"Miks'ei katsomas ulos — monta ampumareikää — aiotut sitä varten."
Mabel seurasi viittausta, nosti varovasti pienen puupalasen yhdestä niitä ampumareikiä, joita oli toisen kerroksen ulkonevassa osassa ja silmäsi alas oveen päin. Hänen hämmästyksensä ja kalpeutensa ilmoitti toiselle, että metsäläisiä oli alhaalla oven takana.
"Punasia miehiä," sanoi Kesäkuu ja nosti varoittavasti sormeansa.
"Neljä. He ovat kauhistuttavia sotamaalauksineen ja verisine voittosaaliineen. Nuolenkärki on niiden joukossa".
Kesäkuu oli sillä välin mennyt huoneen nurkkaan, jossa muutamia kivääriä oli varalla, ja oli jo tempaissut yhden niistä, kun hänen miehensä nimi pidätti häntä. Se tapahtui kuitenkin vaan silmänräpäykseksi sillä hän meni paikalla ampumareijän luo ja oli jo pistämässä ulos kiväärin piippua, kun luonnollinen inhon tunne saatti Mabelin tarttumaan hänen käteensä.
"Ei, ei, Kesäkuu", sanoi hän, "ei omaa miestänne kohti, vaikkapa henkeni menisikin".
"Ei tekemäs Nuolenkärjelle pahaa", sanoi Kesäkuu kammon värähdyksellä; "ei tekemäs punaselle miehelle ollenkaan pahaa. Ei ampumas heitä — ainoastaan peloittamas".
Mabel ymmärsi nyt Kesäkuun tarkoituksen eikä enää koettanut häntä estää. Indianitar pisti pyssynpiipun reijästä ulos, ja varta vasten saatettuaan sen verran kolinaa aikaan, että metsäläisten huomio kääntyi sinne päin, vetäsi hän liipasinta. Tuskin oli pyssy lau'ennut, kun Mabel jo nuhteli häntä.
"Sanoittehan, ett'ei tarkoituksenne ollut ampua; olette ehkä haavoittanut miehenne".
"Kaikki juoksemas pois ennenkuin minä ampua", vastasi Kesäkuu nauraen, ja katsoessaan toisesta reijästä tarkastaakseen metsäläisten liikkeitä, nauroi hän vielä herttaisemmin. "Katsokaa, etsinyt piilopaikan — kaikki sotilaat. Luulemas Suolaveden ja Majoitusmestarin täällä — varomas nyt itseänsä".
He tutkivat nyt saarta useammista reijistä niin tarkkaan kuin voivat ja näkivät että metsäläiset, jotka olivat ottaneet haltuunsa englantilaisten tavarat ja ryöstäneet majat, rupesivat valmistamaan pitoja. Enimmät varat olivat varustuksessa, vaan Indianit olivat kuitenkin saaneet niin suuren voittosaaliin että voivat katsoa itsensä palkituiksi, etenkin koska hyökkäys ei ollut tuottanut heille mitään tappiota. Muutamat heistä olivat jo vieneet pois kuolleet ruumiit, ja voitettujen aseet oli koottu yhteen läjään lähelle sitä paikkaa, missä pidot aiottiin pitää. Kaikki enemmän silmäänpistävät esineet saarella olivat jätetyt paikoilleen, koska metsäläiset tahtoivat äkkiarvaamatta päästä karkaamaan kersantin kimppuun hänen takaisin palatessaan. Indianien tarkoituksena ei näkynyt olevan paikalla ryhtyä ahdistamaan varustusta, vaan kaikki osoitti pikemmin, kuten Kesäkuu arveli, että he aikoivat pitää sitä piiritystilassa, kunnes kersantin joukko oli palannut, koska muutoin hyökkäyksen jälet voisivat varoittaa niin kokenutta ja taitavaa miestä kuin Opas oli. Veneen olivat he kuitenkin ottaneet haltuunsa ja vieneet pensaikkoon siihen paikkaan, mihin olivat kätkeneet omatkin ruuhensa.
Nyt seurasi pitkät ja synkät tunnit. Päivä tuntui kuukauden pituiselta; ne hetket, jolloin Mabel rukoili, olivat ainoat, jotka tuntuivat helpommilta. Usein turvautui hän tähän lohdutuskeinoon, ja aina tunsi hän mielensä siitä vahvistuvan, sielunsa rauhoittuvan ja luottamuksensa lisääntyvän. Hän ymmärsi Kesäkuun arvelun ja katsoi hyvin todenmukaiseksi, että varustus jätettäisiin rauhaan toistaiseksi. Jonkun likellä olevan vaaran pelko oli sentähden vähennyt, mutta tulevaisuus antoi aivan vähän syytä mihinkään toiveisin, ja hänestä alkoi vankeuteen joutumisen ajatus jo tuntua helpommalta.
Selvän päivän aikana oli sankarittaremme asema jotenkin huolettava, mutta kun illan varjot hiljalleen laskeusivat saarelle, kävi se melkein kammottavaksi. Metsäläiset olivat nyt joutuneet ihan raivoihinsa, saatuaan käsiinsä kaikki englantilaisten viinan, ja heidän huutonsa ja menettelynsä oli semmoista kuin pahain henkien riivaamain ihmisten menetteleminen. Heidän ranskalainen päällikkönsä — sillä heitä näkyi komentavan euroopalainen mies — koki turhaan hillitä heidän vallattomuuttaan, ja hän vetäytyi nyt — viisaasti kyllä — pois erääsen likellä olevaan saareen, jossa hän odotti seuraavan päivän valkenemista. Ennen poismenoansa, oli hänen onnistunut oman henkensä uhalla sammuttaa ja riistää metsäläisiltä keinot sen uudesta virittämiseen. Tämän hän oli tehnyt sentähden, ett'eivät Indianit voisi sytyttää varustusta, jonka säilyttäminen oli välttämätön hänen tulevien tuumiensa edistymiselle.
Aamupuoleen taukosi tuo hurja meteli, ja kuoleman hiljaisuus vallitsi koko saarella. Mabel ja Kesäkuu olivat siihen asti olleet niin peloissansa, etteivät voineet ajatella lepoa, mutta nyt sai indianitar edellisen houkutelluksi asettumaan eräälle sotamiesten olkivuoteelle, jossa hän pian vaipui rauhalliseen uneen. Kesäkuu heittäysi hänen viereensä, eikä aikaakaan ennekuin hänkin oli unen helmoissa.
Kun Mabel heräsi, virtailivat auringonsäteet ampumareijistä, sillä päivä oli jo kulunut jokseenkin pitkälle. Kesäkuu nukkui vielä, vaan heräsi heti toisen liikkeistä ja molemmat ryhtyivät nyt tarkastamaan mitä heidän ympärillään tapahtui.
Mutta vaikka silmäilivät ulos jok'ainoasta ampumareijästä, eivät he koko saarella voineet keksiä merkkiäkään muista elävistä olennoista kuin he itse. Kytevä tuli tuprusi siinä kohti, missä Mak Nab ja hänen kumppalinsa olivat keittäneet, ikäänkuin savu olisi aiottu syötiksi jollekulle poissa olevalle; majain ympäristöllä oli kaikki pantu entiseen järjestykseen. Ehdottomasti säpsähti Mabel kun hänen silmänsä tapasivat ihmisryhmän, jossa oli kolme sotamiestä, huolettomina istuen ruohokentällä, ikäänkuin olisivat välinpitämättömästi keskustelleet toistensa kanssa; mutta hänen verensä hyytyi, kun hän uudestaan katsoen tunsi surmattuin sotamiesten verettömät kasvot ja lasinkarvaiset silmät. Ruumiit olivat niin likellä varustusta, ett'ei hän niitä ensi silmäyksellä huomannut, ja niiden asennossa ja ryhdissä oli jotain ilvehtivää irstaisuutta, sillä niiden kangistuneet jäsenet oli väännetty erilaisiin asemiin, jotta näyttäisi ikäänkuin kuuluisivat elävään ruumiisen. Mutta vaikka nämät esineet näyttivät kauhistuttavilta niille, jotka olivat kyllin likellä huomatakseen kammottavan vastakohdan niiden teeskennellyn ja todellisen laadun välillä, olivat ne kuitenkin järjestetyt niin taitavasti, että äkkinäinen katsoja olisi sadan kyynärän päästä erehtynyt. Tyystin tarkasteltuaan saaren rantoja, osoitti Kesäkuu neljättä sotamiestä, joka istui jalat riippuen veden päällä, selkä nojassa puuta vasten ja ongenvapa kädessä. Kaljut nahattomat päät oli peitetty lakeilla, ja kaikki veren merkit oli tarkkaan pyyhitty kasvoista. Mabel tunsi pahoin vointia tätä nähdessään. Hän vaipui eräälle penkille ja peitti kasvojansa esiliinalla muutamia minuutia, kunnes Kesäkuun hiljainen huudahtaminen jälleen kutsui hänet ampumareijän luo. Indianitar osoitti Jennien kuollutta ruumista, joka näytti seisovan erään majan ovella, nojaten eteenpäin, ikäänkuin katsellakseen sotamiehiä, myssynnauhat liehuen tuulessa ja luuta kädessä. Väli oli niin pitkä ett'ei selvään voinut eroittaa kasvojenpiirteitä, mutta Mabel luuli huomaavansa että alaleuka oli painettu alas, ikäänkuin vääntämään suuta kammottavaan hymyyn.
"Kesäkuu, Kesäkuu", huudahti hän, "tämä on kauheampaa kuin mitä teidän kansanne kavaluudesta ja petoksista koskaan olen kuullut puhuttavan tai pitänyt mahdollisena."
"Tuskarora hyvin viekas", vastasi Kesäkuu semmoisella äänellä, joka osoitti, että hän pikemmin hyväksyi kuin paheksui kuolleiden ruumisten tällä tavalla käyttämistä. "Ei teke sotamiehelle vahinkoa nyt — olemas Irokeseille hyödyksi — ottanut päänahat ensin — nyt käyttämäs ruumiita — sitten polttamas ne."
Mabel ei voinut tukehuttaa inhon tunnetta; mutta siitä ei Kesäkuu piitannut mitään, vaan alkoi valmistaa yksinkertaista aamiaista näyttääkseen kuinka vähän hän piti väliä muiden tunteista, joiden suhteen hänen omat tapansa olivat opettaneet hänet välinpitämättömäksi. Mabel söi vaan vähäisen, Kesäkuu sitä vastoin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Tämän perästä oli heillä kyllin aikaa ajattelemiseen ja saaren tyystimpään tarkastamiseen. Vaikka sankaritartamme poltti kuumeentapainen halu saada myötäänsä olla jonkun reijän luona, ei hän kumminkaan voinut siinä kauan kestää, vaan poistui inholla, mutta ainoastaan hetkeksi, sillä lehtien kahina tai tuulen humina puissa veti hänet jälleen siihen. Oli todellakin kammottavan juhlallinen katsella tuota autiota saarta, jossa asui kuolleita elävien haamussa, ja tämä vaikuttikin Mabeliin melkein samalla tavalla, kuin jos hän olisi katsellut pahain henkien huvituksia.
Koko päivänä ei näkynyt yhtään Indiania eikä ranskalaista, ja yö laskeutui tuon kamalan, mutta äänettömän naamiokentän päälle sillä tasaisella, muuttumattomalla eteenpäin menolla joka on omituista luonnonlaeille, jotka eivät pidä väliä niistä vähäpätöisistä näyttelijöistä ja näyttelyistä, jotka tunkeilevat ja kilpailevat keskenänsä täällä maan päällä. Tämä yö oli rauhallisempi kuin edellinen, ja Mabel nukkui turvallisemmin, sillä hän oli nyt vakuutettu siitä että hänen omaa kohtaloansa ei ratkaistaisi, ennenkuin hänen isänsä oli palannut. Seuraavana päivänä odotettiin häntä kuitenkin takaisin ja kun sankarittaremme heräsi, riensi hän heti kohta ampumareikäin luokse tutkimaan ilman laatua ja saaren oloja. Ruohokentällä oli vielä tuo kamala ihmisryhmä; kalastaja istui vielä kumartuneena veteen päin ja näytti pitävän tarkkaa huolta toimestansa; Jennien vääristetyt kasvot tirkistivät edelleen majan ovelta. Mutta ilma oli muuttunut. Raitis etelätuuli puhalsi, ja vaikka ilma vielä oli leuto, näytti myrsky olevan tulossa.
KAHDESTOISTA LUKU.
Oppaan tulo. — Hyökkäys puuvarustusta vastaan. — Vihollisten torjuminen.
Vaivaloisesti ja vitkaan kuluivat päivän hetket, tuottamatta mitään muutosta, ja Mabelin saamatta mitään päätöstä toimeen. Päivä oli jo ehtoopuolella. Kesäkuu oli alakerroksessa heidän kohtalaisen ateriansa valmistamisen puuhassa, Mabel taas oli noussut katolle joka oli varustettu luukulla, jonka kautta pääsi vapaasti kulkemaan. Vaan ei hän tästäkään korkeasta paikasta voinut keksiä mitään mainittavaa, eikä hän uskaltanut kovin kauan olla näkyvissä koska hän hyvin tiesi, että jonkun metsäläisen hillitsemättömät himot helposti voisivat saattaa hänet lähettämään luodin hänen päänsä läpi.
Aurinko oli laskenut eikä odotetuista veneistä vielä oltu mitään vihiä saatu. Mabel oli uudelleen noussut katolle silmäilläkseen saarta vielä kerran, sillä hän toivoi retkikunnan vihdoinkin hämärässä palaavan. Jos tämä tapahtui, niin ei ainakaan Indianien paulat tulisi niin turmiota tuottaviksi kuin muutoin, ja hän saisi ehkä tilaisuutta tulen avulla antaa selvemmän merkin, kuin mitä muuten olisi voinut. Tarkoin tutkittuaan taivaanrannetta, oli hän jo poislähtemässä, kuin hänen huomionsa kiintyi johonkin, josta hän aluksi ei ollut niin tarkkaa lukua pitänyt. Saaret olivat niin likekkäin, jotta kuusi tai kahdeksan eri kanavaa eli niiden välistä salmea näkyi yhtähaavaa, ja eräässä enimmän piilossa olevassa oli ruuhi, joka melkeen kokonaan oli rannan pensasten suojassa. Epäilemättä oli siinä joku ihmis olento. Käsittäen ett'ei hänen ilmoitusmerkkinsä voinut vahingoittaa, jos tämä oli vihollinen, mutta päinvastoin voisi olla hyödyksi, jos siellä oli ystävä, heilutti hän hartaasti pientä lippua, varoen kumminkin samalla ett'ei saaressa olijat sitä huomaisi.
Kahdeksaan jopa kymmeneenkin eri toviin oli Mabel turhaan heiluttanut lippua ja alkoi jo epäillä, huomattiinko sitä, kun merkkiin vastattiin airoa heiluttamalla, ja mies näytti itseään sen verran, että hän tunsi Chingacbgookin. Siellä oli siis ainakin yksi ystävä ja päälle päätteeksi semmoinen, joka hänen vakuutuksensa mukaan sekä tahtoi että voi auttaa.
Tästä hetkestä elpyi hänen uskalluksensa ja luottamuksensa. Mohikani oli nähnyt hänet, hän tiesi siis hänen olevan saarella; heti kylliksi pimeän tultua ryhtyisi hän epäilemättä tarpeellisiin toimiin hänen pelastamistaan varten. Hänen noudattamansa suuri varovaisuus osoitti että hän tiesi vihollisen olevan mailla, ja Mabel luotti täydellisesti hänen sukkeluuteensa ja taitoonsa. Pahinna esteenä oli nyt Kesäkuu, sillä Mabel oli nähnyt niin selviä todistuksia hänen uskollisuudestaan kansalaisiansa kohtaan, vaikka hän tosin oli osoittanut hyväntahtoisuutta Mabelille, että hän ei voinut uskoa hänen taipuvan laskemaan vihollista Indiania varustukseen. Mabel teki ja hylkäsi mielessään tunnin kuluessa ainakin tusinan ehdoitusta tämän asian suhteen.
Ensiksikin ei hän oikein käsittänyt, kuinka saisi tietää, milloin Chingachgook oli oven takana, johon hän luuli hänen piakkoin saapuvan, ja toiseksi ei hän myöskään tiennyt, miten päästäisi hänet sisään herättämättä valppaan Kesäkuun epäluuloa. Mutta aika kiirehti, sillä Mohikani voi tulla ja mennä matkoihinsa, jos hän ei ollut valmis ottamaan häntä vastaan. Aivan välttämätöntä oli ryhtyä johonkin, vaikkapa vähemmänkin viisaasen toimeen sillä Delavari uskaltaisi liian paljon, jos viipyisi pitemmän aikaa saaressa. Uudestaan tutkittuansa useita tuumia, joita oli ajatellut, meni Mabel seurakumppalinsa luokse ja sanoi niin tyynesti kuin voi:
"Minä olen levoton Kesäkuu; olisi hyvä, jos menisitte katolle taaskin tarkastamaan saarta, jotta olisimme varmat, ettei meitä vastaan ole mitään tekeillä. Te käsitätte kansalaistenne tarkoitukset paljoa paremmin kuin minä."
"Kesäkuu menemäs, Lemmenkukka toivomas, mutta tietämäs aivan hyvin että Indianit nukkumas; odottamas isää. Sotilaat syömäs, juomas, nukkumas aina kun ei taistele tai ole sotajälellä; silloin eipäs milloinkaan nukku, syö, juo — ei koskaan olemas väsyksissä. Sotilaat nukkumas nyt."
"Suokoon Jumala että niin olisi, mutta menkää, Kesäkuu kulta, ylös ja katsokaa tarkkaan ympärillenne. Vaara voi olla tarjona silloin kuin vähimmin sitä odotamme. Sill'aikaa kuin te olette katolla, tahdon minä kuunnella ovella, ja täten voimme yht'aikaa vartioida ylhäällä ja alhaalla."
Vaikka Kesäkuu katsoi tätä joutavaksi varovaisuudeksi, koska hän oli varma siitä, ett'ei kukaan voinut päästä varustukseen, jos ei saanut sisäpuolelta apua, eikä todellinen vaara voinut ulkoa uhata heidän sitä jo ennen huomaamatta, luki hän tämän ehdoituksen Mabelin tietämättömyyden ja levottomuuden syyksi, ja koska se oli tuotu esiin niin suoraan, hyväksyi hän sen mitään luulematta. Sankarittaremme voi siis, Kesäkuun noustessa katolle, esteettä mennä ulko-oven luokse.
Kesäkuu ei voinut huomata mitään katolta, mutta mahdoton on kertoa Mabelin mielenliikutusta, kun hän luuli kuulevansa ovea hiljaa ja varovasti sysäistävän. Peläten ett'ei kaikki ollut niinkuin hän toivoi ja innoissaan antamaan Chingachgookille tietoa lähellä olostansa, alkoi hän laulaa hiljaiselle ja vapisevalla äänellä. Niin syvä oli äänettömyys tällä hetkellä, että hänen äänensä vapisevat sävelet kuuluivat aina katolle saakka, ja paikalla alkoi Kesäkuu astua alas. Heti sen perästä kuului hiljainen kolkutus ovelle. Mabelilla oli kova hätä; ei tuokiotakaan saanut mennä hukkaan. Toivo näytti olevan pelkoa vahvempi, sillä vapisevin käsin alkoi hän nostaa salpoja pois. Kesäkuun mokkasinien hipsutus kuului yläkerrasta, kun ensimmäinen pönkä oli poisotettu; toinen kirposi juuri kun Indianitar oli alimmaisten tikapuiden keskipaikoilla.
"Mitä te tekemäs," huudahti Kesäkuu kiivaasti. "Juoksemas pois — mieletön — jättämäs varustuksen? Varustus hyvä."
Molemmat tarttuivat viimeiseen pönkään, ja se olisi noussut koukuiltaan, ell'ei kiivas sysäys ulkoa olisi painanut sitä kiinni. Lyhyt taistelu seurasi nyt molempien nuorten naisten välillä, joista ei kumpikaan halunnut ryhtyä väkivaltaisuuksiin. Kesäkuu olisi luultavasti voittanut, ell'ei toinen voimallisempi ryntäys olisi viskannut salpaa irti, jolloin ovi aukesi. Miehen haamu näkyi tulevan sisään ja molemmat naiset syöksivät pelästyneinä tikapuita ylös.
Muukalainen salpasi oven ja tyystin tutkittuaan alaalla olevan huoneen nousi hän varovasti ylöspäin tikapuita myöten. Pimeän tullen oli Kesäkuu sulkenut ampumareijät yläkerrassa ja virittänyt tulen kyntteliin. Sen tumman valon valaisemina seisoivat molemmat naiset, odottaen saadakseen nähdä muukalaisen, joka, kuten kuului, varovasti kapusi tikapuita ylös. Vaikea olisi sanoa kumpiko heistä enemmän hämmästyi, kun tunsivat sen, joka nyt nousi luukusta sisään, Oppaaksi.
"Jumalalle olkoon kiitos," huudahti Mabel, joka paikalla huomasi että varustusta tämän miehen puolustamana olisi mahdoton valloittaa. "Oi, Opas kuinka on isäni laita?"
"Kersantti voi hyvin, ainakin vielä, ja on ollut voittoisa, vaikk'ei kukaan voi sanoa mitenkä tämä päättyy. Eikö tuo ole Nuolenkärjen vaimo, joka piileilee tuolla nurkassa?"
"Älkää puhutelko häntä pahasti, Opas; minun on häntä kiittäminen hengestäni, nykysestä turvastani. Kertokaa minulle mitenkä on käynyt isäni johtamalle retkikunnalle, miksi te olette täällä, niin minä sitten kerron kaikki ne kauhistavat seikat, jotka ovat täällä saaressa tapahtuneet."
"Siihen ei tarvita monta sanaa, Mabel, sillä se, joka on tottunut Indianien pirullisiin koukkuihin, ei tarvitse pitkiä selityksiä. Retkikunnalle onnistui kaikki mitä olimme toivoneet, sillä Käärme oli väijymässä ja toi meille kaikki tiedot, joita vaan voimme toivoa. Me hyökkäsimme äkkiarvaamatta kolmen veneen kimppuun, ajoimme ranskalaiset pakoon, otimme veneet haltuumme ja upotimme ne käskyn mukaan erään salmen syvimpään paikkaan; Ylä-Kanadan metsäläiset taitavat tänä talvena tehdä huonot kaupat tavaroillansa. Heti kuin kersantti huomasi retkensä onnistuneen, laittoi hän minut ja Käärmeen edeltäpäin ilmoittamaan teille kuinka kaikki oli käynyt, ja seurasi itse perästä molempien hitaammin kulkevien venetten kanssa, jotka eivät voi ehtiä tänne ennen kuin varhain huomisaamuna. Minä erosin Chingachgookista edellä puolenpäivän, sovittuamme että hän kulkisi toista ja minä toista salmea myöten tarkastaaksemme oliko tie vapaa. Sen perästä en ole häntä nähnyt."
Mabel kertoi nyt, kuinka hän oli havainnut Mohikanin ja kuinka oli luullut hänen tulevan varustukseen.
"Ei, ei hän tule. Oikea vakooja ei koskaan mene muurien tai hirsiseinien taakse, jos vaan mahdollisesti voipi olla ulkoilmassa ja löytää hyödyllistä tointa. En minäkään olisi tullut, jos en olisi kersantille luvannut lohduttaa teitä ja pitää huolta turvallisuudestanne. Oi, raskaalla mielellä tutkin edellä puoltapäivää saarta, ja katkera oli se hetki, jolloin luulin teidän olevan kuolletten joukossa."
"Mikä onnellinen sattumus varoitti teitä eteenne katsomatta soutamasta saareen ja joutumasta vihollisten käsiin?"
"Semmoinen sattumus, jota luoja käyttää kun opettaa koiran löytämään metsävuohen jälet ja vuohen pakenemaan koiraa. Ei, ei, nuo metkut ja pirulliset juonet kuolleilla ruumiilla voivat pettää sotamiehiä ja kuninkaan upseeria vaan niitä viritetään turhaan semmoisia miehiä vasten, jotka ovat viettäneet elämänsä metsissä. Minä tulin salmea myöten ihan tuon teeskennellyn kalastajan eteen, ja vaikka nuo matelevat koirat ovat asettaneet tuon miesraukan jotenkin taitavasti, ei hänen asemansa kumminkaan ole niin luonnollinen että voisi pettää harjaantuneen silmän. Emme koskaan sokeasti lähesty vahtipaikkaa, ja minä olen väijynyt erään linnoituksen ulkopuolella kokonaisen yön, sentähden että vahtimiehiä ja niiden kävelytapaa oli muutettu. Ei Käärmettä eikä minua voida pettää näillä törkeillä laitoksilla, jotka luultavasti olivatkin laitetut Skotilaisia varten, jotka kyllä voivat olla viekkaita muutamissa kohden, vaan eivät suinkaan ole noitia, kun indianilainen petos on kysymyksessä."
"Luuletteko isäni ja hänen miestensä tarttuvan tähän paulaan?" kysyi
Mabel äkisti.
"Enpä luule jos vaan voin sitä estää, Mabel. Te tiedätte että Käärmekin on väijymässä, joten siis on kahdenkertainen syy toivoa että meidän onnistuu varoittaa häntä vaaralta, vaikka ei suinkaan ole varma, mitä salmea myöten hän tulee."
"Emmekö voi ottaa teidän ruuhtanne ja mennä häntä vastaan?"
"Siihen en tahdo kehoittaa. Minä en tiedä minkä salmen kautta kersantti tulee ja niitä on ainakin kaksikymmentä. Voitte olla vakuutettu siitä että Käärme luikertelee kaikkein niiden läpi. Ei, ei, minun neuvoni on että pysymme täällä. Varustuksen hirret ovat vielä tuoreet; Indianit eivät voi helposti sytyttää niitä tuleen, ja jos se ei onnistu, niin voin aivan hyvin puolustaa rakennusta vaikka kokonaista heimokuntaa vastaan. Koko heidän kansakuntansa ei voi ajaa minua pois tästä varustuksesta, niin kauvan kuin ei tarvitse tulta peljätä. Kersantti on asettunut johonkuhun saareen eikä tule ennenkuin huomisaamuna. Jos jäämme tänne, niin voimme ajoissa varoittaa heitä esim. ampumalla muutamia laukauksia, ja jos hän päättää hyökätä metsäläisten kimppuun, jonka hänen kaltaisensa mies luultavasti tekeekin, niin on varustuksen meidän hallussa oleminen suuresta arvosta. Ei, ei, neuvoni on että jäämme tänne, jos tahdomme auttaa kersanttia, vaikka meidän kyllä olisi helppo paeta."
"Jääkäämme siis tänne, Opas. Minä olen valmis tekemään mitä hyvänsä isäni pelastamiseksi."
"Niin, tämä on luonnon ääni. Minä olen iloinen, kun kuulen teidän niin lausuvan, Mabel, sillä minä tahdon mielelläni antaa kersantille hyvää tukea. Niinkuin asiat nyt ovat, on hän itse saavuttanut mainetta, ja jos hänelle onnistuisi ajaa pois nuo heittiöt ja, poltettuaan majat ja puuvarustuksen, tehdä kunniallinen paluumatka, niin muistaisi eversti epäilemättä palkita häntä ansion mukaan".
"Mutta miten aiotte menetellä Kesäkuun suhteen?"
"Sitä asiaa olen vähän ajatellut. Meidän ei ole hyvä ummistaa silmiämme ja antaa hänen pitää silmänsä auki tällä puolen varustuksen ovea. Jos salpaamme hänet yläkerrokseen ja otamme tikapuut pois, niin on hän ainakin vankimme."
"Minä en voi sillä tavalla kohdella ihmistä, joka on pelastanut henkeni. Parempi olisi antaa hänen mennä, sillä minä luulen hänen liian paljon pitävän minusta tahtoakseen minua vahingoittaa."
"Ette tunne tätä sukukuntaa, Mabel; te ette tunne sitä. Tosi on, ett'ei hän ole täysiverinen Mingo, mutta hän oleksii niiden konnien parissa ja on tietysti tottunut heidän petoksiinsa. Mitä se on?"
"On ikäänkuin kuuluisi aironloisketta, joku vene kulkee salmessa."
Opas sulki alakertaan vievän luukun estääkseen Kesäkuuta pakenemasta, sammutti kynttelin ja riensi erään ampumareijän ääreen. Mabel, joka seurasi perästä, katseli tuskallisella uteliaisuudella hänen olkapäänsä yli. Tämä kaikki tapahtui minuutin tai parin kuluessa, ja ennenkuin tarkastajan silmä oli saanut esineet epävarmasti huomatuksi, oli kaksi venettä laskenut maalle tavalliseen valkamaan noin viidenkahdeksatta kyynärän päässä varustuksesta. Pimeys esti enempää näkemästä, ja Opas kuiskasi Mabelille, että vastatulleet voivat yhtähyvin olla vihollisia kuin ystäviä; sillä hän ei luullut kersantin niin pian tulevan. Useita miehiä näkyi astuvan veneistä, ja sitten seurasi kolme reipasta englantilaista eläköön huutoa, jonkatähden ei enään ollut epäilemistä mitä miehiä ne olivat. Opas juoksi luukun viereen, nosti sen pois aukosta; riensi tikapuita alas ja alkoi nostaa pönkiä ovelta semmoisella kiireellä, joka todisti että hän piti tätä hetkeä erittäin tärkeänä. Mabel oli seurannut perästä, ja oli hänelle pikemmin esteenä kuin apuna. Ainoastaan yksi pönkä oli nostettu pois, kun kova kiväärin-laukaisu kuului. Molemmat seisoivat äänettöminä ja odottavina, kun Indianien sotahuuto yht'äkkiä kajahti ylt'ympäri pensaikosta. Ovi oli nyt auki, ja Opas sekä Mabel syöksivät ulos. Kaikki ihmis-äänet olivat vaienneet. Kuunneltuaan hiukan aikaa luuli Opas kuitenkin kuulevansa muutamia tukahdutettuja huokauksia veneiltä päin, mutta tuuli oli niin kova ja lehtien kahina sekaantui niin tuulen huminaan, ett'ei hän ollut varma oliko kuullut oikeen. Mutta Mabel, jota tunteet viehättivät, syöksi hänen sivu rientääkseen venetten luokse. "Se ei käy laatuun, Mabel", sanoi Opas hiljaisella mutta totisella äänellä ja tarttui hänen käsivarteensa "se ei millään mokomin käy päinsä. Varma kuolema olisi siitä seurauksena eikä kukaan sentään tulisi autetuksi. Meidän täytyy palata takaisin varustukseen."
"Isäni, minun armas, murhattu isä parkani," huudahti Mabel kiivaasti, vaikka hän tälläkin vaikealla hetkellä totutun tavan mukaan puhui hyvin hiljaa. Antakaa minun mennä isäni luo Opas.
"Ei, sitä ette saa tehdä, Mabel. Mutta kummallista on, kun ei kukaan virka mitään — ei kukaan vastaa ammuntaan veneistä. Entäs minä, joka olen jättänyt Hirvensurman varustukseen! Mutta mitäpä pyssyllä tekisikään, kun ei yhtään ihmistä ole näkyvissä?"
Samassa keksi Oppaan terävä silmä, joka kaiken aikaa oli tutkien katsellut ympärilleen, viiden tai kuuden mustan, ryömivän olennon haamut, jotka koettivat varkain hiipiä hänen ohitsensa, epäilemättä katkaistakseen paluumatkan varustukseen. Temmaten Mabelin kiinni ja ottaen hänet kainaloonsa, aivan kuin hän olisi ollut pieni lapsi, pani jäntevä metsämies kaikki voimansa liikkeelle ja pääsi onneksi varustukseen, vaikka takaa-ajajain astunta kuului ihan hänen takaansa. Laskettuansa taakkansa maahan, sulki hän oven ja oli jo pannut yhden pönkän sijoilleen, kun ryntäys puisevaa sulkua vastaan oli nostaa sen saranoiltaan. Toisten pönkäin paneminen paikoilleen oli vaan silmänräpäyksen työ.
Mabel meni nyt yläkertaan, mutta Opas jäi alas vahtimaan. Sankarittaremme oli nyt siinä tilassa, jolloin ruumis nähtävästi liikkuu sielun siitä tietämättä. Koneellisesti sytytti hän kyntteliä, kuten Opas oli käskenyt, ja palasi sen kanssa alas, missä tämä odotti häntä. Opas rupesi nyt tarkasti tutkimaan varustusta, saadakseen varmaan nähdä oliko kukaan vihollinen siihen piiloutunut, kulki peräkkäin kaikkien huonekerrosten läpi ja tuli nyt varmaan vakuutetuksi, ett'ei koko rakennuksessa ollut muita eläviä olennoita kuin Mabel ja hän itse; sillä Kesäkuu oli paennut. Hän palasi sen jälkeen Mabelin luo, joka oli jäänyt paraimpaan huoneesen, pani kynttelin pois kädestään ja tarkasteli Hirvensurman sankkia, ennenkuin rupesi istumaan.
"Pahimmat pelkomme ovat käyneet toteen," sanoi Mabel, josta nuo niin tiheästi perätysten seuranneet, mieltä liikuttavat tapaukset viimeisinä kymmenenä minuutina tuntuivat kokonaisen ihmiselämän pituisilta sielun tuskilta. "Isäni ja koko hänen joukkokuntansa ovat surmatut tai vankina."
"Sitä emme tiedä — huomispäivä on antava meille tiedon kaikesta. Minä en usko asiain niin päättyneen; siinä tapauksessa olisimme kuulleet noiden kuljeskelevain Mingoin voitostansa ulvovan varustuksen ympärillä."
"Ääneti! Ihan varmaan kuulin huokauksen."
"Turhaa luuloa, Mabel; kun mieli on säikäyksissä, erittäinkin naisten mieli, niin kuvittelee ihminen useinkin paljon, jossa ei ole pontta eikä perää. Olen tuntenut niitäkin, jotka uskovat unia ja…"
"Ei, en ole erehtynyt — tuolla alhaalla on varmaankin joku, joka kärsii."
Oppaan täytyi myöntää, että Mabelin herkät aistimet eivät olleetkaan häntä pettäneet. Hän neuvoi häntä kuitenkin hillitsemään tunteitansa ja huomautti, että metsäläiset totutun tapansa mukaan turvaantuivat kaikenlaisiin keinotemppuihin päästäkseen tarkoitustensa perille, ja ettei mikään ollut todenmukaisempaa, kuin että huokaukset olivat teeskenneltyjä, ja tarkoittivat varustuksessa olijain viekottelemista ulos tulemaan tai ainakin ovea aukaisemaan.
"Ei, ei, sanoi Mabel kiiresti; "näissä äänissä ei ole mitään teeskenneltyä, ja ne ovat ruumiin- ell'ei sieluntuskain vaikuttamia. Ne ovat kauhistavan luonnollisia."
"Olkoon niin, pian saamme tietää onko se ystävä vaiko ei. Asettakaa kyntteli syrjään, Mabel; minä puhuttelen häntä ampumareijästä. Kuka on siellä alhaalla? Onko siellä ketään, joka kärsii? Jos se on ystävä, niin puhukoon rohkeasti ja olkoon varma että autamme häntä."
"Opas," vastasi ääni, jonka sekä Mabel että se, jota se puhutteli tunsi kersantin ääneksi; "sanokaa minulle kaikella muotoa, mihinkä tyttäreni on joutunut."
"Isäni, täällä olen — terveenä, turvassa. Oi jos voisin sanoa teistä samaa!"
Kiitollisuuden huudahduksen, joka seurasi näitä sanoja, kuulivat kumpikin selvästi, mutta siihen sekaantui tuskan huokaus. "Pahimmat aavistukseni ovat toteutuneet," sanoi Mabel jonkunlaisella tuskallisella tyyneydellä. "Opas, isäni on saatava varustukseen, vaikka antautuisimme mihin vaaraan hyvänsä."
"Se on luonnon ääni ja Jumalan laki, mutta olkaa huoleti Mabel — koettakaa olla tyynenä."
"Olen kyllä, Opas, olen kyllä; en koskaan elämässäni ole ollut tyynempänä, maltillisempana kuin nyt. Mutta muistakaa, kuinka tärkeä jokainen silmänräpäys on; tehkäämme kaikin mokomin viipymättä tehtävämme."
Opas meni heti alas ja rupesi nostamaan pois pönkiä tavallisella varovaisuudellaan; mutta kun hän antoi oven hitaasti kääntyä saranoillaan, tunsi hän sitä vasten painettavan, jonkatähden hän oli vähällä sulkea sen jälleen. Silmäiltyään vähäpätöisestä raosta, aukasi hän sen kuitenkin kokonaan, jolloin osa kersantti Dunhamin ruumista, joka nojasi sitä vasten, kaatui huoneesen. Silmänräpäyksessä veti Opas sen kokonaan sisään ja sulki oven jälleen. Tämän tehtyä ei häntä mikään estänyt kääntämästä kaikkea huomiotansa sairaan puoleen.
Tämän tuskallisen kohtauksen aikana osoitti Mabel tuota yliluonnollista voimaa, jota nainen kovissa oloissa joskus voipi osoittaa. Hän otti kynttelin, kostutti isänsä huulia vedellä ja auttoi Opasta tämän laatiessa olkialustaa sairaan ruumista ja patjaa hänen päätänsä varten. Kaikki tämä toimitettiin mitään hiiskumatta, eikä Mabel vuodattanut kyyneltäkään, ennekuin kuuli isänsä mutisevan siunauksen hänen hellästä huolenpidostaan. Koko aikana oli hän vaan arvaamalla laskenut minkälainen hänen isänsä tila oli. Opas oli pitänyt enemmän lukua kersantin haavasta ja hankkinut varman selon siitä, että luoti oli mennyt hänen ruumiinsa läpi. Hän tunsi hyvin tällaisten haavain laadun ja huomasi että parantumisen toiveita oli vähän, tuskin ollenkaan.
Kersantin silmät eivät olleet herenneet seuraamasta hänen tyttärensä liikkeitä aina siitä asti kuin kyntteli oli sytytetty palamaan. Hän katseli myöskin tarkasti ovea ollakseen varma sen lujuudesta, hän makasi näet alikerrassa olevassa huoneessa, koska olisi ollut mahdotonta muuttaa häntä ylikertaan. Tämän perästä silmäili hän taas Mabelin kasvoja, sillä kun elonkipinä sammuu, saa hellyys vallan, ja me rupeamme pitämään suurimmassa arvossa sitä, jonka tunnemme piakkoin ainiaksi menettävämme.
"Jumalalle kiitos, lapseni! Sinuun ei ainakaan heidän kuolettavat luotinsa ole sattuneet", sanoi hän ilman nähtävää tuskaa. "Opas, kertokaa minulle nyt koko tämän surullisen tapauksen juoksu".
"Tiedätte Kersantti, missä Käärme ja minä erkanimme teistä, enkä tarvinne mainita mitä sitä ennen tapahtui", lausui Opas. "Nyt on myöhäistä katua sitä mikä on tapahtunut, mutta minä luulen että tätä ei koskaan olisi tapahtunut jos olisin jäänyt luoksenne. Olkaat muut yhtä hyviä oppaita, sitä en epäilekään; mutta luonto jakaa yhtähyvin erilailla lahjojansa ja toisten täytyy olla toisia paremmat. Minä arvaan, että Gilbert parka joka jäi minun sijaani, on saanut kärsiä erehdyksestään".
"Hän kaatui minun viereeni", vastasi kersantti hiljaisella, surullisella äänellä. "Me olemme todella kaikki saaneet kärsiä erehdyksemme tähden".
"No niin, Käärme ja minä erosimme toisistamme noin puolentoista peninkulman päässä alempana joella, sillä me katsoimme viisaimmaksi, ettemme ilman tavallista varovaisuutta lähestyisi ystäviemmekään leiriä. Kuinka Chingachgookin on käynyt, sitä en voi sanoa; Mabel kertoo minulle kuitenkin, ett'ei hän ole kaukana, ja epäilemätöntä on, että rehellinen Delavari toimittaa tehtävänsä, vaikk'ei nyt olekaan meidän näkyvissä. Huomatkaa mitä sanon, Kersantti; ennenkuin kaikki on päättynyt ilmestyy hän lähistöömme jonakin tärkeänä hetkenä ja tavalla semmoisella, joka tulee olemaan hänelle kunniaksi. No niin, tultuani saaren lähistöön, en nähnyt mitään savua, ja siitä syystä päätin olla varoillani; sillä minä tiesin että teidän sotamiehillänne ei ole kyllin älyä salaamaan tätä merkkiä, vaikka heitä on varoitettu sen vaarallisuudesta. Tämä teki minut varovaisemmaksi, kunnes silmäni tapasivat valepuvussa olevan kalastajan, niinkuin vasta kerroin Mabelille, ja silloin olivat kaikki heidän pirulliset juonensa yhtä selvinä mielessäni, kuin jos olisin lukenut ne kartasta. Minun ei tarvinne sanoa teille, Kersantti, että ensin kaikesta ajattelin Mabelia ja että minä, kun huomasin hänen olevan varustuksessa, ohjasin matkani tänne elämään tai kuolemaan hänen seurassansa."
Isä katsoi lempeästi tyttärensä puoleen ja ojensi kätensä. Mabel tarttui siihen, suuteli sitä suutelemistaan, laskihe polvilleen hänen viereensä ja itki niinkuin sydän olisi tahtonut pakahtua.
"Mabel", sanoi hän vakavalla äänellä, "Jumalan tahdon täytyy tapahtua. Turhaa olisi meidän koettaa pettää toisiamme; minun aikani on tullut, ja minua lohduttaa se, että kuolen sotamiehenä. Eversti on arvosteleva minua oikein, sillä hyvä ystävämme Opas on sanova hänelle mitä on tapahtunut ja millä tavalla kaikki on käynyt".
Tuokion äänettömyyden perästä kertoi kersantti katkonaisin lausein mitä oli tapahtunut sen jälkeen kuin hän oli eronnut Oppaasta ja Delavarista. Tuuli oli käynyt myötäisemmäksi, ja hän oli, päinvastoin ensimmäistä tuumaa, päättänyt lähteä saarelta ja jatkaa matkaa ennättääkseen jo samana yönä vahtipaikalle. Heidän lähestymistään ei olisi huomattu ja onnettomuus olisi osaksi voitu välttää, ell'eivät olisi tarttuneet luotoon lähellä olevan saaren kärjessä, jolloin epäilemättä se kolina, joka syntyi kun miehistö astui veneistä, veti vihollisten huomion sinnepäin, ja he voivat siis ajoissa valmistautua heitä vastaanottamaan. Vähintäkään vaaraa aavistamatta olivat he nousseet maalle ja jättäneet aseensa veneisiin, koska ensiksi tahtoivat saada reppunsa ja muut tarvekapineensa korjuusen. Heitä oli ammuttu niin likeltä, että laukausten vaikutus, vaikka oli pimeä, oli ollut kauhea. Kaikki olivat kaatuneet, vaikka kaksi tai kolme heti oli noussut ylös ja paennut. Kersantti oli kaatunut muiden joukkoon; vaikka pahoin haavoitettuna, oli hän kuullut Mabelin äänen, kun tämä syöksi varustuksesta, ja isänrakkaus oli pakoittanut hänen panemaan kaikki voimansa liikkeelle kontatakseen varustuksen ovelle, jonka nojaan hän oli noussut seisomaan, niinkuin olemme maininnut.
Tämän mutkattoman selityksen perästä oli kersantti niin uuvuksissa, jotta tarvitsi lepoa, ja hänen seurueensa oli ääneti, ettei häiritsisi häntä. Opas käytti tätä tilaisuutta tarkastaakseen ympäristöä ampumareijistä ja katolta sekä tutkiakseen kiväärien laatua, joita varustuksessa oli noin tusinan paikoille. Mabel sitä vastoin ei hetkeksikään poistunut isänsä vierestä, ja kun hän hänen hengityksestään luuli että hän nukkui, laski hän polvillensa ja rukoili hartaasti ja sydämellisesti.
Juhlallinen ja äänetön oli se puoli tuntia, joka täten kului. Ainoastaan Oppaan liikkuminen kuului ylhäältä sekä silloin tällöin pyssyn ponnen kolaus, kun hän laski sen laattiaan; sillä hän tarkasti kiväärejä, saadaksensa varmaan tietää oliko ne pantu kunnollisesti latinkiin ja oliko sankissa ruutia. Sairaan henkäykset olivat muuten ainoat äänet, joita kuului. Mabel halusi saada puhutella isäänsä, jonka hän niin pian oli kadottava, vaan ei hän kuitenkaan tahtonut häiritä hänen lepoansa. Ottaessaan huomioonsa vähimmänkin muutoksen sairaan hengityksessä, kuuli hän varovasti kolkutettavan ovea. Luullen sen olevan Chingachgookin, nousi hän ylös, nosti pois kaksi pönkää ja tarttuen kolmanteen, kysyi hän kuka se oli. Vastaus lausuttiin enon äänellä, joka pyysi heti paikalla päästä sisään. Silmänräpäystäkään epäilemättä aukaisi hän oven ja päästi Capin sisään. Tuskin oli hän astunut kynnyksen yli, ennenkuin Mabel taas kiiruhti sulkemaan ovea, joka häneltä tottumuksen mukaan jo kävi sangen sukkelasti.
Kun tuo voimakas merimies sai tiedon lankonsa tilasta, oli hän vähällä ruveta itkemään. Oman tulonsa hän selitti kertomalla, että metsäläiset olivat ottaneet hänet vangiksi ja vahtineet häntä huolettomasti, sillä he luulivat, että hän ja hänen vankeus-kumppalinsa majoitusmestari nukkui niiden väkeväin juomain vaikutuksesta, joilla heitä oli kestitetty siinä tarkoituksessa että sitte eivät olisi haittana odotetun taistelun aikana. Muir oli jäänyt nukkumaan, ainakin oli hän ollut nukkuvinansa, mutta Cap oli taistelun melskeen aikana juossut pensaikkoon, löytänyt Oppaan ruuhen ja sillä oli hänen onnistunut hiipiä varustuksen luo, johon hän oli lähtenyt ainoastaan siinä ystävällisessä aikeessa, että koettaisi vesitse paeta sisarentyttärensä kanssa. Tuskin tarvinnee mainita että hän muutti tuumansa, kun sai tiedon kersantin tilasta ja nykyisen pakopaikkansa turvallisuudesta.
"Jos pahimmin kävisi, Opas", sanoi hän tälle, joka sill'aikaa oli tullut alas heidän luoksensa, "niin täytyy meidän antautua, ja se on oikeuttava meille säveliään kohtelun. Meidän täytyy kunniamme tähden miehinä kestää jonkun aikaa ja itsemme tähden haalia lippu ales oikealla ajalla, tinkiäksemme itsellemme jotenkin kohtuulliset ehdot. Minä tahdoin Muiria niin tekemään, kun jouduimme noiden kuleksivain konnien vangeiksi — he todella ansaitsevat sen nimityksen, sillä viheliäisempiä maankulkijoita ei löydy maailmassa."
"Vai niin, te olette nyt tullut tuntemaan heidän luonteensa," keskeytti Opas, joka aina oli yhtä valmis alentamaan Mingoja kuin ylistämään ystäviänsä Delavareja. "Jos olisitte joutuneet Delavarien käsiin, niin olisitte kaiketi huomannut eroituksen".
"No, minusta näyttävät he samanverosilta — konnia sekä edessä että takana; siitä kuitenkin aina eroitan ystävänne Käärmeen, joka, katsoen siihen että hän on indiani, on täydellinen gentlemanni. [Gentlemanniksi kutsuvat englantilaiset kaikkia tosi-sivistyneitä.] Mutta kun metsäläiset hyökkäsivät päällemme ja surmasivat soturi Mak Nabin ja hänen miehensä, ikäänkuin ne olisivat olleet kaniineja, pakenimme minä ja Muir erääsen luolista, joita tässä saaressa löytyy kosolta kallioiden lomissa — oikeita, kuten luutnantti sanoo, veden tekemiä — ja siellä olimme ahtaalla kuin kaksi vesitynnyriä laivan köölihuoneessa, kunnes antauduimme ruoan puutteessa. Kaiketi voipi sanoa elossa pysymisen perustuvan ravintoon. Minä pyysin majoitusmestaria alkamaan sovinnon hieromisen; sillä vielä olisimme voineet pysyä pari tuntia luolassa, vaikkapa se olikin huono turvapaikka; vaan hän ei sitä tahtonut tehdä, syystä että ne konnat rikkoisivat lupaukset ja sopimuksen, jos joku heistä tulisi haavoitetuksi, ja sentähden ei maksanut vaivaa vaatia heiltä mitään lupausta. Minä myönnyin antaumaan kahdesta syystä: edellä kaikkea sentähden, että voitiin sanoa meidän jo laskeneen lippumme, sillä laivan luukusta alas meneminen on yhtä kuin laivasta luopuminen, ja toiseksi sentähden, että vihollisinamme olivat myöskin vatsamme, jotka tekivät julmempia hyökkäyksiä kuin laivankannella oleva vihollinen."
"Eno" sanoi Mabel surullisesti ja rukoilevalla äänellä, "isä poloiseni on pahoin haavoitettu."
"Niin hän on, tyttöseni; minä istun hänen viereensä ja lohduttelen häntä vointini mukaan. Ovatko pöngät oikein sijoillaan? Se on hyvä tietää, sillä siinä tapauksessa pysyy mieli tyynempänä ja rauhallisempana."
"Meillä ei, minun luullakseni, ole mitään muuta pelättävää, kuin tämä kohtalon kova isku".
"Hyvä siis, Magnet, mene tuonne ylös ja koeta hieman rauhoittaa mieltäsi. Mitä, Opas, onko lakassa jotain, koska tulette hyökäten tikapuita alas kuin Indiani päänahan perästä."
Opas, joka hiljan oli mennyt toiseen kertaan ja nyt tuli kiireesti takaisin, nosti pystöön sormensa vaitiolon merkiksi, viittasi Capille että hän seuraisi häntä sinne ylös ja Mabelille että hän asettuisi kersantin viereen.
"Meidän täytyy olla sekä varovaiset että rohkeat," sanoi hän hiljaa. "Nuo matelijat ajattelevat todenperästä sytyttää varustuksen tuleen, sillä he huomaavat ett'ei heillä enää ole minkäänlaista etua sen sijoilleen jättämisestä. Minä kuulen Nuolenkärki roiston äänen heidän joukostaan; hän kehoittaa heitä panemaan roistovehkeensä jo tänä yönä toimeen. Olkaamme varoillamme ja toimessa myöskin, Suolavesi. Onneksi löytyy varustuksessa neljä tai viisi ennen täytettyä tynnyriä, ja näistä on hyötyä piirityksen aikana. Ell'en erehdy tulee meillä olemaan hyötyä siitäkin, että tuo rehellinen Käärme on vapaana."
Oppaan kehoituksesta meni Cap katolle ollaksensa valmiina ottamaan vastaan ensi hyökkäystä. Vaikka hän riensi niin pikaa kuin mahdollista, näki hän vihollisen kuitenkin jo alkaneen työnsä, ja kokonaista kymmenen palavaa nuolta oli tarttunut kattohirsiin. Ilma kaikui metsäläisten ulvonnasta ja sotahuudoista, joita seurasi kiivas ampuminen; luodit naksahtelivat hirsiä vastaan, ilmoittaen että taistelu täydellä todella oli alkanut.
Nämät äänet eivät kuitenkaan säikäyttäneet Opasta eikä Capia, ja Mabel oli ylen murheissaan tunteaksensa levottomuutta. Cap osoitti erinomaista karskiutta. Hän kunnioitti suuresti metsäläisiä sekä maavesiä, mutta edellisiä pelkäsi hän paremmin sentähden, että varoi niiden nylkevän päänahkansa ja kiusaavan häntä, kuin jonkun miehuuttoman kuolemanpelon takia, ja koska hän nyt oli huoneen, jospa kohta ei laivan kannella ja tiesi, ett'ei hänen tarvinnut pelätä vihollisten kumottavan laivaa, liikkui hän niin pelottomasti ja vallattomasti, että Opas olisi ollut ensimmäinen häntä moittimaan, jos olisi nähnyt miten hän menetteli. Sen sijaan kuin olisi pitänyt suojata ruumistaan kuten tapana oli Indianien kanssa taistellessa, näyttäytyi hän jokapaikassa katolla, kaataen vettä oikealle ja vasemmalle niin tyynesti ja vakavasti, että se paljon vivahti vallattomuuteen. Hänen ruumiinsa näytti luodin pystymättömältä, sillä vaikka kuulat vinkuivat hänen ympärillänsä ja useista kohti puhkasivat hänen vaatteensa, ei hänen ihoonsa tullut narmuakaan. Kerran pani tuo vanha merimies vesisangon pois kädestään, otti hattunsa, heilutti sitä ilmassa ja päästi kolmenkertaisen eläköönhuudon. Tämä omituinen teko pelasti luultavasti hänen henkensä, sillä samassa silmänräpäyksessä lakkasivat indianit häntä ampumasta sekä tähtäämästä palavia nuoliaan kattoa kohti, koska heissä kaikissa syntyi se luulo, ett'ei Suolavesi ollut täysijärkinen, ja järjen puutteessa olevaa vastaan eivät indianit koskaan nostaneet kättänsä.
Oppaan käytös oli kokonaan toisellainen. Hän teki kaikki mitä tarkimmasti miettien, joka oli seuraus pitkästä kokemuksesta ja ajattelemiseen tottumisesta. Ensimmäisten kymmenen minuutin kuluessa ryntäyksen aljettua ei hän nostanut pyssynpontta maasta, paitsi kun itse muutti paikkaa, sillä hän tiesi aivan hyvin, että vihollisten luodit mitään toimittamatta tuhlautuivat varustuksen vahvoja seiniä vastaan. Ei siis ollut minkäänlaista syytä pelätä ryntääjäin ampumista, jos vaan ei joku luoti sattumalta pujahtaisi jostakusta ampumareiästä sisään. Mutta kun hän kuuli mokkasineilla varustettuin jalkain astuntaa ja kuivien oksien rusketta rakennuksen vieressä, ymmärsi hän, että aiottiin virittää tuli ihan seinän viereen. Hän kutsui Capin alas katolta, jossa ei enään ollut mitään vaaraa, ja käski hänen pitää vesitynnyreitä varalla erään uhatun paikan päällä olevan aukon vieressä.
Vähemmän kokenut soturi kuin meidän sankarimme olisi rientänyt estämään myöskin tätä vihollisen vaarallista yritystä ja olisi ehkä liika aikaiseen käyttänyt niitä apukeinoja, joita hänellä oli tarjona; mutta niin ei Opas tehnyt. Hänen tarkoituksensa ei ainoastaan ollut sammuttaa tuli, jota hän aivan vähän pelkäsi, mutta myöskin antaa viholliselle muistutus, joka tekisi hänet varovammaksi loppuyön aikana. Voittaakseen jälkimmäisen tarkoituksensa täytyi hänen odottaa, kunnes tuli oli siksi valoisa, että hän voi tarkasti tähdätä, jolloin hän tiesi että ampumataitonsa ei joutuisi kovin kovaan koetukseen. Irokesit saivat sentähden häiritsemättä koota kuivia oksia, latoa niitä seinää vasten, sytyttää risuko'ot ja vetäytyä piilopaikkoihinsa takaisin. Opas ei antanut Capin tehdä muuta, kuin kantaa vesitynnyri osoitetun ampumareiän viereen ja pitää sitä sopivaksi hetkeksi valmiina. Tämä hetki ei kuitenkaan hänen ajatuksensa mukaan saanut tulla ennenkuin tuli oli valaissut pensaat ylt'ympäri varustusta ja hänen nopea, tarkka silmänsä keksinyt kolme tai neljä ryömivää metsäläistä, jotka katselivat tulen yltymistä semmoisten miesten kylmällä välinpitämättömyydellä, jotka ovat tottuneet tyynenä katselemaan ihmisten kärsimisiä.
"Oletteko valmis, ystävä Cap?" kysyi hän. "Kuumuus alkaa tunkea raoista sisään, ja vaikk'eivät nämät tuoreet hirret ole niin helpot syttymään kuin pahasisuisen miehen mieli, niin voivat ne kuitenkin syttyä tuleen, jos niitä ylen määrin ärsytetään. Oletteko valmis tynnyrinenne? Varokaa että se on oikein suunnitettu ja ett'ei vettä turhaan läiky pois."
"Kaikki selvänä," vastasi Cap tavallisella merimiehen lauseella.
"Odottakaa siis merkkiä. Ei koskaan pidä olla malttamaton tärkeinä hetkinä eikä tyhmänrohkea taistelussa. Odottakaa käskyä."
Näitä määräyksiä tehdessään valmistelihe myöskin Opas puolestansa, sillä hän huomasi toimimisajan tulleen. Hirvensurma nostettiin, suunnitettiin huolellisesti ja laukaistiin. Tähän kului ainoastaan puoli minuutia, ja kun pyssy oli taasen otettu pois aukosta, pani ampuja silmänsä siihen.
"Yhtä matelijaa vähemmän," mutisi hän itsekseen. "Minä olen ennen nähnyt tuon kuleksijan ja tiedän että hän aina on ollut tunnoton peto. Hyvä, hyvä; mies teki lahjainsa mukaan ja on saanut palkkansakin niiden mukaan. Yksi heistä vielä, ja olkoon siinä kyllä täksi yöksi. Päiväntultua saamme kyllä kuumempaa päivätyötä."
Sill'aikaa oli toinen pyssy pantu aukkoon; se laukesi ja vielä yksi metsäläinen kaatui. Tämän enempää ei todellakaan tarvittu, sillä metsäläisillä ei ollut halua odottaa kolmatta tervehdystä samasta kädestä, jonka tähden koko joukko, joka oli ryömiskellyt pensaikossa eikä voinut tietää, kuka heistä oli altis seuraavalle luodille, hyppäsi ylös piilostaan ja koki pelastua pakenemalla eri haaroille.
"Kaatakaa nyt, mr. Cap," sanoi Opas. "Minä olen pannut merkkini kahteen noista kurjista roistoista, tänä yönä ei suinkaan enään tulla tulta virittämään."
"Antaa mennä! huusi Cap ja tyhjensi tynnyrin semmoisella tarkkuudella, että tuli kerrassaan sammui.
Tämä teki taistelusta lopun, ja jälellä oleva osa yötä kului tyynesti. Opas ja Cap vahtivat vuoronperään, vaan ei kummankaan voinut sanoa sinä yönä nukkuneen. Ja todellakin näytti uni tuskin olevan heille tarpeen, sillä molemmat olivat tottuneet valvomaan, ja aikoja oli ollut, jolloin ainakin edellinen näytti tuntevan nälän ja janon vaatimuksia yhtä vähän kuin väsymystäkään.
KOLMASTOISTA LUKU.
Ystäviä tulee. — Vihollisten täytyy tehdä pakko-sovinto.
Kun päivä valkeni, menivät Opas ja Cap taas katolle uudestaan tarkastamaan saarta. Ylt'ympäri tätä varustuksen osaa kulki matala rintasuoja, joka tarjosi takana seisoville jotenkin hyvää turvaa, samalla kuin he sen takana voivat vaaratta suunnittaa ja laukoa pyssyjänsä. Viisaasti käyttämällä tätä vähäpätöistä puolustuskeinoa — vähäpätöinen korkeutensa puolesta, mutta kuitenkin riittävä, kosk'ei heidän tarvinnut seistä suorana — oli molemmilla vakoojillamme aivan hyvä näköala yli koko saaren, paitsi pensaikkoa, sekä useimpien salmien, joita myöten saareen voitiin kulkea.
Vilpas etelätuuli puhalsi vielä, ja monin paikoin näytti järven vesi sinertävältä ja kiivastuneelta, vaikka tuulella tuskin oli voimaa ajella sitä vaahtoamaan. Tuo pieni saari oli muodoltaan soikea ja sen suurin pituus oli idästä länteen. Pysymällä niissä salmissa, jotka eroittivat tämän saaren muista saarista, olisi laiva voinut tuulen avulla pyyhkäistä sen molempia pääsivuja ihan likeltä ja myötäänsä pysyä laitatuulessa. Cap teki nämä muistutukset, ja selitti ne tarkemmin seurakumppanilleen; sillä molemmat toivoivat nyt avun tuloa Oswegosta. Tällä hetkellä, kun he rauhattomasti katselivat järvelle päin, hypähti Cap.
"Purje hohoi!" huudahti hän äkkiä iloisella, reippaalla tavallaan.
Opas kääntyi pikaisesti viitattuun suuntaan, ja siellä näkyi todellakin se esine, joka oli saanut vanhan merimiehen huudahtamaan. Korkealta paikaltaan voivat he nähdä muutamien ympärillä olevien matalain saarten yli, ja erään aluksen purjeet näkyivät sen pikkumetsän läpi, joka reunusti erään lounaasen päin heistä olevan saaren rantaa.
Vieras alus oli pienten purjeiden alla, niinkuin merimiehillä on tapana sanoa, mutta tuuli oli niin kova, että purjeiden valkeat haamut näyttivät lentävän pensasten välisien aukkoin ohitse hyvän juoksijan vauhdilla.
"Se ei voi olla Jasper", sanoi Opas, pettyneenä toivossaan; sillä tuota nopeasti sivukulkevaa esinettä ei hän tuntenut ystävänsä alukseksi. "Ei, ei, poika ei ole voinut niin pian ennättää tänne, ja tuo on joku alus, jonka ranskalaiset ovat lähettäneet auttamaan ystäviänsä, noita kirottuja Mingoja."
"Tällä kertaa erehdytte, ystävä Opas, jos ette koskaan ennen ole sitä tehnyt," sanoi Cap semmoisella äänellä, joka, huolimatta heidän vaarallisesta asemastaan, osoitti itseluottamuksen ei ollenkaan lannistuneen. "Järvivettä tai merivettä, tuo on Myrskypilven emäpurjeen ylimmäinen reuna, sillä se on leikattu tavallista vähemmän kaarevaksi, ja sitä paitsi voitte nähdä, että kahveli on kiskoilla vahvistettu — aivan hyvin tehty, sen myönnän, mutta kiskoilla varustettu."
"Minun täytyy myöntää, ett'en tuosta kaikesta näe mitään," vastasi
Opas, joka ymmärsi Capin merikieltä yhtä vähän kuin kreikkaa.
"Ettekö näe! No se minua todella kummastuttaa, sillä minä luulin teidän silmänne voivan nähdä kaikki. Minusta ei mikään ole selvempää kuin tuo kaarroitus ja kiskoilla lujittaminen, ja minun täytyy tunnustaa, rehellinen ystäväni, että jos olisin teidän vaatteissanne, niin pelkäisin näköni rupeavan huononemaan."
"Jos Jasper todella tulee, niin haihtuu minusta pelko melkein kokonaan. Me voimme puolustaa varustusta kahdeksan tai kymmenen tuntia vaikka koko Mingokansaa vastaan, ja jos Eau-douce tulee suojelemaan paluumatkaamme, niin en ole epäilyksissä mistään. Suokoon Jumala, ett'ei poika kulkisi rantaa pitkin eikä joutuisi väijyvän vihollisen pauloihin, niinkuin kersantille kävi."
Ahdistus ja epätieto esti heitä antamasta mitään merkkiä. Eikä ollutkaan helppo käsittää, kuinka se olisi voinut tapahtua, sillä Myrskypilvi tuli kohisten tuulen puolella saarta olevaa salmea myöten semmoista vauhtia, joka tuskin soi merkin annolle aikaa. Ei myöskään näkynyt kannella ketään, jolle olisi merkin antanut; peräsinkin näytti jätetyn omiin varoihinsa, vaikka suunta oli yhtä tarkka, kuin kulku nopea.
Cap seisoi vaipuneena äänettömään ihailemiseen, kun näki niin tavattoman ilmiön. Mutta kun Myrskypilvi tuli likemmäs, huomasi hänen harjaantunut silmänsä, että peräsintä liikutettiin taljoilla, vaikk'ei perämiestä näkynyt. Koska aluksen partaat olivat jotenkin korkeat, selvisi salaisuus pian; varmaan voi jo päättää, että laivaväki oli kätkeytynyt niiden taakse ollakseen suojassa vihollisen ampumiselta. Koska tämä todisti aluksessa ei olevan muuta voimaa kuin heikko laivaväki, kuunteli Opas seurakumppalinsa selitystä pudistaen epäilevästi päätänsä.
"Tämä osoittaa, ett'ei Käärme ole ennättänyt Oswegoon ja ett'ei meillä ole odotettavana mitään apua leiristä," sanoi hän. "Meidän kolmen mr. Cap, täytyy siis kestää miehuullinen taistelu: teidän on merimiehenä ylläpitäminen yhteyttä aluksen kanssa, Jasper, joka on sisävesissä purjehtinut, tietää mitä hänen on vesillä ollessa tekeminen, ja minulla lienee myöskin lahjoja, jotka voivat kilpailla kenen Mingon kanssa hyvänsä, olinpa minä sitte muutoin vaikka minkälainen. Minä sanon, meidän täytyy kestää miehuullinen taistelu Mabelin pelastuksen eteen."
"Sen tahdomme tehdä," vastasi Cap sydämellisesti; sillä hän alkoi saada parempia toiveita päänahkansa turvallisuudesta, nyt kun päivä oli jälleen valjennut. "Tuo Jasper on varovainen nuorukainen, sillä hän pysytteleksen aukealla ja näkyy päättäneen ottaa selkoa millä kannalla asiat saarella ovat, ennenkuin ohjaa maalle."
"Arvasinhan sen … arvasinhan sen," huudahti Opas riemuiten. "Käärmeen ruuhi on tuolla aluksen kannella, ja päällikkö on astunut laivaan ja epäilemättä antanut todenmukaisen kertomuksen asemastamme; sillä päinvastoin Mingoa kertoo Delavari tapauksen oikein taikka on hän vaiti."
Juuri tällä hetkellä oli näkymä niin omituinen, että se ansaitsee erityistä kertomista, jonka kautta myöskin nuoret lukijamme voivat muodostaa itselleen tarkemman käsityksen siitä kuvasta, jota nyt ryhdymme heille esittämään.
Tuuli puhalsi vielä kovasti; useat pienemmät puut notkistivat latvojaan, ikäänkuin olisivat olleet valmiit kumartumaan maahan asti, ja tuulen vinkuminen oksien välissä kuului kaukana pyöriväin ratasten kuminalta.
Ilma oli täynnä lehtiä, jotka tällä myöhäisellä vuodenajalla karisivat oksistaan ja kuin lintulaumat lentelivät saaresta saareen. Tähän katsomatta vallitsi kaikkialla kuoleman hiljaisuus. Että metsäläiset vielä olivat saaressa, voi päättää siitä, että heidän ruuhensa olivat sotamiesten veneiden luona siinä pienessä lahdekkeessa, jota käytettiin satamana. Tämä oli kuitenkin ainoa merkki heidän siellä olostaan. Vaikka alus, jonka äkkinäinen takaisintulo oli ihan odottamaton, ilmestymisellään hämmästytti heitä, oli kuitenkin heidän tottumuksensa noudattamaan varovaisuutta sotajälellä ollessansa niin yleinen ja juurtunut, että jokainen heistä, samassa silmänräpäyksessä kuin melu nostettiin, etsi itsellensä piilopaikan samalla vainulla ja älyllä, kuin kettu etsii luolansa. Samanlainen hiljaisuus vallitsi varustuksessa, sillä vaikka Opas ja Cap pitivät salmea tarkalla silmällä, pysyivät he kuitenkin huolellisesti piilossa. Se seikka, että Myrskypilvessä ei näyttänyt olevan yhtään elävää olentoa, oli vielä kummallisempi.
Alus riensi kuitenkin tasaista ja nopeata vauhtia eteenpäin. Se pysyi keskellä salmea, väliin kumartuen tuulenpuuskien alle, väliin nousten jälleen ylös, mutta myötäänsä kooten vaahtoavaa vettä keulansa eteen. Vaikka ainoastaan muutamia purjeita oli levällään, oli sen nopeus suuri, ja tuskin kymmentä minuutia kului siitä, jolloin sen purjeet siintivät esiin puiden oksien läpi, siihen hetkeen asti, kuin se saapui varustuksen kohdalle. Cap ja Opas kumartuivat eteenpäin, kun alus tuli lähelle heidän pakopaikkaansa, koska halusivat saada tarkemmin katsella sen kantta, ja molempien suureksi iloksi juoksi Jasper samassa sen partaalle ja kohotti kolme voimakasta eläköönhuutoa. Vaarasta huolimatta nousi Cap ylös ja vastasi tervehdykseen yhtä monella eläköönhuudolla. Onneksi pelasti hänet vihollisten varovaisuus, sillä he pysyivät vielä aloillansa eikä yhtään pyssyä laukaistu. Opas puolestaan piti lukua ainoastaan siitä, mikä oli hyödyllistä, ja huoli viis' kohtauksen dramallisesta osasta. Samassa kuin hän näki ystävänsä Jasperin, huusi hän hänelle valtavalla äänellä:
"Auttakaa meitä, poikani, ja voitto on meidän. Laittakaa hauliparvi tuonne pensaikkoon, niin sillä ajatte heidät ylös kuin peltokanalauman."
Osan näistä sanoista kuuli Jasper, mutta enin osa kulki pois tuulen siivissä. Myrskypilvi riensi sill'aikaa sivu, ja seuraavassa tuokiossa estivät ne puut alusta näkemästä, jotka osaksi ympäröivät varustusta.
Kahden levottoman minuutin kuluttua näkyi purjeet taas; Jasper oli kääntänyt ja mennyt toisella laidalla saaren suojaan. Tuuli oli niin vilpas, että helposti voi tehdä tämän liikkeen, ja alus, virta suojasivulla, jatkoi kulkuansa semmoisella tavalla, joka osoitti, että se jälleen voi kohota tuulenpuolelle saarta. Koko tämä liikunta toimitettiin mitä huokeimmalla tavalla liikauttamatta ainoatakaan purjenuoraa, yhtäkään purjetta muuttamatta; peräsin yksin määräsi tuon oivallisen laivan liikkeet. Tarkoituksena näytti olevan seudun tutkiminen. Sittenkuin alus oli kulkenut koko saaren ympäri ja jälleen saapunut siihen salmeen, jonka kautta se oli tullut, käännettiin peräsin ja laiva kävi tuuleen.
"Tuolla hän tulee takaisin," huudahti Cap tyytyväisenä, kun Myrskypilvi tällä hetkellä otti vauhtia; "nyt saanemme nähdä mitä poika aikoo tehdä. Hän ei voi antaa laivan yhäti kuleksia edestakaisin noita salmia pitkin, kuin tyttö, joka tepastelee vastakkaistanssissa."
Myrskypilvi laski nyt niin paljo, että varustuksessa olevat katselijat pelkäsivät Jasperin ohjaavan maalle, ja metsäläiset piilopaikoissaan tirkistivät laivaa samallaisilla ilontunteilla, kuin mitä väijyvä tiikeri luultavasti tuntee nähdessään uhrinsa pahaa aavistamatta lähenevän luolaansa. Mutta Jasperilla ei ollut se tarkoitus. Hyvin tuntien sekä rannan että veden syvyyden ylt'ympäri saarta, tiesi hän Myrskypilven voivan ilman vaaraa mennä ihan rantaan saakka, ja hän laski rohkeasti niin likelle sitä, jotta hän kulkiessaan tuon pienen poukaman yli riuhtasi sotamiesten veneet irti kiinnitysnuorista ja vei ne mukaansa aluksen perässä salmellepäin. Koska kaikki ruuhet olivat niihin kiinnitetyt, menettivät metsäläiset tämän rohkean ja onnistuneen kepposen kautta kaikki keinot päästä saarelta muuten kuin uimalla, ja he näyttivätkin paikalla ymmärtäneen asian tärkeyden. He nousivat yht'äkkiä seisalleen, ulvoivat niin että ilma tärisi ja ampuivat laukaiseman, joka ei vahingoittanut ketään. Heidän seisoessaan paljastettuina, laukaisi kaksi heidän vihollisistaan pyssynsä — toinen varustuksen katolta, ja yksi Irokesi, pää puhki ammuttuna, kaatui kuoliaaksi maahan, toinen Myrskypilvestä, mutta huonommalla seurauksella, sillä Käärme, joka ei ollut niin tarkkakätinen kuin Opas, teki yhden indianin vaan raajarikoksi koko elämän ajaksi. Myrskypilven miehistö kajahutti eläköönhuudon ja metsäläiset katosivat kaikki samassa silmänräpäyksessä, ikäänkuin olisivat vajonneet maan alle.
"Se oli Käärmeen ääni," sanoi Opas, kun toinen pyssy laukesi. "Minä tunnen hänen pyssynsä pamauksen yhtä hyvin kuin Hirvensurmankin. Se on hyvä pyssy, vaan ei tapa varmasti. No, no, kun Chingachgook ja Jasper ovat järvellä ja me molemmat varustuksessa, ystävä Cap, niin olisipa kovin kova, jos emme opettaisi noille kirotuille Mingoille kuinka säännöllistä taistelua on taisteltava."
Täll'aikaa oli Myrskypilvi yhä liikkeessä. Heti kuin Jasper ehti saaren päähän, päästi hän irti veneet, jotka kulkivat tuulen ajamina kunnes tarttuivat karille eräässä niemessä viidentoistasadan kyynärän päässä suojan puolella saarta. Sen jälkeen kääntyi hän ja kulki virtaa ylöspäin toiseen salmeen. Varustuksen katolta voitiin nyt nähdä, että Myrskypilven kannella jotain puuhattiin, ja juuri kun alus ennätti sen paikan kohdalle, jossa useimmat metsäläiset makasivat, paljastettiin pieni tykki, joka oli laivan ainoa aseellinen varustus, ja parvi susihaulia lentää suhahti pensaikkoon. Peltopyy-parvi ei olisi ennättänyt lähteä lentoon pikaisemmasti, kuin nämä odottamattomat rautarakeet ajoivat Irokesit pois kätköpaikasta. Uusia piilopaikkoja löydettiin kuitenkin pian, ja molemmin puolin näyttiin valmistautuvan jatkamaan taistelua toisessa muodossa. Mutta Kesäkuun ilmestyminen, joka kantoi valkeata lippua ja jota ranskalainen upseeri sekä Muir seurasi, keskeytti kaikki tuumat ja antoi aihetta sovinnon-hieromiseen.
Tämä tapahtui puuvarustuksen edustalla ja niin lähellä sitä, että Oppaan varma luoti voi milloin hyvänsä sattua niihin, jotka keskustelivat. Jasper laski aluksensa ankkuriin varustuksen edustalle, ja tykkikin suunnitettiin keskustelijoita kohti, niin ett'ei piiritettyin eikä heidän ystäviensä tarvinnut pelätä kun astuivat esiin. Chingachgook yksin jäi suojapaikkaansa, jonka hän kuitenkin teki pikemmin tottumuksesta kuin epäluulosta.
"Opas, te olette voittaneet," huusi majoitusmestari, "ja kapteeni Sanglier on itse tullut rauhasta keskustelemaan. Te ette kieltäne urhoolliselta viholliselta kunniallista paluumatkaa, hänen rehellisesti taisteltuansa teidän kanssanne ja vointinsa mukaan saatettuansa kuninkaallensa ja maallensa kunniata. Minut on valtuutettu vihollisten puolesta tarjoomaan saaresta luopumista, vankien vaihtamista ja otettuin päänahkain takaisin antamista. Kuormaston ja tykistön puutteessa voi tuskin muuta vaatia."
Koska keskustelun, sekä tuulen että pitkän välin tautta, välttämättömästi täytyi tapahtua kovalla äänellä, kuului joka sana sekä varustukseen että alukseen.
"Mitä te Jasper, sanotte tästä?" huusi Opas. "Te kuulette ehdot — annammeko noiden maankulkiain mennä vai panemmeko heihin merkit, kuten uudistalolaiset lampaisiinsa, vast'edes tunteaksemme heidät helpommin?"
"Miten on Mabel Dunhamille käynyt?" kysyi nuorukainen niin uhkaavalla katseella, että varustuksessa olevatkin sen huomasivat. "Jos hiuskarvaakaan hänen päässänsä on liikutettu, niin tulee koko Irokesi-heimo sen kalliisti maksamaan."
"Hän on terveenä tuolla alhaalla, ja hoitaa kuolevata isäänsä, niinkuin hänen suvullensa sopii. Meidän ei ole kantaminen mitään vihaa kersantin onnettomuuden tähden, sillä hän haavoitettiin rehellisessä taistelussa, ja mitä Mabeliin tulee…"
"Niin on hän tässä," keskeytti tyttö, joka oli noussut katolle, kun näki mihinpäin asiat kallistuivat. "Niin, hän on tässä ja anoo, pyhän uskomme ja sen Jumalan nimessä, jota kaikki tunnustamme ja palvelemme, ett'ei mitään verenvuodatusta enää tapahtuisi. Verta on jo kyllin vuotanut, ja jos nuo miehet tahtovat mennä tiehensä rauhassa, niin älkää heitä pidättäkö. Onneton isäni lähenee loppuansa, ja parasta olisi, jos hän saisi vetää viimeisen hengenvetonsa rauhassa maailman kanssa. Ranskalaiset ja indianit, menkää, menkää; me emme enään ole teidän vihollisianne emmekä tahdo tehdä kellekään teistä mitään pahaa."
"Lorua, Magnet," lisäsi Cap, "tuo kuuluu ehkä hurskaalta tai runolliselta, mutta järjelliseltä se ei kuulu. Vihollinen on tuossa paikassa valmis antautumaan. Jasper on laskenut ankkuriin kylki tännepäin ja on epäilemättä valmis astumaan maalle milloin hyvänsä; Oppaan silmä ja käsi ovat tarkat kuin kompassin-neula, ja me tulemme saamaan palkintorahoja ja lunnaita vangeistamme ja kunniaa kaupantekiäisiksi, jos te ette puoleen tuntiin tähän sekaannu."
"Hyvä," sanoi Opas, "minä kallistun Mabelin mielipiteesen. Verta on kyllin vuodatettu tarkoituksemme saavuttamiseksi ja kuninkaan palvelemiseksi, ja mitä tuollaiseen kunniaan tulee, niin sopii se paremmin nuorille vänrikeille ja nahkapojille, kuin vanhoille, ymmärtäville, kristityille miehille. Oikeutta harjoittamalla me saavutamme kunniaa, mutta vääryys on häpeäksi, ja minun mielestäni on väärin surmata Mingoakaan voittamatta siitä mitään etua, mutta päinvastoin on oikein aina totella järjen ääntä. Siis, luutnantti Muir, antakaa meidän tietää, mitä Ranskalaisilla ja indianeilla on sanomista."
Lyhyen keskustelun perästä kokoontuivat kaikki indianit aseettomina sadan viidenkymmenen kyynärän päähän varustuksesta sekä ampumamatkan päähän Myrskypilvestä. Opas meni tämän perästä alas ja ilmoitti millä ehdoilla vihollisen oli luopuminen saaresta. Kaikkiin seikkoihin katsoen olivat nämä ehdot jotenkin edulliset kummallekin puolueelle. Indianien täytyi luopua aseistaan, jopa puukoistaan ja tomahavkeistaankin; sillä varovaisuutta täytyi noudattaa, koska heidän lukumääränsä vielä oli neljää vertaa suurempi kuin toisten. Ranskalainen upseeri, h:ra Sanglier, joksi häntä tavallisesti kutsuttiin ja itsekin tahtoi kutsuttavan, pani tätä vastaan, koska se tulisi mustentamaan hänen päällikkyyttänsä enemmän kuin mikään muu kohta tässä hänen yrityksessään; mutta Opas, joka oli nähnyt pari indianein matkaan-saattamaa verenvuodatusta ja tiesi kuinka vähän voipi luottaa metsäläisen lupauksiin, kun ne sotivat hänen etujansa vastaan, oli jäykkä tässä kohden. Toinen ehto oli melkein yhtä tärkeä. Kapteeni Sanglier velvoitettiin luopumaan kaikista vangeista, joita oli pidetty tarkalla silmällä samassa luolassa, mihin Cap ja Muir olivat paenneet. Kun nämä miehet tuotiin esiin, huomattiin että neljä oli ihan terveinä — he olivat heittäytyneet maahan pelastaakseen henkensä, joka oli tavallinen kepponen tänkaltaisessa sodassa, — ja muista oli kaksi niin vähän haavoittunut, että olivat kelvolliset sotapalvelukseen. Kun näillä oli kiväärit mukana, tunsi Opas itsensä paljon rauhoittuvan, koska puolustusvoimat täten olivat lisääntyneet, ja koottuansa kaikki metsäläisten aseet yhteen kokoon puuvarustukseen, käski hän sotamiesten mennä sisään ja asetti säännöllisen vahdin oven eteen. Muita sotamiehiä ei ollut elossa, sillä ne, jotka olivat pahasti haavoittuneet, oli metsäläiset paikalla surmanneet saadakseen haltuunsa nuot ikävöidyt päänahat.
Heti kuin Jasper oli saanut tiedon rauhan ehtoin vahvistamisesta eikä hänen läsnäoloansa enää välttämättömästi tarvittu, nosti hän ankkurin, ja ohjaten kulkunsa sitä nientä kohti, johon veneet olivat tarttuneet, otti hän ne jälleen peräänsä ja palasi saareen. Kaikkien metsäläisten käskettiin nyt astua ruuhiinsa, ja toisen kerran vei Jasper ne mukanaan järvelle ja päästi ne irti noin puolen peninkulman päässä saaresta.
Tähän päättyy kertomus puulinnan piirityksestä. Kersantti Dunham, joka seuraavana päivänä kuoli haavoihinsa, haudattiin saarelle, ja kaikki muut vei Jasper heti senjälkeen Oswego-joen varrella olevaan linnaan, jossa Mabel puolen vuoden kuluttua vietti häänsä tämän ravakkaan merimiehen kanssa.