Fiskalin täytyi siis tyhjin käsin pötkiä matkaansa tietysti "alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin" sekä häpeissänsä pahasti menestyneestä virkatoimituksesta, josta oli toivonut saavansa hyvän saaliin.
Mutta eihän F:sky ollut kiitttämätöin. Kun fiskali jouluaattoiltana astui kamaristaan, oli hän juuri kompastua erään esineen päälle, joka oli laskettu juuri oven eteen.
Likemmin tutkittuna valkean ääressä se oli soma lekkeri tammesta ja sisältävä hienoa Vestindian rommia päällekirjoituksella: "H:ra maafiskali X:lle muistoksi 0 päiv. marraskuuta 18—".
Fiskali arvasi kyllä hyvinki mistä lekkeri oli saapunut, mutta ei hiiskunut siitä kelienkään sanaakaan. Kiittikö hän sittemmin antajaa vai jättikö sen tekemättä, sitä en varmaan tiedä.
Ylioppilasna ollessani satuin kerran Helsingissä kohtaamaan F:skyn, joka pyysi minun hänen kotokaupunkiinsa kuljettamaan ostamansa kurerirattaat.
Kuka oli iloinen jos ei nuori ylioppilas, jonka aina ennen oli täytynyt matkustaa kaukaiseen kotiinsa kyytirattailla, toivossaan saada yhdenki kerran kulkea oikein herroiksi. Mutta tämä toivo raukeni peräti tyhjään.
Kun menin kirjakauppiaan Th:n luo, jossa rattaiden oli määrä olla, sain tietää, ett'ei hänellä ollut F:skyn rattaita, mutta että F:ltä oli tullut tätä asiaa koskeva kirje, jonka hän antoi minulle kehoittaen minua sitä tallettamaan todistukseksi F:skyn kehnosta kirjoitustaidosta.
Kirje oli tätä johtoa:
H:ra Th:g Helsinki.
Tämän kaupungin läpikulkiessa ostin kuririrattaat, jotka hänen oli määrä antaa teidän huostaan, jos hän on niin tehnyt pyydän että antaisitte minulle siitä tiedon, niin myös jos sopiva tilaisuus sattuisi tulemaan saada rattaat tänne lähetetyksi, niin olkoot net tarjona; tämän pyytää ystävällisesti ("med vänskapsfullt").
G. A. Frimansky.
H:ra Th. kehoitti minua kuitenkin menemään K:n ravintolaan samassa talossa kuin kirjakauppa, tiedustellakseni lienevätkö rattaat K:n huostassa.
Meninki K:n luo. K., joka oli kotoisin "das grosse Vaterland'ista", puhui ruotsin kieltä niin kehnosti, että oli aivan vaikeata häntä ymmärtää, kuten Helsinkiläiset kyliä hyvin muistanevat.
Kun hän huomasi ett'en hänen sokerrustaan ymmärtänyt, otti hän paperilipun ja kirjoitti siihen vastauksen, joka vielä on huostassani.
Vastaus kuuluu ruotsiksi näin:
"Kärran med Sedlar som lämnas ått mig".
"Messieurs Ortmann ooh Besson kan jag icke afiämna utan under hvartförs namn. K—h".
Tässä seisoin nyt nämät kaksi oivallista kirjettä käsissäni. Mitäs sitte muuta keinoa kuin pillit, kirjeet pussiin ja kyytirattailla kuin ennenki kihnuttaa kohti kultaista kotia.
Vastaiset kohtalot saattoivat vihdoin F:skyn rappiolle, mutta eivät kuitenkaan voineet häiritä hänen iloista luontoansa. Hän muutti sataman pieneen kauppalaan ja harjoitteli siellä pientä kauppaansa sekä kokoili eriskummallisia esineitä kuin ennenkin.
Frimansky oli eläissään eriskummaisimpia kauppamiehiä, eikä hänen vertaistaan enään liene syntyä Suomen maassa.
VI.
Pahan hengen töitä.
Syy minkätähden tällä kertaa otamme pahan hengen tekoja kertoellakseni on, kuten lukija kenties arvannee, se että viime aikoina on käynyt paljon huhuja ja juttuja pahan hengen raivoamisesta Tampereen tienoilla ja erinomattain eräässä torpassa Ylöjärven kappelissa Pirkkalan pitäjää, josta ruman hengen sitte sanotaan lähteneen Tampereen kaupunkiin elähyttämään sen kaupungin jo entiseltään hyvin tunnettua irstaista markkinaelämää.
Joka kerta kuin tämmöisistä pahan hengen töistä Suomen saarella on kuultu puhuttavan, ovat sen hengen läsnäolon tunnusmerkit olleet ihan yhtäläiset, kuin Ylöjärveltä on kerrottu: eriskummallisia kamaloita ääniä kuuluu huoneen ylisiltä ja lattian alta, huonekalut lentelevät kuin höyhenpallot loukosta loukkoon, padat ja kahvepannut sisällyksineen heittäyvät lattialle ja valkea uunissa sammuu yhtäkkiä y.m.s.
Eikä tämä ole ensimmäistä kertaa kun paha henki pitää menoansa Tampereen tienoilla, jotka näkyvät olleen ja vielä olevan hänen lempipaikkojaan.
Seuraavainen juttu on täydeksi todeksi näyttävä että paha henki täällä on kuin kotonansa.
Kertomus on alkuansa vanha kansantarina. Kun tämä luultavasti jo on kansan mielestä ja muistista murennut, mutta ansaitsee hyvinki taasen tulla huomioon otettavaksi erinomattain sentähden, että se selkeästi esittelee Suomen kansan puhdasta käytännöllistä järkeä vastapäätä pahan hengen houkutuksia ja ahdistuksia, kerromme sen tässä uudestaan.
1.
Noin viisi tai kuusi sataa vuotta sitten, melkein samaan aikaan, kun ensimmäisiä kirkkoja rakennettiin länsisuomessa, oli sama ruma henki, joka aina päivien alusta on voittanut surullisen maineen olemastansa ihmiskunnan leppymättömänä vainoojana — lyhyesti puhuen itse satanas — asettanut vakinaisen asuntonsa Tammerkosken alapuolelle juuri siihen paikkaan, jossa sen tienoon asukkaat kehnoilla veneillä ja lautoilla kuljeskelivat vastaiselle rannalle.
Kun nämät tienoot siihen aikaan oli väkirikkaimmat maassa ja asukasten keskinäinen liike sentähden aivan suuri, mutta salmi kaita ja vaarallinen, oli tämä paikka oikein pirullisella taidolla valittu ja aivan sopiva houkuttelemaan raukkoja ihmis-sieluja pahan hengen kirottuun verkkoon.
Paikkakunnan asukkaat eivät tavallisesti tietäneet mitään vaarallisesta naapuristaan, vaan pitkittivät huolettomasti kanssakäyntiänsä vanhan tavan mukaan.
Mutta jok'ainoa päivä sattui hirveitä kohtauksia. Veneet ja lautat uupuivat äkkiä, ihmisiä hukkui yhtäkkiä ja kamalasti, ikäänkuin joku näkymätöin käsi olisi vetänyt heidät syvyyteen ja tulisia tuulispäitä vinkui ilmassa, joka äkkiä pimentyi ja matkaan saattoi uusia vastuksia y.m.s.
Nyt rupesivat ihmiset vihdoin käsittämään että kaikki nämät kamalat kommelukset olivat pahan hengen panemia, jonkatähden he menivät pappien luo saadakseen hyviä neuvoja kovassa hädässään.
Papit pitivät keskusteluita keskenään ja tulivat juuri samaan päätökseen kuin muutkin, että muka kaikki sattuneet onnettomuudet olivat pirun kiusauksia ja juonia.
Ainoa parannuskeino oli siis heistä jumalan mahtavalla sanalla ja exorcismon tunnetulla väkivoimalla manata ja karkoittaa ruma henki koko paikkakunnalta.
Ryhdyttiin heti työhön. Kamalalle lauttapaikalle toimitettiin monesti katolilaisaikana tavallisia juhlavaelluksia piispat ja papit etupäässä, pyhiä virsiä ja messuja veisattiin, vihkivettä ripoteltiin salmen rannoille ja exorcismon pyhiä aseita käytettiin kosolta.
Mutta kaikki tämä tehtiin turhaan. Paha henki ei ensinkään ottanut pahoiksensa näitä pyhäin miesten tuumia, vaikka niitä kesti täydet vuosikaudet.
Vaivansa palkasta saivat papit tietysti monta lihavaa paistia ja juustoa seurakuntalaisiltaan. Mutta kun pappien yritykset eivät menestyneet, panivat he siihen syyksi antimien kehnouden, jonkatähden lahjat olivat lisättävät, ennenkun parempaa seurausta voisi toivoa.
No niin — lahjoja lisättiin ja uusia juhlakulkuja pantiin toimeen suuremmalla loistolla kuin ennen. Mutta paha henki pitkitti yhä edelleen työtänsä entistä ilkeämmin aina siihen määrään että kanssakäyminen kokonaan oli keskeytettävä.
Papit panivat nyt kansan uskottomuuden syyksi kaikkiin turhiin hengellisiin yrityksiin ja herkesivät kokonaan pahaa henkeä manaamasta. Heidän ainoa voittonsa oli lihavat juustot ja paistit, jotka sen ajan yksinkertaisissa yhteiskunnallisissa oloissa kävivät rahasta.
Samaan aikaan asui Tammerkosken tienoilla kaksi arvoisaa ja ymmärtäväistä talollista, jotka jo alusta alkaen olivat pitäneet piispojen ja pappien yritykset pahan hengen poistamiseksi mitättöminä ja ponnettomina, ja sentähden tuumailivat keskenään, millä keinoin pahaa henkeä parahiten kävisi kukistaminen.
Kun koko paikkakunnan hätä ja onnetoin tila kipeästi sattui heidän sydämiinsä, päättivät he pitkän ja hurskaan hengellisen valmistuksen tehtyä voimakkaasti ryhtyä toimeen pelastaaksensa naapurinsa pirun juonista tai antaaksensa henkensä alttiiksi kansalaistensa eteen.
Ryhtyivät sitten miehullisesti työhön. Aikaiseen aamusella saapuivat lauttapaikalle ja rupesivat heti kohta niin voimallisilla syntysanoilla ja loihteilla hätyyttämään pahaa henkeä, että se joutui pahimpaan pulaan.
Alussa koetti satanas päältään poistaa loihteiden mahdin kaikenlaisilla viekkailla juonilla. Välisten kuului vedenpohjan ääriltä hätähuutoja hukkuvien, välisten huudettiin talonpoikain nimet synkän metsän syvyydestä, toisten taas kiiti heidän ympärillään eriskummaisia kirjavia lintuja ja muita lentäviä olentoja.
Vaan miehet pitivät puoltaan ja olivat varoillaan jott'eivät antaisi viekoitella itseänsä, sekä lukivat loihtosanat niin voimalliset, että 'metsä jytisi ja kalliot rannoilla särkyivät sirpaleiksi, ikäänkuin salaman lyöminä.
Nyt huomasi satanas tuhon tulevan ja päätti panna vielä kovempaa kovaa vastaan. Otti siis avukseen kaiken sen vallan, kun hänellä oli luonnon ja sen voimien yli.
Hirveimmät tapaukset, jotka muuten voivat saattaa urhoollisimmaksi miehet valkenemaan, seurasivat nyt taukoomatta toinen toisensa perästä. Ilmasta kuului kamaloita ääniä ikäänkuin tuhansien käärmeiden suhinat, ukkoinen jyrisi ja salama leimusi, syösten palavat nuolensa niin syvälle ja taajaan maan poveen, että se kovasti tärisi ja oli juuri kuin halkeamaisillaan kitaansa nielläkseen rohkeat miehet, ja vesi nousi niin äkkiä ja hillitsemättömästi, että miehet olivat uppoamaisillaan y.m.s.
Mutta eiväthän miehet nytkään välttäneet, vaan pitivät puoltansa käyttämällä vanhan virsikkään Vipusen tenhoisimmat loihtosanat, joiden voimalla muinaiset suomalaiset, kuten tietty on, ovat poistaneet pahimmatki vammat.
Satanas sai harmikseen kokea suomalaisten "sanojen" väkevää voimaa, ja kun hän oli tehnyt vastarintaa tarmonsa takaa ja turhaan potkinut tutkainta vastaan, oli hänen täytyminen tehdä pakkorauhaa ja sitte häpeällä pötkimään pakoon toisille paremmille markkinoille.
Näin karkoitettiin tosin paha henki lempiasemaltaan, mutta hänen mahtinsa ei kuitenkaan sen kautta ollut kukistettu.
Hänessä syntyi rohkeamielinen tuuma kaivaa poikki kapea kannas Pyhäjärven ja Näsijärven välillä melkein samalla paikalla, jossa nykyjään on tukkiherrain telasilta maantien poikki ja asettaa siihen asuntonsa, josta ei kukaan voine häntä karkoittaa. Satanas toivoi sielujen saaliin tässä paikassa tulevan yhtä voitolliseksi kuin entisellä.
Saadakseen mitä pikaisemmin tämän tuuman toimeen varasti hän läheisestä talosta lapioluuskan ja ryhtyi työhönsä Pyynikkeen alapuolella.
Vaikka kalut olivat niin kehnot, nosti satanas kuitenkin niillä niin oivallisia lapiollisia, että net Pyhäjärveen heitettyinä muodostivat pieniä luotoja, jotka vielä tänään ovat näkyvissä. Mutta satanas ei ehtinyt heittää enempää kuin pari lapiollista, ennenkuin Pirkkalan kirkonkellot itsestään rupesivat soimaan.
Satanas ei milloinkaan mielellään ole kuunnellut kirkonkellojen ääntä. Nytkin asetti hän kohta pillit pussiinsa ja pötki pakoon, eikä ole siitä ajasta lukien ollut näkyvissä Tampereen tienoilla.
Moni kuitenkin luuli hänen vielä jonkun ajan salaisesti asuneen mainituilla pienillä luodoilla Pyhäjärvessä. Syy tähän luuloon oli se, että hukkuneiden ruumiita, kuten järven rannoilta sopi nähdä, useasti vesiajona saapui niitten luotojen rannoille.
Rohkeat talonmiehet, jotka luvuillaan olivat karkoittaneet vaarallisen naapurin, pääsivät koskemattomina kotiinsa ja vastaanotettiin tietysti suurella ilolla ja kunnioituksella, niinkuin kansan pelastajain tulikin.
Heidän talonsa saivat ikuiseksi Piispalan ja Provastin nimet, jonka kautta kiitolliset kansalaiset puolestaan tahtoivat säilyttää muistoa tapauksesta, johon piispat ja provastit olivat niin kehnon osan ottaneet, sekä myös sopivalla tavalla kostaa hengellisille herroille, jotka olivat suuret palkat kiskoneet eivätkä mitään saaneet toimeen.
Se paikka, josta satanas oli kaappinut kahdet lapiollisensa maata, on vielä nähtävä Pyynikkeen juurella vastapäätä luotoja. Joku epäilijä kenties pitänee nämät suunnattomansuuret kuopat syntyneinä tavallisen maavieremän kautta. Niin pitäköön vaan.
2.
Panelian henki.
Siirtykäämme nyt näiltä ajoilta muutamia vuosisatoja edemmäksi 1700-luvun loppupuoleen, eli toisin sanoakseni satujen ja tarinoiden alalta historian vakaalle pohjalle.
Panelian kylä kuuluu Kiukaisten kappeliin Euran pitäjää ja on hyvin likellä Nakkilan pitäjän rajaa. Kylä oli sen pitäjän suurimpia ja varakkaimpia.
V. 1770 paikoilla rupesi kamaloita huhuja käymään kautta pitäjän ja tavallisella nopeudella leviämään ympäri naapuripitäjäin sekä puolen suomenmaata pahan hengen hirveästä raivoamisesta Tuulensuun torpassa, jossa asui sotamiehen leski palkollisineen. Viimemainittuja oli kaksi, piika ja renkipoika.
Pahan hengen menetys täällä oli melkein samanlainen kuin ylempänä on kerrottu Ylöjärveltä. Kamaloita kumisevia ääniä kuului, eikä tiedetty tulivatko net ylhäältä vai alhaalta, yliseltä tai kellarista, johon päästiin aukosta huoneen lattiassa; koko huone jytisi, jotta luultiin heti paikalla raukeevan; huonekalut ja astiat paiskausivat ylösalasin, valkea uunissa sammui, padat ja pannut syöksyivät lattialle ynnä tuhka uunista y.m.s. Joukko ihmisiä kokoontui paikalle hiljan iltasilla, jolloin meteli tavallisesti alkoi, eikä ainoastaan omasta pitäjästä, vaan myöskin kaukaisemmilta tienoilta. Jokainen mieli omin silmin nähdä ja korvin kuulla, oliko jutussa mitään perää.
Kun ei kenkään tietysti uskaltanut astua peräti likelle, oli viekastelijoille hyvä tilaisuus, saada näyttelö asetetuksi juuri julkiseksi ja pirulliseksi.
Uuteliasten joukossa nähtiin myös pappeja sekä muuta säätyväkeä. Kaikki olivat kummat kuultua näytelmät nähtyä sitä mieltä, että itse satanas oli näitten todellisena vaikuttajana.
Ei siis ollut ensinkään ihmettä että paikkakunnan kirkkoherra pani virkakirjeen kaikista näistä kummituksista Tuulensuun torpassa asianomaiselle lääninprovastille, joka puolestaan lähetti kirjeen Turun konsistorioon lisättyään siihen hyväksyvän lauseensa.
Seuraus tästä kirjoituksesta oli tietysti, että lääninprovastin apulaisineen, jotka hänen tuli valita tarpeen mukaan, piti joutuisimmin lähtemän paikalle perinpohjin tutkimaan ilmoitettujen kummitusten todellista perää.
Varmuudella sopii otaksua, niinkuin myös loppupäätöksestä on nähtävä, ett'ei konsistorion käskykirje sisältänyt mitään myöntämistä provastin esitykseen, vaikka viimemainittu käsitti asian niin, että kun tässä epäilemättä oli saatanan kanssa tekemistä, hänen tuli exorcismon hengellisillä aseilla manata ja karkoittaa paha henki.
Lääninprovasti saapui siis paikalle eräänä iltana ainoastaan yksi apulainen muassa, joka oli seurakunnan pitäjänapulainen. Toinen kutsuttu apulainen, Nakkilan kappalainen, oli ilmoittanut laillisia esteitä tulemastansa saapuville, vaikka todellinen syy poisolemiseen lienee ollut se, että kappalainen, joka oli olevinansa typerämielinen, vaikk'ei häneltä ensinkään älyä puuttunut, syystä pelkäsi että lääninprovasti tässä seikassa oli joutuva haaksirikkoon.
Provasti apulaisineen astui siis juhlallisesti huoneesen täydessä papillisessa asussa, pyhä raamattu kummankin kädessä.
Ensin nousi erinomainen keskustelu provastin ja pahan hengen kesken. Kun provastin kysymyksiin vastattiin kamalalla kumisevalla äänellä, pidettiin se myöntävänä vastauksena, mutta jos ei mitään ääntä kuulunut, kieltävänä.
Tämmiöselle epävakaiselle perustukselle provasti sepitti pitkän pöytäkirjan, joka varmaan löytyy konsistorion arkistossa.
Kun kuulustelu oli päätetty, alkoivat manaukset ja lumoukset. Vaikka provasti tarmonsa takaa heilutteli hengellisestä asehuoneesta lainattuja ruostuneita aseitaan, oli menestys niin kehno, että paha henki silminnähtävästi rupesi tekemään hengellisistä herroista pilkkaa toitottamisella ja häväisevillä äänillä, jotta heidän vihdoin oli täytymys jättää taistelutanner tyhjin toimin.
Kun provastin kertomus toimituksestaan oli saapunut konsistorioon, nosti se tietysti sekä harmia että naurua, ja lopuksi tuli että provasti tuomittiin vetämään sakkoa 700 talaria ja pitäjän apulainen puolen siitä.
Asia lykättiin Kuninkaan tutkittavaksi, joka kumosi konsistorion päätöksen ja määräsi asian uudestaan tutkittavaksi. Toisen päätöksen mukaan pantiin lääninprovasti viraltaan kolmeksi kuukaudeksi, ja apulaisparka sai kovat nuhteet.
Sillä välillä oli konsistorio määrännyt lääninprovastin likeisimmästä provastikunnasta selvittämään edellisen tarkastajan kautta pahasti selkattua vyhtiä.
Tämä lääninprovasti lähti kohta paikalle otettuaan mukaansa muutamat lujat miehet varustetut rautakangeilla ja muilla sopivilla aseilla. Itse oli hän unhottanut raamatut, kapat ja krajit.
Lääninprovasti N:o 2 ei ollut ensinkään taipuvainen keskustelemiseen, vaan antoi heti tultuaan ottaa lattiaparret irti ja tutkia huone-alustan.
Täältä vedettiin esiin torpan renkipoika peräti pelästyksissään tanotorvi kädessään. Hänen oli täytyminen kohta paikalla tunnustaa, että hän koko ajan oli emännän asioita käynyt ja puhaltanut torvea salamerkin annettua. Vähän ajan kaivettuansa löysivät miehet vielä sinne haudatun lapsen luut.
Selville tuli myöskin, että torpan leski oli tänne kätkenyt sikiönsä ja toimeen pannut täällä tapahtuneet kummitukset voidakseen paremmin salata törkeän rikoksensa.
Provasti C.H. Strandberg joka aikanaan on toimittanut hyvin tunnetun kirjan: "Åbo stifts herdaminne", kertoo edellisen provastin turhat ja naurettavat yritykset, mutta ei puhu mitään jälkimmäisen ravakasta käytöksestä.
En voi sanoa mikä tähän lienee ollut syynä. Mikä peittämistä tarvitsisi, jos semmoinen muuten tässä olisi paikallaan, olisi kenties edellisen lääninprovastin aivan yksinkertainen käytös tässä asiassa, mutta ei milloinkaan jälkimäisen ylevä katsantotapa.
Tämän asian, semmoisena kuin se tässä on esitetty, on minulle kertonut vanha mies, joka on elänyt kyllä liki niitä aikoja, joista tässä on ollut puhe.
VII.
Originalit P:n kaupungissa.
Se on hyvin tunnettu seikka, että niin kutsuttuin originalien aikakausi jo aikoja sitten on mennyt ohitse. Voipi tosin vieläkin nähdä joitakuita siihen luokkaan kuuluvia henkilöitä, mutta net ovat vaan varjoja eli naamioita sukupuutteesen joutuneesta todenperäisestä lajista.
Originalien joukkoon ei saa lukea semmoisia hengellisesti tai ruumiillisesti heikkoja, rampoja ja raajarikkoja henkilöitä, joita joku aika sitten nähtiin täysin kuvattuina eräässä pääkaupunkimme huvilehdessä.
Tämä oli pilanteko peräti paljon ulkopuolella säädyllisyyden rajaa.
Originalissa ei välttämättömästi ole haettava mitään fysillistä tai psykillistä puuttuvaisuutta.
Orginalisuus on vaan erityinen pienimmissäkin seikoissa nähtävä yksityis-ihmisen katsantotavan muoto ja vaatii juuri sentähden täyttä raittiutta sekä fysillisessä että psykillisessä suhteessa.
Tietysti ihmiset nykyaikoina niinkuin ennenkin erityisellä tavallansa käsittävät mailman olot ja menot, mutta nykyään yhä suurempiin piireihin levinnyt yleinen sivistys on sitä laatua, että se tasoittaa ihmisten erilaisuudet, muodostaa heidät saman mallin mukaan.
On tähän toinenkin syy, nimittäin kansapukujen häviäminen sekä yleisen kansan harrastaminen niin paljon kuin mahdollista mukaella vallassäädyn tapoja vaatteuksissa ja muissa oloissa.
Tämä tasoittaminen on toki vielä enemmän huomattava, sittekun kansakoulut vielä jonkun ajan ovat saaneet vaikuttaa ja täysin muodostaa nousevan nuorisomme tunnetun Jyväskylän mallin mukaan.
Originalien häviäminen ei suinkaan kuitenkaan osoita korkeampaa sivistysastetta.
Originalien muassa on päinvastoin mennyt suuri osa maallisen elämän huvitusta, joka varmaan on valitettava asia.
1.
Lindholmska.
Merkilliseltä kyllä näkynee, että eräs femininum asetetaan originalien etupäähän erittäin tuolla epämuotoisella loppupäätteellä "ska".
Tämä ei osota että maskulini-originaleja puuttui, mutta ainoastaan että net ovat asetettavat perimmäiseen riviin. Syy tähän on nähtävä seuraavasta kertomuksesta.
Kun minä ensikerran sain nähdä tämän paikkakunnallaan hyvin tunnetun henkilön — olin silloin oppilasna P. kaupungin trivialikoulussa — oli hän keski-ikäinen vaimo tuimalla muodolla, terävällä nenällä ja leualla sekä rohkealla katsannolla. Eikä puuttunut huulilla vähäisen viiksien kehäystä, josta kaikesta oli nähtävä että luonto oli hänen aikonut miespuoleksi.
Todella hän oliki itsevaltias perheessänsä. Kyllä hänelläkin oli herransa ja miehensä, mutta hänestä ei Lindholmska eikä kukaan muu ihminen milloinkaan puhunut.
Ukko Lindholm oli niin nahjusmainen kaikissa oloissaan ja toimissaan, että akka kohta alusta anasti täysivallan. Ukko ei siitä ollut millänsäkään, toimitti vaan hiljaisuudessa askareensa niityillä ja pelloilla, sekä ajoi itse sontakuormiansa peltoon, niinkuin muutkin hänen vertaisensa, joita sentähden tavallisesti kutsuttiin "sontaporvareiksi".
Kaikissa kunnallisissakin asioissa oli akka omavaltainen, eikä koskaan kysynyt miehensä mieltä ja ajatusta. Kenties oli tähän muitakin syitä kuin vaan omavaltaisuuden.
Lindholmskalla oli suuri ja kaunis kartano, jossa monet herran vuodet hyyryläisinä oli asuskellut kaupungin koulunopettajia, joiden ruoasta ja muista tarpeista Lindholmska piti huolta.
Opettajaraukoilla oli suuri lievitys siitä, että heitä vastaan, päästyänsä monen tunnin koulutyöstä otsan hiessä, tuli Lindholmskan kuuma kahvipannu sekä hupaisia ihan tuoreita uutisia kaupungin oloista.
Lindholmska tunsi kaupunkilaisten salaisimmatki vehkeet ja toimet, ja hänellä oli oikein erinomainen kyky kaunistella asiat paremmiksi tai pahemmiksi kuin net alkuaan olivat, aina asianhaarain mukaan.
Tämä seurusteleminen akan kanssa erittäin vapaina iltahetkinä oli opettajille mieluinen huvitus. Vaikk'ei hän saapuilla ollutkaan, kuulusteli hän kuitenki tarkasti huoneestaan mitä herrat puhelivat. Täällä istui hän kehräämisen tai sukankutomisen toimessa oven suussa ja antoi asemaltaan silloin tällöin odottamattomia vastauksia, jotka tavallisesti matkaan saattoivat suurta ilomielisyyttä. Kun Lindholmska joka päivä yhä vuosikymmeniä oli tämmöisessä seurassa, pystyi häneen vähitellen kaikenlaisia tiedon muruja erinomattain historian ja latinankielen alalta. Erittäin latinankielessä oli hän niin perehtynyt, että hän osasi kertoa monet sukkelat lauseet Strelingin tunnetusta kieliopista.
Lindholmska, joka lapsuudessaan ei ollut saanut oppia muuta kuin korkeintaan katkismuksensa, sai siis vanhempana maistaa klassillista sivistystä enemmän kuin kotitarpeeksi, eikä hän suinkaan laiminlyönyt tuoda esiin leiviskäänsä ja sen kautta muissa herättää hämmästystä.
Eräs pappi tai koulunopettaja, joka ei Lindholmskan luonnonlahjoista mitään tietänyt, oli kerran vieraisilla hyyryläisten tykönä ja kiitti illallista syötäessä tarjona olevaa leipää.
Lindholmska, joka oli saapuilla, vastasi heti paikalla: "laudatur ab his, culpatur ab illis" (muutamat kiittävät, toiset laittavat).
Vieras tuli tästä niin hämilleen, että hän loi akkaan terävän silmäyksen lausuen: "huuti vaan!"
Tästä nousi homerillinen nauru, joka sai enemmän sytykettä, kun akka toistamiseen lausui: "o festus dies hominis!" (o, sinä juhlapäivä ihmiseksi).
Kun opettajat eräänä iltahetkenä keskustelivat historiallisista tapauksista, tuli puhe Holstein — Gottorpin herttuasta.
— "Augustenburgin sukuhaaraa", täydensi Lindholmska.
Kerran myös lausui joku hyyräläisistä, joka tiesi akan istuvan tavallisella asemallaan oven suussa: "no, perintöruhtinaamme sanotaan naivan suuriruhtinattaren Hessen —".
— "Darmstadt'ista", kuului heti kamarista.
Opettajat olivat siis kaikista nähden Lindholmskan oikeat lempipojat ja voivat hänen luona yhtä hyvin kuin helmet kultaheloissa.
Mutta toisin oli koulupoikaparkain laita. Lindholmska vainusteli tyystin kaikkia heidän toimiansa kotona ja koulussa, ja ilmoitti heti havaintonsa asianomaisille opettajille, jotka siten pääsivät itse lähtemästä vakoomisen toimiin.
Varma on ett'eivät koulutarkastajat tai kouluneuvostot milloinkaan ole niin tarkkaan tunteneet koulupoikain oloja kuin Lindholmska. Hänen toimensa tässä asiassa on siis ollut aivan tarpeellinen.
Kaikki koulupojat siis pelkäsivät ja vihasivat akkaa niin kovin, että mielellään kiersivät hänen taloansa ja kääntyivät "vasemmalle" hänen tullessa vastaan.
Kuinka peljättävä Lindholmska oli oppilaille, sopi nähdä siitäkin, että pahanelkiset pojat kyllä joskus särkivät opettajien akkunoita, vaan ei milloinkaan Lindholmskan. Hänen kykynsä saada kaikki asiat ilmi oli niin hyvin tunnettu, ett'ei kukaan mielinyt sen alaiseksi joutua.
Muistissani on säilynyt tapaus, jolloin Lindholmska astui kouluun erään vanhan rouvan puolesta koulurehtorille valittamaan, että jotkut koulupojat olivat luvattomasti poimineet omenia rouvan omistamasta puistosta.
Asia tutkittiin heti paikalla ja syylliset tuomittiin rangaistuksen alaisiksi.
"Tollo"—rangaistus suoritettiin kohta Lindholmskan vielä läsnä ollessa ja oli suuri itku sekä hammasten kiristys.
Lindholmska katseli tyynesti tätä toimitusta, silloin tällöin tarjoten rehtorille nuuskaa tai vaihetellen vastaanottaen sitä rehtorilta ja meni sitten matkaansa kopeana ja voitostaan ihastuneena.
Hyvin tuntein voitetun asemansa lujuuden sekä klassillisen sivistyksensä voiman, astui Lindholmska ujoksumatta esiin kunnallis- ja kirkon kokouksissa, sekä esitteli mielipiteensä kunnolla ja taidolla.
Kaupungin esimiehenä oli silloin vanha rappiolle joutunut mies, joka kieltämättä antoi akan olla vastapuoluen asianajajana. Hänellä oli siis kokouksissa paljon sanomista, mutta siitä tuli surkea loppu, kun nuori tarmokas esimies edellisen kuoltua astui hänen siaansa.
Kaupungin kaikki asiat joutuivat uuden pormestarin hallitessa ihan uudelle uralle. Kaupungin kassakin, jossa vanhan pormestarin kuoltua oli viisi (5) plotua, kasvoi muutaman vuoden kuluessa odottamattomaan määrään.
Myöskin kirkonkokouksissa kuului Lindholmska vastapuolueen. Kaupungin kirkkoherra, joka oli suuttunut alinomaisista akan nostamista rettelöistä julisti kerran aivan jäykästi, ett'ei vaimoilla ensinkään ole puheenvaltaa herran seurakunnassa.
Tästä julkisesta nuhteesta suuttui Lindholmska tietysti niin kovin, että hän meni pois kokouksesta, mutta tuli taas seuraavaan kokoukseen varustettuna miehen valtuuskirjeellä.
Jos hän ennen oli kuulunut keskiväliseen vasenpuolueen, niin asettui hän tästä lukein äärimmäiselle vasenpuolelle.
Vanhaksi tullunna ja leskenä eli akka vielä monta vuotta hiljaisuudessa sekaumatta kaupungin yleisiin asioihin. Mutta erinäisten asioista piti hän huolta niinkuin ennenkin.
Viimeisinä aikoina puhuttiin paljon hänen hyvänteoistansa köyhiä kohtaan, sekä muistakin jaloista toimista.
Loppupäätös tästä tavallansa merkillisestä henkilöstä on siis se, että hän siinä kunnassa, jossa hän eli ja vaikutti, matkaan saattoi enemmän hyvää kuin pahaa, sekä ett'ei sovi olla häntä lukuun ottamatta, jos P. kaupungin historia joskus kirjoitetaan.
2.
Daniel Tockelin.
Koulupoikana ollessani katselin usein ihmetellen erästä tavattoman pitkää miestä, joka melkein kaiken päivää vakaisesti kuljeskeli edestakaisin katuja pitkin, päässä korkea torvihattu, jota onnen kovat kohtalot olivat pahanpäiväisesti kohlineet, korkeat huippupäiset krajit (n.k. isänmurhaajat) poskilla ja aika oksasauva kädessä.
Jos hänen vartalonsa yleensä oli pitkä, niin olivat kasvot ja kurkku vielä pitemmät. Nenä, jonka luonto nähtävästi oli aikonut muodostaa pitkäksi ja kauniinmuotoiseksi, oli joistakin sattuneista syistä ottanut kiertyäksensä ylöspäin ja muodostunut pahkaksi, joka ei suinkaan ollut kaunistuksena.
Sanotaan, luulteni todella, että jokainoan ihmisen ulkokatsannossa on nähtävä jonkun eläimen hahmo, jonka seikan jotkut tiedemiehet ovat esiintuoneet todistukseksi ihmisolentojen "ennenolosta".
Jos tässä aatelmassa on jommoistakin perää, niin Tockelin varmaan on asetettava vinttikoirien heimoon.
Pikkukaupungissa kaikki ihmiset ovat keskenään tutut, eikä sentähden ollut työlästä saada tietää, että tämä henkilö oli kaupungin tienoilla olevan suuren kartanon entinen pehtori, joka sittemmin oli ostanut kaupungissa puurakennuksen, jonka ylikerran kulmahuoneesta oli avara näköala joka suunnalle. Se huone oli siis oikea observatorium erittäin semmoisina päivinä, jolloin pahat ilmat ja säät panivat esteitä Tockelinin hupakäynnille.
Tockelin'in päätoimi lienee ollut pikkuporvareille ja talonpojille kirjoitella anomuskirjeitä virkakuntiin, sekä ajaa heidän riita-asioitaan raatihuoneen ja kihlakunnanoikeudessa.
Hän oli siis niin kutsuttu nurkkakirjuri eli sikunasihteeri.
Tockelin seisoi kuitenkin korkeammalla kannalla kuin tavalliset nurkkasihteerit. Hän oli kaupungin "bel esprit", joka syntymä- ja nimipäivinä lähetti ystävilleen ja tuttavilleen sepittämiänsä onnentoivotuksia sekä suorasanaisia että runomitallisia, ynnä myös tarpeen mukaan epigrammeja ja teräviä pilkkakirjoituksia.
Epigrammit olivat sitä pistävimpiä, kun Tockelin samoin kuin L:ska tyystin tunsi erinäisten ihmisten pienimmätkin asiat.
Jokunen kenties arvellee asian niin, että Tockelin ja Lindholmska, jotka harjoittivat samaa virkaa, elivät keskinäisessä riidassa.
Niin ei milloinkaan ollut laita. He elivät päinvastoin parhaimmassa suosiossa, istuen monesti vastakkain kahvepannu välillä ja keskustellen kaupungin yleisiä tai erinäisten asioita.
Kouluopettajain kanssa T. ei pitänyt kanssakäymistä, ei esiintynyt koskaan kunnallis- tai kirkonkokouksissa eikä myös vihannut koululaisia niinkuin L:ska.
Mutta säätyhenkilöt kaupungissa, jotka tavallisesti olivat T:nin epigrammien esineenä, väistivät häntä tietysti kuin myrkyllistä eläintä.
Ylioppilasna ollessani satuin Helsingissä näkemään osoitteen T:nin ky'ystä pilkkakirjoituksiin. Siihen professoriperheesen, jossa olin asuntoa, tuli kerran painettu kirje eli oikeastaan paskilli allekirjoitettuna: "Semper idem Daniel Tockelin".
Tämä kirje kuvaili ivallisesti erään hyvin tunnetun rouvan P. kaupungista sekä koko ulkomuodon, e.m. silmät, suun, nenän ja hiukset y.m., että myös hänen hengelliset avunsa tai oikeintaan siveelliset vajavaisuutensa, varoittaen ihmisiä antaumasta hänen kanssa tuttavuuteen. Rouvaparka, joka oli tunnettu terävästä älystänsä, oli luultavasti terävällä kielellään kovasti loukannut T:nin arimpaan paikkaan. Mutta kyllä T. kostoksi hosui hänen pahanpäiväisesti.
Semmoisia kirjeitä tuli ko'olta Helsinkiin ja todenmukaisesti myös muihin kaupunkeihin.
Pilkkakirjoitus oli niin älykkäästi kokoon pantu, että "corpus delicti" kohta tunnettiin, vaikk'ei hän ollut nimitetty.
Kun sama rouva sittemmin tuli Helsinkiin, nosti hän semmoisen huomion, että häntä tarkasteltiin kuin eriskummaista ilmiötä. Hänen siis oli täytymys mitä kiiruimmin jättää koko pääkaupunki.
Jättäkäämme nyt Tockelin sillensä luodaksemme silmäyksen kolmanteen henkilöön siinä triumviratissa, joka puolisataa vuotta sitten piti P. kaupungin hallinto-ohjat käsissään.
3.
Katteini.
En luule missään maassa löytyvän suurempaa tai pienempää kaupunkia, jossa et sattuisi kohtaamaan entistä sotaherraa paljaspäänä tai ohuilla hiuksilla, huippupäisellä nenällä varustettuna eroittamattomalla pincenez'ellä, harmaat tuuheat viikset huulilla ja yllä välisten sotilaspuku, välisten sivilivaatteet.
Tämä herra on kaikkein ystävä erinomattain naisväen ja on aina liikkeellä toimittamassa ystäviensä pieniä askareita, sekä kokoilemassa aineksia päiväkronikaan tai iltaseuroihin.
Tämmöinen oli juuri meidän katteini. Hän oli sentähden välttämättömästi tarpeellinen henkilö kaikkia pitoja, peijaisia ja ristiäisiä toimitettaessa, ja sentähden aamusta iltaan saakka täydessä toimessa otsansa hiessä.
Hän oli myös kauppamailmasta avukseen anastanut tuon tunnetun käsivarsien liikunnon, joka on Merkurion sukupolven yleisenä tunnusmerkkinä ja tietysti on saanut alkunsa alinomaisesta kiireestä kauppatoimissa.
Kaikkein vertaistensa tavoin oli katteini ahkera anekdotien kokoilija ja kertoja. Mutta hänen laitansa oli sama kuin muittenkin semmoisten kertojain; hän muka unhotti aina sen seikan, joka juuri oli jutun ponsi. Onneksi oli aina joku saapuilla, kun oli kuullut jutun monet kerrat ja sentähden osasi täyttää puutteet.
Katteinin suurin huvitus oli petellä yksinkertaisia maalaisia. Eräs hyvin tunnettu maakappalainen, joka silloin tällöin tuli kaupunkiin huvituksia kokemaan nuorten miesten tavoin ja sentähden oli yleisen naurun alaisena, oli erittäin sopivana esineenä katteinin ilveilyksille.
Katteini oli näet olevinaan jyväkauppias ja houkutteli pappiparan kuljettamaan jyvävaransa kaupunkiin, jossa net siten olivat myytävät polkuhintaan, kun ei jyväkauppias missään ollut löytyvissä.
Kun pastori, joka itse oli saapunut kaupunkiin, ravintolassa oli pilkanalaisena pahasta kohtalostaan, lausui hän vihdoin harmissaan latinaksi:
"Post risum multum debes cognoscere stultum", (pahasta naurusta tyhmä tunnetaan).
Vieraiten joukossa oli joitakuita, jotka tämän ymmärsivät ja saivat kokea totuuden siitä sananlaskusta, että "pilkka lankee omaan nilkkaan".
Pastori sai jälestäpäin tietää, että tuppisaksa oli pelkkä kavaltaja.
Katteini pukeutui välisten salamielisyyden verhoon, sen kautta muka luuletellakseen ihmisiä että hän oli salaliitossa mahtavain henkilöiden kanssa pääkaupungissa, jotka hänelle suorittivat muille tuntemattomia tarkkoja uutisia.
Siihen aikaan oli kuten tietty kova hallinto olemassa. Erittäin kirjakauppiaat eivät ensinkään tietäneet koska lähettiläs pääkaupungista oli saapuva kirjakauppaan nuuskimaan oliko siellä luvattomia kirjoja.
Eräsnä iltana kello 11:sta aikana kolkutettiin ulko-oveani. Menin avaamaan. Kukapas tuli vastaan, joll'ei juuri katteinimme, joka astui sisään hiljaan ja salamielisellä katsannolla.
Hän ilmoitti minulle "sub secreto", että semmoinen epäluulonalainen mies oli saapunut kaupunkiin, jotta minun olisi paras purata kirjavarastoni luvattomasta painolastista, jos semmoista siellä oli olemassa.
Vaikka hyvin arvasin että tämä mahtoi olla katteinin tavallisia tyhjäntoimituksia, rupesin kuitenkin mielessäni miettimään, olisinko semmoisia kirjoja itselleni hankkinut.
Katteinin ystävällinen huoli kirjoistani oli peräti tarpeeton, sillä semmoista odottamatonta vierasta ei saapunut minun eikä muittenkaan luo.
Niinkuin lukija tästä kertomuksesta on huomannut, oli yhtiö Lindholmska — Tockelin — Katteini semmoinen triumvirati, joka vanhan pormestarin aikana melkein rajattomasti hallitsi hyvässä kaupungissamme melkein samalla voimalla kuin sanomakirjallisuus meidän aikoina.
Tässä yhtiössä edusti Katteini korkeampaa valtioviisautta ja uudisniekanvirkaa, Lindholmska oli huhujen ja lorujen levittäjä, sekä Tockelin kaunokirjallisuusosaston kannattajana.
Jokaisen siis täytyi ilman armotta enemmän tai vähemmän nöyristyä tämän kaikkivaltiaan triumviratin edessä, eikä ollut hyvä sitä milloinkaan loukata.
Lopuksi on lausuttava, että tämä triumvirati täyden voimansa aikana on tehnyt kunnalle yhtä vähän haittaa kuin hajalle jouduttuansa.
VIII.
Hääpidot sodan suussa.
Se on yleisesti tunnettu ja myönnetty asia, että 1808-1809 vuoden suomen sota on ollut säädyllisimpiä kaikista tällä vuosisadalla meidän maanosassa käydyistä sodista.
Surullinen poikkeus tästä on kuitenkin tuo tavallansa mainio Vaasan kaupungin ryöstö, joka tietysti tapahtui ruotsin kaartien menestymättömän hyökkäyksen johdosta Venäjän sotajoukon niskoille ja joka suuresti häväisee Venäjän sotapäällikön kenrali Demidoffin muistoa.
Se oli sama Demidoff, joka sittemmin ylipäällikkönä eli kommendantina Turun kaupungissa kohteliaisuudellaan ja kovalla soturiensa kurinpidolla koki päältänsä poistaa Vaasan ryöstön kautta saamansa tahrapilkun.
Poikkeuksiin on myös luettava venäläisten julma käytös Kauhajoella, Närpiössä ja Kaskisten kaupungissa, jonka sanotaan tulleen sota-aseilla varustettujen talonpoikain vastarinnasta, johon venäläiset luulivat paikkakunnan pappien ja virkamiesten olleen syyllisinä.
Eräs pieni kirjanen "Paavo Nissinen" esittelee myöskin, kuten lukija kenties muistanee, kamaloita seikkoja Tampereen tienoilta, jossa "amirali Rutt" ja "kenrali Spuff" rohkeilla vainomusretkillään maalla ja merillä olivat saattaneet Rajeffskyn sotajoukon oikein arveluttavaan hätään.
Nämät vastukset nostivat tietysti Venäläisissä suuren vihan ja vimman, joka matkaan saattoi paikka paikoin väkivallan tekoja.
Näitä poikkeuksia lukuun ottamatta on kohteliaisuus ollut tämän sodan tunnusmerkkinä, kuten seuraavastaki kertomuksesta sopii nähdä.
1809 vuoden talvi oli aivan ankara kuten tietty on. Ahvenanmaan meri ja Merenkurkku olivat vankassa jäässä, jonka tähden mainio "Kulneff" sai käskyn kaikella ratsuväellään Signilskärin tietä pyrkiä Ruotsin rannoille, samalla aikaa kun "Barclay de Tolly" valmisteli sotaretkeään Merenkurkun yli, tehdäkseen siten toivotun ja onnellisen lopun vaivaloisesta sodasta.
Kaikki eteläsuomessa majailevat sotajoukot ja erittäin ratsuväki kokoontui siis Vaasan kaupunkiin mainitussa tarkoituksessa.
Kenrali Demidoff, yläpäällikkö Turussa, sai myös käskyn kasakkajoukkoineen saapua Vaasaan.
Tämä joukko kulki tavallista sisätietä Turusta pohjanmaalle,
Virtsanojan, Säkylän ja Euran kautta Haistilan lautalle ja siitä
Pohjanmaan valtatietä eteenpäin.
Ratsuväki otti yökortterin Isosäkylän kylässä eräänä helmikuun iltana 20° pakkasessa. Määrä oli seuraavana päivänä pitkittää matka Euran pitäjän läpitse.
Huhu vihollisten tulosta oli levinnyt tavattomalla nopeudella ja synnyttänyt asujamissa äkillisen pelon, kuten hyvin voi käsittää.
Nämät tienoot olivat tähän asti pääsneet pienimmistäki sodanvastuksista. Vaikka kyllä juttuja kävi venäläisten kohteliaisuudesta ja lempeydestä, jäi tämä asia kuitenki pian unhotuksiin, kun ne kamalat ja hirveät muistelmat Ison Ryssän ajoilta, joita vanhat ihmiset vielä kertoilivat, johtuivat mieleen.
Euran pitäjä oli varmaan silloin ollut altisna venäläisten hävitysretkille, ja verisiä tappeluja taisteltu sillä suurella lakealla Eurajoen varrella, jota Euran niityksi kutsutaan.
Tämän sopii päättää niistä ihmisluista ja kaikenlaisista sota-aseista, joita koolta on löydetty eräästä kunnasta kirkon likellä pappilan maalla.
Kun tuli tieto että lähenevät viholliset olivat ratsuväkeä, kiihtyi pelästys vielä pahemmaksi.
Luultiin muka tämän ratsuväen olevan Kalmukkeja eli koirankuonoisia, jotka tietysti verekseltä söivät hevosenlihaa ja joivat hevosen verta, sekä myös kansan yleisen luulon mukaan, mikä oli kaikista hirveintä, ryöstivät pieniä lapsia missä vaan sattui, verekseltä suuhun syödäksensä oikeina herkkupaloina.
* * * * *
Seuraavana päivänä olivat häät pidettävät Isovaheen rusthollissa, joka oli tien varrella melkein puoli matkalla Kautuan rautatehtaan ja Vaanisten kartanon välillä.
Pait Isovahetta oli saman tien varrella myös Vähävaheen ja Nuoranteen rusthollit sekä suuri Sorkisten kylä.
Maaseuduilla oli ja on vieläkin tapana että häävieraat kokoontuvat puolipäivän aikana, jolloin ensin vihkiminen tapahtuu ja sitten juhlapäivälliset syödään. Tanssi alkaa hyvään aikaan iltapuolella.
Ainoastaan ylkämies, joka oli maafiskali H., asuva Köyliön pitäjässä, oli hyväksi onneksi saapunut hääpaikalle edellisenä päivänä.
Noin kello 8 aikana aamulla saapui ensimmäinen kasakkaosasto paikalle.
Siinä oli vaan 9 miestä upseeri johtajana.
Kasakkajoukko ajoi pihaan ja otettiin suurimmalla nöyryydellä vastaan.
Isäntäväki ja maafiskali kutsuivat upseerin sisälle koristettuun saliin, ja täällä asetettiin hänen eteensä suurukseksi mitä talossa parhainta löytyi, muitten muassa emännän verratonta destillatum'ia ja kotopantua suomen olutta, joka oli voittanut suuren maineen ulkopuolella Suomen rajojakin.
Semmoista suurusta upseeri varmaan ei ollut saanut maistaa moneen aikaan. Suuruksen päätettyä ei ollutkaan paljon destillatum'ia jälillä tuopin pullossa.
Upseeri koetti parastaan saada kansapuhetta toimeen rauhoittaakseen pelästynyttä isäntäväkeä. Hänellä oli, niinkuin venäläisillä yleensä, tavatoin kyky esittää mielipiteensä, vaikka maan kieli oli hänelle tuntematoin.
Sillä aikaa kestittiin kasakat ylenpalttisesti renkituvassa ja hevoset saivat kauroja täydet vakalliset.
Mutta sodan aikana ei sovi pitää pitkää suurusväliä. Kasakkain oli kiirusti lähteminen ja upseeri käski maafiskalin, joka kantoi virkapukua, seurata häntä matkalle.
Maafiskalin läsnäolo oli näet upseerille aivan tarpeellinen vihollisten maassa poistamaan kaikkia vastuksia ja olemaan välittäjänä sotaväen ja asujanten kesken.
Mikäs nyt oli tekeminen?
Muuta keinoa ei ollut kuin vaan rukouskirjaan ryhtyä.
Upseeri oli kaikeksi onneksi hyvän suuruksen purtua aivan hellätuntoinen. Oli kenties itsekin jättänyt onnellisen kodon tai lemmityn morsiamen Volgan rannoille sotaan lähteissään.
Kun hän nyt sai kuulla, että häät olivat pidettävät samana päivänä, käski hän morsiamen astua esiin nähdäksensä oliko asiassa perää.
Morsian astui sisään vaaleana vapisevana; upseeri tervehti häntä ystävällisesti ja sai ylkämiehen ja morsiamen vihdoin ymmärtämään, että heidän tuli hänen edessään suudella toisiaan, jott'ei hänen olisi syytä epäillä asian todenperäisyyttä.
Suutelotemppu tehtiinkin säännöllisesti ja upseeri, joka näytti oikein liikutetulta, peräytti käskynsä maafiskalille.
Upseeri sanoi nyt ystävälliset jäähyväiset isäntäväelle, yljälle ja morsiamelle, otti hyvän piiskaryypyn ja teki vielä lähteissänsä semmoisen asetuksen, jota paitsi sinä päivänä todenmukaisesti häitä ei olisi pidetty.
Pienestä joukostaan asetti hän, näet, kaksi kasakkaa koko päiväksi talon portille estämään kaikkia muita pihaan pääsemästä, kuin juhlapukuihin vaatetettuja häävieraita.
Tuskin oli upseeri joukkoineen päässyt matkalle, kun toinen osasto sisältävä 30 kasakkaa, pysähtyi portille, mutta kohta taas ratsasti eteenpäin sisään poikkeamatta. Yhtä suuria osastoja kuljeskeli sitten sivutse joka tunti aina iltaan asti vähintäkään häiriötä tekemättä talolle tai sen asujamille.
Edellisistä seikoista nähden sopii siis otaksua, että upseeri, joka oli asettanut vartiat portille, mahtoi ollut koko kasakkajoukon ylipäällikkö. Muuten hänen käskyjänsä ei olisi niin tarkasti seurattu.
Vähävaheen kartanossa, jonka asukkaat olivat pötkineet pakoon ja jättäneet kaikki ovet auki, kävi vähän pahasti.
Täällä rikkoivat kasakat kotorauhan, heittelivät huonekaluja huiskin haiskin, eivätkä kuitenkaan muuta anastaneet kuin kaksi höyhenpolsteria.
Tietysti ei niitä semmoisina sopinut muassa kuljettaa, jonkatähden ratkaistiin vähän saumaa polsterin toisesta päästä ja höyhenet pudistettiin aukosta ilmaan kaikkien kasakkain suureksi huvitukseksi ja iloksi.
Polsterien päällykset sitä vastoin, jotka eivät paljon tilaa ottaneet, olivat tietysti suureksi hyödyksi yökortteereissa. Eihän muuta tarvittu kuin olkilyhde tai sylyllinen heiniä, niin siinä oli hyvä vuode tiedossa.
* * * * *
Köyliön pappilassa oli paljon tärkeitä arveluttavia kysymyksiä ja keskustelemisia, pitikö pappilan kahden tyttären, jotka vanhempainsa kanssa olivat kutsutut häihin, ensinkään sinne lähteä, eritoten kun vanhemmat eivät millään ehdolla tahtoneet paikaltaan lähteä.
Provastin rouva oli sitä mieltä, että semmoinen yritys olisi pelkkää hurjuutta, eikä sanonut milloinkaan sallivansa lastensa käydä oijetis kalmukkien suuhun.
Mutta provasti, joka nuorempana oli ollut pappina Viaporin linnassa ja sitten sotapappina, oli päinvastoin vakuutettu siitä, ett'eivät kalmukitkaan milloinkaan voisi häiritä turvattomia naisia.
Täydellisesti rauhoittaaksensa arkaa rouvaansa, pani provasti tyttäriensä suojelijoiksi matkalle kaksi tukevaa miestä, joista toinen oli provastin apulainen. Seuruessa oli myös ylkämiehen äiti ajomiehineen.
Seurue oli siis aivan hyvin sekä hengellisesti että maallisesti varustettu vastustamaan vaikka pahaa henkeäkin.
Köyliön ja Euran välisellä taipaleella oli ensisti 20 virstan metsätie kuljettavana ja sitten 2 à 3 virstaa valtatietä Euran pitäjän lakealla.
Nämät kaksi virstaa olivat koko matkan vaarallisimmat paikat.
Matkustajat olivat tuskin jättäneet metsätien taaksensa ja saapuneet valtatielle, kun heidän sanomattomaksi kauhistuksekseen kasakkajoukko tuli näkyviin, kuitenkin niin kaukana heistä, että vielä oli aikaa peräytyä metsän suojaan.
Pahaksi onneksi oli maafiskalin äidillä turkit yllä punaisella päällyksellä, joka auringon paisteessa kipeästi loisti lunta vasten ja oli juuri antaa karkurit ilmi.
Akan täytyi siis lymyillä lumikinoksessa hevosloimella peitettynä, kunnes vaara oli käynyt ohitse.
Toinen pelättävä kohtaus oli se, että matkustajaimme hevoset kasakkien lähetessä rupesivat hirnumaan, jotta oli täytymys peittää hevoisten päät loimilla.
Mahdollista on, että joku kasakoista huomasi karkulaiset ja heidän vehkeensä, vaikka semmoisia varustuskeinoja oli käytetty. Mutta kasakat kuitenkin kulkivat sivutse mitään häiriötä tekemättä, jotta matkustajamme pääsivät pelkäästään paljaalla pelästyksellä.
Kasakkaparven päästyä näkyvistä aikovat häävieraat vähitellen rupesivat kömpimään esiin piilostaan ja antaumaan matkalle.
Nytpä ajettiin täyttä laukkaa eteenpäin niin varomattomasti, että re'et pahassa käänteessä menivät kumoon, josta tietysti taasen syntyi tukalaa viivykettä.
Kun vihdoin kaikki taas olivat paikoillaan, sekä hatturasiat ja matkalaukut asemillaan, pääsivät vieraat vihdoin viimeinkin muita vastuksia näkemättä perilleen Isovaheen kartanoon, jonne vahtikasakat heidät kieltämättä päästivät.
Samaan, aikaan saapuivat myös kutsutut vieraat omasta pitäjästä, jotta asianomaiset nyt olivat koossa kello yhden aikana, kaikki pelästyksissään.
Suurin pelko oli nuodeneitosista, jonka tähden net suljettiin ylihuoneesen. Kaksi heistä lymysi sänkyvaatteiden sisään, mutta toiset olivat kuitenki niin uuteliaat, että akkunanliinojen lomista tirkistelivät komeita kasakkoja.
Kun nämät olivat lähteneet kello kahden aikana, ruvettiin vihkimistoimitukseen.
Nuodeneitien täytyi siis jättää piilopaikka ja asettua nuodemiehiä vastapäätä tellaa pitämään. Ovet suljettiin toimituksen ajaksi.
Oli se kamala toimitus. Pappi sai tuskin sanoja, suustaan ja kirja vapisi kädessä, vanhat miehet näyttivät tuimilta, vaimot vaaleilta, neittien poskilla vaihetteli ruusuja ja liljoja ja nuoret miehet puristivat nyrkkejään plakkarissa.
Vihkimistemppujen toimitettua tavallisessa järjestyksessä sekä ilman odottamattomia esteitä ruvettiin puolipäiväisille, jotka tietysti vastoin tavallisuutta suoritettiin niin pikaisesti kuin mahdollista, jotta ruokapalat olivat pystyä kurkkuun sekä pelosta että kiireestä.
Päivällisen syötyä peräyisivät neitoset taasen yliskamariinsa ja pitkittivät havaintojansa niin paljon kuin pelko myödenantoi.
Välittäjänä yliskamarilaisten ja muiden vierasten kesken oli lukkari
Tasténin vaimo, tavallisesti kutsuttu lukkarin muoriksi.
Kuten tietty on, kuului lukkarin virkaan ennen muinoin olla seurakuntalaisten lääkärinä ulkonaisissa vammoissa. Lukkarin muorit olivat myös tavallisesti enemmän tai vähemmän harjaantuneet parannuskeinoissa, ja sentähden Tasténin muori nyt piti velvollisuutenansa tuoda esiin lääkeopillisia tietojaan.
Neitosien juuri paraimmallaan tirkistellessä sivutse kulkevia kasakkoja astui lukkarinmuori sisään kantaen kainalossaan hako-oksaa, ja tiuskasi uutelioille varomattomille tytöille: "pankaa Jumalan tähden heti kohta hakoa nenäänne, ett'eivät nuot koirankuonoiset haistaisi täällä nuoria neitosia olevan!"
Tavallisen käsityksen mukaan olisi kalmukkien ennen sopinut pistää neulosia nenään. Mutta muorilla oli omat mielipiteensä, eikä hän siinä kauan viivytellyt, vaan pani heti paikalla keinonsa toimeen pistämällä tukkusen neulosia jokainoan nenään.
Oliko se nyt tämä keino, joka näytti voimansa, vai joku muu — sehän vaan lopuksi tuli että vaara meni ohitse kuin uhkaava ukkosenpilvi.
Kello 5:den aikana iltapuolella kulki viimeinen kasakkaosasto ohitse, ja uskolliset vartijat, joita väliaikana oli runsaasti kestitetty ruualla ja juomalla, sanoivat jäähyväiset ja läksivät matkalle muiden muassa.
Edellisestä kertomuksesta sopii arvata että sinä päivänä hyvin monta kasakkasotniaa kulki pitäjän läpitse.
Kun nyt vaara oli ohitse mennyt, uskalsivat neitoset jättää asemansa huoneen ylisillä ja ilolla antautua tanssiin sekä muihin huvituksiin.
Kotopitäjän vieraat läksivät sitten kotiin, seuraavana päivänä taas tavan mukaan tullakseen juhlaa viettämään kaukaisempien vierasten kanssa, jotka olivat olleet yötä häätalossa, paremmassa rauhassa kuin ensimmäisenä hääpäivänä.
* * * * *
Tämän kertomuksen kylläkin vaarallisista häistä sodan aikana olin jo lapsuudessani kuullut eräiltä heimolaisiltani, jotka olivat olleet saapuvilla häissä kutsuttuina vieraina.
Tämä tapaus viehätti minua silloin aivan paljon ja on nyt taasen astunut mieleeni erinäisistä syistä.
Minun on näet onnistunut sattua yhteen saman vanhan henkilön kanssa, joka alkuansa tämän tapauksen minulle on kertonut. Monet seikat olivat jo muistostani murenneet, mutta vanhus oli paremmin säilyttänyt pienimmätkin asianhaarat mielessään, jotta kertomus nyt ollee joksenkin täydellinen.
Aina siitä ajasta, jolloin Runebergin ikimuistettavat "Vänrikki Stoolin tarinat" ensikerran ilmestyivät, ei voi olla mitään Suomen sotaa kaukaisemmin tai likemmin koskevaa asiaa, joka ei voittaisi jokaisen isänmaan ystävän suurinta mielisuosiota.
Minun on siis syytä toivoa että lukija vastaanottaa tämänki kertomuksen yhtä suosiollisesti kuin se kirjoittaessa tekijää on ihastuttanut.
Lopuksi en voi olla mainitsematta, että häävieraitten joukossa oli hyvin monta taikaluuloista henkilöä, jotka olivat siitä vakuutetut, ett'ei ikinä semmoinen naimiskauppa voisi käydä onnellisesti, joka oli solmittu itse sodan suussa, vaan että se päinvastoin oli oleva "30-vuotisen sodan" alku avioväen kesken.
Onko tämä paha ennustus käynyt toteen vai eikö, sitä en voi sanoa täydellisten tietojen puuttuessa. Mutta onhan se seikka tässä kertomuksessa peräti syrjäinen.
IX.
Patrik Österholm, Suomen Rinaldo Rinaldini.
Oli aika semmoinen, jolloin romanien kirjoittajat yksinomaisesti ottivat kertomustensa esineiksi henkilöitä vallassäädystä. Tämmöinen kirjoittaja oli e.m. hyvin tunnettu Fredrika Bremer.
Tämmöisen rajoitetun piirin sisällä tuotiin esiin tavallisesti keskinkertaisia henkilöitä, ei juuri huonoja eikä peräten hyviäkään. Jos jokunen korkeasukuinen lurjus silloin tällöin esiintyy, antaa se kertomukselle jommoisenki ylennyksen ja höysteen, joka tuntuu lukijasta maukkaalta ja estää hänen nukkumasta kesken lukemista.
Eugène Sue, Victor Hugo, ja erittäin Dickens antoivat tietysti kuoleman iskun tälle äitelälle ja ikävälle kirjallisuuslaadulle. Kirjallisuus tarvitsi raitista, puhdasta nestettä virkistyksekseen, ja mistä muualta oli se ammennettava kuin tähän asti ylenkatsotusta rahvaasta.
Nämät viimemainitut herrat ovat todeksi näyttäneet, että sama psykillinen ja siveellinen henki voi elähyttää kerjäläisen kurjaa elämää, kuin korkeasukuisen ja varakkaan loistavaa oloa, sekä että rikkinäisen paikatun takin alla rietasten siveellisten rikkojen rinnalla voi löytyä jaloimpia ihmisyyden avuja, oikein kalliita kiviä, jos vaan jonkun tekee mieli niitä likemmin tarkastella.
Tämmöiset mainioiden miesten esitelmät muuttivat peräti korkeasukuistenkin mielet, voimakkaasti heihin teroittaen, että "parias"-luokka myöskin on ihmisiä, ja että kalliimmat helmet saadaan juuri jokien ja merien mudasta.
Seuraus tästä oli että vanhat salonkiromanit heitettiin roskakoteloon, taikka säilyvät antiqviteti-kirjakauppiasten kätköissä.
Joka meidän on saattanut tälle estetilliselle kannalle, on tietysti mainio Johan Ludv. Runeberg.
Tämä mies on niin mestarillisesti esitellyt kaikki ihmiselliset psykilliset ilmiöt, olkoon sitte v. Döbeln, Adlercreutz, ja Maaherra, tai Kuormasoturi, Lotta Svärd ja N:o 15 Stolt hänen kuvaustensa esineinä, ett'ei lukija ensinkään tiedä mikä näistä on etunenään pantava.
Ja N:o 15 Stolt ei kuitenkaan ollut paljoa parempi kuin mierolainen maantien rosvo.
Kun nyt on aikomukseni tässä esitellä semmoinen maantien rosvo, josta paljon puhuttiin muutamia vuosikymmeniä sitten siinä paikkakunnassa, jossa hän erittäin oleskeli ja teki tuhotöitään, tapahtuu se siinä vakuutuksessa, että hän varmaan kaikkine hairauksineen on voittava lukijain suosion ja anteeksiannon siinäki kauhistuttavassa tilassa, jolloin hän kirves kädessä seisoi vanhan rouvasihmisen vuoteen ohessa ryöstön tai tappamisen aikomuksessa.
* * * * *
Kun Porin kaupungin konepaja ensin asetettiin, tuotettiin puolisataa mekanillisia työmiehiä Ruotsista. Niitten joukossa oli Patrik Österholm.
Hän oli ko'okas ja muhkea mies lempeällä katsannolla ja suopealla luonteella. Kun hän oli tehtaan kunnollisimpia työmiehiä, pantiin hienoimmat ja tärkeimmät tehtävät hänen käsiinsä.
Mutta pahaksi onneksi meni hän asumaan entisen siltavoudin tykö, joka asui tehtaan likellä joen rannalla.
Tämä perhe, johon kuului mies, vaimo ja tytär, ei ollut siinä paikkakunnassa juuri hyvässä maineessa. Heitä luultiin yleisesti varastetun kätkijöiksi, joka luulo pian muuttui tosiasiaksi.
Österholm antautui vähän ajan kuluttua naimiseen tyttären kanssa. Jos niin oli ett'ei Ö. ensialussa mitään tietänyt perheen varkausvehkeistä, kyllä hän varmaan pian tuli sen asian vihille.
Oliko se nyt siitä että Österholmilla oli varkausorgani tai muista syistä, lopuksi kävi niin että Ö. vähitellen sekautui perheen vehkeisin. Kun hän huomasi että asiat toimitettiin yksinkertaisesti ja kunnottomasti, otti hän johtaaksensa koko toimen, ja antoi sille meidän oloille suurenlaisen laveuden.
Tästä alkaen rupesi Ö. aivan huolimattomaksi tehtaan töissä, jonkatähden hän pantiin pois viraltaan. Tätä oli hän juuri odottanut voidakseen ilman epäluuloa ja häiritsemättä viikottain viipyä tuntemattomilla matkoilla, ottaen tekosyyksi työansion hakua.
Kaikki paikkakunnan varkaat ja rosvot kokoontuivat vähitellen Öst:n ympäri, rupesivat yhteen rosvokuntaan ja ottivat Öst:n johtajakseen. Kaikki ryöstetty saalis jaettiin, kuten sittemmin tuli selville, Öst:n määräyksen mukaan rosvojen kesken.
Österholmin etevimmistä apulaisista mainittakoon tuttu murhaaja Rosenblom, joka sittemmin sai ansaitun surmansa erään kartanonhoitajan kautta, sekä nuori aatelismies loistavalla nimellä, joka valitettavasti oli joutunut rikosten viettävälle uralle ja sitte vähitellen uupunut aina syvemmälle.
Nyt rupesi äkkiä joka haaralta kuulumaan huhuja rohkeista rosvoista. Äkillinen pelko levisi kaikin paikoin, jotta kaikki, joilla vaan oli rahoja ja muita kalliita tavaroita, kiiruhtivat panna net hyvään talteen.
Österholm jätti tykkänään entisen asuntonsa ja otti päämajaksensa erään metsätorpan Friidalan kylässä Ulvilan pitäjää sekä toisen metsätorpan Harjavallan pitäjässä.
Rosvokunnan jäsenet kokoontuivat niihin torppiin salaisesti öisin keskustelemaan ja suostumaan tulevista rosvoretkistä. Semmoisissa tiloissa elettiin herkullisesti sekä ruoan että juoman puolesta, kuten hyvin voi käsittää.
Niinkuin Ö. itse on selittänyt asian, oli hänen periaatteensa veroittaa rikkaita ja olla antelias köyhiä kohtaan. Se oli siis tasajakolaisopin käyttämistä itse teossa.
Öst. ei ollut vähän ylpeä, kun hänen oli onnistunut päästä niin pitkälle aatteensa käytännössä, että hän voi ahtaassa piirissään tasoittamalla parantaa tuhatvuotisia epäkohtia yhteiselämässä. Tämän tähden olen minä hänen nimittänyt Suomen Rinaldo Rinaldini'ksi.
Niinkuin muutki suuret rosvopäälliköt, joista olemme lukeneet, esiintyi Ö. välisten oikeana "grand seigneur'ina" virkapuvussa tähtimerkkejä rinnalla. Tämä ei ollut hänelle mikään vaikea asia, kun hän puhui tuota sujuvaa ruotsin kieltä ja muuten tunsi vallassäädyn tavalliset seurallistavat.
Vaatteita ei häneltä milloinkaan puuttunut. Paikkakunnan provastien ja kruununmiesten vaatteet ja tähtimerkit sopivat hänelle varsin hyvin.
Öst:n rohkein urotyö tätä laatua oli hänen läsnäolonsa eräässä häätilassa, jolloin kruununnimismies nai talontyttären. Oliko Ö. siellä kutsuttuna vai kuokkavieraana, sitä en tarkoin tiedä. Mutta sen olen kuullut, että Ö. niissä pidoissa oli ollut oikea gentilhomme ja muun muassa juonut nuoren parikunnan kunniaksi maljan.
Aikomukseni on nyt tässä kertoella Ö:n etevimmät rosvoteot niiden tietojen mukaan, joita minun on onnistunut saada onkeeni.
* * * * *
Pari penikulmaa Porin kaupungista meren rannalla on kaunis kartano, joka monet vuodet on ollut vallassäädyn käsissä. Noin viisisataa askelta kartanon päärakennuksesta oli pienempi rakennus, jossa oli kaksi huonetta ja kyökki. Se oli hyvin likellä rantaa.
Tässä pienemmässä rakennuksessa asui noin 70 vuotinen leskirouva piikoinensa.
Leskirouva oli varakas ja sentähden, niinkuin kaikki muutkin varakkaat, pannut rahansa ja hopeansa talteen semmoisiin paikkoihin, joihin ei luultu rosvojen osaavan.
Kaappien ja piironkien avaimia säilytti rouva joka yö allansa makuuvuoteessaan.
Tänne olivat Österholm & K:nit päättäneet murtauta sisään anastamaan leskirouvan aarteet.
Rosvot, joita lie ollut kolme tai neljä, saapuivat meritse rannalle pimeänä syysyönä. Kaksi miestä jäi ulkopuolelle vahtia pitämään. Österholm yksin pääsi erään solan kautta ilman suurta vaivaa kamariin, jonka porstua eroitti siitä huoneesta, jossa rouva piikoineen makasi.
Rouva ja piika heräsivät kolinasta ulko-ovea avatessa, ja panivat kynttilään valkeaa.
Öst. astui ovesta sisään kirves kädessä, varmaan hämissään siitä, että täällä oltiin ikäänkuin valmiit häntä vastaanottamaan. Hän asettui vuoteen eteen, jossa vanha rouva istui ja lausui tuimasti: "rahat tai henki!"
Mutta akka, joka oli soturin leski, ei tullut ensinkään hämilleen tästä kovasta kohtelusta, istui vaan järkähtämättä avaintensa päällä ja rupesi aika lailla ripittämään rosvoa. Öst:m seisoi hiljalleen paikallaan, kärsivällisesti kuulustellen akan nuhteita.
Saarna lie ollut melkein tätä johtoa:
"Te olette arvattavasti tuo pelätty Österholm. Kaikkein tieten olette ennen ollut kunnollinen ja taitava työmies, ja teillä on vaimo ja lapset; nyt olette ottaneet viraksenne ryöstää, murhata ja hätyyttää avuttomia vanhoja leskiäkin. Minkä lopun luulette tästä tulevan? Sen minä teille sanon: loppu on oleva kauhea sekä ruumiillisessa että erittäin hengellisessä katsannossa. Iskekää vaan jos mielitte, rahoja ei ole täällä ryöstettäviksi. Minä syvästi surkuttelen teitä".
Yhtä häpeänalaisena kuin kuritettu koulupoika seisoi Ost. tässä avuttoman akan edessä, jonka oli onnistunut muutamilla aikanansa lausutuilla sanoilla herättää uuvuksissa olleet hyvät avut rosvon sydämessä. Hän häpesi omantuntonsa edessä ja valmistihen lähtemään pois samaa tietä jota hän oli tullut sisään.
Toinen apulaisista, joka oli ollut vartijana eikä ollut voinut käsittää Öst:n pitkällistä viipymistä sisällä, astui samassa sisään ja kaapaisi vähän ympärilleen katsottua kahteen korkeaan kynttiläjalkaan hopeasta, jotka olivat esillä.
Rouvan piialla oli tässä tilassa niin paljon mielen malttia, että hän lausui: "Ottakaa vaan nuot kehnot kynttiläjalat, jos mieli tekee, mutta varmaan ette niistä rikastu, sillä net ovat tinaa". Kynttiläjalat saivatkin jäädä paikalleen.
Eräistä lukitsemattomista laatikoista anastettuaan joitakuita siellä olevia parempia kaluja menivät rosvot matkoihinsa.
Minä olen aina suuresti ihmetellyt tätä vanhaa rouvaa, joka neuvollisuudellaan ja rohkeudellaan pelasti henkensä ja tavaransa röyhkeiden rosvojen käsiin joutumasta.
Kun tämä niin uljaasti alotettu rosvoretki näin huonosti oli päättynyt, keskusteltiin uudesta retkestä, joka tapahtuiki vielä samana syksynä suurella menestyksellä.
Eräsnä pimeänä syysyönä kokoontui rosvokunta Hanninkylään hyvin tunnettuun mökkiin, jonka omistajina olivat aikanansa mainion rosvon Kaarle Wallin ja hänen yhtä mainion vaimonsa, entisen aatelisneidon perilliset, jotka harjoittelivat vanhempiensa elatuskeinoa.
Vastapäätä tätä tölliä oli kylän rikkain talo. Sen makasinit olivat juuri tien ohessa, täynnä kaikenlaisia vaatteita sekä muuta tavaraa.
Tässä varkaudessa oli osallisena ennen mainittu aatelismies. Talollisen uusi verkainen päällystakki sattui hänen osakseen.
Se päällystakki oli aivan mukava hänelle, jonka vaatteukset olivat hyvin rappiolle joutuneet, mutta saattoi hänen vihdoin vankeuteen ja ansaittuun rangaistukseen.
Kruununmiehistä Öst:m tietysti ei paljon pitänyt.