Kuvauksia Hailuodosta

KUVAUKSIA HAILUODOSTA

Vanhan väen muistelmain mukaan kirjotti

SAMULI PAULAHARJU

Kansanvalistusseuran Toimituksia 167

Helsingissä, Raittiuskansan Kirjapainossa, 1914.

SISÄLLYS:

Aluksi.
Asutustarinoita.
Aluksista ja liikenteestä.
Rakennuksista.
Entisen ajan oloista ja elämäntavoista.
Kotiteollisuus.
Kalanpyynnistä.
Metsästyksestä.
Karjanhoidosta.
Viljelyskasveista.
Nöyrät vuodet.
Viinankeitto.
Juhla- ja merkkipäivät.
Häätapoja.
Pejjaiset.
Haltijoista.
Tietäjiä.
Kansan lääkintätaito.
Kansanrunous ja vanhat leikit.
Luonnonilmiöistä ja ilman ennustamisesta.
Sotatarinoita.
Entisistä rangaistustavoista.
Puumerkit.

Aluksi.

Kaikille lienee ainakin nimeltään tunnettu Hailuodon iso, paripeninkulmainen saari Oulun edustalla. Lähes nelipeninkulmaisen selän takana on se Oulusta [Siikajoelle tulee vain toista peninkulmaa], meren sylissä, aavan, länsipuolella avautuvan ulapan laidassa, kurottaen peninkulmaa pitkää Santosen nientään manteretta kohden kuin kättä kiinni tarttuakseen. Elää tällä saarella yli parituhantinen (2,839) työteliäs väestö, ystävällinen, vieraanvarainen, keskenään hyvänsopuinen. Siellä on se viettänyt omaa elämäänsä muista erotettuna kautta aikojen. Siksi siellä onkin paljon säilynyt muistelmia vanhoista hyvistä tavoista, entisestä yksinkertaisesta elämästä. Monet vanhat vielä mielellään haastelevat, miten ennen elettiin, mitä silloin ja silloin tehtiin, miten juhla- ja merkkipäiviä vietettiin, miten kaukaisilla pyyntiretkillä kulettiin. Kansatieteen tutkijalle ja keräilijälle on tuo ennen käymätön alue varsin kiitollinen paikka. Voi siellä taikakokoelman pian tuhantiseksi kartuttaa ja loitsujen luvun kymmeniksi, samoin sananlaskuja saada satoja sekä arvoituksiakin aika joukon, lisäksi monet haltijatarinat ja kummitusjutut.

Seuraavien vanhan kansan tapojen ja elämän kuvausten ainekset on toissa kesän (1912) aikana kirjoitettu muistiin saaren vanhoilta ukoilta ja eukoilta. Kertojina olivat useat paikkakunnan vanhoista eläjistä haastellen, kuka enemmän, kuka vähemmän. Monet tiedot, taijat ja tapainkuvaukset ovat 70-vuotiaalta Juho Hentulta, yhtä monet Nikun 81-vuotiaalta Anna-Kreeta-muorilta, paljon on kertonut myöskin 86-vuotias Kujalan Sipo. Muista kertojista mainittakoon Heikkalan muori, 90-v., Kittilän Jussi, 89-v., Kittilän Juhan-Erkki, 84-v., Frantsin Jaako, 81-v., Ruonalan ukko, 80-v., Prokkalan ukko, 78-v., Pertaan muori, 75-v., Hentun muori, 68-v., Piekkolan Maijastiina, 68-v., Laurilan Priita, 66-v., Runte-Kreeta, 65-v., Hakmannin Juuso, 64-v., Annus-Jaako, 59-v., Annus-Kaija, 57-v., Töyrän Sipo, 57-v., Trupukan Pekka, 55-v., Väntelän ja Pietilän isännät sekä Heikkalan, Töyrän ja Kujalan emännät ja Heikkalan pojat.

Asutustarinoita.

"Hai, luoto näkkyy!" Niinhän se oli ennen mustalainen huudahtanut, kun oli jäällä eksyksissä sumussa, "meripimiäsä", Oulusta Raahea kohden ajellut ja sumun aukeamasta nähnyt saaren maan pilkottavan. Ja siitä on sitten saarelle nimi saatu, Hailuodoksi ruvettu kutsumaan. Näin kertovat saaren eläjät ["Ennen on Luovon nimenä ollut Ifron-Kaarlöö", tiesi muuan eukko.] Hailuoto-nimeä ei kyllä paikkakunnalla useastikkaan käytetä, sanotaan vain Luoto ja luotolainen.

"Jo ainakin neljä-, viissattaa vuotta on täälä Luovosa asuttu", arvelivat saaren vanhat ukot. Mutta eivät tiedä varmaan enään, mistä päin mantereelta on tänne ensimäiset eläjät saapuneet. Vain muuan muisteli sanotun, että lumijokelaiset ovat ennen käyneet kalanpyynnissä Hailuodon Hanhisessa. Siellä ollut heillä venevalkama Hanhisen korkeimmalla kohdalla. Näkyy vieläkin siellä kuin valkaman sijoja. Käyneet lumijokelaiset useampina kesinä pyynnissä, sitten lopulta muuttaneet varsinaisesti Luodolle asumaan. Toinen Luodon ukko taas tiesi, jotta; "pohjasesta päin on tänne asukkaat tulleet, ne on olleet sellaisia kalanpyytäjiä".

Ensimäinen eläjä on muistotiedon mukaan ollut Marjaniemessä, "Pooki-Marjaniemesä" Hannuksenperällä. Siellä hietapakkain takana metsäkankaalla on vieläkin nähtävinä kolme neljä kiuvasrauniota mustuneine "kuulemakivineen". Raunioista etelään, rantaan päin on satasen syltä leveä, pari sataa pitkä maakappale, mikä näyttää ennen olleen peltona. Ojat vielä jotenkin hyvin näkyvät. Sanotaan, että siinä olisi ennen ollut Marjaniemen talo, toisten mukaan Sipilä. [Marjaniemen talo on nykyään Isossakylässä Äyrään takana, Sipilä Isossakylässä.] Raunioiden sivutse vie ikivanha, ei enään käytännössä oleva kangastie, "Marjaniemen tie".

Toinen talo on sitten ollut Ojakylän Kuusto. Tarina tietää kertoa, että Marjaniemen muori, kun oli pannut savupirttinsä lämpiämään, oli lämpiämisajaksi juoksaissut naapuriin, Kuustoon "rullaansa viihtiämään". Tuli sitten taas kotiin, kun pirtti oli lämmennyt ja savu ulos haihtunut. Toiset taas sanovat, että muori oli niin "visu", jotta pani pirtin häkineen kiinni ja juoksi naapuriin pakoon. Naapuriin oli matkaa toista peninkulmaa.

Kolmas talo oli ollut Perälä Ojakylän lahden pohjukan perässä, "Perälän äyräällä", nykyisillä Töyrän talojen eteläpuolella sijaitsevilla hietakummuilla, "tömpillä". Sanotaan, että siinä on ennen ollut "seittemän talua". Silloin oli ranta ollut samaa tasaista töyrää, mutta sitten oli vesi puhkaissut ojan töyrän läpi ja repinyt hiekkaa pois niin, että nyt on suuret haudat ympäri tömppiä, joilla vielä nähdään talon rauniokiviä. Mainittu vesioja, Isolanoja, "sisämaan" metsälammeista alkunsa saava, oli ennen virrannut tömppien eteläpuolitse, mutta sitten oli se johdettu tömppien pohjoispuolelle. Nykyään on Perälän talo toisessa päässä saaren kyliä, "Kujalan nurkalla".

Neljäs talo sanotaan olleen Kinnari, Ojakylällä sekin.

Vanhoja taloja ovat myöskin Ruonala Keskikylällä, samoin saman kylän Tero eli Törrö sekä Päärni ja Haapala Isollakylällä "Järventakana" ja Kujala Kujalan nurkalla.

Ruonalassa kerrotaan ison vihan aikana eläneen 7 parikuntaa samalla kertaa. Yhdessä elannossa olivat kaikki olleet, samasta pöydästä sopineet syömään, saman talon töitä yksissä miehissä tehneet. Mutta sitten ison vihan aikana olivat "hävenneet" kaikki, minne olivat joutuneetkaan. Vain yksi parikunta oli entiselle kotipaikalleen joutunut sukuaan jatkamaan. Ja samaa sukujuurta on talossa vielä. Talon "pikku aitta" oli vihan aikana ollut kehikolla.

Ennen ihmiseläjien tuloa oli Luodolla olostellut vain "vuoripeippoja", ja oli niitä ollut vielä ihmistenkin eläntäaikoina. Niitä oli asunut sekä Hyypänmäessä että varsinkin Isossakankaassa. Hyypänmäki on saaren korkein mäki, moninotkelmainen hiekkatöyrä Ojakylän pohjoispuolella. Itse mäkikin on vuoripeipon aikaansaama. Oli näet vuoripeippo lähtenyt Siikajoelta hiekkasäkki selässä Luodolle "pesänlaittoon". Säkkipä revennyt ja Luodolle remahtanut ja siihen Hyypänmäki syntynyt. [Toisen tiedon mukaan on Hyypän paikalle kerran laiva "tullut pois", särkynyt ja hukkunut, ennen kun "koko maailma ollut yhen aallon seasa".] Isokangas taas on pitkä, leveä hiekkakangas, joka kyläin takalistoja juoksee halki saaren. Kankaan selkää on jo entiseen aikaan kulkenut jalkapolku.

Kinnarin emäntä se oli kerran tullut Kuustosta tyttärensä luota, tytär kun oli siellä miehelässä. Isoakangasta myöten kun oli kapsutellut, niin tullut vuoripeippo vastaan, ottanut kädestä kiinni ja pyytänyt, jotta lähteä hänen kotiinsa, siellä kun akka oli "lapsia saamassa". Emäntä mennyt ja auttanut, ja kun oli pois lähtenyt, oli vuoripeippo antanut hänelle palkaksi punaisen verkahameen. "Pitää pitää", sanonut, "sitä kolome pyhää kirkosa saarnastoolin alla. Muuten se ei sulla pysy, se kun ei ole siunattu." Emäntä oli tehnyt neuvon mukaan. Ja kauvan oli se hame hänellä kestänyt, monia kymmeniä vuosia. "Minunkin — kertojan, 70-vuotiaan eukon — isäni äitin äiti oli nähänyt, kun se emäntä oli pitänyt sitä hametta." Hame oli ollut varastettu, siksi sitä oli pitänyt kirkossa kulettaa. Kaikki varastettu oli näet aina vuoripeipoille joutunut.

Kun sitten oli ihmiseläjiä yhä lisäytynyt, oli vuoripeippojen elämä saarella käynyt lopulta aivan sietämättömäksi, Muuankin peipporukka oli valitellut:

"Ei saa rauhaa, Takaranta pauhaa, paimenet parkuu, ja karjankellot soivat."

Ja pois oli lähtenyt, vaeltanut pohjoista kohden isommille mantereille, suuremmille salomaille. Kahlomalla vain oli mennyt, ja "hahtiväylälle" kun oli astunut, niin vasta tupennokka oli veteen koskenut.

Ei ole Luoto ollut aina samanlainen kuin nykyään. Se on ollut monena kappaleena ennen, useana saarena, salmia vain välissä. Pitkälle itään pistäyvä Santosenniemi on ollut eri luotona, Potin talojen luona ollut salmi, Niemenkurkuksi sanottu. Samoin Hanhinen, joka vielä nyt vain korkeiden vesien aikana on mantereesta erillään, samoin Syökari kaakkoisrannalla sekä Munakulju Syökarin puolella. Leveät salmet ovat niitä ennen muusta saaresta erottaneet — Syökarin vieressä ollut Louvekkarin kurkku — ja itse saaret olleet pikkuisia maapalasia. Syökarille oli vanhaan, vanhaan aikaan soutanut Ruonalan ukko katsomaan, minkälaista siellä olisi, ja löytänyt hyvän niittymaan ja omistanut sen talolleen. Kukaan ei ollut siellä vielä ennen käynyt, eikä se ollut kenenkään oma vielä ollut. Nytkin on Ruonalalla siellä vielä niittynsä, mutta on muillakin. Sillä Syökari on niin iso, että siitä saadaan "tuhansia häkkejä heiniä". Munakuljusta oli entisaikaan saatu kolme häkkiä heiniä. Nyt siellä on useita "kokopaikkoja", sauroja sekä muutamia latoja. Monta paikkaa, joista ennen, vanhain miesten nuoruuden aikana, kaloja pyydettiin ja saatiin kovasti, on nyt hyvänä heinämaana. Niemenkurkkua Ojakylän lahdesta Potinlahteen ovat vielä nykyisetkin vanhukset monta kertaa nuottaretkille veneillä soudelleet, samoinkuin taas Salmea ja Louvekkarin kurkkua on "mummovainaan aikana kulettu nelilaijoilla". Vielä 30-35 vuotta takaperin kulettiin "syysluoteen" aikana Salmea pikkuveneillä. Trupukan nokassa ja Valpun rannassa on vanhain muiston aikana vedetty nuottaa ja nyt niistä paikoin niitetään heinää.

Aluksista ja liikenteestä.

Saarimaan eläjinä, vesikansana, ovat luoto laiset jo aikaisin tottuneet merellä liikkumaan. Entisaikaan, kun ei vielä ollut rautatietä Ouluun, oli kesäisin rahtiliike ollut kalastuksen ohella tärkeänä tulolähteenä. Siksipä oli saarella ollut useita pikku aluksia, jopa mainitaan kerran jo hyvin vanhaan aikaan olleen oikean laivankin. Sen oli omistanut vanhan, jo pari-, kolmekymmentä vuotta takaperin kuolleen Piekkolan vaarin isänisä. Se laivanomistaja oli ollut "ylevä" mies, "pohatta" mies, "keisariksi" kutsuttu. Laivallaan oli hän "seelannut" Ruotsit ja Suomet.

Pienempiä aluksia, jähtejä, on sitten ollut etupäässä Ojakylän miehillä. Niinpä oli "Jähti-äijä"-vainaalla — kuollut jo 50-60 vuotta takaperin — oma jähtinsä, sitten hänen pojillaan, Kujalan miehillä, oli sekä iso että pieni jähti. Rikas Päätalo omisti myös yksinään jähdin, ja Pirkolalla oli samanlainen alus toisen miehen kanssa yhteinen.

Jähti oli kuin pieni laiva. Se oli tavallisesti Iissä valmistettu. Isompiin mahtui aina 800 tynnyriä tervaa, taikka yhtä monta tynnyriä suoloja. Siinä oli kaksi mastoa, isompi, keula- eli fokkamasto, ja pienempi, perä- eli kryysmasto. Päältä oli jähti avonainen, ei ollut haltäkkiäkään. Monen monituiset olivat jähdin, kuten muidenkin purjealusten, eri osain nimitykset, jotka, samoin kuin purjehdussanastokin, melkein kaikki olivat vieraskielisiä väännöksiä. Pohjan, emän, alla oli kööli, peräpuoli oli ahteri, keula föri. Oikea puoli oli tyyrpuuri, vasen paapuuri. Peräsimen, ruorin, varsi kävi ruoriskotin lävitse niin, että ahterpeili jäi ulkopuolelle, ja ruoria tyyrättiin ruorispinnalla. Purjeita, seelejä, oli neljä viisi kappaletta. Keulamastossa oli alaalla isoseeli, yläällä topissa kolmikulmainen kliivari sekä taakseeli. Isoseili oli alareunasta kiinnitetty puomiin, yläältä se pingotettiin kaffelilla. Kliivari ja taakseili olivat alakulmistaan kiinnitetyt keulasta pistäyvään puksfröötyyn. Perämastossa oli ahterseeli eli mesaani puomeineen ja kahveleineen.

Mastot olivat 10-12 syltä pitkiä honkia. Ne oli teijattu pystyyn paksuilla lujilla köysillä. Kaksi köyttä, vantit, meni kummallekin sivulle ja yksi, taaki, oli pingotettu keulaan. Taakia myöten taakseili juoksi ylös.

Purjeet vedettiin ylös tai laskettiin köysillä, falleilla, jotka juoksivat flokeissa, ja seelatessa hoidettiin purjeita nuorilla, perä- ja keulakuutilla, jotka olivat kiinnitetyt puomeihin. Merelle lähdettäessä ensinnä vedettiin ylös mesaani ja isoseilikin, jos oli sievä ilma. Mesaanilla sitten käännettiin jähti sinne, mihin tarvittiin, ja "se väänti jo jähin kalappaan, ennenkö ankkurikaan oli nostettu". Sitten vasta, kun ankkuri oli saatu ylös ja tullut kaikki klaariksi ja alkoi saada faarttia, nostettiin taakseili ja kliivari. Sitten sitä alettiin kulkea. Ruorimies oli ruorispinnassa ja toinen mies kuuteissa ottamassa seeliä sisälle taikka antamassa ulos eli löysäämässä. Tormin uhatessa purjeet pienennettiin, reivattiin. Mutta jos jähti sääti, niin pian ne taas saatiin avatuiksi ja pannuiksi täysiin seeleihin, jolloin taas saatiin kova faartti. Vastatuulella koetettiin kryysätä, vaikka vähän sillä voitettiin. Kun kovin vastatuuleen pyrittiin, niin se oli pilivinnisä silloin, ja purjeet alkoivat flakata. Vastaisemmalle käännettäessä luuvattiin, käännettiin luuvartin puolelle. — Paarlastia ei jäheissä käytetty. Ne olivat niin leveäpohjaisia, etteivät kovin helposti tuulessa kallistuneet.

Jäheillään luotolaiset kulettivat hirsiä, lankkuja y.m. puutavaraa Iistä ja Kemistä Ouluun, Siikajoelle, Pyhäjoelle, Raaheen ja Kalajoellekin asti. [Metsättömien rantamaiden asukkaat tarvitsivat puutavaraa rakennuksiinsa.] Ja tervoja veivät Oulusta sekä Iistä — tervaa silloin Iijokeakin myöten soudettiin alas — Haaparannalle ulkolaisten laivoihin. Sitten taas palatessaan toivat Haaparannalta suoloja sekä muutakin tavaraa Oulun ja Raahen kauppiaille. Varsinkin "enkeska-kesänä" (1854) oli suolojen kuletus Haaparannan sataman ulkolaislaivoista — niitä siellä toisinaan silloin oli aina kolmatta sataa — tärkeimpiä toimia. Oulusta oli silloin hevosella vedätetty suoloja ympäri Suomen niemen, aina Kuopioon, jopa Viipuriinkin asti. Muuta tietä kun ei kuulunut Suomeen päästyn. Haaparannalla oli ollut Viipurista "Pruuke"-niminen välittäjä, joka oli sinne suoloja ja muuta tavaraa hommannut. Suolatynnyrin "frahtia" Haaparannalta Ouluun maksettiin 75 kopekkaa ja Raaheen 1 rupla.

Tuotiin jäheillä hirsiä myös omiksi rakennustarpeiksi. Ennen näet oli Luodolla ollut kovin huonot metsät. Vanhaan aikaan kun oli ollut yhteiset metsämaat, oli kyllä mahtavia hongikoita ollut, mutta ne oli juuri ennen isoajakoa oikein kilvalla aivan peräti hävitetty niin, ettei enää saatu rakennuspuitakaan omiksi tarpeiksi.

Pienempiä aluksia olivat matkaveneet, joilla Ruotsin puolella ennen silakan pyynnissä kulettiin. Niissäkin oli 2 mastoa, keulamasto ja perämasto, mutta vain 3 purjetta, keulapurje, peräpurje ja kliivari. Niitä sanottiin myös nelilaijoiksi, vaikka laitalautoja oli isommissa aina seitsemän, kahdeksan ja yhdeksänkin. Suureen matkaveneeseen voitiin lastata 30-40 tynnyriä silakoita. — Sitten oli — ja on vieläkin — isonlaisia pauhaveneitä, joilla verkkopauhoilla eli silakkakrunneilla kulettiin. Sanottiin niitä myös krunniveneiksi ja soutuveneiksi. Ne myöskin olivat 2-mastoisia, ja niihin voitiin lastata toista kymmentä tynnyriä silakoita, kun pantiin kahdet varppeet ja vielä parraspuut päälle. Niillä tehtiin Oulun matkatkin sekä joskus Ruotsinrannan pyyntiretket. Pienillä yksimastoisilla salmi- eli harvanverkon-veneillä kulettiin lahdissa ja salmea myöten niitylle heinäntekoon ja lypsylle. Niitä sanottiin myös niitty- ja lypsyveneiksi. Pienimmillä ranta- eli pikkuveneillä kulettiin soutamalla, mutta voitiin niihinkin pikku masto purjeineen pystyttää. Metsäjärvillä kalalla käytäessä meloskeltiin joskus pölkyistä kyhätyllä lautalla.

Ennen kun ei vielä höyryvenettä, "pakettia", kulkenut Oulun ja Hailuodon välillä, oli tuo 4-peninkulmainen Oulunselkä ollut purjeveneellä katkaistava. Hyvillä ilmoilla oli se mennyt 5-6:ssa tunnissa, jopa se oli joskus kovassa myötäisessä lasketettu alle kahdessa tunnissa, mutta huonoilla säillä, vastatuulilla, oli saanut samoilla seljillä väliin viivytellä 12-13 tuntia. Ensimäisenä höyrynä oli näillä taipaleilla kulkenut "Meriteeri", pieni avonainen alus, sitten oli sijan ottanut "Onni", ja nyt käy joka päivä "Luoto".

Talvella, kun meren lyö jäähän, on liikenne huonompi, mutta kaikkein kurjin syksyllä ja keväällä keliriittoaikana, jolloin muutamien viikkojen aikana ei pääse saarelta mantereelle ei veneellä, ei reellä eikä millään. Keväällä se ei useinkaan hyvin pitkään kiusaa, toisinaan vain pari viikkoa, kevätjää kun kestää "meleko" heikkona kulkea. Siinä saa olla reikiä "kuin seulan pohojasa", ja silloinkin se vielä kestää hevosella laskettaa. [Muuan ukko kertoi: Lähdin kerran Siikajoelle, enkä tiennyt jään huonoudesta mitään. Mutta kun tulin takaisin toisena päivänä, oli jää niin huonoa, jotta vesi pulppasi ympärillä kuin seulan pohjasta. En kumminkaan pudonnut. Ja sitten huomenaamulla oli meri puhdas.] Mutta syksyllä "tekee jäätä" toisinaan niin kauvan, että täytyy olla kuusikin viikkoa vankina. Joskus kyllä on päästy viikon odotuksella venekulusta hevoskyytiin. Lahdelmat, "perät", jäätää ensin, sitten vasta käy selkiä silloittamaan. Luotolaiset ajavat toisinaan parinkin yön vanhaa jäätä perissä, ja kahden tuuman vahvuinen jää kestää jo pikku taipaleita siivosti lasketella.

Mutta kun meri on kyllin vahvaksi jäätynyt, silloin voidaan huoletta päästellä manteretta kohden. Viedään Ouluun, mitä itseltä liikenee, ja tuodaan Oulusta, mitä tarvitaan. Hyvillä tyynillä pakkassäillä nämä hevosmatkat aika mukavasti sentään menevät, päästellään suoraa "tikkatietä" ohi Santosen Varjakkaan ja Salonlahden yli Ouluun. Mutta annas olla, jos sattuu "nöyrä" ilma ja vielä vastatuuli, silloin olet taipaleella kuormasi kanssa melkein saatuna. Kyllä ovat luotolaiset tulleet tuntemaan sekä kesäisen myrskyn ja sadesään että talvisen tuulen ja tuiskunkin.

Kunnossa pidettäviä maanteitä ei Hailuodossa paljoakaan ole, 6-7 km:n kappale Ojakylästä kirkolle ja kirkolta sama matka Pöllän satamaan, toinen vähän pitempi Marjaniemen luotsiasemalle. Siinä kaikki. Takarannan pyyntipaikoille vievät kärrytiet kulkevat vain omia aikojaan kohentamatta pitkin surkean pehmeitä hiekkaharjanteita milloin ylös, milloin alas, milloin pitkin kankaan selkää. Pehmeitä hiekkateitään ovat luotolaiset ennen ajelleet "puukärryillä", joissa pyöräin raudoittamattomat kehykset ovat olleet kortteliakin leveät, vanhimmissa vielä akselikin puinen. Semmoiset puurattaat nähdään vielä esim. Trupukan talossa, ja Kuustossa on rattaat, joiden akselikin on puusta. Rautakisko on vain akselin latvain alapuolella. Sanovat, että rattaat ovat jo toisella sadalla vuodella.

Rakennuksista.

Savutuvat, uunipirtit, ne entiseen aikaan haikusivat Hailuodossakin. Puinen harmaa lakeistorvi, ontelosta hongasta tehty "ymmyrkäinen pöselö" törrötti usean talon katolla, kertoen lämpöisestä laenalasesta, nokisesta välikatosta ja savua puskevasta kiukaasta. Noin 40 vuotta takaperin oli muutamissa uunipirteissä vielä asuttu. Viimeiset kerrotaan olleen Mattilassa, Perälässä, Sipilässä, Hentulla, Nikulla sekä Juntilla. Hentun pirtti oli purettu 1876, Mattilan vasta muutamia vuosia takaperin, vaikka olikin käyttämätönnä ollut jo monia vuosia. Sipilän vanha uunipirtti on vielä pystyssä, vaikka onkin salvettu jo 1752. Sekin on jo muutettu ulos savuavaksi.

Maakivistä oli ollut uunipirtin kiuvas, kaksinkertaiselle hirsisalvokselle, uuninjalalle, muurattu. Omalla saarella kun ei ollut oikein tulenkestävää kiveä saatavana, tuotiin Haukiputaalta, Putaanjoen suulta, leveitä "lanttikiviä", Puttaan kivejä, ja niistä uuninlakia sekä arinoita rakenneltiin. Ne kestivät miespolvia, vaikka olivatkin pehmeää, löyhää kiveä. Toisinaan käytettiin myös Piehingin kivejä, joita kuletettiin Raahen eteläpuolelta asti. Sekin oli kestävää. Kun savukiukaiden aika oli ohi, kelpasivat monet kiukaankivet vielä saunan- ja riihen-uuneihin lakikiviksi.

Ovinurkassa oli uuni, suu tavallisesti perälle päin. Mitään nurkkapatsasta ei muisteta olleen, eikä myöskään ollut kiukaassa savutorvia käytetty. Leveä, otsasta ulos pistäyvä lieskakivi oli vain liekkien liikaa loimua laimentanut. Uuninsuun edessä oli liesi pankkoineen.

Välikatto oli savupirteissä taitteinen, keskiosa sivupuolia korkeammalla. Kaksi mahtavaa pyöreää hirttä, lämpymät vuolet, kannatti pyöreitä tai puolipyöreitä laupuuksia, ja vuolien alla poikittain oli vahva piitta tukemassa vuolia joko pikku patsasten avulla taikka suorastaan ilman patsaita. Seinäin vierissä ei ollut vuolia, vaan laupuuksien päät lepäsivät seinähirsien varaukseen hakatussa kolossa. Tämmöinen välikatto nähdään Sipilän vanhassa pirtissä. Vuolien paksut päät vain pistäyvät ulos päädystä, ja keskellä lakea on vielä entisen savutorven aukko, räppänä. Mutta useissa muissakin vanhoissa pirteissä näemme vielä samanlaisen välikaton. Semmoinen juhlallisen komea kaartokatto on esim. Kniivilän isossa, 90 vuotta vanhassa pirtissä, semmoinen samanikäisessä Töyrän pirtissä, samanlainen vielä Yrjänän 60-vuotiaissa vanhoissa pirteissä sekä Kittilässä, Kuustolla, Mattilassa, Prokkolassa.

Orsia oli savupirtissä ainakin ovipuolessa pari yli tuvan ulottuvaa vahvaa rinnakkaisortta, joita sanottiin rekiorsiksi. Peräpuolessa taas oli leipätangot.

Valoaukkoina oli alkuaan lykkyylaudalla sulettavat luukuakkunat. Semmoiset akkunat on ollut ennenmainitussa Sipilän pirtissä. Siinä perä- ja uuni-akkunan pielessä vielä näkyy lykkyylaudan sija, kooltaan 0,39 x 1,30 m, joten itse akkuna on ollut n. 30 cm korkea ja 50-55 cm leveä. Vielä, oli savupirtin oviseinässä ylhäällä päädyssä pieni, pari kolme desimetrinen hikoreikä. — Myöhemmin, ennenkuin varsinaiset lasiakkunat tulivat tavallisiksi, käytettiin lauta-akkunoissa puitteisiin sovitettua varakruutua, joka voitiin pistää aukkoon, kun akkunalauta vetäistiin auki. Tämmöinen oli vielä nykyisten vanhojen tietämän mukaan ollut joskus käytännössä. Siitä akkunat sitten vähitellen laajenivat 4-ruutuisiksi, 12- ja 6-ruutuisiksi tavallisiksi talon akkunoiksi.

Laattia oli vanhan ajan pirteissä leveistä puolikkaista, jotka joskus olivat asetetut kahdatyvin, toisen tyvi perään, toisen oveen käsin. Multapenkit seinäin vieressä estivät kylmää laattian kautta sisään tulemasta.

Vesikatot olivat tuohi-malkakattoja, joita vieläkin paljon näkee. Kattovuolille oli ladottu "männynnäreitä" ruoteiksi, niiden varaan tuohia, sitten päälle painoksi malkoja vieri viereen vuoroin toiselle ja toiselle puolelle kattoharjaa. Harjalla ulottuivat malat ristiin ja kiinnitettiin toisiinsa malkurin reikiin sovitetuilla katajapitusilla.

Entisajan asuinrakennukseen kuului tavallisesti kolme suojaa: asuinpirtti, porstua ja kylmä tupa. Porstua oli useasti läpi kuljettava, takaoven kautta pääsi kartanon puolelle. Sittemmin saatiin porstuan perään kamari, isompaan porstuaan kaksikin kamaria, joista toista käytettiin köökinä. Kylmä tupa oli useasti romuhuoneena ja kala-aittana. Sitten myöhemmin käytiin kylmän tuvan puolelle kamareita ja vierashuoneita laatimaan.

Savukiukaan sijaan laitettiin savunsa suoraan ulos suitsuttava uuni. Se muistuttaa puujalustaista maakiviuunia, julman suurta kuutiomaista kivilatomusta [uunin ulkopuoliset mitat: korkeus 1,9, pituus 2,4, levyys 2,1 m], jossa itse tulipesäkin on kuin vuorenonkalo, lähes paria metriä pitkä, puoltatoista leveä ja melkein metriä korkea. Sitten ruvettiin muuraamaan uuneja, joiden ulkonurkassa oli eteläpohjalaisen takkauunin takkaa vastaava holvaus. Siinä talvi-iltasin pystyvalkeaa, praasua, poltettiin ja siitä koko holvauskin sai "praasun" nimen. Viimeinen muodostus on hällä-uuni, missä uunin edusliesi sekä praasukolo ovat yhdistyneet samaksi holvaukseksi, jonka pohjaan on sitten hällä sovitettu.

Puhuessamme muista rakennuksista on mainittava ainakin sauna, joka on luotolaiselle yhtä tärkeä huone kuin muullekin suomalaiselle. Kerran ja kahdesti viikossa pitää siellä löyly saada, jopa heinänteon aikana joka päivä. Siellä myös kupparit ja hierojat parantavat toimensa tekevät, ja entiseen aikaan siellä tietäjät kylvetyksensä, loitsimisensa toimittivat. Ja saunan lämpöisissä vielä vanhat luotolaiset ovat näille ilmoille saapuneet.

Luotolais-sauna on tavallista pohjoispohjalaista mallia: kiuvas ovinurkassa, suu perälle käsin, lavo peräseinän vieressä, seinästä toiseen ulottuva. Välikatto on kahtaalle kallistuva taitekatto. Sivuseinän vieressä on joku vaateorsi, ikkunan edessä penkki. Kiukaan ja peräseinän välistä osaa sanotaan saunankarsinaksi. Entisajan saunoissa oli ollut mallaslavokin, missä maltaita imellytettiin, sekä lihanpalvausorret, joihin savustettavat lihakappaleet ripustettiin.

Saunan luona nähdään joskus vanha, riuvuista ladottu kota — ainakin pari semmoista voi Luodosta vielä tavata. Kodan runkona on neljä latvasta vitsalla yhteen sidottua riukua ja niiden nojalle sitten muut puut pystytetyt. Pata on sijoitettu kivien varaan. Veneen puolikkaista tehdyt kodat ovat riukukotia tavallisemmat. Niitä näkee sekä kartanoilla että kalarannoilla.

Saunan kaltaisia suojia ovat myös kalasaunat, joita vielä muutamilla pyyntirannoilla nähdään. Niissä on kiuvas kuin saunassa ja akkuna ja savureikä, mutta lavo on laskettu vähän alemmaksi ja levitetty niin, että ulottuu lähelle kiuvasta. Siinä voidaan silloin loikoa poikittain jalat ovea kohden. — Kalatuvat taas ovat "uloslämpiäviä" pikku tupia.

Riihi on välttämätön huone maata viljelevän talonpojan rakennusryhmässä. Vähässä matkaa kartanon takana se erillään seisoo, useasti ympärillään muutamia olkilatoja. Luuvaa ei ole, sillä puiminen toimitetaan riihen maalaattialla. Samoin kuin saunan ja pirtin, on riihenkin välikatto taitteinen. Pienissä riihissä on se harjasta kahtaalle kallistettu, mutta isompien riihien välikatto on kolmiosainen. Kiuvas on kuin saunassa maakivistä muurattu ja vain ympärys osaksi sekä uunin suu tiilistä tehty. Ja mikä omituisinta: uuninsuu on riihessäkin pimeää peräseinää kohden. Parsia kannattaa kolme vahvaa parsiortta. Ovi on useimmiten sivuun työntämällä avattava, harvemmin saranoissa liikkuva.

Vanhan riihen, kohta puolenkolmatta sadan vuoden myrskyt kokeneen rakennuksen, näemme Sipilän riihipellolla. Huoneen nurkkaan on leikattu vuosiluku 1666. Omituisin on riihen välikatto. Se on suora, vierettäisistä hirsistä ovi- ja peräseinän varaan salvettu. Ison vihan aikoina on riihi ollut jo paraassa ijässään. Kerrotaan, että sen pimeässä lakassa ovat silloin muutamat kylän eläjät peljättäviä vihollisia piileskelleet.

Oman hauskan ryhmänsä talon kartanossa muodostavat aitat. Niitä voi toisissa taloissa olla neljä viisikin samassa pitkässä rintamassa, ovi taloa kohden osoitettuna. Joskus on rintama rikottu ja aitat asetettu melkein miten vain, yksi siihen, toinen tähän, ovi tuonne, ovi tänne.

Hauskan muodon antaa useille aitoille niiden ulospistäyvä kuono, etuseinän yläosa, ja varsin keveiltä näyttävät ne aitat, jotka ovat pikku patsaille rakennetut. Tämmöisiä ovatkin useimmat entiset aitat. Vahvat varvaspölkyt on ensin salvettu alle neliöön, niiden nurkissa, joskus sivuseinienkin alla, on parikortteliset patsaat, ja patsasten nokassa alassuin puolipyöreät vahvat hiirenlaudat. Niiden varassa sitten laattia ja sitten seinät ja koko aitta.

Aittoja on talossa, vaate-, jyvä-, jauho- ja kala-aitat. Lisäksi rannoilla on vielä rantapuoteja, joissa kalanpyydykset ja veneen tarpeet säilytetään.

Monet Luodon aitoista ovat tiesi kuinka vanhoja ovatkaan; ijästä ei tiedetä, kun ei ole niihin vuosilukua leikattu. Mutta viistokylkinen nurkkasalvain, oven rakenne ja pitkä "kuono" sekä vierettäisistä vuolista salvettu tuohikaton aluskerta puhuvat monen aitan monista kymmenistä vuosista. On sentään Heikkalan talossa vielä muuan pikkuinen 3-metrinen aitta, jossa on vuosiluku, vieläpä niin ikivanhaa aikaa osottava kuin 1535, jos luku oikea lienee. Paha vain, että aitta on aikojen kuluessa niin käännelty ja korjailtu, ettei siitä enään saa oikein alkuperäistä käsitystä. Jyväaittana on se ainakin aikoinaan ollut, sillä nurin käännetyissä seinissä näkyy ulkopuolella laarilautain uurteet. Nykyään on se vaateaittana.

Aittojen rinnalla voimme mainita entisajan konkiluhit, joita oli ollut useassa talossa. Rakennus käsitti puoin ja tallin sekä niiden päällä luhit, joiden edessä oleva konki pistäytyi "kuonona" eteenpäin. Konkiin noustiin trappuja myöten. Tämmöisen konkiluhtia muistuttavan rakennuksen näemme vielä Kittilän talossa. Sen ikää ei tiedetä, mutta talon 89-vuotias vaari sanoo, että se on "isän isän tekemä". — Oli ennen ollut myös konkiluhti-rakennuksia, joissa tallin ja puodin välissä oli avonainen porttikäytävä, jonka kautta oli ajettu pihaan.

Navetoista voimme esittää Yrjänän kivinavetan. Se on vain maakivistä kasattu ja alkuisin ainakin viime vuosisadan ensi kymmeniltä.

Luonteenomaisimpia rakennuksia Luodolla ovat tuulimyllyt, joita siellä on kymmenittäin. [K.E. Rydman mainitsee (Luonnon Ystävä 1901, siv. 131) Hailuodossa olevan 54 tuulimyllyä.] Melkein joka talon pellolla se nelisiipisenä kummituksena kohoaa, jopa kahtia jakaantuneen talon kartanolla on niitä kaksittain. Luodolla näet ei ole semmoisia virtoja, jotka voisivat minkäänlaista vesikiveä pyörittää, siksi on turvauduttu tuulen voimaan. Tuulimyllyissä sitten on vanhoista ajoista saakka oman saaren viljat jauhoiksi jyryytetty. Muutamat tuulimyllyt ovat ainakin 1700-luvulta. [Prokkolassa on aikoinaan Päärnistä ostettu tuulimylly, jossa on vuosiluku 1777.]

Kaikki Luodon tuulimyllyt ovat jotenkin samaa mallia. Korkeille kaksinkertaisille hirsiristikoille, varpaille, on kohotettu hirsistä salvettu korkea huone, jonka sisässä kivet, tratit, rattaat, tukit, lyhdyt sekä muut myllyn värkit ja vehkeet. Vesikatto on melkein kaikissa myllyissä taitteinen (mansardikatto). Siipien luku on neljä, ja siivissä on aukot tavallisesti tyvessä ja latvassa. Nimilehdellä oleva kuva esittää Valpun taloa tuulimyllyineen.

Entisen ajan oloista ja elämäntavoista.

Ei sitä entiseen aikaan niin eletty kuin nykyään. Silloin kun oli vielä useassa talossa nokilakiset uunipirtit, joiden "puutöötöstä" savu suitsusi, silloin olivat elämäntavatkin toisenlaiset. Ei tiedetty nykyisistä mukavuuksista, mutta ei myöskään nykyajan ylellisyydestä eikä joutavasta koreilusta.

Kello oli joka talossa, mutta ei joka mökissä. Merkittiin "kumppassilla" taikka kellon jälkeen päivänpriimu akkunalautaan, ja siitä nähtiin, milloin kello oli 12. Jossakin kohti taas oli pihamaalla noin metriä korkea pölkky, tiimastukki, "niinkuin talonpojan kirnu pystysä", ja pölkyn päässä oli kivi- tai puulevy, johon oli tunnin määrät merkitty. Keskellä levyä oli napa, joka päiväpaisteella näytti ajan. Tällainen aurinkokello oli ollut Raution pihakentällä sekä Kivipään talon pihalla ynnä Yrjänällä ja Piekkolalla. Ajan kulumista tarkattiin myös taivaan tähdistä. Silloin kun kointähti nousi, oli aamu jo lähellä ja oli jo kiire riihelle. Ehtootähti taas ilmotti illan joutumista. Taivaan merkkeinä tarkattiin myös seulavaista, Mooseksen- ja Aaroninsauvaa, Lapin ja Suomen Otavaa, Pohjantähteä sekä valkeaa taivaan vyötä, talvenrataa.

Päre paloi illoin aamuin pihissä uunin kylessä ja valaisi pimeää pirttiä. Joskus "mäihättiin" nauriista nauriskuppi, johon pantiin sulatettua talia taikka traania. Keskelle kuppia pistettiin pystyyn puutikku ja sen varaan laitettiin pumpulivaatetta tai -lankaa, johon tuli sytytettiin. Sen valossa sitten puhdetöitä tehtiin. "Sievillä ilimoilla" poltettiin praasussa tervaskantoja. Ne kun kovasti palaa roihusivat, ei silloin pärettä tarvinnut polttaa. Näki työskennellä kyllä etempänäkin ja samalla saatiin lämmintä. Mutta "tormeilla" ei tervasroihua uskallettu sytyttää, pelättiin tulipaloa. Päresoitto kädessä käytiin pimeällä navetassa ja tallissa ja päretulen valossa puiminenkin aamuisin riihessä toimitettiin. Palava päre oli pihdissä riihen kiukaalla ja päreen alla oli vesikaara, iso vesikaukalo.

Ilmestyi sitten ensimäinen "lamppu" — erääseen taloon emännän muiston mukaan 1864. Pikkuiseen pulloon saatiin vähäisen lamppuöljyä, johon pantiin läkkitorveen pistetty sydän — pläkslaakareilta saatiin ostaa torvia. Siinä sitten tuli palaa tuikutti. Semmoista lamppua haukuttiin myöhemmin tuijuksi ja kiiluksi, mutta hyvä sekin silloin alussa oli. Ei sitäkään paljon raahdittu polttaa, öljy näet maksoi siihen aikaan "markan halstoopi". Sitten 15-16 vuotta jälkeen saatiin loimulamppuja, joissa oli kaksi "korvallista", jotta ei "sauvannu", ja siinä voi "valakiaa kruuvata". Sitten taas myöhemmin tuli "pikkuruiset kattolamput". — Jouluna ja pyhäaamuina poltettiin kynttilöitä, joita talista talikirnussa itse kasteltiin. Niitä myös lyhdyissäkin toisinaan käytettiin.

Tulitikkujakaan ei ennen ollut. Tuli iskettiin tuluksilla. Tulirauvalla lipsutettiin piitä, kunnes siitä sytyttävä kipuna lensi taulaan, josta itse valmistetuilla tulitikuilla, rikkiin kastetuilla, 5-6 tuumaisilla puikkosilla otettiin tuli. Taikka jos satuttiin ulkona olemaan, kaukana kalasaunalla, eikä ollut tuluksia mukana, ei silloinkaan oltu neuvottomia. Hankittiin pari kuivaa puukappaletta, toinen koivua, toinen haapaa, ja hangattiin niitä vastakkain niin kauvan, että tuleen syttyivät. Näin saatu tuli oli kitkanvalkii. — Ensimäisiä raapaisutikkuja toivat ruotsalaiset mukanaan, kun kerran saapuivat Luotoon jyvänostoon. Se oli jo ennen Krimin sotaa. Ihmeteltiin niitä tikkuja, kun niillä sai tulen, jos mihin raapaisi. Jotkut niitä ostivat, mutta toiset kalliiksi moittivat: "oishan niitä pitänyt ostaa, mutta tyyriitä ne on". Mutta Nikun isäntä se oli saanut hyvin huonon kokemuksen ensimäisestä tulitikkuihin tutustumisestaan. Oli tullut kerran — siitä on jo yli 60 vuotta — kaupungista tulitikku-"toosineen" ja ollut "rehtinä", jotta "ei tarvitte enää vuolla tulikivitikkuja", jotta "hälläkin on nyt tämmösiä". Ja oli vetäissyt laatikon ja ruvennut emännälle näyttämään "ihimeitä". Mutta varomattomasta käsittelystä olivat arat tikut tömähtäneet tuleen ja polttaneet pahasti ihmeiden näyttäjän kädet. Isäntä hädissään läimäyttänyt huituastian palaville tikuille ja päättänyt: "en täsä maailimasa enää noit' osta!"

Entisaikainen ruoka- ja päiväjärjestys oli jotenkin tämmöinen:

Aamulla aikaisin, kun oli noustu ylös, syötiin, ennenkun työhön mentiin, roppaleipää ja piimää. Sitten työstä tultua syötiin 8-9 aikana eineeksi keittoa: puuroa tai "potturuokia" tai "jankkia". Puolinen oli 1-2 tienoissa ja syötiin vain kylmää ruokaa: voita, viiliä, leipää ja suolakalaa. Iltapuolisena, 5-6 välillä, oli niinikään kylmää ruokaa: piimää, leipää, suolakalaa. Illalliselle tultiin, kun aurinko alkoi laskea, ja saatiin velliä ja suolakalaa. Lauantai-iltana oli kyllä tavallisesti puuro samoin kuin keskiviikkoaamuna. Tavallinen pyhäaamuruoka oli viili ja voi sekä rieskaleipä ja suolakalana isoa kalaa. Päivällä taas syötiin lihavelliä tai maitovelliä.

Omat astiat, "itteppäälliset" puukuppinsa oli jokaisella samoin kuin lusikkansakin. Kalaa oli kaukaloissa, troijissa, ja piimää kaksikorvaisissa toopeissa. Suuruskippaan tehtiin velliin pantava suurus.

Nortta, kiiskeä, maivaa, ahventa ja haukeakin kuivattiin ja saatiin kapakaloja eli kapoja. Pienet kalat puhkaistiin kaulasta, vedettiin sisälmykset pois ja pistettiin leuvasta varpuun ja pantiin seinälle päivän puolelle. Isot kalat viillettiin pyrstöön saakka halki kahteen puolikkaaseen ja pantiin seinälle naulaan. Isoimmat puolikkaat vielä piti tikuilla pingottaa levälleen. Ennen seinälle ripustamista liotettiin kalat suolavedessä. Pikku kalat seinältä otettua vielä uunissa kuivattiin, jotta ne tulivat hyvin "mureiksi".

Kiiskiä ja pikku maivoja sekä ahvenia myös hapatettiin. Pantiin vain vähäisen suolaa, jotta ne "kesäytyi" ja happanivat ja tulivat pehmeiksi ja makeoiksi.

Lihaa palvattiin savussa saunanorsilla. Saunaa lämmitettiin katajan havuilla ja koivuisilla puilla ja lyötiin löylyä ja lämmitettiin. Sitten myöhemmin opittiin ulkopalvaus, seinällä kevätahavassa kuivaaminen.

Ja vähäisen jokapäiväisistä ruokalajeista.

Velliä oli sen seitsemänlaatuista: piimävellit, heravellit, nauris-, pottu-, ispinä-, pylsy-, liha-, kala-, hiero- ja kapavellit. Piimävelli keitettiin ohrajauhoista veteen ja "klapattiin" keitettäessä piimää sekaan. Heravelliä keitettiin juustonheraan ja se oli tavallinen riihipäivän puolisruoka. Naurisvelli keitettiin lohotuista nauriista ja liemi suurustettiin jauhoilla, joskus pantiin kalojakin sekaan, ja samalla tavalla keitettiin pottuvelli perunoista. Ispinävelliin "räyvytettiin" padassa "ispinöitä" — suolattuja lampaan taleja — rasvaksi, lisättiin vettä ja keitettiin jauhovelli. Pylsyvelli keitettiin pylsymakkara-liemeen ja lihavelli lihaliemeen. Lihavelliin pantiin useasti kokonaisia rukiita ryyneiksi ja jauhoilla suurustettiin. Kalavelliä keitettiin kalaliemeen, missä ensin oli kalat keitetty. Hierovelli taas keitettiin maivoista, jotka härkkimellä hienoiksi hierottiin ja liemi jauhoilla suurustettiin. Se oli syksyn ja talven iltasruoka. Kapavelliä valmistettiin kapakaloista. Nitistettiin päät vain pois ja evät ja pantiin vesipataan ja kovasti keitettiin. Sekaan pantiin nauristakin ja ryynejä ja maitoa sekä jauhoilla suurustettiin. Kapavelliä tavattiin useasti keittää keväällä "peltomiehille". — Puuro keitettiin tavallisesti ohrajauhoista, mutta käytettiin myös ruisjauhoja, jolloin keitettiin vetelämpää, ja syötiin lämpöisen maidon kanssa. Talkkunaa, paksua puuroa, tehtiin kiehuvaan veteen talkkunajauhoista, joita oli varta vasten ohrista laitettu: ohrat vesipadassa lihaluiden kanssa keitetty, uunissa kuivattu ja käsikivillä jauhettu. Potuista laitettiin liha- ja kalapottuja, taikka keitettiin kokonaisina, pallipottuina. Syksyisin kiehutettiin nauriista "alavaria" hauvikkaita. Padassa kannen alla keitettiin niin kauvan, että lopulta oli vain joku kahvikupillinen vettä hauvikkaiden seassa. Veteen, naurisveteen, pantiin sitten voita — suolaa oli pantu jo hauvikaspataan — ja siihen hauvikkaita syötäessä kastettiin. Paistikkaita taas kypsennettiin uunissa. Nauriit pantiin uunin arinalle "kelteisilleen", ja kun olivat kypsyneet, otettiin ja pantiin vaatetten sisään hautumaan.

Leipälajeja oli tavallinen jokapäiväinen hapan, juureen tehty reikäleipä, pyhiksi valmistettu ohut rieskaleipä sekä paksumpi knäkkileipä. Teurastusaikana leivottiin punasleipää, josta keitettiin jankkia, sekä kampsuja, pieniä makkarataikinan jäännöksestä tehtyjä, keittämällä kypsennettyjä kyrsäsiä. Makkara tehtiin veritaikinasta, "punastaikinasta", eläinten suoliin ja pylsyihin käytettiin kuoreksi lampaiden rapamahaa, joka puhdistettiin, leikeltiin palasiksi ja palaset täytettiin paksulla veritaikinalla ja ommeltiin kiinni. — Useasti laittoivat emännät myös kalakukkoa.

Käsikivillä, jotka tavallisesti säilytettiin ladon loukossa, naiset ennen pyöräyttelivät ohrista kryynejä. Kahdeksan yhdeksän kertaa laskivat ohrat kohotettujen kivien läpi. Maltaat käsikivillä myös jauhaa kyökytettiin, samoin rieskajauhot ja puurokset, joskus leipäänkin vastinjauhot.

Kahvea entiseen aikaan ei juotu, pappilassa vain. "Mutta sitten — kertoi 90-vuotias Heikkalan muori — oli krannisa semmonen muori, joka keitti kaffeja, ja sillä oli kaffepannukin. Siltä mekin saimma joskus, ja se oli hyvin karvasta ja suolaista. Meijän talosa ei ollut kaffepannuakaan." Sama kertoja oli sitten miehelään mennessään v. 1849 ostanut itsekkin kaupungista seitsenkorttelisen kahvipannun sekä muut kahvitarpeet. Erääseen toiseen taloon oli v. 1850 itse isäntä tuonut kaupungintulijaisiksi kahvipannun ja sokeria myös, mutta ei vielä kahvikuppeja. Olipa isäntä opettanutkin, kuinka kahvia laitetaan, mutta emäntä vain nauranut, jotta kaikkia sitä! Ei ollut isännän kahvi oikein maittavaa ollut. Prännäreitä ei alussa käytetty, padassa vain kahvit paahdettiin ja siinä ne myöskin pyöreällä kivellä taikka rautakuulalla hienonnettiin. Tehtiin sitten puupötsiköitä, joissa puupalikalla survottiin. — Eikä sitä kahvia niin juotu kuin nyt, monasti päivässä. "Ei kun pyhänä vain aamulla juotiin, ja siinä oli jo koko saajaiset." Lapsille ei annettu, sokerikipene vain. Ei kaikille vieraillekaan tarjottu kuin "joksikin immeeksi, kun harvon arvovierasta tuli". Naula kahvia riitti "vuojeksi", mutta sokeria meni enemmän, lapsille kun annettiin ja lapset muutenkin tahtoivat sitä "salaa nokkia".

Vieraille tarjottiin tavallisesti viinaryyppy, niin miehille kuin naisillekin. Oli hyvissä taloissa oikein hopiapikarit, vieraspikarit, toisissa taas lasipikarit taikka pienet puiset viinalipit. Ryyppy kun kaadettiin, niin sokerikipene oli vieressä, jotta sai sen siitä ottaa päälle. Naiset tarjosivat joskus vierailleen itse laittamiaan tuomiviinoja. Olivat survoneet tuomenmarjoja ja vähän panneet vettä sekaan ja antaneet olla muutaman vuorokauden "livosa". Sitten sen vaatteen läpi puristaneet ja panneet pulloihin ja vielä sekaan vähän viinaa ja sokeria.

Kauppiaita ei ollut eikä kauppapuoteja, itse tuotiin Oulusta, mitä tarvittiin. Ja Tupu-Jussi, joka laukku selässä Lössö-Liisan kanssa kuleksi, piti huolen pikku tarpeista. Tuli taloon, avasi laukkunsa ja "kuulutti": "kuulkaas nyt, hyvät ihimiset, minä oon isännän luvalla täsä ja kuulutan teille, jotta saatta ostaa toppineuloja, preivineuloja, luojineuloja, knuppineuloja, äimiä, naskalia, plikssyyriä, syyrinkeitä, finkerporia, messinkiknappeja, kamfäärttiä, pirunpihkaa, tulikiviä, jäärnäriä ja kaikenlaista pikkutavaraaaa!" —- Syksyisin taas tapasi tulla akkoja — ronteiksi sanottiin — nyytteineen kauppaamaan huiveja, pumpulivaatetta, neuloja, nappeja ja muuta pikkutavaraa. Semmoisia "rontteja" oli esim. Pellikan Liisa. — "Laukkuryssät" myös monasti nousivat Luodon mantereelle.

Paljoa ei ennen maamiehen tuotteista maksettu. Ruistynnyristä saatiin 3-4 ruplaa, ohrista ei sitäkään. [Ohria ei kyllä myytykään, keitettiin viinaksi.] Lehmästä maksettiin n. 10 ruplaa ja voinaulasta saatiin 5-10 kopekkaa. Lampaan "raajalla" saatiin Oulussa yksi rupla. Hyviä nuoria varsahevosia myytiin 25-30 ruplalla, ajettavia sai jo 20:llä.

Jos eivät tulot olleet kehuttavat, eivät menotkaan olleet kovin suuret. Kunnanmaksuja oli talollisillakin vain muutamia ruplia vuodessa. Köyhät ja vaivaiset hoidettiin ruoilla. Olivat vuoroon kussakin talossa viikkomäärällä, neljä, viisi, kuusikin viikkoa talon suuruuden mukaan.

Papille maksettiin palkka luonnossa. Kesällä "kesäanteina" vietiin voita, leipää ja juusto, isosta talosta parikin juustoa. Silakanpyynnistä oli maksettava silakkatihunti, jona oli "rantanelikko" [veneestä päin täytetty nelikko, silakat perkaamattomia] silakoita. Muita kaloja veivät "ehostaan". Joku pappi oli kyllä vaatinut kymmenyksiä kaikista kaloista. Syksyllä Kekrin aikana vietiin papille lammas. Sitten joulun edellä taas vietiin jyvät, lihat, kynttilät sekä lisäksi villoja ja vasikannahka, jos ei ollut syksyllä viety lammasta. — Luonnossa maksettiin palkka lukkarillekin ja unilukkarille ja piiskurille sekä muille.

Ja talon palvelusväki! Maksaahan niillekin piti, vaikka ei suinkaan mahdottomia. Seitsemänkymmentä vuotta takaperin oli "vätystrenkin", semmoisen huonommanlaatuisen, palkka kokonaista — 5 hopiaruplaa. Hyvälle rengille maksettiin 10-20 ruplaa. Lisäksi annettiin rengille talon puolesta kangaströijy [kangas = sarka], kangashousut, liivi ja lakki sekä saappaat ja kengäkset eli kengän pohjanahat, joihin rengillä oli itsellä varret. Paitsi päivisin ulkotöitä, piti hyvän rengin osata tehdä pitkinä talvipuhteina puhdetöitä. — Piian palkka oli 5-15 ruplaa. "Koulunkäymättömät" s.o. rippikouluikää nuoremmat palvelivat ruokaa vastaan ja saivat vähän vaatteita. Palkan lisäksi sai piika kahdet kengät, huivin, vyöliinan, pari kyynärää liinaa "paijan yliseksi" sekä hurstia "alaseksi" ja 3-5 naulaa villoja. "Römppäviikolla" saivat "piikat" itselleen työskennellä, ja sitten jälkeenkin syksyllä aina silloin tällöin.

Kotiteollisuus.

Puhettöitä tehtiin entisaikaan paljo ahkerammin kuin nykyään. Päretulen tuikkeessa taikka tervasroihun loimottavassa valossa istui koko talonväki, sekä miehet että naiset, mikä mitäkin tehden. Naiset kehräsivät, karttasivat, kutoivat, miehet paraastaan kutoivat tai korjailivat verkkoja, rysiä, nuottia. "Meilläkin kuottiin verkkoja neljällä haarukalla parassa aikana." Kaikki talossa tarvittavat astiat, tupa-, karja- ja kala-astiat tehtiin puhdetöinä ja korjattiin. Samoin laitettiin useasti kaikki ajo- ja työkalut, re'et, kärryt ja karhit, puulapiot, haravat ja viikatevarret. Itse myöskin koivusta taikka haavasta sukset valmistettiin. Kotitulen ääressä myös talossa tarvittavat kengät, pieksusaappaat ja mustat kengät, sekä kinttaat suutaroitiin. Pitkinä puhteina toimitettiin useasti vielä monet muut kotiteollisuustyöt, kuten nahan muokkaus, köysien valmistus j.n.e.

Lammasnahat, jotka tahdottiin valmistaa turkiksiksi, pantiin paittoon. Tehtiin juurisaaviin ohrajuuri ja hapatettiin. Suolaakin pantiin hiukan sekaan, mutta liika suola teki nahat kylmillä ilmoilla kovettuviksi. Juurta siveltiin nahan karvattomalle puolelle ohut, tasainen kerros ja nahan reunat käännettiin vastakkain niin, että juuripuoli tuli sisään. Sivellyt nahat ladottiin päällekkäin penkin nurkalle tai koriin penkin alle. Siitä tällä paittoomistavalla oli nimenä penkkipaitto. Kolmen neljän vuorokauden kuluttua vaihdettiin nahat niin, että alimaiset tulivat päälle ja päällimäinen alle, jotta kaikki "yhellä lailla paittuu". Parin viikon kuluttua olivat nahat paittuneet ja vietiin tuvan luhtiin orsille kylmettymään ja taas jonkun ajan kuluttua pirtin orsille kuivumaan. Sitten hierottiin paitto pois ja nahat vietiin ulos tai navettaan lauhtumaan. Tämän jälkeen ei muuta kun hierottiin nahkoja ja vedettiin ovipieleen kiinnitetyssä nahkarauvassa siksi, kunnes tulivat pehmeiksi.

Toinen paittomistapa oli alunapaitto. Alunaa liuvotettiin veteen ja siihen pantiin nahat likoon. Alunalla paitotut nahat eivät niinkään helposti "raettuneet", vaikka kastuivatkin.

Paitotuista nahoista sitten ommeltiin turkkeja joko vaatepäällyksen kera taikka ilman päällystä, paljaita turkkeja. Paljaita turkkeja varten vuoltiin nahan pinnasta kesi ja tali pois ja pinta valkaistiin kliitulla. Jos tahdottiin oikein "pohattaturkkeja", värjättiin nahan pinta siniseksi tai joskus pruunehtavaksi.

Nahkojen parkitteminen toimitettiin myöskin kotona. Lyötiin astiaan vettä ja kalkkia ja siihen karvaiset lehmän-, vasikan- ja lampaannahat upotettiin ja saivat olla siksi, kunnes karva irtausi, isommat "vuojat" aina pariin viikkoon asti. Jos sattui kalkkia olemaan vähänlaisesti, käytettiin lisäksi poroa. Kun karva oli ajettu pois, liotettiin ja huuhdottiin nahkoja kovasti vedessä, jotta kalkki tarkoin niistä eroaisi, ja sitten ne pantiin parkkitynnyriin. Parkkina käytettiin tavallisesti pajun ja kuusen, joskus koivunkin kuorta. Ensin käytettiin pajunparkkia, sitten lopuksi kuusenparkkia, että nahka tulisi kuohkeammaksi ja vaaleammaksi. Koivunparkki myös antoi nahalle vaaleamman värin. Parkkiliemi piti olla niin väkevää, että se "aina kävi", oli "aina vähä vahusa". Hienot nahat parkkiutuivat parissa kolmessa viikossa, mutta isoja vuotia sai vanhantaa parikin kuukautta, ennenkuin ne läpi parkituiksi tulivat. Ei kyllä aina haluttukaan aivan läpitse parkita. Uskottiin, että nahka oli lujempaa kulumista ja vettä vastaan, jos se oli vähän raakaa sisästä, "ja kyllä ne oli luotolaiset sen niin pruuvannu, jotta lujempaa se oliki". — Sitten oli jälellä räkkääminen, kun oli nahat ensin luhilla, sitten tuvassa kuivattu. Räkkirauvalla ajettiin "ke'et" lihapuolelta pois. Pieniä nahkoja räkättiin lavitsalla, isompia pöydän reunalla. — Vuodista sitten ommeltiin pieksusaappaita, vasikannahat käytettiin saappaiden varsiksi, lammasnahasta tehtiin kintaita ja naisille kengänvarsia.

Köydet ja nuorat tehtiin ennen itse. Juuriköyttä valmistettiin petäjän juurista. Niitä kiskottiin männikkömetsistä äyräspaikoista, peukalonpaksuisia taikka hienompiakin. Kuokalla kierrettiin mänty, jotta saatiin juuret esiin ja sitten ruvettiin niitä kaivamaan, ja ne juoksi toisinaan 4-5, jopa 10:nkin metriä. Muutamassa tunnissa voi kaivaa semmoisen "kieston", kuin mies jaksoi kantaa. Marjaniemen kankailta kaivettiin juuria joskus kuormamäärällä. Kotona juuret kiskottiin hienoiksi suikaleiksi ja keitettiin porovedessä puolisen päivää ja pantiin sen jälkeen haaleaan veteen likoon muutamaksi päiväksi. Sitten ne hyppysin puhdistettiin ja pyyhittiin ja sidottiin kerppuihin. Ennenkuin ruvettiin köysiä kelaamaan, liotettiin niitä vielä suolavedessä. Sitten kiinnitettiin seinään iso kela ja sen sekä värttänän avulla kelattiin ja kierrettiin 3-4 säikeinen köysi. Kelalla ensin kierrettiin yksi säije, laskettiin se värttänälle ja tehtiin kelalla toinen säije. Sitten värttänältä väännettiin säije kelan säikeen kanssa yhteen, jotta tuli kaksisäikeistä köyttä. Kelattiin taas uusi säije ja laskettiin värttänälle ja värttänältä kierrettiin köyden teelmääseen kolmanneksi säikeeksi. Samoin pantiin neljäs säije, jos tehtiin nelisäikeistä köyttä. "Syvänjuuret" pantiin köyden sisään ja sileät "pintajuuret" hyppeellä kelatessa kierrettiin katteeksi, jotta köysi tuli siistimmän näköistä. Tehtiin kymmen- ja satasylisiäkin köysiä ja käytettiin niitä verkkojen ja nuottain pauloina, nuotan taukoina sekä kukkurihmoina, hienoa juuriköyttä vielä "plihtirihmana". Juuriköysi oli paljon keveämpää kuin hamppuköysi ja pysyi paremmin veden pinnalla. Ennen tehtiin paljon juuriköyttä myytäväksikin, vietiin Ouluun ja Raaheen, jopa aina Ruotsiinkin asti. Taitavia juuriköyden kelaajia oli ennen Rantasuon ukko ja hänen poikansa Rantasuon Juuso, Nissilän Pekka, Piekko-Jaako ja Annus-Jaako. Viimemainittu vieläkin väliinsä juuriköyttä valmistelee.

Pajuköyttä tehtiin pajunkuorista ja saatiinkin vahvaa. "Pajutauvot kyllä ne kestää puskia", sanottiin. Pajunkuoret halottiin kaistaleiksi ja keitettiin suolavedessä. "Suolanvoimma se piti ne lujina ja tuoreina." Kelalla ja värttinällä sitä kehrättiin samoin kuin juuriköyttäkin. Pajuköyttä käytettiin enimmiten nuotantaukoina.

Jouhiköysiä kelattiin hevosen harja- ja häntäjouhista sekä lehmän häntäjouhista. Kartattiin ensin jouhet selville ja pantiin "rukkipäihin" kääröihin ja lyötiin purasimella läpitse lujasti penkinreunaan ja vielä päälle purasimen taakse pantiin kivi painoksi. Siitä sitten alettiin parilla kolmella, neljälläkin kelalla — kuinka monisäikeistä köyttä haluttiin, niin monella kelalla kierrettiin — pyörittää, joka kelassa eri kiertäjä. Seinään kiinnitettiin sitten peräkela, jonka ympärille säikeet pikku keloilta valmiiksi köydeksi kiertää vinnattiin. — Silakkaverkon ja nuotan ylisiksi pauloiksi jouhiköyttä käytettiin sekä "suittiperiksi".

Hamppuköyttä tehtiin samalla tavalla kuin jouhiköyttä.

Verkkoköyttä kelattiin vanhoista verkoista. Leikeltiin niitä pitkiksi kaistaleiksi ja näistä kelalla kehrättiin köyttä. Rekiköysinä talvella ja rysänaidan pauloina niitä käytettiin, ja olivat ne parempia kuin mantereen miesten vitsaköydet ja vitsaruomat, jotka aina vastamäessä kitkuttivat: "Auta, Jes, mäen päälle! Köyhyys on kotona!"

Taulaa saatiin koivunkänsästä. Santosen metsistä, jossa oli äkäisimmät koivikot, joita ei hakattu maailman aikaan, haettiin känsiä. Päältä vuoltiin parkki pois ja sisus keitettiin porovesipadassa, pari tuntia piti kovasti kiehuttaa. Sitten sitä vasaralla ankarasti takoa paukutettiin, jotta se tuli pehmeäksi, ja lopuksi pantiin se uunin suun päälle kuivamaan. "Siihenkös sitten tuli heleposti tarttui!" Taula ja tulukset säilytettiin uuninotsalla korissa.

Soopaa keittivät emännät. Laittoivat porosta ja kalkista lipeän, väkevän, luita leikkaavan lipeän. Sitä pantiin pataan ja sekaan luita sekä roskatalia, "suolten keskustoita" y.m, ja koko päivä aamusta iltaan asti kattilaa kiehutettiin. Varoa piti keittäessä, ettei "pahasilmänen" päässyt katsomaan ja "koraamaan", jolloin koko keitto olisi epäonnistunut. Keiton joutumista tarkasteltiin siten, että otettiin soopaa lautaselle ja katsottiin, "jos se venyy". Juoksutettiinpa sitä naapurin eukonkin arvosteltavaksi, Kovinkaan paljoa ei yhdestä keitosta soopaa saatu. Tavattiinkin sanoa: "Häksää kun soopankokki, eikä mittää saa aikaan". — Soopaa käytettiin kaikenlaisten vaatteiden pesemiseen.

Maltaat tehtiin syksyllä Mikkelin jälkeen, viljanpuinnin lopetettua, kun riihi vielä oli lämmin puinnin jäleltä. Vanhimpaan aikaan ne kyllä oli valmistettu saunassa, jossa sitä varten oli ollut erityinen mallaslavo sivuseinän vieressä. Talon koko vuotuiset mallasvarat tehtiin kerralla, pari tynnyriäkin samassa panoksessa. Mallasjyvät, ohrat, lyötiin saaviin ja vettä päälle ja annettiin niin "livota" pari kolme vuorokautta. "Lapettiin" sitten ylös ja vietiin riihen laattialle, jossa saivat ensin paksummassa, sitten ohuemmassa kasassa itää moniaita vuorokausia, jotta "itu tuli nokasta ulos". Nostettiin siitä ne pohtimilla parsille ja levitettiin olkien päälle 2-3 tuumaiseksi kerrokseksi. "Sen päälle" alettiin riihtä lämmittää, ensin hiljalleen, sitten kovemmin. Katajanhavuja pantiin ensin uuniin, jotta saatiin maltaisiin parempi maku. Sitten tavallisien puiden savulla ja kuumuudella "hellyteltiin", jotta ne tulivat hyvin imeliksi. Tuon tuostakin piti niitä käydä parsilla kohentelemassa, jotta ei "kissa kuse", etteivät päässeet happanemaan. Mallasriihen lämmittäminen oli talon tyttöjen työnä. Koko yö kun oli siinä valvottava, kutsuivat he kylältä tovereitaan, antoivatpa tietoja pojillekin, jotta tulla viettämään mallasriihen valvojaisia. Kutsua noudatettiin ja pidettiin hauskat valvojaiset. — Kun maltaat olivat kylliksi imeltyneet ja sitten kuivaneet, otettiin ne alas, pantiin säkkeihin ja vietiin aittaan.

Maltaista laittoivat emännät sahtia ja jouluolutta. Pantiin maltaat "muuriin", muuripataan, vettä päälle ja tuli alle ja keitettiin hyvin kuumaksi ja lavanteella liikuteltiin, jotta ei pohjaan palaisi. Alussa oli imellys paksua kuin puuro, mutta sitten lisättiin vettä ja annettiin vähän kiehahtaa, "ja se imeltyi oikein makiaksi". Otettiin sitten tappisaavi ja pantiin sen pohjalle puupalikoita, aluspuut. Rukiinolista punottiin kuin olkikuvon side ja se asetettiin saaviin aluspuiden ympärille uurteen viereen. Vielä sidottiin rukiin olista lyhe, joka asetettiin keskelle saavia aluspuille tyvelleen, tyveä hajotettiin, että lyhde pysyi pystyssä, ja lyhteen ympärille pantiin vielä vähän ohran olkia, jotkut panivat katajanoksiakin, "että antaisi makua". Olille sitten "sievästi" kaadettiin imellys eli mäski ja maskille valettiin "rakoille" kiehutettua vettä. Kun vesi oli jonkun ajan hautonut imellystä, laskettiin se uurteessa olevasta tapista pois ja saatiin vierrettä eli pellonmaitua. Samalla tavalla laskettiin toinenkin kerta, ja niin kauvan kuin imellyksessä voimaa riitti. Alussa lasketusta tehtiin olutta, loppuvierteestä sahtia. Vierre kiehautettiin humalain kanssa padassa ja pantiin sitten saaviin jäähtymään. Vähäsen vierrettä pantiin puukuppiin, sekaan humaloita, entisistä juomisista otettuja, ja siinä "nuorrutettiin" käyte. Kupin sisällys, kun se oli käynyt, kaadettiin vierreämpäriin, jossa se taas alkoi toimintansa. Pantiin vielä ämpäriin vispilä, jotta käyminen sitä vasten pääsi alkamaan, ja "siinä kun se oikein vahtiisi ja pöyrysi". Kun ämpärinkin sisällys oli kylliksi käynyt, kaadettiin se saaviin ja karjaistiin:

"Aurinko on noussut, kuu on noussut, mutta sin' oot vielä nousematon! Häh!"

Saavista pantiin olut, kun se oli käynyt, ja humalat oli pois siivilöity, uuksuumeihin taikka puolikkoihin, jotka tiiviisti suljettiin. Uurteessa olevasta hanasta voitiin sitä tarvittaessa laskea ulos, — Samalla tavalla sahtiakin laitettiin.

Kynttilöitä valmistettiin talista. Syksyteurastusten jälkeen joulun edellä niitä kastettiin. Tali sulatettiin vesipadassa ja kaadettiin talikirnuun, johon vielä lisättiin varia vettä niin, että sisällys tuli partaiden tasalle. Pumpulilangasta sidottiin kynttilän kastopuikkoihin syämiä, neljä kuhunkin. Vuoron perään sitten kastettiin puikon kynttilät kerrallaan, ja asetettiin kahden, tuolien varaan laitetun vartaan väliin riippumaan. Työn ohella piti tuon tuostakin lisätä varia vettä, että astia pysyi täytenä ja tali sulana. Lopuksi, kun talikerros tuli kovin ohueksi, kastettiin pikkuisia noin puolta lyhyempiä kynttilöitä, triikuja, joita talven kuluessa lyhdyssä poltettiin. Viimeisistä lopputaleista tehtiin lehmänemättimeen, joka varta vasten oli puhuttu "henkiä täyteen" ja kuivattu, käsivarren paksuinen kynttilä, jota sitten joulupöydässä poltettiin ja sanottiin lampuksi.

Naiset myöskin kehräsivät lankoja ja kutoivat kankaita. Sarkaa, kangasta, tehtiin sekä kaksi- että nelivartista, ja väriltään harmaata, sinertävää taikka mustaa. Entisaikaan sarat toisinaan tampattiin kotona, lämpöisessä vedessä kasteltiin ja jaloin sotkettiin, polettiin, potkittiin ja vanutettiin, jotta saatiin "hamppaumaan". Pyhävaatteiksi aijotut sarat annettiin painaa mustaksi ja "everseerata" veraksi. Kutoivat naiset myös kaikki omat vaatekankaansa, "väävinsä". Pellavasta kudottiin liinoja, "10-, 11- ja 12-sataliinaa", joista tehtiin lakanoita ja paitoja. Häkilä- ja harjarohtimista kudottiin alasprostinaa. Hampuista saatiin säkkikangasta. Taitavia olivat naiset kutomaan myöskin raitaisia villaraanuja, joita käytettiin sängynpeitteinä. Opittiin myös — noin 40 vuotta takaperin oli Pulkkilasta tullut muuan nainen, joka opetti — kutomaan kauniita ruutuisia silmikoita sänkyjen peitteiksi. Tiuhdoilla kudoskelivat naiset hameiden nostinnauhoja ja sormin nypläilivät sukkarihmoja. Leveitä turkkivöitä ja kaulahuiveja kutoi "kuelmatikkujen" avulla muuan vanha mies, omituinen Ukkolan äijä. "Ukkolan vöiksi" sanottiin äijän kutomia vöitä.

Kotona ennen värjäyskin toimitettiin, ja monasti kotiväreillä: maalla, marjoilla, lehdillä, marjanvarvuilla ja muilla.

Mustaa värjättiin ojamustalla. Virtavasta ojasta, mutkapaikkojen suvannosta otettiin "semmoista limaista kuin saippuaa, ämpärillä kannettiin". Sitä keitettiin vesipadassa ja langat upotettiin veteen. Myöskin saatiin mustaa, kun kuivattuja lepänkuoria, keitettiin ja pantiin sekaan kuparröökiä, samoin mustikoilla ja kuparröökillä mustaa värjättiin, sekä vareksenmarjoilla ja vareksenmarjan varvuilla, vielä koivunkuorilla ynnä kuusenkuorilla, joita lipeässä keitettiin.

Kellertävää värjättiin aijaksen lupoilla taikka kivenlupoilla eli kiventiiroilla, kiven pinnalla kasvavilla harmailla, jäkälän kaltaisilla kasveilla.

Keltaista saatiin löökinkuorilla taikka koivunleheillä. Saatiin keltaista myös, kun värjättävä kastettiin vuoroin lipeään, vuoroin kuparröökiveteen siksi, kunnes tuli paraiksi.

Pruunia painettiin priseleillä, joita ostettiin kaupungista, samoin kuin santeliväriä, kaneelipruunia, siniväriä ja punaista. Oikea turkinpunainen oli ennen hyvin kallista. Yksin värjäys maksoi 4 markkaa naulalta. "Sitte tuli se vähä halavemmaksi, kun Venäjä otti Turkilta Vähän-Aasian, josa on se turkinpunainen järvi, josta saa'aan sitä turkinpunaista. Se on sitä ehtafäriä se."

Oli sitten niinkun ainakin käsityöläisiä, jotka elinkeinokseen tointaan harjottivat. Virpi-Heikki oli taitava seppä, rautaparta, riski mies, joka tuhatkunta venenaulaa päivässä nakutteli. Se moikotti kesät talvet, ja pajamiespojat löivät kun hevoset, väliin kaksikin yhtaikaa. Ja syntyi kirvestä, sirppiä, viikatetta luotolaisten tarpeiksi. Samoin myös hän kärryt ja re'et raudalla lujitti. Mutta ennen kaikkea oli hän taitava "saharaseppä". Eipä kukaan osannut niin hyvin käyvää sahraa takoa kuin hän. Joutoaikoina kulki Heikki taloja myöten "kuin veroillaan" saaden ryypyn talosta, kaksi parhaasta, kunnes viimein jonnekkin väsähti. — Toinen rautio oli Kalenius, joka oli oikein kaupungin opin käynyt seppä Löökreenillä Oulussa. Hän teki ja korjasi lukot ja saranat, mutta muissa takomatöissä ei ollut Virpi-Heikin vertainen. Sitten oli seppänä myös Piekko-Tankka Ojakylän puolessa.

Puuseppiä, nikkareita, oli entisaikaan Virpi-Heikin poika, joka oli Oulussa opissakin ollut, ja Rautio-vainaja. Ne pitivät luotolaisia huonekaluissa.

Oli Luodossa elänyt ennen, jo toista sataa vuotta sitten, pilthukarikin, "Kankaan mestariksi" sanottu. Hän oli Oulun herroille veistellyt miehenkuvia laivan keulavannaan nokkaan, "jotta se oli niinkun vahisa siinä". Purjelaivoissa oli ennen ollut tapana pitää semmoisia kuvia. Taitava veistäjä kuului Kankaan mestari olleen. "Ahaneesti kun oli päivän tehenyt työtä, niin oli saanut niin paljon lastuja, jotta kouran silimäsä oli ne vienyt ulos." Oulun herrat olivat mestarille antaneet vanhan frakin, "jotta saa pitää, niinkun kunniamerkkinä". Ja aina oli ukko kantanut sitä päällään kirkoissa ja juhlatiloissa.

Varvari-Heikki oli taitava rukkien sorvaaja. Kaikenlaatuisia rukkeja hän sorvasi, isoja kertausrukkejakin, joilla voitiin monisäikeisiä lankoja kerrata. Rukkeja riitti muillekin kuin luotolaisille, kuormittain niitä vietiin mantereellekin myytäviksi. Varvaili hän myös pöydän jalkoja, sängynjalkoja ja muutakin pyöräytteli. Isä oli myös ollut varvari ja suutari ja tietäjä-mies, Nilkkusuutariksi kutsuttu.

IIves-Heikki poikineen oli ahkera puukuppien valmistaja. Tekipä hän myös lusikoita, kapustoita, kauhoja ja puulapioita. Pojat hankkivat metsästä puita, hyviä koivuja sekä haapoja, ja niitä osapuille veistelivät, ukko taas niitä valmiiksi koverteli ja telsosi ja vuoleksi. Teoksiaan sitten myyskenteli sekä kotiluodolla että Oulussa. Puukupit maksoivat kaksi täyttänsä rukiita.

Kraatareita myös oli, jotka vaatteilla luotolaisia verhosivat: Yyrin Matti, Kenttäläinen, Fiskin Kreeta ja Asariias — viimemainittu neulaa käyttäessään oppinut "pännääkin" liikuttelemaan ja päässyt kunnankirjuriksi. Pitkin kylää, missä milloinkin tarvittiin, kulkivat kraatarit ja liittivät sarkaa ja verkaa vaatteiksi. Eihän ne vaatteet ennen niin ruumiinmukaisia tarvinneet olla. Vanhimpaan aikaan oli sarkatakki ollut vain kuin paita, umpitakki: sivuissa vain ommelsaumat ja hihat, keskessä pääntie, ja vyöllä kiinnitettiin se keskeltä. Sitten oli ommeltu edestä avonaisia, leveäkaulustaisia, nappireunaisia, pitkiä kraitakkeja sekä lyhyitä verka- ja kangaströijyjä, jotka ulottuivat vain vyötäröön asti. Housut olivat ennen lyhytvyötäröisiä prakkuja, jotka olivat "vähä halaki e'estä". Sitten tulivat käytäntöön kaitapeltihousut, sitten leveäpeltiset ja viimein halakohousut. — Nappeja tehtiin itse. Puusta vuoltiin sydän, päälle pingotettiin "lastinkia" taikka, jos oikein komeaa tahdottiin, kiiltävää, "oikein täyttä silikkiä".

Turkkimaakarit, jotka nahkoja ompelivat turkeiksi, olivat erittäin. Niitä oli Jentaalin Juha, Yyrin Samppa ja sen poika, Yyrin Matti, joka myös oli räätälinäkin.

Luvun lopuksi voimme mainita, että tervaakin ovat ennen Luodolla polttaneet, ja vielä nykymiestenkin muiston aikana on kolme tervahautaa savunnut. On sitten joitakuita tervahauta-kumpuja niin vanhoja, jotta ei tiedetä, ken niissä on tervaa polttanut. Sysimiiluja on myös ennen poltettu.

Kalanpyynnistä.

"Meri on heidän peltonsa", on tavallinen puhetapa saarten ja rantamaiden asukkaista. Samoin voidaan sanoa luotolaisistakin, vaikka onhan heillä merensä ohella hyväset maapellotkin saarensa rantamailla, pellot, jotka nykyään tuottavat enemmän kuin meri.

Entisaikaan, vielä noin parikymmentä vuotta takaperin, oli käyty Ruotsin rantasaarilla silahkan pyynnissä. Monet vanhat ukot ovat siellä kymmenin kesin — muuankin viitisenkymmentä — elinaikanaan viettäneet. Tavallisimmat pyyntisaaret olivat Maluri, Sanskeri [muuanna kevännä 80-luvun lopulla oli yksin pienellä Malurilla 22 venekuntaa luotolaisia, mutta sitten 90-luvun puolivälissä vain 4 venekuntaa] ja Letto, jotka ovat noin viiden peninkulman päässä "Kainuun mantereesta", kuutisen peninkulmaa Haaparannasta. Maluriin tulee Marjaniemen nokasta 11 peninkulmaa. Sanskeri oli iso, metsäinen saari, toiset pieniä, metsättömiä, Maluri muodoltaan "kuin hevosenkenkä". Saaret kuuluivat Haaparannan papille, jolle joka pyytäjän piti maksaa pyyntiveroa puoli nelikkoa silakoita. Itse kävi pappi toisinaan veronsa kantamassa.

Siinä ennen Jaakon päivää Ruotsin rannoille lähdettiin, pari miestä — jos oli vöyreä nainen, voi se olla toisena henkilönä — joka talosta. Isoon matkaveneeseen varattiin eväät ja pyyntitarpeet. Koko talous otettiin mukaan eväästä ja kaikesta sortista kahdeksaksi, kymmeneksi viikoksi, kun retkelle lähdettiin. Ottipa joku veneeseen vielä kilankin kesämaidon antajaksi. Toistakymmentä peninkulmaa oli matkaa yli aavan meren, joka toisinaan voi aika raivoisena reuhata. Voi tapahtua, että "tormi" repi purjeet, katkoi mastot ja puomit ja kuletti purjehtijan, mihin sattui. Mutta sattuipa oikein "tosi hyvä" tuuli, voi matkan laskettaa kahdeksassa, jopa kuudessakin tunnissa. Huonoilla säiliä taas meni taipaleella useampia vuorokausiakin. Matka kävi Haaparannan kautta, piti näet siellä tullissa ottaa "inlaaka" tavaroille. Saarilla oli pyytäjillä asuntona pienet kalasaunat tai kalatuvat — 2-3 joukkokuntaa majaili samassa suojassa — sekä puoit kalojen säilyttämistä varten. Pienillä pyyntiveneillä, jotka talveksi jätettiin teloille saaren rannalle, käytiin kalaretkillä, verkkoja heittämässä ja kokemassa. Hauskasti meni kesä, varsinkin jos oli hyvät ilmat ja hyvät saaliit. Sillä niinkuin ainakin oli meri hyvin epävakainen antimiensa jaossa. Hyvällä tuulella ollessaan voi se antaa 100, jopa 120:kin nelikkoa kesän mittaan — joskus 4-5 tynnyriäkin kerrallaan —, mutta jos sattui meri pahalle päälle, meni koko kesän saalis 10:een, jopa joskus vaivaiseen 3:eenkin nelikkoon.

Pyyntiajan loputtua syyskuulla palattiin takaisin koko kesän saalis veneeseen lastattuna. Oulun syysmarkkinoille koetettiin ennättää silakoita rahaksi vaihtamaan. Hyvät olivat hinnat siihen aikaan silakalla, saatiin 8-10 markkaa, jopa ylikin nelikosta.

Käytiin pyynnissä myös Suomen puolella Sarvenkarissa, joka on yli 10 peninkulmaa pohjoiseen Hailuodosta. Muutamat olivat käyneet Kalajoen Kallassakin, johon tulee 14-15 peninkulmaa.

Nykyään ei enää kaukaisilla pyyntiretkillä kuleta, kalastellaan vain omilla rannoilla. Pyyntipaikkoja kalatupineen ja kala-aittoineen on ympäri saarta. Niissä miehet viikottain, kuukausittain kevät- ja syyskesällä majailevat, pyhäaikoina vain kotona pistäytyvät. Pyyntipaikkoja on Pöllä, Rautaletto, Suninkari, Mustaletto, Matikanniemi, Pajuperä, Marjaniemi, Karvo, Itara, Hatara, Hietaniemi, Hitjenniemi, Pökkö, Potti ja Santosen rannoilla muutamia paikkoja, samoin Hanhisessa. [Verkon heittopaikkoja on etelä- ja länsirannalla esim. Etelä- ja Välikälmi, Vanha- ja Uusi Seljänsuunmatala, Iso-, Pikku- ja Reimariluoje, Nokkakrunni, Faala, Mäntymatala.]

Suninkarissa on Luodon paras siian- ja lohenpyyntipaikka. Siellä useita Isonkylän ja Äyrääntakustan taloja käy kalastamassa. Pyytäminen toimitetaan pitkillä juonilla, kolme, neljä, kuusikin rysää pääksyttäin verkoilla toisiinsa yhdistettyinä. Käyttävät kolmeakin kilometriä pitkiä juonia. Rautaletossa myös pyydetään lohia ja käytetään pitkiä juonia, mutta muissa etelä- ja länsirannan pyyntipaikoissa ei niin pitkiä juonia pystytä käyttämään. Pöllässä on laivaväylä jätettävä avoimeksi, Pajuperässä tahtoo tuuli repiä pyydykset ja Marjaniemessä on vielä pahempi. Se kun on länsirannan pisin nokka, niin siellä kovat pohjatuulet voivat esteettömästi temmeltää. Itara ja Hatara ovat huononlaisia, vähemmän käytettyjä pyyntipaikkoja. Pohjois- ja itärannan pyyntipaikkoja käyttävät Ojakylän miehet. Paraita Luodon pyydysrantoja ovat Pöllän ja Suninkaan seudut. Talvipyyntiä harjotetaan Santosen puolessa ja Oulun selällä.