipyivät yhä kauemmaksi, joskin hitaasti, kunnes kuolema tuli ja pyyhkäisi ne kokonaan pois. Mutta ne häipyivät hyvin hitaasti. Hän oli nyt vanha mies, seitsemänkymmenenkolmen-vuotias, heikko, vanha mies, joka laahasi perässään vanhaa ruumistaan ja ikävöi hautaan. Miten paljon hän oli kärsinytkään! Hän ei voinut käsittää, miksikä hänen piti tulla näin vanhaksi, kun nuo tapahtumat häipyivät niin hitaasti ja äänettömästi, laahaavin askelin, ikäänkuin nuo vanhat tapahtumat olisivat olleet haamuja, jotka laahasivat perässään pitkiä huntuja pitkiä, pitkiä teitä myöten ja ikäänkuin nuo hunnut olisivat kahisuttaneet tielle karisseita lehtiä. Koko pitkän elämänsä varrella hän oli nähnyt näiden haamujen kummittelevan, ja usein hän oli pelännyt, että tämä näky voisi käydä liian rasittavaksi miehen aivoille. Sillä haamut olivat laahanneet perässään huntuja ja lehdet olivat kahisseet; ei kuitenkaan koskaan uhkaus ollut mennyt täytäntöön; ei kukaan ollut astunut esiin puun takaa; tie hänen silmiensä edessä oli pysynyt tyhjänä; se kulki monessa mutkassa, ja haamut hiipivät hänen ohitseen… Joskus ne katsoivat taakseen aavemaisin silmin; joskus ne laahautuivat hitaasti eteenpäin; ne eivät pysähtyneet koskaan. Ne olivat kummitelleet koko hänen lapsuutensa ja nuoruutensa ajan, hänen ollessaan Polin ja Gusin ikäinen; hän oli nähnyt niiden kulkevan ohitseen viettäessään yksitoikkoista elämää Javassa, kahvinviljelijänä, ja myöhemmin toimiessaan liikemiehenä, koko avioliittonsa ajan eläessään naisen rinnalla, joka sattumalta oli tullut hänen elämäntoverikseen; epäilemättä se oli tapahtunut vain siksi, etteivät hänen ajatuksensa voineet kiintyä mihinkään muuhun kuin siihen, minkä hän näki kulkevan silmiensä ohitse… Nyt hän yski, kovaa, kovaa yskää, joka koski kipeästi rintaan ja vatsaan ja vavisutti hänen vääriä sääriään.
Oi, miten kauan nuo tapahtumat vielä vainoisivat häntä… Ne kulkivat, kulkivat hänen ohitseen, hitaasti laahustaen… miksikä ne eivät kulkeneet nopeammin?… Siitä saakka kun hän oli ollut pieni, kolmentoista-vuotias poika, iloinen, vallaton vekara, joka leikitteli avojaloin jokirannassa varakuvernöörin talon edustalla, nauttien hedelmistä, linnuista, eläimistä, koko siitä elämästä, minkä Java tarjoaa kasvavalle pojalle, joka voi juosta niityillä ja kiivetä korkeihin, punakukkaisiin puihin; siitä hetkestä saakka — ilma oli sinä yönä tukehduttavan kuuma, taivas uhkaavien pilvien peitossa, ja rankkasade virtasi maahan — siitä hetkestä saakka, jolloin hän näki sen, näki Sen koko kaameudessaan: siitä hetkestä saakka hänen aivoissaan oli vallinnut sekasorto, ikäänkuin villipeto olisi hyökännyt lapsen kimppuun ja pitänyt sitä kynsissään… Koko elämänsä ajan hän oli nähnyt Sen silmiensä edessä kuin haamun, joka oli syntynyt tuona yönä, hänen maatessaan kuumeisena ja unettomana vuoteellaan, tuona kuumana, lyijynraskaana yönä, jolloin sateen kyllästämät pilvipurjeet eivät ottaneet ratketakseen, vaan salpasivat hänen hengityksensä. Oliko se haamu? Ei. Se oli jotakin todellista… täyttä totta…
* * * * *
Yksinäinen pasangrahan [malaijinkielellä kesähuvila] vuoristossa: hän, isän lemmikki, on yksin siellä vanhempiensa kera, sillä isä on saanut virkalomaa sairautensa vuoksi. Muut veljet ja sisaret ovat jääneet kaupunkiin, varakuvernöörin taloon.
Hän ei voi nukkua, vaan huutaa:
»Baboe, tule tänne!…»
Hoitaja ei vastaa. Missä hän on? Tavallisesti hän nukkuu pojan oven ulkopuolella, pienellä matollaan, ja herää heti paikalla.
»Baboe, baboe, tule tänne!»
Poika tulee kärsimättömäksi; hän on jo suuri poika, mutta häntä pelottaa, sillä hänkin sairastaa lievää kuumetta, samoinkuin isä, ja yö on kovin tukehuttava, ikäänkuin maanjäristys olisi tulossa.
»Baboe!…»
Hän ei ole siellä.
Poika kömpii ylös ja sotkeutuu sääskiharsoon, jota hän kuumeisessa kauhussaan ei saa avatuksi. Vähitellen hän vapautuu harsolaskoksista ja aikoo jälleen huutaa baboe'a… mutta hän kuuleekin ääniä, kuiskailua takaverannalta… Veri jähmettyy hänen ruumiissaan: hän ajattelee varkaita, rosvoja ja häntä pelottaa hirveästi… Ei, he eivät puhu javankieltä: he eivät ole rosvoja. He puhuvat hollanninkieltä ja pistävät malaijilaisia sanoja väliin; ja sitten hän tuntee baboe'n äänen. Ja hän yrittää huutaa pelosta, mutta pelko estää häntä sitä tekemästä… Mitä he tekevät, mitä on tapahtunut? Poika on hiessä, häntä paleltaa… Hän kuulee äitinsä äänen: nyt hän tuntee myös herra Emilen, herra Takman, sihteerin äänen, joka käy usein heidän luonaan kaupungissa… Oi, mitä he tekevät ulkona, pimeässä?… Aluksi häntä pelotti, mutta nyt hän on jääkylmä ruumiiltaan ja vapisee, ei hän tiedä itsekään miksi… Mitähän on tapahtunut? Mitä äiti ja herra Takma ja Ma-Boeten tekevät keskellä yötä?… Uteliaisuus voittaa hänen pelkonsa. Hän on aivan hiljaa, vain hampaat kalisevat suussa; hän avaa huoneensa oven, hyvin varovasti, jotta se ei narisisi. Keskiveranda on pimeä, takaveranda on pimeä…
»Sh, baboe, voi hyvä Jumala, sh!… Hiljaa, hiljaa… Jos nuori herra kuulee!…»
»Hän nukkuu, rouva…»
»Jos palvelija kuulee!…»
»Hän nukkuu, rouva…»
»Voi, hyvä Jumala, hyvä Jumala, jos hän herää!… Voi, baboe, baboe, mitä me teemme?…»