Jo istui Salik ratsunsa selässä. Alheidin pää vaipui hervotonna hiekkaan, yksi ainut veripisara kiertyi esille hentojen sormien lomasta ja ratsun tuulenvauhdilla rientäessä pois yli hiekka-aavikon, lepäsi jo Salik Sardar Khaanin kaunis vaimo vainajana vieressä erämaitten herran, tiikerin.
Keitä ovat nuo, jotka naisten asuntoa lähestyvät, mitä kantavat he? Kantavatko he koristuksia, vai kukkia, vaiko lahjoja ihanalle morsiamelle hänen hääpäivänänsä? Mutta miksi ovat hitaat heidän askeleensa, miksi synkät heidän katseensa, miksi eivät he riemuitse? Oi, eivät tuo he morsiolle koristeita, ei lahjoja, eikä kukkia, kuihtunutta kukkaa vain kantavat, sitä kukkaa, joka oli kaunehin kaikista.
Mutta katso! Naisten asunnosta syöksee esiin vaalea, vieras tyttö. Komeita koristeita kimaltelee hänen hiuksissaan, mutta silmissä välkkyy kyyneleitä. Hän näyttää kauhistuneena pakenevan. Surullinen saatto tulee hänelle vastaan. Hän pysähtyy, hän vapisee. "Alheidiko kuollut? Sä suloinen olento, sä ainoa turvani! Mutta kas, mikä puoleksi ummistuneessa kädessäsi välähtää? Kiitos, Alheidi!"
Hiljaa irroitti hän tikarin Alheidin kylmästä kädestä, mutta viipyy vielä, näyttää epäilevän. Katso, hän polvistuu, puristaa tikarin käteensä, hän rukoilee. Hänen esi-isäinsä kielellä sanat hänen huuliltansa sukeutuvat: "Isä, oi Isä, vahvista horjuvaa lastasi kärsivällisesti kantamaan, mitä hänen kärsittäväksensä määräät! Tämä pieni ase vaivaisen vapauttaisi. Oi Jumalani, oi Jumalani, vahvista minua, että kärsivällisesti ja nöyrästi voisin sanoa: "tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun!" Rukouksessa kilvoitellessansa painoi hän tuskissaan käteensä petollisen raudan ja vienosti, kuten kukkanen illalla kupunsa sulkee ja päänsä kallistaa, vaipui vaalea immyt kalvenneena nurmi vuoteelle.
Salik Sardar Khaan, elä niin rajusti ryntää ruusun ja liljan, noiden kuihtuneiden, leposijalle! Elä raivoa noin! Miksi isket rintaasi tuon pienen raudan, sehän tunkeutuu tuskin pintaa syvemmälle! Eihän miehen henki muutaman veripisaran mukana kuiviin juokse, eikähän tikarin terällä ollut kätkettynä kuin kolme kuolemaa!
KIELO.
Oletko nähnyt suurinta ja kauneinta siltaa, mikä veden yli viepi? Oletko saattanut suorana ja rohkeana seisoa siellä ylhäällä, korkealla, ei vähempää kuin peninkulman pituisella sillalla ja voinut päätäsi huimaamatta katsoa alas syvyyteen molemmin puolin, kristallikirkkaaseen veteen? Tai oletko huimautuneena tarttunut sua tukevaan, vahvempaan ystävään, jott'et kummallekaan puolelle suistuisi alas välkkyvään hautaan?
Kun ammoisina aikoina vanha Väinämöinen oli laulamalla luonut laajan Suomensaaren, oli siroittanut siihen sen tuhannet järvet ja laulanut kauneutta yli koko maan, ja niin aavat Saimaanvedet niemineen ja salmineen päilyen hänen silmäinsä edessä lepäsivät, silloin hymyili vanhus iloisesti. Mutta hän sanoi: "Verkalleen liikkuu jo vanhus, hitaasti kulkevat myös Suomen miehet. Eivät he jäniksen lailla juokse, eivätkä oravan kanssa hyppele. Pitkä on matka järveä kiertää. Siltaa on tarvis." Ja katso, silloin lauloi hän kaunoisen Punkaharjun kaartumaan yli Puruveden kirkkahan kalvon.
Oletko nähnyt koivuja ja kuusia, jotka kasvavat toinen toistensa yllä sillan molemmilla puolin? Eivät ne kuitenkaan toistensa latvoilla kasva, vaikka siltä melkein näyttää, kun ne tuossa seisovat jyrkänteessä toistensa päällä. Oletko veden kirkkauden pettämänä tahtonut poimia kiiltävän valkeita kiviä ja simpukoita järven pohjasta, jossa ne monen kyynärän syvyydellä vedenpinnan alla kiiluvat?
Kannaksen keskikohdan vaiheilla seisoo koivu. Se seisoo siinä niin iloisena ja katselee yli laajan järven. Hiljainen tuuli humisee yli harjun. Se kohottaa koivun notkeita, nuorteita oksia. Kauniisti kumartelee solakka, vaaleanvihanta koivu ja vihmoo kukkaispölyänsä vuoroin kukkulan toiselle, vuoroin toiselle puolelle alas välkähtävään veteen, missä pienoisia hopeahattaroita sinisyvyydessä purjehtii taivaalla, joka siellä alhaalla ylhäisen taivaan kuvana päilyy.
Ja kielot koivun juurella, ne kukkivat ja riemuitsevat, mutta niiden siskot, jotka ovat kasvaneet muutamia harvoja askeleita kauvempana rattaanraitioitten välissä tiellä, ne tuoksuvat myöskin, vaan niiden valkean puvun peittää pöly ja ne kaihoovat ja ikävöivät, eivätkä itse tiedä miksi.
Niin maantien kaihoova kukkanen kysyy: "Siskot, valkeat, tuoksuvat kielot, miten saatatte te niin raittiisti tuoksua ja kukoistaa ja miksi kaihoomme me?" Ja kielot vastaavat: "Tuoksumme ja kukoistamme koivun suojassa, emmekä muuta tiedä. Mutta kysykää ruusuilta. Katsokaa, kuinka rehevästi ne kukoistavat!"
Ruusuja kasvaa rinteellä tiheässä. Kielot kysyvät: "Ruusut, punaiset, hehkuvat, miten saatatte niin rehevästi, niin runsaasti kukoistaa? Mikä se sydäntänne niin riemastuttaa? Miksi täytyy meidän poloisten kaihoella?"
Iloisesti vastaavat ruusut: "Kas, me kasvamme tässä niin vapaasti! Meitä ei muserra matkustajan pyörä, tuskin saavuttaa meitä hänen rattaansa liikkeelle lennättämä tomuhiukkanenkaan ja koko tämä kaunis, edessämme aukeava maailma on meidän. Olemme rikkaat: meillä on aurinkoa, meillä on kastetta, mutta — meillä on kuitenkin kaikkea vain puoleksi, kun seisomme tässä harjun toisella rinteellä. Mutta kas koivu, sillä on ylt'ympärillänsä koko avaran maailman ihanuus, sillä on aurinkoa, ilmaa ja eloa, vaikka sitä tulisi miltä puolen, sentähden on koivu suuri, sentähden on koivu voimakkaampi ja soreampi kaikkia muita."
Mutta maantien kielo ei tiennyt miten päästä hänkin tomusta valoon ja vapauteen.
Tuli sitten siihen nuori tyttö. Hän poimi rattaanraition kielon ja solmi sen seppeleeseensä ja samassa oli seppel valmis.
"Sinuhun, kaunis koivu, tahdon seppeleeni ripustaa, korkealle, huojuvalle oksallesi!"
Ja ylhäällä korkeudessa liehui nyt kukkanen ja eli valosta silmänräpäyksen siellä, missä ei mikään tomu sen kauneutta himmentänyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli se kuollut.
TUULAHDUSTEN LEIKKI.
Alhaalla pienessä, kukoistavassa notkossa harjoittivat pienet tuulahdukset veitikkamaista leikkiänsä. Sepä vasta elämää! He temmelsivät toistensa kanssa, olivat voittosilla, viskelivät ympärillensä pieniä korsia, tuhansia kepposia he keksivät. "Katsokaa, tuolla on kummallinen kappale," sanoi muuan tuulahdus. "Siemenhän se vaan on," virkkoi toinen. "Malttakaahan, minä tiedän," tokasi eräs hyvin nokkaviisaan näköinen, "katsokaa, tässä juuri kasvoi se komea kukka, joka oli suloisista tuoksuista niin rikas, että koko päiviksi riitti niiden kanssa leikkiminen ja niitä kanniskeleminen. Kyllä tämä on sen kukan siemen." "Voi, kuinka hauskaa, voi, kuinka mainiota!" huusivat kaikki ja alkoivat siementä siirrellä.
Siemenellä oli pitkät haivenet ja niitä nostelivat tuulahdukset, yksi yhtä, toinen toista, sysäsivätpä muutamat reippaimmat vähän itse siementäkin. Mutta siinäpä se kuitenkin vielä oli paikallansa ja vallattomat, häilyvät tuuloset kyllästyivät pian työhön ja alkoivat taas leikkinsä, jättäen siemenen oman onnensa nojaan.
Mutta muuan pieni tuulahdus pudisti yhä vielä pikkuisen siementä, nykäisi haivenia ja sanoi itseksensä: "Onko sitä todella sellainen raukka, ett'ei saa tätä siementä tuonne ylös! Olisihan niin erinomaista, jos noin komea kukka kasvaisi siellä ylhäällä! No, jos kerran leikkiä taitaa, niin taitaa kai työtäkin tehdä!" Ja sitten hän kävi oikein voimiensa takaa siemenen kimppuun ja sai sen haivenineen päivineen temmaistuksi syliinsä. Mutta eipä ollut niinkään helppoa kantaa sitä ylös kunnaalle. Raskaine taakkoinensa ei tuulahdus yhtään jaksanut kohota yli heinänhuippujen, vaan täytyi hänen pujottaida heinien lomitse ja levätä siellä täällä karkeimmilla korsilla, nojaten siementänsä johonkuhun lehteen. Hänen näin tunkeutuessaan eteenpäin tarttui haiven kiinni sinne, toinen tänne. Se oli yhtä työlästä, kuin ihmiselle olisi kantaa suurta puuta oksineen, juurineen kautta metsän, niin monta estettä tielle sattui. Milloin oli pieni hyönteinen pudonnut selälleen ja makasi maassa koivet pystyssä, niillä kaikin voimin ilmassa sätkien, mutta pääsemättä kuitenkaan pystyyn ja sitä täytyi tuulahduksen auttaa jalkeille; milloin oli taas kukkanen tarttunut päästään heinänkorren alle, eikä päässyt valoa nauttimaan, ennenkuin tuulahdus ravisti heinänkortta niin kauvan, että kukka sai päänsä irti.
Samassa juoksi pitkäkoipinen vaaksiainen siitä ohitse ja sanoi: "Kuinka olet tyhmä! Pidä huolta omasta asiastasi ja anna toisten hoitaa omansa," ja sitten harppasi se tiehensä vielä pitemmillä askeleilla, kuin oli tullutkaan. Mutta eipä seurannut pikku tuulahdus tätä viisasta neuvoa, vaan auttoi kuitenkin seuraavaa hyönteistä ja seuraavaa kukkaa. Mutta kautta laakson tohahti nyt tuulenpuuska ja sai aikaan hirmuisen mullistuksen koko nurmivaltakunnassa. Satoja kukkia siirtyi asennostaan, tuhansittain pieniä hyönteisiä joutui kokonaan matkasuunnastaan eksyksiin ja tuoksuvan kukkasen siemenen tempasi vihuri hirmuisessa vauhdissaan pois.
"Hyi, tuota huimapäätä," sanoi tuulahdus noustessaan pää pyörällä pystyyn kuperkeikasta, jonka oli täytynyt tehdä. "Minnehän nyt siemeneni katosi?" Ja nyt, kun hänellä ei ollut mitään kannettavaa, lehahti hän lentoon niin korkealle, kuin suinkin jaksoi. Ja kas: tuolla oli siemen. Se oli pudonnut tikulle juuri sille kunnaalle, jonne tuulahdus oli aikonut sen viedä. Heti oli tuulahdus sen luona ja löyhytti sen tikulta alas multaan.
Mutta sillä välin oli jo tullut ilta ja tuulosemme oli leikistä ja työstä väsynyt ja komean, hopeakoristeisen, sinisen lepokammion hän itsellensä keksi ja kävi siihen nukkumaan, vielä naurahtaen onnistuneelle retkellensä.
Mutta seuraava päivä oli niin kuuma ja niin tyyni, että kaikki tuulahdukset nukkuivat koko päivän. Ja sellaisia päiviä seurasi sitten monta ja sillä välin satoi ja myrskysi niin, ett'eivät mitkään pienet tuulahdukset rohjenneet retkille lähteä. Mutta muutamana päivänä heräsi pieni tuulahduksemme siitä, että aurinko häntä paahtoi ja vilkaistessaan yllensä, huomasi hän olevansa katotta päänsä päällä, sillä sinikello, johon hän oli käynyt nukkumaan, oli kuihtunut. Nyt lähti hän, iloisesti siipiänsä ravistaen, ulos maailmaan. Ja katso, ensimmäiseksi sattuivat hänen silmänsä siihen kauniiseen, tuoksuvaan kukkaan, joka oli hänen siemenestänsä kasvanut ja parhaillaan avasi ensimmäiset verholehtensä ja levitti ensi tuoksunsa yli tienoon. Nyt ei ollut enään aikaa nukkumiseen. Nyt tuli kiire herättää kaikki niillä seuduin nukkuvat tuulahdukset suloisten tuoksujen kanssa leikkimään ja niitä laaksoille ja vuorille levittämään. Ja hauska leikki siitä syntyi, uskokaa pois!
KÖYNNÖSKASVI.
Matkustaja toi vierailta mailta kaksi siementä. Hän antoi ne minulle, mutta pelkäsin, ett'en oikein niiden hoitoa ymmärtäisi ja menin pyytämään neuvoa naapuriltani, joka oli puutarhuri. Hän oli lainpuustavin mies, ankara sääntöjen noudattaja ja kaiken vapauden vihaaja. Hänen puutarhassaan ei ollut heinänkortta, puut seisoivat tasaisiksi leikattuina suorissa riveissä, pyörylöissä, kahdeksikoissa ja neliöissä, ei ainutkaan oksa uskaltanut pyrkiä ulommas muita.
"Niistä tulee köynnöskasveja," sanoi hän siemenistäni. "Aseta ne nuorten puiden viereen varjopuolelle."
"Varjopuolelleko?" kysyin kummastellen.
"Niin," sanoi hän. "Niin niitä aina istutetaan, eikä muu kelpaa. Kyllä köynnös siltä puun lehtien lomitse valoa saa. Mitäpä se enempää tarvitsisikaan! Se saa elää puun kustannuksella, ei se itsenäiseksi kasviksi kelpaa. Sido ja köytä sitä määrättyihin muotoihin ja kuoseihin, sitä myöten kuin se kasvaa, leikkaa pois kaikki ilmassa huojumaan pyrkivät oksat ja saatpa nähdä, kuinka kauniiksi ja tarkoituksenmukaiseksi se tulee."
Minusta tuntui raskaalta köynnökseni kohtalo, mutta tottelin miehen neuvoa, sillä olihan hän minua niin paljon viisaampi. Mutta istutin kuitenkin vaan toisen siemenistä.
Se kasvoi, köynnökseni lykkäsi latvansa ylemmäs, minä köytin ja sidoin sitä. Se työnsi varrestansa lienteitä, hentoja säikeitä, ikäänkuin niillä tarttuakseen ja kiintyäkseen johonkin, mutta usein väännettyäni, muodostettuani ja sidottuani sitä, oli sattunut kääntymään ulospäin juuri se puoli, josta säikeiden tuli kasvaa ja niin häilyivät nämä tenhottomina ilmassa ja minä leikkasin ne pois.
Puun runko oli paikoittain rosoinen ja kyhmyinen. Kovaan köytetty köynnökseni tuli sellaisilta kohdin kulmikkaaksi, kummalliseksi ja melkein kuin solmuiseksi. Vähitellen kasvoivat kuitenkin kalvakkaat varret ylemmäksi. Ne tunkeutuivat kavalasti useiden puun hienompain oksain välitse ja pakoittivat niitä vääntymään suunnastaan, toisia oksia kietoivat ne kokoon ja takerruttivat toisiinsa ja puuni ja köynnökseni seisoivat nyt sotkeutuneina kummalliseksi olemukseksi, missä tosin puu oikeastaan näytti köynnöstä tukevan, mutta moni väitti köynnöksen kuitenkin puuta hallitsevan. Pienet, kalpeat kukat koristivat kuitenkin siellä täällä köynnösraukkaani, mutta se näytti niin vinolta, niin särmäiseltä ja luonnottomalta, että ajattelin: ei, köynnös, sellainen ei varmaankaan ollut olentosi oikea laatu.
Toisen puun viereen istutin nyt toisen siemenen siten, että köynnös ja puu tulivat saamaan saman verran Luojan aurinkoa ja ilmaa ja valoa.
Siemeneni versoi. Annoin varren kasvaa vapaasti, sitomatta sitä pakolliseen, väärään asentoon. Naapurini, puutarhuri, tuli ja näki sen. Hän hymähti pilkallisesti ja sanoi: "Vai niin! Tahdot tuosta köynnöksestä kasvattaa puuta, mutta kas sitä siitä ei kuitenkaan ikinä tule. Ei köynnöksestä koskaan tule muuta, kuin köynnös."
"Tarvitseeko sitten välttämättömästi pakkoa tullaksensa siksi, kuin on luotu olemaan?" ajattelin minä. "Tarvitseeko Jumala ihmislain pakkoa avuksensa, saadaksensa luomakuntansa täydelliseksi?" Mutta en vastannut mitään. Näinhän, että Jumalan vapaassa, ihanassa maailmassa kaikki kahleitta ja siteittä luonnistui hyvin ja luotin köynnökseeni.
Ja köynnökseni kasvoi ja se lähetti hienot säikeensä ulos ja kiinnitti ne puuhun ja se kiertyi puun ympäri ja kehittyi yhä rehevämmäksi ja hiipi yhä lähemmäksi puuta. Myös tämäkin puu oli toisin paikoin rosoinen ja kyhmyinen, mutta vapain, pehmein kiertein peitti köynnökseni epätasaisuudet ja kiinnitti usein juuri niihin säikeensä ja usein puhkesi juuri niillä kohdin sen kauneimmat kukkaset. — Ja monikin hento oksa, joka ensin näytti muutamia päiviä ilmassa häilyvän, kiertyi sitten puuhun ja sen oksiin ja hiipi niin hyväillen, voisi melkein sanoa sopusointuisesti, sen oksien väliin. Mutta piirteitä sorretun viekkaudella hankitusta vallasta, jotka toisessa köynnöksessä niin usein esiintyivät, niitä ei tässä ollut olemassakaan, vaan kaikessa vienoudessaan ja sulossaan ihanana ja kauniina kukoisti köynnökseni, kantaen täyteläisiä, uhkeita ja tuoksuvia kukkia.
Yhä suuremmaksi ja komeammaksi kasvoi puuni, yhä pehmeämmäksi ja rehevämmäksi kävi köynnökseni. Ja ne olivat puutarhani ihanin kaunistus ja silmäini sulo ja riemu.
INTIAANIN NAINEN.
"Miksi kantaa Oikameonna, vaimo vanhus, seppeltä suortuvillaan, miksi ruusut vanhan päätä koristavat? Nuorellehan seppel sopii, kaunottarellehan ruusut soveltuvat, iloinenhan kukkia kantaa. Koristettu olkoon rakastettu, olkoon morsian! Viskaa, vanhus, seppel pois!"
"Miksi kantaa Lilameha, nuori neito, suortuvillaan seppeltä, miksi ruusut nuoren päätä koristavat? Usein kuihtuu surusta nuoren sydän, ennenkuin seppel suortuvilla on kuihtua ehtinyt, usein itkee morsian, ennenkuin ruusu hänen hiuksillaan on lakastunut. Kanna nöyrästi seppeltäsi, Lilameha, elä kanna sitä niin ylpeästi päivänvalossa, että aurinko sen polttaa!"
"Korkealla nuori neito seppeltä kantakoon. Hänen silmässään asuu tuli, huulillansa hymy ja sydämessänsä ilo!"
"Varovasti nuori neito seppeltä kantakoon, pitkältä on hänellä surun varalta elämää. Vanhuksen seppel ehtii tuskin enää kuihtua, ennenkuin hänen päänsä jo multaan lasketaan. Oli Oikameonnakin kerran nuori, koristi hänenkin päätänsä morsiusseppel ja hän luuli, ett'ei se koskaan kuihtuisikaan. Vishtonnoh, mahtava päällikkö, oli hänen uljas sulhonsa. Oikameonna oli Vishtonnohin silmä, oli hänen wigwaminsa valo. Vishtonnoh oli Oikameonnalle silmää ja valoa, elämää ja ilmaa kalliimpi ja ylpeänä, kuin Lilameha nyt, kantoi silloin Oikameonna seppeltään.
Mutta katso, päivä vaihtui yöksi. Monasti ei ollut Vishtonnoh majoja siirtänyt, monasti ei ollut puhveli metsäseuduilta virranlaaksoon samonnut, kun jo toinen vaimo hänen mattonsa järjesti, eikä Oikameonnalla enään ollut tilaa Vishtonnohin wigwamissa. Näes, Oikameonnalla ei edes ollut toivoa saada suuren hengen maassa Vishtonnohia palvella, toinen oli häntä seuraava sinne saalisrikkaille metsästysmaillekin.
Mutta lähestyi se aika, jolloin Vishtonnohin heimomme miesten kanssa tuli kostaa Mustajalkain heimolle ja sentähden käski hän siirtää asunnot lähemmäksi heidän aluettansa. Ja majat muutettiin ja soturit lähtivät ja niiden mukana meni Vishtonnohin uusi vaimo. Mutta Oikameonnan täytyi jäädä heikkojen luokse, lasten luokse ja Oikameonnan sydäntä poltti. Ei ollut Oikameonna vanha, eikä pelkuri, eikä lapsi. Lilameha! Nuori oli tosin silloin Oikameonnan pää, mutta seppeltä ei se kantaa voinut, sillä hänen sydämensä oli iloton.
Mutta kautta korpimaan seurasi yksinäinen nainen salaa heimon jälkiä. Hän ei peljännyt sarvillansa multaa rajusti puskevaa puhvelia, hän ei peljännyt väijyvää pantteria, vaan hän pelkäsi Vishtonnohin vihaa, jos tämä näkisi hänen olleen päällikön käskylle tottelemattoman. Mutta Oikameonna ei saattanut jäädä lasten luokse. Käske vuorikaurista pysymään alallaan, kun sen karitsan ryöstät, käske vuoripuron pyörteeseen pudonnutta lehteä pysähtymään, käske vaimoa jäämään paikoilleen, kun hän on miehestänsä erotettu.
Hiljaa hiipi Oikameonna yöllä Vishtonnohin majan ympärillä. Siellä havaitsi hän haamun. Se oli päällikön nuori vaimo, joka levottomasti tutkistellen seutua kuunteli. Hän ei ollut pettynyt. Muuan Mustajalkain heimon soturi luikerteli heinikossa vakoilemassa. Hän huomasi nuoren vaimon ja keihäs oli lentämäisillään hänen kädestään. Mutta silloin sattui häneen nuoli, keihäs vaipui alas ja kosketti vain keveästi nuorta vaimoa jalkaan.
Mistä tuli nuoli yksinäisessä yössä? Sen tiesi Oikameonna yksin. Mutta
Vishtonnohin nuori vaimo vaipui maahan. Oliko keihäs myrkytetty?
Elä kuihdu, nuori metsäkukka, syvästi surisi Vishtonnoh, kovasti kärsisi päällikkö! Elä kuole, kaunoinen, ei Vishtonnohin pidä kärsimän. Oikameonna taitaa auttaa.
Mutta lapsi, jonka Oikameonna eilen synnytti metsässä, ken hentoa hoitaa, jos Oikameonna nuoren naisen haavan myrkystä kalpenee? Ken pojalle kukkia poimii, ken häntä äidin silmillä katselee, jotta hänestä kasvaisi suuri soturi?
Vishtonnoh on katsova häntä isän silmillä, nuori vaimo on poimiva äidittömälle kukkia, korpi on kasvattava pienoisen sotilaaksi.
Mutta ei kuollutkaan Oikameonna, myrkky oli heikkoa, hän taintui vaan.
Hän eli kuin hiekalla taimi, kun ei sadepisaraakaan taivaasta tipahda.
Mutta Oikameonna oli voimakas, hän nosti jälleen päänsä.
Katso, Lilameha, moni talvi on sen jälkeen ketoja kuihduttanut, ja nyt kantaa Oikameonna jälleen seppeltä, sillä nyt kukoistaa Oikameonnan sydän jälleen. Oikameonna se nyt taaskin Vishtonnohin maissin musertaa, hän se päällikön matot järjestää. Hänen poikansa, metsän hento lapsukainen, nyt uljas, kaunis nuorukainen se on, joka Vishtonnohin rinnalla taistelussa seisoo. Oikameonna se on seuraava päällikköä, kun hän kerran lähtee suuren hengen luokse runsaille metsästysmaille metsästämään. Oikameonna se häntä siellä saa palvella ja valita hänelle uljaasta saaliista mehevimmät palat.
Lilameha, sä nuori, somasti lepää vanhankin suortuvilla seppel, kunhan hänen sydämessänsä ilo kukoistaa."
SUOMIVAIMO SAIMAANNIEMELLÄ.
Kauvan, kauvan aikaa, monta sataa vuotta sitten, kun Suomi ei vielä ollut Ruotsin vallan alle joutunut, silloin seisoi niemellä Saimaan rannalla muhkea talo ja siellä asui vanhaan Savonkansaan kuuluva suku, ylpeä ja mahtava. Monta ottelua olivat tämän suvun miehet kestäneet Hämäläisiä ja Karjalaisia vastaan ja monta hävitysretkeä olivat he tehneet aina kauvas Venäjän rajoille saakka. Mutta nyt oli toinen, vaikeampi vihollinen noussut vastustettavaksi, nimittäin Ruotsalaiset, nuo ylpeät, meren poikki tulleet. He taistelivat ristillä ja miekalla, he taistelivat sanalla ja heidän valtansa alle sortuivat vähitellen kaikki Suomen heimot. Mutta Saimaanniemen suku seisoi vielä vankkana, se ei peljännyt miekkaa, ei sanaa, eikä ristiä.
Sata vuotta oli kulunut siitä, kuin Pyhä Piispa Henrik ensi kerran Kristuksen nimeä Suomen rannoilla saarnasi, mutta vielä eli ylpeän itsenäisenä Saimaan rannalla Saimaanniemen suku. Sinne eivät Ruotsin kuninkaan voudit rohjenneet tulla veroa kiskomaan, sillä sinne sellaisille asioille lähteneet olivat saaneet syytä yritystänsä surkeasti katua, eikä kukaan uskaltanut ketään Saimaanniemen väestä oikeuteen manata. Mutta niemen talossa istui suvun vanhin ja sääsi lakia ja ankaraa oikeutta omaistensa kesken.
Eräänä päivänä astui tupaan muuan ristin mies ja saarnasi ristin-oppia ylpeälle väelle siellä sisällä, joka istui mies toisensa rinnalla nuorimman pojan hääpitoja viettämässä. Ja runolaulajat lattian keskellä lakkasivat hetkeksi laulustaan. Käsi kädessä, vaieten, kuuntelivat he ja ihmettelivät, mitä tästä mahtoi seurata. Mutta pian alkoi toinen heistä kajahuttaa:
"Nytpä vanha Väinämöinen
Tupasesta tuhman lauloi,
Kielipalkun suohon suisti,
Somerohon kutsuttaman."
Ja silloin kohahti suostumussohina tuvan lavitsoita pitkin. Vihoissansa poistui ristin mies, sanoen: "Voi teitä, te pakanat! Onnettomuus on teidät musertava ja vielä te nyt hylkäämäänne kasteen armoa kerran kerjäätte!"
Pitkä aika oli kulunut ja Saimaanniemen suku oli viimeinkin joutunut melkein häviöön. Taukoomattomat taistelut olivat sitä vähitellen kuluttaneet. Siellä istui nyt takan ääressä jäljellä ainoastaan kolme ijäkästä veljestä, kolme harmaapartaista vartijaa. Kaikki heidän poikansa olivat kaatuneet, paitsi nuorin, Saivo, ja hänen kuudessa reippaassa pojassaan yleni nyt Saimaanniemen suvun toivo.
Mutta Saivo oli lähtenyt metsään opettamaan vanhempia poikiansa taistelemaan metsän kuningasta vastaan ja kotona takan ääressä istuivat nyt nuo kolme hallipartaa ja Saivon vaimo, Ylpytär, nuorempain lasten kanssa. Silloin astui taas sisälle ristin mies, tervehti uhkaavin sanoin ja lausui: "Vanhat pakanat haudan partaalla, pelastakaa sielunne kadotuksesta! Nuori nainen, kuuden pojan äiti, pelasta poikaisi sielut! Suostukaa pyhään kasteeseen ja Ristiinnaulitun merkkiin! Ettekö ole nähneet, miten teitä kirous seuraa! Miehenne ovat kuolleet, ainoastaan vanhuksia ja lapsia on jäljellä. Nöyrtykää Herran rankaisevan käden alle!"
Silloin suuttuivat ukot uunin vieressä ja Ylpytär kavahti pystyyn ja sanoi: "Laittau matkoihisi mies! Ei jauha taikasi Ylpyttären sydäntä jauhoksi, mahtavampaa sen silloin olla pitäisi! Mene, etteivät Saivon pienet lapset sinua pois kantaisi!" Ja ristin mies meni, mutta hänen sanansa eivät olleet lempeyden sanoja, vaan vihan ja kirouksen.
Vielä asui hajallaan metsien syvyydessä, kankaiden ja järvien takana miehiä, jotka eivät olleet vieraan vallan alle taipuneet. Toisinaan, kun eivät enää muuta voineet, olivat he alistuvinaan muukalaisten ikeen alle, mutta nousivat taas kapinaan, milloin siellä, milloin täällä. Mutta Saivo sanoi: "Ei yksityinen helposti karhuakaan kaada, saati sitten vihollista. Useat saattavat voittaa, missä yksityinen kaatuu." Ja hän jätti kodin Ylpyttären ja lasten huostaan ja samosi kautta sydänmaitten ja metsien kehoittamaan kaikkia Suomen heimosta vielä jäljellä olevia, niin Hämäläisiä, kuin Karjalaisia ja oman heimonsa miehiä, nousemaan aseihin yhteistä vihollista vastaan.
Mutta Ruotsalaiset ottivat Saivon vangiksi, sanoivat häntä kavaltajaksi ja surmasivat hänet. Ja Ylpytär lähetti ulos vanhimman poikansa ja sanoi: "Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, että voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!"
Poika lähti. Mutta vuosi vieri, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi toiselle pojallensa: "Mene Ruotsalaisten luo, opi heidän temppunsa, jotta voisit heidät voittaa ja isäsi työn täyttää! Opi isänmaasi pelastajaksi ja isäsi kostajaksi!"
Poika lähti. Mutta vieri vuosi, eikä häntä kuulunut. Ja Ylpytär sanoi kolmannelle pojallensa samoin, kuin oli molemmille toisille sanonut.
Mutta vuosi kului ja tupaan astui taaskin ristin mies ja sanoi: "Nainen, onko Herra sinua nyt kyllin koetellut? Miehesi ja molemmat vanhemmat poikasi ovat kuolleet. Onko sydämesi nyt nöyrtynyt?"
Vaan Ylpytär vastasi: "Houkkio! Siitäkö nöyrtyisi sydämeni, että rakkaimpani ovat miehinä eläneet ja Suomenmaan puolesta kuolleet? Nyt vasta saatan ylpeillä! Ja vielä elää heidän työnsä täyttäjä."
"Niin, hän elää," ilkkui mies, "palvelijana kuninkaan hovissa, silkistä ja kullasta kiiltävänä ritarina kuninkaan palveluksessa?"
"Valhetta puhuu viekkaan kieli," vastasi Ylpytär.
"Ell'et sanojani usko, niin katso silmilläsi. Mutta vielä sortumuksen päivä sinullekin koittaa, ylpeä nainen," sanoi mies ja poistui.
Mutta Ylpyttären sydämessä polttivat hänen sanansa. "Onko hän, sydämeni rakkain lapsi, tullut palvelijaksi Suomenmaan ryöstäjän, hänen, joka surmaa Suomen sorean kielen ja kietoo kielensä kahleet yli Suomen kansan ja Suomen sydänten? Heidän taikatemppunsa ovat rikkauksilla ja kullalla nuorukaisen silmät sokaisseet. Olihan leipää, joskin kovempaa, Suomenkin maassa. Voi sitä, joka kullasta ja leivästä isänmaansa myöpi! Kunnialla ja loistollako he ovat hänen silmänsä häikäisseet! Vieraan palveluksessa voitettu kunnia on, kuni vedessä vaahto, arvotonta kiiltoa vaan."
Ja Ylpytär jätti kolme nuorinta poikaansa kotiin Saimaannientä puolustamaan ja hän sanoi: "Muistakaa sitä perintöä, jonka olette hoidettavaksenne saaneet! Vielä ei ole valloittajan jalka Saimaanniemelle astunut. Mahtavan ajan vaatiessa täytyy lapsenkin olla mies."
Ja Ylpytär tekeytyi ulkonaisesti nöyräksi ja lähti ulos kansan keskuuteen ja hän etsi poikaansa. Ja hän sai tietää tämän olevan Ruotsin toisella rajalla taistelevain sotamiesten joukossa ja hän lähti häntä sieltä asti etsimään.
Mutta hänen kulkiessaan joukosta toiseen poikaansa etsimään, astui taas hänen eteensä ristin mies, se sama, joka oli häntä kotituvassa uhannut. Ja hän sanoi: "Nainen, taivuta sydämesi nöyryyteen: talosi on poltettu, poikasi ovat kaikki kolme sitä puolustaessaan kaatuneet, eikä koko suvustasi ole jäljellä ketään muuta, kuin kuninkaan hovissa palveleva, sydämensä ristin edessä nöyryyttänyt poikasi."
"Kaatuneetko ovat kaikki? Nuorinko myöskin? Elä toki vielä sula, sydän, elkää vielä lauhtuko, jäntereet, vielä täytyy eloa jatkaa! Yksi on ehkä vielä pelastettavissa." Ja hän kiiruhti pois.
Taistelukentällä kuolleitten ja kuolevaisten keskellä tapasi Ylpytär poikansa. Hänen hoitonsa herätti kuolemaisillaan olevan tietoonsa.
"Äitini! Sinäkö täällä?" sanoi hän. "Kiitos! Katso, kuolen nuorena, mutta kuoloni on ihana! Kuolenhan synnyinmaan puolesta!" Ja hänen silmänsä sulkeutuivat ja hän kuoli. Mutta Ylpytär lyyhistyi maahan.
"Haa, pettynyt raukka! Kuolit harhaluuloosi, kuolit valheen vankina. Jos olisit kaatunut jalossa taistelussa näitä vastaan, joiden joukossa nyt sodit, niin olisi kuolosi ollut kaunis. Kuole, Ylpytär, elämäsi on lopussa!"
Mutta vielä kerran lähestyi ristin mies. Hän näki vaivaisen maahanvaipuneen ja hän sanoi: "Nyt, Ylpytär, olet murtunut. Tule minun kädestäni vastaanottamaan hyvitystä!" Mutta Ylpytär sanoi: "Poistu, paha noita, eläkä kuolemalle pyhitettyyn kajoa!"
Mutta yli kuolleitten tanteren liihoitti hiljaa hento haamu. Se oli nuori, valkopukuinen tyttö, musta risti rinnalla. Hän oli sydämessään ollut nuorukaisen morsian, mutta oli äitinsä lupauksesta ristille pyhitetty. Hän tuli kuolleen nuorukaisen luo, polvistui hänen viereensä ja rukoili hiljaisella äänellä, mutta sydämensä syvyydestä. Ja yhä hartaammin ja hartaammin kaikui hänen rukouksensa, koko hänen sielunsa näytti itsekieltäymyksenä siihen sulautuvan ja nousevan Jumalan luokse. Ja hän huomasi maahanvaipuneen äidin ja vuodatti hellin sanoin sydämensä rukoukseen murtuneen puolesta. Hän rukoili lohtua ja selvyyttä sille, joka ei vielä ollut valoa nähnyt, ja kärsivällisyyttä ja itsensäkieltävää sydäntä.
Ja Ylpyttären sydän heltyi, hän itki.
"Kiitos sulle, oi tyttö, sä lapsi vierahan maan, kasteesta Ylpyttären elon-iltana! Suomen vanhan kansan luo lähtee Ylpytär. Anna lempeän, kauniin rukouksesi kaikua yli kuolevan!"
KAMTSHATKALAISEN VAIMO.
Eitel on rikas. Hän asuu puisessa talossa. Pitoja vietetään. Karhunlihaa keitetään. Nuoret tanssivat karhuntanssia. Yhä useampia liittyy tanssijoihin. Selkä kumarassa ja polvet koukussa matkivat he karhun hissuttelevaa käyntiä ja kömpelöä kompuroimista. Tytöt nauravat. Vanhukset vilkastuvat. Ukot eivät enää saata houkutusta vastustaa, hekin yhtyvät tanssiviin. Yö on jo joutumassa, kuumuus käy tukehuttavaksi, hylkeenrasva-lamppu savuaa, yhä innokkaampana jatkuu tanssi. Karhunliha on keitetty. Tanssi taukoo. Eitel jakaa rasvan vierasten kesken. Liha syödään sitten. Eitel laulaa karhun pään kunniaksi. Hän hyväilee sitä, hän puhuu sille ystävällisiä sanoja: "Sä ihanainen, sä metsän kultamarja! Katso, miten hyvänä sua pidämme! Mene, kerro kumppaneillesi, sukulaisillesi, kuinka sinua rakastamme! Pyydä heitä tulemaan jurttaimme läheisyyteen! Pyydä heitä mielellään antautumaan käsiimme! Elä suinkaan luule meidän sinut tappaneen! Eihän toki! Kamtshatkalainen rakastaa sinua, hän tahtoo kietoa kukkia kiharoihisi. Ei. Kasakat, muukalaiset, jotka ovat voittamaisillaan jalansijaa joukossamme ja saamaisillaan ylivaltaa seassamme, he ne karhun surmaavat. Heidän luokseen ei sinun pidä suosiolla lähteä. He ne ovat, jotka pakoittavat meitä sinua surmaamaan. He haluavat saada taljasi."
Miksi istuu nuori Reeka niin totisena? Minkätähden ei hän näytä Eitelin laulua kuuntelevan? Mitä etsii Reekan katse? Etsiikö se ampumapilkkaa? Ei. Silloin lähtisi hän ulos kedolle. Etsiikö se lohen välkkyviä suomuksia? Ei. Silloin menisi hän alas rantaan. Etsiikö se tyttöä, jonka pukua ahmantalja koristaa? Amulamela on kaunis, hän on komeasti koristettu. Lumivalkeina välähtävät hänen päälaellaan ahmankäpälät.
Kaksi yötä kuluu. Reeka tulee Eitelin luokse. "Isäntä, olen tullut tänne sinua palvelemaan." Naiset katsovat toisiinsa. He ottavat Amulamelan piiriinsä. He käärivät hänet vaatteihin, niin että ainoastaan kasvot jäävät näkyviin. "Pidä puolesi, Amulamela, olet kaunis, olet voimakas! Ei sinua vähästä palveluksesta myödä. Ole hyvin varuillasi, elä anna kosijan koskettaa pintaasi! Vartijoimme sinua tarkoin."
Vuosi vieri, jää suli, nurmi kasvoi ja kuihtui ja taas laskeutui nietos maahan. Vielä palveli Reeka. Vielä ei ollut hänen onnistunut saada tyttöön koskea. Jos vaatteiden alta näkyi vaikka vain sormenpää, olivat naiset vartijoimassa. Jos Reeka silloin koetti lähestyä, oli kuusi kättä häntä lyömässä, kolmekymmentä sormea häntä kynsimässä.
Reekan keihäästä kaatuu karhu, soobelin nahkoja tuo hän kimputtain. Eitel iloitsee palvelijastaan. Eiköhän hän kohta liene palvellut tarpeeksi, voittaaksensa itsellensä vaimon? Amulamela on voimakas, hänestä saattaa olla paljon hyötyä. Hän jaksaa kantaa polttopuita ja vettä piankaan väsymättä. Hän osaa löytää metsähiiren pesän ja tuoda sieltä juuria talveksi. Miksipä antaisi Eitel hänet vieraalle miehelle ilman riittävää korvausta? Harjoitettuasi hyvää koiraa reippaasti rekeä vetämään, et sitä muukalaiselle lahjaksi anna.
Eitel aikoo lähteä metsään saaliinnoudantaan. Reen edessä on valjaissa viisi virkkua koiraa. Ne ulvovat. Amulamela jakaa niille rannalla löytämänsä kalan. Ne haukkuvat vihaisesti, mutta nuoren neidon nähtyänsä ne vaikenevat. Ynseät, kesyttömät kaikille muille, ovat ne kuitenkin Amulamelalle sävyisät.
Iloisesti hyppää hän rekeen. Koirat riuhtaisevat itsensä irti. Ei ehdi Amulamela edes tarttua ohjaustankoon, ennenkuin ne jo hyökkäävät jyrkännettä alas. Silmänräpäyksessä on reki lentänyt nurin ja tytön pää sattunut kiveen. Reekalla on sukset jalassa, hän on jo tytön vieressä. Hän avaa tämän turkin, kiertää käsivartensa hänen kaulaansa ja kantaa tainnoksiin vaipuneen sisälle.
Reeka on koskettanut Amulamelan ihoa. Hän on voittanut tytön. Häät juodaan.
Taas on nurmi kasvanut ja kuihtunut, taas on jää ja lumi kerran verhonnut meret ja maat ja taas on nyt hanki sulanut. Amulamelan käsivarrella lepää lapsi. Hän laulaa lapselle: "Nuku makeasti, nuku herttaisesti! Tosin istuu Balakitg pilvissä ja pudistaa pitkiä kiharoitansa, jotta myrsky puissa pauhaa, mutta lapsi lepää äidin sylissä, eikä tarvitse tuulta peljätä. Ei, ei! Kohta tyyntyy tuuli ja puut seisovat liikkumattomina, sillä Balakitg väsyy kiharainsa heiluttamiseen. Pian odottaa Savina niin iloisena, niin iloisena, miestänsä kotiin. Hän koristaa hiuksiansa kukilla, niin punaisilla. Siitä taivas illanruskossa hohtaa. Nuku, nuku, pienoinen! Balakitg tulee, hän tulee tänä iltana kotiin. Savina riemastuu ja kirkas ja kaunis on ilma koko huomispäivän ja lapsi saa leikkiä nurmella."
Reeka ottaa keihäänsä seinältä ja sanoo: "Tummen tytär on sorea."
"Niin on," vastaa Amulamela.
"Sanotaan olevan väärin ottaa kaksi vaimoa, moni on kuitenkin niin tehnyt," sanoo Reeka ikäänkuin itseksensä.
Amulamela laulaa yhä lapselle: "Mutta, ell'ei Balakitg tule illaksi kotiin, odottaa Savina koko yön ja itkee, itkee koko päivän ja rankat sadekuurot virtaavat Savinan kyyneleistä maahan."
Kauvan aikaa seisoi Reeka ääneti punniten keihästä kädessään. Viimein sanoi hän: "Tahdon palvella Shahin, Tummen tyttären, tähden."
Kalpeaksi, kuin vastasatanut lumi, kävi Amulamelan poski. Hän ei virkkanut mitään.
"Huomenna lähden sinne."
Amulamela oli vaiti. Hänen kätensä yhä hoitivat lasta. Mutta yhä värittömämmäksi vaaleni hän. Hänen silmänsä näyttivät sammuneen.
Reeka lähti. Kun aurinko vaipui mereen ja Savinan ruusut taivaankannella heloittivat, palasi hän. Mutta Amulamela ei ruusuja nähnyt. Hän istui yhä vielä hievahtamatta paikallaan. Reeka astui sisälle. Amulamela nousi kantamaan sisälle puita ja vettä ja suorittamaan ilta-askareensa.
Aamu valkeni. Reeka nousi. Hän pukeutui poislähtöä varten. Amulamela astui hänen luoksensa. "Kiitos, Reeka! Olet ollut mulle hyvä, ystävällisempi, kuin kukaan muu naistansa kohtaan. Et ole minua halveksinut, vaikka olen ollut vaimosi vaan, niin, oletpa toisinaan suonut minun istua vieressäsikin karhuntaljalla. Voisit, kuten niin moni muu, ottaa vaimosi mukaasi toimittamaan palveluksen raskaimmat työt. Olet hyvä, Reeka, kiitos! Niin onnellinen, kuin minä, ei ole vielä ainoakaan nainen ollut."
Reeka lähti.
Ei ollut kuu monasti valoansa vaihtanut, kun Amulamelan nähtiin lähestyvän Tummen kesä-asuntoa. Reeka oli juuri käynyt vuorilla jäätä noutamassa, nyt seisoi hän polttopuita pilkkomassa.
"Reeka, lapsi nukkuu. Se ei enää heräjä."
Reeka iski muutamia kertoja peräkkäin kiivaasti jo halkaistuun puuhun.
Kotvasen kuluttua sanoi Amulamela: "Palvelus-aikasi on pitkä. Shahi on
kaunis, hänen isänsä on rikas. Raskaaksi käy Reekalle pitkä palvelus,
Amulamelan helma on tyhjä, lapsi ei häntä kaipaa."
Vielä ei ole vuosi umpeen kulunut ja jo juodaan Reekan ja Shahin häitä. Eikö Tumme tyttärestään pitempää palvelus-aikaa vaatinut? Niinkö vähä-arvoinen hän oli? Ei. Mutta Tumme ei voinut pitkää palvelusaikaa vaatia, sillä häntä oli palvellut kaksi. Amulamela oli Reekan kanssa palvellut Shahin tähden.
HILDRED.
"Laulujen Klenmor, laula, anna soida sävelten harpunkieliltä! Viritä virsi sankaritöistä, sodan verisestä, huumaavasta leikistä! Anna soiton kajahtaa, "kuin kilvillä kalvankalske"; mutta laula myöskin kauneuden kiitosta, anna lauhtua laulun, kuin lauhtun illan lempeä kaiku tyyneyden Loch Lomondin vesillä vallitessa, kun miekanmittelön melskekin hempeänä ja hyväillen Ben Lomondin kalliolta kajahtaa, kuin loiskina lempeän laineen."
Mielihyvällä kosketti päällikön puhuessa Klenmor harpun kieliä ja vuorivirran lailla kohisivat kuohuvana koskena sävelet. Mutta nopeasti nousi pystyyn mies päällikön vierestä, jossa oli istunut paljon ylempänä vasalleja, vieläkin ylempänä palvelijoita pöydän alapäässä. Se oli Dougal, Hildredin kasvatti-isä, tulevaisien-tietäjä. Esiin astui hän laulajan luo, tempasi huotrasta tikarinsa ja sivalsi sillä kielet poikki, jotta ne katkenneina kimakasti valittaen hajalleen kimposivat. Kuin yön pilvistä salama, sinkosi katse päällikön silmästä. "Dougal, entinen urostyö kuluu, riitä ei kilveksi hetken pahalleteolle. — Tuokion säilä helposti tulevaisuussilmän sammuttaa. Mene!"
Korkealle kohotti Dougal harmaan päänsä ja sanoi: "Ei koskaan pidä Eakinin tytär kuulla laulua, jossa ylistetään sen kauneutta, joka hänen jälkeensä kerran on istuva Korallin' rinnalla päällikön puolison paikalla. Korallin' kalpa vanhan Dougalin lävistäköön, hän taitaa kyllä kuolla."
Tuokion seisoi hän paikoillaan ja poistui sitten verkalleen salista.
Kalpeana ja jäykkänä kuin kuvapatsas istui ylpeä Hildred, Korallin' puoliso, sysimustat silmät vaan leimusivat.
Mutta päällikkö itse istautui jälleen, tarttui viiniä kukkurallaan olevaan hopeamaljaan ja tyhjensi sen kiivaasti yhdessä henkäyksessä, täytti sen uudelleen ja ojensi sen laulajalle sanoen: "Juo, Klenmor, juo! Anna viinin virittää laulun tulta! Kätke malja, lohduttakoon sen hopea sinua kielten hopean kadottamisesta!"
Laulajan synkkä katse kirkastui, mutta laulua isännän antelijaisuuden kiitokseksi ei hän laulajan tavoin voinut virittää, sillä katkenneet olivat kantelon kielet. Ja nyt nousi Korallin ja sanoi: "Ylös, nuolet ja jouset! Rientäkäämme! Joka ampuu tuon patsaaseen kiinnitetyn kilven puhki, saa mainion jahtitorven palkakseen."
Pystyyn karkasivat kaikki miehet ja tempasivat aseensa. Korallin' katseesta peljästyneenä oli nuori Eedit ikäänkuin suojaa etsien painautunut aivan likelle Hildrediä. Saksilaistyttö ei vielä ymmärtänyt ylänkömaan kieltä. Hän oli ainoastaan nähnyt, vaan ei käsittänyt, mitä vasta oli tapahtunut. Nyt katsoi hän ylös Hildrediin, mutta nähdessään tämän jäykästi häntä silmäilevän, väistyi hän, mieli synkkänä tietämättä oikeastaan miksi, kauvemmaksi hänestä ja koetti kiinnittää huomiotaan miesten sotaleikkeihin.
Vielä kauvan istui Hildred kalpeana, kuvapatsaantapaisena, mutta viimein virkkoi hän kolkosti: "Haa, tiesin sen jo kauvan sitten, tunsin sen niin olevan, vaikka en tahtonut sisällistä ääntä uskoa! Mutta tietäjän sanoissa kuvastuu tulevaisuus. Hänen silmänsä näkee vielä kasvattityttären kunnia-istuimella Korallin' rinnalla; mutta sisäinen silmä näkee siinä jo saksilaisten tytön. Haa, minun täytyy saada apua!"
Vielä säteilee valossa Ben Lomondin huippu, laaksossa vallitsee yö. Yli Loch Lomondin pinnan pauhaa mylvivä myrsky ja viskaa vaahtopäitä kohti jyrkkänä vedestä kohoavaa, autiota kalliota. Ei, ei autiota, kallionlouhikossa asuu siellä Norna vanhus, veden ja tulen ja ilman mahtava valtijatar.
Yksinäinen venonen taistelee järven vihaisia vaahtoharjoja vastaan. Ken on se uskalijas, joka ei myrskyä ja yötä pelkää? Päällikön vaimo, hänkö se on, joka tukka liehuvana tuulessa ja vaatteet vihurin vallassa taistelee vastaan myrskyä ja sadetta, joka nyt alkaa virrata alas?
"Norna avaa, avaa Hildredille, päällikön vaimolle!"
Kuorimattomista hirsistä veistetty ovi työnnettiin syrjään ja ulos luolan ulkoholviin astui Norna. Räiskyvä soihtu hänen kädessään paloi kirkkaasti ja singahutti säkeniä laajalle ympäröivään yöhön, joka nyt vaippana laskeusi yli tienoon. Kelohonka Ben Lomondin kukkulalla häämöitti vaan hämärästi enää vasten pilvistä taivasta. Mutta kirkkaasti valaisi soihtu Nornan kookasta vartta hänen siinä seisoessaan ja kädenviittauksella tervehtiessään heimonsa päällikön puolisoa ja pyytäessään häntä käymään sisälle.
Hildred astui sisälle. Vesi virtasi hänen hiuksistaan ja vaatteistaan.
Hän ei sitä huomannut.
"Norna, sinä olet mahtava. Päällikkösi vaimo rukoilee sinulta apua."
Norna hymyili omituisen hurjasti.
"Rakastiko Korallin' vaimo sadetta ja myrskyä, koska ei liikkeelle lähtiessään käskenyt niitä tyyntymään?"
"Myrskyä, sadetta? Vähät niistä! Aseta myrsky ihmisrinnassa, Norna! Se se taitoa kysyy!"
"Onhan Hildred ylpeä. Eikö hän kykene asettamaan myrskyä niin pienessä lammikossa, kuin on ihmissydämen veri? Mitä Hildred Nornalta pyytää?"
"Norna, kuule minua! Eräs heimomme lapsi, Korallin' sukulaisia, meni naimisiin alamaan pojan, Saksilaisen kanssa ja muutti puolisonsa kera tämän kotiin, jossa hän myös synnytti lapsen. Joku aika sitten kuolivat isä ja äiti ja Korallin otti huostaansa turvattoman tytön, jonka suonissa heimon veri virtaa. Korallin toi tytön taloonsa ja siitä saakka on tämä siellä oleskellut. Alamaan tytön kultakutrit, hänen mairittelunsa ja kuutamosilmänsä ovat Korallin' lumonneet. Saksilaisten hento tyttö, joka ei taida muuta, kuin kamarissa neulan kanssa leikkiä, on voimakkaan velhonnut. Norna on mahtava, sinä hallitset luonnonvoimia. Poista Korallinia kiehtova lumous, karkoita saksilaistyttö!"
"Onko Hildred miehensä sydäntä tutkinut?"
"Kauvan olen mielistelevän, hennon tytön liehakoimista peljännyt. Tänään sain varmuuden. Dougal, tulevaisien-tietäjä, on nähnyt hänet Korallin' vaimona."
"Eikö Hildred ole kuolevainen?"
"Olen, kuolevainen olen, niin, ja jäljestäni on ehkä toinen tuleva Korallin' vaimoksi. Toinen on omistava hänen sydämensä, toinen on tuleva hänen lastensa äidiksi. Hän on unhoittava Hildredin ja toinen on jakava hänen kunniansa ja istuva hänen rinnallansa. Haa, ja Eakin, poikani, pienoiseni, hän joutuu äidittömäksi ja emintimän silmä on kadehtien katseleva Korallin' esikoista! Mutta, vaikka niinkin kävisi, kunhan ei siksi tule tämä Eedit, tämä saksilaisnukke, tämä heikko korsi, joka jo miekan-helähdyksen kuultuansa katkeaa! Ylänkömaan päällikön puoliso ei saa olla heikko, hänen tulee sietää aseenkalskeen kuulemista, eikä pidä verenvuodatusta peljätä. Aurinko ei saa vuoteessa tavata häntä, suuren talon hoitajata, satojen muonanjakajata. Saksilaisten tyttö lepää hemmoteltuna patjoillansa ja palvelijattaret hävittävät kokoamani runsaat varastot. Loppuiko konsa tartanikangas Hildredin kammioista, vaikka miehistä viisikymmentä olisi pukuja tarvinnut? Saksilaisten tyttö on kehräämisen asemesta oppinut kirjasta lukemaan, kankaankudonnan sijasta kynällä kirjoittamaan. Norna, neuvo minua poistamaan Korallinia kietova lumous!"
"Huomenna tulee Norna päällikön taloon."
Norna viskasi muutamia luolan kolkassa hehkuvia kekäleitä kokoon ja heitti niille lisää risuja, jotka leimahtivat tuleen. Savu tuprusi luolan holvikattoa kohden ja katosi näkymättömistä raoista ulko-ilmaan.
"Tuli on lämmin Nornan luolassa, kuin päällikönkin salissa. Elä lähde vielä, kuule myrskyä, kuule sadetta! Norna ei niitä pelkää; hän asuu sateessa, häntä kantaa myrsky. Mutta nämä vallat eivät maan valtijaita kumarra. Elä vielä lähde, poski on kalvas, käsi vapisee."
"Huomenna," virkkoi Hildred, vastaamatta Nornan kutsuun.
"Huomenna, vaikka tuuli, aalto ja pilvet sitä vastaan asettuisivat!"
Ja Norna tuli, mutta kuumeessa ja houreissa makasi Hildred. Hän sanoi: "Norna, kohta kuolen, sitä mylvi mulle myrsky, sitä sohisi mulle sade tunkeutuessaan lävitseni ja hyydyttäessään vereni jääksi, sitä aallot vaahdoten venheen laitaan kohisivat. Minun täytyy kuolla, mutta hänen täytyy minua seurata, hänen täytyy myöskin kuolla. Anna mulle tuo tikari, sukkelaan! Hänen täytyy kuolla!"
Kiivaasti tempasi Hildred tikarin, mutta viskasi sen sitten kauvas luotansa: "Ei, ei sentään kuolla! Hän on niin hento. En tahdo heikkoa sortaa. Eläköön hän, kunhan ei tavota sitä, mikä on minun, minun ijankaikkisuudessakin! Poistakoon hän lumouksen, johon hän Korallin' kietoo."
Kotvasen lepäsi Hildred ääneti, mutta puhui sitten taas matalalla, hillityllä äänellä: "Norna, minun täytyy kuolla, mutta en sitä voi, ell'en tiedä, ett'ei tämä saksilaistyttö milloinkaan tule Korallin' vaimoksi, ei milloinkaan lapseni äidiksi!"
Pystyyn kohosi Hildredin kalpea, tuijottava haamu ja sanoi kumeasti: "Jos Eedit tulee Korallin' vaimoksi, niin täytyy minun kostaa. Sielussani palaa tuli, se on vihan liekki, se ei sammua saata. Valtasi nimessä, Norna, tulta ja vettä vallitsevain voimain nimessä manaan sinua: anna mulle koston keinoja!"
Ikäänkuin manauksen masentamalla vaipui Norna vavisten kokoon. Hän vastasi ankaralla ponnistuksella: "Haa, minun täytyy totella, kuoleva hallitsee minut, ei ihminen enää, eikä vielä henki!"
"Kiiruhda, Norna, kohta on liian myöhäistä! Mitä saa aikaan kuolleen viha, joka vielä haudassakin elää?"
Pystyyn nousi Norna, kalpeana, kuin kuollut. Hänen silmänsä tuijottivat, hiukset näyttivät nousevan pystyyn ja käsi ojennettuna seisoi hän puhuen ikäänkuin pelokkaasti, kuin hänen olisi ollut pakko lausua sanat: "Eeditin tultua Korallin' vaimoksi on hän kolme kertaa vallassasi, silmänräpäyksen joka kerralla. Kerran joka kevät, päivän valjetessa kuun juuri täydeksi tultua, päivän ja yön tasaannuttua keväällä. Jos sulle onnistuu sillä hetkellä tavata hänet nukkumassa, on hän vallassasi. Mutta hengen lakeja ei kukaan rankaisematta riko. Ell'ei teko silloin ole suoritettu, niin ei sulla enään ole pelastusta sammumattoman vihan kuluttavasta tulesta. Hildred, Hildred, valitse rakkaus, elä vihaa valitse! Se kalvaa, se polttaa ijankaikkisesti! Anna vihan sammua rakkauteen!"
Valitushuutoja kaikuu yli Loch Lomondin vesien. Itkua ja?? parkumisen kaiku kajahtaa Ben Lomondin rotkoista. Minkätähden itkevät heimon vanhat vaimot, minkätähden valitushuutoja kajahtaa? Korallin' ylpeä puoliso on kuollut, häntä vielä kerran kunnioitetaan, ennenkuin ruumiinsa multaan kätketään. Valvojaisia vietetään, itkijät siellä kuolonvalitusta itkevät.
* * * * *
Kauvan laulavat runoniekat laulua Hildred ylpeästä ja Eedit soreasta. Ja ylänkömaan tytöt laulavat laulua siitä, kuinka rakkaus kuitenkin vihan voittaa.
Runoilijat laulavat ja ylänkömaan immet laulavat, ett'ei Hildred ylpeä saanut rauhaa haudassansa. Viha pakoitti häntä harhailemaan, kuin tuulessa syksyinen pilvi.
"Ensimmäisenä vuonna," niin laulavat he, "kuun ensi kerran täydeksi tultua, koittehen ensi säteen taivaanrannalla kimmeltäessä, tapasi Hildredin harhaileva henki Eeditin työssä ahkerain neitojensa etupäässä ja kahta vertaa suurempi viha sydämessä riensi hän pois harhailemaan vielä vuoden."
"Toisena vuonna," niin laulavat he, "samalla hetkellä tapasi Hildred Korallin' nuoren vaimon rukoilemassa nukkuvan puolisonsa vuoteen ääressä ja kahta katkeramman vihan vallassa täytyi hänen taas rientää pois harhailemaan."
"Ja kolmannen vuoden hetki tuli," niin laulavat he vielä, "ja hurjassa myrskynpyörteessä tuli Hildredin ajelehtiva henki tempaamaan nyt nukkuvan Eeditin. Mutta nuoren emintimän käsivarrella, kiharapää nojallaan hänen rintaansa, uinuu pieni poika, Hildredin lapsi. Ensi kerran on kuumeessa hehkunut poika saanut hetken levon, ensi kerran ovat Eeditin silmät uupumuksesta ummistuneet, hänen monta päivää ja yötä valvottuansa ja vaalittuansa sylissänsä vaikeroivaa lasta."
"Yhä tyynemmäksi lauhtuu myrsky," niin laulavat runoniekat, niin laulavat tytöt, "yhä kirkkaammaksi selkenee taivas, itä koristeleiksen hehkuvilla ruusuilla, päivän silmä säteilee yli maailman ja iloisena aukaisee nuori Eedit silmänsä, sillä niin herttaisen tyynesti nukkuu pienoinen hänen povellaan."
"Eikä enää," niin lauletaan riemuisin sävelin, "ei enää levotonna harhaile Hildredin henki, sillä haudan toisella puolellakin elää tosin viha, mutta vihaa voimakkaampi on rakkaus ja Hildredin viha sammui rakkauteen."
ODALISKI.
Vuorten välkkyvänvalkoiset lumihuiput hehkuvat tulipunaisessa hohteessa. Mahtavina, juhlallisina seisovat nuo kahden maan-osan väliset vartijat. Mutta vuorten rinteillä kasvaa vapaissa ryhmissä kukoistaen keltaisia atsaleoja, sinipunervia alppiruusuja ja punaisia kurjenpolvia. Ei hentoina, kuin akkunassa riutuvat ruukkukasvit, ei, nämä kasvavat taivasalla, siksi kukoistavat ne niin runsaasti ja ihanasti.
Miksi kajahtaa aseidenkalske kautta tienoon? Taisteleeko Kaukaasian poika mahtavaa vihollistansa, kotkaa, vastaan? Ei, tänään ei Kaukaasialainen taistele, hän vaan leikkii sotaa. Nuoret miehet, urheat ja uljaat, kiitävät salamoina vikkelillä ratsuillansa. Kuule kuinka kalvat helähtäen vastakkain kalskaavat! Leikki käy vilkkaammaksi. Tuossa ottelee kaksi. Toisella on pitkäkarvaista lakkia peittävä käärinliina sidottu vyötäreelle. Hän heittää sen yltään, hän viskaa pois suojelevan "burkansa," ne kun estävät hänen liikkeitänsä. Nyt on molemmalla taistelijalla ainoastaan ruumiinmukaiset takkinsa. Patruuni-taskut rinnalla kiiltävät kullasta ja sametista. Mutta vielä ovat koskematta kiväärit, nyt vaan miekkoja mitellään. Nyt taas rientävät kaikki samaa päämäärää kohden. Heittokeihäät suhahtavat, miekat kilahtavat ja helskähtävät. Tuuliko se akanoita hajoittaen tohahti yli kedon, vai miehetkö ne tulisilla ratsuillansa poies karahuttivat? — Tyhjää on kaikki.
Myrskyten, pauhaten kiitävät taas kaikki kokoon. Soinnukkaita huutoja kaikuu. Laukauksia pamahtaa. Ratsastajat riippuvat äärimmäisestä varppaankärjestään jalustimessa. Taaksepäin, sivulta, hevosen alta, tuhannessa eri asennossa laukaisevat he pyssynsä, mutta Tsherkessin kuula ei määrästään eksy, kaikki kuulat osuvat samaan pilkkaan ja taaskin miekat vilkkaassa hyörinässä heläjävät ja korskuvat hevoset juoksevat vapaina ympäri, sillä melkein yhtä nopsajalkaisina, kuin hevoset, taistelevat miehet nyt jalan toisiansa vastaan ja ajavat toisiansa takaa.
Miksi leikkii Kaukaasialainen verisiä leikkejä? Mitä tahtovat nämä miehekkään ihanat sotilaat, ylpeät, kuni Kaukaasian vuoret? He tahtovat elää, he tahtovat kuolla jalon päämäärän puolesta, he tahtovat elää, he tahtovat kuolla synnyinmaallensa!
Puron partaalla laaksossa on maja. Se on ulkonäöltään halpa. Ken siinä asuu?
Keskellä majan lattiaa seisoo Vaali. Hänet huomattuasi näyttää sinusta maja kullasta ja jalokivistä säteilevän ja tuoksuvan tuntuvat siellä Persian ruusut. Oletko nähnyt päivän ensi säteestä punastuvaa lunta vuoren huipulla? Se ei ole niin puhdasta, kuin Vaalin otsa. Oletko nähnyt täyteläisintä ruusua? Se on halpa hänen poskiinsa verrattuna. Oletko puoleksi pilven peitosta leimahtavaa salamaa nähnyt? Se on himmeä, rinnalla sen tulen, jota Vaalin silmiä varjostavat sysimustat silmäripset verhoavat.
"Vaali, kukkaseni, armaani, elä anna noiden hurjain äänten rauhaasi häiritä! Katso, kuinka houkuttelevasti vuoteesi sua kutsuu! Olen patjoja pöyhöttänyt. Tai kenties tahtoo kyyhkyni hiukan syödä? Kas tässä! Tosin pitäisi sinun saada hienointa ja parhainta, mitä maassa on, mutta tänään mulla ei ole sulle parempaa antaa. Maista nyt sentään vähän! Varro, varro, vieno karitsani! Niin, niin! Tultuasi ylhäisen ja rikkaan Pashan haaremiin pääset paremmille päiville? Ken tietää, ehkäpä ostaa sinut itse Padishah!"
"Äitini, en saata nukkua. En jaksa syödä. Mitä ulkona kajahtaa?"
"Voi, kulta-omenaiseni! Miehethän siellä leikkivät sotasilla. Ei se semmoinen naisiin kuulu. Elä siitä välitä. Hopeapilveni, kultainen täysikuuni, syö tämä kaunis hedelmä! Laskeudu levolle! Näes, kerron sulle jotakin. Muutaman aurinkokauden kuluessa saapuu se mies, joka on sinut loistoon ja kunniaan vievä. Et saa onnesi löydäntään lähtiessä olla kalpea ja laiha. No, lapseni, elä näytä itkunhaluiselta. Miksi kaihoaisit köyhää kotiasi, sinä, joka lähdet sulaan tanssiin ja riemuun, loistoon ja komeuteen?"
Vaali kietoi hyväillen käsivartensa vanhan äitinsä kaulaan ja sanoi:
"Äiti, sano, onko tuo kaikki sitten niin suuri onni?"
Vanhus pudotti hämmästyksissään maljan kädestään. "Vaali, sydänkäpyni, Allah sinua varjelkoon, mikä sitten olisi onnea? Katso täällä raatavaa, vanhaa, köyhää äitiäsi, isääsi, jonka täytyy tehdä työtä, veljeäsi, joka lähtee sotaan ja kenties kuolee siellä, — ja sinua! Sinun ei täällä köyhässä kodissammekaan tarvitse muuta tehdä, kuin nukkua ja viettää hyviä päiviä. Katso, eikö vyö sulavasti kierrä solakkaa varttasi, jota saa käsiinsä mahtumaan? Etkö ole hieno ja pehmyt, kuni kuohkein untuva? Etkö ole kaunis, kuin täysikuu, oi lapseni, silmäteräni? Kuinka saatat epäillä onnelliseksi tulemistasi? Saattaako vähävarainen mies sinut ostaa? Ei, kuningatar sinusta tulee siinä haaremissa, jonne joudut! Luuletko vanhan äitisi voivan sinusta maksettavien rahojen tähden kestää surua sinun, kultasilmänsä, kadottamisesta? Ei koskaan, ell'ei sinua odottaisi sellainen onni! Mutta sieluani painostaa kuitenkin se, että sinun on matkustaminen niin myöhään syksyllä."
"Äiti, muistatko taistelussa vangiksi joutunutta nuorukaista, joka sitten vaihdettiin täältä pois? Hän oli kotoisin kaukaa täältä, hyvin kaukaa, maasta, josta en ole koskaan kuullut puhuttavankaan, maasta, jossa suurimpana osana vuotta on talvi ja ainoastaan vähän aikaa vihanta maa, jossa kansa on niin köyhää, että se joskus syö puitten kuorta ja jossa ihmiset iloitsevat, kun saavat huoneissa viihtymään pieniä vesoja niistä kasveista, jotka täällä kaikissa rotkoissa kukoistavat. Ja kuitenkin tuntui hän halveksivan sellaista elämää, kuin nyt kuvailet."
"Voi, ymmärtämätön lapsi! Hänhän oli uskoton, koiransikiö. Enkä edes kieltänyt sinua istumasta illoin kaivolla kuuntelemassa hänen puhettansa ja kertomuksiansa lapsille! Enkä estänyt häntä opettamasta sinua paperille kirjoittamaan! Siitä on nyt jo kulunut kolme vuotta ja nyt olet neljäntoista-vuotias ja aika-ihminen. Pitäisi sinun toki jo ymmärtää, ett'ei uskottoman sanoja pidä ajatella! Käy nyt vaan levolle ja nuku. Nuoren tytön ei pitäisi koskaan ajatella muuta, kuin olla kaunis."
Vinkuen pauhasi myrsky yli Mustanmeren aaltojen. Kiehuva, kuohuva vesi kohoaa vuoriksi, harjat hajoavat ryöppyäväksi vaahdoksi. Kaarnanpalasena kieppuu meren raivoa vastaan taisteleva pieni, turvaton alus. Eikö laivassa sitten olekkaan ketään elävää ihmistä? Mikä lasti se niin arvoton on, että sitä talvimyrskyjen raivotessa ja usvien vesillä liikkuessa uskaltaa panna Mustanmeren aalloille alttiiksi?
Laivan lastina on ruusuja.
Ihania ruusuja. Kaksikymmentä-kahdeksan Georgian ja Tsherkassian kauniinta ruusua. Purppuraruusuja vasta, mutta nyt Damaskon valkoruusun kaltaisia, jonka lehtien lomassa näyttää viipyvän vain aamuruskon vieno heijastus.
Mutta mies, ruusujen omistaja, hän ei ole kalpea kuin elämä, hän on kalpea, kuin kuolema. Yhteenpuristettujen huulten välistä tunkee kirous. Hänen omaisuuttansa uhkaa tässä perikato.
Yksinään aavalla merellä taistelee pieni Kaiki myrskyä vastaan. Ei mikään purjehtija uskalla tähän vuodenaikaan liikkeelle lähteä. Mutta juuri sentähden on pieni alus matkalla, sillä nyt ovat satamassa venäläiset risteilijälaivatkin, jotka muuten ajavat takaa joka ainoata yli aaltojen kiitävää, ihmislastilla lastattua purtta. Sentähden täytyy panna kauniit ruusut Mustanmeren talvimyrskyille alttiiksi. — Jos moni hukkuu, maksetaan jälellejääneistä sitä enemmän. Mitäpä siitä, että kaikkein täytyy matkasta kärsiä! Voittavathan jälellejääneet loistoisan elämän, elämän sellaisen, jota heitä lapsuudesta asti on opetettu pitämään naisen suurimpana onnena!
Mutta kas! Taivaanrannalta sukeltaa esiin purje. Se piiloutuu jälleen aaltojen taakse, se sukeltaa uudelleen esiin, se näkyy selvemmin, vaikka vielä talvisumujen verhoamana. Se lähestyy, se lentää myrskyn siivillä, se pääsee yhä lähemmäksi. Kaiki levittää kaikki purjeensa. Vesi kokassa kohisee. Aalto toisensa jälkeen roiskahtaa yli kannen. Etäinen risteilijä taistelee, kuin vesilintu, vaahtopäitä vastaan. Tuuli tarttuu rajusti purjeisiin. Eteenpäin, eteenpäin, hurjassa kilvassa! Yhä lähemmäksi Kaikia pääsee vainooja. Jo saattaa erottaa mastonhuipussa liehuvan lipun värit, jo näkyvät sen keulassa kanuuna-aukot. Hurjana raivosta riehuu Ibrahim, luopio, nuorten ruusujen omistaja. Hän syytää laivurille ja merimiehille haukkumasanoja, hän herjaa, hän kiroo.
Mutta lähemmäksi, yhä lähemmäksi tulee takaa-ajaja.
Kotvasen seisoo Ibrahim liikkumatta, vaiti, yön synkeys silmissään. Äkkiä karkaa hän pystyyn. "Paholainen, et ainakaan ole häviöstäni hyötyvä!" Hän laskeutuu alas siihen huoneeseen, missä nuoret immet vavisten ovat painautuneet toistensa likelle, tietämättä oikeastaan mitä ulkona tapahtuu.
"Ihanat immet, minne matkustamme, sen tiedätte kaikki. Tiedätte, mikä teitä Stambulissa odottaa. Oletteko kuulleet "Tuhannen ja yhden yön" satuja, oletteko kuulleet puhuttavan siitä suloisesta elämästä" jota kaunotar mahtavan miehen haaremissa viettää, elämästä, joka on kudos huveista, tanssista, koristeista ja jalokivistä? Jos valtijatar haluaa nukkua, löyhyttävät orjattaret viileyttä hänen kasvoillensa; jos hän haluaa iloita, toimeenpannaan hänen viittauksestaan ihanimmat tanssit; jos hän tahtoo koristellaida, sanoo hän vaan sanasen ja koristeita, helmiä ja kalliita kiviä kootaan hänen ympärilleen ja käytettävinään ovat Intian hienoimmat tuoksut. Kylvyssä nuorten, kaunisten neitosten parissa kuluttaa hän leikiten päivänsä. Tuoksuvain ruusupensasten keskellä, suihkukaivojen säteiden ympäröimänä nauttii armas illan ihanuutta ja lymyssä-olevain laulajatarten sulosävelet kilvan satakielten laulun kanssa houkuttelevat herttaista unta tämän paratiisin-yrttitarhan valtijattarelle hänen levätessään uhkuvilla nurmilavitsoilla hiljaa sohisevan vesi-altaan vierellä. Ei mikään työ hänen kuultavia, _henna_värisiä sormenpäitänsä tahraa. Ainoastaan silkkiä, kultaa ja helmiä on hänellä tarjolla, jos hän joskus tahtoisi kirjailla kukan tai koristeen. Kauneuden kaikkivallalla hallitsee hän läheistöänsä ja hänen herransa, ylpeä Pashakin, on hänen nöyrin orjansa. Kas sellaiseen loistoon olen tahtonut teidät viedä, tiedättekö sen?"
Monet kasvot sävähtivät äkkiä punaisiksi, mustat silmät säteilivät silkkisten silmäripsien alta. Useimpain katseet osottivat, että hurmaavan ihanaksi oli itämaitten tyttärille kuvattu naisen elanto komeassa Stambulissa. Ainoastaan Vaali loi katseensa alas ja huokasi syvään.
"No niin," jatkoi Ibrahim, "neito raukat, jylhäin vuorten herttaiset kukkaset, jotka olen tahtonut ihaniin puutarhoihin siirtää, seuratkaa minua!"
Koko neitoparven seuraamana kiiruhti Ibrahim kannelle. "Katsokaa tuonne! Tiedättekö mikä tuo laiva on? Katsokaa, kuinka likelle se jo on päässyt! Se on venäläinen sotalaiva, joka lähestyy riistääkseen teidät käsistäni, temmatakseen teidät kaikesta teitä odottavasta onnesta. Saattaisitte epäillä sanojani, mutta olette kuulleet isänne, äitinne ja veljenne sanovan samaa. Tiedätte moskovalaisten risteilijäin vaanivan siepataksensa pois Stambulin loistoon kuljetettavia neitoja. Haa! Katsokaa! He tulevat yhä lähemmäksi! Ei aikaakaan, niin nämä koirainsikiöt tarttuvat teihin saastaisilla kourillansa ja raastavat hunnut silmiltänne. He vievät teidät omaan maahansa ja sen sijaan, että olisitte tulleet valtijattariksi mahtavain Pashain luona, annetaan teidät mustille, saastaisille kasakoille orjiksi. Tanssin ja soiton sijasta pakoitetaan teitä raskaaseen työhön, jossa huvina on piiskan-iskut ja koristeina ryysyt. Haa! Tahdotteko antautua hurjien joukkioitten valtaan? Silloin kiroisivat äitinne harmaita hiuksiansa!"
Tuskasta vavisten painautuivat nuoret kokoon, kuin hortensian kukkatertussa kukkaset.
Nyt pamahti laivasta laukaus, kuula vinkui halki ilman ja samassa romahtivat Kaikin säpäleiksi pirstoutuneesta mastosta purjeet alas.
Ibrahimin huulilta pääsi kiroustulva. "No niin. Tsherkassian ja Georgian immet, urheitten, vapaitten sotilaitten tyttäret ja siskot, — tahdotteko tulla kasakkain orjattariksi, vai tahdotteko kernaammin kuolla?"
Vavisten, kalpein huulin, kuiskasivat nuoret neidot: "Kernaammin kuolla."
Ja impein joukosta astui etumaisena esiin Vaali. Hän heitti huntunsa syrjään ja katsahti kohden taivasta, mutta siellä ei näkynyt tähteä, joka olisi hänen silmäykseensä vastannut.
"Vaali on vapaa, vapaat olemme kaikki, jos vaan tahdomme. Seuratkaamme toisiamme kuolemaan!" Vaali käänsi kasvonsa itään päin.
Vielä iski kuula risteilijästä Kaikin taklinkiin. Kaiki laskeutui kallelleen. Mikä se vilahtaa vasten synkkää vettä? Laivan-jysäyskö se lumivalkoista vaahtoa ilmaan viskasi, vai laineetko ne kuohuen huuhtoivat yli kannen? Keveitä pukuja liehuu, kotvasen keinuu aalloilla tiheään solmiutunut ruususeppel. Huuto, yksi ainoa säikähdyksen huuto kajahtaa — ja, aallot nielevät Kaukaasian ja Georgian ihanimmat immet.
Laivalla syntyy kiivas hälinä. Venhe lasketaan vesille ja miehitetään silmänräpäyksessä. Nuori upseeri ja kaksi laivamiestä tahtovat venheessä käydä taistelemaan myrskyä ja aallokkoa vastaan. Venhe keikahtaa nurin. Laivamiehet saavat kiinni sen laidasta. Upseeri ui vielä muutamia vetoja. Valkoisen puvun lieve hulmuaa vedessä lähellä häntä. Hänen onnistuu tarttua siihen. Hän taistelee kuohuvaa aallokkoa vastaan ja saavuttaa viimeinkin venheen, jonka laitaan hänenkin onnistuu toisella kädellään tarttua. Toisella taas pitää hän lujasti kiinni valkoisesta vaatteesta. Mutta voimat alkavat uupua, kohta hän ei enään ole kykenevä pitämään venheenlaidasta kiinni. Mutta jo ovat pelastajatkin likellä. Laivasta on jo ehditty laskea vesille suurempi venhe ja pian ovat he kaikki laivassa, venheen kolme soutajaa ja tainnoksissa oleva tyttö.
Herää, Vaali! Et nukkuisi, jos tietäisit ken se on, joka koettaa sinua elämään palauttaa. Eikö Vaali enää muista lapsuutensa-ystävää, vangittua nuorukaista kaukaisesta maasta? Tämä on jo tuntenut syvyyden haudasta pelastamansa immen ja pian tervehtii Vaalinkin silmä pelastajaansa.
Myrsky asettuu, usva haihtuu. Aurinko loistaa jälleen. Muutamia päiviä risteilee laiva vielä merellä. Viimein on se kuitenkin palausmatkalla satamaan. Mutta taas nousevat myrsky ja maininki vastaisiksi, taas sakenevat laivan ympärillä sumut, taas näyttää kolkko meri raivoansa ja ohjaamattomana hylkynä viskautuu viimein laiva Turkin rannikolle, jossa se murskautuu pirstoiksi.
Rannalle kokoontuu ihmisiä. He vapauttavat Ibrahimin ja laivanruumassa vankeina säilytetyt maamiehensä ja näiden yllyttäminä rääkkäävät he laivamiehistöä. Ibrahimille annetaan takaisin hänen omaisuutensa, hänen orjattarensa.
* * * * *
Orjamyymälän ovet ovat avoinna. Naiset istuvat hunnuitta, sillä ostajat kulkevat huoneesta huoneeseen tarjolla olevaa kauppatavaraa katsomassa. Näetkö noita abyssiinialaisia naisia, ylpeitä, kauniita ja suloisia? Surumielin, mutta lempeästi, silmäilevät he ohi kulkevia ostajia. He eivät itke, he eivät puhu, katse vaan ilmaisee surua.
Ja nämä sysimustat naiset välkkyvänvalkoisine hampaineen! Reippaita työntekijöitä, jos kohta eivät valkoisten naisten vertaisia kauneudessa. He ovatkin hinnaltaan halvemmat.
Tuo uljas, mustasilmäinen nainen, sylissään lapsi, jota hän epätoivoisin katsein painaa povellensa, onko hänkin myötävänä? Hän luulee niin. Hänen miehensä on lähettänyt hänet tänne rangaistukselle. Mies oli eilen käskenyt vaimoa polvistuen ojentamaan hänelle piippua ja vaimo oli sen tehnyt, mutta vastahakoisesti. Hänen on sentähden opittava nöyryyttä. Vaikka joku tahtoisikin hänet ostaa, ei häntä kuitenkaan myödä. Mies on hyvä, hän ei tahdo vaimoansa hyljätä. Hän tietää tämän olevan pohjaltaan sävyisän ja tottelevaisen ja pitävän miestänsä omaa henkeänsäkin kalliimpana.
Nyt astuu sisälle komea mies. Hänen turkkinsa osottaa ylhäistä arvoa. Myöjät kumartavat hänelle kunnioittavasti ja näyttävät kauneimpia kauppatavaroitaan. Mutta uusi ostaja pudistaa vaan päätänsä vilkaistessaan huoneesta toiseen. Myöjät ympäröivät häntä kunnioitustansa osottaen. He kiittävät tavaroitaan, he avaavat uusia, ennen puoleksi suljettuja ovia. Joka huoneessa näkyy siellä ainoastaan yksi tyttö vanhan orjattaren vartijoimana.
Venheelliselle kauniita naisia Guuriasta on onnistunut huomaamatta päästä yli meren. Näitä ihania impiä täten näytellään. Loistavat puvut, helmet ja koristeet heitä kaunistavat. Ylpeinä, välinpitämättöminä katsovat useimmat tarkastavasta ostajasta poispäin. Ei, vielä ei ole tämä tyytyväinen. Kauniimpaa vaaditaan Padishahin haaremiin.
Nyt tunkeutuu esille uusi myöjä. "Herra, jos suvaitsisit luoda silmäyksen siihen ihanaan impeen, mikä palvelijallasi on myötävänä, niin et enään olisi tyytymätön." Hän avaa erään oven ja näyttää voitonriemulla kaunotarta.
Vaali, miksi synkistää katsettasi suru, miksi väräjää kyynel pitkissä silmäripsissäsi? Etkö näe, kuinka hurmautuneena sisääntulija sinuun tuijottaa?
"30,000 piasteria, herra, ei paraakaan vähempää. Paljoa enemmän hän minulle maksaa. Kadotin monta. Jälellä on vaan tämä ainoa, ihanin kaikista!"
"Rahat ovat sinun!" vastaa ostaja.
"Herra, jos hän teille maksaakin paljon, niin saattekin omaksenne kauneimman naisen koko Stambulin muurien sisällä."
"Allah, Allah! Ei ole sellainen nainen halpaa miestä varten. Ei.
Tarvitsen porrasta armon-aurinkoon kiivetäkseni. Lahjoitan hänet
Padishahille, voittorikkaalle Shehinshahille, loistavalle sultaanien
sultaanille. Elköön hänen varjonsa koskaan vähentykö!"
Lepolavitsallansa istuu Murad Pasha nautiten kefiänsä. Piipusta nousee keveitä savupilviä hienotuoksuisimmasta tupakasta. Koko Pashan olennossa ilmenee tyyneys ja tyytyväisyys. Huomaa selvään hänen näkevän unta, vaikk'ei nukukaan.
Orja astuu huoneeseen. "Herra, orjasi, frankki, jolle olet suvainnut sallia onnen saada langeta maahan kasvoisi eteen, rukoilee armoasi."
Hiukan pahoillaan kefinnauttimisen keskeyttämisestä nousi Murad, mutta vastaan-otti vieraansa ystävällisellä: "Olkoon aika onnekas!" laskien samalla kätensä, peukalo pystyssä, rinnallensa.
Kun muukalainen oli tervehtinyt ja vastaan-ottanut piipun, jonka hajupihkaisessa hammasluussa kimalteli jalokiviä, kun häntä oli ruusuvedellä pirskoitettu ja hänelle oli annettu kultakirjainen pyyhe polville ja hän oli alkanut juoda hänelle tarjottua, taidokkaasti sekoitettua kahvia, alkoi Murad keskustelun, heidän vaihdettuansa ensin muutamia kohtelijaisuuksia.
"Olin eilen kutsuissa maanne lähettilään luona ja näin miten itse vaivaudutte tanssimalla, sen sijaan, että antaisitte naisenne tanssia teille. Ihmeellistä! Ihmeellistä! Niin monta hunnutonta naista, niin paljon kauneutta! Allah, Allah, siinä on jo liikaa oikea-uskoisen nähtäväksi! Mitä jää-ihmisiä mahtanette ollakaan, kun sallitte naistenne noin kaikkien silmäin edessä näyttäytyä! Puhelin heistä muutaman kanssa. Olette todellakin kadehdittavia: He ovat kauniit, kuin Hourit (enkelit) ja viisaat, kuin Mollahit (papit). Sellaisia naisia olisi hauska omistaa! Kuinka ikävät ovat sitä vastaan meidän naisemme! Ihanat, kuin täysikuu, posket kuin ruusut, silmät kuin tuli, mutta hengettömät, typerät, kuin kuvapatsaat! Allah, Allah! Noihin yksinkertaisiin olentoihin kyllästyy!"