Kuvauksia

— Onko hän kietonut? Itsehän Kalle oli raittiusseuran huvi-iltamassa tullut häntä pyytämään tanssiin. —

— Ja siitä saakka ovat he olleet aina yksissä! On haukkunut minuakin! Ei suinkaan Harjun Kalle muutoin olisi niin tietänyt piikata minua, kun oli haukkunut minua punapääksi ja kesakkonaamaksi, ja moneksi muuksi! Onko tuo todellinen ystävä ja vielä lapsuuden ystävä, joka menee minusta tuntemattomalla herramiehelle tuollaista puhumaan! Jumalahan minutkin on luonut ja vaikka nyt en olekaan niin kaunis kuin hän, niin enpä ole epäsiveä. Se minusta on rumempaa!

Aivan hämmästyi Sanni kuullessaan tuollaista Elnan suusta. Eipä saanut sanaa suuhun. Hän olisi tahtonut sanoa niin paljon yhdellä kertaa, mutta kaikki tyyni takertui kurkkuun.

— Joko nyt, Sanni, huomaat?

— En! Eihän hän päälle päätteeksi pidäkään Harjun Kallesta ei ollenkaan. Harjun Kalle vain häntä tavottelee joka paikassa, mutta Annihan aina häntä pakenee.

— Ainoastaan nimeksi, kun on niin kavala. Olenpa minä nähnyt heidät iltasilla monesti kävelemässä.

— Annihan sanoi juuri minulle, että hänen melkein tavan vuoksi täytyy joskus lähteä Kallen kanssa, kun tämä kuuluu häntä niin kärttävän. Olipa tunkenut Annille valokuvansakin.

Elna säpsähti, ja taas punerva hehku koristi hänen kesakoisia kasvojaan.

— Kyllä minä olen kantanut aina Annia kohden nurjia silmiä; en kateudesta enkä vihasta, vaan minun luontoni on huomannut hänessä jotakin sellaista, mikä ei sovi todelliselle naiselle.

— Mitä sellaista?

— En itsekään osaa sanoa.

— Niin. Mutta ehkä olet Anniin tuosta suuttunut, kun luulet hänen
sinua parjanneen. Päinvastoin Anni hyvin mielellään soisi sinulle
Harjun Kallen. Koko maailmahan tuon tietää, että sinä häntä rakastat.
Anni ei ole koskaan sinusta tuollaista puhunut.

Elna oli punainen kuin kukko, silmänalustat helakan punaiset, ja huulet liikkuivat niin omituisesti.

— Noinko sinä, Sanni, minulle puhut!

Elna pullahti katkerasti itkemään, sillä häntä oli koskettu arimpaan kohtaan.

Sanni ei puhunut mitään, selaili vain vaistomaisesti pöydällä olevaa kirjaa ja otti sen käsiinsä. Sen lehtien välistä putosi valokuva.

Elna hypähti ottamaan kuvaa, mutta Sanni oli jo kyykähtänyt sitä ottaman. Elna tunsi vastustamatonta halua töydätä Sannin eteen ja temmata kuva Sannin kädestä, kun hän alkoi ruveta sitä katsomaan. Mutta vain kiivaaksi katseeksi jäi Elnan halu.

— Onhan sinullakin hänen valokuvansa!

— On. Mutta kuinka sinä, Sanni, minua kiusaat!

— No tämähän on jo selvä todistus, että sinä rakastat Harjun Kallea!

— Niin rakastan, Sanni! Minä olen avomielinen ja tunnustan sinulle kuin paraimmalle ystävälleni, että minä häntä rakastan. Mutta älä minua kiusaa. Jos sinä olisit minun sijallani, niin et varmaan noin minua kiusaisi.

Elna pyhki silmiään, lähestyi Sannia ja laski kätensä hänen olkapäälleen.

— Oi, miten minun mieltäni pahoittaa. Toivoton rakkaus kalvaa sydäntäni…

— Anna anteeksi, jos olen pahoittanut mieltäsi! Ja olenhan sitä tehnyt. Tulin tuossa pikastuneeksi. En suinkaan minä aikonut sinua loukata!

— Oi, miten suuri vastakohta sinä olet Annille! Sinun rinnassasi todellakin sykkii oikea naissydän. Paha vain, että se turmeltuisi Annin tähden! Mutta älä, hyvä Sanni, virka tästä minun tunnustuksestani mitään!

— Annin tähdenkö minä turmeltuisin!

— Niin se on. Pahaa on paljon. Minä olen vanhempi, usko minua!

— Jos kaikki pahat ja sen tuntemiset seuraavat ijän muassa, niin parempi on sitte jo aikaisin olla haudassa!

— Rajoita ajatuksiasi! Vaan älkäämme koetteeksi seurustelko Annin kanssa!

— Sekin tuntuu niin vaikealta. Jos milloin neuloin ja mietin, niin usein lensi ajatukseni Anniin, kunnes lähdin hänen luoksensa.

— Koitteeksi vain! Minä puolestani kyllä uskonkin tuon jutun. Minä tunnen, tunnen tarkkaan Annin luonteen. Hän on kiihkoinen, intohimoinen, imartelias! olipa kapteeni Sulin saattanut häntä kotiinkin, sen tiedän aivan tarkkaan.

— Jos niin on, niin tuo lappu on arvoton.

Vitkaan lausui Sanni tuon, ja ojensi Elnalle Annille kirjoittamansa lapun. Elna tarttui siihen kiihkoisasti ja alkoi lukemaan ahmimalla.

— Kas noin!

Ja samalla repäsi Elna lapun kahtia, sitte pieniksi sirpaleiksi.

Sanni aivan ajattelemattansa yritti estää sitä, mutta silloin oli lappu jo tuhansina palasina.

— Ehkäpä olette oikeassa äitini kanssa. Sekin kielsi minua seurustelemasta. Vaan minä pidin parempana, että Annia pitäisi varottaa, sillä varmaan uskoin, että hän on viaton. Mutta nyt, kun olen sinultakin kuullut yhteen tapaan, niin… niin… minun täytyy kai uskoa. Hyvästi!

Murheellisella mielellä lähti Sanni pois Elnan tyköä. Olisiko Anni tuo niin suloinen, miellyttävä Anni noin paha! Uudestaan epäilytti Sannia, mutta kapteeni Sulin kuuluu kumminkin saattaneen häntä kotiinkin. Ja Elna on tämän omin silmin nähnyt. Voipiko hän enää epäillä!

III.

Oli iltapäivä, kun Timosen Anni istui kotonaan ompelukoneen ääressä.
Mutta aivan rauhassa oli kone; ei yksikään kappale siinä liikkunut.
Nojautuen konetta vasten istui Anni ja mietti.

Äiti oli vasta häntä nuhdellut, kyynelsilmin nuhdellut. Olipa sanonut, ettei hän olisi uskonut Annistaan semmoista, että Anni, hänen ainoa lapsensa, olisi tuollainen kelvoton otus, jota hän on kaikella hellyydellä kohdellut ja kasvattanut.

— Olipa isä onnellinen, oli hän sanonut, kun pääsi pois kuulemasta tytöstään tuollaista! Jospa minäkin lepäisin jo haudassa! Tuskinpa saan enää sielläkään rauhallista unta, kun tyttöni on tuollainen!

Tuo suretti Annia enin, että äitikin luuli hänestä tuollaista. Voi sentään, miten äitikin voi uskoa tuollaista! Mutta kuitenkin oli Anni itse jotenkin levollinen, sydämellinen suuttumus jäyti vain rintaa, ja kaikenlaisia tuumia ja mietteitä kiehui aivoissa. Noin sekaisin ne tulivat tulvimalla. Mutta hajanaiset olivat ajatukset ja intohimoinen suuttumus teki ne aivan hurjiksi.

Kahdesti oli hän yrittänyt Sannin luo, eikä kummallakaan kerralla ollut Sanni ollut kotona. Niin oli Sannin äiti aina sanonut. Olipa Anni jo syrjästäkin kuullut, että hänestä puhutaan pahaa, mutta hänen vallaton luonteensa oli niistä ollut välittämättä. Mutta nuo äidin nuhteet olivat koskeneet kipeästi, ja nyt tuli kaikki huhut ja kuulemiset mieleen, jotka nyt arka ja epäilevä mieli teki kahta suuremmiksi.

Hän epäili, että Sannikin luuli häntä sellaisiksi, kun juorut kertoivat. Ja tuossa epäilyksessään oli hän kirjoittanut kirjeen Sannille, viattomuutta puhuvan kirjeen.

Puolitunti takaperin oli hän sen lähettänyt Sannille ja pyysi häntä tulemaan heille. Tuossa hän nyt istui ja odotti.

Jopa aukeni ovi, Anni kääntyi kiihkoisasti katsomaan, kääntyi niin rivakasti, että palmikko heilahti. Ja tulija oli Sanni.

— Tiesinhän, että tulet!

Noin huudahti Anni, hypähti ylös ja sieppasi Annin rintaansa vasten.
Mutta äkkiä hän hellitti ikäänkuin olisi tuntenut jotakin kipua.

— Mutta minähän olen… ehkä ei olekaan minulle luvallista. Sanni ei puhunut mitään, veti Annin luokseen ja painoi yhä lujemmasti häntä sydäntänsä vasten.

Vihdoin hellitti Sanni, ja mielen tyyneys kuvautui hänen suloisissa kasvoissaan. Se oli heijastus sydämen tyytyväisyydestä, jota hän siitä saakka, kuin oli lähtenyt Elnan luota, oli kaivannut. Kaikki kuulemiset, puheet ja juorut, yksin Elnankin uskottelemiset katosivat yhden Annin katseen voimasta Sannista: lapsellinen myötätuntoisuus oli hänet kerrassaan voittanut.

— Oletko, Anni hyvä, minulle entinen ystävä? Mutta miksi kysyn: entinen? Tulevahan paremmin sopisi kysyä?

— Yhdenlainen olen oleva vastedes kuin olen tähänkin asti ollut.

Tosin kyllä, minä sen tunnustan — en ole sinulta koskaan mitään salannut, ja miten voisinkaan sinulta salata — että kun kaikki puhuivat sinusta, niin minua alkoi joskus jo hiukan epäilyttää, mutta aina yksin ollessani, kun sitte mietin, tuli sinun kuvasi niin puhtaana, niin suloisena, niin vilkkaana minun silmiini, että voin ainoastaan itkeä, kun ihmiset ovat sinua ruvenneet syyttä parjaamaan. Mutta mitä me heistä! Ei kukaan voi meitä erottaa!

Sanni puristi Annin kättä; kyynel vieri Annin poskelle.

— Mutta mitä itken! Ei minun tarvitse vuodattaa katumuksen kyyneleitä, sillä vaikka sydänverelläni voin kirjoittaa otsalleni: viaton.

— En minä epäilekään, elä sitä uskokaan! Huomataanhan jo sinun rehellisestä katseestasi, että olet viaton.

— Minusta tuntuu niin kevyeltä, kun niin uskot. Jospa vielä äidinkin saisin niin uskomaan, niin mitä minä muista!

— Uskooko äitisi nuo jutut?

— Uskoo. Ja sepä mieltäni pahoittaa!

— Kummasti rohkeita olemme; puhumme kuin kokeneet vaimot. Oikeinpa minua ihmetyttää!

— Koetuksissa luonne karaistuu. Mutta olkaamme nyt iloisia!

— Niinkuin ennenkin! Mutta onko sinua koskaan kapteeni Sulin saattanut kotiin?

Tuo kysymys oli koko ajan pyörinyt Sannin huulilla, sillä siihenhän hänen epäilyksensä joskus perustui, kun Elna oli sanonut.

— Ei kertaakaan. No tosin kerran, mutta ei suinkaan yksin.

— Isolan Elna sanoi nähneensä sinut hänen seurassa.

— Vai sanoi? Voi sitä Elnaa! Varmaan mustasukkaisuudesta minua parjaa. Niin nythän muistan. Sulin oli rouvansa ja muutaman muun rouvan kanssa menossa soutelemaan, minä juuri satuin silloin lähtemään pois Sulinilta työstä ja siten jouduin yhteen matkaan. Tosin kapteeni koko matkan puhui minun kanssani ja käveli rinnallani, mutta olihan hänen rouvansa matkassa. Ja Elna juuri tuli silloin vastaan.

— Ja noin sitte saattoi Elna puhua! Lapsuuden ystävä!

— Hän on varmaan minulle suutuksissa Harjun Kallen tähden. Mitä arvelet tuosta Kallesta? Unhotetaan nyt nuo pois, kaikki pois nuo juorut!

— Onhan hän pulska mies.

— Ja kohta suorittaa perämiehen tutkinnon.

— Mutta onko äitis kieltänyt sinua seurustelemasta minun kanssani?
Minä vähän kuulin siihen tapaan.

— On.

— Minkä hän sanoi syyksi?

— Hän sanoi muutamana iltana myöhäisemmällä nähneensä oudon miehen, jota hän kyllä oli tunnustellut kapteeni Suliniksi, koputtavan sinun akkunaasi. Kun mies oli nähnyt hänet, oli hän lähtenyt laiturille pakoon.

— No mutta kaikkea sitä kuulee! — Harjun Kallehan oli yhtenä iltana, kun minä jo nukuin, koputtanut akkunaani; hänellä näet oli vene laiturissa, ja hän olisi tahtonut minua soutelemaan. Kaikkia juoruja se Kalle mokoma saa aikaan! Itserakas kähnys!

— Arvasinhan jo!

— Mutta ovat ne nuo ikäviä tuollaiset jutut! Väsyy niitä korva kuulemasta!

— Sanomattoman ikäviä! Mutta kummasti tyyni voit kuitenkin olla.

— En minä juuri niin muista välittäisi kuin äidistä ja sinusta.

— Sinulla on soma luonto, melkeinpä kadehdittava!

— Mutta miten minä saisin äidin puolelleni? Vaan on mulla yksi keino, olen sitä jo hiukan miettinytkin. Minä rupean Kallen vaimoksi. Totta kai sitte antavat minun olla rauhassa.

— Kallen vaimoksi! Mutta rakastatko häntä!

— Aivan hiljakkoin on mieleni paljon muuttunut hänen suhteensa, olenpa alkanut häntä melkein rakastaa. Hän on osoittaunut niin jalomieliseksi, sillä hän ei ole uskonut minusta mitään pahaa, vaikka ovat hänellekin juorunneet.

— Hän on kunnon mies!

— Niin, ja hän on komeakin! Katsotaanpa hänen valokuvaansa.

Anni meni pöydän luo ja otti valokuva-albuminsa, selaili sitä muutamia lehtejä.

— Mutta mitä! Hänen kuvansa on poissa! Onko hän itse ottanut sen pois?

— Mutta minä näin Elnallakin hänen kuvansa!

— Onko hän ottanut pois ja vienyt Elnalle; hänkin siis jo uskoo nuo juorut?

— Mutta Elna puhui toivotto…

Enempää ei Sanni puhunut, hän muisti Elnan kiellon. Mutta samassa astui Harjun Kalle sisälle. Hän oli kookas mies, tummien ripsien alta säteili veltot silmät.

— Hyvää iltaa neidit!

Samassa kumarsi hän jotenkin syvään.

— Taisipa tulla hauska ilta, kun näin yhteen yhdyimme. Hän kätteli Annia ja Sannia, loi sitten silmänsä valokuva-albumiin, jota Anni piti kädessään.

— Oletko ottanut pois kuvasi? Et sillä ole minua miellyttänyt. Olen jotenkin pahoillani tällä kertaa.

— Minäkö ottanut pois! huudahti Kalle.

Ja oikeinpa taaksepäin keikahti Kallen pää kummastuksesta. Nuo veltot silmät suurenivat, niin että ruskeat silmäterät kiilsivät kuin kissalla. Kalle nosti toisen kätensä viiksihinsä, siveli niitä ja sanoi:

— En suinkaan!

— No mutta missä se sitte on?

Anni selaili läpeensä lehdet, mutta ei löytänyt.

— Oletko antanut Isolan Elnalle valokuvaasi?

— Jumala varjelkoon! Tuolleko punapäälle minä antaisin valokuvani!

— Mutta hänellä kuuluu olevan se. Sanni on nähnyt.

— Onko hänellä minun valokuvani? Aivan tutkivin katsein kääntyi Kalle
Sannin puoleen.

— On.

— No, sitte hän on sen ottanut sinulta, Anni.

— Ehkäpä. Hän kävi viikko takaperin meillä. Me katselimme yhdessä albumia, ja sitte en ole sitä katsonut.

— Hän sen on ottanut, vakuutti Kalle aivan varmalla äänellä:

— Eipä voi muuta uskoa, lisäsi Anni.

— Saisipa lähettää noutamaan pois, kun viepi omin lupinsa!

Ja aivanpa sieramet laajenivat Kallella.

— Mitäpä tuosta nyt! Kun on ottanut, niin pitäköön.

— Kuten tahdot.

Mutta oudot ajatukset valtasivat Sannin. Elna olikin itsekkäin, ilkein ihminen maailmassa.

— Minäpä olenkin jo, neidet, perämies.

-. Onnea! huudahtivat molemmat tytöt.

— Ja kävikin tutkintoni loistavasti: 62 ääntä.

— Kylläpä!

— Mutta minun täytyy jo, Anni, lähteä kotiin, sanoi Sanni ja samalla puristi hänen kättään.

— Voi hyvin ja muista minua, Sanni!

Puoleksi rukoilevin katsein sanoi Anni tuon.

Heitettyään hyvästin, läksi Sanni pois. Mielensä oli iloinen; nyt oli hän oppinut tuntemaan täydelleen molemmat lapsuuden ystävänsä, ja tämä päivä oli hänestä melkeinpä tärkein elämässään.

Mutta noustessaan kotinsa rappusia tykytti hänen sydämensä hiukan kovemmin: hän tunsi rikkoneensa äitiään kohti. Ikäänkuin lannistaakseen tuota tunnetta hypähti hän kiivaasti rappusia ylös ja tuossa hetkessä oli hän huoneessa.

— Mistä sinä tulet?

Näin kysyi äiti, nostaen silmänsä Sanniin. Kysymys tuli aivan odottamatta, ja se oli kokonaan lannistaa Sannin. Mitä hän sanoisi!

— Pistäysin vähän kylässä.

Sanomattoman kekseliäältä tuntui Sannista tuo vastaus.

Äiti ei puhunut enempää, kävi vain käsiksi työhönsä. Sukkelaan livahti
Sanni perähuoneesen.

Tuolla ryhtyi hän neulomaan. Siinä työtä tehdessään johtuivat hänen mieleensä Annin sanat: minä menen Kallelle vaimoksi. Voiko Anni rakastaa Kallea? Vai äitinsäkö tähden uhraisi Anni ajallisen onnensa? Tuossa hän mietti, mutta aina vaan sai hän päätökseksi, että ei Anni voi rakastaa Kallea täydestä sydämestä. Ei kai olisi ennen siten Kallea kohdellut.

* * * * *

Parin päivän takaa sai Sanni Annin ja Kallen kihlakortin. Kohta oli Anni aivan yleisen puheen esineenä. Monenlaisia olivat puheet, mutta vähitellen unohtuivat ihmisten mielestä nuo Sulini-jutut.

Loppu.

SANOMALEHTI-PUUHA.

— Kuuleppas, veikko! Olen kutsunut sinut tärkeän asian tähden luokseni.

— Korttisi sain eli oikeammin löysin kirjoitus-pöydältäni, sillä olin kävelemässä kaupungin puistossa, kun se oli tuotu, mutta siinä oli ainoastaan asiana, että tulisin juomaan lasin totia luoksesi.

— Niin, voinko julkaista vielä asian! Olisihan se ollut jo läpi koko kylän tietona, jos olisin kirjottanut korttiisi, että tule kuulemaan luokseni sanomalehden perustamisesta tähän kaupungin!

— Sanomalehden perustamisesta! Todellakin!

— Eikö ole oiva aate, aate joka — näin meidän kesken puhuen — tuottaa sekä henkistä että aineellista hyvää meille. Olla sanomalehden toimittaja, se on jotain suurta pikkukaupungissa! Sanomalehden toimittaja pikkukaupungissa on suurempi kuin pormestari, sillä hän se voi pitää pormestariakin kurissa, antaa aika löylyn, jos niin tarvitaan.

— Niin, sanomalehden toimittaja on korkeiden aatteiden edustajana, ja valta on hänellä: sanalla sanoen, hän on kynätyranni, tai oikeammin ei hän se ole, mutta hän saa sellaisen mahdin pikku kaupungissa.

— Niin katsoppa sitä! Me köyhät kolleegat voimme sen toimittamisessa tehdä sivutyötä, ja voittoa siitä on, sillä kaupunkilaiset ovat ylpeitä kun heillä on oma äänenkannattajansa. Meille avautuvat kaupungin ylimysten, noiden rikkaiden porvarien, ovet ja mitä hyötyä siitä! Mutta eipä se matami joudukaan totiveden kanssa.

Samassa nousi maisteri Ilvonen istumasta ja kurkisti toiseen huoneesen. Hän oli pikkuinen, kymärähartiainen mies, mutta kasvot olivat kauniit ja silmät veitikkamaiset.

— Eikö vesi ala olla tarpeeksi kuumaa?

— Kyllä maisteri kohta. Puut ovat vähän märkiä, mutta kyllä minä tässä puhaltelen, että palavat. Vasta kun on satanut, niin ne olivat tuolla sahalla märkiä, vaikka minä valitsinkin kuivempia…

Maisteri painoi samalla oven kiinni ja kävi istumaan.

— Ja näetkös, veli, varmaan jo ensi vuonna kumpikin saa tuhat markkaa toimituspalkkaa.

— Oiva keksintö! Minun täytyy sanoa, että sinä olet järkevä mies.

Ilmonen siveli tyytyväisenä viiksiään ja sytytti sikaarin palamaan.

— Luulen, että vanhempana veljenä minä rupean vastaavaksi toimittajaksi.

— Minä suostun siihen.

— Tämä ajatus on minulla ollut jo melkein puoli vuotta haudottavana, mutta muille en sitä ole ilmaissut, en sinullekaan. Olen tutkistellut asianhaaroja, urkkinut salaa, mitä mieltä pikku kaupunkimme porvarit olisivat, kun heillä olisi oma sanomalehtensä, ei tosin heillä, mutta tässä kaupungissa; mutta ymmärräthän, että heidän kannatuksestaan sen toimeentulo suuresti riippuu; sillä olen vielä miettinyt, voisiko tässä kaupungissa perustaa jotain ultra-vapaa-mielistä sanomalehteä, vai olisiko se perustettava kristillis-uskonnolliselle pohjalle. Olen sitte tiedustellut maaseutukirjoittajaa ja lukenut tarkoin kaikki pääkaupungin lehdet. Kun sitte vielä olen tehnyt sopimuksia kirjanpainajan kanssa, niin luulen olevani valmis ja kyllin kypsynyt sanomalehden toimittaja tänne.

— Ja millaiseksi perustetaan uusi sanomalehti? Vapaamieliseksikö?

— Kristillis-uskonnollis-siveelliselle pohjalle perustettu lehti tuottaisi ehkä enemmän tilaajia maaseuduilla, mutta sitä vähemmän kaupungissa. Ja kaupunkilaisten mieltä on meidän noudatettava, että uusi tulokas ainakin aluksi pääsisi heidän suosioonsa. Kehittymisoppia ynnä muuta darwinismia me nyt emme ota selvitelläksemme, sillä todella sitä itsekin kauhistun, enkä halua olla apinan jälkeläinen, mutta raittiusasia, siveellisyysasia, naisasia, uskonollisen suvaitsevaisuuden asia… hm… — Ilvonen veti pitkän sauhun sikaaristaan — … Uskonnosta me nyt voimme olla aivan hiljaa, sillä minä pelkään kajota siihen, ja minun prinsiipini mukaan uskonto ei kuulukaan sanomalehtien ohjelmaan…

— Virkavallan masentaminen otetaan varmaan ohjelmaan…

— Siitä on niin usein ikäviä rettelöitä ja oikeusasioita. Sattuu niin saa maksaa suuria sakkoja ja sinne ne sitte hupenevat toimituspalkat. Mutta voimmehan, kun tiedämme asian varmaksi, ja kun siitä on jo ennen ollut muissa lehdissä painettuna, mekin silloin sanomalehteemme siitä… Ja jos on voittoa omalle arvollemme ja sanomalehdellemme, niin silloin… ymmärräthän.

— Ja voimmehan sivumennen mainita ohjelmassa tästäkin.

— Niin oikein… voimme mainita.

Samassa aukasi matami oven ja toi höyryävän totiveden sisälle. Tarjottimella seisoivat lasit lusikoineen ja pienoinen sokerirasia seisoa törötti siinä keskellä. Pantuaan tarjottimen pöydälle, meni matami kyökkiinsä.

Ilvonen otti kaapista konjakkikarahviin ja asetti sen tarjottimelle.

— Valmistapas lasi, kehoitti hän maisteri Alannetta.

Kumpikin valmisti lasinsa ja viekottelevana höyrysi lämmin juoma lasista. Alanne imasi pitkään, oikein kiihkoisasti lasista.

— Mutta tuota asiaa olen miettinyt. Annetaanko lehti kaksi kertaa viikossa ulos. Minä luulen, että se olisi etuisampa, sillä viikkolehti on jo kovin harvinainen meidän maassammekin.

— Eikö anneta kolmasti mutta pienemmässä muodossa?

— Ei, se on liian varhaista.

— No annetaan kahdesti, ehkä viisipalstaisena.

— Samaa minä ajattelin. — Kippis sen päälle!

— Kippis! Sinulla on erinomaista konjakkia.

— Voisimme valmistaa näytenumeron jo viikon takaa. Minulla on otsakirjoituskin jo valmiina.

— Millainen? Tietysti puhut siinä lehden tärkeydestä paikkakunnalla?
Sallinet kai minun jo lukea?

— Kyllä. Maistetaanpa!

Ilvonen alkoi selailla papereitaan. Viimein löysi hän kaitaselle paperiarkille kirjoitetun pätkän ja ojensi sen Alanteelle.

Alane siristi silmiään, rypisti kulmakarvojaan ja alkoi hyvin likeltä tähystellä paperia.

— Jättiläisaskelin, luki hän, rientää aikamme eteenpäin, vanhoillaan olijat oikein kauhistuvat uudistusten tulvaa… Mutta mikä sana tuo tuossa?

— Näytäppäs! Kaikki…

Ilmonen kuunteli itseensä tyytyväisenä.

— Kaikki pyrkivät päästä elämään sellaisena kuin luonto; heidät on asettanut. Vanhat etuluulot katkotaan, ruhdotaan rikki kuin harakanpesät, niin etteivät ne enää voi peloittaa ihmiskuntaa… oikein sanottu… Ihmiskunta ei ole enää lapsi, mikä tyytyy kävelemään sinne tänne tiedotonna itsestään. Valistus leviää kuin keväinen tulva; sivistyksen valtava vyöry heittelee laineitaan jo kansain alempiin kerroksiin. Paljon on saatu aikaan, mutta paljon on myös tehty työtä. Sanomalehdillä on epäilemättä tässä suuri ansio, sillä ne ne juuri ovat asettuneet tienraivaajiksi. Jokaisella pikku kaupungillakin on jo oma äänenkannattajansa, oma sivistävien rientojen tulkkinsa, mikä vie pienimmätkin suuren maailman tapahtumat yksinäisiin korpiinkin, joissa tuskin ennen on tiettykään ihmisiä löytyvän. Meidänkin kylämme kaipaa sanomalehteä ja katsoen siihen tarpeesen, pyrkii tämä tulokas olemaan meikäläisten olojen äänenkannattajana…

Sitte seurasi pitkälti mitä etua sanomalehdestä on paikkakunnalle, kuinka se osoittaa, että täälläkin eletään, että täälläkin pystytään hengittämään yleisinhimillistä ilmaa…

— Kelpo kirjoitus! Minä suomennan vielä kaunokirjoitukseesi jonkun Sigurdin pätkän ja sittehän se aikaa jo olla valmis, kun saadaan joku maaseutukirje.

— Minä olen jo pitänyt siitäkin huolta. Ylioppilas Korvelta saamme kirjeen M:stä ja kirkkoväärti Salmelalta P:stä, ulkomaan osastosta pidän vielä huolta, niin sitte…

— On sanomalehti valmis!

— Niin valmis. Mutta eiköhän maisteta? Juo pohjaan ja tee uutta!

— Saapa nähdä, miten suurta huomiota se herättää!

— Luulen, ettei se ole vähäinen meikäläisissä oloissa. Panepas tässä sikari palamaan! Mutta ehkä nyt alamme, kun on hyvää aikaa, myös suunnitella ohjelmaa valmiiksi.

— Niin todella. Tässä on paperia. Alappas sanella niin minä kirjotan!

— Mutta nimi oli kerrassaan unohtua. Mietippäs sitä.

— Mielestäni olisi R:n Uutiset sopiva nimi.

— No samapa mikä nimi! Pannaan se nimeksi!

— R:n Uutiset — kirjoita nyt — ilmestyvät ensi vuoden alusta kahdesti viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Hinta vuodelta postimaksuineen kaikkineen 4 smk ja sen mukaan lukien vuosi-puoliskolta ja -neljännekseltä.

R:n Uutiset ovat lämpimästi kannattavat kaikkia uusia aatteita, joista voidaan toivoa menestystä maallemme, niinkuin raittiusasiaa, sillä juoppous on suuri kansaamme kalvava syöpä, jota on koitettava perin juurin pois nyhtää, naisasiaa, sillä Suomen naiset ovat päästettävät samoihin oikeuksiin kuin miehetkin ja lopetettava jo tuo vuosisatoja kestänyt holhoustila, siveellisyyasiaa, mikä tärkeytensä vuoksi on nykyajan ensimmäisiä kysymyksiä, ynnä muita hyvää tuottavia pyrinnöitä niin suuressa määrässä, kuin oloissamme ja eduksemme suinkin on soveliasta; maistetaan nyt. —

— Kippis! Tästähän tuleeki pulska ohjelma…

— Puhumattakaan siitä, että lehti on oleva jyrkästi suomenmielinen ja kansanvaltainen. Tällaisena se tuntee voivansa tyydyttää kylämme etua… Eipä taida tarvita muuta…

— Mitäpä muuta…

— Asia on sitte päätetty — Kippis!

— Kippis!

Alanne pisti kirjotuksensa otsakirjoituksen sisään. Siihen he jäivät viettämään sanomalehtensä ristiäisiä.

Loppu.

RAITTIUSPAKOTUSTA.

Ville Alanne istui kamarissaan maanantai-iltana tutkimassa latinalaista kirjaa. Se oli joku Horatiuksen runoteos, mitä hän siinä tutkiskeli. Hiljaista oli kamarissa, sillä hänellä oli jotenkin rauhaisa asunto Annan kadun varrella Helsingissä. Hän tietysti oli ylioppilas ja pyrki kielitieteen maisteriksi.

Kaksi kynttilää oli edessä pöydällä, mutta toinen oli vain koristuksena, sillä ei Ville raainut polttaa kynttilöitä kaksittain yhtäaikaa, kun itsensä piti hankkia valo. Muutenkin meni kovin paljon hyyryyn, nimittäin kolmekymmentäviisi markkaa kuussa paljaasta huoneesta; ei edes saanut aamusella kahvia siihen. Kun noin visusti menetteli kynttilöiden kanssa, niin riitti niitä enemmäksi kuin puoleksi viikkoa. Ruokapaikkaan meni vielä neljäkymmentä markkaa aamiaisesta ja päivällisestä, joten koko olo kuussa maksoi seitsemänkymmentäviisi markkaa. Illallisesta ei ollut tässä tapauksessa puhettakaan; korkeintaan oli siinä kuppi teetä, minkä Ville kävi juomassa läheisessä konditorissa Bulevardin kadulla.

Piti koettaa olla tarkkana, sillä rahat olivat toisten miesten takana. Viime syksynäkin sai juosta monta päivää takuita hakemassa eikä sittekään, vaikka oli takuutkin hankkinut, saanut rahaa kotikaupungin säästöpankista siitä yksinkertaisesta syystä, ett'ei siellä sitä ollut, vaan piti hakea yksityisiltä, ja viimein käytyään varakkaiden käsityöläisten ja lääkärien sekä monen kassanhoitajan luona onnistui saamaan rahoja muutamalta varakkaalta talonpojalta, mikä sääli köyhää ylioppilasta.

Nyt Ville tiesi panna arvoa noille rahoille, ei hän hevin niitä hurvitellut. Asunto tuli tosin kalliinpuoleiseksi ja olisipa saanut sen vähän helpommalla, kun olisi ollut kumppali. Vaan enemmän tuli luetuksi, kun asui yksin eikä ne kaikki kumppalitkaan olleet erin häävejä ottaa. Iloisessa Helsingissä on iloisia miehiä eikä jokainen kevytmielinen velikulta sovi huonekumppaliksi ahkeroivalle ylioppilaalle. Ville oli punninnut tuota asunto-asiaa koko rautatiematkan kotoaan Helsinkiin, ja päätökseksi oli hän saanut, että hän asuu yksin.

Ville oli odottanut aamulla kotoaan rahakirjettä, sillä hän oli jättänyt kotiin suurimman osan lukukausirahoistaan. Ei näet ole hyvä vakavankaan miehen, saati sitte Villen laisen, ottaa yhdellä kertaa mukaansa Helsinkiin useampia satoja, sillä toiset kun saavat siitä tietää — ja ainahan ne saavat — tulevat kärttämään lainaksi mikä kymmentä viikoksi, mikä viittäkolmatta pariksi ja saa niiltä sitte periä.

Niin, Ville odotti aamulla rahakirjettä, sillä hänellä oli aikomus maksaa asunto tulevasta kuusta. Kaikki säännölliset ylioppilaat maksavat näet jo etukäteen, ja Ville pyrki olemaan säännöllinen.

Nyt oli jo ilta eikä rahakirjettä ollut tullut. No samapa se nyt, jos tulee huomennakin! Ei niillä varmaan ole kotona tullut niin päivän päälle pannuksi postiin…

— Jam satis terris nivis atqve dirae, luki Ville, kun oven päälle naputettiin.

— Astukaa sisään, huusi Ville.

Ovesta astui sisälle posteljooni laukkuineen.

— Oletteko herra Ville Alanne?

— Kyllä.

— Teille on vakuutettu kirje. Minä yritin aamupäivällä, mutta herra ei ollut kotona. Olkaa hyvä ja kirjoittakaa nimenne tuohon kohtaan kirjaa.

Ville otti kirjan ja piirsi nimensä. Posteljooni antoi hänelle postikuitin ja lähti matkoihinsa.

Kirje oli rahakirje kotoa. No olipa hyvä, että tuli, jotta saa maksaa rouvalle.

Ville silmäsi kelloaan. Se oli puoli kuusi. Kerkeää sen vielä noutaa postista, sillä postikonttorista saa rahakirjeitä vielä. Tänä iltana on vielä ylioppilaskunnan kokous. Puheenjohtajan vaali siellä toimitetaan. Jos nyt lähtisi, niin saattaisi olla poissa niinkauvan kuin kokous alkaa — nimittäin kello seitsemään. Ei sitä viitsi enää palata kotiin, kun kerran lähtee, sillä puolentunnin takia ei kannata tulla kotia.

Ville pani palttoon päällensä, kalossit jalkaansa ja lähti ulos.

Ulkona oli pimeänpuoleinen ja sataa tihuutti. Ville nosti palttoon kauluksen pystyyn ja alkoi astua Annan katua. Kohta kääntyi hän Bulevardin kadulle. Bulevardin puut näyttivät hämärässä salaperäisiltä ja niiden myrskyn karsimat oksat jättiläiskäsiltä, mitkä avaruuteen hapuilivat.

Tämä katu on Helsingin hiljaisimpia katuja ja siksipä rakastavatkin vanhat korkeat virkamiehet asua sen varrella. Jonkun issikan hevosen kavioiden kopina kuului, kun se kummipyörillä varustettuine ajopelineen tulla karautteli kohti. Sekin taas vähitellen vaikeni. Hiljaista oli; vastaantulijain sipsuttavat askeleet häiritsivät vain äänettömyyttä.

Ville käveli Erittäjä-torin poikki ja oli kohta Pohjois-Esplanaadikadulla. Loistavat olivat Wreden ja Böckerman'in palatsien kauppapuotien akkunat. Lasia oli akkunoissa talonpojan tuvan seinän leveydeltä ja pituudelta. Komeat kankaat ja monet muut kauppatavarat niissä houkuttelivat ostajia.

Villelle tuossa kävellessään muistui mieleen yksinkertainen kotonsa. Siellä se oli kaukana Pohjanmaalla. Mitähän äiti mahtanee kirjoittaa? Yksin siellä varmaan nytkin istuu himmeän lampun ääressä ja parsii sukkia. Sehän oli hänen tavallista työtään. Äitirukka! Erillään oli hän lapsistaan ja siellä viettää yksinään vanhuutensa päiviä…

Ville kulki jo senatintorin poikki ja oli kohta postikonttorissa.

Vasemmalle puolelle hän kääntyi huoneessa ja työnsi muutamasta luukusta kuitin postivirkamiehelle.

Postivirkamies tarkasti kuittia, selaili rahakirjekasaa ja löysi sieltä viimein haetun. Vielä hän kädessään sitä tarkasteli ja ojensi sen sitte viimein Villelle.

Jokainen ylioppilas tietää varmaan, miltä tuntuu saada rahakirje. Silloin on mies taas niinkuin itsenäinen akateemian kansalainen, kun postikonttorista vasta saatu satanen painaa taskussa ja ajatuksissa pyörii, missä saisi sen särjetyksi. Kävisikö jossain sikaripuodissa tai ravintolassa?

Astuessaan Aleksanterin katua päätti Ville puikahtaa "bierhalliin."
Siellä joisi hän seidelin olutta ja lukisi kirjeen.

Ville piiloutui "bierhallin" yläkerran perimmäisimpään sopukkaan ja tilasi seidelin. Punaröijyinen neiti toi sen tuossa paikassa. Ville kipautti viisikolmattapennisen pöytään ja oli nyt seidelin isäntä.

Hän rikkoi kirjekuoren ja satanen kirjeen kanssa tuli näkyviin.

Ensin oli uutisia, jotka Ville vain noin ylisilmäten luki. Mutta sitte:

— Minä huokaan joka ilta Jumalan puoleen, että hän pitäisi sinua siellä Helsingissä kaukana kaikista paheista, sillä sinä olet nuori ja mieleltäsi jotenkin taipuvainen… Jotta jos Jumala suopi minulle pitemmän ijän, minulla olisi elämässäni jokukaan iloinen päivä…

Ville luki edellisen puoli ääneen. Se koski vähän syvemmälle tuo loppuosa. Sillä ylipäänsä Ville, talonpoikanen lapsi kun oli, ei juuri erin hälynnyt tunteitaan äidille eikä äiti liioin hänelle. Äiti kirjoitti kirjeessään tavallisesti enemmän uutisia kuin omia tunteitaan ja niin Villekin.

Ville maistoi seidelistä ja pisti rahat kukkaroonsa. Tuli vähän alakuloiseksi hänen mielensä, kun äiti noin huolehti.

Ville tyhjensi seidelinsä. Ei hän voinut kauvemmin istua kapakassa; sillä tuolla äidin kirjeellä oli kummallinen vaikutus. Oli hän ennen voinut aivan rauhallisesti juoda seidelinsä, mutta nyt tuntui siltä, että olisi ollut paras kun ei olisi tullutkaan. Hän pani palttoonsa kiinni ja lähti pois.

Ulkona oli taas ruvennut satamaan. Ville mietti käydä rikkomassa satasen vastapäätä olevassa sikaripuodissa.

Sen hän tekikin.

Kello ei ollut kuin puoli seitsemän vasta. Lähellä asui muutamia papiksilukevia, jotka olivat Villen entisiä luokkakumppaneja ja olivat samana vuonna tulleet ylioppilaiksi kuin hänkin. Villen päähän pisti mennä heidän luokseen odottamaan seitsemän aikaa.

Kolmannessa kerroksessa suuressa kivitalossa asuivat nuo teoloogit.
Tahtoipa väsyä, ennenkuin oli harpannut kuutisenkymmentä askelta.

Teoloogien luona oli muitakin heidän tiedekuntalaisiaan. Sohvan edessä oli pöytä, minkä päällä oli yksinkertainen posliini kuupalamppu, valaisten himmeästi huoneen. Huonekalut olivat aivan yksinkertaiset, puolikymmentä yksinkertaisella pumpulivaatteella päällystettyä tuolia, jotka eivät olleet aivan vakavat jaloilleen. Hamppuvaatteella päällystetyn sohvan edessä oli huoneen ylpeys, jotenkin kulunut divaanipöytä, jonka ympärillä nyt papinsällit suloisessa sovussa istuivat ja käänsivät hebrealaista Vanhaa testamenttia. Huoneessa oli muuten niin hiljaista, ja tutkivat naamat tekivät lampun himmeässä valossa mieleen tyynnyttävän vaikutuksen.

Villeä epäilytti, Uskaltaisiko hän häiritä tuota seuraa. Mutta kun isäntä nosti päätänsä, kuultuaan oven aukenevan, lähetti Ville iloisen tervehdyksen. Muutkin havahtuivat tutkimisestaan ja ikäänkuin kainostellen työnsivät ulommas kirjojaan ja katsoivat tulijaan.

— Terve mieheen!

— Terve! terve!

Niin kuului usean suusta ja sittepä seurasi yhteinen kädenpuristus.

— Ehkä jo lopetamme tämän käännöksen, tuumi muuan.

— Lopetetaan!

Silloin sulkivat he kirjansa.

— Eikö ukot lähde ylioppilaskunnan kokoukseen, kysyi Ville.

— Niin siellähän on puheenjohtajan vaali.

Saisipa lähteä!

— Kyllä ne fennot voittavat. Enpä minä taida lähteä, arveli eräs teoloogeista.

— Sinä se olet aina niin välinpitämätön kaikesta muusta, mikä ei koske omaa personaasi ja etuasi. Jumaluusopin ylioppilas, joka nuorena on välinpitämätön osakuntansa asioista, on —

— Älä saarnaa vanhemmalle miehelle, Ville!

— Minä olisin sinulle vain sanonut Topeliuksen sanat, ehkä vähän muutetussa valossa. Jumaluusopin ylioppilas, joka nuorena on välinpitämätön osakuntansa asioista, on myös pappina välinpitämätön seurakunnastaan. Se, joka nuorena ei viitsi taistella totuuden puolesta, ei viitsi sitä vanhanakaan.

— Ville se on aina kiistelemään valmis!

— Ne ylioppilasseurathan ovat mallikelpoisia, joissa kiistat ja väittelyt ovat jokapäiväisiä asioita, niin sanoo Snellman "Suomen Ylioppilaassa."

— Ettäkö myötään kiistellä on vasta ylioppilasmaista! Oletko poissa suunniltasi, huudahti isäntä.

— Ainakin pitää kiistellä välipalaksi! Se panee verenkin vilkkaammin juoksemaan. Ja nytkin, kun meitä on tässä niin paljon koolla, kuluu hupaisemmin aika, kun vähän kiistellään. Minulla onkin mielessä muuan asia, josta sopii puhua.

Ville oli aina halukas väittelemään, varsinkin teoloogien kanssa.

— Annas kuulua, lausui muuan.

— Minä olen miettinyt, että ylioppilaiden pitäisi lukuisammin ryhtyä raittiusseuroihin kuin tähän asti. Ylioppilaiden raittiusseurassa on niinkuin tiedätte kolmisenkymmentä jäsentä.

— Ehdoton raittius on vastoin ihmisen vapautta, ainakin minun mielestäni.

— Minä en kannata ehdotonta raittiutta. Olen samaa mielipidettä kuin piispa Johansson.

— Semmoiset, jotka eivät muuten voi olla juomatta, niiden on paras ryhtyä raittiusseuraan. Lie sinunkin kanssasi niin asia, puhui muka kovin vakavana isäntä.

Ja teoloogit sitte eivät koskaan juo! Kulkevat noissa syrjäkapakoissa ja juovat kotonaan viidenkolmatta pennin olutta!

— Ei pitäisi minun huoneessani noin parjatella, muistutti isäntä.

— Ei suinkaan tarvitsisi niin parjata minua. Minä luulen, että meissä jokaisessa on vikaa, ja se ei parane ennenkuin se miehissä poistetaan ja ruvetaan ylioppilaiden raittiusseuran jäseniksi.

— Se, joka haluaa, ruvetkoon!

— Sitä ei vaadi ainoastaan meidän oma tilamme, vaan sitä vaatii kotomme, sitä vaatii kansamme. Halveksien katselee kansa ylioppilaita, noita valon vartijoita, maan toivoja, jotka muka ovat aatteen palveluksessa ja hylkäävät esim. ehdottoman raittiuden. Kansa sitäpaitsi voisi vielä lukuisammin ruveta raittiiksi, jos ylioppilaat innolla ryhtyisivät asiaan. Se on ylioppilaiden siveellinen velvollisuus. Ja kuinka paljon me tuhlaamme täällä aikaa ja rahaa hukkaan, sentakia ett'emme ole raittiita. Kuinka paljon neroa sammuu juoppouden lokaan! Vastainen asemammekin yhteiskunnassa kärsii sen tähden! —

— Lasin kilistäminen on isiltä peritty tapa, mos patrum, keskeytti muuan joka tähän saakka oli ollut hiljaa ja joka ei ollut kovinkaan lasin vihaaja.

— Siinä se juuri onkin pulma ja vaikeus! Me olemme niin ennakkoluulojen orjia, niin perittyjen tapojen orjia, ett'ei meissä ole miehiä niitä poistamaan, pauhasi Ville.

Nyt olisi ollut jokaisella sanomista, mutta kello löi seitsemän. Se poisti mielet asiasta, sillä nyt piti lähdettämän ylioppilaskunnan kokoukseen.

Mutta tuota, joka oli edelläkin ollut sitä mieltä, ett'ei sinne ole välttämätöntä mennä, ei sinne saatu. Hän sanoi siellä menevän vain turhaan aikaa hukkaan.

Ylioppilashuoneen vestibyylissä kihisi miehiä kuin muurahaismättäässä muurahaisia. Oltiin vielä jotenkin arkipäiväisellä tuulella. Juteltiin ja naurettiin tuttavien kanssa.

Juhlasali oli valaistu ja perällä huonetta oli puheenjohtajan ja kirjurin paikat. Kokous aletaan ja puheenjohtaja kysyy, onko asiasta mitään sanottavaa, ennen kuin ruvetaan äänestämään. On siinä kaikellaista puhumista. Ensinnä vallitsee tyyni hiljaisuus molemmissa leirissä. On useitakin puhujia, ja muuan esittää kompromissia, että puheenjohtajiksi valittaisiin sekä suomenmielinen että ruotsinmielinen, toinen varsinaiseksi ja toinen varapuheenjohtajaksi ja että hoitokomiteaan valittaisiin yhtä monta molemmasta puolueesta. Kuuluu hyväksymyshuutoja, jos vastaisiakin. Nyt vasta alkaa tavallinen melu ja hälinä. Joka loukossa puhellaan, joka ryppäässä jutellaan ehdokkaista. Sisällisempää vilkkautta kuvautuu jo kasvoissa, ja posket alkavat innokkaammilla punottamaan, sillä salissa on tavaton lämpö. Joka huone on täynnä miehiä. Siinä kuhistaan ja kuljetaan levottomina paikasta toiseen. Pistäytään väliin ravintolan puolelle ja tullaan takaisin saliin.

Ville oli jo eksynyt joukossa kumppaleistaan ja oli toisten parissa.

Jo ruvettiin äänestämään, hyväksytäänkö kompromissi-asia vai ei. Yhdestä ovesta astuivat sisään puolustajat, toisesta vastustajat. Aivan liha lihassa kiinni sulloudutaan saliin, kun on päästy päiden laskijain ohitse.

Kompromissia ei hyväksytty. Suomenmieliset eivät sitä hyväksyneet. Jo rupeaa ruotsalaisten veri kiukkuilemaan, sillä he tietävät, että he joutuvat tappiolle, kun suomenmieliset näin lukuisasti ovat saapuneet kokoukseen. Agiteerattu oli jo monta päivää ennen, ja jokaisella on puolueensa äänestyslista taskussa.

Puheenjohtaja huutaa kurkkunsa kaikella voimalla, mihin paikkaan itsekukin osakunta asettuupi äänestämään. Ja nytpä syntyy joukossa monipäinen virta, missä ristilaineet paiskelevat toisiansa vasten. Jokainen pyrkii omien vaalintoimittajiensa luo, mitkä ennen äänestystä määrättiin. Huudetaan nimiä, jotta sali kaikuu. Liput annetaan aina vuoron päästä. Sitte työnnytään ulommas odottamaan vaalin tulosta.

Ville pistäysi ulos salista kumppaneinsa kanssa. Ne menivät ravintolan puolelle ja sinne meni Villekin.

— Eikö oteta, Ville, pullo olutta, kysyi muuan hänen tovereistaan.

Toiset olivat jo asettauneet muutaman pöydän ääreen ja paraikaa tilasivat, mikä tuutingin, mikä olutta.

— Syödään mieluummin illallinen.

— Eipä minulle haluta ruokaa. Paremmin janottaa.

Ville silmäsi ympärillensä, näkyikö yhtään noita teoloogeista. Ei hän nähnyt yhtään niistä.

— No otetaan pullo!

— Pullo olutta ja kaksi lasia, tilasi sitten kumppali.

Kyyppäri toi ja he alkoivat maistella. Villestä tuntui vähän vastahakoiselta oluenjuonti; mietti, mitä oli puhunut noille teoloogeille. Mutta kun hänen kumppalinsa tavallisella sukkeluudellaan alkoi jutella Villelle, niin pian hän unohti miettimisensä. Tämä kumppali oli sitä paitsi Villen mielestä mieluisin. Ville tunsi arvonsa ikään kuin kasvavan, kun sai olla hänen seurassaan. Helmer se oli nimeltään ja korkeamman virkamiehen poika. Miehessä oli jotain magneettia, mikä veti kumppaleita puoleensa ja hänen komeat, miehekkäät kasvonsa herättivät myös myötätuntoisuutta miestä kohtaan. Jo nuoruuden hilpeyttä oli niinhyvin ruumiissa kuin sielussa hänellä.

Siinä he puhelivat, kun muuan noista teoloogeista, äskeinen isäntä, meni huoneen poikki. Hän huomasi Villen ja Ville hänet. Villeä hiukan hävetti, mutta pilkallinen hymy vetäysi teoloogin suupieliin.

— Eiköhän juoda pohjaan ja lähdetä kuulustelemaan vaalin tulosta, sanoi Ville.

— Tehdään niin!

He tulivat vestibyliin, kyselivät vaalista, mutta saivat tietää, ettei oltu vielä laskettu ääniä. Eteisessä he kuljeksivat sitte ja odottaessaan puhelivat.

Jopa tulee salista muuan ja ilmoittaa, että fennot ovat voittaneet suurella enemmistöllä. Tekipä mieli hurrrata sen päälle, mutta kiinni pysyivät kuitenkin suut. Kohta kulki tieto kuin sotaväessä tunnussana miehestä mieheen.

Sveesit suutuksissaan pistivät kalossit jalkoihinsa, tukkivat palttoot selkäänsä ja lähtivät pois.

Mutta suomenmieliset eivät pitäneet niin kiirutta. Haastelivat ja nauroivat ruotsinmielisten tappiolle. Sitte alkoi joukko hajaantua, mikä meni ravintolan puolelle, mikä taas pois ylioppilastalosta.

Ville ja Helmer miettivät myös lähteä pois. Siihen tuli toisiakin heidän kumppaleitaan ja heitä oli puolikymmentä kappaletta, kun he lähtivät pois ylioppilastalosta.

— Nytpä kannattaa käydä juomassa seideli olutta, ukot, tuumi yksi.

— Tosiaan! Sellaista voittoa ei aina saada!

— Lähdetkö sinä, Ville, kysyi Helmer.

— Enpä taida lähteä.

— Mitä? Etkö lähde?

— Mietin lähteä kotiin.

— Lähde nyt pois, kehoittivat toiset Villeä.

Ville olisi nyt mieluummin ollut kotonaan, kuin tässä.

— Et suinkaan nyt viitsine jäädä pois?

— Minä tulen, mutta en minä jouda kauvan olla.

— Niin kauvan kuin haluttaa!

He menivät samaseen olutkellariin, missä Ville äsken oli pistäytynyt. Mutta ylös he eivät jääneet, vaan työntyivät rappusia alas, pysähtyivät vasta neljänteen huoneesen. Kapakka oli herroja täynnä. Korkeita, silinterimäisiä silkkihattuja näkyi ylioppilaslakkien ja upseerien vormutakkien seasta. Itsekunkin pöydän ääressä oli kolme tai neljä kappaletta. Tarjoojaneidit hääräsivät ja kantoivat seidelejä.

Kimeästi soi pöytäkello neljännessä huoneessa, kun Helmer sitä puisti.
Neiti tuli ja Helmer tilasi viisi seideliä.

— Myös annos makkaraa, käski Ville.

Mitä tilattu oli, tuotiin ja seura oli kuin kotonaan. Puhuttiin kovalla äänellä ja naurettiin. Ville vaan pysyi vähän totisempana.

Seidelit olivat jo lopussa ja muuan tovereista mäiskäytteli tyhjää seidelin kantta.

— Totta me otetaan uudet seidelit?

— Tietysti.

Ennenkuin Ville kerkesi vastustaa, helisti jo äskeinen kelloa, ja neiti tuli.

— Hva befalls?

— Fem sejdlar.

— Älä tilaa minulle! En minä juo enää.

— Mitä sinä, Ville, hupsuilet! Yksi seideli nyt ei suuria tee!

Miehet istuivat taas täysinäisten seidelien ääressä. Ville koetti sukkelasti juoda seidelinsä, jotta voisi sitte lähteä pois ja jättää toiset istumaan. Mutta yhtä sukkelasti tyhjentyivät toistenkin seidelit, sillä kun Ville nosti seidelin huulilleen, niin nousi se muidenkin huulille ikäänkuin äänettömän komennon vaikutuksesta.

— Kolme on pohjaluku! Siis kolmas seideli pöytään, sanoi Helmer, pannessaan tyhjän seidelin alas pöydälle.

Helmer ei ollut tavallisesti mikään viftari, ja Ville mietti, että kun
Helmerkin nyt ottaa, niin ehkä hänkin.

Oli juotu jo kolme seideliä. Neljännet ja viidennet tarjosi Helmer omalla kustannuksellaan.

— Eikö lähdetä henkäsemään vähän raitista ilmaa, kysyi yksi joukosta.

— Olemmepa täällä jo istuneet. Lähdetään vain, sanoi Helmer, taittaessaan rillejään.

He lähtivät pois. Rappusia ylös noustessa tuntui vieno väsymys Villen jäsenissä; mutta muuten virtaili veri ruumiissa kiivaasti. Päähän tuntui kävellessä nousevan jotain huumaavaa höyryä, mikä lumosi ajatusvoimaa ja muistia.

— Lähdetään Cambriniin!

— Sinne me lähdetään!

Ilta lennätteli viileää tuulta heidän poskilleen ja tuntui somalta kuumenevan pääkallon pinnalla. Se ikään kuin keventi alkohoolihöyryjen paksuutta ja poisti väsymystä:

Vanhoja herroja istui Cambrinissa, jonne he työntäytyivät sisälle.

— Otetaan punssia nyt, sanoi muuan.

— Sitä otetaan!

Tilattiin punssia, ja oluen kanssa alkoi se yhdessä rammata heidän aivojansa. Ei voinut punssin kanssa nautittu seltterivesi vähentää näiden vaikutusta. Ehkä esti aamulla kohmelon tuntumista. Nyt vaan veri ajautui ylemmäs ja pakkautui ruumiin pinnalle.

— Mutta eikö siirrytä U:n kahvilaan, siellä saa laulaa.

— Kippis! Terve!

— Juodaan tämä ja sitte lähdetään.

Villeä tuntui oksettavan, ja ylös pakkausi punssi. Hän pyysi kiiruusti toisia lähtemään pois, ulos vilvakkaasen ilmaan.

— Polta tupakkaa, niin se menee yli!

Ville ahmasi sikarista, ja yli se tuntui menevän. Mutta kun tuli mieleenkään punssi, niin taas se tuntui pyrkivän ylös. Kun Olisi päässyt kotiin maata, ajatteli Ville.

— Eikö me oteta issikka?

— Otetaan!

Vihellys kuului ja kohta ajoi issikka ravintolan edustalle.

— Toinen myös!

Uusi vihellys.

Villeä pyrki taas ulkona oksettamaan, ja nikotus alkoi häntä vaivata. Kun hän oli niissä hommissa, työnti Helmer hänet issikkaan ja nyt ajettiin B:n kahvilaan.

Loppu.

RAITTIUSPUUHISSA.

Piiat ja rengit olivat laittamassa istumia Kaukolan pirtissä, sillä nyt oli jotain erinomaisempaa tekeillä.

Oli asetettu jo pöytä peräseinälle ja tuoli sen taakse. Likaisen uunin verhoamiseksi oli pantu tuoreita koivuja, joista levisi suloinen tuoksu pirttiin.

— Mitähän se maisteri nyt aikoo, tuumi yksi piioista ja käänsi leveän naamansa kysyvästi toisen puoleen.

— Se on joku seura.

— Hihhuliseurako? Meidän puolessa niitä seuroiksi kutsutaan.

— Älkää lorisko! Tuokaa tänne yksi penkki, komenti isäntärenki.

Piiat veivät penkin.

— Kas nyt alkaa olla jo paikallaan, myhähti isäntärenki.

— Pitääkö tuoda isännille myös oluthaarikka, kysyi toinen piioista.

— Hemmetti sinut vieköön! Etkö sinä tiedä, että nyt aijotaan perustaa raittiusseura!

— Raittiusseura? Mikähän kumma se on!

— Taidetaan kieltää yöjuoksu. Se onkin hyvä, että kerran ruvetaan niitäkin seuraksi seulomaan, sanoi toinen piika.

— Menkää nyt tiehenne! Te olette maailmasta ja sen menosta aivan tietämättömät, puheli isäntärenki naurahtaen.

Mutta piiat jäivät paikoilleen kuullakseen isäntärengiltä, mikä tuo seura oli.

— Mitä te töllistelette? En suinkaan minä teille tässä rupea selittelemään. Pois nyt!

— Tulkaa sitte muiden muassa!

Piiat menivät pois.

— Hassuja nuo tytöt! Vaan kun ovat ylimaassa, niin mistäpä tietävät.

Minä kaupunkilainen tuota tiedän siitäkin, kun on palvellut kauppamiestä kaupungissa, niin on täällä vähän muita ihmisiä viisaampi, kehui Erkki, nuorempi renki.

— Mitä tuosta kaupunkilaisuudesta aina kehuu. Tuommoista lörpötystä ei viitsi kuulla. Jos edes tietäisit senkään verran asioista kuin minä —

— Niinkuin te!

— Anna minun puhua loppuun? Oletko vienyt kauroja hevosille?

— Kauroiksipa se viisaus menikin.

— Laiskuri! Vissiin ovat hevoset nälissään sinun isottelijan tähden. Muistaisit hevosia, niinkuin viisauttasi — samalla painoi isäntärenki pirtinoven kiini ja meni ulos.

— Äläpäs kiirehdi! Eikö iän se ala minunkin valtani vähän kasvaa, kun nuori herra on kotona. Mutta mitä se maisteri nyt oikein tarkoittaa, kun puuhaa tuollaista. Nytkin kun tultiin kaupungista, olimme kumpikin alkutaipaleella niin tupakassa, että hevonen mieli meitä viemään minne tahtoi…

Ovi aukeni ja ylioppilas Kaukola tuli pirttiin.

— Siis kaikki valmiina!

Hän katseli ympärilleen ja meni pöydän luo.

— Käypäs Erkki nyt käskemässä piian tuoda tähän vesikarahvi ja pari juomalasia! Niin on tapana ja täytyy saadakin kurkkuansa totella, kun mielii pitkään puhua.

Erkki lähti ja Kaukola aikoi siirtää pöytää ikäänkuin se olisi sopimattomassa paikassa. Työnti sen vähän ulommas penkeistä.

— Olipa tämä oiva keksintö! Ei mitään voi niin helposti vetää nenästä kuin noita itsepäisiä ukkoja. Eipä taitaisi tuo meidänkään ukko muuten taipua antamaan rahoja, jotta saan tuon Helsinki-velkani maksetuksi. Mutta nyt hän tietysti uskoo minua kuin vanhaa rovastia…

— Erkki tuli vesitarjottimen kanssa.

— Pane ne siihen pöydälle. Kas noin! Meille tulee, Erkki, vielä hauska kesä!

— Mutta mitä maisteri nyt meinaa, kun puuhaa raittiusseuraa? Eikö me enää otetakaan konjakkareita?

— Puhu vähän hiljempaa! Me tietysti juodaan yhtä paksusti kuin ennenkin, jos vaan sinä olet hyvä asiapoika ja umpisuu. Umpisuu, muista!

— No, mutta minkätähden sitte tätä?

— Katsos! Ensinnäkin saamme hyvän maineen ja nimen. Meitä kehutaan oikein kelpo nuorukaisiksi. Toiseksi sitte saadaan tänne hauska nuorisoseura, johon eivät ukot muutoin suostuisi kuin raittiusseuran nimellä. Kolmanneksi on siitä se hyöty, että saadaan pappilan ryökkynätki tähän seuraan, kun se on raittiusseura, muutoin ei rovasti heitä päästäisi. Sorja tyttö on tuo pappilan Helmi! Vieläpä saamme vapaammin juoda, kun olemme muka raittiusseurassa.

— Hah! Hah! Kyllä maisteri on kirjansa läpi lukenut.

— Ei minkään ole niin vaikea olla kuin talonpoikais-ylioppilaan. Hän riippuu kuin muinoin Absalon taivaan ja maan välillä. Maa se on se, jossa matelevat nämä itsepäiset ukot tiivisti suljettuine kukkaroineen ja siveyssydämineen, taivas on taas tuo loistava herrasmaailma, jossa eletään niinkuin tuleekin, ja minä olen silloin maassa, kun olen täällä, taivaassa, kun olen Helsingissä. Jos Erkki olisit kerrankaan siellä, niin minä sinut oluessa uittaisin. Kyllä siellä on toisenlaista kuin täällä. Mutta vielä yksi asia, Erkki! Kun minä puhun ja noin aina väliin lakkaan, levähtääkseni hiukan, niin taputa näin käsiäsi, se on niin tapa ja asia vaatii. Ja se noiden tolloin silmissä tuottaa sinulle itsellesikin kunniaa, kun näkevät, että sinä sen tiedät. Kyllä sitte pappilankin ryökkynät taputtavat, kun sinä panet alkuun. Minä annan noin vähän merkkiä. Silloin kun kosken näin tukkaani, niin silloin taputat. —

Samassa astui Kaukolan isäntä sisään. Hän oli vanha voimakas maalaiskarhu, hartiat leveät ja hiukan kierosäärinen.

— No poikani! Oletko valmis tärkeään toimeesi?

— Aivan valmis.

— Jumalan siunaus, että minulla on tuollainen poika, joka ei ainoastaan itse vaella siveästi Herran kasvoin edessä, vaan tahtoo muitakin niin tekemään.

Jopa piti ensimmäinen kyläläinen päänsä ovesta, ja kohta koko ruumiinsakin. Hänen perässään oli muita ja piakkoin oli pirtti puolillaan väkeä. Tulivat pappilan ryökkinätkin. Nuori Kaukola kävi kohteliaasti heitä vastaan.

— Terve tuloa! Käykää peremmäksi! Olkaa hyvä!

Kaukolan maisteri meni edellä ja laittoi ryökkinöille sopivat sijat etupenkille.

— Kiitos! Isämmekin olisi tullut, mutta hän oli vähän pahoinvoipa. Hän käski sanoa herra Kaukolalle terveisiä, että hän lämpimästi kannattaa herra Kaukolan hanketta ja kiittää Jumalaa, että seurakunnassa löytyy sellaisia miehiä, jotka tahtovat häntä auttaa hänen tärkeässä tehtäväsään ja vaikeassa työssään, tahtoessaan tehdä kaikki seurakuntalaisensa autuaiksi, sanoi Helmi.

— Kiitos paljon terveisten edestä! Olkaa hyvä ja istukaa!

Sillä välin oli pirtti kokoontunut jo täyteen väkeä, ja kaikkien kasvoista näki, että he odottivat jotain outoa ja erinomaista.

Nuori Kaukola kävi pöydän taakse ja pani rillit nenälleen.

— Eiköpä lie jo sopiva aika alkaa kokous. Kunnioitettavat kansalaiseni! Nykyaikana koetetaan parantaa maailmaa kaikin puolin; yhteiskunnan halvimmankin jäsenen elämä ja toimeentulo otetaan varteen. Nuo suuret aatevirrat saavat alkunsa ulkomailla, mutta maininkeina saapuvat ne meidänkin syrjäisen maamme rannikoille. Ja täällä meidänkin maassamme löytyy miehiä, jotka ovat alttiit tuollaisille uudistaville pyrinnöille, ja etupäässä ovat ylioppilaat ne, jotka innostunein sydämin rientävät noiden maininkien luo ja pyrkivät niitä omistamaan itsellensä, voidaksensa sitte alkaa ne kansansa keskuudessa ja sen hyväksi.

Kaukolan maisteri pyhkäsi tukkaansa, ja silloin Erkki, joka jo oli pitkästynyt odottamaan merkkiä, alkoi taputtaa käsiään. Muut kääntyivät häntä katsomaan, mutta kun pappilan ryökkinät ja kansakoulunopetajakin yhtyivät taputukseen, niin alkoivat muutkin taputtaa, varsinkin pojannaskalit, joita oli kokounut oviloukko täyteen.

— Me ylioppilaat, valon vartijat, kansan toivo ja tuki, me emme voi olla ottamatta huomioon, vähintäkään seikkaa, mikä voi parantaa kansamme ja rakkaan isänmaamme tilaa.

Sitte maisti puhuja juomalasista, taittoi rillejään ja jatkoi:

— Kun sitte tuo seikka on niin mahtavavaikutteinen ja jaloja hedelmiä tuottava kuin se asia, jonka tähden olen teidät kokoon kutsunut, niin silloin ylioppilaan sydän laajenee, ja hän tuntee miten sisäinen ääni kehottaa häntä toimimaan kansansa eduksi, kansansa, joka on hänelle kalliin kaikista. Asia, joka jo ympäri koko maatamme on tunnettu ja yleisesti kannatettu, on innostanut minuakin koettamaan toimia teidän parissanne sen eduksi. Se asia on raittiusasia, luopuminen viinan ja muiden väkijuomien nauttimisesta. Eikö täällä ole puolisoja, jotka saavat vuodattaa katkeria kyyneleitä sekä itsensä että lastensa tähden, kun heiden miehensä viepi ansionsa salakrouvarin syövään kukkaroon. Minä näen jo kyyneleitä, joita tieto tuosta puristaa näiden puolisojen sydämistä. Täällä on varmaan äitejä, jotka katkerasti muistelevat sitä hetkeä, jona näkivät poikansa ensi kerran hoipertelevan tuon vimmatun viinan vaikutuksesta. Niin turmiokas on viinan vaikutus. Se on kauhein myrkky, mitä ihminen on koskaan keksinyt. Sillä viina tekee ihmisen siaksi, ja järjettömäksi elukaksi, mikä jonkun aikaa levättyään tulee taas kauniisti järki-ihmiseksi, häpeäksi itselleen ja omaisilleen. Viinan tuottama vahinko on niin yleisesti tunnettu, ettei minun tarvitse siitä yleisemmästi puhua. Nyt minä kehoitan teitä, miehet ja naiset, harrastamaan innolla tätä minun ajamaani asiaa. Voitto on sekä henkinen että aineellinen.

Puhuja kosketti tukkaansa ja Erkki alkoi taputtaa käsiänsä ja muut perässä.

— Tässä on kirja, johon jokainen, joka haluaa ruveta tämän erittäin hyödyllisen seuran jäseneksi, voi kirjoittaa nimensä. Puhutaan sitte seurasta lähemmin kun ensin nähdään, saadaanko sitä aikaan. Siis hyvät miehet ja naiset tehkää hyvin ja kirjoittakaa nimenne tähän listaan.

Sillä välin oli vanha kiertokoulunopettaja koonnut oppilaansa ovensuuhun. Kyläläiset katselivat vain eikä yksikään mennyt. kirjoittamaan nimeään.

Kansakoulunopettaja Antti Aarnio nousi penkiltään ja kävi puhujan luo.

— Saisinko minä kirjoittaa nimeni ja puhua sitte puolestani pari sanaa, sanoi hän Kaukolan maisterille.

— Tehkää hyvin! Tahdotte puhua myös asian eduksi?

— Niin, hiukan.

— Olkaa hyvä!

Ylioppilas kävi istumaan pappilan neitien luo. Kansakoulunopettaja alkoi vitkaan puhua.

— Herra Kaukola on jo kyllä selvästi ja sattuvasti puhunut asian puolesta, mutta suotanee ehkä minunkin lausua joku sana. Jo itse raittiusseura raittiutta harrastavana ja juoppoutta ehkäisevänä on mitä suurimmasti kannatettava. Mutta vielä on toinenkin syy. Meidän paikkakunnaltamme puuttuu sivistävä seura, seura — sanon minä — jossa nuoriso voisi puhtaasti ja säädyllisesti viettää joutoiltojaan. Nuo nurkka-tanssiseurat ja muut semmoiset pilaavat meiltä nuorison voimat, vievät sen harhateille, eksyttävät sen Jumalasta ja säädyllisyydestä. Tämä oli se asia, jonka tähden aivoin puhua, sanoa sanasen. Olen puhunut puhuttavani. Kehoitan teitä, kunnioitettavat ihmiset, innokkaasti ottamaan osaa raittiusseuraan.

Erkki nousi ylös mennäkseen kirjoittamaan nimeään. Kun hän oli pääsemäisillään pöydän luo, nykäsi ylioppilas, mikä istui ensimmäisellä penkillä pappilan ryökynäin vieressä, häntä takin liepeestä takaisin.

— Tehkää hyvin, osoitti hän samalla pappilan neideille pöydällä olevaa listaa.

Neidit menivät kirjoittamaan nimensä.

— Seuratkaa muut hyvää esimerkkiä, kehoitti ylioppilas.

Kyläläisiä meni jo pöydän luo. Tuossa tuli muuan isäntä, tarttui kynään ja kirjoitti nimensä. Sitte seurasi muita ja he joko itse kirjoittivat tai kirjoitti kansakoulunopettaja heidän nimensä.

Mutta yhtäkkiä alkoi laulu kaikua oven puolelta ja kiertokoulunopettajan johdolla lauloivat lapset virren: "Juopumus viisaan villitsee."

— Mielestäni oli sopiva alottaa seuran vaikutus sopivalla virrellä.