NELJÄSTOISTA LUKU.
Uudisasukkaat. — Riidanalainen metsävuohi. — Ampumakilpailu joulukalkkunasta.
Monta vuotta on kulunut viimeksi kerrottuin tapausten jälkeen, ja me tapaamme nyt Natty Bumpon seitsemänkymmenvuotiaana ukkona asumassa Otsego järven rannalla; metsästys on hänellä yhä vieläkin elinkeinona, ja tyytymättömänä näkee hän viljelyksen lähenevän hänen metsästysalojaan erämaissa. Järven rannalle on kohonnut kylä; uudisasukkaan kirveenkalke taajenee taajenemistaan, isoja kaskimaita aukenee kukkulain rinteille ja metsänotusten lukumäärä on jo harvenemassa. Uudisasukasten kesken kutsutaan nyt Natty Bumpoa pukinnahkaisten housuinsa tähden Nahkasukaksi; mutta hänen vanha indianilainen ystävänsä, Suuri Käärme, kutsuu häntä vieläkin Haukansilmäksi. Chingachgook, heimokuntansa viimeinen jäännös, asuu yhdessä vanhan metsästäjän kanssa; mutta tuon vanhan sotilaan sotakirves lepää käyttämätönnä, eikä hänen pyssynsäkään enään voi hankkia hänelle samaa varmaa toimeentuloa kuin ennen; entisen päällikön täytyy nyt hankkia itselleen elatusta luutia ja vakkoja tekemällä. Mutta jospa tämä askaroiminen onkin halpaa ja vähäpätöistä, niin ei hänen henkensä kumminkaan ole menettänyt elävyyttänsä. Hän murehtii heimokuntansa sammunutta suuruutta ja kuolee viimein jalon, kummallisen sankarikuoleman. Hän on kääntynyt kristinuskoon ja kasteessa saanut nimen John.
Muutamana selkeänä, kylmänä joulukuunpäivänä vuonna 1793, liki auringonlaskun-aikaa kulki 2 hevosen vetämä reki verkalleen muuanta järven läheisyydessä olevata mäkirinnettä ylöspäin. Päivä oli vuodenaikaan katsoen ollut kaunis, ja ainoastaan muutamia harvoja pilviä, joidenka väriä näytti kohottavan maata peittävistä lumikinoksista heijastava valo, liikkui puhtaan siniseltä siintävällä taivaanlaella. Tie kiertelihe muutaman jyrkkäyksen syrjää myöten, ja sen tukena oli toisella puolen jo monta vuotta sitten hirsistä tehty alusta, kun sitä vastoin mäen kylkeä tien toiselta puolen oli kaivettu sen verran että siihen oli saatu senaikuisille matkustajille kylliksi leveä tie sopimaan. Mutta hirret, tue ja kaikki, mikä ei kohonnut joitakuita jalkoja ylemmäksi maanpintaa, makasi lumen alle hautautuneena. Yksi ainoa ura, tuskin kyllin leveä reen jalaksille, osoitti parin jalan paksuisella lumella peitetyn maantien suuntaa. Ilma välkkyi ja kimelti, kuin olisi ollut lukemattomia kiiltoliuskoja täynnä, ja ne kauniit, ruskeat hevoset, jotka vetivät rekeä, olivat osaksi kuuravaipalla peitetyt. Henkäykset tulivat savuna niiden sieraimista, ja kaikki ylt'ympäri, samoin kuin itse matkueen asukin viittasi siihen, että talvi oli kylmä täällä vuoristossa.
Hevosten silat — niillä alkaaksemme — olivat tehdyt mustasta rasvanahasta, aivan toista kuin nyky-ajan loistava kiiltonahka, sekä koristetut suunnattomilla messinkilevyillä ja soljilla, jotka kimeltivät kullankarvaisina laskevan auringon säteissä, missä nämät viisto suuntaa pääsivät esiin puiden oksain välistä. Korkeain paattain päältä, jotka olivat koristetut messinki-nastoilla ja alustetut saralla ja siten myöskin oivallisia peittoja hevosille, kohosi neljä korkeata nelikulmaista nappulaa, joidenka välitse lujat ohjat kulkivat hevosten suitsista ajurin käsiin, joka oli noin kahdenkymmenen vuoden paikoilla oleva neekeri. Hänen kasvonsa, jotka luonto oli värittänyt kiiltomustiksi, olivat nyt pakkaisesta rypistyneet, ja hänen suuria, kiiltäviä silmiänsä kostutti samasta syystä syntynyt neste; kuitenkin kuvastivat hänen kasvonsa suopeata hymyä, nyt kun hän ajatteli kotoa, jouluvalkeata ja joululeikkejä.
Reki oli yksi noita suuria, mukavia, vanhanaikuisia ajoneuvoja, johon olisi sopinut koko perhekunta, mutta jossa nyt istui vaan kaksi matkustajaa paitsi ajuri. Isoja puhvelinnahkoja oli levitetty reen istuimelle ja pohjalle sekä huolellisesti kääritty matkamiesten jalkain ympärille, joista toinen oli keski-ikäinen mies ja toinen nuori, äskettäin täysikasvuiseksi varttunut neito. Mies oli kookas, mutta ne varokeinot, joita hän oli pitänyt suojellakseen itseänsä pakkaista vastaan, vaikuttivat että ainoastaan pieni osa hänen vartalostaan oli näkyvissä. Iso päällysnuttu, runsaasti vuoritettu ja metsänahoilla reunustettu, peitti koko hänen ruumiinsa paitsi päätä, jossa oli majavannahkainen lakki, varustettu sahviani reunuksilla ja hellällään olevilla korvaläpäkkeillä, jotka nyt oli laskettu korvien päälle ja sidottu kiinni leuvan alta solmussa olevilla mustilla nauhoilla. Nuori neito oli aivan näkymättömissä niiden monenmoisten eri vaateparsien sisässä, jotka hänen ympärilleen oli kääritty. Turkinreunuksia ja silkkiä pisti esiin suuren, paksulla villavuorilla varustetun viitan alta, jonka muoto ja suuruus selvästi osoitti että se oli miehenpuolta varten tehty.
Sekä isä että tytär — sillä tällaisessa sukulaisuudessa olivat molemmat matkustajat toisiinsa — olivat vajonneet siksi syviin ajatuksiin, ettei kumpikaan keskeyttänyt sitä äänettömyyttä, jota reen hiljainen eteenpäin kulkeminen vaan hiukan tahi ei ollenkaan häirinnyt. Sillä mäellä, jota pitkin he kulkivat, kasvoi petäjiä, jotka viiden, kuuden kymmenen jalan korkuiselle maasta olivat aivan oksattomia ja joiden oksainen latvapuoli usein kohosi vielä yhtä korkealle taivasta kohti. Puiden välitse voivat matkustajat katsella ympärilleen joka haaralle, kunnes näköpiiriä rajoitti joku loitolla oleva ylänne tahi joku vuorenselkä toisella puolen sitä laaksoa, mitä kohti he kulkivat. Nuo tummat puunrungot kohosivat puhtaasta, valkeasta lumesta kuin säännöllisesti veistetyt pylväät, kunnes ne, vasta mainittuun korkeuteen päästyänsä, oikoivat joka suunnalle vaakasuoria oksiansa, joiden harvat, aina viheriät havulehvät saattoivat aikaan surullisen vastakohdan laaksossa vallitsevaa luontoa vastaan. Matkustajiin ei tuuli tuntunut, mutta nämät hongat huojuttelivat juhlallisesti latvojansa, joista kuului surullinen, valittava humina, täydelleen sointuva yhteen koko muun luonnontilan kanssa.
Reki oli kulkenut vähän matkaa eteenpäin tasaista tietä myöten, kun metsästä kaikui äänekäs, jatkuva ulvonta, joka tuon korkean metsäkaton alla kuului kuin useamman koiraparin haukunta. Kun tämä ääni sattui matkustajan korviin, unohti hän kaiken muun ja huusi innoissaan neekerille:
"Seisota, Aggy, se on vanha Hektor; sen äänen tuntisin vaikka kymmenen tuhannen joukosta. Nahkasukka on tänä kauniina päivänä laskenut koiransa vuoristoon, ja ne ovat löytäneet otuksen, niinkuin kuulette. Tuolla on metsävuohen jälkiä muutaman syllän päässä meistä, ja nyt, Bessy, jos uskallat kuulla pyssynlaukauksen, niin saat oivallisen kiljunpaistin joulupäivän puolispöytään."
Neekeri pysäytti hevoset, paleltumaisillaan oleva naama leveästi irvillänsä, ja rupesi huiskimaan käsiänsä saadakseen veren jälleen liikkeelle sormissansa, samassa kuin hänen isäntänsä hyppäsi pystyyn, viskasi päällystakin päältänsä ja astui reestä lumikinokselle, joka kantoi häntä myötäämättä muuta kuin tuuman, kaksi. Lumensekaista vettä oli näet satanut muutamia päiviä sitten ja siitä jäätynyt kuori oli jäänyt sen lumen alle, joka sittemmin puhtaana valkovaippana oli laskeutunut päällepäin.
Muutamassa silmänräpäyksessä oli matkustaja laatikko- ja vakkasjoukon alta ottanut käsille kaksipiippuisen pyssyn ja vedettyään pois paksut kintaansa, tutki hän nyt, sisäpuolelta karvaiset nahkasormikkaat käsineinä, pyssynsä vänkkiruutia. Juuri kun hän aikoi astua muutamia askeleita eteenpäin, kuului metsästä se hiljainen rapina, joka syntyy eläimen juoksusta lumihangessa, ja heti sen perästä juoksi komea metsäkauris tien poikki ei kaukana hänestä. Otus ilmestyi äkkiarvaamatta ja sen juoksu oli tavattoman nopeata, mutta matkustajamme näytti olevan liiaksi tottunut metsästäjä joutuakseen siitä hämillensä. Heti kun otus tuli näkyviin, tähtäsi hän tarkalla silmällä ja ampui vakavalla kädellä; mutta elukka jatkoi juoksuansa, kuten näytti, haavoittumattakaan. Paikalla laukesi pyssyn toinenkin piippu, vaan yhtä vähällä vaikutuksella.
Kaikki tämä tapahtui niin pikaisesti, että nuori neito, joka huomaamattansa oli iloissaan metsäkauriin pelastumisesta, kun se nuolen vauhtia kiiti tien poikki, joutui oikein hämilleen. Ja ennenkuin ennätti toipua hämmästyksestään, kuului hänen korviinsa lyhyt, kimakka ääni, erilainen kuin hänen isänsä pyssyn täyteläinen pamaus, vaan kuitenkin kyllin selvä, jotta sen voi tuntea pyssyn paukaukseksi. Samassa hyppäsi kauris korkealle ilmaan, ja heti sen perästä kuului vielä toinen samanlainen pamaus, ja kauris lankesi maahan heittäen kunnon kuperkeikan lumihangessa. Näkymättömässä oleva metsästäjä päästi kovan huudahduksen juuri kuin ilon-osoitteeksi tarkemman ampumataitonsa johdosta, ja heti sen perästä astui esiin kaksi miestä, jotka olivat seisoneet kahden petäjän takana odottamassa koirain ajaman otuksen tuloa.
"Oh, Natty, jos olisin tiennyt teidän seisovan luodinkantamissa, niin enpä olisikaan ampunut", sanoi matkustaja mennen sille paikalle, mihin kauris oli kaatunut, ja häntä seurasi tyytyväisenä neekeri hevosten ja kuorman kanssa. "Mutta vanhan Hektorin haukunta oli niin innostuttavaa, etten malttanut olla alallani, vaikka melkein luulen ampuneeni hukkaan."
"Niin, niin, tuomari," vastasi metsästäjä salatulla naurulla ja sillä tyytyväisellä katsannolla, joka osoittaa tietoa oman taidon etevämmyydestä; "te poltitte ruutinne ainoastaan lämmitelläksenne vähän tänä kylmänä iltana. Luulitteko tuolla talospyssyllä voivanne hillitä täysikasvuista metsäkaurista, kun Hektor ja Hurtta olivat aivan sen kintuissa? Löytyy viljalta fasaaneja soissa, ja metsikanoja lentelee asuntonne nurkkien takana, niitä voitte ampua kuinka paljon hyvänsä tuolla leikkikalulla, vaan jos haluatte metsäkauriin- tahi karhunpaistia, tuomari, niin silloin täytyy teidän ottaa käsille se pitkä kiväärinne, johon pannaan talilippu luodin ympärille, muutoin luulisin teidän tuhlaavan enemmän ruutia kuin täytätte vatsoja."
Lopetettuaan puheensa, avasi hän taas suunsa nauraakseen jonkunlaista sisällistä naurua.
"Pyssyni hajottaa hyvästi, Natty, ja on tappanut metsäkauriin ennenkin," vastasi suopealla hymyllä se, jota Natty oli kutsunut tuomariksi ja jonka nimi oli Marmaduke Temple. "Toinen piippu oli ladattu susihaulilla ja toinen paljailla lintuhaulilla. Tässä näemme että kauriisen on käynyt kaksi luotia, toinen on mennyt kaulan, toinen suoraan sydämen läpi. Voihan olla, että se on saanut toisen luodin minulta."
"Olkoonpa sen tappanut kuka hyvänsä, niin on se kaiketi syötävä", sanoi metsästäjä vetäen suuren puukon vyöllä riippuvasta tupestansa ja leikaten elukan kurkun poikki. "Jospa onkin kaksi luodinreikää elukassa, niin olispa hauska tietää eikö sitä kohti lauaistu kaksi kivääriä? Ja sitä paitsi — kuka on koskaan nähnyt pyöreän luodin tekevän näin kulmikasta reikää, kuin tämä kaulassa oleva on? Teidän itsenne, tuomari, täytyy tunnustaa, että kauris kaatui viime laukauksella, jonka ampui tarkempi ja nuorempi käsi, kuin sekä teidän että minun on. Kyllähän minä voin elää ilman tätä otustakin, vaan en mielelläni luovu oikeuksistani vapaassa maassa."
"Ei, Natty," vastasi tuomari yhtä sävyisästi kuin ennenkin, "minä taistelen vaan kunnian päältä. Muutamia dollarsia maksan mielelläni elukasta, vaan mikä palkitsee sen kunnian, jonka olisin voittanut kantamalla kauriin häntää lakissani? Ajatelkaa vaan, Natty, kuinka ilkkuisin tuolle irvihampaalle, Dick Jones'ille, joka jo tänä talvena on ampunut seitsemän kertaa hukkaan ja saanut ainoastaan yhden teeren ja muutamia harmaita oravia!"
"Niin, metsänriista on ruvennut vähenemään, sittenkuin alotitte noita perkauksia ja parannuksianne," virkkoi vanha metsämies jonkunlaisella ylenkatseellisella nöyryydellä. "On ollut aikoja, jolloin minä oman töllini ovelta olen ampunut kolmetoista metsäkaurista, vasikoista puhumattakaan, — ja jos joku halusi karhunpaistia, niin tarvitsi hänen vaan maata väijymässä jonakuna kuutamayönä ja ampua karhu töllin seinän reiästä; eikä hänen tarvinnut pelätä nukkuvansa liian pitkään, sillä susien ulvonta kyllä piti hänen silmänsä auki. Tässä on vanha Hektor," jatkoi hän, ystävällisesti taputellen isoa musta- ja keltatäpläistä koiraa, joka yhdessä ennen mainitun nartun kanssa vastikään oli tullut heidän luoksensa, "katsokaas kuinka sudet purivat sitä kaulaan sinä yönä, jona minä paistoin muutamia kaurispaistia takassani; se koira on luotettavampi kuin moni kristitty ihminen, sillä se ei koskaan unohda ystäväänsä ja rakastaa sitä kättä, josta se saapi ruokansa."
Vanhan metsästäjän koko ryhdissä oli jotakin erinomaista, joka veti puoleensa nuoren tytön huomion, niin että hän siitä hetkestä asti, kuin ukko tuli näkyviin, hartaasti ja uteliaasti oli silmäillyt sekä hänen muotoansa että vaatteustansa. Hän oli pitkä ja niin laiha, että näytti enemmänkin kuin kuuden jalan mittaiselta, joka kumminkin oli hänen todellinen pituutensa. Päässänsä, jota punanen, suorrukkeinen tukka niukasti peitti, piti hän ketunnahkaista lakkia. Jonkunlainen takki, tehty muokatuista metsävuohen nahoista, joihin karva oli jätetty kiinni, oli villaisella vyöllä vyötetty kiinni hänen hoikan vartalonsa ympärille. Jalassa oli hänellä metsäkauriin-nahkaiset mokkasiinit, jotka Indianien tavan mukaan olivat koristetut piikkisian piikeillä, ja hänen sääriensä ympärille oli kääritty samasta aineesta valmistetut säärykset, kuin mistä mokkasiinitkin olivat. Nämät säärykset, jotka polvien yläpuolella oli sidottu kiinni hänen kuluneisin hirvennahkahousuihinsa, olivat antaneet uudisasukkaille aiheen kutsua häntä lisänimellä Nahkasukka. Hänen vasemman olkapäänsä yli oli vedetty hirvennahkainen vyö, josta riippui suunnaton häränsarvi, niin ohueksi koverrettu, että sen läpi kuulsi sisältönä oleva ruuti. Isompaan päähän oli sovitettu taitavasti ja lujasti puupohja, toinen pää oli suljettu tiiviisti pienellä tulpalla. Nahkapussi riippui hänen edessään, josta hän otti edellisen puheensa päätyttyä pienen mittakupin ja täytti sen tarkasti ruudilla, alkoi ladata uudelleen kivääriä, joka tukin levätessä lumella hänen edessään ylettyi melkein hänen ketunnahkaiseen lakkiinsa asti.
Matkustaja oli tällä välin tutkinut tarkasti haavoja ja, kiinnittämättä huomiota metsästäjän huonotuulisuuden ilmauksiin, huudahti:
"Mieluusti hankkisin, Natty, oikeuden kunniaan tästä kaadosta, ja eittämättä, jos osuma kaulassa on minun, riittää se; sydämeen sattunut laukaus oli tarpeeton, Nahkasukka, kutsukaamme sitä vaikkapa varmistuslaukaukseksi."
"Te voitte kutsua sitä miksi vain haluatte, tuomari", sanoi metsästäjä, heittäen kiväärinsä vasemman olkapäänsä yli ja napsauttaen auki housuissaan olevan messinkikotelon, ottaen siitä pienen palan rasvattua nahkaa ja käärien siihen pienen pallon, survaisten ne voimallisesti ruutiin, missä hän jatkoi niiden vatvomista puhuessaan. "On paljon helpompaa keksiä nimiä kuin ampua metsäkauris loikasta, mutta eläin sai kyllä loppunsa nuoremmasta kädestä kuin teidän tai minun, kuten sanoin jo aikaisemmin."
"Mitä sanottekaan ystäväiseni", huudahti matkaaja, kääntyen leppoisasti Nattyn kumppalin puoleen, "heittäisimmekö kunniasta tällä dollarilla, ja saatte pitää hopean, jos häviätte; mitä sanotte, ystäväiseni?"
"Että minä tapoin kauriin", vastasi nuori mies hieman ylpeillen ja nojaten toiseen pitkään kivääriin, samankaltaiseen kuin Nattyn.
"Tässä on tosiaankin kaksi yhtä vastaan", vastasi tuomari hymyillen, "minut on äänestetty vähemmistöön, kuten sanomme oikeudessa. Tuossa on Aggy, hän ei voi orjana äänestää, ja Bessy on alaikäinen — niinpä minun täytyy tyytyä siihen, mitä voin saada. Mutta lähetättehän minulle lihat; ja pahus vieköön, jos en tee kauriin kuolemasta kunnon tarinaa."
"Noiden lihojen myymisestä en minä voi päättää", sanoi Nahkasukka, omaksuen hieman kumppalinsa ylimielisyyttä, "olen puolestani nähnyt eläinten juoksentelevan päiviä kaulaan ammuttuina, enkä minä kuulu niihin, joka ryövää mieheltä hänen oikeudenmukaisen osuutensa."
"Te pidätte sitkeästi kiinni oikeuksistanne tänä kylmänä iltana, Natty", vastasi tuomari lannistumattoman hyväntuulisesti, "mutta mitä sanotte, nuori mies, onko kolme dollaria riittävä maksu kauriista?"
"Jospa ensiksi ratkaisisimme kysymyksen oikeudesta molempien tyydytykseksi", sanoi nuorukainen lujasti mutta kunnioittavasti, sellaisella ääntämisellä ja kielellä, että se oli huomattavasti hänen ulkonäköään korkeammalla tasolla, "kuinka monella luodilla latasitte aseenne?"
"Viidellä, herra", sanoi tuomari hieman hämmentyneenä toisen käytöksestä, "eivätkö ne riitä tällaisen kauriin kaatamiseen?"
"Yksikin riittäisi, mutta", sanoi nuorukainen ja siirtyi sen puun luokse, jonka takaa hän oli ilmestynyt, "kuten tiedätte, herra, ammuitte tähän suuntaan — neljä luotia on osunut tähän puuhun."
Tuomari tarkasteli männyn kuoressa olevia tuoreita jälkiä, ja sanoi päätään pudistaen naurusuin:
"Te todistelette asiaa itseänne vastaan, nuori asianajajani; missä on viides?"
"Tässä", vastasi nuorukainen, heittäen syrjään yllään olevan karkean päällystakin ja paljastaen reijän alusvaatteissaan, joiden läpi tihkui suuria veripisaroita.
"Hyvä Jumala!" huudahti tuomari kauhistuneena, "olenko minä tässä kiistellyt tyhjästä kunniasta ja lähimmäiseni on kärsinyt käsieni jäljistä valitustakaan päästämättä? Mutta kiirehtikää — nopeasti — istuutukaa rekeeni — kylään on vain maili, siellä voimme saada kirurgin apua — kaikki tapahtukoon minun kustannuksellani, ja sinä saat asua luonani, kunnes haavasi on parantunut, niin, vaikka pysyvästi sen jälkeen."
"Kiitän teitä hyvästä aikeestanne, mutta minun on kieltäydyttävä tarjouksestanne. Minulla on ystävä, joka olisi huolissaan, jos kuulisi, että olen haavoittunut ja poissa hänen luotaan. Haava on vaaraton, eikä luoti ole osunut luuhun; mutta uskoisin, herra, että myönnätte nyt minulle oikeuden lihoihin."
"Myöntäisinkö sen!" toisti kiihtynyt tuomari, "annan täten sinulle oikeuden ampua kauriita tai karhuja tai mitä ikinä haluat metsissäni ikuisiksi ajoiksi. Nahkasukka on ainut mies lisäksi, jolle olen antanut samat oikeudet, ja on tuleva aika, jolloin ne ovat arvossaan. Mutta minä ostan kauriisi — kas tässä, tämä seteli korvatkoon sinulle meidän molempien laukaukset."
Vanha metsästäjä suoristi pitkän vartalonsa ylpeyttä osoittavaan asentoon tämän vuoropuhelun aikana, mutta hän odotti, kunnes toinen oli lopettanut puheensa.
"Elossa on vielä sellaisia ihmisiä, jotka sanovat, että Nathaniel Bumpon oikeus metsästää näillä kukkuloilla on vanhempaa perua kuin Marmaduke Templen oikeus kieltää tämä", sanoi hän. "Mutta jos laki määrää siitä ollenkaan, vaikka kuka on koskaan kuullut laista, joka kieltäisi metsästäjää tappamasta kaurista mielensä mukaan — mutta jos laki määrää siitä ollenkaan, sen tulisi kieltää kaikilta talospyssyn käyttö. Ampuja ei koskaan tiedä, minne hänen luotinsa lentää, kun hän painaa noiden epävarmojen tuliaseiden liipasinta."
Kuuntelematta Natyn itsekseen puhumista kumarti nuorukainen, kun hänelle tarjottiin pankinseteliä, ja vastasi:
"Anteeksi, herra, vaan minä tarvitsen otuksen."
"Mutta voittehan tällä setelillä ostaa monta metsäkaurista, ottakaa se vastaan — minä pyydän… Se on sadan dollersin arvoinen," lisäsi hän hiljentäen ääntänsä.
Tuokion vaan näytti nuorukainen olevan epäilyksissään, mutta sen perästä hylkäsi hän taas ylpeästi tarjoomuksen, ja samassa nousi, juuri kuin hän olisi itsekseen hävennyt osoittamaansa heikkoutta, puna semmoinen hänen poskilleen, joka näkyi pakkaisen vaikuttaman punankin alta.
Tämän haastelemisen kestäessä oli nuori neito noussut seisalleen reessä, ja huolimatta pakkasesta heitti hän niskaansa päähineen, joka oli peittänyt hänen kasvonsa.
"Ette varmaankaan, nuori mies, — herra…" oikasi hän äkkiä, "tahdo saattaa isääni siihen tukalaan tilaan, että hänen täytyisi ajatella jättäneensä tähän erämaahan ihmisen, jonka hän omalla kädellään on haavoittanut. Minä pyydän teitä lähtemään meidän mukaamme ja antamaan lääkärin hoitaa haavaanne."
Emme tiedä koveniko nyt haavan kipu vai oliko tuon kauniin puhujan äänessä tai menettelyssä joku vastustamaton vetotovoima; vaan nuorukaisen jäykkä kopeus väheni huomattavasti, kun näin vedottiin hänen tunteisinsa, ja hän oli nähtävästi kahdella päällä: ei hän kernaasti olisi suostunut lähtemään matkaan, vaan ei myöskään mielellään hylännyt neitosen pyyntöä. Tuomari seurasi uteliaasti tämän, nuorukaisen tunteiden kesken syntyneen taistelun kehittymistä, ja ystävällisesti tarttuen hänen käteensä, vei hän hänet reen viereen ja vaati häntä siihen istumaan.
"Tohtoria ei ole Templetonia lähempänä," virkkoi hän, "ja Natyn tölli on puolen peninkulman päässä sieltä. Lähtekää kanssamme, nuori ystäväni, ja antakaa tohtorin katsella olkapäätänne."
Sillä välin seisoi Nahkasukka pitkän pyssynsä nojassa, pää vähän sivullepäin käännettynä ja näytti vaipuneen syviin mietteisin. Mutta kylliksi mietittyään asiata ja saatuaan epäilykset poistetuiksi, lausui hän:
"Parasta luulen olevan seurata mukana, poika, sillä jos luoti on tunkenut vähän syvemmälle, niin on käteni jo liiaksi vanha voidakseen tarkasti leikata ihmisen lihaa, niinkuin ennen muinoin. Noin kolmekymmentä vuotta sitten, kun olin vanhassa sodassa sir Williamin kanssa, kävelin yksinäni kymmenen, kaksitoista peninkulmaa jylhää erämaata, luoti reidessäni, ja leikkasin sen sitten pois linkkuveitselläni. Vanha John indiani muistaa aivan hyvin sen ajan. Minä tapasin hänet muutamain Delawarelaisten kanssa ajamassa takaa muuanta Irokesiä, joka oli ottanut viisi päänahkaa Schoharien luona. Mutta minäpä annoin punanahalle merkin, jota vakuutan hänen kantavan kuolinpäiväänsä asti. Otin näette tarkalle silmälle hänen takapuolensa — suokoon lady anteeksi että sanon näin — juuri kuin hän hyppäsi ylös piilopaikastaan ja istutin hänen alastomaan pyllyynsä kolme susihaulia niin likelle toisiansa, että olisi voinut peittää kaikki tyyni yhdellä lantilla."
Nyt ojensi Natty pitkän kaulansa suoraksi ja oikoi ruumistansa; kun hän avasi suunsa, josta näkyi yksi ainoa keltanen hammas, niin näytti kuin hänen silmänsä, kasvonsa ja koko ruumiinsa olisi vapisseet naurusta, vaikk'ei kuulunut muuta ääntä, kuin jonkunlainen suhina hänen vetäessä ilmaa keuhkoihinsa.
"Oneidajärven poikki kulkiessani oli luodinvalimeni joutunut hukkaan," jatkoi hän, "ja sentähden täytyi minun, niin hyvin kuin voin, tulla toimeen susihaulilla, mutta pyssyni oli hyvä eikä hajoittanut niinkuin tuo teidän kaksipiippuinen pyssyrämänne, tuomari, jonka läheisyyteen näemmä ei ole hyvä metsällä ollessa joutua."
Se anteeksi-pyyntö, minkä Natty nuoren naisen herkkätuntoisuuden tähden teki, oli tarpeeton; sillä hänen puhuessansa oli neitonen siksi ahkerasti isänsä apuna siirtämässä tieltä pois muutamia matkatavaroita, ettei hänellä ollut aikaa kuunnella Nahkasukan puhetta. Voimatta enään vastustaa molempain matkustajain ystävällistä kiihkeyttä, myöntyi nuorukainen viimeinkin istumaan rekeen. Ammuttu metsäkauris sidottiin kiinni reen taustaan, ja itse istuttuaan rekeen, kehoitti tuomari Nattyakin tekemään samoin.
"En, en," vastasi vanhus, puistaen päätänsä, "minulla on toimitettavaa kotona tänä jouluaattona — ajakaa te matkaanne pojan kanssa ja antakaa tohtorinne katsoa hänen olkapäätänsä. Kun hän vaan tahtoo leikata pois luodin, niin on minulla ruohoja, jotka parantavat haavoja pikemmin kuin kaikki hänen ulkomaalta tuodut laastarinsa."
Hän kääntyi toisaannepäin ja oli juuri pois lähtemäisillään, kun yht'äkkiä muisti jotakin.
"Jos näette John indianin siellä alhaalla järven rannalla," sanoi hän, "niin teette viisaimmin, jos otatte hänen mukaanne ja annatte hänen auttaa tohtoria; sillä vaikka hän on niin vanha, on hän kumminkin merkillinen haavain ja mustelmain hoitaja, ja aivan varmaan tulee hän luutinensa puhdistamaan teidän tulisijojanne jouluksi."
"Odottakaa," huudahti nuorukainen, tarttuen neekeriä käsivarteen, kun tämä aikoi panna hevoset liikkeelle; "Natty, teidän ei tarvitse puhua mitään vahingostani eikä sanoa minne lähden; heti kuin luoti on poisotettu, palaan jo tänä iltana takaisin, tuoden muassani neljänneksen metsäkaurista joulupäivällis-paistiksi."
Hänen puheensa keskeytti metsästäjä, kohottaen yhtä sormea vaitiolon merkiksi, ja hiipi sitten hiljaa tiensyrjälle, silmät tarkasti tuijottaen muutaman lähellä olevan petäjän oksia kohti. Saatuaan sopivan aseman, pysähtyi hän, jännitti hanan, astui toisella jalallansa pitkän askeleen taaksepäin, oikasi vasemman kätensä pyssynpiippua myöten niin pitkälle kuin ulottui ja alkoi verkalleen kohottaa tuliputkeansa suoraan puunrungon suuntaa ylöspäin. Matkustajat seurasivat silmillään pyssyn liikuntoa ja huomasivat pian sen esineen, johonka Natty tahtoi satuttaa luotinsa. pienellä kuivuneella oksalla, joka noin seitsemänkymmentä jalkaa maasta ja ihan tuoretten oksain alla pisti suoraan ulos puunrungosta, istui pyy. Koirain haukunta sekä ihmisten puheleminen lähellä sitä puuta, missä lintu istui, oli peloittanut sitä, niin että se oli väistynyt ihan puunrunkoon kiinni, ja istui siinä pää ja kaula kuroitettuina suoraan ylöspäin melkein yhteen linjaan jalkain kanssa. Saatuaan pyssynsä tarkasti tähdätyksi lintua kohti, nykäsi Natty liipasinta, ja pyy putosi korkeasta asemastaan semmoista vauhtia, että hautaantui lumeen.
"Siivolla, vanha veijari," huudahti Nahkasukka ja nosti uhaten laastukkia Hektoria kohti, joka tahtoi syöstä puun juurelle; "siivolla, sanon minä."
Koira totteli, ja Natty jatkoi kiireesti, mutta suurimmalla huolella pyssynsä latinkiin panemista. Tämän tehtyään, nosti hän linnun lumesta, ja näyttäen matkustajille, että siltä oli pää poissa, huudahti hän:
"Täss'on maukas herkkupala vanhalle miehelle joulupuoliseksi — älä huoli otuksesta, poika, ja muista John indiani; hänen ruohonsa ovat parempia kuin kaikki ulkomaan sapuskat. Katsokaa, tuomari," jatkoi hän uudestaan nostaen lintua, "luuletteko että sileäsisustainen pyssy olisi tipahuttanut tämän alas tuolta nappulalta saattamatta höyhentäkään epäjärjestykseen?"
Samassa nauraa suhautti vanhus tuota omituista nauruansa, joka niin paljon vivahti voittoriemuun, iloisuuteen ja pilaan, ja puistaen päätänsä kääntyi hän pois, heitti pyssyn olalleen ja kävellä notkutti lyhvin, terävin askelin metsään päin. Joka liikkeellä painui hänen vartalonsa joitakuita tuumia kokoon, kun polvet vääntyivät sisäänpäin; mutta kun reki pääsi muutamaan tienpolvekkeesen ja nuorukainen vilkaisi taaksensa vanhaan metsästäjään päin, oli tämä jo katoamaisillaan puunrunkojen suojaan, ja koirat kulkivat hiljaisina hänen perässänsä, silloin tällöin haistaen metsäkauriin jälkiä, joita vainu nyt näytti ilmoittavan niille arvottomiksi. Vielä yhden tienpolvekkeen sivu kun oli kuljettu, oli Nahkasukka kadonnut matkustajain nähtävistä.
Joulukalkkunain ampuminen on vanha mielihuvitus, jota uudisasukkaat harvoin ja tuskin koskaan päästävät "muodista pois." Se soveltui hyvin yhteen niiden miesten jokapäiväisten tointen kanssa, jotka usein laskivat kirveen tai viikatteen käsistään, tarttuaksensa pyssyyn, kun metsäkauris kiiti eteenpäin niiden puiden välissä, joita he olivat kaatamassa, tahi karhu tuli heidän niityillensä vainuamaan uudisasutuksen hajua tai viisain silmin katselemaan anastajain edistys-puuhia.
Ne tapaukset, joita nyt ryhdymme kertomaan, tapahtuivat pari päivää myöhemmin kuin vasta kerrottu kohtaus metsässä. Muuan vapaa neekeri oli kilpa-ammuntaa varten hankkinut koko joukon lintuja, hyvin sopivia kiusaamaan herkkusuun ruokahalua, ja sovitettuja ikänsä ja säätynsä puolesta erilaisten kilpa-ampujain varallisuuden ja ampumataidon mukaan. Hän oli tarjonnut nuoremmille ja vähemmän vaatelioille ampujille erinäisiä, huonompia lintuja, ja muutamia kertoja oli jo ammuttukin, suureksi hyödyksi tuon mustan lintuin isännän rahakukkarolle. Ampumasäännöt olivat hyvin mutkattomat ja ampujille yleensä tutut. Lintu sidottiin nuoranpätkällä kiinni kannon juurelle, joka oli veistetty sileäksi siltä puolen, missä ampujat seisoivat, jotta siten löytyisi pilkku, johon katsoen jokaisen ampumataitoa voitiin tutkia. Ampumamatka oli säntilleen puolitoista sataa kyynärää; puoli kyynärää enemmän tai vähemmän olisi katsottu toisen tai toisen puolen oikeuksien sortamiseksi. Neekeri määräsi mielensä mukaan kullekin linnulle hinnan sekä millä tavoin siihen oli osattava; mutta nämä määräykset tehtyään, oli hänen, niiden järkähtämättömien oikeuden-käsitteiden mukaan, jotka maassa vallitsivat, pakko antaa kenen tahansa, ken vaan ilmoitti itsensä, ottaa osaa ammuntaan.
Joukossa oli noin pari, kolme kymmentä nuorta miestä, melkein kaikki pyssyillä varustetut, sekä kaikki kylän poikaset. Nämä pikku nulikat, jotka olivat vaatetetut karheisin mutta lämpimiin vaatteisin, seisoivat etevimpäin pyssymiesten ympärillä, kuunnellen niiden kerskaavia kertomuksia ennen hyvästi sattuneista laukauksista ja jo mielissään kuvitellen sitä päivää, jolloin he itse pääsisivät osallisiksi näihin kilpaharjoituksiin. Muiden joukossa, jotka olivat tulleet katsomaan tätä leikkiä, oli myöskin neiti Elisahet Temple, tuomarin tytär, ja hänen serkkunsa Richard Jones, tämän piirikunnan ylituomari.
Etevin puhuja oli Billy Kirby. Tämä nuori mies, joka silloin kuin hän huoli tehdä työtä, piti elinkeinonansa metsän perkkaamista tai puunhakkaamista urakalla, oli roteva kasvultaan, ja hänen ulkomuodostaan voi päättää hänen luonnonlaatunsa. Hän oli rähisevä, kerskaava ja huoleton mies. jonka hyvänsävyiset silmät todistivat aivan toista kuin raaka, röyhkeä puhetapa. Hänen ja Nahkasukan välillä oli kauan aikaa sitten vallinnut kateellinen kilpailu toisen tai toisen ampumataidon etevämmyydestä. Huolimatta Natyn pitemmästä harjoituksesta, oli yleinen ajatus se, että Billyn vakainen käsi ja sukkela silmä teki hänet Nahkasukan vertaiseksi. Heidän kilpailunsa oli tähän saakka supistunut paljaasen kerskailemiseen ja eri metsästysretkien onnistumisen vertaamiseen; mutta tämä oli ensi kerta, jolloin heillä oli tilaisuus astua toistensa kanssa suorastaan kilpailemaan. Pitkään olivat Billy ja lintujen omistaja keskenänsä kiistää jaaritelleet parhaan linnun hinnasta, ennenkuin Natty seuralaisinensa saapui paikalle. Nyt oli kuitenkin sovittu niin, että yksi riksi oli maksettava jokaisesta laukauksesta; tämä oli korkein hinta, mikä koskaan oli vaadittu, ja riippui siitä, että neekeri tahtoi, niin paljon kuin mahdollista, turvata itseään ammunnassa tapahtuvata vahinkoa vastaan. Kalkkuna oli jo sidottu kantoon kiinni, eikä koko linnusta, jonka ruumis oli lumen suojassa, näkynyt muuta kuin punanen pää ja pitkä kaula. Jos joku luoti, joka ensin oli käynyt lumeen, haavoitti lintua, niin katsottiin sen vieläkin olevan entisen omistajansa oma, mutta jos luoti liikautti höyhentäkään sen näkyvissä olevissa osissa, niin tuli lintu onnellisen ampujan omaksi.
Nämä ehdot kuulutti neekeri kovalla äänellä ja istahti sitten hangelle niin likelle rakasta lintuansa, että jokseenkin selvä vaara oli tarjona; juuri samassa saapui Elisabet serkkuinensa paikalle. Tämän odottamattoman vierastentulon tähden vaikenivat kokkapuheet ja kiistasanat jokseenkin; mutta tuokion äänettömyyden perästä, ja kun nuoren naisen utelias tarkkaavaisuus ja ystävällinen hymy oli huomattu, alkoivat kaikki jälleen menetellä yhtä teeskentelemättömästi ja vapaasti kuin ennenkin, vaikka tosin hänen läsnäolonsa tähden noudatettiin vähän enemmän säädyllisyyttä.
"Pois tieltä, poikanalikat," huudahti puunhakkaaja asettuen ampujia varten määrätylle paikalle, "menkää pois tieltä, vunukat, muuten ammun teitä. Nyt, Brom, voit jättää jäähyväiset tuolle kalkkunallesi."
"Odottakaa," huudahti se nuori metsästäjä, jonka jo ennen olemme tavanneet Natyn seurassa ja jonka nimi oli Oliver Edwards. "Odottakaa hiukan; minä tahdon myöskin koettaa onneani. Tässä on riksini, Brom; nythän minullakin on oikeus ampua yhden laukauksen."
"Se on teillä kyllä," virkkoi Billy, "mutta jos minä vähän pölyytän tuon syömärin höyheniä, niin miten käy teidän ampumisellenne silloin? Onko teidän nahkataskussanne niin paljon rahaa, että pystytte maksamaan laukauksesta, jota ette koskaan saa lau'aista?"
"Liikuttaako se teitä, herra, kuinka paljon rahaa minulla on? Tässä on riksini, Brom, ja minä vaadin ampuma-oikeutta."
"Älkää olko hurja, poikaseni," vastasi toinen, aivan tyynesti kiinnittäen pyssynsä piitä. "Teidän sanotaan nykyjään haavoittuneen vasempaan olkapäähän, ja jos se on tosi, niin tulee Bromin antaa teidän ampua puolesta hinnasta. Sillä pitää olla vakaa käsi, joka tahtoo osata tuohon lintuun, sen vakuutan, vaikka antaisinkin teille tilaisuuden koettaa onneanne, jota kumminkaan en aio tehdä."
"Älkää kerskatko, Billy Kirby," sanoi Natty, laskien pyssynsä perän maahan ja nojaten sen suuta vastaan. "Te ette kuitenkaan saa ampua muuta kuin yhden laukauksen lintua kohti, sillä jos poika ampuu sivu, mikä ei olisi kumma, koska hänen käsivartensa on niin kankea ja kipeä, niin tulee hänen perästänsä hyvä pyssy ja tarkka silmä. Voipihan olla, etten nyt enään ammu yhtä hyvästi kuin ennen, mutta puolitoista sataa kyynärää on vaan lyhyt matka pitkälle pyssylle."
"Mitenkä, vanha Nahkasukka; oletteko te ulkona näin aamusella?" sanoi hänen kilpailiansa melkein ivaten. "Hyvä, selvä peli on kuin kallis kivi. Mutta minulla on ampumavuoro ennenkuin teillä, vanha toveri; nyt joko jää kurkku kuivaksi tai saadaan hyvä päivällinen."
Neekerin kasvoinjuonteissa kuvautui ei ainoastaan kaikki se levottomuus, joka syntyi mahdollisesta rahanvoitosta tai tappiosta, vaan myöskin se virkeä jännitys, johon kaikki kilpailun tähden olivat joutuneet, vaikka kyllä toiveet sen päättymisen suhteen olivat erilaiset. Billy Kirbyn verkalleen ja vakaisesti nostaissa pyssyänsä huusi hän:
"Selvä peli, Billy Kirby, — älkää siirty eteenpäin — pitäkää neekeri parka kans' selvä peli — ole varallas', syömäri puista päätäs', pöllöpää — etkö näe että hän osoittaa pyssyllä sinua kohti?"
Nämä huudot, joiden varsinainen tarkoitus oli hämmentää ampujan huomiota, olivat ihan hyödyttömät. Billyn vakavuutta ei ollutkaan niin helppo saada horjumaan ja hän tähtäsi suurimmalla tarkkuudella. Kuoleman hiljaisuus vallitsi hetkisen aikaa, ja sitten pamahti pyssy. Kalkkunan pää näytti heilahtavan sivulle päin, ja lintu levitti siipensä ikäänkuin lentoon lähteäksensä, vaan sitten asettui se taas paikallensa lumelle ja katseli levottomasti ympärilleen. Sen vertaan aikaa, kuin hengenvetoon kuluu, ei kuulunut ääntäkään. Tämän äänettömyyden lopetti neekeri, joka rupesi tuimasti nauramaan, niin että koko ruumis tutisi, ja vieri sitten ihastuksensa ylimmällään ollessa edes takaisin lumessa.
"Hyvin tehty, kalkkuna!" huusi hän hypäten ylös ja ollen teivivinään lintua. "Minä pyysin sitä olemaan varoillansa, ja te näette, että se totteli. Antaa tänne riksi lisää, Billy, niin saa tekin ampua vielä kerran."
"Ei, vuoro on minun," sanoi Edwards; te olette jo saanut minun maksuni.
Menkää pois tieltä ja antakaa minun koettaa onneani."
"Se on vaan suotta menetettyä teidän rahanne, poika," sanoi Nahkasukka. "Kalkkunan pää ja kaula on kovin vaikea pilkku harjaantumattomalle kädelle ja hermottomalle olkapäälle. Kätenne vapisee, ja te näytte olevan kovin kiihkeä. Ampumahaavat heikontavat ruumista, ja minun ymmärrykseni mukaan ette tule ampumaan niin hyvin kuin tavallisesti. Mutta jos teidän kuitenkin pitää laukaista latinki, niin tehkää se pian, ennenkuin tähtääminen tulee mahdottomaksi vapisemisen tähden."
"Selvä peli," huusi neekeri uudestaan — "pitäkää neekeriparka kans' selvä peli. Mikä oikeus on Natty Bumpolla antaa nuori mies neuvoa? Antaa hänen ampua — pois tieltä."
Edwards ampui hyvin äkkiä; mutta kalkkuna ei liikahtanutkaan, ja kun ne, jotka menivät katsomaan mihin luoti oli sattunut, palasivat takaisin, selittivät he, ettei hän ollut osannut kantoonkaan.
Bromin ilo, joka tämän toisen harhalaukauksen perästä pääsi ilmi, vaikkei niin hurmaavana kuin äsken, katosi samassa kuin Natty astui ampumasijalle. Hänen kasvoihinsa nousi isot ruskeat pilkut, jotka kauheasti rumensivat hänen luonnollista ebenholtsin karvaista ihoansa, samassa kuin hänen summattomat huulensa verkalleen pusertuivat yhteen noiden molempain valkosen valkean hammasrivien päälle, jotka tähän saakka olivat kiiltäneet hänen kasvoissansa kuin kivihiileen liitetyt helmet. Hänen sieraimensa, jotka kaikissa elämänvaiheissa olivat kasvojen enimmän silmäänpistävä osa, laajenivat levälleen, kunnes kokonaan peittivät kasvojen keskikohdan korvasta korvaan, ja huomaamattansa painoi hän ruskeat, luiset kätensä syvälle lumeen, hetken levottomuuden tähden unhoittaen syntyperäisen kammonsa kylmää vastaan.
Sill'aikana kuin nämä pelon merkit näyttäytyivät kalkkunan mustassa isännässä, oli se, joka saatti aikaan tämän äärettömän levottomuuden, niin tyyni ja levollinen, kuin hänellä ei olisi ollut ainoatakaan katsojaa ympärillään.
"Minä olin hollantilaisissa uudistaloissa Schoharien luona juuri ennen viime sodan syttymistä," sanoi Natty, huolellisesti kirvoittaen nahkasiteitä pyssynsä lukon ympäriltä; "siellä pitivät nuoret miehet kilpa-ammuntaa, ja siihen otin minä osaa, ja minä luulen sinä päivänä avanneeni monen hollantilaisen silmät, sillä minä voitin ruutisarven, kolme tankoa lyijyä ja naulan niin hyvää ruutia, kuin koskaan on sankissa poltettu. Kuinka he noituivat saksankielellään! He puhuivat muutamasta päihtyneestä hollantilaisesta, joka sanoi tappavansa minut, ennenkuin ennättäisin tänne järvelle takaisin. Mutta jos hän olisi heittänyt pyssyn olallensa pahassa aikeessa, niin olisi Jumala rangaissut häntä siitä, ja jos ei Jumala olisikaan sitä ennen tehnyt ja hän olisi ampunut sivu, niin tunnen miehen, joka olisi antanut hänelle takaisin yhtä hyvästä kädestä, ja ehkäpä vähän paremmastakin, jos ampumataito myöskin saisi tulla lukuun."
Nyt oli metsästäjä valmis; hän astui oikean jalkansa taaksepäin ja ojentaen vasempaa kättänsä pitkin pyssyn piippua, kohotti hän sitä lintua kohti. Joka silmä kiiti salaman nopeana ampujasta lintuun, mutta kun odotettiin pyssyn laukauksen kuuluvan, niin kuuluikin vaan piin lipsaus rautaa vasten.
"Linkkaus — linkkaus," huusi neekeri, hyppäsi ylös kuin vimmattu ja asettui linnun eteen. "Linkkaus on sama kuin laukaus — Natty Bumpon pyssy on pettänyt — Natty on ampunut kalkkunan sivu."
"Natty Bumpo osaa neekeriin, jos ette mene pois edestä, Brom," sanoi vanha metsästäjä suuttuneena. "Se sotii kaikkea oikeutta ja kohtuutta vastaan, että linkkausta pidetään laukauksen vertaisena, koska toinen ei ole muuta kuin piin lipsaus rautaa vastaan, toinen sitä vastoin saapi aikaan sekä tulta että kuolemaa. Menkää siis pois tieltä, poikaseni, ja antakaa minun näyttää Billy Kirbylle miten joulukalkkuna on ammuttava."
"Pitää neekeri parka kanssa selvä peli," huusi Brom, joka järkähtämättä seisoi samassa paikassa. "Jokainen tietää, että linkkaus on sama kuin laukaus. Antaa massa Jones — antaa lady päättää."
"Niin on," virkkoi Billy; "semmoinen on ampumalaki tässä osassa maata, Nahkasukka. Jos tahdotte ampua vielä kerran, niin on teidän maksaminen uudestaan. Minäpä luulen itse tahtovani vielä kerran koettaa onneani; kas tässä riksini, Brom, — tuleva laukaus on minun."
"Kyllä kai tosiaankin luulisi, että te, Billy Kirby, tunnette täkäläiset ampumalait paremmin kuin minä," vastasi Natty. "Te tulitte tänne uudisasukasten kanssa häränpiiska kourassa, mutta minä tulin tänne mokkasiinit jalassa ja hyvä pyssy olalla, paljon ennen vanhaa sotaa. Kumpikahan silloin tuntenee nämä lait paremmin? Minä vakuutan, ettei kukaan voi saada minua uskomaan, että linkkaus olisi sama kuin kunnollinen laukaus."
"Antaa massa Jones ratkaista," sanoi neekeri, "hän tietämäs kaikki."
Tämä vetoominen Richardin tietoon oli siksi mielistelevä, ettei sitä sopinut jättää siksensä. Hän astui sentähden muutaman askeleen eteenpäin siitä paikasta, mihin Elisabeth häveliäästi oli pysähtynyt, ja julisti seuraavan päätöksen kaikella sillä arvokkaisuudella, jota itse asia sekä hänen oma virka-arvonsa vaati:
"Näyttää olevan joku eriäväisyys mielipiteissä siitä, onko Nathanael
Bumpolla oikeus ampua Abraham Frebornin kalkkunaa ilman sanotun
Nathanaelin maksamatta vielä riksiä tästä oikeudesta."
Tämä seikka oli jo itsestään niin selvä, ettei sitä voinut kieltää, ja kun ylituomari oli pitänyt lyhven väliajan, antaakseen kuulijainsa niin sanoaksemme sulattaa tämän hänen edellytyksensä, jatkoi hän:
"Näyttää olevan paikallansa, että minä ratkaisen tämän eripuraisuuden, koska velvollisuuteni on pitää voimassa rauhaa tässä maanääressä eikä antaa miesten, vaaralliset aseet kädessä, ilman mitään silmälläpitoa kiistellä keskenänsä. No niin, kaksintaisteluissa, joissa kumpikin riitaveli ampuu, on tavallisesti sääntönä, että linkkausta pidetään laukauksena, ja jos tämä laki on voimassa silloin, kuin kummallakin riitaveljellä on oikeus uudestaan ampua toistansa, niin näyttää minusta mahdottomalta, että voisi saada koko päivän seistä ja linkuttaa pyssyänsä yhtä kalkkunaa kohti. Minulla on sentähden se ajatus, että Nathanael Bumpo on menettänyt ampuma-oikeutensa, ja että hänen tulee suorittaa uusi maksu, ennenkuin saa takaisin oikeutensa."
Kun niin korkeassa arvossa oleva mies lausui tämän tuomion ja teki sen näin juhlallisesti, niin saatti se kaiken jupinan vaikenemaan; sillä kaikki läsnäolijat olivat ruvenneet kiivaasti puolustamaan toista tai toista puolta. Ainoa, joka ei vaiennut, oli Nahkasukka.
"Minä luulen, että neiti Elisabethin ajatusta myöskin on kysyttävä," sanoi hän. "Olen tuntenut naisia, jotka ovat antaneet hyvin hyviä neuvoja, kun indianit ovat olleet aivan pyörällä päästä. Jos hän sanoo minun täytyvän tapata, niin annan perään."
"Silloin tuomitsen, että olette tapannut tällä kertaa," lausui neiti Temple; "mutta maksakaa veres maksu ja koettakaa onneanne vielä kerran, jos nimittäin Brom ei tahdo myydä minulle lintuansa dollarsista. Sen maksan, pelastaakseni lintuparan hengen."
Tämä ehdoitus näytti hyvin vähän miellyttävän ympärillä seisojia, eikä neekerikään tahtonut luopua kilpailun huvista, vaikka menettäisikin kalkkunansa. Kun Billy kuitenkin valmistelihe ampumaan vielä kerran, vetäytyi Natty takaisin huomattavasti tyytymättömänä ja puoleksi ääneensä jupisten itsekseen:
"Täällä järven rannalla ei kertaakaan ole myyty hyvää piipalasta, aina siitä ajasta saakka, jolloin indianilaiset kauppiaat kävivät täällä kauppamatkoilla, ja jos kulkisi tasangoillepäin kukkulain välitse, hakeakseen piitä, niin voipi panna veikalle kymmenen yhtä vastaan, että aura on peittänyt kaikki tyyni. Minä uskon tosiaankin, että juuri kun otukset rupeavat vähenemään ja tarvitsisi hyvät ampuvarat, jotta voisi hankkia itselleen elämän tarpeet, että silloin käy kaikki vastoinpäin, ihan kuin syntien rangaistukseksi. Mutta minä vaihdan piitä, sillä Billy Kirby ei pysty tuommoiseen pilkkuun osaamaan, sen tiedän."
Billy näytti nyt täydellisesti käsittävän, että hänen ampujamaineensa kokonaan riippui tästä laukauksesta, ja sen vuoksi hän ei laimiinlyönyt mitään, joka voi edistää hänen onnistumistaan. Hän nosti sentähden ylös pyssynsä ja tähtäsi kerran toisensa perästä, aivan kuin epäillen itseksensä, ampuisiko vai ei. Ei kukaan, ei edes Bromkaan hiiskunut mitään näiden huomattavain liiketten kestäessä, ennenkuin Billy laukasi pyssynsä samalla menestyksellä kuin äskenkin. Silloin kajahteli neekerin huudot pitkin metsää ja kaiku uudisti niitä, niin että kuului kuin kokonainen indianilauma olisi kohottanut sotahuutonsa. Hän nauroi ja heitti päätänsä milloin sinne, milloin tänne, kunnes hän kokonaan uupui; hän tanssia tepasteli lumihangessa niin kauvan kuin jaksoi — sanalla sanoen, hän osoitti sitä hillitsemätöntä ja tulista iloa, joka on omituista hänen ajattelemattomalle sukukunnallensa.
Billy oli pannut parastansa ja huono menestys harmitti häntä nyt sitä enemmän. Hän tutki lintua tarkkaa tarkemmasti, ja väitti useampia kertoja, että joitakuita höyheniä oli mennyt epäjärjestykseen; mutta yleinen mieli oli häntä vastaan, ja katsojat olivat mieluisat kuuntelemaan neekerin tuon tuostakin uudistuvaa huutoa: "pitää selvä peli neekeriparka kans'!"
Huomattuaan mahdottomaksi saada mitään vaatimusta linnun suhteen toteutumaan, kääntyi Billy tulistuneena neekeriin päin, lausuen:
"Pidä suus kiinni, sen varis! Voipiko kukaan osata kalkkunan päähän puolentoista sadan kyynärän päästä? Minä olin se, joka koetin. Teidän ei tarvitse nostaa semmoista melua kuin kaatuva puu. Näyttäkää minulle, ken sen voipi tehdä."
"Katsokaa tänne, Billy Kirby," sanoi Nahkasukka. "Käskekää heitä pois luodin tieltä, niin tahdon näyttää teille miehen, joka ennen ampui kauniita laukauksia, kun indianit ja muut pedot kovasti ahdistivat häntä."
Vaikka Natty Bumpo varmaakin satoja kertoja oli laukaissut pyssynsä tärkeämmissäkin olosuhteissa, kun pilkkuna oli vihollisia tai otuksia, ei hän kumminkaan koskaan ollut pitänyt osaamista niin tärkeänä kuin nyt. Kolme eri kertaa kohotti hän pyssyänsä, ensimmäisen kerran saadaksensa tähtäimen tarkalle, toisen laskeaksensa välin pituutta, ja kolmannen sentähden, että kalkkuna, ikäänkuin pelästyneenä nyt vallitsevasta kuoleman hiljaisuudesta, levottomasti käänsi päätänsä katsoakseen vihollisiinsa päin. Neljännellä kerralla laukesi pyssy. Savu, paukaus ja silmänräpäyksen hämmästys esti useimpia katsojia heti huomaamasta laukauksen vaikutusta; vaan kun Elisabeth näki vanhan metsästäjän laskevan pyssynperän maahan ja panevan suunsa tavalliseen kuulumattomaan nauruun, tiesi hän samassa, että luoti oli sattunut. Pojat säntäsivät kannon tykö ja nostivat ilmaan kuolleen kalkkunan, jonka pää oli mäsäksi ammuttu.
"Tuokaa lintu tänne ja pankaa se naisen jalkain juureen," sanoi Nahkasukka. "Minä olin hänen asianajajansa tässä leikissä, ja lintu on hänen omansa."
"Ja hyvänä asianajajana olette esiintynyt," vastasi Elisabeth, "niinkin hyvänä, että te, Richard serkkuni, tekisitte viisaasti, jos muistaisitte hänen omaisuuksiaan."
Hän vaikeni ja hänen iloiset kasvonsa muuttuivat totisemman näköisiksi. Punastuen kääntyi hän Nahkasukan vieressä seisovan nuoren metsästäjän puoleen ja lisäsi sillä viehättävällä suloisuudella, joka oli hänelle omituista:
"Ainoastaan sen vuoksi tulin tänne, että saisin omin silmin nähdä Natyn kuuluisata ampujataitoa. Tahdotteko te, sir, ottaa tämän linnun pieneksi rauhanmerkiksi ja korvaukseksi siitä haavasta, joka esti teitä itseänne sitä voittamasta."
Mahdoton on kertoa niitä tunteita ja mielenliikutuksia, joita tämän tarjoomuksen johdosta valtasivat nuorukaisen. Se erinomainen kohteliaisuus ja hienotunteisuus, jota neitonen osoitti, näytti määräävän hänen menettelynsä, samalla kuin kova sisällinen vastenmielisyys tahtoi vaikuttaa päinvastoin. Sanaakaan hiiskumatta kumarsi hän ja nosti neitosen jalkain juuressa olevan linnun maasta.
VIIDESTOISTA LUKU.
Kyyhkysjahti. — Kohtaus järvellä. — Pelastus pantterin kynsistä.
Tästä alkaen aina huhtikuun loppuun saakka oli ilma lakkaamatta kovin epävakaista. Toisena päivänä näytti kevään lauhkeat tuulet lentävän laaksoa pitkin ja yhdessä elähyttävän auringon kanssa salaa koettavan herättää uupuneen kasvullisuuden eloon; toisena taas vinkui kipeä pohjatuuli järven yli ja teki kaikki vastaheränneet toiveet mitättömiksi. Lumi katosi kumminkin viimein, ja vihanta nisun-oras siinti kaikkialla esiin mustien, hiiltynetten kantojen välistä, jotka edellisenä vuotena olivat kantaneet metsän uljaimpia puita. Sahroja oli liikkeessä jok'ajalla, missä näitä hyödyllisiä kapineita voi käyttää, ja sokerinvalmistus-paikkain savu ei enää näkynyt kohoavan vaahteristosta. Järvi oli menettänyt koko tuon omituisen jääkenttä-kauneutensa, vaan musta ja kolkko vaippa peitti sitä vieläkin, sillä virran puute oli pidättänyt sen pinnalla hauraan kohvanteen, joka kuitenkaan, veden lioittamana, tuskin pysyi koossa. Pieni aukko oli tähän jäähän syntynyt ja järven alapäässä hiljakseen levinnyt, ja ne vilppaat etelätuulet, jotka nyt puhaltivat laaksoa pitkin, saattivat veden kovempaan liikkeesen. Pieniä laineita alkoi läikkyä jäänlaitaa vastaan ja ajaa jääkenttää etemmäksi pohjoiseen päin. Yhä yltyi tuulen voima ja aaltojen suuruus, kunnes muutaman tunnin itsepintaisen vastarinnan perästä koko jääkenttä joutui kelluvaan liikkeesen ja ajelehti näkymättömiin semmoista vauhtia, joka oli yhtä kummallinen kuin koko se näkö-alan muutos, jonka tämä kauvan viipyneen talven vihdoinkin katoaminen sai aikaan.
Eräänä aamuna heräsi Elisabeth pääskysten iloisesta viserryksestä, ne kuin lentelivät akkunain päälle niitä varten asetettujen pienten laatikkoin ympärillä, ja samassa kuului hänen serkkunsa Richard huutavan häntä äänellä semmoisella, joka oli yhtä iloinen, kuin itse kesää ennustavat merkit.
"Herätkää jo, kaunis serkkuni! Kalalokit liitelevät jo järven päällä ja ilma vilisee kyyhkysistä. Voitte seistä koko tunnin odottamassa, ennenkuin tulee sen verran lomaa niiden väliin, että voitte vilahdukseltakaan nähdä aurinkoa. Herätkää jo, unikeot; me odotamme teitä eineelle, ja sitten lähdetään ulos kyyhkysiä ampumaan."
Sitten joitakuita päiviä takaperin oleskeli Elisabethin vieraana eräs hänen ystävänsä, nimeltä Louise Grand, ja tämä sai nyt yhdessä tuomarin tyttären kanssa kantaa tuota sangen vähän imartelevaa unikeon nimeä. Niin elvyttävää ehdoitusta ei kuitenkaan voinut jättää onkeen ottamatta, ja muutamia minuutia myöhemmin astui neiti Temple ystävineen vierashuoneesen. Salin ovet olivat auki, ja kirkkaan kevätaamun lepposia, sulotuoksuisia henkäyksiä kulki läpi huoneen, jota niin kauvan oli lämmittänyt tekemällä tehty lämmin. Herrat, jotka kaikki olivat pukeutuneet metsästyspukuun, odottivat kärsimättöminä einettä. Hra Jones meni tuontuostakin etelänpuoleisen oven luokse ja huudahti:
"Katsokaa, Betsy serkku, katsokaa Marmaduke; etelän kyyhkysparvet ovat lähteneet liikkeelle. Ne taajenevat taajenemistaan joka hetki. Täällä on parvi, jonka loppua ei kukaan voi nähdä. Joutukaa, Betsy, minun tekee mieleni laskea pippuria niiden sekaan."
Tätä samaa näytti sekä Marmaduke että nuori Edwards, joka tätä nykyä oli melkein jokapäiväinen vieras tuomarin talossa, yhtä innokkaasti haluavan; sillä kyyhkyslaumat houkuttelivat tosiaankin metsästäjää puoleensa, eikä naisetkaan enään eineen syötyä koettaneet viivytellä metsästäjiä.
Niinkuin ilma oli täynnä kyyhkysiä, niin vilisi koko kylä miehiä, vaimoja ja lapsia. Kaikellaisia ampuma-aseita, alkaen ranskalaisesta lintupyssystä, kolmea kyynärää pitkine piippuineen, aina tavalliseen ratsastajan pistooliin asti näkyi sekä miesten että poikain käsissä, jota paitsi useat viimeksi mainituista olivat varustaneet itsensä saksanpähkinän vesoista tehdyillä jousilla nuolineen tahi vanhoja jousia jälittelevillä puisevilla kaarilla.
Kaiken tämän kylässä häilyvän liikkeen näkeminen pelätti kyyhkysiä, niin että ne vetäytyivät vuorien puoleen, joiden laitoja ja juuria pitkin ne lentivät tiheissä joukoissa, jotka vetivät huomiota puoleensa sekä nopeain liikettensä että suunnattoman paljoutensa tähden.
Olemme jo maininneet, että suoraan sen luisun rinteen poikki, joka ulottuu vuorenharjanteesta Susqvehannan rantaan asti, kulki maantie, jonka kummallekin puolelle jo kauvan aikaa sitten oli avattu monta tynnyrinalaa laajat perkkiömaat. Sinne tänne näihin kaskimaihin, ylemmäksi jylhäin vuorten rinteille sekä pitkin sitä vaarallista tietä, joka kulki niiden vierua myöten, asettuivat ampujat mihin kukin halusi, ja ennen pitkää alkoi hätyytys.
Metsästäjäin joukossa näkyi myöskin Nahkasukan pitkä, laiha vartalo, kun hän kulki aukon poikki, pyssy kainalossa ja koirat likellä perässään. Nämä vainusivat silloin tällöin noita kuolleita tai haavoitettuja lintuja, joita alkoi tipahdella tiheistä parvista maahan, ja hiipivät sitten isäntänsä jalkain väliin, ikäänkuin olisivat olleet yhtä mieltä hänen kanssaan tästä julmasta, metsästäjälle kelvottomasta teurastamisesta.
Pyssyn pamauksia kuului nyt tiheään toinen toisensa perästä, ja oikein ryhmässä ammuttiin aukkopaikoista, kun tavallista tiheämpiä lintuparvia kiiti perkkiömaiden yli, saattaen ilman niin pimeäksi kuin mustimmat pilvet. Sieltä täältä vuorella olevista lehdettömistä pensaista tuprahti myöskin pyssyn vaalea savu ilmaan, kun surmaava lyijy sinkosi pelästyneitä kyyhkysparkoja kohti, jotka joka laukauksella kohosivat monta jalkaa korkeammalle ilmaan, turhaan koettaen väistää auttamatonta perikatoa. Nuolia ja kaikenlaisia heittoaseita viskattiin keskelle parvia, ja niin suunnattoman paljo oli lintuja ja niin alhaalla lentivät ne, että ne, jotka olivat vuoren rinteillä, käyttivät pitkiä kankiakin aseina, joilla hosuivat lintuja maahan.
Koko tällä aikaa oli hra Jones, joka ylönkatsoi seuralaistensa käyttämiä tavallisia hävitysneuvoja, täydessä toimessa tavallista enemmän surmaavan hyökkäyksen aikaansaamista varten. Niiden vanhemmilta sotaretkiltä jääneiden kalujen joukossa, joita vielä joskus tavataan eri paikoissa länsipuolella Newyorkia, oli Templetonissa löydetty pieni kanuuna eli tykki. Valkoihoisten luultiin jättäneen sen jälkeensä joskus karatessaan indianien alueelle, jolloin joko heidän oma etunsa tahi joku pakoittava seikka oli saattanut heitä jättämään kululle niin haitallisen kapineen metsään. Tämä pienoinen kanuuna oli puhdistettu ruosteesta ja varustettu rataslavetilla, joten se oli saatettu käytettävään kuntoon. Sitä olikin kaikissa juhlatiloissa uutterasti käytetty, niin että sankkiläpi oli melkein yhtä iso kuin kanuunan suukin; mutta Richardin lavealle ulottuvat aatteet olivat saattaneet hänet miettimään, mitä tuhoa tällainen kapine vaikuttaisi kyyhkysparvissa. Kanuuna kuljetettiin sentähden hevosella semmoiselle aukeimelle paikalle, jota pidettiin patterin asettamiseen sopivimpana; vahva ruutilatinki kaadettiin sen sisään, ja päälle pantiin muutamia kahmalollisia isoja haulia.
Tämä hävityskone houkutteli luoksensa kaikki joutilaat katsojat, enimmäksi osaksi poikia, jotka nyt täyttivät ilman ilohuudoillansa. Kanuuna tähdättiin taivasta kohti, ja pitäen tulisella hiilellä varustettua pihtiä kädessänsä, asettui Richard kannon päähän maltillisesti odottamaan siksi taajaa lintuparvea, että sitä kohti ansaitsisi ampua.
Niin äärettömän paljon oli kyyhkysiä, että räiskivä pyssyntuli, luotien suhina ja poikain huudot eivät vaikuttaneet muuta kuin sen, että pieniä parvia erosi tuosta lukemattomasta emäjoukosta, joka jatkoi lentoansa halki laaksoa, ikäänkuin koko siivillä varustettu sukukunta olisi kokoontunut yhteen, tunkeakseen tämän vuorensolan läpi. Ei kukaan huolinut koota saalista, jota niin runsaassa määrin virui pitkin tannerta, että maa oli täydellisesti peitossa näiden räpisteleväin uhrien alla.
Nahkasukka katseli kaikkea tätä ääneti mutta harmissaan; hän hillitsi kuitenkin tyytymättömyyttään, kunnes näki kanuunan.
"Tämä on seurauksena maan antamisesta uudisasukasten haltuun," virkkoi hän. "Täällä olen minä jo neljäkymmentä vuotta nähnyt kyyhkysten lentävän laakson läpi, eikä kukaan ole ajatellut häiritä eikä vahingoittaa niitä, ennenkuin te alotitte perkkaamisenne ja kasken-kaatonne. Minua miellytti nähdä niiden tulevan metsiin, sillä ne olivat ikäänkuin toverina siellä, eivätkä ne koskaan tehneet kellekään pahaa, kun ovat yhtä vähän vahingollisia kuin tarhakäärme. Mutta nyt muuttuu mieleni murheiseksi kuullessani pelonalaisten lintuparkain lentää suhajavan ilmassa; sillä silloin tiedän kaikkien kylän poikasten kiirehtivän niitä hätyyttämään. Niin on, Jumala ei voi kärsiä luomiansa eläviä suotta hävitettävän, ja kyyhkyset kai viimein saavat oikeutta nekin, niinkuin muutkin."
Metsästäjäin joukossa oli myöskin Billy Kirby, joka myötäänsä latasi ja ampui tähtäämättä ilmaan vanhalla musketilla sekä huusi ja kirkui, kun uhrit putosivat hänen ympärilleen ja päälleen. Hän kuuli Natyn puheen eikä ollut hidas vastamaan.
"Mitä se on, vanha Nahkasukka!" huudahti hän. "Vielä siinä purajatte muutaman kyyhkysen tappamisen tähden! Jos teidän olisi täytynyt kylvää nisunne kaksi kolme kertaa, niinkuin minun, niin ette suinkaan olisi niin herkkätuntoinen niitä kohtaan. Hei pojat! kuolkoot kyyhkyset! Tämä on aina parempaa työtä kuin kalkkunan päätä ja kaulaa kohti ampuminen, vanha toveri!"
"Niin vain, saattaa kenties kyllä olla parempata teille, Billy Kirby," vastasi vanha metsämies harmissaan, "samoin kuin kaikille muillekin, jotka eivät ymmärrä painaa luotia pyssynpiippuun tahi ajaa sitä jälleen ulos tarkalla kädellä; mutta tuo on kerrassaan kunnotonta, tuo tuolla lailla joukkoon ampuminen, eikä sitä teekään kukaan, joka osaa yksinäiseen lintuun. Jos joku haluaa kyyhkysen-paistia, niin ovat ne eläimet, niinkuin muutkin, luodut syötäviksi eikä hävitettäviksi, ja väärin on tappaa kaksikymmentä saadakseen yhden ruoaksi. Jos minä tarvitsen kyyhkysen, niin menen metsään ja katson itselleni semmoisen, joka näyttää sopivalta; sen ammun alas oksalta koskematta toisten höyheniinkään, vaikka niitä olisi sata yhdessä puussa. Mutta sitä ette te, Billy Kirby, pystyisi tekemään. Siihen ette pystyisi, ette, vaikka kuinka koettaisitte."
"Mitä puhutte?" huusi Billy. "Teistä on tullut oikea suunpieksäjä, sittenkuin ammuitte kalkkunan; mutta kun puhutte niin paljon yksinäisen linnun ampumisesta, niin katsokaa tänne — nyt paukahtaa tuota kyyhkystä kohti, joka tulee ikäänkuin kutsuttuna."
Niin monelta eri haaralta paukkuvat laukaukset olivat eroittaneet yhden kyyhkysen siitä joukosta, johon se oli kuulunut, ja pelästyneenä lakkaamattomista pamauksista läheni se nyt sitä paikkaa, missä kiistelijät seisoivat, heittäen itseänsä toisen vuoron toiselle, toisen toiselle puolelle ja samassa nuolen nopeana kiitäen ilman halki ja siivillään saaden aikaan melkein luodinsuhinan tapaisen äänen. Onnettomuudekseen ei Billy kaikkine kehuineen saanutkaan pyssyänsä tähdetyksi lintua kohti, ennenkuin oli liian myöhä ampua, ja juuri silloin kuin kyyhkynen oli aivan suoraan hänen päänsä päällä, laukasi hän pyssynsä, mutta ilman muuta vaikutusta, kuin että joudutti linnun lentoa.
Billyn pöyhkeillessä oli Natty ottanut pyssyn käteensä ja hiukkasen odotettuaan, kunnes pelästynyt lintu pääsi vaakasuoraan linjaan hänen silmistänsä ja ennätti laskeutua alas järveen päin, oikasi hän äkkiä pyssynsä ja ampui. Lieneekö ollut onnen kauppa vai taito tahi kenties oikeimmin molemmat yhdessä, vaan seuraus oli erinomainen; kyyhkynen heitti kuppuraa ilmassa ja putosi siipi runneltuna järveen. Pyssyn lauetessa syöksivät molemmat koirat pois, ja hetkisen perästä palasi Hurtta takaisin vielä elossa oleva lintu suussa.
Huhu Nahkasukan urotyöstä leveni salaman nopeana ympäri kenttää ja useita metsästäjiä kokoontui hänen ympärilleen hankkimaan varmaa tietoa asiasta.
"Kuinka", kysyi Edwards, joka oli yksi niitä, "oletteko todellakin luodilla ampunut poikki lentävän kyyhkysen siiven, Natty?"
"Enkö sitten ennen ole ampunut kaakkureita, jotka sukeltavat veteen nähdessänsä sankkiruudin palavan? Paljon parempi on ampua ainoastaan mitä tarvitsee, tuhlaamatta ruutia ja lyijyä, kuin tuolla häpeällisellä tavalla laukoa pyssyjä Jumalan luomia eläviä kohti. Minä lähdin ulos hankkiakseni itselleni linnun, ja te tiedätte, hra Edwards, mihin sitä tarvitsen; nyt olen saanut sen ja palaan taas kotiini, sillä minua ei huvita tämän hävittävän teurastamisen katseleminen, jota te toimitatte ihan kuin ei pieninkin elävä olisi luotu hyödyksi eikä hävitettäväksi".
"Sinä puhut hyvästi, Nahkasukka" huudahti Marmaduke, "ja minusta tuntuu jo olevan aika tehdä loppu tästä hävitystyöstä".
"Tehkää loppu perkkauksistanne, tuomari. Eivätkö metsätkin, samoin kuin kyyhkyset, ole Jumalan luomia; käyttäkää niitä hyödyksenne, vaan älkää hävittäkö. Eikö metsät ole olemassa, jotta eläimet ja linnut asuisivat niissä? Ja kun ihminen tarvitsee eläväin lihaa, nahkaa tai höyheniä, niin menköön niitä sieltä hakemaan. Vaan nyt menen kotiin saaliineni, sillä en tahtoisi koskea ainoaankaan noista eläinraukoista, jotka makaavat maassa ja katsovat minuun niin ajattelevaisesti, aivan kuin tarvitsisivat vaan kielen voidakseen lausua ajatuksensa".
Tämän sanottuaan heitti Nahkasukka pyssyn olallensa ja käveli koirat perässänsä kentän poikki, tarkasti varoen itseään polkasemasta yhtään haavoitettua, maassa makaavata lintua. Pian oli hän ehtinyt rannalla olevaan metsikköön ja katosi toisten näkyvistä.
Jospa Natyn hellätuntoisuus olikin tehnyt syvän vaikutuksen tuomariin, niin oli se aivan turha Richardin suhteen. Hän käytti lukuisan metsästäjäjoukon koolla-oloa ehdoitellakseen mitenkä pantaisiin toimeen erinomaisen tehokas verenvuodatus. Kaikki ampuma-aseilla varustetut läsnäolijat asetettiin linjaan hänen kanuunansa kummallekin puolelle, ja heidän oli häneltä odottaminen laukaisemisen merkkiä.
Joitakuita miljoonia kyyhkysiä arveltiin tämän aamupäivän kuluessa jo kulkeneen Templetonin laakson läpi, vaan ei vielä oltu nähty läheskään semmoista linnunpaljoutta, kuin siinä parvessa oli, mikä juuri nyt oli lähenemässä. Se ulottui vuoresta vuoreen yhtenä ainoana taajana pilvenä, ja turhaan kääntyi silmät etelässä olevia kukkuloita kohti nähdäkseen sen loppupäätä. Tämän elävän pilven edellimäinen rivi oli melkein aivan suora, ainoastaan siellä täällä vähän polveileva, niin säännöllistä ja tasaista oli lintujen lento. Sen lähetessä unohti Marmadukekin Nahkasukan nuhtelevan puheen ja oikasi pyssynsä lintulaumaa kohti.
"Tulta!" huudahti Richard ja pani tulihiilen kanuunan sankkilävelle.
Vaan koska melkein toinen puoli ruutia tuli ulos tämän kautta, laukesi koko pyssyrivi ennenkuin kanuuna. Tämä pyssyjen surmantulta tuiskiva tervehdys saatti ensimmäisen linturivin kohoamaan ylöspäin, mutta samassa syöksi sen takana oleva lukematon parvi sen sijaan, joten kanuunan edessä, savupilven syöstessä sen suusta, oli ääretön linnunpaljous. Paukaus kaikui vuorten rinteitä pitkin ja vaikeni vihdoin kaukana pohjoisessa, kuin etäisen ukkosen jyrinä, ja samassa näytti koko tuo säikähtynyt kyyhkysparvi tuokioksi hämmentyneen selviämättömään sekasotkuun. Levottomina lentelivät linnut sinne tänne, toinen kerros toistaan korkeammalla, paljon ylempänä korkeimpain honkain latvoja, eivätkä uskaltaneet lähestyä tuota vaarallista paikkaa. Yht'äkkiä kääntihe muutamat johtajista lentämään laakson poikki kylää kohti, ja ne monet sadat-tuhannet, jotka olivat niitä jälempänä, seurasivat perässä, jättäen itäpuolen tannerta vainojainsa ja kaatuneiden toveriensa haltuun.
"Voitto meillä!" huusi Richard. "Me olemme karkoittaneet vihollisen pois tappelukentältä."
"Ei niin, Dick," virkkoi Marmaduke; "tappelutanner on höyhenillä peitetty, ja samoin kuin Nahkasukka, en minäkään missään näe muuta kuin silmiä, kun nuo eläväparat tuskallisesti vääntävät päitään huomatakseen meidän liikkeitämme. Enemmät puolet kaatuneista on vielä elossa, ja luullakseni on jo aika lopettaa tämä metsästys, jos sitä sopii siksi kutsua."
"Mutta onhan tämä ruhtinaallinen metsästys," huudahti ylituomari. "Muutamia tuhansia sinitakkia makaa maassa, joten jokainen kylän vanha akka voipi saada patansa täyteen, kun vaan tahtoo."
"Kyllä kai, meidän on onnistunut pelättää linnut pois tältä puolen laaksoa, ja verenvuodatus loppuu nyt itsestänsä. Kuulkaapa nyt, pojat: minä annan teille kuusi penceä sadalta paljaista päistä; viekää ne joutuin tuonne kylään, niin maksan heti kohta."
Tällä lupauksella oli se seuraus, jota sillä oli tarkoitettukin; sillä kaikki poikaset kiiruhtivat vääntämään haavoitettuin lintujen niskoja nurin. Tuomari palasi kotiinsa semmoisilla tunteilla, jonkalaisia moni on tuntenut ylimmällään olleen innon lauhduttua, huomatessaan että ilo on ostettu toisten kärsimyksillä. Saalis pantiin hevoskuormiin, ja tämän suuren metsästysretken perästä ammuttiin kyyhkysiä vuoden jälellä olevan osan kuluessa ainoastaan tarpeen mukaan. Richard kehui kuitenkin monta vuotta kanuunan laukauksen vaikutusta.
Otsego-järvessä oli monta hyväksi ahvenluodoksi tunnettua paikkaa.
Erään tämmöisen luona onkimassa istui muutamana päivänä Nahkasukka ja
John indiani toisessa ja Oliver Edwards toisessa veneessä.
"Kas kuinka järvi on kaunis ja rasvatyyni!" sanoi Edwards hetkisen vaitiolon perästä. "Oletteko koskaan ennen nähnyt sitä niin tyynenä kuin nyt, Natty?"
"Minä olen tuntenut Otsegon jo neljäkymmentä vuotta ja voin vakuuttaa ettei selvempää ja parempaa kalavettä ole koko maassa," vastasi Nahkasukka. "Niin, niin; minulla oli kerran tämä seutu omaa tarvettani varten, ja se aika oli iloista aikaa. Metsänriistaa oli niin kosolta kuin toivoa voi, eikä kukaan tehnyt haittaa täällä, jos ei pidä lukua yhdestä ja toisesta delawarelaisesta metsästysmatkueesta, joka kulki vuorien poikki tai jostakusta yksinäisestä Irokesi-veijarista."
"Mutta," sanoi Edwards antaen silmäystensä kulkea pitkin rantoja ja vuorten rinteitä, missä kultaisia tähkiä kantavat kasket tekivät metsän iloisen ja vilppaan näköiseksi; "lieneepä näiden vuorten poikki ja näitä rantoja pitkin kuljeskeleminen sentään ollut surullista huvia, kun ei ollut yhtään elävätä sielua, jonka kanssa olisi saanut puhella tai väitellä."
"Enkö ole sanonut, että oli hauska! Kun lehti rupesi peittämään puita ja jäät lähtivät järvestä, oli tässä oikea paratiisi. Minä olen kulkenut metsissä kolmekuudetta vuotta ja kotini on ollut niissä enemmän kuin neljäkymmentä vuotta, mutta ainoastaan yhden paikan voin sanoa nähneeni, josta pidin enemmän kuin tästä; senkin tein vaan näköalan eikä metsästyksen ja kalastamisen tähden."
"Missä oli se?" kysyi Edwards.
"Catskills-vuorien puolella. Usein kävin minä siellä, ampumassa susia ja karhuja; kerran olin luvannut hankkia topatun pantterin, ja sentähden kävin siellä jokseenkin usein. Siellä on eräs paikka ylhäällä vuoren laidalla, jonne minun oli tapa kiivetä, kun tahdoin katsella maailman hyörinää, ja siellä sai tosiaankin täyden korvauksen siitä, että nahka kiivetessä oli naarmoittunut ja jalkineet repaleiksi menneet. Tunnette kaiketi Catskills-vuoret, sillä tietysti näitte ne kulkiessanne virtaa ylöspäin Yorkista; ne ovat siniset kuin selkeä taivas, ja pilvet kokoontuvat niiden huippujen päälle, niinkuin savu tupruaa indiani-päällikön pään päällä kalmatulen palaessa. Siellä on Korkeatöyry ja Pyöreähuippu, jotka kohoavat kaikkia muita ylemmäksi, niinkuin isä ja äiti lastensa joukossa. Mutta se paikka, jota tarkoitan, on ihan likellä virtaa, siinä missä yksi kallionlaita ulottuu muita ulommaksi ja laskeksen kohtisuoraan alas, hyvinkin tuhat jalkaa."
"No, mitäs sieltä näette?"
"Luonnon," vastasi Natty laskien ongenvavan pään veteen ja pyöräyttäen kättänsä piirin muotoon ilmassa; "koko luonnon, poika. Minä olin siellä ylhäällä silloin kuin Vaughan poltti Sopus'en viime sodan aikana, ja sinne näin Ylämaasta purjehtivat laivat yhtä selvään kuin nyt näen tuon kalkki-laivan tuolla virralla, vaikka ne olivat ainaki kahtakymmentä vertaa etäämpänä. Voi nähdä hyvinkin kymmenen peninkulmaa ylöspäin virtaa myöten, joka luikerteli eteenpäin kuin nauha, vaikka sen kummankin rannan väliä oli täysi peninkulma. Minä näin Hampshiren kunnaat ja kaikki mitä Jumala on luonut tai ihmiskäsi aikaansaanut, niin pitkälle kuin silmä kantoi — ja te tiedätte minun joutuneen huutoon indianien kesken tarkasta näöstäni —. Sen vuoren huipulta olen usein nähnyt sen paikan, missä Albany nyt on, ja mitä Sopus'een tulee, niin näytti savu sinä päivänä, jona kuninkaalliset sotajoukot polttivat tämän kaupunkin, olevan niin likellä, että luulin kuulevani naisten voivotuksen ja hätähuudot."
"Mahtoi kaiketi kiipeämisen vaiva tulla palkituksi, kun sai nauttia semmoista näköalaa."
"Kyllä tuli, minä suljen sen paikan kaikkien suosioon, jotka voivat nauttia jotakin olosta tuhat kyynärää korkealla maasta, kun sieltä saavat nähdä ihmisasunnoita ja rakennuksia syvällä alhaalla jalkainsa alla, nähdä virtoja, jotka näyttävät nauhanpätkiltä, ja korkeita vuoria, sieltä tuskin korkeamman näköisiä kuin heinäsuovat. Ensin kun rupesin asumaan metsissä, tuntui mieleni välistä haikealta ja oli ikävä; silloin menin tavallisesti Catskills-vuorille ja oleskelin muutamia päiviä tuolla Korkeatöyryllä silmäilläkseni ihmisten töitä. Nyt on jo monta vuotta siitä, kuin semmoiset tunteet syntyivät rinnassani, ja liian vanhaksi olen jo tullut kiivetäkseni ryhmyisille kallioille. Mutta tuskin puolen peninkulmaa samasta kalliontöyrästä on eräs paikka, josta viime aikoina rupesin pitämään enemmän, kuin tuosta vuoresta, sillä se paikka on enemmän metsittynyt ja luonnollinen.
"Ja missä se on?" kysyi Edwards, jonka uteliaisuutta vanhan metsästäjän koruton kertomus piti elävästi vireillä.
"Se on eräs putous vuoristossa, missä kahden pienen, toistansa likellä olevan järven vesi juoksee yli laitainsa ja raivaa itselleen tien kallioiden ylitse alas laaksoon. Tämä virta on korkeintaan niin iso, että se voisi panna myllyn pyörimään, jos jotakin niin tarpeetonta tarvittaisiin metsissä. Mutta se käsi, joka loi tämän putouksen, ei koskaan ole rakentanut myllyä. Vesi kulkee koukerrellen ja mutkistellen kallio-möhkäleiden välitse, alussa niin verkalleen ja hitaasti, että harjuslohi voipi siinä uida, mutta sitten hyppien ja säntäten ihan kuin eläin, joka aikoo tehdä pitkän hyppäyksen, kunnes se saapuu erääsen paikkaan, missä vuoret halkeavat kuin pukinkynsi, jättäen syvän koverruksen veden alas syöstäväksi. Ensimmäinen putous on liki kahta sataa jalkaa korkea, ja vesi on alas saapuessaan lumihöytäleiden näköistä; sen perästä kokoutuu se taas uudeksi putoukseksi, ja juostuaan ainakin viisikymmentä kyynärää eteenpäin sileätä kalliota myöten, syöksee se taas jyrkkäystä alaspäin sata jalkaa tai niin, heittäytyen penkereestä penkereesen, ensin yhtäänne, sitten toisaanne päin ja koettaen päästä alas tasangolle, joka viimein onnistuukin."