— Opettaja on oikeassa, sanoi vanha Kaukola.
— Seuraan on jo kirjoittautunut kaksikymmentä jäsentä. Eikö ole kyllin riittävä luku seuran perustamiseen, kysyi ylioppilas.
— On, kuului ääniä.
— Olisi ensinnäkin valittava puheenjohtaja eli esimies.
— Minä ehdotan siksi herra Kaukolan. Hän on aivan sopiva siihen, sillä hän on itse innostunut asiaan ja sivistynein mies joukossa, esitti Aarnio.
— Minä tahdon myös häntä, lisäsi Erkki.
— Kaukolan maisteri puheenjohtajaksi, kuului ääniä.
— Kiitän nöyrimmästi tästä minulle osoitetutta kunniasta. Ilon värähdykset täyttävät rintani, kun näen, että kuntalaisillani on niin paljon minuun luottamusta. Sydämeni täydellä innolla antaun toimimaan tämän asian eduksi. Tosin talvisaikoihin en voi olla seuran esimiehenä, mutta onhan kuntalaisilla niin järkevä ja kykenevä opettaja kuin Antti Aarnio. Hänet voin kyllä silloin uskoa sijaisekseni.
— Se on oikein, kuului joku ääntävän.
— Olisi sitte valittava toimikunta laatimaan sääntöjä ja muutoin seuraa järjestämään. Eikö riittäisi viisimiehinen toimikunta?
— Mielestäni riittää, puhui Aarnio.
— Minä esitän tähän toimikuntaan opettaja Aarnion ja kauppias
Konkeron. En tunne muita esittää, puhui ylioppilas.
— Minä esitän lisäksi isäntä Kaukolan, siltavouti Juhosen ja lautamies
Pekkalan, lausui Aarnio.
— Kaikkiapa tässä nyt esitetään kuin Juhoraukkaakin, joka porsaiden kanssa maantien ojassa makaa, lausui muuan isäntä.
— Mitä sinä heinänvaras puhut? Jos et tuki suutasi, niin sinun käy huonosti. Kyllä minä sinun tiedän, mitä sinä olet!
Oikein kauhuissaan lateli Juhonen näin vastaukseksi.
— Pyydän huomauttaa, että isännät käyttäisivät sopivampaa puhetta. Tuollainen menettely on jotenkin törkeää, sillä täällä on sellaisiakin, jotka voivat pian erota koko hankkeesta, jos tuolla tavalla ruvetaan menettelemään, nuhteli Kaukola.
— Kyllähän minä sen tiedänkin, vaan pisti niin sapelleni, kun rupeaa täällä tuollaista puhumaan, puolusti Juhonen itseään. Ensimmäinen isäntä oli aikeessa ruveta vastustamaan, mutta muut häntä estivät. Kuitenkin mörähti hän jotakin.
— Hiljaan! Täällä ei saa rähistä! Joka ei voi olla siivolla menköön ulos!
Kun kaikki olivat hiljaa, lisäsi sitte nuori Kaukola!
— Onko näitä ehdokkaita yksimielisesti kannatettava.
— On, kuului vastauksia.
— Siis tämä on päätetty. Toimikunta ottaa laatiakseen säännöt ja pitää huolen muista asioista. Esitän puheenjohtajaksi opettaja Aarnion.
— Tietysti herra Kaukola tulee myös kuulumaan toimikuntaan ja juuri hän olemaan puheenjohtaja, sanoi Aarnio.
— Niin, niin!
— Tämä asia on päätetty. Mutta vielä tahdon hiukan puhua nuorten puolesta. Kun nyt nuoret miehet täten uljaasti luopuivat väkeväin juomain nauttimisesta ja siitä huvista — minä nimitän sitä ivalla huviksi — jota viinasta on heidän mielestään lähtenyt, niin on heidän hupinsa jollain tavalla palkittava ja sentähden ovat raittiusseuran iltamat somistettavat nuorison tansseilla ja leikeillä.
— Poikani on mielestäni oikeassa. Minä kyllä sallin nurmellani ja pirtissäni nuorison leikkivän.
— Se on oikein!
— Mutta minä luulen, että seura tulee syntiseksi, kun siellä saadaan harjoittaa kaikellaista mellastusta. Se on vain lihan kutkuttamista, niinkuin sanassa sanotaan, puheli muuan isäntä.
— Niin minäkin ajattelen. Pois tanssi ja ilot!
— Mutta me voimme veisata aina lomahetkenä jäsenten hartaudeksi sopivan virren. Minä kyllä alttiisti rupean johtamaan veisuuta. En vaadi muuta palkkaa kuin jos kekrin aikana isännät muistavat minua jyvätynnyrillä, ehdotti kiertokoulunopettaja.
— Jätetään se asia nyt toisiin. Voidaanhan väliin veisatakin, mutta mielestäni isäni on aivan oikeassa.
— Oikeassa Kaukolan isäntä on, kuului lautamies Pekkalan ääni.
— Kyllä nuoriso kaipaa leikkiä, lisäsi Aarnio.
— Siis saadaan huvitteleida iltasin, kysyi puheenjohtaja.
— Saa kyllä.
— Asia on päätetty. Nyt on siis jo alusta tehty. Ei muuta kuin lopetan tämän kokouksen.
— Eiköhän me toimikunnan jäsenet lähdetä tuonne minun kamariini jo keskustelemaan, kehoitti Kaukolan isäntä.
— Eikö lie sopiva, tuumi Pekkala.
— Niinpä taitaa olla. Mutta nuoret kai haluavat vähän leikkiä, arveli ylioppilas.
— Lähdetään nurmelle tanssimaan, kehoitti Erkki.
Väki alkoi siirtyä pois tuvasta. Nurmikolta kuului kohta mietoa piiritanssin laulua, sillä siellä huvitteli puheennjohtaja raittiusseuralaistensa kanssa.
Loppu.
HELMIKUUN RUUSU.
— Kuule, Siiri, kun tohtorinna Hallbeckilla on kaunis ruusu, niin kaunis… nyt vasta puhjennut… Voi kun se on soma… Ja helmikuussa… Mutta minä en muistanut tervehtiäkkään… Tuo kukka oli vain mielessäni… Voi kun minulla olisi sellainen!
Noin tuprusi sanoja neiti Zinsin suusta. Pinnistetyin korvin kuunteli neiti Ringvall puhetta, joka näytti kokonaan hänen vievän muassaan.
— Ai helmikuussa! Ja minkä värinen?
— Kaunis tummanpunainen!
Samassa pyörähti neiti Zins istumaan ja alkoi valitella omain ruusujensa huonoa kasvua.
— Nyt on niin sumuiset ilmatkin, että kukkarukat ovat aivan kuoleutua, valitteli neiti Zins.
— Ja miten se ruusu on päässyt puhkeamaan, ihmetteli neiti Ringvall.
— Niin! Siinä se! Tohtorinna Hallbeckilla on joku salainen keino, jolla hän kasvattaa kukkiaan. Meidän pitää se saada tietää.
— Meidän pitää, toisti päättävästi neiti Ringvall.
— Muuten ei olisi tuo kaunis ruusu puhjennut näin aikaisin. Keskellä päätalvea!
— Hänellä on joku keino, lisäsi vielä neiti Ringvall.
— Mutta lähdetään katsomaan tuota ruusua, lisäsi hän.
— Lähdetään, lähdetään!
— Sitä on hauska nähdä.
— Minä olen jo käynyt katsomassa, mutta en minä väsy sitä katsoa. Minä olisin myötään sen vieressä.
Neidit lähtivät ulos huoneesta, ja kohta astui pari muodikasta naista kaupungin katuja pitkin.
— Minne neidit menevät noin kiiruusti? Suvaitsetteko seuraa?
Nuori keikari, kauppaneuvos Krookin poika, kumarsi samassa kauniisti neideille.
— Tulkaa, herra Krook! Tehkää hyvin ja tulkaa katsomaan vastapuhjennutta kaunista ruusua tohtorinna Hallbeckilla.
— Kiitos! Mielelläni!
Pian saavuttiin tohtori Hallbeckin komeaan taloon. Nuori tohtorinna otti aivan kohteliaasti vieraat vastaan ja vei heidät saliin, missä tuo ruusu kasvoi komeimmassa astiassa.
— Ah! Kuinka kaunis!
Noin huudahti jo neiti Ringvall kynnyksellä.
— Todellakin! Sanomattoman ihana, lisäsi nuori keikari teeskentelevästi.
Vieraat emännän kanssa astuivat ruusun tykö. samassa aukeni salin ovi ja tohtori Hallbeck jotenkin kärttyisen näköisenä ohjasi vieraat sisään. Siinä oli nuoria neitiä puolikymmentä. Kaikki tulivat katsomaan tuota tummanpunaista ruusua. Siinä ihmeteltiin, huudahdeltiin ja nyt kulki jokaisen nenä vuorotellen kukun lemua haistamassa.
Niin ujona nyökkää se oksassa, niinkuin tietäisi ennen aikojaan tulleensa maailmaan, lausui herra Krook, mikä sitä viimeksi haistoi.
Nuori tohtorinna näytti aivan nauttivan tuosta kukastaan ja hyvillään kuunteli hän vierasten ylisteleviä sanoja.
— Miten kaunis se olisi neiti Haganin morsiuspuvussa, huudahti neiti Sjöstedt. Neiti Hagan punastui korvia myöten tuosta kunniasta, että ruusu hänen tähtensä katkaistaisiin.
— Oi jos minä saisin sen, supisi neiti Zins herra Krookin korvaan.
— Milloin pääsemme neiti Haganin näihin? kysyi tohtorinna vähän tuskastuneena.
— Perjantaina, siis ylihuomenna, vastasi neiti Sjöstedt.
Tohtorinnan kasvot selkenivät.
— Ehkä annammekin tämän ruusun koristaa neiti Haganin lumivalkoista morsiuspukua.
Nyt seurasivat tuhannet kiitokset neiti Haganin puolesta.
— Mutta jos se lakastuu, uskalsi neiti Zins muistuttaa.
— Ei lakastu, vastasi tohtorinna lyhyesti, vaikka varmaan tiesi, ett'ei ruusu kestäisi päivää enempää enää varisematta.
Muut luottivat tohtorinnan vakuutukseen ja lähtivät iloisina pois.
* * * * *
Samana iltana oli pikku kaupungin vallasnaisilla klubi-iltamansa.
Aivan levottomana astui nuori tohtorinna sisälle ja kysyi, joko neiti Hagan on tullut. Saatuaan myöntävän vastauksen, riensi hän suin päin saliin ja astui suoraan neiti Haganin tuo.
— Minä surkuttelen teitä, neiti Hagan, ruusu on kuollut!
— Kuollut!
— Niin minun pikku Valtterini pääsi huomaamatta saliin, ja hän rutisti ruusun, jonka minä olin asettanut pikku tuolille keskelle lattiaa auringon paistetta varten, aivan muuskaksi.
— Nuuskaksi!
Seura kuuli neiti Haganin huudahduksen ja rupesi tiedustamaan syytä, miksi tohtorinna ja neiti olivat noin hermoja kiihoittavassa keskustelussa.
Tohtorinna pakotettiin kertomaan koko ruusujuttu uudestaan ja niin alkoi rouvasväen klubi-iltama.
Loppu.
KÖYHÄ ÄITI.
I.
— Tuo minulle raitista vettä, Anniseni, lausui ripeä äiti, muurari
Juuren leski, pienelle seitsenvuotiaalle tyttärelleen.
"Heti, äiti kultani", vastasi Anni, mennen noutamaan. Kyynele näkyi valahtavan Annin poskelle, hänen ottaessaan saavista vettä pieneen läkkiseen astiaan. Hänen pieni sydämensä tunsi jo surua, jos äiti kuolisi. Olihan äiti usein sanonut Annin jäävän yksin maailmaan, jos hän kuolee. Tuopa suretti Annia.
Lääkäri oli sanonut äidissä olevan kuumeen; vieläpä oli epäillyt paranisiko äiti enää.
Äiti oli niin kipeän näköinen; hänen täytyi väkiselläkin vaikeroida tuskissaan. Kuumuus oli koko hänen ruumiissaan vallan päällä. Lääkäri oli kieltänyt häntä juomasta vettä, sillä vesi lisäisi vain kuumetta. Mutta kuitenkin tahtoi äiti sitä, sillä hän tunsi ainakin hetkeksi viileämpää.
Anni vei vesikipon äidille, joka makasi kalpeana ja laihana vuoteellaan pirtin nurkassa. Pirtissä kävi matkamiehiä, talonpoikia maaseuduilta. Tämä pirtti oli nimittäin muutaman rikkaan kauppaneuvoksen oma. Äiti oli ollut sen siivoojana koko talven. Myöskentelemällä kahvia matkamiehille oli hän elätellyt Annia ja itseään. Nyt kun hän oli sairastunut, oli kauppaneuvos ottanut uuden asukkaan pirttiin, vanhan mummon näet. — Äiti oli jo ollut viikon verran kipeänä. Kauppaneuvos oli häädellyt äitiä köyhäinhuoneesen sairastamaan, mutta rouva oli sääliväinen ihminen ja oli taivuttanut pyynnöillään herraansa, jotta tämä oli suvainnut äidin sairastaa pirtissä. Rouva oli tuonut usein ruokaakin äidille, hänen sairastaessaan, mutta aina herransa näkemättä. Annikin oli saanut osan noista anteista. Hän olikin suuresti kiintynyt rouvaan, sillä monta ystävällistä sanaa oli hän saanut rouvalta. Anni muisti joka ilta rukoilla rouvan edestä, vieläpä herrankin.
"Turvattomaksi jäisit lapseni, oma rakas Anniseni, jos äiti kuolisi", sanoi äiti, antaessaan vesitörpön Annille. Anni katseli suurilla ruskeilla silmillään äitiä.
Äiti ojensi laihat käsivartensa ja kietoi ne Annin ympäri. Hän veti
Annin puoleensa ja nyt nyyhkivät he yhdessä.
Ovi avautui, ja rouva astui sisälle lihaliemikuppi kädessä.
"Toin teille vähän ruokaa, ettehän ole vielä maistaneetkaan ruokaa tänään, niin kertoi Anni minulle". Samalla laski hän kupin penkille.
"Ei ole ihmekään, ettei ruoka maita, eihän sairas voi syödä huonoa ruokaa. Ennemmin nauttii se pahimpia lääkkeitä kuin jyrsii kuivaa leipää."
Hän siirsi penkin vuoteen viereen ja käski äidin syödä. Annille antoi hän pehmeätä voileipää ja käski tulla hänen kyökkiin syömään lisää vähän ajan perästä, sillä herra menee valtuusmiesten kokoukseen raatihuoneelle.
Rouva, puhuteltuaan hiukan aikaa äitiä, sanoi pitävänsä lähteä herran turkkia lämmittämään. Kun rouva oli mennyt, käski äiti Annin lukea "Isämeidän" rukouksen.
Anni pani kätensä ristiin ja luki "Isämeidän".
Äiti näytti sangen väsyneeltä ja vaipui vasten tahtoaan makaamaan. Kun Anni oli lukenut rukouksen, oli hän hiljaa. Kohta kuuli hän äidin hengittävän raskaasti ja näki hänen vaipuneen uneen.
Anni lähti kyökkiin syömään ja sulki oven hiljaa mennessään. Ripeästi juoksi hän kartanon poikki. Hänen mustat suortuvansa heiluivat ylös ja alas hänen juostessansa. Kun hän pääsi kyökkiin, niin käski rouva häntä murkinoimaan. Halukkaana istui Anni syömään rouvan antamaa lihakeitosta. Rouva kehotti häntä syömään kylliksensä. Ei Anni näyttänyt säästävänkään, söi kun söikin suun täydeltä. Iloisena katseli rouva Annin ruokahalua ja ajatteli mielessään, että jospa Jumala olisi suonut hänellekin tuollaisen sievän tytön. Vasten tahtoaankin, hän näet ei tahtonut häiritä Annin syöntiä, meni hän Annin luo ja alkoi silittää hänen kiharoitaan. Iloisena nosti Anni suuret silmänsä rouvaan päin ja katseli sitten niin viehättävästi ylös. Ihastus voitti rouvan, hän tarttui Anniin ja asettui istumaan Anni helmassa. Rouva tunsi sanomatonta iloa saada puristaa tuollaista viatonta olentoa sydäntänsä vasten, joka useasti olisi ollut paljon iloisempi, jos hänellä itsellään olisi ollut tuollainen olento, olisi ollut lapsi, jonka poskilta hän olisi saanut kuivata ne kyyneleet, jotka miehensä tylyys puristi hänen silmistään.
"Minullahan on vielä niin paljon tehtävää", huudahti rouva, pannessaan
Annin pois helmastaan.
"Mene nyt äidin tykö ja vie tämä maitolasi hänelle", sanoi hän, antaessaan lasin Annille.
Varovaisesti lähti Anni kävellä sipsuttelemaan pirttiin. Kun hän tuli pirttiin, oli äiti hereillään. Anni meni äidin luokse, joka näytti sangen kipeältä. Varovaisesti laski Anni maitolasin penkille vuoteen viereen ja istui itse vuoteen laidalle.
Pirtin siistijä-mummo oli myös kotiutunut. Ahnaasti katseli hän lihaliemikuppia ja maitolasia, mutta sitä eivät vuoteessa olijat huomanneet. Äiti valitti kuumettaan. Kuin ruumis makasi hän vuoteella, silmät sisään vajonneina ja posket aivan kelmeinä.
Ilta lähestyi. Aurinko aleni alenemistaan ja loi punertavan ruskon taivaanrannalle. Ainoastaan vieno hämärä vähitellen peitti maat; pimeyttä ei enää tullut, sillä oli jo toukokuun alku.
II.
Aamu valkeni, muuan noita suloisia kevätaamuja. Aurinko paistoi kirkkaasti pirtin akkunasta sisään. Muori heräsi ja alkoi kömpiä ylös. Pantuaan ryysyjä selkäänsä, rupesi hän kahvinkeittoon. Äiti ei nukkunut; tylsästi katseli hän huoneen kattoon, välinpitämätönnä ympärillä olevista seikoista. Anni nukkui vielä. Muijan puuhatessa kahvia, pani äiti kätensä ristiin. Hän näytti hiljaan rukoilevan.
Jo heräsi Annikin unestaan. Hän pyyhki silmiään ja meni äidin luo.
"Oletko, äiti, vielä kovasti kipeä?"
"Olen", lähti vain äidin huulilta.
Jonkun ajan kuluttua käänsihe äiti ja käski Annin mennä pyytämään rouvalta maitoa. Hänen suutansa kuivasi ja mitään juotavaa ainetta ei hänellä ollut. Yöllä oli hän juonut Annin illalla tuoman lasin maitoa. Varmasti luottaen rouvan hyvänsydämisyyteen käski hän Annia; tuntui kyllä äitistä oudolta lähettää pyytämään, mutta kyllä rouva toisi pyytämättäkin, jos hän tietäisi.
Anni lähti kyökkiin ja saikin maitoa. Taaskin katsoi eukko nurjasti äitiin, melkeinpä kadehtivaisesti.
Päivä kului menojaan. Kirkonkellon kumajava ääni kaikui kolmen lyönnistä. Äidin sairaus ei ollut ollenkaan paranemaan päin. Kun olisi ollut varoja käskeä lääkäriä taas tulemaan, niin olisi ollut ehkä hyödyksi, mutta ei ollut ja ainoastaan köyhäinhuoneessa saivat köyhät maksutta lääkärin hoitoa. Tosin olisi myös saanut, kun olisi hankkinut todistuksen köyhäinhoidon johtokunnalta, vaan kukapa sitä hankki.
Äidin käänteleytyessä vuoteella aukeni pirtin ovi; ja kauppaneuvos astui vihaisena sisään.
"Sinä täällä vain eläisit ja laiskottelisit talon kustannuksella! Kun saat ilmaiseksi talossa sairastaa, niin vielä sinulle sitte ruoat! Minä olen isäntä talossa enkä kärsi sellaista. Sinun pitää heti laittautua köyhäinhuoneesen!" Samassa paiskasi kauppaneuvos oven kiinni. Eukko oli käynyt kantelemassa hänelle, että sairas saa ruokaa talosta. Tuosta oli kauppaneuvos vihastunut, ja vihan vimmoissaan astui hän pirttiin.
Voi sitä tuskaa, mikä kuvautui äidin kasvoille! Kohta muuttuivat ne aivan vaaleiksi eivätkä edes värähtäneetkään. Hänen silmissään kuvautui jotain kiiltävää, kentiesi, kyynelpisaroita. Ei hän voinut puhua mitään, vaikka Anni itkein painoi kiharatukkaista päätänsä hänen rintaansa vasten. Hänen silmänsä vaipuivat umpeen, eikä elon värettäkään näkynyt hänen kasvoissaan.
Vähän ajan perästä aukasi äiti silmänsä, mutta hän ei voinut, hän ei jaksanut puhua. Hänen arkatuntoisuutensa oli niin kovasti loukkautunut noista kauppaneuvoksen sopimattomista sanoista, johon vielä tulivat lisäksi taudin tuottamat tuskat.
Piika tuli pirttiin ja ilmoitti kauppaneuvoksen käskyn toistamiseen ja käski Juuriskan laittautua matkaan, kaksi miestä kuului lähtevän viemään häntä köyhäin kasarmille. Vieläpä tiesi piika, että kova kiista oli ollut herran ja rouvan kesken, ja itkien oli rouva mennyt kamariinsa.
Hevosen ja kärryjen kopina kuului pirtin ulkopuolelta. Hevonen seisahtui. Sisään astui talon renki muutaman toisen miehen kanssa. He käskivät Annin kokoamaan äitinsä pienet rihkamat kärryihin, sillä nyt lähdettiin köyhäinkasarmille. Pian olikin se tehty. Anni totteli nöyrästi, sillä äitikin oli hiukan toipunut ja käski Annin koota. Vähä oli Juuren leskellä maallista hyvyyttä. Kun kaikki oli viety, nostivat miehet myös äidin sinne. Ohkaiseen peitettiin hän, ja niin lähdettiin köyhäinhuoneesen, joka oli toisessa päässä kaupunkia. Kärryt häilyivät ja jyskyivät mennessä. Äidin tuskat lisääntyivät, sillä hänen elimensä olivat liian arat kestämään tuota heilumista ja keikkumista. Viimein päästiin perille. Tämä köyhäinkasarmi oli vanha, tiilistä tehty rakennus pienoisen metsikön laidassa.
Miehet kantoivat äidin sinne muutamaan huoneesen, jossa jo oli kaksi potilasta. Paha löyhkä syöksyi nenään, kun ovi avattiin. Äiti ei ollut enää taidollaan; hän hourasi. Miehet asettivat hänet huoneen nurkkaan ja läksivät pois. Muuan vanha mummo, joka oli sairaiden hoitaja, tuli äitiä holhoomaan. Mummo lohdutteli Annia, joka vähitellen tyyntyikin. Päivä oli jo sammumaisillaan, ja kaikenlainen hälinä taukosi läheisissä huoneissa.
III.
Seuraavan yön oli äiti aivan houriossa. Kun aamu tuli, lähti mummo hakemaan lääkäriä. Lääkäri tulikin ja sanoi äidin hetket olevan tullut. Kovin oli äiti kipeytynyt kasarmille tultaessa.
Kun kello oli yksitoista, tuli kauppaneuvoksen rouva katsomaan äitiä ja Annia. Anni riensi iloisena rouvaa vastaan; hänestä tuntui niin hyvältä, kun rouva ei ollut heitä unhottanut. Kun äiti näki rouvan, näytti hän vähän tointuvan. Rouva puheli hiukan äidille, sillä paljon ei äiti voinut vastata.
Mummo nouti Uuden Testamentin ja alkoi lukea sairaalle. Mielihyvällä kuunteli äiti. Sitten luki mummo vielä "Herran siunauksen." Ristissä käsin kuuntelivat rouva ja Anni rukousta. Hetken hiljaisuus vallitsi huoneessa, ainoastaan aidin raskas hengitys kuului.
"Anni tule luokseni", kuuluivat sitte äidin heikot sanat. Anni meni ja painoi kiharaisen päänsä äidin rintaa vasten.
"Minun täytyy, Anni, kuolla. Jumala suojatkoon sinua!" Enää yksi koraus ja äiti oli ruumiina.
Mummo painoi kiinni kuolleen silmät. Nyyhkytystä kuului vaan huoneessa, ei yhtään sanaa virketty toisilleen. He ymmärsivät toisensa puhumattakin.
Rouva itki tuon nuoren, turvattoman orpolapsen onnettomuutta, tuon, jolta ainoa tavara oli ryöstetty. Ei Annilla ollut mitään maailmassa, ei sukulaista, ei kotoa, ei leivän murusta. Kentiesi olisi ollut parempi, että Annikin olisi kylmennyt äitinsä ruumiin viereen, että nuo kaksi olentoa olisivat yhdessä saaneet levon, ijäisen levon, jonne eivät itsekkäisyyden eivätkä kavaluuden myrskyt olisi tunkeuneet. Mutta toisin oli määrätty. Tuon nuoren tytön täytyi alkaa tietään maailmassa, kentiesi yhtä surullista kuin äitinsäkin tai vielä surullisempaa. Annin äitinä oli nyt yhteiskunta, sen velvollisuus oli tehdä Annista kunnon ihminen hyveen ja totuuden tiellä.
Loppu.