"Minä en koskaan ennen ole kuullut puhuttavan siitä paikasta!" huudahti
Edwards. "Sitä ei ole mainittu missään kirjassa."
"En koskaan elämässäni ole kirjaa lukenut, ja kuinka tietäisi se, joka on elänyt kaiket päivänsä kaupungeissa ja kouluissa, mitään metsäin ihmeistä? Ei, ei, tuo pieni virta on hyppinyt ja leikkinyt vuorten keskellä aina siitä kuin Hän loi maailman, eikä tusinakaan valkeita ihmisiä koskaan ole sitä nähnyt. Vuori ulottuu muurin kaltaisena puoliympyränä putouksen ympäri ja pistää pengerryksenä ulos ainakin viisikymmentä jalkaa, niin että kun minä istuin ensimmäisen putouksen juurella ja koirat juoksentelivat alhaalla olevissa rotkoissa, niin ne eivät näyttäneet kaniineja suuremmilta. Minun mielestäni on tämä kauniimmin tehty kaikista paikoista, mitä vielä olen metsissä nähnyt, eikä kukaan, joka ei koko elämänaikaansa ole vaeltanut niissä, tiedä kuinka paljon kaunista Jumala on niihin luonut."
"Mihinkä joutuu tämä virta? Minnepäin juoksee se? Juokseeko se
Delavare-jokeen?"
"Ei, se on pisara vanhaa Hudsonia, ja hauska sillä on ja iloinen se on, ennenkuin se tulee alas vuorten rinteiltä. Monta, tuntia olen istunut ulkonevalla kallionlaidalla katsellen ohitseni kiitäviä vesikuplia ja ajatellen kuinka kauvan viipynee ennenkuin tämä vesi, joka näytti määrätyn ainoastaan erämaan varalle, tulee kantamaan laivaa ja sekautumaan suolaisen meriveden kanssa. Tämä paikka on juuri sopiva herättämään ihmisessä juhlallisia tunteita. Voipi katsoa kohdastaan alas laaksoon, joka on Korkeatöyryn itäpuolella ja jossa leviää eteemme tuhansia tynnyrinaloja metsää, joka lehdenlähtö-aikana näyttää kuin tuhat ei ihmisen, vaan Jumalan käden maalaamata sadekaarta".
"Te tulette tosiaankin kaunopuheliaaksi, Nahkasukka!" huudahti Edwards.
"Kuinka niin" kysyi Natty.
"Tuon näköalan muisto lämmittää vertanne, vanhus. Kuinka monta vuotta on siitä, kuin viimein kävitte siellä?"
Natty ei vastannut. Kallistuen alas vedenkalvoa kohti istui hän hetkisen pidättäen henkeänsä ja tarkasti kuunnellen jotakin kaukaista ääntä.
"Jos en omin käsin ja uusilla nahkahihnoilla olisi sitonut kiinni koiriani," sanoi hän viimein, kohottaen päätänsä, "niin vannoisin raamatun päällä, että kuulin Hektor-vanhuksen äänen vuorten välistä."
"Se on mahdoton," vastasi Edwards, "ei ole tuntia sitten kuin näin sen koijissaan."
Myöskin vanha John rupesi nyt huomaamaan äänet; mutta vaikka Edwards istui vaieten ja tarkasti kuunnellen, ei hän voinut kuulla muuta kuin lehmäin ammomisen lännenpuoleisilta kukkuloilta. Hän katsahti molempiin vanhuksiin — Natty istui käsi torvena korvan juuressa, Mohikani kumarruksissa eteenpäin, käsi nostettuna kasvojen tasalle ja etusormi pystössä ikäänkuin vaitioloa velvoittamassa. Edwardsin oli mahdoton olla nauramatta heidän herkälle kuvitusvoimallensa, joka saatti heidät kuulemaan semmoista, mikä ei ollut mahdollista.
"Naurakaa mitä nauratte," sanoi Nahkasukka, "koirat ovat irrallaan ja ajavat metsäkaurista, siitä olen aivan varma. Antaisinpa majavannahan, jos ei niin olisi. Metsänriista on laihaa tänä aikana, ja nuo tuhmat elukat juoksevat suotta lihan pois ruumiistaan. Ettekö nytkään kuule koirain ääntä?"
Edwards säpsähti, kun haukunta, joka siihen asti oli ollut kuulumatonta välillä olevain vuorenkukkulain takia, yht'äkkiä. kajahti kovana ja selvänä järven rannalla. Kumman nopeasti läheni haukunta, ja silmaillessään järven rannikkoa pitkin huomasi hän ei kaukana heistä olevain pensasten liikkuvan, ja tuossa tuokiossa syöksi kaunis metsäkauris järveen. Samassa tunkivat Hektor ja Hurtta täyttä ääntä haukkuen pensasten läpi ja syöksivät myöskin järveen, syvältä halkoen sen aaltoja rinnallansa.
"Tiesinhän sen — tiesinhän sen!" huudahti Natty, metsäkauriin ja koirain tultua näkyviin. "Ne ovat vainunneet kaurista ja se oli liikaa eläinparoille. Mutta täytyy vieroittaa ne tuommoisista koukuista, muutoin on minulla niistä paljaita vastuksia. Hoi! — maalle, pedot — maalle, — tokko tottelette? Mene matkoihisi, vanha Hektor, muuten muokkaan nahkasi laastukillani, kun saan sinut käsiini."
Koirat tunsivat isäntänsä äänen, ja ensin uituaan kappaleen matkaa viistoon, ikäänkuin eivät kernaasti luopuisi otusta ajamasta, vaan eivät myöskään uskaltaisi jatkaa ajoa, tottelivat ne viimein ja palasivat maalle, missä täyttivät ilman ulvonnallaan.
Sillä välin oli pelästynyt metsäkauris uinut puolitiehen venetten ja rannan välille, ennenkuin se kauhistuksekseen huomasi tämän uuden vaaran. Mutta kuullessaan Natyn äänen kääntyi se suoraan takaisin ja näytti melkein päättäneen koirain uhalla uida rantaan takaisin. Sen paluumatka estyi kuitenkin, ja käännyttyään vielä kerran ui se viisto-suuntaan järven keskikohtaa kohden, aikoen astua maalle sen länsirannalla. Kun se, kuono korkealla ilmassa ja vesi kuohuen kaulan edessä, hämmästyttävän nopeasti kiiti kalastajain sivu, rupesi Nahkasukka levottomana liikahtelemaan sinne tänne istuimellansa.
"Se on muhkea eläin," sanoi hän. "Kuinka kauniit sarvet … niihinhän voisi ripustaa kaikki vaatteensa. Annapas kun katson… Heinäkuu on viimeinen kuukausi, ja lihasta täytyy jo ruveta tulemaan hyvä."
Puhuissansa oli hän vainuntapaisesti sitonut airon sen niiniköyden päähän, mikä heillä oli ankkurinvitjana, ja heittäin tämän ankkurinmerkin veteen huusi hän:
"Vene liikkeelle, John — anna mennä! Hulluhan eläin on, kun saattaa ihmisen tämmöiseen kiusaukseen."
Mohikani irroitti veneen Edwardsin ruuhesta, ja muutamilla aironvetämillä pani hän tuon keveän purren kiitämään nuolen nopeana vettä myöten.
Hirvi ui nyt noin sata kyynärää takaa-ajajistansa, syvältä halaisten vettä ja joka henkäyksellä korskuen pelosta ja voimainponnistuksista, samalla kuin vene näytti lehden kevyisenä hyppivän pitkin aaltoja, kohoten ja laskien omain hyökylainettensa vaikutuksesta. Nahkasukka nosti ylös pyssynsä ja kaatoi verestä ruutia sankki-pannuun, vaan oli kahdella päällä, tappaisiko uhrinsa vai ei.
"Ammunko vai enkö, John?" kysyi hän. "Ei ole oikein käyttää tätä etua tuota järjetöntä elävää vastaan. En saata sitä tehdä; se on mennyt veteen luontoansa noudattaen, joka on se järki, minkä luoja on antanut eläimille, ja minä tahdon antaa sen koettaa uima-onneansa. Souda eläimen perässä, John, ja pidä varasi, jos se kääntyy; ei ole vaikea saavuttaa sitä, mutta se käänteleksen kuin käärme".
Indiani nauroi ystävänsä oikulle, vaan souti venettä yhä eteenpäin enemmän soutotaitonsa kuin voimansa vaikuttamalla vauhdilla. Puhellessaan käyttivät nyt molemmat vanhukset delawarelaisten kieltä.
"Uj," huudahti mohikani; "hirvi kääntää päätänsä tännepäin. Ota keihäs saapuville, Haukansilmä." Metsästäjä totteli käskyä ja valmistihe laskemaan vä'illä varustetun keihään eläimen kaulaan.
"Souda enemmän vasemmalle, John," huusi hän; "enemmän vasemmalle — yksi aironveto lisää, niin ulotun sitä heittämään."
Puhuessaan nosti hän keihästä ja lennätti sen kuin nuolen hirveä kohti. Mutta samassa kääntyi tämä ja keihäänkärki hiipasi sen sarvia, vajoten sitten pitkine varsineen järveen.
"Lykkää takaisin," huudahti Natty veneen kulkiessa sen paikan yli, missä keihäs oli uponnut veteen — "pysyttele nyt yhdessä kohti, John."
Keihäs pisti taas pian ylös vedestä, ja kun Natty oli saanut sen kiinni, käänsi indiani veneen ympäri ja alkoi ajamisen uudelleen. Hirvi oli sill'aikaa päässyt koko joukon etenemään, ja Edwards sai siis aikaa päästä paikalle. "Hei," huusi hän, jahdista elpyneenä; "pitäkää häntä varalla, kun hän kääntyy — laskekaa enemmän oikealle kädelle, Mohikani, enemmän oikealle, niin saan hänen kiinni. Minä viskaan köyden sen sarviin."
Vanhan sotilaan mustat silmät kääntyivät tuimasti välkkyen sinne tänne, yhtä nopeina ja säihkyvinä kuin pelästyneen elävänkin, ja se tylsä horrostila, mihin hänen vanha ruumiinsa vasta näytti vaipuneen, muuttui nyt arvaamattomaksi liikkuvaisuudeksi. Vene heilahteli ja kääntyi kuin pore vesipyörteessä, aina sen mukaan kuin hirvi teki jonkun uuden mutkan, ja kun ajo kerran kulki vähän matkaa aivan suoraa suuntaa, kiiti pieni vene niin nopeasti eteenpäin, että hirven täytyi koettaa pelastaa itsensä uuden, odottamattoman käänteen kautta.
Kun nämä ympäri pyörivät liikkeet, jotka tapahtuivat hyvin pienellä alalla, monta kertaa uudistuivat, saattoi Edwards pysyttäitä likellä seuralaisiansa. Enemmän kuin kaksikymmentä kertaa kiitivät takaa-ajajat ja ajettava hänen sivutsensa, kuitenkin siksi loitolla, ettei hän ulottunut airollansa, ja viimein katsoi hän menettelevänsä viisaimmin, kun pysyi yhdessä kohden ja siinä odotti sopivata tilaisuutta saadakseen ottaa tehokasta osaa jahtiin.
Eikä hänen tarvinnutkaan kauvan odottaa, sillä tuskin oli hän tehnyt tämän päätöksen ja noussut seisalleen veneessä, kun jo näki hirven tulevan rohkeasti häntä kohti, selvästi aikoen kiiruhtaa erääsen niemeen, joka oli jonkun matkan päässä rannalla vielä ulvovista ja haukkuvista koirista. Edwards solmesi veneen kiinnitysköyden pään suopungiksi ja viskasi sen voimansa takaa hirveä kohti, jonka sarviin se kietoutuikin.
Kotvasen heilui hänen veneensä kovasti, mutta samassa kulki toinen vene sen sivu, ja kumartuen veteen viilsi Natty veitsellään kaulan poikki elukalta, jonka veri pani veden laajalta punertamaan. Sitä vähäistä aikaa, minkä elukan kuolemankamppaus kesti, käyttivät metsästäjät viedäkseen veneensä yhteen ja sitoaksensa ne perätysten. Nahkasukka veti sitten kuolleen hirven vedestä veneen pohjalle. Kädellään koetellen eläimen kylkiä, kohotti hän sen päätä ja nauraa suhisti omituista nauruansa..
"Tämä lämmittää ihmisen verta, John vanhus," sanoi hän. "En ole tappanut hirveä vedessä moneen pitkään päivään. Tämä on oivallinen otus, ja kyllä tunnen sen, joka pitää enemmän hirvenpaistista kuin kaikista tämän maan uudisperkkiöistä."
Indiania oli kauvan painanut vanhuuden kuorma ja kenties myös hänen heimonsa onnettomuudet, vaan tämä hauska ja virkistävä otuksenajo sai nyt päivän-välähdyksen leimahtamaan hänen mustista kasvoistansa, joita hymy ei kaukaan aikaan ollut elähyttänyt. Selvästi näkyi, että vanhuksella oli nautintoa jahdista enemmän sentähden, että se saattoi hänen nuoruutensa urotyöt vereksinä muistiin, kuin siksi, että se tuotti hänelle jotakin etua. Tavattomasta voimainponnistuksesta vielä vapisevalla kädellä kosketti hän hiljaa elukan ruumista, hymyili nyökäten päätään mieltymyksen osoitukseksi ja huudahti kansakuntansa tavalliseen tapaan äänenpainolla:
"Hyvä!"
Tämän järvellä tapahtuessa oli Elisabeth Temple ja hänen ystävänsä Louise Grant lähteneet kävelemään vuorille päin, ottaen matkaansa vanhan, uskollisen, tavattoman suuren koiran, jonka nimi oli Uljas.
Se tie, jota myöten he kulkivat, vei ylös vuoren harjanteelle, missä he kääntyivät pois valmiilta uralta ja jatkoivat kävelyään metsän korkeain, tuuheiden puiden varjossa. Päivä oli lämmin, ja tytöt kulkivat yhä etemmäksi metsään, koska sen vilpeys miellytti heitä, se kun vaikutti ihan päinvastoin kuin tuo kiusallinen kuumuus, joka oli rasittanut heitä vuorelle noustessa. Puhe-aineena oli pienet matkalla olleet näköalat ja tapahtumat, ja joka soleva honka, joka pensas ja kukka vaikutti jonkun ihailemisen osoituksen.
Näin jatkoivat he kulkuansa pitkin vuorenjyrkänteen reunaa, väliin silmäillen Otsego-järvelle päin, väliin pysähtyen kuuntelemaan ratasten kolinaa ja vasarain pauketta laaksossa, kun Elisabeth yht'äkkiä säpsähti ja pysähtyi.
"Kuule!" sanoi hän. "Lapsen itkua täällä ylhäällä vuorenselänteellä! Onko täällä joku uudistalo lähistössä? vai onkohan joku pienokainen eksynyt vanhemmistansa?"
"Sehän tapahtuu usein," vastasi Louise. "Seuratkaamme ääntä; kenties on se jonkun nälkään kuolemaisillaan olevan kulkijan ääni."
Tämän luulon houkutuksesta kulkivat tytöt ripein askelin sitä hiljaista, valittavaa ääntä kohti, joka kuului metsän sisästä. Useita kertoja oli vilkas Elisabeth huudahtamaisillaan, että hän näki tuon vaikeroivan olennon, kun Louise tarttui häntä käsivarteen, osoitti taaksensa ja huudahti:
"Mutta katso toki koiraa".
Uljas oli ollut heidän toverinansa aina siitä asti, kuin sen nuori haltijatar kutsui sen ulos kopistaan. Sen vanhuus oli aikaa sitten tehnyt sen kankeaksi ja jäykäksi, ja aina kun nuoret tytöt seisahtuivat katselemaan jotakin kaunista näköalaa, pani se maata heitä lähelle ja odotti heidän liikkeelle lähtöänsä, silmät ummessa ja koko olennossa semmoinen tylsyys, joka ei ollenkaan sopinut suojelijana-olijalle. Mutta nyt kun Elisabeth, säikähtyneenä ystävänsä huudosta, kääntyi taaksepäin, näki hän koiran terävästi katselevan jotakin etäistä esinettä, pää maahan painettuna ja korvat pystössä joko pelosta tai kiukusta; luultavasti viimeksi mainitusta syystä, sillä se rupesi synkällä äänellä murisemaan ja näytti hampaitansa tavalla semmoisella, josta sen emäntä olisi pelästynyt, ellei niin tarkoin olisi tuntenut sen hyviä puolia.
"Siivolla Uljas", sanoi hän. "Mitä sinä näet?"
Hänen äänestänsä yltyi koiran vimma, eikä suinkaan lauhtunut. Se meni tyttöin edelle ja istahti Elisabethin jalkain juurelle, muristen vielä äreämmästi kuin ennen ja välistä ilmoittaen vihaansa muutamilla haukauksilla.
"Mitä se näkee?" sanoi Elisabeth. "Se on varmaankin joku eläin."
Kun ei saanut vastausta seurakumppaniltaan, kääntyi hän ja näki Louisen seisovan kalman kalpeana ja viittaavan ylöspäin ruumista puistuttavalla liikkeellä. Elisabethin nopea silmä kääntyi viitattuun suuntaan, ja paikalla huomasi hän heitä silmänräpäyksen kuolemalla uhkaavan naaraspantterin hirveän naaman ja kiiluvat silmät.
"Paetkaamme," huudahti hän tarttuen Louisen käsivarteen.
Vaan heikon tytön voima katosi kuin sulaava lumi, ja hän vaipui tainnoksissa maahan. Elisabethin mieleen ei hetkeksikään tullut se ajatus, että tämmöisessä tilassa jättäisi toverinsa, ja hän heittihe polvillensa tainnuksissa olevan Louisen viereen, vainumaisella nopeudella riistäen auki semmoiset osat hänen vaatteuksestansa, jotka voivat häiritä hengitystä, ja samassa puhuttelemalla kiihoittain koiraa, heidän ainoata puolustajaansa.
"Miehuutta, Uljas," huusi hän, vaikka jotenkin vapisevalla äänellä; "pidä puolesi, hyvä Uljaani."
Keskikasvuinen pantterinpoika, jota tähän asti ei ollut näkynyt, juoksi nyt maahan muutamasta pienestä puusta, joka oli alempana sitä, missä emä istui. Tuo pieni pahasisuinen elukka läheni koiraa matkien emänsä liikunnoita ja ääniä, mutta osoittaen kummallista kissanpojan leikillisyyden ja petoeläimen raivon sekoitusta. Seisoen takajaloilla repi se etukäpälillänsä kuorta puusta ja menetteli kuin leikkisä kissa; sen perästä alkoi se huiskia kylkiä hännällänsä, murista, kynsiä maata ja näyttää kaikkia niitä pahan sisun merkkiä, jotka saattavat emän niin kammottavaksi.
Koko tämän aikaa seisoi Uljas rohkeana ja pelkäämätönnä paikallansa, lyhyt häntä ilmassa, ruumis taaksepäin kyömällään ja tarkasti pitäen silmällä sekä emän että pojan liikkeitä. Joka kerralla, kuin viimeksi mainittu hyppäsi, läheni se koiraa, ja kaikkien kolmen elävän murina yltyi yltymistään, kunnes poikanen, hypättyään vähän liian reippaasti, putosi ihan koiran eteen.
Hurjaa melua ja paiskelua kesti nyt hiukan aikaa, mutta loppui siten, että Uljas viskasi vihollisensa puuta vastaan semmoisella voimalla, että se heti paikalla heitti henkensä.
Elisabeth katseli tätä lyhyttä taistelua ja oli juuri iloisena koiran voitosta, kun näki emäpantterin syöksevän paria kymmentä kyynärää pitkällä hyppäyksellä puun oksalta koiran päälle. Ei kukaan voi sanoilla kuvailla sitä raivokasta taistelua, joka nyt syntyi kuivuneiden lehtien peittämällä tantereella. Elisabeth istui vielä polvillansa Louisen ruumiin päälle kumarruksissa; hänen silmänsä olivat kiintyneet eläviin niin tuskallisella ja kuitenkin jäntevällä katseella, että hän melkein unohti taistelun päättymisen koskevan häntä itseäänkin. Niin nopeat ja vilkkaat olivat pantterin liikkeet, että sen ruumis näytti lakkaamatta häilyvän ilmassa, mutta jäykästi otti koira jokaista vihollisen hyökkäystä vastaan. Kun pantteri syöksi kiinni koiran kylkiin, jotka aina olivat sen hyökkäyksen esineenä, puisti vanha Uljas, vaikka pedon kynsien repimänä ja monesta haavasta vuotavalla verellä tahrattuna, vihollisen päältään kuin höyhenen.
Nousten pystöön takajaloillensa heittäytyi se yhä uudestaan taisteluun, suu selki selällään ja silmät vihan vimmasta säihkyvinä. Mutta ikä ja toimeton elämä vaikutti, että tuo jalo koira ei voinut kauan kestää semmoista taistelua. Kaikissa muissa suhteissa, paitsi mitä uskallukseen tulee, oli se vaan haamu siitä, mitä se ennen oli ollut. Tavallista korkeampi hyppäys saattoi pantterin koiran selkään, niin että tämä ei saanut vihollisestaan kiinni, ja vaikka pantteri pysyi siinä vaan silmänräpäyksen, koska Uljas tuskallisella voimainponnistuksella viskasi sen pois, näki Elisabeth kuitenkin, että koiran kaulapanta, joka äsken oli välkkynyt kirkkaana, nyt oli vereen tahraantunut, ja heti sen perästä vaipui koira hengentorroksissa maahan. Pantteri, jonka kylkeen Uljas oli purrut hampaansa kiinni, ei voinut päästä irti sen kovasta koppauksesta, ennenkuin tuon uskollisen elävän henki kovilla ruumiin vavahduksilla kokonaan sammui.
Elisabeth oli nyt kokonaan pedon vallassa. Jumalan kuvan katseessa sanotaan olevan jotakin, joka vapistuksella täyttää luonnon alemmat olennot, ja näyttipä melkein siltä, kuin joku tämmöinen ihmeellinen voima tällä kertaa olisi hetkeksi poistanut uhkaavan puuskauksen. Pedon ja polvillaan olevan tytön silmät kohtasivat toisiansa, kun pantteri painoi päätänsä alas tutkiakseen kuollutta vihollistansa ja sitten haisteli kuollutta poikaansa. Tästä toisesta tarkastelusta nousi se silmät tulta tuiskivina, hännällä hurjasti piesten kylkiänsä ja kynnet siirollansa hyvinkin tuuman ulkona leveistä käpälistä.
Elisabeth ei tahtonut eikä voinut liikahtaakaan. Kädet ristissä rukoili hän, mutta silmät katsoa tuijottivat kauheata vihollista; hänen poskensa olivat valkeat kuin marmori ja huulet puoleksi avoillaan kauhusta. Nyt kun päättävä hetki näytti tulleen ja Elisabethin kasvot kuvastivat hurskasta alttiiksi-antamusta, kuului hänen korvaansa takaapäin lehtien rapina,
"Vaiti, vaiti," lausui hiljainen ääni; "kumartukaa enemmän alaspäin; teidän hattunne estää elävän pään näkymästä."
Enemmän väsymyksestä kuin tätä arvaamatonta käskyä totellen antoi Elisabeth päänsä painua rintaa vastaan. Samassa kuuli hän pyssyn pamauksen, luodin suhinan ja raivokkaan vongunnan, jonka pantteri päästi, samassa kuin se vieri edes takaisin maassa, puri itseänsä ja katkoi pirstaleiksi kaikki oksat ja puut, jotka vaan sai käsiinsä. Heti juoksi Nahkasukka esiin ja asettui hänen eteensä, kovasti huutaen:
"Tule tänne, Hektor, tule tänne, vanha hupsu; elukka on sitkeähenkinen ja voipi hypätä jälleen neljälle jalalle."
Natty seisoi pelkäämätönnä tyttöjen edessä, huolimatta haavoittuneen pantterin rajusta rimpuilemisesta ja uhkaavista liikkeistä, joista näkyi että sen raivo alkoi uudistua. Saatuaan pyssynsä latinkiin, läheni hän raivokasta eläintä, ja pannen pyssynsuun ihan sen päätä likelle, sammutti hän vereksellä laukauksella sen viimeisenkin elonkipinän.
Kun tuo kauhea vihollinen oli tapettu, tuntui Elisabethista aivan kuin olisi noussut kuolleista. Hänen henkensä pontevuus oli tosin siksi luja, ettei hänen mielensä lannistunut vaaran aikana, ja mitä välittömämmästi pelko vaikutti mieleen, sitä enemmän taisteli hän voittaakseen sen. Vaan hän oli kuitenkin nainen. Jos hän tässä surmanhädässä olisi ollut omassa vallassaan, niin olisi hän luultavasti käyttänyt kaikki avunsa omaksi pelastuksekseen; mutta hengetön ystävä vastuksena ei hän voinut pakenemista ajatellakaan. Vaikka vihollisen näkö oli kauhistuttava, ei hän kuitenkaan ollut kertaakaan luonut silmiänsä maahan, ja kauan aikaa jälkeenkin päin, kun hänen ajatuksensa eivät voineet olla muistelematta tätä hirmuista tapausta, säpsähti hän unissansakin, milloin hänen vilkas kuvitusvoimansa toi näkyviin petoeläimen kaikki liikkeet.
Me jätämme lukijan itsensä kuviteltavaksi Louisen tainnoksista heräämisen ja nuorten tyttöin kiitollisuuden-osoitteet. Edellinen saatiin aikaan raittiilla vedellä, jonka Nahkasukka lakissansa nouti yhdestä vuorella olevista lukuisista lähteistä, ja kiitokset lausuttiin kaikella sillä hartaudella, minkä Elisabethilta voi odottaa. Natty otti ne vastaan osoittaen teeskentelemätöntä arkatuntoisuutta ja kainoutta Elisabethin nykyistä liikutettua mielentilaa kohtaan, mutta muutoin niin välinpitämättömästi, että selvään näkyi kuinka vähän arvoa hän pani koko avun-annollensa.
"No no, antakaa sitten niin olla, koska niin tahdotte," lausui hän. "Puhukaamme siitä asiasta toisella kertaa. Aivan varmaan pidätte hra Oliveria parempana seuraajana kuin tämmöistä vanhaa metsästäjää kuin minä olen. Tulkaa, tulkaa; menkäämme tielle; te olette jo olleet kylliksi säikäyksissä, jotta halusta toivotte olevanne jälleen kotona niin pian kuin mahdollista."
Tämä lausuttiin heidän kävellessään metsässä niin nopeasti kuin Louisen voimattomuus salli. Kun oli päästy maantielle, jättivät tytöt jäähyväiset seuralaisellensa, ja sanoivat voivansa kahden kulkea lopun matkaa. He tunsivat mielensä rohkaistuksi nähdessänsä kylän, joka niinkuin taulu aukeni heidän eteensä selvine järvineen ja kauniine virtoineen, joka koukerteli valkeilla savupiipuilla varustettuin uljasten rakennusten edessä.
Meidän ei tarvitse kertoa niiden tunnetten laatua, joiden täytyi saada valtaa kahden nuoren, järkevän, hyvästi kasvatetun tytön rinnassa, kun he niin odottamatta olivat pelastuneet ihan silminnähtävästä hengenvaarasta. Ei meidän myöskään tarvitse sanoa kuinka hartaasti kiitolliset he sydämensä pohjasta olivat Sitä kohtaan, joka oli antanut heille elämän ja armollisesti suojellut sitä; kuinka usein he likistivät toistensa käsiä, kun pelastumisen varmuus parantavana lääkkeenä vuoti heidän mieliinsä aina kuin ajattelivat vasta ohimennyttä vaaraa.
Nahkasukka seisoi paikallansa ja katseli poistuvia tyttöjä, kunnes he muutamassa tienpolvekkeessa katosivat hänen näkyvistänsä. Silloin kutsui hän koiriansa ja palasi takaisin metsään.
"Niin kyllä," sanoi hän palatessaan takaisin tapetun elävän tykö; "olihan se hirveä näkö niin nuorille olennoille — vanhatkin naiset olisivat voineet pelästyä niin likeltä nähdessään emäpantterin tapettuine poikineen. Hyvä olisi tietää enköhän ennen olisi tappanut petoa, jos olisin tähdännyt sen silmään enkä otsaan? Vaan ne ovat sitkeähenkisiä eläviä, ja laukaukseni oli hyvä, katsoen siihen, että voin nähdä vaan pedon pään sekä hännän korkeimmalla olevan osan."
KUUDESTOISTA LUKU.
Metsänpalo. — Chingachgookin kuolema. — Pelastus kauhistavasta tilasta. — Nahkasukan elämänvaiheet.
Kaskimaat, uudistalot, uusi kansa ja uudet lait — kaikki nämät olivat saattaneet vanhalle Natty paralle sangen monta vastusta. Hirven surmaaminen Otsegossa tapahtui heinäkuussa, ja eräs laki oli hiljan vahvistettu, jossa kiellettiin metsävuohia tappamasta ennen elokuuta. Natty joka enemmän kuin viisikymmentä vuotta sitten oli tottunut metsäelämän vapauteen ja itsenäisyyteen, ei oikein voinut kärsiä uutta järjestystä, ja kovaksi onneksi päättivät muutamat kylän miehet, jotka suurimmalla halulla etsivät riitaa jokaisen kanssa, vetää hänet oikeuteen. Vanha metsästäjä haastettiin lakitupaan, ja koska yksi onnettomuus aina seuraa toista, antoi hän viekotella itsensä tekemään vastarintaa poliiseja vastaan ja pahensi siten asiaansa. Lain palvelijoita vastaan asettuminen on paha erehdys, vaan sitä ei Natty ymmärtänyt. Tuomari Templen täytyi vasten tahtoansa pitää tutkinto asiasta, ja vanha rehellinen Nahkasukka tuomittiin muutaman päivän vankeuteen. Mutta hänen ystävänsä pitivät hänestä huolta; hän vapautettiin vankeudesta ja vietiin kaikessa salaisuudessa pois vuorille. Neiti Temple, jonka hän oli pelastanut pantterin kitaan joutumasta, ei unhoittanut häntä ja lupasi tavata häntä sovitulla paikalla vuoristossa antaakseen hänelle vähän ruutia ja sanoakseen hyvästi, ennenkuin Natty lähti kulkemaan kauemmas länteenpäin, noihin kirveen koskemattomiin, synkkiin metsiin, joissa, kuten hän itse lausui, "hän ei eksyisi uudisasutusten sekaan."
Neiti Temple kulki vuorten poikki vievää tietä myöten koska hän varoi ehdottoman viipymisensä estävän häntä määrätyllä ajalla saapumasta yhtymäpaikalle. Väliin pysähtyi hän kuitenkin, sekä hengähtääkseen, että myöskin pikkumetsän aukkopaikoista silmäilläkseen laakson tarjoomaa kaunista näköalaa. Pitkällinen pouta oli kuitenkin muuttanut sen rehoittavan vihreyden ruskeannäköiseksi, ja vaikka kaikki muuten oli kuten ainakin, niin puuttui kuvasta kumminkin kevään vilkas, iloinen värinloiste. Myöskin taivas näytti saaneen yhtä kuivan ja surullisen muodon kuin maa, sillä aurinkoa peitti pilvi, joka näytti hienolta savulta ilman tippaakaan kosteutta. Sinistä taivaslakia tuskin näkyi, vaikka siellä täällä pilkoitti esiin heikko seijastus, jonka läpi voi nähdä pilviryhmiä vierielevän yhteen taivanranteella, ikäänkuin luonto olisi tahtonut koota vesivarojansa tullakseen ihmisen avuksi. Ilmakin, jota Elisabeth hengitti, oli kuumaa ja kuivaa, ja kun hän saapui siihen paikkaan missä hänen oli tieltä poikkeaminen, tuntui se hänestä oikein tukahduttavalta. Mutta siitä huolimatta riensi hän tehtäväänsä täyttämään, ajatellen ainoastaan sitä alakuloisuutta ja avuttomuutta, mihin hän saattaisi vanhan metsästäjän, jos pettäisi hänen toiveensa.
Sen kukkulan huipulla, jota tuomari Temple kutsui katseluvuoreksi, oli pieni ala raivattu aukeimeksi, jotta siitä paremmin voisi katsella kylää ja laaksoa. Tässä paikassa olivat Elisabeth ja vanha metsästäjä päättäneet tavata toisensa, ja tänne riensi hän nyt, niin pikaa kuin tuo jyrkkä, vaivaloinen metsätie salli. Lukemattomat olivat ne kallionloukareet, kaatuneet puut ja varisseet oksat, joitten välitse ja yli hänen täytyi kulkea; mutta hänen päätteliäsyytensä voitti kaikki esteet, ja hänen kellonsa ilmoitti että hän oli saapunut yhtymäpaikalle joitakuita minuutia ennen määrättyä aikaa.
Hän istahti muutaman kannon päähän ja katseli tutkistellen ympärilleen, vaan ei voinut missään keksiä vanhaa ystäväänsä. Silloin nousi hän jälleen ylös ja kulki ympäri kasken ulkoreunaa, tutkien kaikkia paikkoja, missä luuli Natyn varovaisuuden vuoksi mahdollisesti voivan olla piilossa. Hänen hakemisensa oli kuitenkin turhaa, ja uuvutettuaan voimiansa ja ajatuksiansa Natyn olopaikkaa tutkimalla, uskalsi hän kohottaa äänensä tässä autiossa paikassa.
"Natty, Nahkasukka, vanhus!" huusi hän kovalla äänellä, kääntyen joka haaralle.
Ei kuitenkaan kuulunut mitään vastausta, paitsi hänen oman äänensä kaiku synkässä metsässä.
Näin huutaen lähestyi Elisabeth vuoren reunaa yhä lähemmäksi, kunnes kuuli alhaaltapäin heikon äänen, joka tuntui ikäänkuin kättä olisi pidetty suun edessä ja samassa kiivaasti hengitetty. Täydellisesti vakuutettuna, että Nahkasukka, joka odotti häntä, oli tällä merkillä tahtonut ilmoittaa hänelle olopaikkansa, astui Elisabeth ainakin sata jalkaa alaspäin, kunnes saapui pienelle luonnontekemälle penkerelle, jossa kasvoi vähemmän taajalta kallion lomista ylös pistäviä puita. Hän oli mennyt penkereen reunalle ja katsellessaan alas äkkijyrkkään syvyyteen, kuuli hän kuivien lehtien kahinaa, joka sai hänet katsomaan syrjään. Elisabeth hämmästyi tosin siitä, mikä nyt sattui hänen silmäänsä, mutta rohkasi heti mieltänsä ja meni uskaliaasti ja jollakulla uteliaisuudella paikalle.
Kaatuneen tammen päällä istui Mohikani, mustankellertävät kasvot käännetyt Elisabetiin päin ja tuliset silmät jäykästi tuijottaen hänen kasvoihinsa; hän näytti niin julmalta että vähemmän rohkea nainen olisi häntä kovasti pelästynyt. Hänen vaippansa oli pudonnut olkapäiltä laskoksiin hänen ympärilleen, siten jättäen hänen rintansa, kätensä ja isoimman osan ruumista paljaaksi. Washingtonin kunniaraha loisti hänen rinnassansa, ja Elisabeth tiesi aivan hyvin, että hän ainoastaan suurissa juhlatiloissa kantoi tätä kunnianmerkkiä. Mutta vanhan päällikön koko ulkomuoto oli tavallista enemmän koristettu ja muutamissa suhteissa kammoa herättävä. Pitkä, musta tukka oli koottu päälaelle eikä, niinkuin tavallisesti, peittänyt hänen korkeata otsaansa ja ankaran teräviä silmiään. Suurissa, korvalehtiin leikatuissa rei'issä oli hopeakoristuksia, lasihelmiä ja piikkisian hakaroita kirjavassa, aistittomassa sotkoksessa, indianien tavan mukaan. Iso möhkäle samaa laatua riippui nenärustosta alas huulia ja leukaa vasten. Punasia viivoja risteili ryppyisessä otsassa ja kulki siitä alas poskien yli, oikun tai tottumuksen osoittaman mallin mukaan. Koko hänen ruumiinsa oli samalla tavalla maalattu ja kuvaili indianilaista sotilasta, joka on varustautunut tavallista tärkeämpään toimeen.
"John, kuinka on laitanne, John kulta?" sanoi Elisabeth ja meni häntä lähemmäs. "Teitä ei ole kaukaan aikaan nähty kylässä. Te lupasitte minulle pajuvasun, ja minulla on ollut kaunis paita valmissa teille jo koko kuukauden aikaa".
Indiani katsoi häneen yhtenänsä kotvan aikaa vastaamatta; sitte puisti hän päätänsä, ja surumielisyys kuvautui hänen kasvoihinsa.
"Johnin käsi ei enään voi tehdä vasuja," sanoi hän hiljaisilla kurkkuäänillänsä; "hän ei tarvitse paitaa."
"Mutta jos hän tarvitsee, niin hän tietää mistä voipi semmoisen saada. Niin juuri, John vanhus, minusta tuntuu kuin teillä olisi luonnollinen oikeus vaatia meiltä kaikkea mitä haluatte."
"Tytär," sanoi indiani, "kuule — kuuskertaa kymmenen kuumaa kesää on kulunut siitä kuin John oli nuori — solakka kuin mänty, suora kuin Haukansilmän pyssystä lähtenyt luoti, väkevä kuin puhveli, ketterä kuin vuorikissa. Jos hänen heimonsa tahtoi ajaa Mingoja takaa vuosikausia, niin löysi Chingachgookin silmä heidän mokkasineinsä jälet. Jos miehet pitivät pitoja ja iloiten laskivat vihollistensa päänahkojen lukua, niin riippuivat useimmat hänen kepissänsä. Jos naiset kirkuivat, kun ei heillä ollut ruokaa lapsillensa, niin oli hän ensimmäinen menemään metsälle. Hänen luotinsa oli metsävuohta nopeampi. Tytär, silloin löi Chingachgook sotakirveensä puihin; tämän hän teki ilmoittaakseen niille, jotka olivat hitaita ja vähemmän nopeita, missä löytäisivät hänen sekä Mingot — mutta hän ei tehnyt vasuja."
"Ne ajat ovat menneet, vanha soturi; sen jälkeen on kansanne kadonnut, ja vihollisten takaa-ajamisen sijaan olette oppinut pelkäämään Jumalata ja elämään rauhassa ja sovussa."
"Tytär, suuri Henki antoi teidän isällenne valkean, ja minun isälleni punasen ihon, mutta hän laski verta kummankin sydämeen. Nuorena on ihminen vilkas ja lämmin; vanhaksi jouduttuaan on hän jäykkä ja kylmä. Onko mitään eroitusta ihon alla? Ei, Johnilla oli kerran vaimo. Hän oli äiti näin monelle pojalle — hän nosti kolme sormea — ja hänellä oli tyttäriä, jotka olisivat tehneet nuoret Delavarit onnellisiksi. Hän oli hyvä, ja mitä minä käskin, sen hän teki. Teillä on toiset tavat, mutta luuletteko, ett'ei John rakastanut nuoruutensa morsianta — lastensa äitiä?"
"Ja mihinkä on joutunut perheenne, John, vaimonne, lapsenne?" kysyi
Elisabeth, liikutettuna indianin surullisesta äänestä.
"Missä on jää, joka peitti suuren lähteen? Se on sulannut ja haihtunut veden kanssa. John on elänyt, kunnes koko hänen kansansa on mennyt henkien maahan, mutta hänen aikansa on tullut ja hän on valmis."
Mohikani nojasi päänsä alas vaipan suojaan ja istui äänetönnä. Elisabet ei tiennyt mitä sanoisi. Hän tahtoi kääntää vanhan soturin ajatukset pois näistä surullisista muistoista, mutta vanhuksen suru ja mielen-lujuus oli niin arvokasta, ett'ei hän voinut pakoittaa itsiään paikalla katkaisemaan äänettömyyttä. Viimen jatkoi hän kuitenkin taas puhetta, kysyen:
"Missä on Nahkasukka, John? Tämän ruutitötterön olen pyynnöstä tuonut hänelle; mutta en näe häntä missään. Tahdotteko ottaa sen ja antaa sen hänelle?"
Indiani kohotti päätänsä verkalleen ja tarkasti vakavin katsein lahjaa, jota neitonen piti kädessään.
"Se on minun kansani suuri vihollinen," sanoi hän. "Kuinka olisivat valkeaihot ilman sitä voineet karkoittaa Delavareja? Suuri Henki opetti esi-isiänne, tytär, tekemään ruutia ja pyssyjä, jotta voisivat karkoittaa indianit pois maasta. Kohta ei ole yhtään punanahkaa maassa. Kun John menee pois, jättää viimeinen nämä vuoret ja koko hänen sukunsa on kuollut."
Vanha soturi kumartui eteenpäin, nojasi kyynäspäät polviansa vastaan ja näytti jäähyväisiksi silmäilevän laaksoa joka siinti esiin sumusen ilman läpi, joka paksuni paksunemistaan savusta, niin että Elisabeth ainoastaan suurella vaivalla voi hengittää. Mohikanin surulliset silmäykset saivat vähitellen tuon julman näön, jonka luullaan merkitsevän profeetallista innostusta, ja hän jatkoi:
"Mutta hän on menevä siihen maahan, jossa hän tapaa esi-isänsä. Otuksia kuuluu siellä olevan niin paljon kuin kaloja järvissä. Siellä ei kukaan vaimo huuda ruokaa; ei kukaan Mingo voi tulla sinne. Metsästys on oleva lapsia varten, ja kaikki rehelliset punaset miehet elävät siellä veljinä yhdessä."
"John," huudahti Elisabeth, "se ei kumminkaan ole kristittyin taivas.
Te lankeatte nyt esi-isäinne taikauskoon."
"Isät, pojat, kaikki poissa — kaikki, kaikki," sanoi Mohikani juhlallisesti. "Katso, tytär, jatkoi hän ja käänti silmänsä pohjoista kohti, "niin pitkälle kuin nuoret silmäsi kantavat, oli tämä maa…"
Tällä hetkellä vyöryi äärettömiä savupilviä heidän ylitsensä ja peittivät heiltä näköalan. Hämmästyneenä säpsähti Elisabeth ja katsellessaan vuoren huipulle päin, näki hän, että samanlainen savupilvi oli levinnyt senkin päälle, ja kuuli myrskyn huminan kaltaista ääntä metsästä.
"Mitä tämä merkitsee, John?" sanoi hän. "Me olemme savun suussa ja tunnemme polttavaa kuumuutta ikäänkuin olisimme uunissa."
Ennenkuin John ennätti vastata, kuului tuskallinen ääni huutavan metsässä:
"John, missä olette, vanha Mohikani? Metsä palaa, teillä on vain muutamia minuutia henkenne pelastamiseen."
Päällikkö pani kätensä suuta vasten ja sama ääni, joka oli herättänyt Elisabethin huomiota, kuului taas; samassa kuului nopea astuminen kuivaa risukkoa myöten, ja heti sen perästä tuli Edwards juosten paikalle, kauhistus kuvattuna kasvoissansa.
"Olisipa ollut todella surullista jos täten olisin kadottanut teidät, vanha ystäväni," sanoi hän ja hengitti syvään. "Ylös ja pian tästä pois — ehkä jo on myöhäistä; liekit kiehtovat ympäri tuolla alhaalla olevan kallion huippua, ja jos emme voi päästä sen ohitse, niin ei meillä ole muuta pelastuskeinoa, kuin tätä jyrkkäystä alas syökseminen. Pian täältä, jättäkää pois tylsyytenne, John, sillä nyt on jokainen silmänräpäys tärkeä."
Mohikani viittasi Elisabethiin päin joka Edwardsin äänen kuultuaan oli vaarasta huolimatta vetäytynyt erään ulkonevan kallioreunan taakse.
"Pelastakaa hänet," sanoi hän hilpeästi; "antakaa Johnin jäädä tähän ja kuolla."
"Hänet? ketä tarkoitatte?" huudahti Edwards ja kääntyi äkisti osoitettuun suuntaan; mutta kun hän näki Elisabethin kasvot, jotka ilmoittivat sekä pelästystä että mielipahaa siitä, että Edwards kohtasi hänet täällä, tuli hän niin kovin liikutetuksi, ett'ei hetkeen voinut virkkoa sanaakaan.
"Neiti Temple," huudahti hän viimein. "Te täällä! Onko siis tällainen kuolema teille aiottu?"
"Ei, ei — ei kuolemaa kellekään meistä, toivon minä, vastasi hän niin tyynesti kuin voi. "Vielä ei meitä vaivaa tuli vaan ainoastaan savu. Koettakaamme päästä pakoon."
"Tarttukaa käsivarteeni," sanoi Edwards. "Jollakulla suunnalla täytyy olla aukko, jonka kautta voimme päästä kulkemaan. Uskallatteko koettaa?"
"Kyllä, ihan varmaan kuvittelette vaaraa ylen suureksi, h:ra Edwards.
Viekää minut täältä samaa tietä kuin tulitte."
"Sen tahdon tehdä — sen tahdon," huudahti hän melkein raivoissansa. "Ei ole vielä mitään vaaraa! Ei ollenkaan — olen turhaan säikäyttänyt teitä."
"Mutta pitääkö meidän jättää indiani — — voimmeko jättää hänet tänne kuolemaan, niinkuin hän sanoo?"
Tuskallinen liikutus kuvautui nuorukaisen kasvoissa kun hän pysähtyi ja heitti viipyvän silmäyksen Mohikaniin, sitten veti hän Elisabethin puoleksi väkisin mukaansa, ja jatkoi nopein askelin matkaa sille suuntaa, josta oli tullutkin.
"Älkää huoliko hänestä," sanoi hän tuolla äänen karkeudella, joka ilmoittaa tuskallista tyyneyttä. "Hän tuntee metsät ja on tottunut tällaisiin tapauksiin; hän voi paeta vuorta ylöspäin tai huoleti jäädä paikallensa."
"Ettepä äsken niin luulleet, h:ra Edwards. Älkää jättäkö häntä tuonlaisen kuoleman uhriksi!" huudahti Elisabeth ja katsoi seuraajaansa, ikäänkuin olisi luullut hänen ei olevan täydessä järjessään.
"Indiani palaisi! Kuka on koskaan kuullut, että indiani on kuollut sillä tavalla? Indiani ei voi palaa — se luulo on naurettava. Rientäkää, rientäkää, neiti Temple, muutoin tulee savu vaivaamaan teitä."
"Edwards, teidän muotonne, teidän katseenne peloittaa minua! Älkää salatko vaaraa minulta; onko se suurempi kuin näyttää? Minä olen kylliksi voimallinen kuulemaan pahintakin".
"Jos ehdimme tuon kallion huipulle ennekuin tuli, niin olemme pelastuneet. Paetkaa — henkenne on vaarassa."
Se paikka, jossa Elisabeth tapasi indianin, oli, kuten jo olemme sanoneet, jonkunlainen tasamaa eli penger, ja sen eturinne oli sekä korkea että jyrkkä. Muodoltaan se oli melkein luonnollinen kaari, jonka päät yhtyivät tantereesen vähemmän jyrkissä vietoksissa. Edwards oli tullut erästä vietosta myöten ylös, ja samalle suunnalle veti hän nyt Elisabethia epäilyksissä olijan voimalla ja kiireellä.
Äärettömiä valkeita savupilviä oli kokoontunut vuoren huipulle ja salannut raivoisan tulen lähenemistä; mutta ratiseminen ja ruske veti Elisabethin huomion savupilven reunaan päin, ja siellä hän jo näki tanssivien liekkien pistävän esiin savusta, väliin liehuen korkealla ilmassa, väliin kumartuen alas maata vasten ja sytyttäen jokaisen risun ja heinänkorren, jonka päälle ne hengähtivät. Tämä näkö pakoitti heitä kaksinkertaisiin ponnistuksiin; mutta pahaksi onneksi oli heidän tiellänsä joukko vanhoja, kuivuneita puunlatvoja, ja juuri kuin molemmat luulivat olevansa pelastetut, tuli tulikuuma tuulen puuska ja vei halkeimen liekin erääsen kuivaan mäntyyn, joka heti syttyi, ja kun he tulivat paikalle, kohtasi heitä äärettömän suuren liekin humina ikäänkuin uuni olisi hohkunut heidän edessään. He vetäytyivät kuumuuden tähden takaisin vuoren reunalle, hämmästyneinä katsellen liekkiä, jotka nopeasti levisivät vuorta pitkin ja muuttivat sen tulimereksi. Elisabethin, jolla oli keveät, ohkoset vaatteet, oli vaarallinen lähestyä tuota raivoisaa elementtiä, ja sama kevyt puku, joka muutoin teki hänen vartalonsa niin sieväksi ja viehättäväksi, näytti nyt muuttuneen perikadon välikappaleeksi.
Kylän asukkaat, jotka hakivat tarpeelliset hirret ja polttopuut näiltä vuorilta, ottivat tavallisesti ainoastaan tyvipuolet jättäen latvat ja oksat paikalle mätänemään. Kukkulaa peittivät sentähden suureksi osaksi nämä helposti palavat aineet, jotka, oltuaan kaksi kuukautta auringon paisteessa, syttyivät vähimmästäkin säkeneestä tuleen. Näyttipä useissa paikoin kuin ei mitään yhteyttä tulen ja näiden polttoainekokojen välillä olisi ollutkaan, sillä liekki heittihe toisesta toiseen niin keveästi ja pikaa että se tuskin näytti niihin koskevankaan.
Tämä oli yhtä kaunis kuin kauhistava näkö, ja sekä Elisabeth että Edwards seisoi ja katseli hävityksen etenemistä oudoilla kauhun ja uteliaisuuden sekaisilla tunteilla. Mutta Edwards kirvotti itsensä pian tästä uneksumisesta ryhtyäkseen uusiin ponnistuksiin, ja vetäen seuralaistansa mukanaan, riensi hän savujoukon reunalle ja seurasi sitä pitkin, usein savupilven peitossa, turhaan etsien vapaata pääsyä pois tulensaarroksesta. Tällä tavalla kulkivat he puolipiirissä ihan ympäri penkereen yläpuolta, kunnes he, saapuessaan jyrkkäyksen reunalle vastaisella puolella, tulivat siihen kauhistavaan vakuutukseen, että tuli oli heidät täydellisesti salpannut. Niin kauan kuin yksi ainoakaan tie vuorta ylös- tai alaspäin oli tutkimatta, oli hiljainen toivo ylläpitänyt heidän rohkeuttansa; mutta kun jokainen tie nyt näytti suljetulta, kauhistui Elisabeth lähestyvää kohtaloa yhtä kovasti kuin hän siihen asti oli halveksinut vaaraa.
"Tämä vuori on määrätty minun perikadokseni", sanoi hän pikemmin kuiskuttaen kuin ääneensä. "Tämä on tuleva haudaksemme".
"Älkää toki niin sanoko, neiti Temple; vielä voimme toivoa", vastasi Edwards lohduttaen, vaikka hänen kauhistuneet, pelkäävät silmäyksensä puhuivat sanoja vastaan. "Palatkaamme takaisin kallion huipulle; siellä on, siellä täytyy olla joku paikka, jota myöten voimme mennä alas".
"Viekää minut sinne!" huudahti Elisabeth. "Älkäämme jättäkö mitään pelastuksen keinoa koettamatta".
Hän ei odottanut vastausta, vaan kääntyi heti ja palasi samaa tietä takaisin jyrkkäyksen reunalle, ja tukahduttaen itkuansa mutisi hän: "Isäni, onneton, toivoton isäni!"
Tuossa tuokiossa oli Edwards hänen vieressänsä, ja kirvelevin silmin tutki hän jokaista kallionhalkeemaa löytääkseen jos mahdollista jotakin pakotietä. Mutta sileä, tasainen kallio tarjosi tuskin yhtään jalansijaa, sitä vähemmin minkäänlaisia portaan muotoisia ulkonemia, jotka olivat välttämättömän tarpeelliset, jos mieli päästä laskeutumaan sata jalkaa alaspäin. Edwards huomasi pian, että myöskin tämä toivo oli turha, ja kuumeentapaisella tuskalla, joka yhäti kiihoitti häntä toimeen, alkoi hän miettiä uutta pelastustuumaa.
"Muuta keinoa meillä ei nyt enää ole", sanoi hän synkällä äänellä, "kuin koettaa hinata itsemme kalliota alas. Jos Natty olisi täällä tai jos indianin voisi herättää tuosta tylsyydestä, niin voisivat he kekseliäisyydellään ja monivuotisen kokemuksensa avulla helposti keksiä keinon sen toimeenpanemiseen; mutta tällä hetkellä olen minä lapsi kaikessa, paitsi uskaliaisuudessa ja rohkeudessa. Mistä saan apukeinoja? Vaatteeni ovat niin hienot ja niitä on niin vähäisen — mutta Mohikanin vaippa! Meidän täytyy koettaa — mikä hyvänsä on parempi kuin nähdä teidän sortuvan tämmöisen kuoleman kautta".
"Ja mihinkä joudutte sitten te?" sanoi Elisabeth. "Joko te tai John joudutte minun pelastukseni uhriksi".
Edwards ei kuullut hänen sanojaan, sillä hän seisoi jo Mohikanin vieressä, joka antoi vaippansa mitään kysymättä, istuen entisessä asemassaan indianilaisella arvoisuudella ja tyyneydellä, vaikka hänen oma tilansa oli vaarallisempi kuin toisten. Vaippa leikattiin siekaleiksi, jotka solmittiin yhteen; Edwardsin liinanuttu ja Elisabethin muslinihuivi käytettiin myöskin samaan tarpeesen, ja täten tehty köysi viskattiin sähkön nopeudella kallionreunalta alas; yhteensidotut liuskat ylettyivät kuitenkin tuskin puolitiehen.
"Ei ylety, ei ylety", huudahti Elisabeth; "minulla ei enää ole mitää toivoa. Tuli lähenee verkalleen mutta vakaasti. Katsokaa, se nielee tantereenkin edessään!"
Jos liekit tällä kohdalla vuorta olisivat kiitäneet eteenpäin ainoastaan puoleksi niin nopeasti, kuin ne muilla paikoin viskautuivat toisesta esineestä toiseen, niin olisi surullinen kertomuksemme pian päättynyt; sillä ne olisivat siinä tapauksessa jo aikaa sitten nielleet nuo uhriraukat, jotka kärsivät kaksinkertaisesti odottaessaan lähenevää kohtaloansa. Mutta paikan omituinen asema salli Elisabethille ja hänen seurakumppalillensa sen viivykkeen, jota he käyttivät tehdäkseen jo mainitsemamme pelastuskokeen.
Kalliota peittävä ohut maakamara ravitsi ainoastaan muutamia kuihtuneita heinänkorsia, ja useimmat kallion lomiin juurittuneet puut olivat jo lakastuneet edellisen kesän kovan kuumuuden vaikutuksesta. Niissä jotka vielä elivät varjoelämää, oli ainoastaan muutamia kuivia, lakastuneita lehtiä, mutta muut olivat vaan männyn-, tammen- ja vaahterin haahmuja. Tuli ei mistään olisi voinut saada parempaa virikettä, kuin näistä jos liekit vaan olisivat niihin päässeet; mutta maassa ei ollut lehtiä eikä oksia, jotka olisivat voineet jonkinmoisena juovana johdattaa hävittävää elementtiä vuoren muihin osiin. Tähän tuli lisäksi se, että yksi niitä suuria lähteitä, joista tämä maa on niin rikasta kumpuili ylempänä vierteellä, ja, hitaasti vierittyään tasaista kalliota pitkin, kostutti vuoren sammalpeitettä jatkaessaan matkaansa järveen päin salaisia, maanalisia juovia myöten, eikä rajusti syösten kalliolta kalliolle. Sade-aikana nousi se väliin siellä täällä pienenä purona näkyviin, jopa paisui reunojensakin yli; mutta kuivina kesinä voi sen olemassa olon huomata ainoastaan siitä, että muutamin paikoin kasvoi rehoittavia kasvia ja raitista sammalta, jotka osoittivat veden läheisyyttä. Kun tuli ehti tämän sulun eteen, täytyi sen pysähtyä, kunnes kuumuus tuli niin kovaksi että se voitti kosteuden, ihan kuin sotajoukko, joka malttamatonna odottaa ampuvan patterin vaikutusta, joka raivaa tietä surmalle ja hävitykselle.
Perikadon hetki näkyi nyt olevan läsnä, sillä lähteen kihisevä vesi näytti jo haihtuneen, ja sammalet käpristyivät kokoon tulisen kuumuuden vaikutuksesta, joka levisi tuon pienen kosteikon yli, samalla kuin kaarnapalaset alkoivat erota puista ja tippua maahan. Ilma vavahteli kuumuudesta, ja Elisabethin kiihtyneelle kuvitusvoimalle, kun hän seisoi syvyyden partaalla ja katsoi tuon mahtavan vihollisen lähenemistä, tuntui kuin jokainen puu, jokainen kasvi hänen läheisyydessänsä olisi ollut tuleen syttymäisillään. Oli hetkiä, jolloin mustia savupilviä vyöryi pienen penkereen päälle, ja koska silmä silloin ei voinut nähdä mitään, auttoivat muut aistit näkymön kamaluuden lisääntymistä. Liekkien humina, hurjan elementin tohina, putoovien oksien ruske ja kaatuvain puiden jytkäykset jotka väliin tuntuivat kaukaisen ukkosen jyrähdyksiltä — kaikki tämä säikytti yhä enemmän noita onnettomia uhria. Edwards oli kuitenkin kaikista enimmän kauhistunut. Elisabeth, joka oli luopunut kaikesta pelastumisen toivosta, oli pian saavuttanut tuon nöyrän tyyneyden, jolla hänen sukupuolensa jaloimmat henkilöt tavallisesti kohtaavat välttämättömiä onnettomuuksia, ja Mohikani taas, joka oli paljo lähempänä vaaraa, istui paikallaan jäykällä päättäväisyydellä, kuten indianilainen soturi ainakin. Vanhan päällikön katseet, jotka melkein kaiken aikaa tähystivät kaukaisia vuoria, kääntyivät pari kertaa nuorten puoleen, jotka näkyivät olevan tuomitut niin aikaiseen kuolemaan, ja silloin välähti sääliväisyyden merkki yht'äkkiä hänen kasvoinsa juonteisin; mutta heti sen perästä muuttuivat ne taas yhtä jäykiksi ja liikkumattomiksi kuin ennen, ikäänkuin jo olisivat katselleet tulevaisuuden pimeään yöhön. Melkeen koko ajan oli hän hiljaisella äänellä laulanut jonkunlaista delavarilaista kuolinvirttä noilla syvillä, oudoilla kurkku-äänillä, jotka ovat niin omituiset hänen kansallensa.
"Tämmöisinä hetkinä, h:ra Edwards, katoaa kaikki erilaisuus ihmisten välillä," kuiskutti Elisabeth. "Houkutelkaa Johnia muuttamaan lähemmäksi meitä; kuolkaamme yhdessä."
"Kuolla!" huusi nuorukainen. "Ei, ei, vielä täytyy olla toivossa, te ette voi, te ette saa kuolla."
"Millä tavalla voimme sitten pelastua?" kysyi Elisabeth, viitaten tuleen päin taivaallista tyyneyttä ilmoittavalla katseella. "Liekki tulee jo kostean rajan yli, se lähenee hitaasti mutta varmaan. Katsokaa, johan tuo puu tuolla on syttynyt tuleen!"
Hän puhui, surkeata kyllä ihan totta. Kuumuus oli jo aikaa sitten voittanut veden vähäpätöisen vastustusvoiman, ja tuli tuprusi nyt eteenpäin puolikuivaa sammalikkoa myöten; yhden kuivan männyn sytytti tuleen halkein liekki, joka tuulen viemänä löihe sen rungon ympärille. Sen vaikutus oli pikainen ja hämmästyttävä. Liekit hyppelivät kuivaa runkoa pitkin, kuin salama sähköjohdatinta myöten, ja heti sen perästä kohosi tulipatsas ilmaan. Tuli levisi puusta puuhun; se kaatunut puu, jonka päällä Mohikani istui, syttyi tuleen ja peittyi savuun ja liekkeihin. Kuitenkin istui indiani paikallaan. Kun hänen ruumiinsa oli verhotta, lienee hänen tuskansa olleet hirmuiset, mutta hän kohtasi niitä jäykällä uhalla. Elisabeth kääntyi pois tätä näkemästä ja katsoi alas laaksoon päin. Kuumuus synnytti kiivaita tuulenpuuskia, ja juuri tällä hetkellä kohosi se savuvaippa, joka oli kokonaan peittänyt laakson, ja kaunis kylä tuolla alhaalla tuli selvästi näkyviin.
"Oi isäni, isäni," huudahti Elisabeth. "Ah tästä — tästä olisi minut voitu säästää — vaan minä nöyristyn mahtavamman tahdon alle."
Hänet keskeytti ihmisäänen vinhat huudot.
"Tyttö, missä olette, tyttö? Ilahuttakaa vanhan miehen sydäntä, jos vielä olette elossa."
"Kuulkaa!" sanoi Elisabeth. "Se on Nahkasukka — hän etsii minua."
"Se on Natty," huudahti Edwards; "vielä voimme tulla pelastetuiksi."
Suuri, kaarenmuotoinen liekki välähti tällä hetkellä näkyviin metsässä riehuvan tulenkin läpi, ja sitten seurasi lyhyt, kimakka pamaus.
"Se oli ruutitötterö," kuului sama ääni huutavan, tullen yhä lähemmäksi. "Se oli ruuti, ja tuo rakas lapsi on joutunut perikatoon."
Seuraavassa tunkiossa hyökäsi Natty lähteen kuumain höyryn läpi penkereelle, avopäin, tukka palaneena juureen asti, paita nokisena ja monin paikoin rikkipalaneena sekä kasvot tavallista punaisempina kovan kuumuden vaikutuksesta.
"Olenko siis löytänyt teidät!" huudahti vanha metsästäjä tullessaan savusta esiin. "Jumalalle olkoon kiitos, että olen löytänyt teidät — mutta seuratkaa minua, meillä ei ole aikaa juttelemiseen.
"Minun vaatteeni!" sanoi Elisabeth. "Olisi vaarallista lähestyä tulta ne päällänsä."
"Minä olen kyllä ajatellut teidän helposti syttyvää vaatteustanne," sanoi Natty ja levitti jonkunlaisen nahkaviitan, jota oli kantanut käsivarrellaan, sekä kääri sen Elisabethin ympärille, niin että se peitti hänet melkein kokonaan; "seuratkaa minua nyt — tässä on meidän kaikkien elämä ja kuolema kysymyksessä."
"Mutta John — mihinkä John joutuu?" kysyi Edwards kiivaasti. "Voimmeko jättää vanhaa sotilasta tänne kuolemaan?"
Natyn silmät kääntyivät siihen suuntaan mihin Edwards viittasi, ja hän huomasi indianin, joka vielä istui entisellä paikallaan, vaikka maa paloi hänen jalkainsa alla. Metsästäjä meni heti hänen luokseen ja huudahti delavarin kielellä:
"Ylös ja pois täältä, Chingachgook! Aiotteko jäädä tänne ja palaa kuin Mingo surmapatsaan vieressä? Kristityt papit lienevät antaneet teille parempia opetuksia, toivon minä. Jumala armahtakoon! ruuti on räjähtänyt hänen jalkainsa välissä, ja selkänahka on palanut. Tahdotteko lähteä, kysyn minä?"
"Miksikä Mohikani lähtisi?" vastasi indiani synkästi. "Hän on elänyt kotkan päiviä, mutta hänen silmänsä alkavat tummeta. Hän tarkastaa laaksoa, vesiä, metsästysmaita — mutta hän ei näe yhtään Delavaria. Kaikilla on valkea iho. Esi-isäni huutavat minulle kaukaisilta mäiltä: tule: Vaimoni, nuoret sotilaani, heimoni huutaa: tule! Suuri Henki sanoo: tule! Ei antakaa Mohikanin kuolla."
"Mutta te unhoitatte ystävänne!" sanoi Edwards.
"Ei maksa vaivaa houkutella indiania, joka on päättänyt kuolla," keskeytti häntä Natty, ja tarttui Mohikaniin sekä pyöräytti erinomaisella kätevyydellä selkäänsä päällikön, joka ei tehnyt mitään vastarintaa.
Natty viittasi sitten toisille, ja, ei ainoastaan vuosiensa vaan myöskin sen taakan uhalla, jota kantoi, käveli hän ripeästi heidän edellään samaan suuntaan, mistä oli tullut. Juuri kun he jättivät penkereen kaatui muuan kuiva puu, joka jo kauan oli horjunut, kumoon juuri siihen paikkaan, missä he vasta olivat seisoneet, ja nosti ilmaan tulisen poropilven.
Tällainen tapaus joudutti tietysti niiden askeleita, jotka kulkivat
Nahkasukan perässä.
"Kävelkää pehmeätä maaperää myöten," huusi hän heille, kun olivat paksun savun keskessä, jossa eivät voineet nähdä paljo mitään. "Pysykää valkeammassa savussa; kiertäkää nahka tiiviisti hänen ympärilleen, poika."
Totellen metsästäjän käskyä, seurasivat he lähellä hänen perässänsä, ja vaikka pitkin lähdejuonteen mutkauksia kulkeva kapea polku luikerteli palavien puunrunkoin ja oksien välitse, niin kulkivat he kuitenkin koko matkan vahingoittumatta. Ainoastaan se, joka on kauan tottunut metsissä elämään, voi löytää tiensä tämmöisen savun läpi, joka melkeen kokonaan esti sekä hengittämisen että näkemisen; mutta kokenut Natty vei heidät erääsen kallioiden väliseen aukkopaikkaan jonka kautta he ilman suurta vaivaa pääsivät eräälle toiselle pengerrykselle ja huomasivat yht'äkkiä olevansa jokseenkin puhtaassa ilmassa.
Niitä tunteita jotka valtaisivat Edwards'in ja Elisabethin mielen heidän saavuttuansa tähän paikkaan, on helpompi ajatella kuin kertoa. Ei kukaan näyttänyt kuitenkaan riemuitsevan enemmän kuin heidän opastajansa, joka, vielä kantaen Mohikania selässään, kääntyi ja, nauraen totutulla tavallaan, sanoi:
"Minä tiesin että tuo ruuti oli Ranskalaisen ruutia, poika; se leimahti kerrassaan tuleen jota vastoin teidän karkea ruutinne olisi kihissyt ja kähissyt hyvinkin kokonaisen minuutin. Irokeseilla ei ollut parasta lajia ruutia, silloin kuin olin sodassa Kanadan heimokuntia vastaan sir Williamin johdon alla. Olenko milloinkaan kertonut siitä kahakasta, joka…"
"Säästäkää herran tähden kertomuksenne, Natty, kunnes olemme täydessä turvassa," keskeytti häntä Edwards. "Mihinkä meidän nyt on mentävä?"
"Hm … tuonne vuorelle, jos ette huoli jäädä tähän."
"Olemmeko täydessä turvassa siellä? Eikö tuli voi päästä sinne?"
"No eikö teillä sitten ole silmiä?" vastasi Natty semmoisen miehen tyyneydellä, joka on tottunut sellaiseen vaaraan, mistä vastikään oli päästy. "Jos olisitte viipyneet tuolla vielä kymmenenkään minuutia, niin olisitte molemmat jo kuoliaaksi palaneina, mutta tähän voimme jäädä niin kauaksi kuin tahdomme, eikä mikään tuli voi teitä saavuttaa, ennenkuin kivet muuttuvat yhtä helposti palaviksi kuin puut."
Saatuaan tämän vakuutuksen, joka silminnähtävästi oli luotettava, menivät he vähän matkaa eteenpäin, ja Natty laski taakkansa maahan, asettaen Indianin istumaan selkä kallionlohkaretta vasten. Elisabeth vaipui maahan ja peitti kasvot käsiinsä, sydän ristiriitaisten tunnetten vallassa.
"Jättäkää minut, jättäkää minut," sanoi hän Edwardsille. "Minä tunnen itseni niin liikutetuksi etten voi puhua. Lähinnä Jumalaa on minun teitä kiittäminen tästä ihmeellisestä pelastuksesta."
Edwards poistui hänen pyynnöstänsä ja meni Natyn luokse, joka piti hellää huolta Mohikanista. Kun heidän silmäyksensä sattuivat toisiinsa, sanoi vanha metsästäjä surullisesti:
"Hänen aikansa on tullut, poika; minä näen sen hänen silmistänsä. Kun indiani katsoo noin jäykästi eteensä, ajattelee hän ainoasti menoa suloisille metsästysmaille, niinkuin he sanovat, ja mitä ne itsepintaiset veitikat kerran päättävät, sen he myös aivan varmaan tekevät."
Indiani käänsi aaveen-näköiset kasvonsa Natyn puoleen ja kiinitti mustat silmänsä vakavasti häneen. Vitkallisesti käänsi hän sitten päänsä laaksoon päin ja alkoi omalla kielellään laulaa tuolla syvällä kurkku-äänellä, jota niin usein olemme maininneet, kohottaen äänensä laulun kestäessä kunnes se kaikui kovana ja täytenä, vaikka kohta ei sointuvana.
"Mieleni tekee, mieleni tekee — hurskas-mielisten maahan tekee mieleni. Ei yksikään Delavari kammo viimmeistä hetkeään, ei kukaan Mohikani pelkää kuolemaa; Suuri Henki kutsuu, ja hän menee. Isääni olen kunnioittanut, äitiäni olen rakastanut, heimolleni olen ollut uskollinen. Mingot olen tappanut — olen tappanut Mingot, ja suuri Henki kutsuu poikaansa. Minä tulen, minä tulen, hurskasmielisten maahan tulen minä."
"Mitä sanoo hän, Nahkasukka?" kysyi Edwards.
Natty ei vastannut, sillä samassa nosti Indiani taas päätänsä ja jatkoi hiljaisella, selvällä äänellä:
"Voiko kukaan sanoa Mingojen nähneen Mohikanin selkää? Onko kukaan vihollinen, jonka kanssa hän on taistellut, nähnyt huomispäivää? Lauloiko kukaan Mingo, jota hän ajoi takaa, koskaan riemu-laulua? Onko Mohikani koskaan valehdellut? Ei, sillä totuus oli elävä hänessä ja ainoastaan se puhui hänen kauttansa. Nuoruudessaan oli hän sotilas, ja hänen mokkasiininsa jättivät veripilkkuja jälkeensä. Vanhana oli hän viisas, ja hänen sanansa neuvottelu-nuotion ääressä eivät hävinneet tuulen mukana."
"Nyt on hän onnellinen," jupisi Nahkasukka, "minä näen sen hänen silmistänsä, ja sitä en ole voinut sanoa hänestä siitä saakka, kuin Delavarit läksivät jokensa lähdehaaroilta ja kulkivat länttä kohti. Oi, siitä on pitkät, pitkät ajat, ja monta surun päivää olemme molemmat yhdessä sitten kokeneet."
"Haukansilmä!" sanoi indiani yht'äkkiä viimmeisen elonkipinän voimalla.
"Haukansilmä, kuunnelkaa veljenne kuolemaa."
"Minä kuulen, John," vastasi metsästäjä englannin kielellä, syvästi liikutettuna, ja siirtyi häntä lähemmäksi. "Me olemme olleet veljiä paremmassakin kuin indianilaisessa tarkoituksessa. Mitä toivotte minulta, Chingachgook?"
"Haukansilmä, minun esi-isäni kutsuvat minua suloisille metsästysmaille. Tie on auki ja päällikön silmät nuorentuvat. Minä näen — mutta en näe yhtään valkeaa miestä; siellä ei näy muita kuin hurskasmielisiä, urhollisia indiania. Hyvästi, Haukansilmä — te menette valkeain miesten taivaasen, mutta minä menen isäini luokse. Käskekää panna Mohikanin jousi, tomahavki, piippu ja Wampumi hänen hautaansa, sillä hänen lähteissään on yö, kuten silloin kuin sotilas lähtee sotajälelle, eikä hän voi pysähtyä niitä etsiäksensä."
Hän vaikeni, sillä itse elementitkin näyttivät yhdistyvän, murtaakseen kaiken inhimillisen vastustusvoiman. Sill'aikaa kuin nyt kerrotut seikat tapahtuivat, olivat mustat pilvet taivaalla lakkaamatta lisääntyneet ja suurenneet, ja se kolkko hiljaisuus, joka nyt vallitsi ilmassa, ilmoitti äkillistä lämpömäärän muutosta. Pitkän vuoren vierteitä yhä raivoovia leikkiä ei epävakaiset tuulen-puuskat enää viskanneet sinne tänne, vaan ne kohosivat korkealle ilmaan taivasta kohti. Raivokkaan elementin hävitys-työssäkin näytti vallitsevan jokin tyyneys, ikäänkuin se olisi aavistanut, että sen hävittävää voimaa vahvempi käsi pian oli estävä sen etenemistä. Savupatsaat, jotka kohosivat laakson päälle, alkoivat nousta yhä korkeammalle ja sitten yht'äkkiä kadota, ja kirkkaita salamoita leimahteli läntisten vuorten päälle kokoontuneiden pilviryhmien välissä. Muuanta salamaa, joka levitti liekkuvaa loistoa ympärilleen, valaisten koko taivaanranteen, seurasi ankara ukkosenjyrinä, joka vieri kallioiden välisiä alangoita pitkin ja tuntui tärisyttävän maan sisimpiä perustuksia. Mohikani oikasi ruumistansa, ikäänkuin totellakseen annettua lähdön merkkiä, ja ojensi kuihtuneen kätensä länteen päin. Hänen ruskeat kasvonsa loistivat ilosta, joka kumminkin, niinkuin kaikki muutkin tunnonmerkit, vähitellen katosi; jäntereet kangistuivat muuttuessaan lepotilaan, hiljainen vavahteleminen näkyi tuokion aikaa hänen huultensa ympärillä, käsi vaipui vitkaan alas kylkeä vasten kankeana ja liikkumatonna, ja siinä istui nyt päällikkö hengetönnä, selkä nojassa kalliota vasten, lasittavat silmät avoinna ja vielä tuijottaen kaukaisiin vuoriin päin, ikäänkuin tuo tyhjäksi jätetty pölymaja olisi tahtonut viitata sitä suuntaa mihin sen hengen oli kiitäminen, joka hiljan oli asunut siinä ja sitä elähyttänyt.
Natty tarttui ystävänsä kylmään käteen ja katseli kauan ja miettiväisesti hänen kasvojansa, sanaakaan virkkaamatta.
"Nyt on kaikki loppunut," sanoi hän viimein surullisesti. "Hänet on tuomitseva hurskas tuomari eikä uusien oikkujen ja aikain mukaan tehdyt lait. Ihmisen täytyy odottaa viimeistä hetkeänsä Jumalan tahdon mukaan, mutta minun täytyy kuitenkin tunnustaa että alan kyllästyä elämään. Tuskin löytyy enään puutakaan, jota tuntisin, eikä ole helppo saada nähdä yksiäkään kasvoja, joita opin tuntemaan nuoruuteni päivinä."
Suuria vesipisaroita alkoi nyt putoilla ja pian vuoti vettä virtanaan tulikuumalle kalliolle. Indianin ruumis vietiin pikaa erääsen kallionlomaan ja koirat seurasivat perässä ulvoen hiljaisella valittavalla äänellä, joka ilmoitti sitä surua, jota ne tunsivat vanhan, rakkaan ystävän kadottamisesta.
Elisabeth löysi kyllin suojaa alassyöksevää sadetta vastaan erään ulkonevan kallionsyrjän alla. Mutta paljoa ennenkuin sade oli lakannut kuului alhaalta ääniä, jotka huusivat hänen nimeänsä, ja kohta sen perästä näkyi joukko ihmisiä jotka lähenivät kalliota ja, koetellen tuhkaläjiä, raivasivat tietä vielä savuavien puiden ja kantoin välitse… Muutamia minuutta sen jälkeen lepäsi Elisabeth isänsä sylissä, jonka iloa, niinkuin hän itse luuli ainiaksi kadonneen lapsensa löytämisestä nuoret lukiamme itse kuvailkoot.
* * * * *
Jonkun aikaa Chingachgookin kuoleman perästä ilmoitti Nahkasukka päättäneensä lähteä kauemmaksi länteen päin. Sekä Elisabeth että Edwards koki houkutella häntä luopumaan tästä päätöksestä, mutta turhaan.
"Minä olen väsynyt elämään täällä näillä kaskimailla", sanoi hän, "missä hakkuu kaikuu korviini auringon noususta sen laskuun saakka. Minua haluttaa päästä metsiin".
"Metsiin!" kertoi Elisabeth. "Ettekö siis kutsu näitä äärettömiä puita kasvavia aloja metsiksi?"
"Oi, lapseni, nämä eivät ole minkään arvoisia sille, joka on tottunut erämaihin. Metsiksi! Kyllä kaiketi! Minä en kutsu semmoisia paikkoja metsäksi, missä joka askeleella tapaa uudisasutuksia ja perkkauksia".
"Nimet eivät merkitse mitään", sanoi Edwards. "Neljänkymmenen vuoden tottumusta ei yhden päivän päätös muuta. Minä tunnen teidät liian hyvin, Natty, sen enempää kiusatakseni teitä houkutuskokeilla, mutta ehkä suotte minun rakennuttaa teille majan jollekulle noista kaukaisista vuorista, jossa väliin voisimme käydä teitä tervehtimässä ja katsomassa ett'ei teiltä mitään puutu".
"Olkaa huoleti Nahkasukan suhteen, lapset; Jumala on pitävä huolen hänen päivistään ja antava hänelle autuaan lopun. Minä tiedän teidän tarkoittavan parastani, vaan tiemme eivät sovi yhteen. Minä rakastan metsiä, te ihmisten kasvoja. Minä syön silloin kuin minulla on nälkä, juon kuin janottaa, mutta teillä on määrätyt tunnit ja säännöt — niin, te raskautatte koiratkin liialla ruu'alla sulasta hyväntahtoisuudesta, vaikka niiden pitää olla laihoja ajaakseen hyvästi ja juostakseen kepeästi. Vähinkin luojan luoduista olennoista on määrätty jotakuta tarkoitusta varten, ja minä olen luotu erämaita varten. — Jos pidätte minusta, niin antakaa minun mennä mihin sieluni halajaa".
"Suokaa minun kuitenkin vielä kerran pyytää teitä jäämään", sanoi Elisabeth. "Älkää jättäkö minua tuskalliseen levottomuuteen sen miehen tähden, joka kaksi kertaa on pelastanut minut kuoleman kourista ja niin uskollisesti palvellut niitä, joita minä rakastan. Jääkää minun, ell'ette jää itsenne tähden. Lakkaamatta tulen minä muutoin näkemään teidät noissa kammottavissa unissa, jotka vielä häiritsevät lepoani; minä tulen näkemään teidät yksinäisyydessä, perin köyhänä, kuolevana niiden petoeläinten keskellä, joita olette tappanut. Minun kuvitukseni on luuleva kaikkien kärsimysten, joita tauti, puute ja yksinäisyys tuottavat, vaivaavan teitä. Jääkää meidän luoksemme, vanha mies, ell'ette itsenne, niin ainakin meidän tähtemme".
"Semmoiset ajatukset ja pahat unet eivät suinkaan tule kauan vaivaamaan viatonta ihmistä", sanoi metsästäjä juhlallisella äänellä. "Ne tulevat Jumalan avulla pian haihtumaan, ja jos pantterit vielä kuvittelevat unissanne, niin se ei tapahdu minun tähteni, vaan sentähden, että muistaisitte Hänen voimaansa, joka johti minut teitä pelastamaan. Luottakaa Jumalaan; asukoon aina teidän sydämessänne se Jumala, joka on yhtä hyvin uudisasutuksissa kuin erämaillakin. Siunatkoon hän teitä ja kaikkea, mikä teille rakasta on, tästä hetkestä aina siihen suureen päivään saakka, jolloin valkeaihoiset tulevat kohtaamaan puna-nahkoja tuomiolla ja jolloin oikeuden, eikä väkivallan voima on oleva lakina".
Elisabeth kohotti päätänsä ja tarjosi ukolle poskensa, jota tämä, ottaen lakin päästään, kunnioituksella suuteli. Vanhus puristi vapisevin, mutta voimakkain käsin Edwardsin kättä sanaakaan virkkaamatta. Sitten valmistihe hän lähtemään, veti vyönsä kireemmälle vyötäreensä ympärille, mutta niin hitaasti, että hyvin huomasi kuinka vaikea eronhetki oli. Muutaman kerran koetti hän puhua, mutta hänen oli mahdoton saada sanaa suustaan.
Viimein heitti hän pyssyn olalleen ja huusi koiriaan, niin että vuoret kaikuivat.
"Tännepäin — hoi, koirat; pois täältä! Helläksi menevät jalkanne, ennen kuin ennätämme matkamme perille".
Koirat kavahtivat ylös, ja ikäänkuin olisivat aavistaneet isäntänsä tarkoituksia, seurasivat ne hänen perässänsä riippuvin päin ja surullisin katsein.
"Hän on poissa!" sanoi Edwards. He näkivät vanhan metsästäjän pysähtyvän metsän-reunassa ja kotvan aikaa katsovan taaksensa. Kun hänen ja heidän silmäykset sattuivat toisiinsa, pyyhkäsi hän äkkiä kädellä silmiänsä, viittasi jäähyväiset, kutsui koiriansa ja katosi puiden väliin.
Tämä oli viimeinen kerta, jolloin he näkivät Nahkasukan. Hän oli mennyt auringon laskua kohti — ensimmäisiä siitä suuresta joukosta, joka on raivannut tien Pohjoisamerikalaisten valtain tähdillä koristetulle lipulle aina Suureen Valtamereen saakka.