VII.
Kun Berg lähti naisten luota ja tuli eteiseen, oli Fritz menossa kouluun leivos hampaissa. Piika tuli pauhaten jälessä, että Fritz on varastanut häneltä leivoksen. Fritz aikoi jotain puhua Bergille, mutta kun hän näki piian niin likellä, niin kiepsahti hän kartanolle.
Berg olisi ottanut poikaa niskasta kiini, mutta se oli myöhästä. Ja sitä paitsi ei olisi ollut soveliaskaan kurittaa muiden lapsia, mietti Berg mennessään Johanneksen huoneesen.
Johannes istui, tuijottaen eteensä sohvalla.
— Olet vain aina yhtä surullinen!
— Minun sydämeni on murtunut…
— Raitis ilma ja hauska seura ovat sinulle tarpeesen. Me olemme aikoneet lähteä rekiretkelle perheen kesken vain. Tulet kai mukaan?
— En tiedä, minä olen kyllästynyt sellaisiin.
— Tulet kai neiti von Kleinin seuralaiseksi? Minä olen yksinäni miehenpuolena sitte, jos et tule. Sehän on kovin liikaa!
— Eikö isä tule?
— Hänellä kuuluu olevan kiireitä toimia.
— Ehkäpä lähden. Siellähän voin alkaa, höpisi Johannes puoli-ääneen itsekseen.
Kun he tulivat saliin, olivat naiset jo odottamassa.`
Hildur, nähdessään Johanneksen, loi häneen salaa katseen.
Mutta Johannes oli kuin mykkä. Katseli vain huomiota panematta mitä ympärillään tapahtui.
Mutta kun päästiin kadulle, näytti Johannes hiukan elostuvan. Hän alkoi jo puhellakin jotenkin vilkkaasti, vaikka kyllä elottomasti.
Mutta yhtäkkiä hän taas jäi sanattomaksi. Hän alkoi miettiä kosimistaan. Se tuntui hänestä vain mahdottomalta. Mutta hän oli luvannut isälle. Johanneksesta tuntui, että hän voi aivan helposti kysyä naiselta, jota hän ei rakastanut: rakastatteko minua? Mutta kuitenkin tuntui nuo sanat mahdottomilta lausua.
Reki liukui Töölön tullista ulos ja ajettiin Alppilaan päin. Keväinen aurinko oli sanomattoman kirkas ja sen syömät luminietokset tienvarsilla olivat kuin keuhkotautisen keuhkot.
Yhtäkkiä reki solahti syrjemmälle ja Hildur sysäsi Johannesta, niin että heidän kasvonsa sattuivat likemmäs toisiaan. Hildur tunsi, miten hänen poskensa hehkuivat, miten Johanneksen hengitys tuntui hänen kasvoillaan.
Rauhallisesti siirtyi Johannes, ja Hildur asettui sanaakaan virkkamatta paikalleen.
— Rakastatteko luontoa, kysyi Johannes.
— Sanomattomasti!
— Tällainen päivä on virkistävä. Minäkin olen suuri luonnon ystävä. Minä luulen, että me ajattelemme yhdellä tavalla, tunnemme yhdellä tavalla. Te puhuitte eilen, niinkuin minäkin ajattelen. Saanko pyytää että ajattelisimme aina yhdellä tavalla, saanko pyytää tulevaisuuttanne? —
Hildur hiukan hämmästyi, ja veri pakkautui kauheasti päähän.
— Saatte, sanoi hän hiljaa.
— Kiitos! Meillä on elämässä tehtävä. Me uhraamme itsemme muiden eduksi. Te puhuitte eilen langenneista naisista ja muista turvattomista tytöistä, me tahdomme tehdä jotain niiden hyväksi.
— Niin paljon kuin voimme. Hauskaa on toimia maailmassa sinun kanssasi.
Johannes painoi suudelman Hildurin poskelle.
— Koittakaamme poistaa jonkun verran surua tästä matoisesta maailmasta!
— Ja se on onnistuva, sillä uhraavalle rakkaudelle onnistuu kaikki, lausui Hildur.
Hevonen pysähtyi, oltiin Alppilan edessä.
Johannes ja Hildur olivat ajaneet viimeisessä reessä ja viimeksi tulivat he myös Alppilan saliin.
ELSA JA HÄNEN TYTTÄRENSÄ.
I.
Nahkatehdas, jossa Elsa kulki työssä, oli kaupungin yläpuolella mahtavan kosken partaalla. Suuri se oli ja moni köyhä kaupungin asukas ansaitsi siellä leipänsä. Laaja oli tehtaan liike ja kuta ahkerammin työväki ponnisti voimiaan, sitä kauniimmat kultakolikot soluivat omistajain ennestään täysiin kukkaroihin. Pölyn seassa teki työväki työtään, naamat punakkaina ja hikisinä. Työ oli oikein voimakasta hikeä pusertamaan, vaikka parkintomu pakkausi sulkemaan hikireikiä. Melkein päivät ympäriinsä loi sähkö heijakasta valoaan lämmöstä höyryäviin ihmisiin. Remmit kitisivät, hammasratas lonkui toistaan vasten, ja parkkia leikkaava kone karautti aina sydämeen vihlovasti puunkuoren sirpaleiksi.
Tuon tuostakin kuului kovaa yskää, sillä kovin karmeaa oli niellä koivunparkin pölyä. Vaimot kantoivat parkkitaakkoja alalattialta ylhäälle, missä ne syötettiin koneen kitaan. Aina kuljettiin nuo samat rappuset, kumarruttiin ottamaan parkkikimppu, lähdettiin uudestaan ylös ja viskattiin taakka lattiaan.
Noita rappusia myöten kulki Elsakin kipeillä jaloillaan, joita iltasin kolotti ja joissa suonet olivat kiertäytyneet yhdeksi siniseksi makkarajuovaksi. Parkki tunkeusi nenään, joka tiheästä aivastelemisesta oli kipeä ja vuoti vettä. Mutta säännöllisesti kulki parkkikimppu hänen seljässään; melkein itsestään veivät sen jalat leikkaavan koneen ääreen. Tuohon hän sen taas viskasi, pyhki hiukan kasvojaan ja siveli vähän korvien taakse hiuksiaan, jotka rappusilla kumarassa kulkiessa olivat valuneet kasvoille ja tunkeutuneet silmiin. Taas sitte alas ja parkkikimppu selkään, ettei puukhollari näkisi laiskottelevan ja ilmoittaisi patruunille. Tahtoihan sitä väkisin joskus pysähtyä hiukan juttelemaan parkkia syöttävän Eskoskan kanssa, mutta kuu näki muiden vaimojen nousevan kimppu seljässä rappusia myöten, niin heti muistui mieleen, ett'ei saa joutilaana seisoa, jott'ei puukhollari näkisi tahi toiset siitä suuttuneina kantelisivat. Tuo puukhollari oli niin muka olevinaan, vaikka itsekin oli alkuaan ollut parkinkantajapoikana, ja hyvin tiesi, miten jalat uupuivat rappusia kulkiessa. Mokoma silmänpalvelija oli hän. Tiesivätpä jotkut naiset kuiskia, että hän juopikin verstaassa miesten kanssa, ja että hän viimevuosina on hyvin rikastunut.
— Jo minä Iitana tuolle sanoisin, mutisi Niilekselän Anna, kun kuuli taas puukhollarin komentavan Leiviskäiskää.
— Niin minäkin Iitana tekisin. Johan nyt on ihminen hupsu, kun saattaisi sanoa eikä uskalla! Kun minä olisin mor…
— Olenko minä teidän välikantanne? Entä kun panisi pois tehtaasta minun ja äitini?
— Elsanko ja sinun pois! Kaikkia nyt kuulee; kun vanhaksi tulee! Ennen kai täältä muut saa mennä kuin sinä äitinesi. Kun nyt muka on jonkun näköinen, niin luulee suuriki olevansa! Toista suu puhuu, kuin sisus miettii, hangotteli Niilekselän Anna.
— Mistäpä tiedät?
Iita kohautti olkapäitänsä ja lähti alalattialle. Samassa nousi Elsa kimppuineen ylälattialle.
— Jopa nyt jotakin, kun puukhollarin anopin täytyy parkkia kantaa, alkoi Anna virnailla Elsalle.
Elsa ei vastannut mitään. Olihan hän ennenkin kuullut tuollaista puhetta. Mitäpä Annasta! Sehän mäläkyttää vaikka päivän toiseensa, kun saa vastakinastelijan. Ja saihan Elsalle puhua mitä tahtoi: Kukapa hänestä välitti. Mokoma nahjus, joka oli aina hiljaa. Koetti voittaa puukhollarin puolelleen ja hänelle tyttösen tarita. Täytenä totena jutteli Niilekselän Anna tuota Eskoskalle ja niin sitä arvelivat muutkin.
Jopa kuului kumea vihellys. Yhtäkkiä oli työ loppunut. Parkkikimput heitettiin tuhannen kyytiä minne sattui, ja jokainen riensi alalattialle, missä parvi pienokaisia poikia ja tyttöjä kahvipurkit kainalossa hääri ja etsivin silmin tarkkasi tulijoita. Tuolla oli äiti tai sisar, ja kohta oli pienoisen väen lomitse pujotellut itsensä sinne. Nyt oli kahviloma. Ruskea neste pulppusi kaikkialla purkeista kuppeihin, ja iloisena katseli tuoja, miten mielihyvällä hänen keittämäänsä nestettä nautittiin. Sillä hänen se oli keittämää. Olihan äiti tai sisar pannut vain aamulla kahvit ja veden pannuun.
Tuossa seisoi hän nyt odottaen, milloin kokin vuoro tulisi. Ja tulihan se. Viimeiseksi niruutettiin hänelle purkeista, ja sokeriakin jäi muutama pala, jotta maistui makealta suussa, kun lämpimän kahvin kanssa nielasi.
Kohta kuului taas vihellys. Kahviloma oli loppunut. Mutta eihän niin kuoleman kiirutta, ett'ei joutaisi kääriä kahvipurkkia pienosen kainaloon ja käskeä hänen illaksi jauhaa lisää kahvia, jotta saa lämpimän kahvitilkan, kun työstä tulee.
Puukhollari käyskenteli alalattialla, pitäen silmällä ett'eivät vaimot saisi varastaa aikaa. Eikä ollutkaan tilaisuutta kuhnimiseen. Kiiruusti kääri Elsakin purkin kahdentoistavuotisen poikansa kainaloon, kun huomasi puukhollarin, mutta rauhallisena särpi vielä Iita nestettä.
— Ka kun viivyt, huomautti Elsa, kun puukhollari oli aivan Iitan edessä.
— No eihän niin kiirettä Iitalla, puheli puukhollari, koettaen vetää suutaan hienoon hymyyn.
— Anna sitte kuppi Iitalle!
Samassa lähti Elsa ja oli kohta parkkikimppu seljässä nousemassa rappusia.
— Kas taas, kun tahtoo jättää tyttönsä kahden kesken puukhollarin kanssa, ilvehti Niilekselän Anna vieruskumppalilleen.
Eivät uskaltaneet vaimot viivytellä, kun puukhollari oli alalattialla. Vaistomaisesti meni Iitakin parkkiläjälle; vaikka väkisinkin teki mieli kiusata muita näyttämällä, miten hän saa laiskana olla. Tuossa kumartui hän ottamaan parkkikimppua. Puukhollari silmäili ympärilleen. Ei ollut likiseuduilla ketään. Samassa kaappasi hän Iitaa vyötäisistä. Mutta tuolla tulla köykki jo Elsa alas. Puukhollari hellitti vasten tahtoansakin Iitan. Hän lähti pois verstaasen, mutta Iita alkoi nousta kimppuineen.
— Joko nyt sait rauhassa kisata, kysyi Niilekselän Anna ilkkuilevasti iskien silmää Eskoskalle.
— Mitä rupatat? Tahdotko, että kantelen puukhollarille, että sinä täällä vain juoruilet, mokoma lapsentekijä?
— Älä kiukkuile! tuolla tavalla sitä on ennenkin alettu!
— Jatka vaan; kyllä sinusta puukhollarin rouva tulee, pilkkaili
Eskoskakin.
— Nähdäänpähän, kuka siihen syöttäjäksi pääsee, jos et suutasi sule, tiuskasi Iita.
Noin taaksepäin keikautti hän niskaansa ja lähti alalattialle.
II.
Syys-sade roiski akkunoita vasten. Tuulen ulvonta kuului kamalalta Elsan huoneesen ja sai aikaan niin suloisen tunteen hänessä. Olipa todella Jumalan siunaamaa, että oli lämmin huone, missä sai rauhassa istua. Kuinka ilkeältä tuntuisi olla vähillä vaatteillaan tuolla syys-sateessa kylmän tuulen puhaltaessa ohuiden riepujen lävitse. Ja kun Elsa oikein ajatteli tilaansa, niin oli hän mielestään onnellinen.
Kuinka monta raukkaa tuolla ulkona on, joilla ei ole näinkään paljon kuin minulla, huoahti Elsa itsekseen.
Iikka nukkui kuorsaten jo arkun kannella syvässä unessa.
Hänen kuorsaamisensakin oli Elsasta hauskaa kuulla. Noin rauhallisesti sai hänen poikansa nukkua, ei tarvinnut huutolaisena öitä myöten hollissa maaseuduilla olla. Ja tämän hän sai aikaan, kun jaksoi tehdä työtä. Kunhan vain ei joutuisi pois tehtaasta. Mutta pitää kaikin voimin koettaa pysyä siellä. Ja kun tekee ahkerasti työtä ja noudattaa kaikki käskyt säntilleen, niin kyllä kai pysyy… Kyllä kai…
Eiköhän se Iitaki kohta tule. Mitäpähän nyt menikään sitä parakaamivyöliinaa ostamaan. Hän on niin turhamielinen!
Näin mielissään kävi Elsa pöytäkaapille ja otti linjementtipullon. Tuossa uunin edessä rupesi hän nyt voitelemaan jalkojaan. Siveli sivelemistään, jotta makkarat laskeutuisivat. Jo helpotti vähän kolotusta. Vielä suloisemmaksi tuli Elsan mieli, ajatellessaan että hänellä on oma huone, jossa saa lapsineen rauhassa lämmitellä ja voidella jalkojaan nytkin, kun ulkona sataa ryskii ja tuuli vinkuu…
Samalla kolkutti joku ovelle; Iita oli ottanut avaimen mukaansa. Puoleksi tuskastuneena nousi Elsa ylös, kun nyt vaivasivat häntä keskellä hänen voitelemistaan. Mutta mennessään lauhtui jo vihansa ajatellessaan, että ehkä siellä on joku naapuri jotakin pyytämässä lainaksi tai jollakin muulla asialla.
— Kuka siellä, kysyi Elsa hiljaisella äänellä.
— Minä, kuului vastaus.
Elsa tunsi äänen.
— Onko puukhollarilla jotain asiaa, kun tulee meille…?
— On. Taitaa Iita olla kotona?
— Ei ole — hän meni tästä kaupunkiin. Mitä olisi puukhollarilla asiaa
Iitalle?
Aivan arasti kysyi Elsa viimein.
— Olisipa vähän.
— Ei ole nyt kotona. Mutta jos puukhollari sanoo minulle niin minä kyllä Iitalle.
— Olisi ollut vähän kahdenkeskistä.
Puukhollari luuli Elsan olevan mielissään, että hän Iitaa tavotteli ja luuli eukon vain turhia verukettavan. — Eipä sattunut nyt kotiin.
— Eiköhän tule kohta?
— Eiköpähän.
— No minä tulen huoneesen häntä odottamaan.
— Mutta —
Sisällinen aavistus tuskautti Elsan mieltä, mielellään olisi hän vetänyt oven kiinni, mutta entä jos puukhollari panee pois työstä eikä sitte pääse mihinkään, joutuu nälkää näkemään…
— Puukhollari on hyvä ja tulee sisälle!
Kohta vetäysi tuo turpeanaamainen puukhollari huoneesen. Hänellä oli iho melkein lyijynkarvainen ja silmät vetisen harmaat, mitkä vilkkaasti vilkkuivat vaaleiden silmäripsien alta. Väkevä portviinin haju lemahti samalla huoneessa nenään.
— Vai kaupungille se Iita on mennyt?
— Niin sinne se tästä lähti.
— Eipä teillä ole juuri mukava asunto; saisipa vaihtaa parempaan.
Samassa katseli puukhollari pitkin pirttiä ja varsinkin uunin suurta halkeamaa.
— No eihän… puukhollaripa on hyvä ja istuu… mutta kyllä tässä saattaa leipäänsä syödä, ja mitäpä ne meikäläisillä tarvitseekaan olla niin pulskat paikat.
— No onpa niinkin. Taidatte tulla toimeen hyvinkin. Onko tuo teidän poikanne. Niin, olenhan sen nähnyt kahvia tuomassa.
— Iisakkihan se on sinne kahvia tuoda ressuttanut.
Puukhollari aukasi sikarikotelonsa, ja kohta lemusi hyvänhajuinen sikaarin haiku pirtissä. Oikein arvokkaana koetti hän tuossa istua polvet ristissä.
— Pitäisipä laittaa poika jonnekin palvelukseen… Saakeli soikoon, patruunihan puhui, että saisi ottaa uuden juoksupojan. Ehkä tuo…
Elsa kuunteli kädet puuskassa puukhollarin puhetta.
— Kyllä Iikka on ketterä. Kunpa pääsisi jonnekin hyvään paikkaan, niin olisihan se minulle suureksi avuksi.
— Johan poika joutaisi itse tehdä elatuksensa eteen työtä. Kyllä minä koetan parastani, ehkenpä hän pääseekin siihen toimeen.
Noin leperteli puukhollari mieliksi Elsalle joka vallan riemastui. Nähdessään tuon vaikuttavan Elsaan, tuli puukhollari yhä puheliaammaksi ja lupaavammaksi, vaikka hyvin tiesi, ett'ei ollut yhtään juoksupojan paikkaa avoinna. Mutta sopihan nyt puhua mieliksi.
— Puukhollaripa on hyvä ja puhuu patruunalle. Olisipa se minulle suureksi avuksi. Kun poika pääsee hyvään paikkaan, on hänelle itselleenkin parempi, että oppii jo nuorena palvelemaan ihmisiä.
— Niin, palvelemaan ihmisiä… siinä juuri valtti on… Kyllä minä tiedän, joka olen kokenut. Hyvä kun pääsee jo nuorena!
Samassa kuului avainten vääntäminen. Ovi aukeni ja Iita astui pirttiin.
Puoleksi hämillään jäi hän seisomaan oven suuhun. Mutta kohta tuli hän entiselleen.
— Kas harvinaisiapa vieraita meillä on, sanoi Iita teeskentelevästi.
— Pistäysin ohimennessäni tupaanne… Olenpa tässä jo pakinoinutkin hyvän aikaa…
— Mitäs puukhollarille kuuluu?
— Eipä kummia. Mietin vain lähteä tahtomaan Iitaa tansseihin. Siellä on hyvin hupaista. Minä olin viime torstainakin. Onhan nyt vielä iltaa.
— En nyt tiedä. Kun pitää nousta varhain ylös, niin eipä sitä juuri haluta valvomaan illasta.
— Kun minulla ovat taas nuo jalatkin niin kipeät, etten voi nousta aamulla kahvinkaan keittoon, jonka tähden Iitan täytyy nousta vielä varemmin tavallista, niin eikö… esteli Elsa.
— Eihän ole niin hoppua työhönkään. Vaikkapa puoli tiimaa myöhästyisikin, niin mitäpä se nyt haittaa: kyllä minä siitä huolen pidän.
— Joko olisi sitte lähteä?
— Iita lähtee pois!
Elsa olisi vieläkin estellyt, mutta mietti, että ehkä puukhollari suuttuu ja eroittaa pois tehtaasta. Ja onhan tuo hyväsydäminen mies, kun Iikankin laittaa niin hyvään paikkaan.
— No jo menet, niin älä ole myöhään, varoitteli Elsa.
Iita alkoi laittautua valmiiksi. Pitihän nyt tansseihin edes vähän koristella.
Ei sopinut kieltää, ett'ei Iita ollut kaunis tyttö. Aivan soma oli hänen solea vartalonsa, ja yksinkertainen puku olisi sitä korvannut, mutta nyt hän koetti siihen sommitella jotakin muodikasta.
Elsa tunsi kuitenkin jotakin vastenmielistä, sulkiessaan ovea heidän lähdettyään. Sitte rupesi hän taas lämmittämään jalkojaan. Tuossa hänen istuessaan ja lämmitellessään juolahti mieleen jos jotakin. Ajatukset liitelivät sinne ja tänne.
— Entä jos hän vielä naisi Iitan…
Ja Elsa koetti rauhoittua.
Elsa oli merimiehen vaimo, joka jo seitsemättä vuotta eleli miehestään tietämättä lastensa kanssa. Olipa siinä alussa kituroimista, mutta olihan tuo nyt jo toista. Kuusi vuotta takaperin oli vielä elo surkeaa. Jo ensi vuonna miehen mentyä oli kihlasormuskin viety leivän panttiin. Niin toista oli silloin.
Nyt kun Elsa ja Iita kulkivat tehtaassa työssä, tulivat he jotakuinkin toimeen, vaikka Iikka sai laiskana olla ja kahvia vain lämmitellä äitille ja Iitalle. Senpätähden olikin Elsa tyytyväinen eikä suuresti ikävöinyt miestään. Ja hänen hartain halunsa oli saada pysyä tehtaassa ja sentähden koettikin hän kaikissa noudattaa puukhollarin mieltä, jottei tuo eroittaisi häntä pois.
— Kun on saanut kovempaakin kokea, niin kyllä mielellään pysyy ammatissaan, vaikkapa tuo olisi vaikeampikin, tuumi aina Elsa.
Elsa kohenti pesää. Vielä ei hän sulkenut sitä, vaan istui lämmittelemässä, katsellen punertavaa hiilosta.
— Jos Elsa vielä pääsee puukhollarin rouvaksi, niin sitte… ja hiukan myhäili Elsa itsekseen.
— Mitäpä tässä tyhjää valvon, parasta on mennä levolle, tuumi hän sulkiessaan uunin peltiä.
Sitte alkoi hän laittautua yötelolle. Tuntuipa vähän oudolta mennä yksinään vuoteesen, jossa aina ennen Iita oli jo ollut makaamassa.
III.
Täynnä oli tanssitupa ihmisiä. Aivan kuin mettiäispesässä kihisi siinä tanssijoita. Ei tämä ollut mikään kehuttu tanssitupa, sillä syvä juopa oli täällä tanssijain ja kaupungin mallasväen välillä. Hienot neidit eivät antaneet tietää läsnäolollaan jokaista muodin muutosta. Piikatytöt vain ja ompelijattaret edustivat täällä kaunista sukupuolta jos jonkinlaisissa puvuissa.
Vähän ylempänä lattiasta oli lava ja täältä kaikuivat räikeät säveleet, jotka tapailivat polkan musiikkia. Kaksi oli soittajaa, toinen viululla, toinen käsiharmonikalla.
Ja nuopa saivat aikaan äänen, joka matalassa huoneessa oli korvat särkeä.
Tuolla tanssia kykki lihava piika raitaisessa puvussa hiki otsassa. Oikeinpa työtä näytti tanssi olevan hänestä. Tuolla taas toinen puvussa, jossa näyttäytyivät useamman vuoden muodit. Epävakaisilla askelilla hyppi tuolla muuan mies, takki auki ja kellonperät ilmassa lentelemässä. Hienompi, ehkä herrasmies — aina joku herrasmieskin löysi täällä huvinsa — töyttäsi häntä kylkeen. Mutta kohta meni taas kumpikin yhtä mylläkkää tanssien ja sysien toisia.
Ilma oli aivan raskas, vaikka kylmä ilma virtasi aukinaisesta ovesta. Yläälle kattoon oli kohonnut sakea savukerros, mikä huojui ja aaltoili tanssijain pään päällä. Lattia tömisi, ja aivan soinnuton kenkäin kopina yhtyi tuohon pauhaavaan musiikkiin.
Pää kenossa mennä renssitti puukhollarikin muiden muassa, pitäen Iitaa kiinni vyötäisistä. Iitasta oli tämä sanomattoman hauskaa: niin paljon ihmisiä ja kaikki iloisia. Tanssia hän nyt ei tosin hyvin osannut, mutta ei sitä paljon tarvinnutkaan. — Naurusuin vain puheltiin ja rupateltiin. Kaikki tytöt olivat niin vapaita. Istuipa tuolla käsikaulassakin muutamia pareja, levähtäessään. Iita nauroi ja puheli muiden kanssa. Pian sai hän useita tuttavia. Olipa täällä toisenlaista mäkeä kuin tehtaassa.
— Sillä aikaa kuin puukhollari kävi ottamassa ryyppyjä, kerkesi Iita tanssia jo muutaman pulskan maalaispojan kanssa. Sepä oli oikein reima poika. Noin takki kallellaan ja pää pystössä tanssia letkutti hän, kaksi kellon ketjua riippui liivin napista. Iitasta oli hauska olla tuon pojan kanssa, mutta kun puukhollari tuli, niin täytyi se jättää.
Ja Iita tunsi, että alkoi jo väsyttää. Kuuma hiki valui kasvoille, posket punottivat ja sydän sykki tiheämmin.
— Eikös Iita lähde nyt levähtäessä ottamaan viinilasia.
— En ole koskaan sitä juuri maistanut… Taitaapa olla hyvääkin… Jos ottaisi…
Väen lomitse pujotteleutuivat Iita ja puukhollari, puukhollari edellä, pitäen kädestä kiinni Iitaa, virvokkeiden myyntipaikan luo.
— Kaksi lasia viiniä, tilasi puukhollari muutamalta nuorenpuoliselta tytöltä.
— Heti saatte, kun annan noille… Ne ovat odottaneet niin kauvan.
Iita ja puukhollari katselivat sillä aikaa tanssijoita.
— Olkaa hyvä, samassa asetti myöjä tarjottimelle kaksi viinilasia.
— Iitapa maistaa! tämä virkistää.
Iita maistoi ja kun viini tuntui makealta, niin kulautti Iita yhdellä kertaa koko lasin. Puukhollarin huulet vetäytyivät hienoon hymyyn, ja hän pyysi toiset lasit. Ne saatiin ja juotiin.
— Lähdetään nyt lattialle! Peli juuri on alussa.
Ja niin sitä mentiin. Iitasta tuntui tanssi huimaavalta ja musiikki aivan kiihoittavalta. Yhä tulisemmasti pyörivät he huomaamatta muita. Kun tanssi oli loppunut, tuntui Iitaa pyörryttävän ja silmäluomissa tuntui kankealta. Mieli tehdä pään raskaaksi ja pakkausi oksennuttamaan.
— Eikö lähdetä jo pois; minä en voi hyvin, sanoi Iita. Kyllä täältä jo joutaa; kohta menevät soittajatkin pois.
Oikein oli ruumis Iitalla hervakka ja uupunut, kun hän työntäyi väkivirran muassa ulos tuvasta. Vielä etäälle kuului pelin retkutus.
Kylmä ilma tuntui Iitaa virkistävän ja haihdutti lämmön.
— Eikö ollut hauska siellä, kysyi puukhollari poismentäessä. Hän oli jo hyvänlaisesti hutikassa.
— Oikein hauska. En ole koskaan ollut noin hauskassa. Aivanhan lentämällä kului aika.
— Minä uskon sen. Eikö käännytä tästä nurkasta? Mennään vielä vähän kävelemään. Kello on vasta yksitoista.
— Äiti on varmaan ikävissään; parasta on mennä kotiin?
— No johan se vuoteessa pysyy.
— Tokkopa voinee nukkua, kun ei ole tottunut olemaan iltasilla ilman minua.
— Kyllä hän nukkuu.
Iita mietti vain lähteä pois. Puukhollari kärtti kävelemään. Iita ajatteli, että eihän tuo nyt niin vaarallista liene, jos lähteekin vielä vähän kävelemään. Ja niin kääntyi hän Uudelle kadulle. Tuonne syysillan hämyyn katosivat he…
Elsa nukkui ja heräsi. Taas nukahti ja vavahti. Oli niin rauhatonta unta. Mieli jo ruveta kaipaamaan, että missä Iita viipyy, kun kello jo on niin paljon. Vaan ehkäpä tanssivat niin myöhään.
— Kun minä sen päästinkin, huoahti hän ja kääntyi toiselle kyljelleen.
IV.
Muutamana iloisena kevätpäivänä kutsui patruuni puukhollarin puheilleen. Aurinko paistoi täydellä terällä ja linnut lirittivät tehtaan puistossa.
Puukhollari siisti hiukan itseään. Tuonnekin takin selkään oli tainnut lentää pölyä, ja puukhollari pyysi läheistä työmiestä puistamaan. Vielä kerran silmäili puukhollari itseään kenkiin saakka ja otti pois parkkipalasen, mikä oli takertunut housun lahkeesen. Tömisti sitte jalkojaan ja lähti kävelemään. Tuli konttorin ovelle, pisti kätensä avaimen ripasimeen ja astui sisälle. Pyyhkäsi tukkaansa, rykäsi ja koetti saada patruunin häntä huomaamaan.
Tuossa täyteläisenä, toinen leuka alas rippuen, istui patruuni tuolissaan. Ähkien kääntyi hän piirustuksen tarkastamisesta puukhollarin puoleen. Otti pois silmälasinsa, laski ne pöydälle ja kääntyi yhä enemmän puukhollarin puoleen.
— Jasoo… Samassa naputti patruuni kädellään pöytään.
— Patruuni oli käskenyt…
— Niin minä kutsuin… hän siirsi tuoliaan likemmäs pöytää, otti nuuskaa pöydällä olevatta laatikosta, pisti sitte nenään, kumpaseenkin sierameen. Ainoasti sitte pyhki nenäliinalla ja näpsäytti nuuskalaatikon kiinni sormellaan.
— Niin minä käskin… Minulla on vähän puhuttavaa sinun kanssa…
Puukhollarin kasvot värähtelivät. Lyijynkarvaisiin kasvoihin pistäytyi punaisia pilkkuja näkyviin, ja tummat silmänalustat saivat violetin tapaisen värin. Tällainen oli aivan tavatonta… Olisikohan patruuni saanut tietää… Oikein tahtoi vapisuttaa puukhollaria… Olipa jo aikaa selvittää puolustusta, että ehkä on tainnut joku käydä patruunille hänestä väärin kantelemassa, kun hän aina on koettanut pitää niin talon puolta…
— Minulla olisi… patruuni aivasti, pyyhkäsi nenäliinalla ja jatkoi:
— Vähäinen tuuma sinulle…
Jo helpotti puukhollaria.
— Ja luulen, että se on sinulle mieleen. Olen aikonut lähettää sinut Siltakorven sahalle päällysmieheksi… Minä luotan sinuun… Olet osottautunut sellaiseksi, että voin uskoa omaisuuttani sinun hoidettavaksesi. Viisi vuotta olet palvellut minua tässä virassa ja olet ollut kelpo… atshi… ätshi… puukhollari… Tulet nyt aivan liikkeenhoitajaksi, ja se on paljon uskottu. Rupeatko tuohon toimeen?
— Kiitoksia! Aivan mielelläni! Tuhansia kiitoksia!
— Siis se on päätetty.
Patruuni käänsi itseään ja katsoi toiseen huoneesen.
— Onko siellä Elli?
— On.
— Käskeppä piian tuota scherryä!
— Maistetaan tässä lasi viiniä sen päälle.
Patruuni siirsi tuoliaan enemmän puukhollarin puoleen, joka istui sohvalla. Näpäytti taasen auki nuuskalaatikon ja pisti nuuskaa nenäänsä.
— Saat kohta alkaa laittautua matkalle… Tuoppas, Maija, toinenkin lasi! etköpä ensi viikolla jo joutune… maistetaanpa nyt… onnea uuteen ammattiisi!
— Kiitos! Kiitos!
Patruuni maistoi ja samoin puukhollari.
— Kyllä joudun ensi viikolla, sanoi puukhollari, laskiessaan lasin pöydälle.
— Niin, ja pianhan yksinäinen mies siirtyy vaikka maailman ääreen… Muutoin minä en pidäkään naimiselämästä, vetää vain pois työstä kaikellaiset sivutoimet… tuskin olisin minäkään tämä mies, jos olisin nainut… sittekun haluaa… no niin… kun jotkut pitävät naimista välttämättömänä lasten kasvatusta varten… niin sittekuin on jo hyvin rahoja ja haluaa kasvattaa lapsia, niin ottaa ottolapsen… se onkin minusta paljon jalompaa, kun uhraa aivan vieraiden lasten kasvatukseen varojaan… niinkuin minäkin olen tehnyt… minä aivoin juuri tästä naimisesta puhua… sillä ehkä sinäkin nyt rupeat naimaan, kun saat niin sopivan paikan… mutta et minua miellytä sillä… päin vastoin… maistetaan nyt!
— Eikö tuota pysyne poikamiehenä.
— Se on paras… minä sanon paras.
— Kyllä patruuni tietää.
— En ole tosin kokenut, mutta olen jo eläissäni nähnyt kyllin yhtä ja toista.
— Se on tosi.
— Mutta olin unohtaa pikku seikan. Sinä tarvitset siellä juoksupojan ja minä luulen sinun helposti semmoisen löytävän. Kun saat sopivan, niin ota se mukaasi!
— Kyllä minä siitä pidän huolen. Onhan niitä poikanulikoita.
— Niin, laita nyt sitte ensi viikolla itsesi valmiiksi matkalle.
— Kyllä. Tuhannet kiitokset patruunille!
Samalla kumarsi puukhollari ja lähti pois.
V.
Tuntui sanomattoman hyvältä puukhollarin rinnassa tuo aivan odottamaton ylentyminen. Eihän hän ollut osannut aavistaakaan, että hän nyt pääsisi uudelle Siltakorven sahalle inspehtoriksi. Ja oikein kauniilta soi tuo nimi puukhollarin korvissa. Nyt hän pääsee muista riippumattomaksi… no jos ei aivan… niin kumminkin on melkein itsenäinen mies… ainakin sahalla, vaikkapa täällä käypikin jonkun kerran vuodessa selittelemässä patruunille tilejä… Jopa pelkäsin, että on huomannut minun näpistäneen parkinkantorahoista, mutta mitä tyhjää se ukon köntsikkä… Hm… kielti naimasta… no mitäpä sillä… kyllä kai kuitenkin minun pitää saada emännöitsijä ja Iitahan se siihen sopii… Neljä huonetta ja kyökki… kylläksi vaikka suurelle perheelle.
Noin mietti hän, ja jalat veivät eteenpäin. Yht'äkkiä kompastui hän parkkihuoneen kynnykseen ja hän huomasi akat parkkikimppuineen. Siellä oli Iitaki. Puukhollari astui sisälle.
— Minulla on Iitalle oikein suloista asiaa.
— Jokopa?
— Iita on kotona kaheksan aikana, niin minä tulen sinne.
— Saatan olla. Mutta mitä tuo —?
— On nyt liika paljon kuulijoita, kyllä minä sitte paremmin…
— Mistä?
— No… Iitapa nyt on utelias… Kyllähän minä sitte.
Iita huomasi Niilekselän Annan tarkkaavan heitä ja senvuoksi heitti häneen vihaisen katseen ja sanoi:
— Täällä on joka nurkassa joutilaita, niinkuin tuokin tuolla.
Puukhollari katsoi Niilekselän Annaan päin. Tämä huomattuaan puukhollarin katsovan, aikoi mennä ylälattialle parkkitaakka selässä.
Tulipa Elsakin alalattialle. Siihen jäi puukhollarin ja Iitan keskustelu.
Seitsemän aikaan illalla pääsi tehtaan väki työstään. Kiiruusti lähti puukhollari työpaikalta asuntoonsa. Ottipa juhlavaatteet esille; juhlahan tämä oli hänelle, oikein suuri juhla.
Tuossa housuja jalkaan pannessaan, siemasi hän aika kulauksen, ja kun laittoi rosettia, piti ottaa toinen, jotta olisi verikin juhlakiihkossa.
Ja lämpimästi se kierteli suonissa pitkin ruumista. Kun oli saanut liivin päälleen, oli viinikarahviini jo puolillaan. Tuolla päässä hiukan huumasi, sieltä laskeusi lämpö alemmas, meni pitkin ruumista sormien neniin ja jalkateriin saakka. Tuntuipa kohta hiukan raskaalta, niin että teki mieli istumaan, kun oli saanut takin päälleen. Vaan hervakkuus poistui uusien ryyppyjen muassa, tuntui taas niin nuorelta ja voimakkaalta, aivan kuin olisi ottanut kiinni, niin —
— Kohta olen valmis, mutisi puukhollari.
Nyt lähti hän Iitan tykö.
Ikäänkuin olisi jo liiaksi odottanut, käski Iita puukhollarin istumaan. Elsa ei puhunut juuri mitään, sillä hänen mieltään oli pahoitettu. Eskoska oli näet haukkunut häntä parittajaksi tehtaasta lähdettäessä, kun Elsa oli pyytänyt häneltä markkaa, minkä hän oli saanut Elsalta lainaksi. Omituinen ihminen tuo Elsa! Kaikki hän voi kärsiä. Tuska kuvautui metisissä, syvään painuneissa silmissä, mutta kaukana oli niistä säihkyvän salaman tuli, vähän sietävän ihmisen merkki. Pitkät, kuoppaset posket ja kalju otsa osottivat vain jäykkyyttä.
— Minä tulin kysymään, eikö aita lähde minulle emännöitsijäksi Siltakorvan sahalle… minä olen päässyt sinne inspehtoriksi… Iikkaki saa siellä asiapojan viran. Tosinhan Elsa jää yksin, mutta voimmehan muistaa häntä sielläki. Eikö lie hyvä niinkin?
— Vai inspehtoriksi! No teitä se onni suosii, puhkesi Iita puhumaan.
— Niinhän se nyt, ja aivan odottamatta —
— Kas sitä puukhollaria, keskeytti Elsa.
— Jokopa, äiti, lähtenen, kysyi Iita.
— No en tiedä sanoa.
— Kyllä se on parempi toimi kuin tehtaassa, enkä minä palkalla tinkaile.
— Mutta kun minä jään ypö yksin.
— Tulettehan toimeen yksinkin. Eikä teitä pääse hätä nakkelemaan.
— Enköpä menne?
— Kyllähän minulle tulee ikävät päivät.
— No, jos ensi aluksi, sanoi puukhollari.
— Minä lähden.
— Miten lie.
— Kyllä lähden, kun saan hoidon ja pari sataa vuodessa.
— Se on sitte sovittu. Ensi viikolla olisi jo lähtö.
— Jo ensi viikolla? No ehkäpä siihen kerkiää.
Puukhollari näki Elsan kasvoissa jotain vastenmielistä eikä sentähden pyytänyt Iitaa kävelemäänkään, vaikka kyllä halutti. Mietti itse lähteä seurahuoneelle.
— Iita sitte laittautuu valmiiksi.
— Kyllä minä laittaudun.
Puukhollari otti takkinsa, sanoi jäähyväiset ja lähti.
— Mitä tyhjää estelette? Onhan siellä minulla paljon helpompi toimi, puheli Iita.
— Niin kyllä kai.
Elsa mietti noita kulkupuheita. Päästäisikö hän Iitan? Ehkäpä sitte jättäisivät nuo puheet, kun Iita ja puukhollari olisivat poissa silmistä.
— Vaan ikävä tulee.
— Kyllä me muistamme.
— Onhan tuo hyvä, kun Iikkaki pääsee. Lähetkö Iikka?
— Lähen, vastasi poika, kun Iitaki lähtee.
— Kyllä minä lähetän äidille rahaa ja kirjoitan tiheään. Eikö lie parasta, että äiti heittää pois tehtaan työn ja tekee vain käsityötä. Kyllä tulette toimeen, sen takaan, yksinänne. Ja minä vissiin lähetän aina rahaaki.
Tuopa Elsasta oli suloinen uutinen, että pääsee tehtaasta. Ennen oli hän peljännyt poisjoutumista, mutta nythän tulisi toimeen muutenkin niin mielellään hän lähti. Raskasta oli siellä työ ja jalat heikkonivat.
— No ehkenpä sitte menet? Lieneehän tuo sinullekin parempi ja ehkä kaikille.
— Niin minään luulen. On se sentään hyvä mies, tuo puukhollari.
VI.
Ovatpa jo tulokkaat olleet lähes vuoden Siltakorvan sahalla. Juoruja oli kylä täynnä puukhollarista ja Iitasta, vaikka ei ne juuri tulleet heidän korviinsa. Iikka kyllä kuuli, mutta eipä uskaltanut puhua, sillä kova oli puukhollari hänelle, ehkä juuri Iitakaan sisaren kaltainen.
Oli kaunis kesäilta. Puukhollari kävi ahkerasti kalastamassa, usein Iitan kanssa. Nytkin hommaili hän lähtöä sinne ja tahtoi Iitaakin. Niin sovittiinkin.
Kohta solui vene vuolasta jokea alas. Tultiin suvannolle ja ruvettiin kalastamaan. Iita katseli eikä virkkanut mitään. Koko päivän oli hän ollut pahalla tuulella. Hän purki vain vitkaan langan vavan ympäriltä, pani syötin ja heitettyään langan, tuijotti pitkin vapaa veteen. Puukhollari alkoi myös onkia ja kääntyi syrjäkareittain Iitaan.
— Kuulitko mitä Iikka sanoi, kun sinä aamulla häntä löit?
— Mitä pojasta, sanoi puukhollari ja käännähti Iitan puoleen.
— Etköpä liene lyönyt syyttömästi, vaikka pahasisunenhan tuo on.
— Tosin tällä kertaa. Kirje löytyi konttorikirjain välistä.
— Etkö kuullut, että hän aikoi mennä kantelemaan äitille minusta ja sinusta?
— Nähdenpä poika menee.
Niin vain oli se niin ilkeä. — Kuules, milloin vietämme häitä!
— No eihän niin kiirutta.
— Ei, mutta en minä, hyvä Hermanni, voi olla näin. Minä luulen —
— Älä turhia luule!
— Vaan kuule, Hermanni älä petä minua! Sinä et, hyvä mies, usko, miten minulla on paha olla.
Rukoilevasti kääntyivät Iitan silmät puukhollariin. Puukhollari säpsähti. Vapa notkahti hänen kädestään.
— Mitä sinä joutavia!
— Mutta minua niin hävettää, jos…
— Jos…?
— Jos joudun äidiksi ulkopuolella avioliittoa.
— No jopa nyt! Kaikkia sinä sommittelet.
Samassa veti puukhollari Iitaa lähemmä itseään ja heitti ikäänkuin vakuuttavaisen katseen häneen. Veti sitte syliinsä, painoi intohimoisesti rintaansa vasten ja höpisi:
— Mitä turhia!
Iita vaipui kuin unen horroksiin, meni veltoksi kuin lankavyhti. Kiihtynyt hermosto raukasi ruumiin ja ahmimalla näytti hän nauttivan puukhollarin hyväilyjä. Kasvot hehkuivat, silmät vaipuivat alas, ja tuossa makasi hän kohta kuin lapsi puukhollarin sylissä. Kovaa sydämen lyöntiä vain kuului yön hiljaisuudessa.
Iita aukasi silmänsä ja kohtasi puukhollarin silmät. Mutta puukhollari käänsi pois päänsä; hän häpesi katsoa Iitaa silmiin.
Iita kohensi saaliaan, laittoi huivia, sillä yökylmä tuntui aivan kolealta.
Puukhollari oli mietteissään.
— Eikö, Hermanni, lähdetä jo pois? Yö on kai kohta puolivälissä.
— Lähdetään. Anna minä tulen soutamaan!
— Ei, kyllä minä soudan hiljaan. Eihän kiirutta.
Tuntui vähän kylmältä ja vapisutti hiukan Iitaa.
— Yökaste tuo kylmyyttä. Kas kuin usva nousee!
Puukhollari koetti välinpitämättömästi puhua.
Iita souti verkalleen. Puukhollari oli taas hiljaan.
Veden loiske kuului niin selvään hiljaisena kesäyönä.
Oltiin rannassa, ja vene vedettiin maalle. Ei oltu saatu yhtään kalaa. Kun puukhollari meni vähän myöhemmin sisälle kuin Iita, hymähti hän itsekseen.
— Kummallinen ilta! Ensimmäinen ijässäni!
Eikä puukhollari saanut heti unta, vaan kääntelehti vuoteellaan, koettaen tukehduttaa ajatuksiaan, mitkä hänen päässään risteilivät.
VII.
Itsekseen kehräili Elsa tuvassaan syksyisenä päivänä. Sur… rur… rur… pani rukki, ja yhtämittaa painoi Elsa tahikkaasti jalallaan sitä liikkeesen. Noin oli jo syöttänyt koko rullan, kun ovi aukesi. Kummissaan katsoi Elsa ovelle. Hitaasti vain kieri rukki.
— No Iikkako se on… Miten nyt olet päässyt tänne käymään… Tuliko ikävä vanhaa äitiäsi. Eihän kumma… Olenhan koettanut aina sinua pitää hyvänä… Istu nyt… Olet niin aran näköinen… Kerro nyt jotain Iitasta ja puukhollarista… minä tässä juuri odotin kirjettä ja vielä rahaa… no istu nyt… Kenen hevosella olet tullut?
— Jalkasin paraasta päästä. Hyvä kun niinkin pääsin.
— No, onko niin vähän kulkijoita… minä en ole tässä käynyt taas ulkonakaan, kun nuo jalat ovat niin huonot.
Samalla nousi Elsa ylös ja alkoi käydä konturoita uunia kohden.
— Keitin tässä vasta kahvitipan… ehkäpä siinä on vielä sinulleki suullinen… niin enhän niin perso ollut… kas tuossa… ota ja juo nyt… Näyttää sinulla olevan kylmä… nuo jalat ovat niin huonot, ettei tee mieli ulos mennä.
Iikka istui ja alkoi ryyppiä lämmintä kahvia.
— Hyvin siellä Iita voi ja puukhollari myös… Onhan sinne pitkä matka… kolmekymmentä penikulmaa… terveenä tässä olen minäkin ollut…
— Eiköpä lie hyväki, että…
— Mikä?
— Että olette tervennä, kun muut…
— Muut?
— Sairastavat.
— Sairastavat! Kutka?
— Iita.
— Iita! Onko hän kipiä? No Jumala nähköön… mikä tauti?
— En tiedä. Ehkäpä lie se kuin sanovat…
— Mitä sanovat?
— Että… että Iita on…
— On mitä?
— Raskaana puuk…
— Puukhollarille raskaana… Mitä… Ja se siitä nyt tuli… Enkö sitä aavistanut… jo aikoja ja kun tahtoi sinne sahallekin emännöitsijäksi… niin jo silloin mietin estää… mutta kun en houkka tehnyt sitä… Ja nyt tämä viimeinen häväistys… Mutta voiko tuo olla totta?… Voiko hän niin…
Iikka ei puhunut mitään.
— Oliko Iita semmoinen ja puukhollari… voi toki… täällä ollessaan niin siivo mies… laittoi sinullekin palveluksen… Ja oli Iitalle niin hyvä… kyllä minua on petetty maailmassa… ja nyt tuo vielä lisäksi. Kun nyt Niilekselän Anna saa tietää, niin supattaa päivät päästään siitä tehtaassa… Voi… sentään minua… kun minä hänen päästinkin… mutta puukhollari olisi suuttunut… ja sinä et olisi saanut semmoista paikkaa. Mutta minkälainen se puukhollari sinulle oli?
Itku pullahti Elsan silmistä, mutta paikallaan istui Iikka.
— Olipa tuo sellainen, että kiitän, kun pääsin hänen kynsistään.
Hakkasi minua päiväkaudet.
— Vai niin…
Suuret vesikarpalot valuivat kuumina pisaroina Elsan laihoja poskia pitkin. Hän istui tuohon tuolille ja käsivarttaan vasten nojaten itkeä tihuutti.
Hyvän aikaa oltiin tuvassa hiljaa. Iikka istua jörötti sanatonna.
— Kyllä kai nyt joudun köyhäinhuoneesen — millä minä elän.
Taas pullahti uusi kyyneltulva.
— Sinäkin olet vasta niin nuori. Miten sinä viisitoista vuotinen poika voit minua ja itseäsi elättää. Eikä Iitalta riitä enää antaa… No jo se oli tuokin, vältti vain kerraksi!
Elsa kuivaili silmiään.
— Mitähän jos koetettaisiin päästä tehtaasen uudestaan… Kyllähän kun minäkin jaksaisin vielä… Mutta sepä taitaa olla mahdotonta. Kyllä minut köyhäinhuone perii… Kunhan nyt sinä saisit jotain tointa… oli se asiaki, kun heitti meidät… Kyllä tämä on kummaa! Kuta enemmän kärsii, sitä enempi saa kärsiä… Alkoi jo olla hiukka parempi, niin kun tuo puukhollari… Vaan ehkä se naipi nyt Iitan… Eikö siellä kuulunut mitään sellaista?
— No jotain sitä joku puhui sinne päinkin.
— Niin olisihan tuo sitte. Ei tuo lie Iita ensimmäinen maailmassa, mikä on eksynyt…
Alkoi vähän toivoa orastaa Elsan rinnassa, että puukhollari naipi Iitan, ja silloinhan tuo asia menee sinään. Mutta vieläkin peloitti Elsaa, että hän joutuu köyhäin-huoneesen. Siellä kun sekin päällysmies on niin ilkeä. Ei kahvitilkkaa salli keittää ja sitte olla köyhäinhuoneessa. Elsaa oikein värisytti, sillä hän oli kuullut niin rumia juttuja köyhäin-huoneesta.
VIII.
Kuului lapsen kirmakkaa itkua Siltakorvan sahankonttorin viereisestä huoneesta. Naisen ääni koetti sitä tyynnyttää, mutta koetus kuulusti olevan turhaa. Yhä kovemmin kirkui lapsi.
Puukhollari istui konttoorihuoneessa. Hän oli kirjoittavinaan, mutta näytti aivan olevan muissa mietteissä. Tuo lapsen itku oli hänen mielestään aivan vastenmielistä kuulla. Kirkui eikä antanut rauhassa kirjoittaa. Ja sitte tuo oli oma lapsi… Ja tuolla sitä äiti koetti tyynnyttää… Nyt se vaikeni… taisi päätä nukkumaan… ja tällaista kestää… ei sitä voi sietää…
Konttoorihuoneen ovi aukeni ja sisään astui Iita. Hän oli heikon näköinen, aivan kalvakat olivat posket ja vähän kuopalla. Silmät olivat sisään paisuneet ja väsyneet.
— Kyllä sinun, Hermanni, pitää tämä lopettaa…
— Mikä?
— Tämmöinen suhde minun ja sinun välillä… Ruvetaan oikein avio…
— Aviopariksi?
— Niin, aviopariksi. Etkö käsitä, miten surkeaa ja häpeällistä…
Miten äiti suree, kun on kuullut Iitalta!
— Oletko sinä ensimmäinen?
— Mitä sinä sanot? Tahdotko sinä kokonaan murtaa sydämeni.
— No nyt —?
— Etkä näe, missä tilassa minä olen nyt — en minäkään vertainen.
— Älä nyt noin…
— Minä olen sinulle antanut kaikki, mitä voin antaa… Etkö sinä antaisi minulle aivan helppoa aviolupausta… paria sanaa… Kun kerran olet luvannut…
— Niin mutta, kun minä…
Enempää ei voinut puukhollari sanoa. Kuin kallioon isketty kirves kirposi hänen katseensa pois Iitan säkenöivistä silmistä. Aivan uhkaavilta näyttivät tuon kalpean naisen kasvot, tummien kulmakarvojen alle vajonneet silmät säihkyivät, ja huulet puristuivat hetkeksi yhteen.
— Enkö minä sitä jo ole epäillyt?
— Mutta kun minä… olen… luv… luvannut patruunille, etten… mene… naimisiin… niin minä en — voi… Etkö käsitä, jos menetän patruunin suosion.
— Jos menetät patruunin suosion, niin menetät inspehtori-virkasi. Mutta oletko mieluummin inspehtori kuin sanasi syöjä. Olethan nuori mies, voimaa on käsivarsissasi…
— Mitä tarkoitat?
— Lähde pois… Lähdetään pois… vaikka menetätkin paikkasi…
— Miten minä —?
— Sinä olet lapsen isä ja minun mieheni ja me…
— Kuule! Voithan tulla toimeen lapsinesi, kun minä maksan vuotuisen eläk…
— Eläkkeen!
— Niin.
— Niinkö luulet? En koskaan!
— Ajattele nyt!
— Ei, ei!
— Muuta en saata…
— Et saata! Mikä sinua estää?
— No huomaathan itsekin.
— Sinä et uskalla… uskalla luottaa itseesi… et uskalla olla mies, vaan kehno petturi!
— Heitä jo! En voi kärsiä…
Puukhollari otti oikein vakavan ryhdin. Mutta Iita oikasihe ja väistyi likemmä häntä.
— Et voi sietää! Mitä?
Puukhollari käänsi selkänsä ja aikoi lähteä pois. Iita astui hänen eteensä.
— Kuule! Minulla on vielä sanomista! Minä tiedän sinun asioitasi.
— Mitä?
Puukhollarin kasvot levisivät tulipunaisiksi.
— Mutta en tahdo puhua. Itsekseni olen sen luvannut, enkä riko lupaustani. Mutta koska sinä hylkäät minut… niin… niin minä sanon. Mutta en… tahtoisinko tulla sinun laiseksesi… en koskaan… on minussaki jotakin hyvää…
— Älä nyt tyhjää!
Puukhollari jäi miettimään. Rukoilevasti katsoi Iita nyt häneen.
Ahkerasti näytti taistelevan puukhollarin sydän.
— Minä nain sinut, vaikka tulisi mitä. Sinä olet voittanut minut…
— Puhutko totta?
— Aivan totta. Kyllä kai tulemme toimeen, vaikka patruuni suuttuukin.
Mutta suuttukoon!
Puukhollari painoi Iitan rintaansa vasten ja vaipui sohvalle istumaan.
Loppu.
LAPSUUDEN YSTÄVÄT.
I.
— Saanko mennä, äiti, vähän soutelemaan, kysyi seitsentoista vuotias
Sanni äidiltään.
— Joko sait isän takin repiämän korjatuksi?
— Se on aivan korjattu. Nyt on niin sievä ilma eikä minulla ole juuri erityistä työtä tässä. Saatanhan ottaa virkkauksen mukaan.
— Kenen kanssa menet? Ethän vain Timosen Annin?
— Miksi ei Timosen Annin?
— Hänenkö kanssa aivot mennä? Et pääse sitte.
— Ajattelin mennä Isolan Elnan kanssa. Mutta miksi en saisi mennä Timosen Annin kanssa? Onhan hän minun lapsuuteni tuttava. Ainahan olemme olleet yksissä.
Ja aivan kummastuneena seisoi Sanni äitinsä edessä, — nojaten toisella kädellään ompelukoneen pöytään.
— Hänestä puhutaan pahaa. Sinä et saa enää tästä lähtein seurustella hänen kanssaan.
Yhä uteliaammaksi tuli Sanni, vaikka tuntui ilkeältä kuulla tuollaista.
— Mitä pahaa Anni on tehnyt? Onhan hän kyllä vallaton, mutta sellaisiahan olemme toisetkin. Minusta on Anni ollut aina rakastettavimpia tyttöjä. Ja hänellä on paljon paremmat lahjat kuin meillä muilla. Koulussaki ennen aina opettaja kiitti häntä.
— Lahjat eivät korvaa hyvää käytöstä. Nuoren tytön ei sovi olla sellaisen, ei millään muotoa. Korkeammalla korolla huudahti äiti viime sanat.
— Millainen?
— Hän ei ole siveä.
— Siveä? Mitä? Kuka on juorunnut —?
— Luuletko minun juoruja uskovan?
— No mutta mitä puhutte? Anniko ei olisi siveä!
— Niin. Minä olen itse nähnyt ja sitä ennen jo kuullut.
Eilen illalla, kun tulin myöhäsemmällä seuroista, näin minä muutaman tutun miehenpuolen hänen akkunansa alla, ja hän kopautti vielä akkunanruutuunkin, mutta kun näki minun tulevan, niin lähti kiiruusti kävelemään laiturille päin.
— No mitä tuosta sitte päätätte? Eihän tuossa ollut Anni missään pahuuden teossa. Ehkä oli mies juovuksissa ja lähti sitte pelosta pois kävelemään.
— Kyllä minä huomaan, kuka on juovuksissa, kuka ei. Ja sitäpaitsi minä tunnustelinkin häntä.
— Ja kenen hänen luulitte olevan?
— Kapteeni Sulinin.
— No nyt arvan. Annihan on juuri ollut neulomassa kapteni Sulinilla, ja ehkä oli kapteenilla jotain asiaa tai, kun kuuluu olevan oikein leikkisä, leikillään säikäytti Annia.
— Niin luulet, lapsi kulta. Mutta eikö Anni ole koskaan osottaunut tuollaiseksi, eikö hän ole puhunut koskaan mitään kapteeni Sulinista?
— On. Kerran jutteli paljonkin. Sanoi hänellä olevan hauskan luonteen. Sanoi sitte vielä, että hänen rouvansa on hyvin mutasukkainen ja kuuluu kaikkia nuoria naisia epäilevän.
— Ja tuota puhui sulle! Eikö sen enempää —?
— Ei. Ja me vielä yhdessä nauroimme tuolle rouvalle, kun hän on niin hassumainen.
— No miten nyt lieneekään. Mutta kaiken mokomin sinä et saa seurustella hänen kanssansa.
— Vaan Anni on viaton. Sen minä takaan.
— Vaikka olisikin. Mutta kun hänestä puhutaan tuollaista, niin sinä et saa hänen kanssaan seurustella.
— Mutta, äiti, te teette väärin Annille!
— Sinä et näy oikein ymmärtävän. Naisen kunnia on veitsen terällä.
— Minä en usko Annista semmoista. Hän on vallaton, ehkä joskus liiaksikin, mutta epäsiveä hän ei ole koskaan.
— Sokeassa ystävyydessä luotat sinä häneen. Kuuntele niitä, jotka ovat enemmän nähneet ja kokeneet! Vai tahdotko, että sinustakin ruvetaan puhumaan sellaista?
— Miten he voivat minusta puhua sellaista, jos seurustelen Annin kansa?
— Miten he voivat! herranen aika! Oletko sinä aivan typerä! En minä sinulle muuta voi tehdä kuin jyrkästi kieltää sinua seurustelemasta hänen kansaan! Sinä et saa seurustella, minä sanon vielä kerran.
— Äiti! Te teette väärin Annille ja minulle!
Mutta äiti ei enää kuullut Sannia, vaan lähti pois huoneesta suuttuneena.
Sanni pyrskähti itkuun. Tuossa hän istui ompelukoneen vieressä ja itki puoliääneen. Mutta äiti ei palannut, vaan kuulusti olevan sisähuoneessa taloushommissa.
— Miten ne voivat tuollaista puhua!
Sanni nousi ylös ja pyyhki silmiään nenäliinalla. Samassa silmäsi hän ulos ja näki Timosen Annin tulevan heille.
Oikeinpa säpsähti Sanni. Miten voisi hän nyt vapaasti ottaa vastaan Annin vieraanaan! Anni näkisi hänen punaisista silmistään — Sanni kävi kuvastimen ääreen ja katsoi silmiään, — että hän on itkenyt. Anni kysyisi häneltä, ja mitä hän vastaisi. Voisiko hän puhua suoraan? Ei suinkaan, sillä Anni on viaton. Uudestaan oli Sanni pyrskähtää itkuun, että noin syyttömästi panettelivat Annia, mutta jo oli Anni kohta portaiden edessä. Anni koitti kuivata silmiään. Hän kuuli puhetta sivuhuonesta. Kuuli, kun Anni kysyi:
— Onko Sanni kotona?
— Ei ole, vastasi äiti tuittuisesti.
Mitä! Sanoiko äiti, ettei hän ole kotona. Ja Sanni oli syöksähtää sivuhuoneesen tapaamaan Annia. Mutta ovelle hän pysähtyi, sillä äidin ankaruus muistui mieleen. Kiinni pysyi ovi; ei Sanni uskaltanut sitä avata.
Sydän sykki Sannilla valtavammin. Hän toipui kuin jostakin äkkipikaisesta säikähdyksestä, Hän meni akkunaan katsomaan, kun Anni meni pois. Tuolla Anni meni, ja hänellä olisi ollut Annille sanomista, niin paljon sanomista.
Nyt oli Sannilla selvänä, että Annin pitää saada tietää kaikki tuo, jotta hän voisi olla aivan varovainen kapteeni Sulinin suhteen; hän kun on niin vallaton.
Sanni mietti, mitä hän tekisi, että Anni saisi tietää.
Hän päätti kirjoittaa ja äidin tietämättä lähettää kirjeen Annille.
Äiti ei kuitenkaan antaisi lähettää kirjettäkään.
Sanni otti paperilipun ja kirjoitti:
— Olen, rakas Anni, niin murhellinen maailman pahuuden tähden. Oi miten syyttömästi se voi soimata. Olemme lapsuuden ystävät, koulutoverit, rippikouluserkut; aina olemme olleet yhdessä. Mutta nyt uhataan meitä eroittaa. Ja aivan syyttä. Äiti on kuullut joutavia juoruja sinusta ja kapteeni Sulinista. Paha maailma on ne pannut alkuun, ja äitikin on niin herkkä uskomaan. Sentähden kirjoitan sinulle tämän lapun, kun en itse uskalla tulla. Äiti kieltää minua sinun kanssasi seurustelemasta. Mutta älä luule, että minä sinua unhotan, että minä uskon noita juoruja! Jospa voisimme tavata salaa toisiamme! Mutta se taitaa olla mahdoton, sillä joka paikassa on näkijöitä. Ole Anni varovainen. Muista minua, joka itken sinun viattomuutesi tähden! Sannisi.
Mutta miten hän nyt saisi tämän Annille. Hän koetti keksiä keinon, mutta ei löytänyt. Viimein päätti hän lähteä Isolan Elnan luo, ehkä hän tietäisi keinon. Mutta jos ei Elna tietäisikään koko asiasta, ja hän menee nyt sen sanomaan. Mutta ystävien kesken on tuo luvallista ja Annin oman hyödyn tähden.
Ja niin aprikoituaan, nakkasi Sanni saalin päälleen ja läksi huoneesta.
— Mihin sinä menet, kysyi äiti.
— Isolaan.
— Mene, mutta muista, mitä äsken sanoin.
Äiti kai luuli, ettei Sanni tietänytkään Annin käyneen. Sanni tunsi jotain halveksivaista rinnassaan äitiään kohtaan.
II.
Rinta oli täynnä mietteitä Sannilla, hänen mennessään Isolaan. Aivan huomaamattaan oli hän jo Isolan talon portilla. Sannista tuntui, kuin olisi hän parilla askeleella harpannut nuo kaksi katuristeystä, mitkä olivat heidän ja Isolan välillä?
Sanni astui eteiseen ja tuli suoraan Elnan kamariin. Elna, punatukkainen ja harmaasilmäinen tyttö, säpsähti kun ovi aukeni ja koetti jotain piiloittaa kirjan väliin, mikä hänellä oli edessään pöydällä.
Sanni ei tuota huomannut, ei myöskään punervaa hehkua, mikä nousi Elnan kesakoisille kasvoille. Puristi vain Elnan kättä. Elna antoi kätensä, mutta ei virkkanut mitään.
— Joko sinäkin olet kuullut, kun näytät vähän omituiselta. Nyt vasta huomasi Sanni Elnan kasvoissa jotain outoa ja intohimoista.
— Mitä? Näytän omituiselta? Miten niin?
— Etkö ole kuullut? Arvasinhan, että se oli tyhjää juorua.
Vielä valtavampi puna levisi Elnan poskille ja silmät kiihkeästä asemastaan kävivät puoleksi tuijottaviksi.
— Oletko kuullut minusta juoruja? Vai mitä?
— En sinusta, mutta toisesta. Melkenpäin yhtä kuin sinusta, sillä yhtä rakkaat olette molemmat minulle.
— Ketä tarkoitat? Annia —
—- Niin Annia. Ja mitä hänestä?
Laajemmin tykähti jo Elnan sydän ja outo tunne iski sydämeen.
— Ne ovat niin ilkeitä ja aivan perättömiä. Mutta sinä näytät niin kylmältä, vaikka tämä koskee lapsuuden siskoasi.
— Kylmältä!
— Etkö tiedä, että Annia parjataan ja haukutaan syyttömästi epäsiveäksi? Kapteeni Sulin muka…
— Tiedän. Tuo pujahti Elnan rinnasta niin kevyesti.
— Sinä olet todellisempi ystävä! Et edes minulle puhunut mitään, ennenkuin sanoin julki asian! Mutta minä… minä lapsellisesti luulin ja ajattelin, että Annin pitäisi tuo saada tietää, että hän voisi olla varovainen tuon kapteeni Sulinin suhteen…
— Niin, mutta hän ei välitä… Mutta mistä olet tuota kuullut?
Elna ei tiennyt koko asiasta mitään, mutta nyt piti saada tietää…
— Eikö hän välitä? Totta kai? Mutta mistäkö kuullut? Äiti sanoi tänä iltana.
— Minä tulen juuri Annin tyköä ja hän aikoi lähteä teille. Hän kehui kapteeni Sulinia niin lystiksi…
— Mitä! onko ainakin totta? En minä voi uskoa! Ei, se on mahdotonta!
— Mitä et voi uskoa? Sitäkö, ettei hän kehunut? Kun minä omin korvin kuulin! Kehtaatko minua soimata valehtelijaksi?
— Sen kyllä uskon; onhan hän sitä samaa minullekin puhunut. Hän kuu on itsekin niin vallaton.
— Vaan minusta on Anni ollut aina vähän liian rohkea, varsinkin seurustellessaan miesten kanssa. Sinä olet vielä siksi nuori, ettet ole huomannut, ja ehkä olet niin Anniin mielistynyt, ettet tunne etkä huomaa hänen vikojaan.
— Se on tosi, että Annia olen aina ihaillut. Enkä minä saata uskoa hänestä tätä juttua.
— Sokeaa mieltymystä? Niin, onhan Anni kaunis ja imartelijas.
— Imartelijas! Nuoko kolme ikävuottasi, jotka olet minua vanhempi, ovat sinua niin suuresti kehittäneet, että olet huomaavinasi noin suuria vikoja lapsuutesi ystävässä? Luulin äsken aivan toista sinusta…
— Mutta hyvä ihminen! Mitä äitisi sitte tiesi Annista?
— Hän sanoi seuroista tullessaan myöhäsellä illalla nähneensä miehenpuolen koputtavan Annin akkunaan, ja kun äiti oli lähestynyt, oli tuo mies lähtenyt pakoon laiturille päin. Eikö tuollainen puhe ole joutavaa juttua? Voihan mies olla vaikka juovuksissa tai muuta…
— Mutta kun oma äitisi on nähnyt? Epäiletkö häntä? Sanni oli vähällä, muistaessaan äsköisen Annin käynnin, sanoa: epäilen. Mutta kuitenkin kuoli tuo sana huulille.
— Niin. En tiedä, vastasi hän vain.
— Onhan hän kietonut Harjun Kallenkin pauloihinsa. Erittäin taitava on hän lumoomaan toista sukupuolta.