NELJÄS LUKU.
Hirventappaja pakenee. — Häntä ajetaan takaa. — Hän otetaan jälleen kiinni.
Muutamia päiviä edellä kerrotun tapauksen perästä tapaamme Hirventappajan taaskin kokoontuneiden indianein edessä. Juhlallinen ilmiö kuvaantui nyt hänen silmäinsä eteen. Kaikki vanhemmat sotilaat istuivat kaatuneen puun päällä ja odottivat hänen tuloansa jäykällä arvokkaisuudella; oikealla puolen seisoivat nuoret miehet täysissä aseissa ja vasemmalla naiset ja lapset. Keskessä oli avoin, jokseenkin laaja, lehväkaarrosten varjooma paikka, josta oli tarkasti poistettu kaikki pensaat, varvut, kuivat oksat y.m. Tätä paikkaa oli luultavasti usein pidetty leiripaikkana, sillä se näytti kovaksi poljetun kedon kaltaiselta.
Niinkuin useimmiten oli tapana indianein heimokunnissa ja kuleksivissa indianijoukoissa, jakoi tässäkin kaksi päällikköä keskenänsä näiden metsänlasten hallitsemisvallan. Toinen oli vanhempi, tunnettu hyväksi puhelahjansa puolesta, viisaaksi keskusteluissa sekä älykkääksi toiminta-ohjelmia tehdessä, toinen taas oli mainio urhollisuutensa, julmuutensa ja viekkautensa tautta. Edellinen oli Rivenoak, toista nimitettiin Pantteriksi, joka nimi hyvin ilmaisi sotilaan, indianein käsityksen mukaan parhaita omaisuuksia — julmuutta, kavaluutta ja petosta.
Rivenoak ja Pantteri istuivat vieretysten, odottaen vangin tuloa, kun Hirventappajan ruuhi laski rantaan ja hän itse nousi maalle. Koska indianein tarkoitus saada hänet pettämään Hutterin ja linnasen muut asukkaat ei onnistunut, olivat he pakoittaneet metsästäjän, jonka piti antaa kunniasanansa takaisinpalaamisesta, käymään Hutterin luona houkuttelemassa häntä muuttamaan pois näiltä seuduilta. Hirventappaja kyllä vakuutti, ett'ei hänen lähetyksensä onnistuisi, vaan sitoutui kumminkin käymään siellä ja lupasi kaikissa tapauksissa palata takaisin määrätyllä hetkellä. Tämän lupauksen hän nyt täytti.
"Tässä olen nyt, Mingot," sanoi hän astuessaan heidän piiriinsä; "tehkää minulle mitä tahdotte. Minun tilini ihmisten ja elämän kanssa on lopetettu; tehtäväni ei ole onnistunut, niinkuin jo edeltäkäsin sanoin, ja nyt ei minulla ole muuta tehtävänä, kuin valkeaihoisten Jumalan kohtaaminen valkean miehen velvollisuuksien ja lahjojen mukaan."
Suostumuksen jupina kuului näitä sanoja lausuttaissa naistenkin joukosta, ja kotvasen aikaa toivoivat muutamat hartaasti saada heimoonsa näin urhoollisen ja jalon miehen. Mutta useat olivat sitä vastaan, etenkin Pantteri ja hänen sisarensa Sumach, joka oli Hirventappajan ampuman Ilveksen leski. Toista näistä vallitsi syntyperäinen julmuus, toista esti raivokas kostonhimo tottelemasta hellempiä tunteita. Niin ei ollut Rivenoakin laita. Tämä päällikkö nousi seisaalleen, ojensi kätensä kohteliaisuutta osoittavalla tavalla ja tervehti vankia sellaisella tyyneydellä ja arvokkaisuudella, joka olisi voinut herättää ruhtinaan kateutta.
"Keltanaama," sanoi hän, "kansani on ollut niin onnellinen, että on saanut vangiksi miehen eikä arkaa kettua. Me tunnemme teidät, me tulemme kohtelemaan teitä kuin urhokasta soturia. Jos olette surmannut yhden meikäläisen soturin ja ollut apuna muita surmatessa, niin on teillä henki, jonka voitte antaa korvaukseksi. Muutamat nuorista miehistäni luulivat, että keltanaaman veri on liian vetelätä — että se epäisi juoksemasta Huronin veitsentiestä. Näyttäkää heille, ett'ei niin ole laita; teidän sydämenne on voimakas niinkuin ruumiinnekin. Jos sotilaani sanovat, ett'ei Ilveksen kuolemaa saa unhoittaa ja että hän ei voi yksin matkustaa henkien maille, niin tulevat he muistamaan että hänet surmasi urhokas mies, ja laittavat teidät hänen perästään sellaisilla ystävyytemme todisteilla, ett'ei hän seuraanne häpeä. Olen puhunut; tiedätte, mitä olen sanonut."
"Totta kyllä, Mingo, kaikki on totta kuin evankeliumi," vastasi teeskentelemätön metsästäjä. "Te olette puhunut, ja minä tiedän ei ainoastaan mitä olette sanonut, vaan vielä päälle päätteeksi mitä tarkoitatte. Uskallan väittää Ilveksen olleen urhollisen, jalon sotilaan ja ansainneen ystävyyttänne ja kunnioitustanne, mutta kumminkaan en luule itseäni kelvottomaksi seurustelemaan hänen kanssansa ilman teidän passittannekin. Kuitenkin olen nyt täällä, valmiina kuulemaan tuomiotani; tehkää minulle mitä tahdotte."
Rivenoak ilmoitti suostumuksensa, ja sen jälkeen keskustelivat päälliköt syrjässä hetken aikaa. Tämän päätyttyä, erosi kolme, neljä nuorta sotilasta kumppaleistaan ja poistuivat leiristä. Nyt ilmoitettiin vangille, että hän sai vapaasti kuleksia niemellä, sill'aikaa kuin hänen tulevasta kohtalostaan keskusteltiin — lupa tämmöinen ei paljoa maksanut, sillä yllämainitut nuoret sotilaat olivat asettuneet linjaan niemen kannasta vahtimaan ja järvelle pakeneminen oli mahdoton.
Odotettuaan noin tunnin aikaa, joka hänestä tuntui tuskallisemmalta kuin itse välttämättömän kuoleman ajatus, kutsuttiin Hirventappaja uudestaan tuomariensa eteen, jotka jo olivat istuneet entisille paikoillensa.
"Hirventappaja," alotti Rivenoak, kun vanki oli saapunut hänen eteensä, "vanhat mieheni ovat kuunnelleet viisaita sanoja; he ovat valmiit puhumaan. Teidän esi-isänne tulivat nousevan auringon maasta, me olemme laskevan auringon lapsia. Maa voipi kyllä olla rikasta, viisauden puolesta viljavata tuolla kaukana aamukoitteen alla, mutta ehtoon maa on suloisempaa. Me katselemme mieluisimmin sinnepäin. Kun katselemme itäänpäin, valtaa meidät pelko; ruuhi toisensa perästä kuljettaa kansaanne joukottain auringon jälkiä myöten, ikäänkuin sen maa olisi täpötäynnä ja tulvillaan ihmisiä. Punasia miehiä on jo aivan vähän, he tarvitsevat apua. Yksi paraista majoistamme on nykyään joutunut tyhjäksi omistajan kuoleman kautta; kauan tulee viipymään, ennenkuin hänen poikansa tulee kyllin vanhaksi täyttämään isän sijan. Tuolla on hänen leskensä; hän tarvitsee riistaa ruu'aksi itselleen ja lapsilleen, sillä hänen poikansa ovat vielä kuin haukan pojat ennen pesästään lähtemistä. Teidän kätenne kautta on tämä suuri onnettomuus kohdannut häntä. Hänellä on kaksi velvollisuutta, toinen kaatunutta puolisotansa ja toinen lapsiansa kohtaan. Päänahka päänahasta, henki hengestä, veri verestä, on yksi laki; ruu'an hankkiminen lapsillensa on toinen. Me tunnemme teidät, Hirventappaja. Te olette rehellinen mies, ja kun sanotte jotakin, niin on se niin. Ette ole kaksikielinen kuin käärme, päänne ei ole ruohoon peitetty; te näette kaikki. Te pysytte oikeudessa; kun olette pahoin tehnyt, toivotte saavanne korvata sen niin pian kuin voitte. Tässä on Sumach; hän on yksinään vigvamissaan ja hänen lapsensa kaipaavat ruokaa. Ottakaa tuosta pyssy, se on latingissa, ampukaa hirvi, antakaa lapsille ruokaa ja ottakaa Sumach vaimoksenne. Ruvetkaa Huroniksi; Sumach ei silloin ole miestä vailla, ja sotilaani lukumäärä on jälleen täysi."
"Juuri tätä pelkäsin Rivenoak," sanoi metsästäjä, kun päällikkö oli lopettanut puheensa; "niin, pelkäsin näin käyvän. Totuus on pian lausuttu ja se on lopettava kaikki toiveet tässä kohden. Olen valkeaihoinen ja kristitty syntyisin; huonosti sopisi minulle vaimon ottaminen indianien tavalla ja pakanain seasta. Mitä en tahtoisi tehdä rauhallisina aikoina ja selkeän päivän paisteessa, sitä vielä vähemmin tahdon tehdä pilvisenä aikana henkeni pelastukseksi. Kenties en koskaan joudu naimisiin; aivan varmaan oli Luojan tarkoitus, kun Hän saattoi minut tänne metsiin, että eläisin yksinäni ja ilman omaa kattoa pääni päällä, vaan jos ei niin kävisi, niin tulee ainoastaan semmoinen nainen, joka kuuluu omaan väriini ja lahjoihini, pimentämään vigvamini ovea, eikä kukaan muu. Kuolleen sotilaanne lapsille kyllä mielelläni hankkisin ravinnon, jos se voisi tapahtua häpeättä, mutta sehän ei ole mahdollista, koska en voi asua huronien kylässä. Omien nuorten miestenne täytyy hankkia Sumachille riistaa, ja kun hän toisen kerran menee naimisiin, lienee paras, että hän ottaa miehen, jonka jalat eivät ole kylliksi pitkät kulkemaan sille alueelle, missä hänellä ei ole mitään tekemistä. Me taistelimme rehellistä taistelua ja hän kaatui; tässä ei ole mitään muuta, kuin mitä jokaisen urhoollisen miehen on odottaminen ja arvaaminen. Mingon sydäntä en ikinä voi saada, se on yhtä mahdotonta kuin jos ajattelisi harmaita hiuksia kasvavan pojan päähän tai karhunmarjoja mäntyyn. Ei, ei, Huroni; lahjani ovat vaimoa koskevissa seikoissa valkeaihoisen lahjat, delavarilaisia ovat ne kaikissa indiania koskevissa asioissa."
Tuskin oli nämä sanat lausuttu, ennenkuin yleinen jupina ilmoitti niiden herättämää tyytymättömyyttä. Naiset etenkin lausuivat julki harminsa, ja Sumach, joka oli kyllin vanha ollakseen sankarimme äiti, ei suinkaan purkanut vihaansa sävyisimmillä lauseilla. Mutta kaikki muut pettymisen ja harmin osoitukset olivat aivan vähäpätöisiä Pantterin raivokkaan vihastumisen rinnalla. Hän oli luullut alentavan arvoansa, jos antaisi sisarensa ottaa keltanaaman miehekseen — vaikka tämä oli indianeille jokseenkin tavallista — ja oli ainoastaan sisaren hartaasta pyynnöstä antanut tähän suostumuksensa. Nyt harmitti häntä sydämen pohjasta, kun näki keltanaaman hylkäävän sen kunnian, jota hänelle oli osoitettu, ja hillitsemättömän raivokkaalla ja julmalla katseella hän katsoa tuijotti vankia; eikä hänen kätensä kauan epäillyt tyydyttää sitä kostonhimoa, joka poltti hänen rintaansa.
"Sinä keltanaamain koira," huudahti hän irokesien kielellä, "mene ulvomaan rakkien kanssa omille onnettomille metsästysmaillesi!"
Vielä hänen puhuessaan viskasi kohoitettu käsi tomahavkin. Onneksi oli puhujan kuuluva ääni vetänyt Hirventappajan huomion sinnepäin, muuten olisi tämä hetki varmaankin ollut hänen viimeinen hetkensä. Tuo vaarallinen ase olisi murtanut vangin pään, ellei hän olisi ojentanut kättänsä ja varren heilahtaessa tarttunut siihen kiinni niin nopeasti, että tämä sukkela liike kummastutti katsojaa yhtä paljon kuin se taitavuus, jolla ase oli viskattu. Sen vauhti oli kuitenkin niin voimallinen, että se Hirventappajan käden pysähtyessä joutui juuri siihen asemaan, joka tarvittiin viskuun vastaamiseksi. Ja tietymätöntä on eikö juuri tämä viekoitellut nuorukaista kostamaan. Hänen silmänsä säihkyivät ja pieni punanen pilkku nousi molempiin poskiin, kun hän, kooten kaiken voimansa, viskasi aseen takaisin vihollistansa vastaan. Tämän viskuun odottamattomuus edisti sen onnistumista; Pantteri ei nostanut kättänsä eikä kumartanut päätään pois tomahavkin tieltä. Pieni terävä kirves sattui keskelle vihollisen otsaa ja suorastaan halkasi pään. Juosten esille, niinkuin käärme syöksee vihollisensa päälle vielä sittenkin, kun on saanut kuolemanhaavan, kaatui tuo vahva mies pitkälleen maahan, vapisten kuolemankamppauksessa. Kun kaikki juoksivat häntä auttamaan, jäi vanki hetkeksi vahtimatta, ja päättäen koettaa pelastaa henkeänsä, kävi kuinka kävi, syöksyi hän metsävuohen nopeudella sivulle päin. Silmänräpäyksen ällistys vaan — ja koko joukko, vanhat ja nuoret, lapset ja naiset jättivät Pantterin hengettömän ruumiin, päästivät ulvonnan ja ryhtyivät vankia takaa-ajamaan.
Vaikka se tapaus, joka vietteli Hirventappajan tähän hurjaan yritykseen, oli äkillinen, ei hän kumminkaan ollut ihan valmistumaton siihen. Viimeksi kuluneen tunnin ajalla oli hän näet tarkoin punninnut pakenemisen kaikkia mahdollisuuksia ja hänen pakoansa ohjasi sentähden ennen harkittu tuuma, jonka kautta kaikki epäileminen ja neuvottomuus päättävällä hetkellä oli kadonnut. Tämä seikka yksistään saattoi hänelle aluksi sen suuren edun, että hän pääsi ahdistamatta vahtien sivutse. Se keino, jolla hän tämän saavutti, oli aivan mutkaton, vaan ansaitsee sentään kertoa.
Vaikk'ei metsikkö reunustanut kannaksen rantoja ihan veden rajaan saakka, alkoi tavallisen tiheä pensaikko kumminkin jo vähäistä ylempänä, sekä ulottui pohjoisesta etelään päin. — Samaan suuntaan ohjasi Hirventappajakin kulkunsa ja oli jo ennättänyt pensaikon suojaan, ennenkuin vahdit, jotka olivat asetetut vähän sitä alemmaksi, ennättivät saada selkoa melun oikeasta syystä. Mahdotonta kuitenkin oli juosta pensaikkoa myöten, jonkatähden Hirventappaja kappaleen matkaa jatkoi juoksua rannassa, polviin ulottuvassa vedessä; mutta heti kuin sopiva tilaisuus tarjoontui, syöksi hän pensaikkoon ja siitä aukeaan metsään.
Monta laukausta ammuttiin Hirventappajata kohti hänen juostessansa vesirannikkoa pitkin, ja vielä useampia kuului sitten, kuin hän oli päässyt aukeaan metsään, jossa hänellä oli verrattain vähemmän suojaa. Mutta vaikka kuulat vinkuivat hänen ympärillään, ei kumminkaan ainoakaan sattunut. Nämä turhat hänen pakonsa estämisen yritykset saattoivat hänelle sen edun, että hän pääsi enemmän kuin sata kyynärää lähimmän takaa-ajajan edelle, ennenkuin takaa-ajaminen ennätettiin saada jonkunlaiseen järjestykseen. Mahdoton oli seurata vankia pyssy kädessä, jonkatähden nopeimmat juoksijat, laukaistuaan pyssynsä siinä epävarmassa toivossa, että voisivat haavoittaa metsästäjää, viskasivat ne pois, käskivät naisten ja poikasten koota ja panna ne latinkiin niin pian kuin mahdollista, ja syöksivät pakenijan jälkeen.
Hyvin tietäen kuinka hurjaan yritykseen oli ryhtynyt, koki Hirventappaja käyttää jok'ainoan kalliin minuutin hyväksensä. Hän tiesi myöskin että hänen oli juokseminen suoraan eteenpäin, jos mieli pelastaa itsensä, sillä jos hän olisi ruvennut kääntymään tai mutkiin kulkemaan, niin olisi tuo suuri takaa-ajajain paljous tehnyt kaiken pakenemisen mahdottomaksi. Sentähden juoksi hän viistoon tuota nähtävästi loivaa vuorenrinnettä ylöspäin, ja tultuaan sen harjalle, hiljensi hän vauhtia hengähtääksensä. Ulvoen seurasivat Huronit perästä, mutta siitä hän vähät huoli, sillä hän tiesi heillä olevan voitettavana samat vaikeudet, joista hän jo oli päässyt. Hän oli nyt likellä viimeistä vuorenhuippua ja huomasi että olisi kulkeminen syvän laakson poikki, ennenkuin pääsisi seuraavan mäen juurelle. Ainoa piilopaikka, jonka hän huomasi läheisyydessään, oli kaatunut puunrunko; ja epätoivon tilassa käytetään viimeisiä keinoja. Puu oli kaatunut pitkin harjanteen ylimmäistä vierrettä, ja silmänräpäyksessä hyppäsi hän sen yli ja painautui sen alle, jota ennen hän kuitenkin, erehdyttääkseen takaa-ajajiansa, huudahti kovalla äänellä, ikäänkuin iloissaan siitä, että pääsi alasmäkeä juoksemaan.
Tuskin oli hän asettunut piilopaikkaansa ja makasi siinä kovasti tykyttävin sydämin, kuin jo vuorentörmän toiselta puolen alkoi kuulua astunta, ja kohta sen jälkeen ilmoittivat korkeat äänet ja taaja jalkain kopina, että takaa-ajajat olivat lähellä. Kovasti huudahtaen juoksi toinen toisensa perästä puunrungon yli ja syöksi alaspäin vierrettä myöten, toivoen saavansa pakenijan näkyviin, ennenkuin hän ennättäisi laakson pohjalle. Jo oli varmaankin neljäkymmentä miestä tällä tavoin hypännyt metsästäjän piilopaikan ylitse, ja etukynnessä olijat alkoivat juosta ylöspäin vastaista luisua myöten, kun heissä alkoi ilmaantua epäilys, ja he valmistautuivat lähemmin tutkimaan pakolaisen jälkiä. Tämä hetki oli päättävä; vähemmän karaistuilla hermoilla ja lujalla mielellä varustettu henkilö olisi karannut ylös ja paennut. Eipä niin Hirventappaja. Liikkumatonna makasi hän paikallaan, ahneilla silmäyksillä vartioiden jokaista liikuntoa alhaalla laaksossa ja syvään hengittäen voimia kootaksensa.
Huronit näyttivät nyt koirajoukolta, joka on eksynyt otuksen jäljiltä. Tuskin mitään puhuttiin, mutta kaikki juoksivat ympäriinsä, tutkien jokaista maassa olevaa kuivaa lehteä, ihan kuin koirat, jotka vainustelevat kadonneita jälkiä. Hirventappaja katsoi nyt ajan tulleeksi, ja yht'äkkiä viskausi hän rungon toiselle puolen. Hetkisen kuunneltuaan oliko häntä huomattu, ryömi hän käsin jaloin vuoren harjulle — noin kymmenen tai kaksitoista kyynärää — kunnes sen takana luuli olevansa piilossa vihollisten katseilta. Mutta samassa kuin nousi ylös huomattiin hän, ja takaa-ajaminen alkoi uudelleen. Hirventappaja juoksi pitkin harjannetta, voidakseen käyttää hyväkseen tämän tasaista pintaa, jota vastoin Huronit, jotka maan laadusta ylipäänsä päättivät, että selänne pian tulisi laskeutumaan laaksoon, juoksivat sitä myöten päästäkseen oikotietä pakenijan eteen. Muutamat heistä kääntyivät samalla eteläänpäin, estääkseen hänen pakenemistaan tälle suunnalle, toiset taas juoksivat rantaan estämään pakoa järvelle.
Hirventappajan asema oli nyt tukalampi kuin koskaan ennen, sillä kolmelta haaralta oli hän saarroksessa ja neljännellä oli järvi. Mutta hän oli punninnut kaikki sekä myötäiset että vastaiset asianhaarat, ja nopeasti paetessaan, mietti hän tyynellä mielellä yhtä ja toista pelastuskeinoa. Niinkuin kestävät raja-asukkaat ainakin, juoksi hän nopeammin kuin yksikään takaa-ajajista, jotka etenkin lukumääränsä ja etuisan asemansa tautta olivat hänelle vaaralliset, ja hän olisi sentähden yhä edelleen juossut suoraan eteenpäin, jos hän siten olisi voinut saada heidät kaikki taaksensa. Mutta se ei ollut mahdollista, ja kun hän vielä lisäksi selänteen vähitellen laskeutumisesta huomasi yhä enemmän lähenevänsä laaksoa, kääntyi hän yht'äkkiä suoraan sivullepäin entisestä suunnastaan ja juoksi tavatonta vauhtia vierteen rinnettä myöten rantaa kohti. Muutamat takaa-ajajista juoksivat läähättäen harjanteelle suoraan hänen perästään, mutta useimmat pysyivät laaksossa ollakseen häntä vastassa sen perukassa.
Hirventappajalla oli nyt toinen vaikka huima tuuma mielessä. Luopuen kaikista metsään päin pääsemisen toiveista, riensi hän, sen kuin jalat kantoivat, ruuhta kohti. Oli se vaan kerran saavutettu, niin oli hänellä ainoastaan muutamia pyssynlaukauksia pelättävänä, ja sitten oli hän pelastettu. Kaikki sotilaat olivat viskanneet pois aseensa; hänen ei siis tarvinnut pelätä muuta kuin muutamia heikkoja naisia ja keski-ikäisiä poikia. Kaikki näytti lupaavan menestystä hänen tuumallensa, ja kun hän yhä juoksi alaspäin, oli hänen kulkunsa niin nopeaa, että hän pian oli pääsevä tarkoituksensa perille.
Kun Hirventappaja riensi niemellä olevain naisten ja lasten sivutse, kokivat nämät estellä häntä viskaamalla kuivia risuja hänen jalkoihinsa; mutta se kauhu, jonka hän oli heissä nostanut rohkeasti kostamalla julmalle Pantterille, vaikutti, ett'ei kukaan uskaltanut häntä lähestyä. Hän juoksi ilkkuen heidän ohitse, murtihe metsikön läpi ja oli nyt järven rannalla viidenkymmenen askeleen päässä ruuhesta. Hän pysähtyi hengähtämään ja levähtämään, joka oli sangen tarpeen, ja joi vettä järvestä jäähdyttääkseen tulista suutansa. Mutta aika oli kallis ja hän kiiruhti ruuhen luokse. Yksi ainoa silmäys ilmoitti hänelle että airot oli viety pois. Tämä suuri pettyminen kaikkien ponnistusten perästä synnytti hänessä hetkeksi ajatuksen kääntyä takaisin ja vihollisten uhalla miehevästi palata leiripaikalle, mutta pirullinen ulvonta hänen takanaan ilmoitti takaa-ajajain nopeata lähestymistä, ja luonnonvetoinen rakkaus elämään sai voiton. Kooten kaikki voimansa ja taitonsa survasi hän ruuhen järveen ja viskausi itse siihen, sen kautta paljon vähentämättä sen vauhtia. Sen pohjalle pani hän selälleen maata, sekä saadakseen vapaasti hengittää että varjellakseen itseänsä pyssynluodeilta. Mutta ruuhen kepeys, joka oli niin edullinen soutamiselle, oli nyt haittana, painon puute vähenti, näet, sen liikuntavoimaa, muutoin olisi sysäys vienyt sen niin kauas rannasta tyynelle järvelle, että sitä vaaratta olisi voinut käsin soutaa eteenpäin. Hirventappaja ajatteli, että jos hän kerta pääsisi näin kauas, huomaisivat hänet kyllä hänen ystävänsä, jotka olivat järven toisella puolella, ja siinä tapauksessa kiiruhtaisivat he epäilemättä avuksi. Ruuhessa maatessaan tarkasti hän vuorella olevien puiden latvoja, jotta niiden avulla voisi päättää minnepäin se kulki. Lukuisia ääniä kuului rannalta, ja muun muassa kuuli hän kuinka jotkut tahtoivat miehittää lautan, joka onneksi kuitenkin oli jokseenkin kaukana niemen toisella puolen.
Hirventappajan asema oli nyt todella tuskallinen. Hän makasi muutamia minuutia ihan liikkumatonna, luottaen ainoastaan kuuloonsa, ja varmana siitä, ettei veden loiske, jos joku koettaisi uida ruuhen luokse, voisi jäädä häneltä huomaamatta. Yht'äkkiä vaikenivat kaikki äänet ja hiljaisuus semmoinen tuli sijaan, että tuntui kuin kaikki olisi uupunut kuolemanhorroksiin. Ruuhi oli pian kulkenut niin kauvas järvelle, ett'ei Hirventappaja selällään maaten voinut nähdä muuta kuin sinisen taivaan. Mahdotonta oli kauemmin kestää tätä. Hyvin tietäen tämän syvän äänettömyyden ennustavan vaaraa, sillä metsäläiset eivät milloinkaan ole niin hiljaa, kuin silloin kuin ovat valmiit karkaamaan jonkun kimppuun, otti hän veitsensä ja rupesi leikkaamaan reikää ruuhen laitaan, mutta samassa kuului pyssyn pamaus ja luoti singahti ruuhen laitain läpi, muutaman tuuman päässä hänen päästään. Heti sen perästä alkoi muuan tammen latva verkalleen tulla näkyviin.
Hirventappaja ei nyt enään voinut hillitä malttamattomuuttaan. Varovasti siirtyi hän hieman eteenpäin, tirkisti luodin tekemän reijän läpi ja onnistui siitä nähdä suuren osan nientä. Ruuhi, joka vahvan sysäyksen voimasta oli kulkenut niemen sivu, oli sitten kääntynyt etelä suuntaa järvellepäin, vaan oli kumminkin vielä niin lähellä rantaa, että väli tuskin saattoi olla sataa kyynärää pitempi.
Hirventappaja huomasi välttämättömäksi koettaa poistua vihollisten läheisyydestä ja jos mahdollista antaa ystävilleen tiedon asemastaan. Ruuhen kumpaankin päähän oli pantu iso, pyöreä kivi sekä istumapaikaksi että painolastiksi. Suurilla ponnistuksilla ja vaivoilla sai hän toisen näistä siirretyksi perästä kokkaan, jotta molemmat yhteensä olivat vastapainona painolle perällä, jonne hän itse muuttihe. Ennen rannasta lähtöänsä oli hän, huomattuaan airot poisotetuiksi, viskannut kuivan puunoksan ruuheen. Tämän päähän asetti hän nyt lakkinsa ja pisti sen ruuhen laidasta ylös niin pitkälle kuin yletti. Tämä viekkaus ei kuitenkaan onnistunut; pyssyn luoti, joka lensi ruuhen vastaisen pään läpi ja oli raapaista hänen nahkaansa, vakuutti häntä siitä, että indianit halveksivat tätä sotajuonta, jonka tarkoituksen olivat käsittäneet. Hän otti pois lakkinsa ja asetti sen varjoksi lähelle päätään, mutta Huronit eivät näyttäneet huolivan siitä sen enempää, luultavasti sentähden että toivoivat saada hänet elävänä käsiinsä.
Karkaaja oli nyt muutamia minuutia rauhassa, ja silmä luodin tekemän reijän suussa iloitsi hän nähdessään ruuhen hiljakseen etenevän yhä kauemmaksi rannasta. Kun hän katsoi ylöspäin, oli puunlatvat kadonneet näkyvistä, mutta pian huomasi hän ruuhen kääntyneen niin, että hän tirkistysreijästään näki ainoastaan järven kummankin pään. Oksan avulla, joka oli hieman väärä, alkoi hän nyt soutaa eteenpäin, koettaen ohjata ruuhta niin suoraan kuin mahdollista. Useat rannalta kuuluvat huudot ilmoittivat, että hänen hankkeensa huomattiin, ja luoti, puhkasten reijän ruuhen perään, vinkui sitä pitkin sankarimme käsien välitse ja meni ulos aivan hänen päänsä vierestä. Tämä joudutti hänen ponnistuksiansa, mutta samassa kuin hän veti tavallista voimallisemman aironvetämän, tuli toinen luoti rannasta, katkasi oksan ruuhen ulkopuolella ja riisti häneltä kerrassaan hänen kuljetusneuvonsa. Koska rannalta kuuluvat äänet tuntuivat jäävän yhä etemmäksi, päätti hän antaa ruuhen kulkea omin neuvoinsa, kunnes arvaisi olevansa pyssyn kantamattomissa — viisain päätös, minkä hän tällä hetkellä voi tehdä, etenkin koska hän tunsi vilppaamman tuulen viilistelevän kasvojansa — varma todistus siitä, että alkoi käydä tuuli.
Hirventappaja oli nyt maannut ruuhessa noin kaksikymmentä minuutia ja alkoi levotonna ikävöidä avun merkkiä. Ruuhen asema esti häntä yhä näkemästä ympärilleen muualle kuin järven toiseen tai toiseen päähän päin, ja nyt vallitseva syvä äänettömyys herätti myöskin levottomuutta, koska hän ei tiennyt oliko tämä hänen ja vihollisten välisen yhäti pitenevän matkan vaikuttama vai oliko joku uusi viekkaus keksitty. Väsyneenä tästä mitään auttamattomasta valppaudesta, kääntyi hän viimmein selälleen, ummisti silmänsä ja odotti loppupäätöstä miehevällä tyynyydellä. Jos metsäläiset voivat niin täydellisesti hillitä kostonhimonsa, niin oli hän päättänyt olla yhtä tyynenä kuin he ja jättää onnensa virran ja tuulen huostaan.
Noin kymmenen minuutin paikoille oli molemmin puolin oltu näin ääneti, kun Hirventappaja luuli kuulevansa hiljaista rapinaa, ikäänkuin jokin olisi raapaissut ruuhen laitaa. Hän aukaisi silmänsä, luullen saavansa nähdä indianin pään tahi käden kohoavan vedestä; mutta sen sijaan näki hän lehväkaarroksen levenevän päänsä päällä. Ensimmäinen esine, jonka hän ylösnoustuaan huomasi, oli Rivenoak, joka oli sen verran jouduttanut ruuhen hiljaista kulkua, että oli vetänyt sen rannalle, ja sen pohjan hankaaminen hiekkaa vastaan oli synnyttänyt sen äänen, joka herätti karkaajassa levottomuutta. Epätasaiset tuulen puuskat sekä virranveto olivat olleet syynä ruuhen muuttuneesen suuntaan.
"Tule," sanoi Huroni, tyynesti käskien vangin nousta maalle; "nuori ystäväni on purjehtinut sinne tänne, kunnes on väsynyt; hän on unhottava juoksemisen, ell'ei käytä jalkojaan."
"Teillä on ollut onni liittolaisena," vastasi Hirventappaja, astuen vakavin askelin ruuhesta ja välinpitämättömästi seuraten saattajaansa ennen mainitulle aukealle paikalle. "Sallimus on odottamattomalla tavalla ollut teille apuna. Minä olen uudestaan teidän vankinne."
"Nuori ystäväni on hirvi. Hänen jalkansa ovat jokseenkin pitkät; ne ovat saattaneet paljon vaivaa nuorille miehilleni. Mutta kala hän ei ole; hän ei voi löytää tietä järvessä. Emme tahtoneet häntä ampua; kaloja pyydetään verkoilla, eikä ammuta luodeilla. Kun hän tulee hirveksi, tullaan häntä kohtelemaan kuin hirveä."
"Kehukaa te hyvällä onnellanne Rivenoak; se on teidän oikeutenne, luulen minä, samaten kuin myöskin tiedän sen kuuluvan lahjoihinne. Siihen asiaan ei meidän kesken tarvitse tuhlata sanoja, sillä jokaisen täytyy ja tulee seurata lahjojansa. Kun naiset ryhtyvät minua pilkkaamaan ja herjaamaan, jonka piakkoin luulen tapahtuvan, niin muistakoot, että jos keltanaama taistelee henkensä edestä, niinkauan kuin hänen taistelunsa on laillista ja miehuullista, niin hän myöskin tietää arvokkaasti antaa sen mennä, kun huomaa aikansa tulleen. Olen vankinne; tehkää minulle mitä tahdotte."
"Veljelläni on ollut pitkä vaellus vuorilla ja hupainen matka järvellä," jatkoi Rivenoak leppeämmin ja semmoisella hymyllä, jonka Hirventappaja luuli ennustavan rauhallisia aikeita. "Hän on nähnyt metsät, hän on nähnyt veden; kummastako hän enimmän pitää? Ehkä hän on nähnyt kyllin muuttaakseen mieltänsä ja kuunnellakseen järkevää puhetta?"
"Puhukaa suunne puhtaaksi, Huroni. Teillä on jotakin mielessä, ja mitä ennen se lausutaan, sitä pikemmin saatte vastauksen."
"Se on rehellistä ja suoraa puhetta! Veljeni puheessa ei ole mitään kavaluutta, vaikka hän juoksee kuin kettu. Tahdon puhua hänen kanssaan; hänen korvansa ovat nyt entistä herkemmät kuulemaan, eivätkä hänen silmänsä ole ummessa. Sumach on köyhempi kuin koskaan ennen. Hänellä oli kerran veli ja puoliso; lapsia oli hänellä myöskin. Aika tuli, ja puoliso läksi hyvästi-jättämättä pois autuille metsästysmaille; hän jätti Sumachin yksinään lastensa kera. Tätä ei hän olisi tehnyt, ell'ei häntä olisi siihen pakoitettu; Ilves oli hyvä puoliso. Iloista oli katsella sitä riistaa, niitä metsäsorsia, hanhia ja karhunlapoja, jotka talven aikana riippuivat hänen majassaan. Kuka nyt pitää huolta kaikesta tästä tulevina talvina? Muutamat arvelivat, ett'ei veli unhottaisi sisartaan, vaan että hän tulevana talvena pitäisi huolta siitä, ett'ei maja jäisi tyhjäksi. Niin luulimme mekin, mutta Pantteri ulvoi ja seurasi sisarensa puolisoa kuolon tiellä. Nyt he kilpailevat, kumpiko ennen ennättää autuille metsästysmaille. Muutamat luulevat Ilveksen juoksevan sukkelammin, toiset arvelevat Pantteria nopeammaksi. Sumach väittää molempien kulkevan niin nopeasti ja niin etäälle, ett'ei kumpikaan koskaan tule takaisin. Kuka on ravitseva häntä ja hänen lapsiansa? Se mies, joka käski hänen puolisonsa ja veljensä jättää hänen majansa; hän on mahtava metsästäjä, ja me uskomme ett'ei nainen koskaan tule hätää kärsimään."
"Niin, Huroni, teidän katsantotapanne mukaan on tämä pian päätetty, mutta sotii kovasti valkean miehen tunteita vastaan. Olen kuullut että moni tällä tavoin on pelastanut henkensä, vaan olen tullut tuntemaan toisia, jotka olisivat pitäneet kuoleman tällaista vankeutta parempana. Minä puolestani en etsi kuolemata, vaan en myöskään etsi avioliittoa."
"Keltanaama ajatelkoon tätä sillaikaa kuin kansani valmistaksen neuvoitteluun. Hän on saava tietää, mitä tulee tapahtumaan. Hän muistakoon, kuinka vaikea puolison ja veljen kadottaminen on. Menkää — kun tarvitsemme Hirventappajaa, niin kutsumme häntä."
Näin lausuttuaan, meni Rivenoak metsään ja katosi pian puiden taakse, jättäen Hirventappajan yksinänsä. Se joka ei tunne metsäläisten tapoja, olisi voinut luulla että vanki nyt jätettiin omaan valtaansa; mutta nuorukainen tunsi heidät ylen hyvin, jottei ruvennut kuvittelemaan mitään sellaista. Hän ei kumminkaan tiennyt kuinka pitkälle Huronit aikoivat harjoittaa kavaluuttaan, ja sentähden päätti hän mitä pikemmin koetella heitä. Teeskennellen välinpitämättömyyttä, joka tietysti oli kaukana hänestä, kulki hän eteenpäin, vähitellen läheten sitä paikkaa, missä oli tullut maalle, kunnes hän alkoi kiiruhtaa kulkuansa, kumminkin tarkasti varoen ett'ei näyttäisi pakenevan, ja tunki yht'äkkiä pensaikon läpi rantaan. Ruuhi oli poissa; siitä ei näkynyt jälkiäkään vaikka hän tarkkaan tutkien kulki sekä niemen pohjois- että etelärantaa pitkin. Se oli epäilemättä kätketty niin, ett'ei hän voinut saada sitä haltuunsa eikä edes selkoa missä se oli, ja selvästi näkyi, että metsäläiset olivat tehneet tämän jossakin tarkoituksessa.
Hirventappaja käsitti nyt selvemmin todellisen asemansa. Hän oli vankina soukalla niemekkeellä, epäilemättä tarkkaan vartioituna ja kaikkein pakokeinoin puutteessa, paitsi uimista. Hän ajatteli todella ryhtyä tähän viimeiseen pelastuskeinoon, mutta varmana siitä, että ruuhta paikalla käytettäisiin takaa-ajamista varten ja ett'ei hänellä ollut paljon menestymisen toivoa, jätti hän tämän tuuman. Surumielin katseli hän linnaan päin, mutta kaikki näytti siellä hiljaiselta ja kolkolta, ja hän tunsi olevansa aivan yksinänsä ja hyljättynä, joka tietysti lisäsi hetken katkeruutta.
"Tapahtukoon Luojan tahto," mutisi hän alakuloisena palaten rannasta; "tapahtukoon Luojan tahto niin maassa kuin taivaassa. Olen toivonut, ett'ei päiväni näin äkkiä päättyisi, mutta itse asiassa merkitsee se aivan vähän. Muutama talvi ja kesä vielä, ja elämä olisi ollut lopussa luonnon järjestyksen mukaan. Voi kuitenkin, nuoret ja voimakkaat ihmiset uskovat harvoin kuoleman mahdollisuutta, ennenkuin se yht'äkkiä irvistää heitä vastaan ja ilmoittaa että heidän aikansa on tullut!"
VIIDES LUKU.
Hirventappajaa kidutetaan. — Pelastuminen.
Lehtien kahina ja kuivien oksien ratiseminen ilmoitti Hirventappajalle että viholliset lähestyivät. Huronit asettuivat ympäri sitä paikkaa, jossa seuraava kohtaus oli tapahtuva; sen keskelle nyt vanki asetettiin, ja aseellisia miehiä sijoitettiin heimon heikompien jäsenten sekaan sillä tavalla, ett'ei vanki mitenkään voinut päästä piiristä pois. Eikä hän enää ajatellutkaan paeta, sillä viime yritys oli osoittanut, että hänen oli mahdoton karata näin suuren takaa-ajajajoukon käsistä. Päinvastoin kokosi hän nyt kaikki voimansa kohdatakseen onnettomuuttaan niin pontevasti, että siitä olisi kunniaa hänen värilleen ja miehuudelleen, ja että se eroaisi yhtä paljon arkamaisesta pelosta kuin kurjasta röyhkeydestä. Heti piiriin astuttuaan asettui Rivenoak paikalleen sen ylimmäisessä päässä. Useimmat vanhat soturit kokoontuivat hänen ympärilleen, mutta Sumachin veljen kuoltua, ei läsnäolevien joukossa löytynyt ketään tunnustettua päällikköä, jota hänen olisi tarvinnut pelätä vaarallisena kilpailijana vallasta.
Likinnä aseiden käyttämistaitoa on hyvä puheenlahja varmin keino, jolla voittaa kansan suosion, yhtä hyvin sivistyneissä kuin metsäläis-yhteiskunnissakin, ja samoin kuin moni ennen häntä oli Rivenoakkin saanut arvoa yhtä paljon tekemällä vääriä johdelmia, joita hänen kuulijansa hyväksyivät, kuin perinpohjaisella ja oppineella totuuden esittelemisellä tai tarkasti logillisella todistamisella. Hänellä oli kuitenkin paljon valtaa heimokunnassaan, eikä häneltä suinkaan puuttunut perusteellisia ansioita siihen. Hän ei ollut ollenkaan taipuisa päästämään kansansa hurjimpia himoja valloilleen, ja siitä ajasta saakka, jolloin hän sai vallan, oli hän tavallisesti vaatinut lempeyttä kaikissa tapauksissa, jotka heimokuntalaisissa herättivät raivoa ja kostonhimoa. Tässäkin tapauksessa ryhtyi hän vastenmielisesti liiallisuuksiin, vaikka sitä vaadittiin niin yleisesti, ett'ei hän voinut keksiä mitään keinoa sen estämiseksi. Hylkääminen harmitti Sumachia pahemmin kuin miehen ja veljen kuolema, eikä ollut luultava, että hän, ollen nainen, antaisi anteeksi miehelle, joka oli hänet niin häpeällisesti hyljännyt. Kun hän ei antanut anteeksi, niin ei voinut toivoakaan että heimo unhottaisi tappionsa, ja vaikka Rivenoak olisi kuinka kernaasti suonut anteeksi, niin ei hän voinut olla huomaamatta, että sankarimme tila nyt oli melkein toivoton.
Kun koko heimo oli keräytynyt vangin ympärille, syntyi äänettömyys, sitä uhkaavampi, kun se miltei ollut haudan hiljaisuutta. Hirventappaja huomasi, että naiset ja lapset olivat männyn juurista halkoneet puikkoja, jotka, niin kuin hän hyvin tiesi, pistettäisiin hänen ruumiisensa ja sytytettäisiin, ja muutamat nuoret miehet pitivät saatavilla niitä niiniköysiä, joilla hän oli kiinni sidottava. Vähän matkan päästä nouseva savu ilmoitti että tulisia kekäleitä hankittiin, ja muutamat vanhemmat sotilaat koettelivat sormillaan tomahavkiensa teriä, ikäänkuin hankkiakseen varmaa tietoa niiden terävyydestä ja voimasta. Puukotkin vedettiin tupistansa, hätäisinä alkamaan veristä ja armotonta työtään.
"Hirventappaja," alkoi Rivenoak tyynesti ja arvokkaasti, mutta semmoisella äänellä, joka ei osoittanut mitään myötätuntoisuutta tai sääliväisyyttä, "on aika, että väkeni oppii tuntemaan oman tahtonsa. Aurinko ei ole enää päämme päällä; kauan odotettuaan Huroneja, on hän väsynyt ja alkanut laskeutua laakson tällä puolella olevia mäntyjä lähelle. Se kulkee nopeasti ranskalaisten isäimme maata kohti ilmoittamaan lapsilleen, että heidän majansa ovat tyhjät ja että heidän pitäisi olla kotona. Kuleksivalla sudella on pesänsä, ja hän palaa sen luo, kun tahtoo nähdä penikkansa. Irokesit eivät ole susia köyhempiä. Heillä on kyliä, majoja ja peltomaita; hyvät henget väsyvät niitä yksinään vahtiessansa. Kansani täytyy kääntyä kotiin asioitansa hoitamaan. Ilo on nouseva majoissa, kun huutomme kuuluu metsästä. Surullinen huuto on syntyvä, kun päästään tietämään että iloa seuraa suru. Tullaan vaatimaan päänahkaa, mutta ainoastaan yhtä. Hirventappajan on päättäminen, josko vielä yhden päänahan täytyy riippua paalullamme. Kaksi majaa on joutunut tyhjäksi; yksi päänahka, elävänä tai kuolleena tarvitaan kummankin ovelle."
"Ota se sitten kuolleena," vastasi vanki vakaasti, mutta pöyhkeilemättä. "Aikani on luullakseni tullut, ja mikä on tapahtuva, sitä ei voi muuttaa. Jos olette päättäneet minua kiduttaa niin koetan kaikin voimin kestää tuskat, vaikk'ei kukaan, ennenkuin on koettanut, voi sanoa paljoko luontonsa tulee kestämään."
Rivenoak käski nyt muutamien nuorten miesten sitoa vangin. Tähän ei suinkaan ryhdytty pelosta, että hän pääsisi pakenemaan taikka siitä syystä, että luultiin hänen sitomatonna ei voivan kestää kidutusta, vaan siinä älykkäässä tarkoituksessa, että hän saatettaisiin tuntemaan oman avuttomuutensa ja että hänen rohkeutensa siten vähin erin askel askeleelta masentumalla lannistuisi. Hirventappaja ei tehnyt minkäänlaista vastarintaa. Vapaasti antoi hän sitoa kätensä ja jalkansa, ja kun hänen ruumiinsa oli kovasti kiedottu niiniköysiin, kannettiin hän erään puun luokse, johon hän sidottiin kiinni, jotta estyisi sekä liikkumasta että kaatumasta. Kädet ojennettiin ruumista pitkin, lakki otettiin pois ja hän jätettiin, puoleksi seisoen, puoleksi köysiin nojautuen, vointinsa mukaan kohtaamaan mitä nyt seurasi.
Sitä että Hirventappaja oli kieltäytynyt ottamasta Sumachia vaimokseen, pidettiin solvauksena koko heimoa vastaan. Kunnianasiaksi katsottiin sentähden keltanaaman rankaiseminen, hän kun hylkäsi Huroninaisen ja ennen antautui kuolemaan, kuin vapautti heimon yhden lesken ja hänen lastensa elättämisen velvollisuudesta. Nuoret miehet odottivat kärsimättömästi leikin alkamista, ja kun Rivenoak huomasi sen, eikä vanhemmatkaan soturit näyttäneet haluavan myöntää pitempää viivykkiä, täytyi hänen pakosta antaa merkki tuon julman työn alkamiseen. Mettäläisillä oli tapana tällaisissa tilaisuuksissa mitä kovimmin koetella uhrinsa hermojen kestävyyttä. Toiselta puolen taas pitivät he kunnian asiana ei näyttää minkäänlaista heikkoutta vankina ollessaan, vaan kokivat kaikin tavoin yllyttää vihollisia sellaisiin väkivaltaisuuksiin, jotka pian tuottivat kuoleman. Moni soturi oli vihollisiansa pilkkaamalla ja uhoittelemalla osannut hankkia pikaisemman lopun tuskillensa, mutta Hirventappaja halveksi tätä keinoa ja oli päättänyt ennen miehuullisesti kestää kaikki, kuin saattaa värinsä häpeään.
Heti kuin nuoret miehet huomasivat saavansa alottaa, juoksi muutamia rohkeimpia ja huimapäisimpiä tomahavki kädessä esiin. He valmistautuivat viskaamaan tuota vaarallista asetta; mutta tarkoitus oli uhria haavoittamatta osata puuhun niin likelle hänen päätänsä kuin mahdollista. Tämä oli niin rohkea koete että ainoastaan ne saivat ottaa kilpailuun osaa, jotka olivat erittäin taitavia aseiden käyttämisessä, sillä muutoin olisi uhrin liian aikainen kuolema tehnyt lopun odotetusta nautinnosta. Mutta vaikka näitäkin varokeinoja käytettiin, tapahtui harvoin että vanki pääsi vahingoittumatta, ja useen seurasi kuolema, vaikk'ei sitä oltu varta vasten tarkoitettu.
Sitä nuorukaista, joka ensiksi astui esiin, kutsuttiin Korpiksi, koska hänen tähän asti ei ollut onnistunut saada sotaisempaa lisänimeä. Hän oli päässyt jonkunlaiseen maineesen pikemmin suurten vaatimustensa kuin taitavuuden ja loistavien tekojen kautta, jonka vuoksi ne, jotka tunsivat hänen luonteensa, luulivat vangin hengen olevan suurimmassa vaarassa, kun hän asettui paikallensa ja heilutti tomahavkia. Mutta nuori metsäläinen oli hyväluontoinen, ja ainoa hänessä vallitseva ajatus oli toivo voida viskata paremmin kuin kukaan muu. Vähän aikaa heilutettuaan tomahavkia ja tehtyään sopivan määrän liikkeitä, joista luuli suuriakin seuraavan, viskasi Korppi sotakirveensä. Se kiiti ilman halki, leikkasi muutaman tuuman päässä vangin poskesta kaarnapalasen puusta, johon hän oli sidottu kiinni, ja tarttui takana olevaan suureen tammeen.
Tämä oli aivan selvään huono viskuu, sen osoittikin nuorukaisen suureksi harmiksi yleinen pilkkanauru. Toiselta puolen ilmoitti yleinen, vaikka tukahutettu jupina sitä kummastusta, minkä se tyyneys herätti, jolla vanki oli kestänyt tämän ensimmäisen koetuksen. Pää oli ainoa ruumiinosa, jota hän voi liikuttaa, ja sen oli metsäläiset tahallansa jättäneet irralleen, jotta saisivat huvikseen nähdä uhrin tempovan ja vääntelevän sitä sinne tänne koettaessaan karttaa vaarallisia iskuja. Mutta Hirventappaja petti heidän toivonsa mielenmaltilla semmoisella, joka teki koko hänen ruumiinsa yhtä liikkumattomaksi kuin se puu, johon hän oli sidottu kiinni. Ei hän myöskään käyttänyt tuota luonnollista ja tavallista silmäin ummistamisen keinoa — helpoitus, jota ei vahvimmat ja vanhimmatkaan indianilaiset soturit koskaan ole kieltäneet itseltänsä suuremmalla ylönkatseella, kuin hän nyt.
Tuskin oli Korppi ennättänyt tehdä onnistumattoman ja lapsellisen koetteensa, kun Hirvi astui hänen sijaansa. Tämä oli keski-ikäinen soturi, erittäin taitava tomahavkia käyttämään, jonka vuoksi katselijat odottivatkin suurta huvia hänen viskuustaan. Hänellä ei ollut Korpin hyvänluontoisuutta, ja hän olisi mielellään saattanut vangin uhriksi vihallensa keltanaamoja kohtaan, jos hän ei etupäässä olisi tahtonut vahvistaa mainettaan taitavana tomahavkinviskaajana. Hän astui tyynenä paikalleen, ollen itseensä luottavan näköisenä, heilutti pientä kirvestään ainoastaan tuokion, astui toisen jalkansa askeleen eteenpäin — ja viskasi. Hirventappaja näki terävän aseen vilisten tulevan itseänsä kohti ja luuli viimeisen hetkensä tulleen, vaan jäi kumminkin vioittumatta. Tomahavki vaan naulasi vangin pään puuhun kiinni, sivumennessään siepaten hiustukon mukaansa ja sen kanssa upoten syvälle pehmeään kaarnaan. Yleinen huuto ilmoitti katsojain ihastusta, ja Hirven sydämessä alkoi liikkua leppeämpiä tunteita vankia kohtaan, jonka erinomainen tyyneys oli suonut hänelle tilaisuuden näin loistavalla tavalla osoittaa taitavuuttaan.
Hirveä seurasi hyppäävä poika, joka juoksi esille kuin koira tai leikillinen kili. Hän oli noita jänteviä nuorukaisia, joiden jäntereet näyttävät myötäänsä olevan liikkeessä ja jotka joko tottumuksesta tai täydestä tarkoituksesta, eivät milloinkaan pysy yhdessä kohden. Kuitenkin oli hän sekä urhoollinen että taitava ja oli saavuttanut mainetta heimokunnassa urotöittensä kautta sekä sodassa että metsästäessä. Hyppäävä poika loikahti suoraan vangin eteen, uhkasi häntä tomahavkillaan toisen vuoron toiselta, toisen toiselta puolen, siinä turhassa toivossa, että tällä teeskennellyllä uhkaamisella voisi pakoittaa häntä pelkoa osoittamaan. Hirventappaja väsyi viimein tähän ilveesen ja puhui nyt ensi kerran sen perästä kuin tämä kiduttaminen oli alkanut.
"Viskaa, Huroni," huudahti hän, "muuten unhottaa tomahavkisi asiansa. Miksi tanssit siinä sinne tänne kuin hirven vasikka, joka emälleen tahtoo näyttää voivansa hyppiä, koska kuitenkin olet täysikasvuinen sotilas, ja sinulla on edessäsi täysikasvuinen sotilas, joka halveksii sekä sinua että yksinkertaisia koukkujasi? Viskaa, sillä muuten tulevat huronilais-tytöt nauramaan sinua vasten naamaa."
Vaikka ei ollut tarkoitus, herätti tuo loppulause hyppäävän pojan vihan. Sama hermoin kiihko, joka teki hänet niin liikkuvaksi, vaikutti sen, että hänen oli vaikea hillitä tunteitansa, ja sanat olivat tuskin ennättäneet vangin huulilta, ennenkuin tomahavki lensi indianin kädestä julmalla surmaamisen tarkoituksella. Mutta juuri hänen kiivautensa teki tämän tarkoituksen tyhjäksi. Tähtääminen oli epävarma, ja ase viisti vangin kasvoja vähän haavoittaen häntä olkapäähän. Tämä oli ensi kerta, jolloin joku muu tarkoitus kuin vangin peloittaminen tahi taitavuuden osoittaminen oli näyttäytynyt, ja hyppäävä poika talutettiin paikalla pois, saaden ankarat nuhteet malttamattomuudestansa, joka niin vähällä oli tehdä tyhjäksi heimon toiveet.
Hänen perästään seurasi muutamia nuoria miehiä, jotka huolettomalla välinpitämättömyydellä viskoilivat ei ainoastaan tomahavkeja, vaan vielä vaarallisempiakin aseita, nimittäin puukkoja. Kaikki osoittivat kuitenkin niin suurta taitavuutta, ett'ei vanki vaarallisemmin vahingoittunut, vaikka hänen nahkansa useita kertoja naarmoittui. Se lannistumaton lujuus, jota hän osoitti etenkin siinä kilpailulajissa, jolla tämä koettelu päättyi, vaikutti katselijoissa syvää kunnioitusta häntä kohtaan, ja kun päälliköt ilmoittivat hänen hyvästi kestäneen puukko- ja tomahavkikokeet, ei löytynyt koko heimossa ketään, paitsi Sumachia ja hyppäävää poikaa, joka todella olisi tuntenut vihan tunteita häntä vastaan.
Rivenoak sanoi nyt kansallensa, että keltanaama oli näyttänyt olevansa mies. Jos kohta hän olikin elänyt Delavarien joukossa, niin ei hän kumminkaan ollut nainen, niinkuin muut niistä. Hän tahtoi nyt tietää toivoivatko Huronit jatkaa kiduttamista. Hellätuntoisimmatkin naiset olivat suureksi hauskuudekseen katselleet viime koetteita, eivätkä siis tahtoneet luopua jatkamisesta, jonka tähden ainoastaan yksi mieli vallitsi siitä, mikä vastaus oli annettava.
Tuo älykäs päällikkö, joka yhtä halukkaasti toivoi saavansa liittää heimoonsa näin mainion metsästäjän, kuin joku europalainen ministeri toivoo löytävänsä sopivia tekosyitä uusiin veroittamistoimiin, koetti jos jollakin keinoin ajoissa tehdä lopun tästä koettelusta; sillä hän tiesi aivan hyvin, että jos kiusaajain julmemmat himot pääsisivät valloilleen, niin olisi yhtä vaikea hillitä heidän veristä menettelyänsä kuin estää hänen kotiseutuinsa suurten järvien veden aaltoilemasta. Sen tähden kutsui hän luoksensa neljä tai viisi parasta pilkkaan-ampujaa ja käski heidän pyssyillä koetella vangin lujuutta, vaan samalla muistutti hän kuinka tärkeätä oli, että he koettaisivat ylläpitää hyvää ampuja-mainettansa ottamalla ampuissaan mitä tarkimpaa vaaria itsestänsä.
Kun Hirventappaja näki valittuin soturien aseet kädessä astuvan esiin, tunsi hän samanlaista huojennusta, kuin kauan kiusautunut potilas-parka tuntee varman kuoleman lähestyessä. Tämän vaarallisen aseen vähinkin kohottaminen tai laskeminen tuottaisi kuoleman, ja kun pää oli ainoa pilkkutaulu, johon oli koskettaminen, ilman vahingoittamatta, niin antaisihan yhden ainoan tuuman poikkeaminen oikeasta linjasta luodille kuolemaa tuottavan suunnan.
Väli oli mitätön ja siis yhdessä suhteessa turvaava. Mutta sitä vielä enemmän lyhentämällä pantiin vangin hermot yhä kovempaan pinteesen. Töin tuskin olivat hänen kasvonsa niin kaukana pyssynsuista, ett'ei tuli niitä kärventänyt, ja vakaalla katseellaan voi hän odottaessaan kuolemansanomaa katsoa suoraan niiden sisään. Nuo älykkäät Huronit tiesivät tämän aivan hyvin, ja tuskin yksikään nosti pyssyä sillä ampuaksensa, ennenkuin oli tähtänyt vangin otsaa kohti niin likeltä kuin mahdollista, toivoen että hänen rohkeutensa täten lannistuisi ja heimo iloten ja riemuten saisi nähdä taidokkaan julmuutensa kukistavan uhrin. Kuitenkaan ei kukaan kilpailijoista tahtonut vahingoittaa vankia, sillä liian aikainen satuttaminen katsottiin miltei yhtä häpeälliseksi kuin tykkänään sivu ampuminen. Pyssy toisensa perästä laukaistiin, ja kaikki luodit sattuivat mitään vahinkoa tekemättä puuhun ihan likelle Hirventappajan päätä. Kumminkaan ei kukaan huomannut hänen liikahuttavan jänterettäkään eikä edes räpäyttävän silmiään. Tätä lannistumatonta lujuutta, jonka moista ei koskaan tätä ennen oltu nähty, voipi katsoa kolmen tietyn seikan ansioksi. Ensimmäinen oli antauminen kohtalon valtaan ynnä jäykkä luonne; toiseksi oli juuri tämä ase hänelle niin tuttu, jotta kaikki se kauhu, joka tavallisesti seuraa paljasta vaaran ajattelemista, sen kautta katosi; kolmanneksi oli hän oppinut käyttämään tätä asetta niin erinomaisen taitavasti, että hän jo edeltäpäin voi tuumalleen ilmoittaa sen paikan, mihin luoti oli sattuva. Niin tarkasti laski hän ampumajuonteen, että hänen ylpeytensä viimmein voitti nöyrän malttavaisuuden, ja kun viisi tai kuusi indiania oli ampunut luotinsa puuhun, ei hän enää voinut olla ilmoittamatta halveksivansa heidän huonoa sekä pyssyn käsittelijä- että tähtääjä-taitoansa.
"Kutsukaa tätä ampumiseksi jos tahdotte, Mingot, sanoi hän," mutta meillä on sqvavsia (vaimoja) Delavarien joukossa ja minä tunnen Mohavkin seudulla hollantilaisia tyttöjä, jotka voittaisivat paraammankin teistä. Päästäkää käteni irti, antakaa minulle pyssy, niin minä naulitsen ohkaisimmankin käheränne mihin puuhun hyvänsä, ja sen teen puolentoista, jopa kahdenkin sadan kyynärän päästä, yhdeksäntoista kertaa kahdesta kymmenestä, tai oli menneeksi tasaisuuden vuoksi kaksikymmentä kertaa kahdesta kymmenestä, jos vaan esine on niin iso, että sen voi nähdä."
Hiljainen, ivallinen mutina seurasi tätä pilkallista muistutusta, ja sotilasten viha kiihtyi kun kuulivat sellaista nuhdetta siltä, joka rohkeasti näytti tyhjäksi heidän kokeensa saada hänen silmänsä räpähtämään, vaikka pyssyt laukaistiin niin likellä hänen kasvojansa kuin vaan voitiin ilman niitä kärventämättä. Heidän toivonsa lannistaa hänen rohkeuttaan yltyi samassa määrässä kuin huomasivat mitenkä vaikea tämän tarkoituksen saavuttaminen oli. Heimon kunnia riippui nyt tämän toiveen toteutumisesta, ja heikompikin sukupuoli unhotti kaiken sääliväisyytensä kidutettavana olevaa vankia kohtaan toivoessaan saada heimon maine pelastetuksi. Tyttöin luonnostaan lempeät ja sointuisat äänet sekoittuivat miesten uhkaaviin huutoihin, ja loukkaus Sumachia kohtaan muuttui yht'äkkiä solvaukseksi jokaista Huroninaista vastaan. Väistyen yltyvän melskeen alta, vetäysivät miehet hieman syrjään, täten osoittaen naisille, että jättivät vangin heidän käsiinsä, joka oli tavallista tällaisissa tilaisuuksissa, jolloin naiset herjauksilla ja haukkumasanoillaan kokivat saattaa uhria vihan vimmaan ja sitten yht'äkkiä jättivät hänet miesten käsiin sellaisessa mielentilassa, jossa oli vaikea tyyneydellä kestää ruumiin tuskia. Eikä heimolta suinkaan puuttunut tällaisten vaikutusten aikaan-saamiseen sopivia henkilöitä. Turhaa lienee kertoa kaikkia, mitä julmuus ja tietämättömyys yhdessä keksi tämän tarkoituksen saavuttamista varten; ainoana eroituksena tämän naisellisen vihan ja samallaisen välillä meidän omassa keskuudessamme olivat puheen erilaiset kuvat ja sivusanat, sillä Huronilais-naiset käyttivät tuntemainsa alhaisimpain ja enimmän halveksittuin eläinten nimiä haukkumanimiksi vangilleen.
Mutta Hirventappajan ajatukset olivat liian paljon kiinnitetyt muihin asioihin, jotta olisivat voineet joutua tasapainosta muutaman hurjistuneen noita-akan hävittömyyden tautta; ja kun näiden vimma tietysti yhä kiihtyi hänen jäykkyydestänsä, saattoivat raivottaret pian itsensä voimattomiksi oman liiallisen kiihkonsa kautta. Huomattuaan, että akkain yritys ei ollenkaan onnistunut, ryhtyivät sotilaat leikkiin tehdäkseen siitä lopun, ja nyt ruvettiin toden teolla valmistautumaan varsinaiseen kiduttamiseen tai siihen, joka kovimmin tulisi koettelemaan vangin rohkeutta.
Rivenoak oli jo heittänyt kaiken toivon ja myöskin tahdon pelastaa vankia eikä halunnut pitemmälle lykätä kidutusta; Kuivia halkoja koottiin pikaisesti läjiin puun ympärille, ja niitä tikkuja, joita aiottiin pistellä vangin ruumiisen, pidettiin varalla. Kaikki tämä tapahtui syvässä äänettömyydessä, niin uutterasti työskenteli jokainen, samalla kuin Hirventappaja silmäili heidän liikkeitänsä, ulkonäöltään yhtä jäykkänä kuin vuoren petäjät. Puukasa sytytettiin ja kaikki odottivat loppupäätöstä piinteällä tarkkuudella.
Huronien tarkoitus ei kumminkaan ollut tulella suorastaan tappaa uhriansa. He tahtoivat vaan mitä kovimmalla tavalla koetella hänen luonnollista lujuuttansa, kuitenkaan heti äärettömiin menemättä. Tosin oli heillä tarkoituksena viedä hänen päänahkansa mukanaan kotikyliinsä, vaan ensiksi toivoivat he kumminkin voivansa lannistaa hänen lujamielisyytensä ja saada hänet miehuuttomasti vaikeroitsevan raukan kaltaiseksi. Halkokasa oli tästä syystä asetettu sopivan matkan päähän hänestä, elikkä niin kauas että kuumuuden pian katsottiin käyvän mahdottomaksi sietää, vaikk'ei aivan heti tappavaksi. Niinkuin kuitenkin useen tapahtuu tämmöisissä kohden, oli väli väärin laskettu, ja liekit alkoivat ojennella halkinaisia kieliään niin likelle vangin kasvoja, että luultavasti olisivat muutamassa silmänräpäyksessä lopettaneet hänen elämänsä, jos ei muuan indianilais-nainen samassa olisi tunkeutunut katselijain välitse aina tulen luokse ja potkaissut palavia puita sinne tänne. Vihan ulvonta seurasi tätä tekoa, vaan kun tuo rohkea nainen kääntyi ja indianit näkivät Histin kasvot, muuttui ulvonta yleiseksi ilon- ja kummastuksen huudoksi. Minuutin aikana ei muistettu ajatellakaan aloitetun työn jatkamista, ja nuoret sekä vanhat keräytyivät tytön ympärille pyytämään selitystä, minkätähden hän näin äkkiä ja odottamatta oli tullut takaisin. Mutta heidän tiedustelemistansa keskeytti uusi, vielä odottamattomampi tapaus. Eräs nuori indiani tuli rynnäten Huronien rivien läpi ja juoksi piirin keskeen ryhdillä semmoisella, joka osoitti suurinta luottavaisuutta tahi julkeuteen vivahtavaa uskallusta. Viisi tai kuusi vahtia seisoi vielä eri paikoissa järven luona, jonka vuoksi Rivenoakin ensimmäinen ajatus oli, että joku niistä oli tullut tärkeitä sanomia tuomaan. Muukalaisen liikkeet olivat niin nopeita, ja hänen taistelupukunsa, joka tuskin suojeli häntä enemmän kuin poimunne suojelee muinaisaikaista kuvapatsasta, oli niin vähän silmiin pistävä, että ensi kiireessä oli mahdoton sanoa, oliko hän ystävä vai vihollinen. Kolme hyppäystä oli vienyt hänet Hirventappajan viereen, jonka köydet hän leikkasi poikki niin nopeasti ja taitavasti, että vanki silmänräpäyksessä pääsi vapaaksi. Muukalainen ei huolinut mistään muusta ennenkuin oli tämän toimittanut; vasta sen perästä kääntyi hän, ja hämmästyneet Huronit näkivät delavarilaisessa sota-asussa olevan nuoren soturin jalot kasvonjuonteet, rohkean katseen ja kauniin vartalon. Hän piti pyssyä kumpaisessakin kädessä, ja laski niiden perät maahan, jolloin toisesta riippui luotikukkaro ja ruutisarvi. Tämä oli Hirvensurma, vangin kuuluisa varmaan sattuva ja nopeasti ampuva ase, jonka hän nyt laski oikean omistajansa käsiin, rohkeasti ja uljaasti katsoen ympärillä seisovaa joukkoa. Kahden aseellisen miehen läsnäolo sai Huronit säpsähtämään, vaikkapa nämät seisoivatkin heidän keskellänsä. Heidän omat pyssynsä olivat asetetut sinne tänne puiden nojaan, ja veitset ja tomahavkit olivat siis ainoat käsillä olevat aseet. Kuitenkin oli heillä liian paljon mielenmalttia osoittaakseen minkäänlaista pelkoa. Ei ollut uskottava että niin vähälukuiset viholliset karkaisivat näin lukuisan heimon kimppuun, ja kaikki odottivat että jokin erinomainen ehdoitus seuraisi näin rohkeata käytöstä. Muukalainen näyttikin aikovan toteuttaa tämän arvelun ja valmistihe puhumaan.
"Huronit", sanoi hän, "maanpiiri on hyvin avara; suuret järvet ovat myöskin avarat. Irokeseilla on tilaa niiden toisella puolen, Delavareilla taas tällä puolen. Minä olen Chingachgook, Unkasin poika, Tamenundin sukulainen. Tämä tyttö on morsiameni, tämä keltanaama ystäväni. Sydämessäni tuntui ikävältä kun kaipasin häntä; minä seurasin häntä leirillenne nähdäkseni, ett'ei hänelle mitään pahaa tehty. Kaikki Delavarien tytöt odottavat Wahia; he kummeksivat, miksi hän viipyy poissa niin kauan. Tulkaa, jättäkäämme jäähyväiset ja menkäämme tiehemme".
"Huronit, tämä on teidän verivihollisenne, Suuri Käärme Delavarien seassa, joita vihaatte", huudahti paikalla eräs metsäläinen, jonka nimi oli Orjantappuranpiikki. "Jos hän pääsee pakoon, niin tulevat mokkasininne jälet tiukkumaan verta täältä Canadaan saakka. Minä olen kokonaan Huroni".
Samassa viskasi hän veitsensä Delavarin paljasta rintaa vastaan. Nopealla liikkeellä sai Hist, joka seisoi hänen vieressään, vaarallisen aseen toiselle uralle, niin että sen kärki tarttui muutamaan mäntyyn. Paikalla vilahti samanlainen ase Käärmeen kädessä ja tarttui tutisten Huronin sydämeen. Minuuti oli tuskin kulunut siitä, kuin Chingachgook juoksi piiriin, siihen kuin Orjantappuranpiikki kaatui kuolleena maahan. Niin nopeasti olivat tapaukset seuranneet toisiaan, ett'ei Huronit ennättäneet toimia; mutta tämä tapaus ei suonut enempää viivykkiä. Yleinen huuto seurasi ja koko joukkio joutui liikkeelle. Mutta samassa kuului metsissä harvinainen ääni, ja kaikki Huronit, sekä miehet että naiset, pysähtyivät odottavin katsein tarkasti kuuntelemaan. Ääni oli säännöllinen ja raskas, ikäänkuin maata olisi moukareilla taottu. Eläviä olentoja vilkkui puiden välistä ja soturijoukko lähestyi mittelevin askelin. Se marssi esiin hyökätäkseen indianien päälle, ja tuo punanen asu kiilteli metsän raittiin vihannuuden välistä.
Vaikea on kertoa sitä näytelmää, joka nyt seurasi. Hurja hämminki, epätoivo ja raivokkaat ponnistukset sekoittuivat niin toisiinsa, ett'ei tapauksissa voinut eroittaa mitään yhteyttä. Yleinen ulvonta kuului ympäröittyin Huronien joukosta ja sen perästä muutamia reippaita hurra-huutoja soturien puolelta. Ei vielä oltu laukaistu yhtään muskötiä tai pyssyä, vaikka tuo vakava, mittelevä astunta yhä kuului ja pajunetit kiiluivat, kun tuo melkein kuuskymmen-miehinen joukko riensi eteenpäin. Huronien asema oli sangen tukala. Vesi ympäröitsi heitä kolmelta haaralta, samalla kuin heidän pelättävät ja harjaantuneet vihollisensa estivät pakenemista neljännelle puolelle. Sotilaat syöksivät asettensa luo, ja muut, ukot, naiset ja lapset kiiruhtivat etsimään piilopaikkoja. Tämän hämmingin ja kauhistuksen ajalla ei mikään saattanut voittaa Hirventappajan tyyneyttä ja viisautta. Hän asettui peräytyvien Huronien sivulle, kun nämät vetäytyivät niemen etelärantaan päin toivoen, jos mahdollista, päästä järven yli pakenemaan. Hirventappaja etsi sopivaa tilaisuutta, ja kun hän näki kaksi entistä kiusaajaansa suorassa linjassa itsestään, rikkoi hänen pyssynsä ensiksi äänettömyyden tässä kamalassa kohtauksessa, ja yhdellä laukauksella kaatoi hän molemmat indianit maahan. Tämä vaikutti yleisen laukauksen Huronien puolelta, ja Käärmeen pyssyn ja sotahuudon voi eroittaa melskeestä. Säännöllinen sotajoukko ei vielä ollut laukaissut yhtään latinkia, ja ainoa, mitä sieltäpäin kuului, oli muutama lyhyt, vakava komentosana ja tuo raskas, mittelevä, uhkaava astunta. Pian kuului kumminkin voivotusta, tuskanhuutoja ja kirouksia, nyt kun murhaavat pajunetit ahmivat kostoa. Useimmat indianilaiset sotilaat surmattiin paikalle, harvat pääsivät pakoon ja vielä harvemmat otettiin vangiksi, niiden joukossa pahoin haavoitettu Rivenoak. Soturien saapuminen paikalle oikeaan aikaan oli seurauksena Hirventappajan ystävien toimista, jotka, niinkuin voi huomata, eivät olleet jääneet huolettomiksi ja välinpitämättömiksi hänen kohtalonsa suhteen.
KUUDES LUKU.
Opas. — Uusia tapauksia. — Kosken laskeminen.
Monta vuotta on kulunut viimeksi kerroittuin tapausten perästä. Natty Bumpon menettely hänen ensimmäisellä sotaretkellään oli saattanut hänet suureen arvoon koko tällä seudulla, ja kaukaisissakin indianilais-heimoissa kutsuttiin häntä Haukansilmäksi ja kunnioitettiin kaikkien etevimpänä pyssymiehenä. Rajalinnoissa vahtina olevat soturit kutsuivat häntä keskenänsä Oppaaksi, ja tämä nimi on hänellä kaikissa niissä vaarallisissa tapauksissa, joita nyt ryhdymme kertomaan.
Oswegojoki syntyy Oneidan ja Onondagan yhtymisen kautta ja jatkaa juoksuansa noin kahdeksankymmentä peninkulmaa matalamäkistä maata myöten, kunnes saapuu jonkunlaisen luonnollisen vietoksen reunalle, jota myöten se syöksee alas tehden 10-15 jalan korkuisen putouksen. Sen perästä saapuu joki tasangolle, jota myöten se syvävetisenä hiljaa kulkee eteenpäin, kunnes purkaa vetensä Ontarion laajaan altaasen.
Noin kaksikymmentä vuotta ennen amerikalaisen vapaussodan syttymistä tapaamme tällä joella erään matkueen kulkemassa sen suussa olevaan linnaan. Matkueesen kuului seuraavat henkilöt: neiti Mabel Dunham, joka matkusti linnassa asuvan isänsä, kersantti Dunhamin luokse; Charles Cap, Mabelin eno, täydellinen merimies, jonka mielestä ei mitään auringon alla voinut edes verratakaan rakkaasen mereen; eräs Tuskarora-indiani, nimeltä Nuolenkärki, ja hänen vaimonsa Kesäkuu; ystävämme Natty eli Opas, hänen vanha toverinsa Chingachgook sekä Jasper Länsi, eräs maavesillä purjehtija, Myrskypilvi nimisen aluksen päällikkö, yleisimmin tunnettu nimellä Eau-douce eli maavesi, jonka liikanimen järven pohjoisrannalla asuvat ranskalaiset olivat hänelle antaneet. Mabel, jota enonsa tavallisesti nimitti mielinimellä Magneti, sekä Cap olivat matkustaneet Nuolenkärjen opastamina aina siihen asti kun kertomuksemme alkaa, jolloin vastikään olivat tavanneet Oppaan ja hänen seuralaisensa, jotka kersantti Dunham oli lähettänyt heitä vastaan. Opas oli taipuisa pitämään Nuolenkärkeä petollisena, ja seuraavat tapaukset osoittivat hänen luulonsa oikeaksi.
Ruuhi, jossa matkue kulki, oli indianilaiseen tapaan rakennettu, ja sopi erinomaisen kepeytensä ja nopeakulkuisuutensa vuoksi sellaiselle vesimatkalle, jossa myötäänsä tapaa luotoja, nietoksia ynnä muita samanlaisia esteitä. Nyt puheina oleva ruuhi oli pitkä ja avara ja, vaikka näytti heikolta, niin luja, että luultavasti olisi kestänyt vielä lisäksi yhtä monta henkeä, kuin siinä nyt oli.
Cap istui matalalla telalla ruuhen keskessä, Suuri Käärme oli polvillaan hänen vieressä. Nuolenkärki vaimoineen istui heidän edessänsä, Mabel puoleksi nojallaan muutamia enonsa takana olevia matkakapineita vasten; Opas ja Eau-douce taas seisoivat, toinen kokassa toinen perässä, kumpikin harvaan, voimakkaasti ja äänettömästi vetäen airollansa. Oswego oli juuri tällä kohdalla syvä ja musta, vaan ei leveä, ja kulki tyynenä, synkkänä varjoavien puiden välitse, jotka muutamin paikoin melkein sulkivat pois päivänvalon. Siellä täällä makasi joku puoleksi kaatunut metsien jättiläs melkein poikkitellen jokea, ja sentähden oli suurinta varovaisuutta käyttäminen, jos mieli karttaa niiden oksia; melkein koko matkalla olivat matalampien puiden alimmat oksat ja lehdet vedessä. Kokonaisuudessaan kuvasti seutu rikasta ja anteliasta luontoa, semmoisena kuin se on, ennenkuin joutuu ihmisten nautinnon ja haluin orjaksi, rehoittavana, jylhänä, lupaavaisena, eikä raaimmassakaan tilassaan ihantavaa suloutta vailla.
"Väliin haluan rauhaa jälleen", sanoi Opas, katkaisten tuon pitkällisen äänettömyyden, "jolloin voi kuljeksia metsissä etsimättä muita vihollisia kuin riistaa ja kaloja. Useita päiviä olemme Käärme ja minä onnellisina viettäneet jokiloilla, syöden metsänriistaa, lohta ja mulloja, Mingoista ja päänahoista vähääkään ajattelematta. Toisinaan toivon että nämät hyvät päivät jälleen koittaisivat, sillä toisten ihmisten surmaaminen ei ole minun lahjani. Olen varma siitä, ett'ei kersantin tytär pidä minua viheliäisenä heittiönä, joka hauskuudekseen surmaa ihmisiä."
Tehdessään tämän muistutuksen joka oli puoleksi kysymys, katsoi Opas taakseen, ja vaikka hänen puoltavaisinkaan ystävänsä tuskin voi pitää hänen auringon polttamia ja karheita kasvonjuonteitaan kauniina, niin oli Mabelinkin mielestä hänen hymyilynsä miellyttävää sen järkevän suoruuden ja vilpittömyyden tautta, joka loisti hänen rehellisten kasvojensa joka piirteestä.
"En usko, että isäni olisi laittanut teidän kertomuksenne mukaista henkilöä kuljettamaan tytärtänsä metsien läpi", vastasi nuori tyttö yhtä suorasti, mutta miellyttävämmin hymyillen.
"Sitä hän ei olisi tehnyt. Kersantti oh tunnokas mies, ja moneen sotaretkeen, moneen taisteluun olemme yhdessä ottaneet osaa, seisoen, niinkuin hän sanoisi, olka olassa kiinni, vaikka minä puolestani tahdon pitää jäseneni vapaina, kun lähestyn ranskalaista tai Mingoa".
Tällä hetkellä kuului puiden välitse kohina, jonka vieno, tuskin vedenkalvoa karehtimaan saava tuulenpuuska toi heidän korviinsa.
"Tuo kuuluu hauskalta", sanoi Cap, huipistaen korvansa kuin koira, joka kuulee kaukaisen haukunnan; "se on aaltoin loisketta järven rantaa vastaan, luulen ma".
"Ei, ei suinkaan", vastasi Opas, "se on ainoastaan virta, joka kuppuroitsee muutamien kallioiden yli puoli peninkulmaa meitä alempana".
"Onko asian laita todellakin sellainen"? kysyi Mabel ja kirkas puna nousi hänen kasvoillensa.
"Kuulkaapas herra Opas ja te herra Eau-douce" (sillä näin rupesi Cap nimettämään Jasperia, omistaen sen tavan, jota käytettiin tällä rajaseudulla), "eikö olisi paras että laskettaisiin likemmäksi rantaa? Virta on tavallisesti kova näiden koskien yläpuolella, ja olisi yhtä älykästä kerrassaan antautua Mal-virtaan kuin joutua näiden virranjuovaan".
"Luottakaa meihin, ystävä Cap", vastasi Opas; "tosi kyllä, että olemme ainoastaan maavesissä purjehtijoita, ja minä puolestani en voi kehua kuuluvani edes näidenkään joukkoon, vaan kyllä ymmärrämme mitenkä virtapaikkain, koskien, ja putousten kanssa on meneteltävä, ja kun laskemme niitä alas, tulemme koettamaan parastamme, jott'ei kasvatuksemme joutuisi häpeään".
"Laskea alas", huudahti Cap. "Mies uneksitteko todellakin kosken laskemista tällä munankuoren kaltaisella ruuhella?"
"Miksei, matkamme kulkee putousten alapuolelle, ja paljon helpompi on laskea niitä alas, kuin purkaa ruuhi tyhjäksi ja kantaa sitä sekä kaikkia sen sisältöä neljänneksen peninkulmaa maata myöten.
Mabel käänsi kalpeat kasvonsa ruuhen perässä olevaan nuorukaiseen päin, kun kosken valtava kohina vilppaamman tuulenpuuskan kanssa juuri nyt tuli hänen korviinsa ja kuului sitä peloittavammalta, koska nyt tiedettiin mitä se merkitsi.
"Jos viemme naiset ja molemmat indianit maalle", huomautti Jasper tyynesti, "niin voimme me kolme valkeaa miestä, jotka olemme veteen tottuneet, viedä ruuhen alas sitä vahingoittamatta; olemme usein laskeneet näitä kuohuja alas".
"Olemme toivoneet teistä, merimies ystävämme, parasta apumiestä", virkkoi Opas, viitaten olkansa yli Jasperille. "Te olette tottunut näkemään aaltojen kuppuroivan, ja jos ei kukaan olisi kuormaa pitelemässä niin kastuisivat ja pilaantusivat kaikki kersantin tyttären korukapineet".
Cap hämmästyi. Se ajatus, että hän tulisi laskemaan putousta alas, tuntui hänestä huolettavammalta, kuin ehkä olisi tuntunut siitä, jolle merimiehen ammatti on aivan vierasta; sillä hän tunsi veden voiman ja ihmisen auttamattoman heikkouden, kun hän joutuu sen raivolle alttiiksi. Mutta hänen ylpeytensä ei sallinut hänen ajatellakaan ruuhesta pois lähtemistä, koska muut yhtä varmasti kuin tyynesti päättivät jäädä siihen. Jos tätä tunnetta ei olisi ollut, niin olisi hän vastoin sekä syntyperäistä että aikain kuluessa saavuttamaansa tyyneyttä vaaran sattuessa, luultavasti kuitenkin poistunut paikaltaan, ell'ei kuvitus murhaavista indianeista niin kokonaan olisi vallannut hänen ajatuksiaan, että hän miltei pitänyt ruuhta jonkunlaisena turvapaikkana.
"Mitenkä on meidän meneteltävä Magnetin suhteen?" kysyi hän, sillä hellyys sisaren tytärtä kohtaan herätti uutta levottomuutta. "Emme voi päästää häntä maalle, jos vihollisia indiania löytyy läheisyydessä".
"Ei yhtään Mingoa ole valkamamme läheisyydessä; siinä paikassa kulkee liian paljon ihmisiä, jotta se sopisi heidän ilkitöidensä asemaksi", vastasi Opas tyynesti. "Luonne on luonne, ja indianille luonteen mukaista on, että hän tavataan siellä, missä häntä vähimmin odotetaan. Häntä ei tarvitse pelätä yleisesti kuljetulla tiellä, sillä hän karkaa päälle silloin, kuin toinen on vähimmin varallansa, ja nuo kurjat heittiöt pitävät kunnianansa pettää ihmistä tavalla tai toisella. Laskekaa rantaanpäin, Eau-douce, annetaan kersantin tyttären astua tuon kaatuneen puun päälle, josta hän kuivin jaloin voi päästä maalle".
Käskyä toteltiin, ja muutamia minuutia sen jälkeen olivat kaikki, paitsi Opas ja molemmat merimiehet, nousseet maalle. Ammatti-ylpeydestään huolimatta olisi Cap mielellään seurannut heitä maalle, jos olisi maavesissä purjehtijalle kehdannut näin julkisesti näyttää heikkouttansa.
"Minä otan teidät kaikki todistajiksi", sanoi hän maallemenijäin poistuessa, "että katson kaiken tämän olevan melkein yhden vertaista kuin jos matkustaisi ruuhella metsissä. Putousta alas kuppuroiminen ei kuulu merimiehen toimiin, sillä sen voi suurin nahjuskin tehdä yhtä hyvin kuin vanhin merimies".
"Ei, ei; älkää halveksiko Oswegon putouksia", vastasi Opas, "sillä vaikka niitä ei voi verrata Niagaraan tai muihin kuuluisiin putouksiin, saapi niissä vasta-alkavainen kumminkin kyllin ponnistella. Pyytäkää kersantin tytärtä pysähtymään tuolle kalliolle, niin hän saa nähdä, kuinka taitamattomat metsämiehet menevät vaikean paikan ylitse, jonka alitse eivät voi mennä. Nyt, Eau-douce, vakava käsi, ja tarkka silmä, sillä kaikki riippuu teistä, koska, kuten huomaan meidän täytyy pitää herra Capia ainoastaan matkustajana".
Ruuhi läksi nyt rannasta, ja Mabel kiiruhti vapisten sille kalliolle, joka oli hänelle osoitettu. Hän puhui seuralaistensa kanssa siitä vaarasta, johonka enonsa suotta oli antautunut, mutta katse kiintyi Eau-doucen solevaan ja voimakkaasen vartaloon, kun hän, seisoen kepeän aluksen perässä, ohjasi sen liikkeitä. Saavuttuaan sille paikalle, josta voi nähdä koko putouksen, päästi hän vasten tahtoansa puoleksi tukahutetun huudon ja pani käden silmäinsä eteen. Pian otti hän sen pois jälleen, ja ikäänkuin taikavoiman lumoomana seisoi hän liikkumatta kuin kuvapatsas, pitäen niin tarkasti silmällä mitä virrassa tapahtui, että tuskin malttoi huokuakaan. Molemmat indianit istahtivat huolettomina kaatuneen puun päälle ja tuskin katsahtivatkaan joellepäin, mutta Nuolenkärjen vaimo hiipi Mabelia likemmäksi ja näytti katselevan ruuhen liikkeitä yhtä halukkaasti kuin lapsi katselee nuorantanssijan keikauksia.
Kun ruuhi oli joutunut virranjuovaan, laskeutui Opas polvilleen, kuitenkin yhä hoitaen airoa, vaikka nyt veti enemmän verkalleen ja sillä tavalla, ett'ei tullut häiritsemään kumppalin liikkeitä. Tämä seisoi vielä pystössä ja silmäili jotakin putouksen alapuolella olevaa esinettä, selvään etsien laskemiselle sopivinta paikkaa.
"Enemmän länteenpäin, poikani, enemmän länteenpäin", mutisi Opas, "tuonne, missä näemme veden kuohuvan. Asettakaa suunta niin, että tuon kuivuneen tammen latva tulee suoraan linjaan tuon lakastuneen katkon rungon kanssa".
Eau-douce ei vastannut, sillä ruuhi oli nyt keskellä virtaa, kokka suoraan putousta kohden, ja kova virta alkoi yhä lisätä sen vauhtia. Tällä hetkellä olisi Cap mielellään luopunut kaikesta kunniasta, minkä tässä tilassa voi saavuttaa, jos vaan olisi eheänä päässyt rantaan. Hän kuuli veden pauhaavan kuin kaukaisen ukkosen, mutta yhä selvemmin ja voimakkaammin, ja edessään näki hän sen pinnan ikäänkuin katkaisevan alapuolella olevan metsän, jota pitkin tuo viheriä hurjistunut elementti näytti ikäänkuin haihtuvan tuhansiin kimelteleviin pisaroihin.
"Peräsin pois, peräsin pois, mies"! huudahti hän ruuhen joutuessa putouksen reunalle, sillä hän ei voinut enää hillitä suurta levottomuuttaan.
"Niin, niin, poissa se onkin olkaa varma siitä", vastasi Opas hiljaa herttaisesti nauraen ja katsoen äkisti taaksensa. "Alaspäin menemme, se on varma. Ylemmäs perä, poikani; ylemmäs perä".
Loppumatka kuljettiin tuulen nopeudella. Eau-douce toimitti käsketyn liikkeen airolla, ruuhi liukui virranjuovaan, ja muutamia sekuntia luuli Cap olevansa kiehuvassa kattilassa. Hän tunsi ruuhen keulan laskeutuvan, näki hurjasti vahtoavan veden rajusti pauhaavan sen sivuilla, huomasi kepeän aluksen häilyvän sinne tänne kuin munankuoren ja havaitsi sitten, suureksi iloksi ja kummastuksekseen, että se kulki eteenpäin Jasperin vakavan airon voimalla tyyntä vettä myöten putouksen alapuolella.
Opas nauroi yhä vielä, mutta nousi ylös polviltaan, urkki esiin erään tinamaljan sekä sarvilusikan ja alkoi tarkoin mitata matkalla ruuheen tullutta vettä.
"Neljätoista täyttä lusikkaa Eau-douce, hyvinkin neljätoista lusikkaa. Tiedän kuitenkin, niinkuin teidän täytyy myöntää, että olemme laskeneet alas saaden ainoastaan kymmenen lusikkaa vettä".
"Mr Cap nojautui niin paljon taaksepäin, että oli vaikea ohjata ruuhta", vastasi Jasper vakaasti.
"Saattaa olla, saattaa olla mahdollista; epäilemättä täytyy niin olla, koska niin sanotte, mutta minä tiedän kuitenkin teidän laskeneen alas saaden ainoastaan kymmenen lusikallista."
Capia ahdisti nyt kova yskänpuuska ja hän katsoi taakseen, saadaksensa selville sen vaaran, josta oli onnellisesti päässyt. Helppo on selittää millä tavalla tämä oli tapahtunut. Melkein kaikki joen vesi syöksi kymmenen tai kahdentoista jalan korkuista, pystysuoraa putousta alas, mutta läheltä sen keskipalkkaa oli kova virta syönyt pois osan kalliosta, niin että vesi siinä syöksi ahdasta juovaa myöten, tehden noin 40-45 asteisen kulman. Tätä vaarallista luisua oli ruuhi kiitänyt alas irtaantuneiden kallionlohkareiden, pyörretten ja kuohujen keskellä, jotka äkkinäisen silmissä epäilemättä näyttivät välttämättömällä häviöllä uhkaavan näin heikkoa esinettä. Mutta juuri aluksen kepeys oli helpoittanut alaslaskemista; kohollaan aaltoin päällä ja vakaan silmän ja voimakkaan käden ohjaamana oli se kuin höyhen tanssinut toisen vaahtokuohun päältä toiselle, jolloin sen sileät laidat tuskin kastuivatkaan. Ainoastaan muutamia kallioita oli väistäminen, niin hoiti väkevä virta loput.
Sana hämmästys ei ilmoittaisi puoliakaan Capin tunteita. Hän tunsi itsensä kokonaan masennetuksi, vaan ei kumminkaan tahtonut lausua ilmi ajatuksiansa, koska hän silloin olisi suonut liian paljon kunniaa maavesissä ja saaristoissa purjehtimiselle. Kun hän yllämainitulla rykimisellä oli selvittänyt kurkkunsa, irroitti hän kielensä lukon tavallisella omaa paremmuuttaan osoittavalla lauseella.