Ol' viikon työt ja tuumat varressaan,
Mut ilta vasta hankkehessa.
Ma istuin Korven Jaakon, talokkaan,
Kodissa vieraanvaraisessa.
Meill' ystävillä haastellessa
Ol' ennen järkeä kai jäämisiin,
— Nyt sitten hetken vait siin' istuttiin.
Mut ilta vasta hankkehessa.
Ma istuin Korven Jaakon, talokkaan,
Kodissa vieraanvaraisessa.
Meill' ystävillä haastellessa
Ol' ennen järkeä kai jäämisiin,
— Nyt sitten hetken vait siin' istuttiin.
Hän asian ol' puheeks ottanut,
Mi painoi koko kansan mieltä,
Lain lauseita, sen pontta punninnut
Ja raa'an väkivallan kieltä;
Hahmoillut ajan hyökyin tieltä
Maan vaiheet — turvaa kysyin kansan tän?
Vait oltiin. Katsoin häneen, mua hän.
Mi painoi koko kansan mieltä,
Lain lauseita, sen pontta punninnut
Ja raa'an väkivallan kieltä;
Hahmoillut ajan hyökyin tieltä
Maan vaiheet — turvaa kysyin kansan tän?
Vait oltiin. Katsoin häneen, mua hän.
Mit' ukon katseess' olikaan: mä nään,
Ol' säätyluokka toivojansa;
Mä taas näin rahvaan miehiss' olkapään,
Mi maata tukee, takanansa
Valpas ja horjumaton kansa.
— Ol' kuin ois kuiskittu: "mi tulleekaan,
Toisiinsa luottaa kansanluokat maan."
Ol' säätyluokka toivojansa;
Mä taas näin rahvaan miehiss' olkapään,
Mi maata tukee, takanansa
Valpas ja horjumaton kansa.
— Ol' kuin ois kuiskittu: "mi tulleekaan,
Toisiinsa luottaa kansanluokat maan."
Mut sit' ei kysytty — tuo tiettihin.
Oi, kansaa epäillä ei saata!
Nuor henki, yhteistunto uhraavin
Se elähytti nuorta maata,
Ja joka mies voi toistaan taata: —
Maa puuttui johtajaa, min sana sois,
Sais kansan toimiin, rauhaa mieliin lois.
Oi, kansaa epäillä ei saata!
Nuor henki, yhteistunto uhraavin
Se elähytti nuorta maata,
Ja joka mies voi toistaan taata: —
Maa puuttui johtajaa, min sana sois,
Sais kansan toimiin, rauhaa mieliin lois.
Se soikin! Tuotiin viikon sanomat.
Oi, ahdistuksin aukoi maamme
Nuot väkivallanhengen tarkkaajat;
Ivaillen hetkeä ne jaamme,
Mut kuinka lie, niin silmiin saamme
Jo puheen, joka äsken kuultu on
Salissa ylhäss' Yliopiston.
Oi, ahdistuksin aukoi maamme
Nuot väkivallanhengen tarkkaajat;
Ivaillen hetkeä ne jaamme,
Mut kuinka lie, niin silmiin saamme
Jo puheen, joka äsken kuultu on
Salissa ylhäss' Yliopiston.
Tuoss' sana soi — ei nuorisolle vain,
Vaan koko kansalle, ja vakaa,
Paikasta, joss' ol' Suomen johto ain
Jo vuotten, vuosisatain takaa,
Mist' taimi työ, kun muu maa makaa,
— Soi sana sitkeyttä kansan maan,
Ja työhön käski lujaan, luottoisaan.
Vaan koko kansalle, ja vakaa,
Paikasta, joss' ol' Suomen johto ain
Jo vuotten, vuosisatain takaa,
Mist' taimi työ, kun muu maa makaa,
— Soi sana sitkeyttä kansan maan,
Ja työhön käski lujaan, luottoisaan.
"Ei huku kansa, joka tahtoo, voi
Kulttuurityöhön korren kantaa,
Mi oman luo. Jos säät ne uhkaa, soi,
Kajastaa kerran taivaanrantaa!
Elämän, voiton työ vain antaa,
Ei kelpaa toivottomuus toimeton.
Ei, kaikki jaloon kilpataistohon!"
Kulttuurityöhön korren kantaa,
Mi oman luo. Jos säät ne uhkaa, soi,
Kajastaa kerran taivaanrantaa!
Elämän, voiton työ vain antaa,
Ei kelpaa toivottomuus toimeton.
Ei, kaikki jaloon kilpataistohon!"
Tuon vanhus luki ääneen — puisevaan
Ja harvaan, mut se sattui kohti;
Vain kasvot elostui, ja vuorojaan
Niiss' ilo, into, lujuus hohti
Ja rohkeus, mi elää tohti
Ja koittaa, kuten ennen koiteltiin,
Mut niin hän järkkyi, ääni petti niin.
Ja harvaan, mut se sattui kohti;
Vain kasvot elostui, ja vuorojaan
Niiss' ilo, into, lujuus hohti
Ja rohkeus, mi elää tohti
Ja koittaa, kuten ennen koiteltiin,
Mut niin hän järkkyi, ääni petti niin.
Ja silmät kostuneet hän ylös loi,
Ei peitellyt hän liikutusta.
Tuo luottamus, tää hetki — kuinka voi
Nyt voittaa epätoivo musta!
Mut vait on ukko luetusta.
Pian lämpö läks, ja miettimään hän jää,
Sanoma kirpos, alas vaipui pää.
Ei peitellyt hän liikutusta.
Tuo luottamus, tää hetki — kuinka voi
Nyt voittaa epätoivo musta!
Mut vait on ukko luetusta.
Pian lämpö läks, ja miettimään hän jää,
Sanoma kirpos, alas vaipui pää.
Hän kuului kansahan, mi riemuaan
Mitalla tyynen järjen suistaa,
Mi innostuksissaan ja toiveissaan
Myös elon pettymykset muistaa.
Hän arvosteli — hetket luistaa —
Totinen on hän kasvoistaan, sen nään:
Mua ahdisti, mut miks, en tiennytkään.
Mitalla tyynen järjen suistaa,
Mi innostuksissaan ja toiveissaan
Myös elon pettymykset muistaa.
Hän arvosteli — hetket luistaa —
Totinen on hän kasvoistaan, sen nään:
Mua ahdisti, mut miks, en tiennytkään.
"Turhaako kaikki!" —: Ukko havajaa.
Hän olallen mua löi ja vie mun
Luo ikkunan, miss' seutu aukeaa
Hohteessa syyskuun iltaliemun.
Tuo viljelys toi silmään riemun,
Nuot talot, koulu päässä vainioin,
Mut vakavaan hän virkkoi, lausui noin:
Hän olallen mua löi ja vie mun
Luo ikkunan, miss' seutu aukeaa
Hohteessa syyskuun iltaliemun.
Tuo viljelys toi silmään riemun,
Nuot talot, koulu päässä vainioin,
Mut vakavaan hän virkkoi, lausui noin:
"Viis kertaa, sanotaan, nuot vainiot
On karhu mainaan haltioinut,
Viis kertaa poltettu on kartanot,
Ja taas on kirveenkalke soinut.
— Mit' oletkaan, sa kansa, voinut!
Ja nuot kun kestit, maa ol' metsävyö,
Sua hallat painoi, pimeys ja yö.
On karhu mainaan haltioinut,
Viis kertaa poltettu on kartanot,
Ja taas on kirveenkalke soinut.
— Mit' oletkaan, sa kansa, voinut!
Ja nuot kun kestit, maa ol' metsävyö,
Sua hallat painoi, pimeys ja yö.
"Mut nyt? — Jo Suomi-äiti kansalleen
Levitti aarrerikkaan helman;
Tää aika uljas kehityksineen,
Kajahdus Väinön runoelman
Ja Runeberg, Cygnaeus, Snellman —
Tää valistus, tää itsetietoisuus,
Tää lämmin, kirkas, vapaa aika uus!
Levitti aarrerikkaan helman;
Tää aika uljas kehityksineen,
Kajahdus Väinön runoelman
Ja Runeberg, Cygnaeus, Snellman —
Tää valistus, tää itsetietoisuus,
Tää lämmin, kirkas, vapaa aika uus!
"Yhteiset muistot meill' on tappioin
Ja voittoin myös sun suruaikas,
Ja eessä onnenkaus tää verratoin,
Yhteinen tahto, voima raikas,
Ohjelma vastaisiks jo kaikas!
Miks epäillään? — En sano: koittaa voi,
Vaan koittaa uskaltaa ja voittaa voi!
Ja voittoin myös sun suruaikas,
Ja eessä onnenkaus tää verratoin,
Yhteinen tahto, voima raikas,
Ohjelma vastaisiks jo kaikas!
Miks epäillään? — En sano: koittaa voi,
Vaan koittaa uskaltaa ja voittaa voi!
"Salassa kyll' on vaihees, synnyinmaa:
Voi tulla murheet aikain tiellä,
Ja vastaisuus voi maahan hajottaa,
Mi työllä rakettiin ja hiellä.
Jos niinkin — taas ne nousee vielä!
Ei meitä vaivuttaa voi kuolohon,
Se mahdotonta, myöhäistä jo on."
Voi tulla murheet aikain tiellä,
Ja vastaisuus voi maahan hajottaa,
Mi työllä rakettiin ja hiellä.
Jos niinkin — taas ne nousee vielä!
Ei meitä vaivuttaa voi kuolohon,
Se mahdotonta, myöhäistä jo on."
Tuomas Nyysti.
Ja kansanjuhlassa seisoi hän
Ala-Nyystin Tuomas,
Ett' tärkeät häll' oli mielessään,
Sen kohta huomas.
On laulua, leikkiä, hyörinää,
Jo into silmissä säihkyää,
Ja kansanopisto-aate
Tuli nyt hänen selvittää.
Ala-Nyystin Tuomas,
Ett' tärkeät häll' oli mielessään,
Sen kohta huomas.
On laulua, leikkiä, hyörinää,
Jo into silmissä säihkyää,
Ja kansanopisto-aate
Tuli nyt hänen selvittää.
Ylioppilasten on toimi — he ties,
Miten tehdä tyystin:
Puhujaks oli pantava rahvaanmies,
He saivat Nyystin.
Nyt mieliä valmistais hän vaan,
Kysymyksestä huomenna taistellaan,
Hän itse kannatussummaa
Käy kunnalta vaatimaan.
Miten tehdä tyystin:
Puhujaks oli pantava rahvaanmies,
He saivat Nyystin.
Nyt mieliä valmistais hän vaan,
Kysymyksestä huomenna taistellaan,
Hän itse kannatussummaa
Käy kunnalta vaatimaan.
Ja Nyysti äänettömyyttä pyys:
Oli kuulevinansa
Jo outoja aivan, kun saapuu syys,
Saa opistot kansa.
Niin jatkoi lausein koruttomin,
Mut pontta on kätketty sanoihin,
Ne iski kuin kuokka korpeen,
Mi kynnölle raivattiin.
Oli kuulevinansa
Jo outoja aivan, kun saapuu syys,
Saa opistot kansa.
Niin jatkoi lausein koruttomin,
Mut pontta on kätketty sanoihin,
Ne iski kuin kuokka korpeen,
Mi kynnölle raivattiin.
Hän näytti, kuink' oli onni maan
Valistus rahvaan;
Ei moukista, jollei herroistakaan!
Niin uskoi vahvaan.
Kas, ohjauksetta hukkaan jää
Moni johtajaks syntynyt oiva pää
Vapautta ja kansanvaltaa
Sivistys synnyttää.
Valistus rahvaan;
Ei moukista, jollei herroistakaan!
Niin uskoi vahvaan.
Kas, ohjauksetta hukkaan jää
Moni johtajaks syntynyt oiva pää
Vapautta ja kansanvaltaa
Sivistys synnyttää.
"Maantyössäkö oppi on arvoton?
Vai vie se ojaan!
Ei, tieto maaperä vankka on,
Mihin kylvöni nojaan.
Lien myös toki työmies viinamäen,
Ja kartuttakoon kukin leiviskätään,
Niin käski jo Hän: näet silloin
Työt Luojan selvemmin nään.
Vai vie se ojaan!
Ei, tieto maaperä vankka on,
Mihin kylvöni nojaan.
Lien myös toki työmies viinamäen,
Ja kartuttakoon kukin leiviskätään,
Niin käski jo Hän: näet silloin
Työt Luojan selvemmin nään.
"Etuvartio Pohjassa Suomenmaa
On yötä vastaan.
Asemastaan kansa ei luopua saa,
Ei Euroopastaan!
On työhön käytävä aikanaan,
Maan varustuksia vahvistamaan —
Jos ei, ja jos hukkuu kansa,
Se syyksemme lasketaan."
On yötä vastaan.
Asemastaan kansa ei luopua saa,
Ei Euroopastaan!
On työhön käytävä aikanaan,
Maan varustuksia vahvistamaan —
Jos ei, ja jos hukkuu kansa,
Se syyksemme lasketaan."
Tähän suuntaan — selvemmin loppupään
Hän puhui vielä —
Ja seikkaa seikaksi syömessään
Ei maamies kiellä.
Mut nuoriso kaikki innoissaan
Se yhtehen kertyy laulamaan,
Ja "maamme laulu" jo kaikuu,
Ja päät ne paljastetaan.
Hän puhui vielä —
Ja seikkaa seikaksi syömessään
Ei maamies kiellä.
Mut nuoriso kaikki innoissaan
Se yhtehen kertyy laulamaan,
Ja "maamme laulu" jo kaikuu,
Ja päät ne paljastetaan.
Ett' asia näin alustuksen sai,
Oli kyllä totta,
Mut silt' ei varmaan huominen kai
Mene taistelotta!
On toista asian myöntäminen,
Mut koitas, uhrau puolesta sen!
— Olin kiintynyt kysymykseen,
Menin kuntahuoneellen.
Oli kyllä totta,
Mut silt' ei varmaan huominen kai
Mene taistelotta!
On toista asian myöntäminen,
Mut koitas, uhrau puolesta sen!
— Olin kiintynyt kysymykseen,
Menin kuntahuoneellen.
Pihalla kansan ryhmissä näät,
— Juro, äänetön joukko;
On siinä tunnetut tuittupäät,
Koko metsäloukko.
Tuo kaikki jo ties, mink' arvata voi,
— Mut ei! — ken moittii? — vaivoin, oi
Me Suomessa leipää syömme,
Maan köyhäksi Luoja loi!
— Juro, äänetön joukko;
On siinä tunnetut tuittupäät,
Koko metsäloukko.
Tuo kaikki jo ties, mink' arvata voi,
— Mut ei! — ken moittii? — vaivoin, oi
Me Suomessa leipää syömme,
Maan köyhäksi Luoja loi!
Oli liiaksi vilkastoiveinen
Koko hanke ja koitos,
Toki rinnalta suurten kansojen
Me jäämme loitos!
Lisäks vanhoillisuus! — papin vaikutus?
Kuka ties, mikä hällä on vakaumus!
Myös valtion kannatus petti —
Ei, turha on ponnistus!
Koko hanke ja koitos,
Toki rinnalta suurten kansojen
Me jäämme loitos!
Lisäks vanhoillisuus! — papin vaikutus?
Kuka ties, mikä hällä on vakaumus!
Myös valtion kannatus petti —
Ei, turha on ponnistus!
— Tuli pitkä ja kiihkeä kokous tää.
Monen kiehui sappi.
Monen myös oli kahdella vaihein pää,
Kun poiss' oli pappi.
Mut Nyysti hän tyynenä syrjässä on,
Kuin ainakin johtaja taistelon,
Hän kuntansa tunsi! vain hätään
Avuks heitti hän lausunnon.
Monen kiehui sappi.
Monen myös oli kahdella vaihein pää,
Kun poiss' oli pappi.
Mut Nyysti hän tyynenä syrjässä on,
Kuin ainakin johtaja taistelon,
Hän kuntansa tunsi! vain hätään
Avuks heitti hän lausunnon.
Jo puoleks myöntyy rintamaa
— Vain summa on suuri! —
Jo Nyystiä Lauronen kannattaa
Ja Tuokko ja Tuuri.
Jo kertoo Kokko harmaapää,
Niin monta seikkaa mietittävää,
Kuink' uhrattiin rovot ennen,
Kun maan etu vaati nää.
— Vain summa on suuri! —
Jo Nyystiä Lauronen kannattaa
Ja Tuokko ja Tuuri.
Jo kertoo Kokko harmaapää,
Niin monta seikkaa mietittävää,
Kuink' uhrattiin rovot ennen,
Kun maan etu vaati nää.
Vain metsäkulma on taipumaton,
Se huutaa, rymyy.
Käy Nyysti nyt itse taistohon,
Hän salaa hymyy.
Hän ties, vain väittelyks väittely jää,
Mut pilkka se lyö Jörö-Jaakot nää,
Hän tähtäsi kunniantuntoon
Ja pyys sitä herättää.
Se huutaa, rymyy.
Käy Nyysti nyt itse taistohon,
Hän salaa hymyy.
Hän ties, vain väittelyks väittely jää,
Mut pilkka se lyö Jörö-Jaakot nää,
Hän tähtäsi kunniantuntoon
Ja pyys sitä herättää.
Siin' istui hän tuo jyhkeä mies
Ja iski kohti.
Miten leikiks hän pilkankin kääntää ties!
Miten silmänsä hohti!
Mut mielet kun näkyi tyyntyvän,
Kun hymyyn suu kävi jäykimmän,
Oli Nyysti ääneti hetken, —
Ja jo valttinsa viskas hän:
Ja iski kohti.
Miten leikiks hän pilkankin kääntää ties!
Miten silmänsä hohti!
Mut mielet kun näkyi tyyntyvän,
Kun hymyyn suu kävi jäykimmän,
Oli Nyysti ääneti hetken, —
Ja jo valttinsa viskas hän:
"Etumaisina aina, muistakaa,
Oli meidän kunta!
Nyt, nyt kukin meistä näyttää saa,
Vetänemmekö unta!
Juur meiltä alku vaaditaan!
Maa meihin nyt kääntää katseitaan:
Miten päättänemme tänään,
On päätös Suomenmaan!"
Oli meidän kunta!
Nyt, nyt kukin meistä näyttää saa,
Vetänemmekö unta!
Juur meiltä alku vaaditaan!
Maa meihin nyt kääntää katseitaan:
Miten päättänemme tänään,
On päätös Suomenmaan!"
Tää pontena häll' oli, muistan tään,
Se ratkas seikan.
Ja jo pois ukot lähtivät mielissään,
Kuin voitosta veikan.
Moni nauroi siin' muka nyrpein päin:
"No kaikkiin meidät hän saikin näin!"
— Vait painoin voittajan kättä,
Ja Nyystin seurahan jäin.
Se ratkas seikan.
Ja jo pois ukot lähtivät mielissään,
Kuin voitosta veikan.
Moni nauroi siin' muka nyrpein päin:
"No kaikkiin meidät hän saikin näin!"
— Vait painoin voittajan kättä,
Ja Nyystin seurahan jäin.
Pois meidät vei ori vauhkosuu —
Oli voitto saatu!
Muut kunnat nyt kilpahan kiihottuu:
On opistot taattu!
Ma haastelin, juttelin riemuiten,
Mut hän vain istui miettien;
Hän vihdoin ääns' ylös katsoin:
"Taas vainio lapsilleni"
Oli voitto saatu!
Muut kunnat nyt kilpahan kiihottuu:
On opistot taattu!
Ma haastelin, juttelin riemuiten,
Mut hän vain istui miettien;
Hän vihdoin ääns' ylös katsoin:
"Taas vainio lapsilleni"
Pari sanaa vain, mut ne ymmärsin —
Hän isiä muisti.
Ja kieleni mykkeni äkkihin,
Pyhä tunne sen suisti.
— Suku suuri ol' Nyystin! tarmollaan
Isä kuntaan sai ens kouluja maan,
Isovaari ol' Rahka-Jaakko,
Jota siunaten muistetaan.
Hän isiä muisti.
Ja kieleni mykkeni äkkihin,
Pyhä tunne sen suisti.
— Suku suuri ol' Nyystin! tarmollaan
Isä kuntaan sai ens kouluja maan,
Isovaari ol' Rahka-Jaakko,
Jota siunaten muistetaan.
Hän liian viisaaks mainittiin,
Oli miettivä mies hän,
Rupes miehuuden voimissa syytinkiin,
Mut tuumansa ties hän!
Ajat kaikki nyt nevalla laskuja luo,
Ja kuokkii, polttaa — ja "hullu" on tuo;
Kun kuoli, jo nähtiin heelmät —
Ja nyt pelto on Suupohjan suo!
Oli miettivä mies hän,
Rupes miehuuden voimissa syytinkiin,
Mut tuumansa ties hän!
Ajat kaikki nyt nevalla laskuja luo,
Ja kuokkii, polttaa — ja "hullu" on tuo;
Kun kuoli, jo nähtiin heelmät —
Ja nyt pelto on Suupohjan suo!
Talonpoikainen suku oiva tää
Se on syntyä suurta!
Ja Tuomaass' on suvun aatteikas pää,
On samaa juurta.
Sama hyötynsä katsomattomuus!
Sama tarmokas ihanteellisuus!
Myös hän teki työn, jota muistaa
Ja siunaa polvi uus.
Se on syntyä suurta!
Ja Tuomaass' on suvun aatteikas pää,
On samaa juurta.
Sama hyötynsä katsomattomuus!
Sama tarmokas ihanteellisuus!
Myös hän teki työn, jota muistaa
Ja siunaa polvi uus.
III. YLÄKARJALASSA.
Vielä ne huojuu honkapuut.
Vielä ne huojuu honkapuut
Savon suurilla salomailla,
Eikä Karjalan vienosuut
Ole rohkeita poikia vailla. [Kansanlaulun mukaan.]
Savon suurilla salomailla,
Eikä Karjalan vienosuut
Ole rohkeita poikia vailla. [Kansanlaulun mukaan.]
Päivät pitkät hakkuu käy
Salon suurilla kankailla siellä,
Ristissä tien ei loppuvan näy
Kisa ruskeasilmäin vielä.
Salon suurilla kankailla siellä,
Ristissä tien ei loppuvan näy
Kisa ruskeasilmäin vielä.
Pehmyt miel' tytön laadukkaan,
Ja sitkeä hongan pinta:
Poika on kuin luonnossaan,
Ja laulua tajuu rinta.
Ja sitkeä hongan pinta:
Poika on kuin luonnossaan,
Ja laulua tajuu rinta.
Vielä ne hongat huohoaa
Salon rohkeita poikia varten,
Syömet sykkii riksuttaa
Yläkarjalan kaunotarten.
Salon rohkeita poikia varten,
Syömet sykkii riksuttaa
Yläkarjalan kaunotarten.
Nuot metsäruusut tuoksahtaa.
Nuot metsäruusut tuoksahtaa
Ja kuiskii viehkemiellä:
"Ei työhös mielesi tyrtyä saa,
Myös riemuja on salon tiellä."
Ja kuiskii viehkemiellä:
"Ei työhös mielesi tyrtyä saa,
Myös riemuja on salon tiellä."
Soi kaukaa laulelo vienoinen,
Mi tännempää yhä liitää.
Ma ruusun taitan, ja viehtyen
Luo laulajan mieleni kiitää.
Mi tännempää yhä liitää.
Ma ruusun taitan, ja viehtyen
Luo laulajan mieleni kiitää.
Työjärjestys höltyy.
Voi tanssi-iltoja noita,
Ja tyttöjä seudun tään!
Taas pitkiä praasnikoita
Läks miehistö viettämään.
Ja tyttöjä seudun tään!
Taas pitkiä praasnikoita
Läks miehistö viettämään.
He huomenna tietysti makaa
Ja pitää pyhää vaan.
Ma tuolta järven takaa
Käyn miehiä hankkimaan! —
Ja pitää pyhää vaan.
Ma tuolta järven takaa
Käyn miehiä hankkimaan! —
Pien' poika, viisas ja tarkka,
Hän soutajaks tarjoutuu,
Ja — taivas! — neito arka,
Kylän kukkea vienosuu.
Hän soutajaks tarjoutuu,
Ja — taivas! — neito arka,
Kylän kukkea vienosuu.
Pidin perää, soutajat sousi,
Ma kahden kauppoja tein;
Jo neito nauraen nousi
Ja istahti polvillein.
Ma kahden kauppoja tein;
Jo neito nauraen nousi
Ja istahti polvillein.
Yön kirkasta järven pintaa
Nyt vitkaan venhe ui;
Siin' rinta vasten rintaa
Mult' asiani unhottui;
Nyt vitkaan venhe ui;
Siin' rinta vasten rintaa
Mult' asiani unhottui;
Ett' ei tule miehistö työhön,
Vaan pitää praasnikkaa!
Ett' tyttöjen liivivyöhön
He huomisen vaihettaa!
Vaan pitää praasnikkaa!
Ett' tyttöjen liivivyöhön
He huomisen vaihettaa!
Pien' poika, viekas kuin synti,
Kääns' salaa venheen siin',
Ja ennenkun tiesin, se kynti
Kotirannikon hiekkaan kiin.
Kääns' salaa venheen siin',
Ja ennenkun tiesin, se kynti
Kotirannikon hiekkaan kiin.
Ja katseen veitikkamaisen
Loi minuun riiviö tää:
"Ka sait, briha, neitokaisen —
Da i praasnikaks huominen jää!"
Loi minuun riiviö tää:
"Ka sait, briha, neitokaisen —
Da i praasnikaks huominen jää!"
Hyväthän kaikki tyttöset on —
Hyväthän kaikki tyttöset on —
Mut laske vuosia selkään!
Olet, impeni, vieno ja verraton,
Mut äitiäs hiukan pelkään.
Mut laske vuosia selkään!
Olet, impeni, vieno ja verraton,
Mut äitiäs hiukan pelkään.
Kuin kissalta hiiret istuimme vait
Yön liepeillä porraspuilla;
Vain silmin tohdimme haastaa kait,
Mut niin sopi suudella suilla.
Yön liepeillä porraspuilla;
Vain silmin tohdimme haastaa kait,
Mut niin sopi suudella suilla.
Ja yö oli tenhosa, kujeekas,
Ja vaitolon unhotti hiiret.
Sä säikähdit hajakutrejas,
Ja mun tuli portailta kiiret.
Ja vaitolon unhotti hiiret.
Sä säikähdit hajakutrejas,
Ja mun tuli portailta kiiret.
On hetken jännitys äänetön!
Niin nauroit viekkahasti —:
Me hiivimme laitaan pyörtänön,
Miss' aamu jo heinää kasti.
Niin nauroit viekkahasti —:
Me hiivimme laitaan pyörtänön,
Miss' aamu jo heinää kasti.
Kun käyn sivu mökkis varhain —
Kun käyn sivu mökkis varhain
Salomaitani viistämään,
On päiväni viehäke parhain,
Kun aamutöissä sun nään.
Salomaitani viistämään,
On päiväni viehäke parhain,
Kun aamutöissä sun nään.
Sa laulaen kannat vettä
Tai lehmies lypsyyn käyt.
Niin vaikenet — äkkiä, että —!
Ja kainona astuvan näyt.
Tai lehmies lypsyyn käyt.
Niin vaikenet — äkkiä, että —!
Ja kainona astuvan näyt.
Mut tervehdykseni viiton,
Sä hymyyt empien.
— "Ihan päivän kanssako liiton
Sä teit, sulo neitonen?
Sä hymyyt empien.
— "Ihan päivän kanssako liiton
Sä teit, sulo neitonen?
"Liet itse päivänpaiste,
Lie Päivölä mökkis pien',
Ja lemmikki on jumalaisten,
Ken luoksesi löysi tien."
Lie Päivölä mökkis pien',
Ja lemmikki on jumalaisten,
Ken luoksesi löysi tien."
Kun päivän ensi säde säikkyy —
Kun päivän ensi säde säikkyy,
Sen suuteloista heränneinä
Kuin kastehelmet silmäs väikkyy,
Sä neito nuor, sä hento heinä.
Sen suuteloista heränneinä
Kuin kastehelmet silmäs väikkyy,
Sä neito nuor, sä hento heinä.
Ma katson syvään noihin silmiin,
Jotk' kasteenutuisina päilyy,
Ja mailma mulle aukee ilmiin,
Mut hento vartes värjyin häilyy.
Jotk' kasteenutuisina päilyy,
Ja mailma mulle aukee ilmiin,
Mut hento vartes värjyin häilyy.
Ruispiennar vienosti tuoksi.
Ruispiennar vienosti tuoksi
Apilalle ja virnallen.
Mä näin kuka sinne juoksi,
Ja hiivin rukiisen.
Apilalle ja virnallen.
Mä näin kuka sinne juoksi,
Ja hiivin rukiisen.
Pää kutrikas häämötti ikään,
Luo neidon istuuduin.
En ollut millänikään;
Hän väistyi pilkkasuin.
Luo neidon istuuduin.
En ollut millänikään;
Hän väistyi pilkkasuin.
Mut tähkät ne yllä nuokkuu
— Ei turva haittaa tee —
Ja neidon rinta huokuu,
Käsi kortta jo hapuilee.
— Ei turva haittaa tee —
Ja neidon rinta huokuu,
Käsi kortta jo hapuilee.
Hän päänsä äkkiä käänsi,
Vaikk' istuin mykkänä, vait:
— "Niin — kuinka?" hän värjyen äänsi,
Ja korsi se katkes kait.
Vaikk' istuin mykkänä, vait:
— "Niin — kuinka?" hän värjyen äänsi,
Ja korsi se katkes kait.
On virnan ja apilan tuokse,
Ja perhot ne liihottaa;
Hän väisteli, hiipi luokse,
Hymis lempeä taivas ja maa.
Ja perhot ne liihottaa;
Hän väisteli, hiipi luokse,
Hymis lempeä taivas ja maa.
Kulovalkealla.
Meist' ystävät tuli vuolla,
Mi käy läpi korpimaan;
Kulovalkea kankaan puolla
Oli hillitty raivossaan.
Mi käy läpi korpimaan;
Kulovalkea kankaan puolla
Oli hillitty raivossaan.
Yli linjan liekkejä osuu,
Ja miehet ja naiset huus —
On neito, mi ääneti hosuu
Ja tekee työtä kuin kuus.
Ja miehet ja naiset huus —
On neito, mi ääneti hosuu
Ja tekee työtä kuin kuus.
Siro varsi — vaarojen kukka
Ja ryhti voittamaton,
Alas niskahan valuu tukka,
Ja kenkinä virsut on.
Ja ryhti voittamaton,
Alas niskahan valuu tukka,
Ja kenkinä virsut on.
Veenkantoa käskijä sääsi,
Sun sankohon käyvän näin.
Mut kas, pian herposi pääsi,
Ja auttamaan sua jäin.
Sun sankohon käyvän näin.
Mut kas, pian herposi pääsi,
Ja auttamaan sua jäin.
Kuin toisensa kiusaks työtään
Teki kumpikin ääneti suin,
Me riensimme vuolle myötään,
Ja kymmenet sangot luin.
Teki kumpikin ääneti suin,
Me riensimme vuolle myötään,
Ja kymmenet sangot luin.
Kun väistyi vaara, ja yöksi
Me istuimme varrelle vuon,
Käsivarret ne kaulavyöksi
Sain uuden kultani tuon.
Me istuimme varrelle vuon,
Käsivarret ne kaulavyöksi
Sain uuden kultani tuon.
Jo luomisinto keväimen —
Jo luomisinto keväimen
Sydämistä ja luonnosta haihtuu.
Kun noin olet tyynen vienoinen,
Mun mieleni suruun kaihtuu.
Sydämistä ja luonnosta haihtuu.
Kun noin olet tyynen vienoinen,
Mun mieleni suruun kaihtuu.
Niin kaihosan pitkään helkähtää
Myös laulu kyntörastaan;
Mun kaihoni metsään sykkäjää,
Ja kaihoja sykkii vastaan.
Myös laulu kyntörastaan;
Mun kaihoni metsään sykkäjää,
Ja kaihoja sykkii vastaan.
Eksyksissä.
Sä neito nuor, älä juokse,
En metsärosvoja lie.
Tule tänne nuotion luokse
Ja näytä kylään tie.
En metsärosvoja lie.
Tule tänne nuotion luokse
Ja näytä kylään tie.
Olen kuulusa Lippo liukas,
Vävyks määrätty Tapiolaan;
Mut kun oli suutelot tiukass',
Jätin impeni kasvamaan.
Vävyks määrätty Tapiolaan;
Mut kun oli suutelot tiukass',
Jätin impeni kasvamaan.
Ja itse mä eksyin, tiedä,
— Ja näin kyläaidan taa!
Nyt saat Lipon kotiis viedä,
Ja suutelon sulta hän saa.
— Ja näin kyläaidan taa!
Nyt saat Lipon kotiis viedä,
Ja suutelon sulta hän saa.
Mitä aarteita Tapio salaa,
Jotk' kaikki on jaloissain,
Ne hylkää Lippo, hän halaa
Sua yksin, lemmitty, vain.
Jotk' kaikki on jaloissain,
Ne hylkää Lippo, hän halaa
Sua yksin, lemmitty, vain.
Aunus on uljas kansa.
Tuo vanha Väinämö muinen
Hän kosken rannalla soitti,
Ja kantelo soi kalanluinen.
Sitä kuunteli miehet ihmein
Ja neidot kyynelvihmein.
Hänet itsensä kyynelet voitti:
Ne laulajan poskilta kieri
Ja helminä koskeen vieri.
Mut sotka ne ilmoille jällen
Toi alta vetten vienoin,
Ikiriemuksi kansalle tällen
Ja nuorten neitojen hienoin.
Hän kosken rannalla soitti,
Ja kantelo soi kalanluinen.
Sitä kuunteli miehet ihmein
Ja neidot kyynelvihmein.
Hänet itsensä kyynelet voitti:
Ne laulajan poskilta kieri
Ja helminä koskeen vieri.
Mut sotka ne ilmoille jällen
Toi alta vetten vienoin,
Ikiriemuksi kansalle tällen
Ja nuorten neitojen hienoin.
Niin istun koskella tässä
Tytönhoukutuspeli käissä,
Mut ei ole neidot näissä
Nyt soittoa ihmehtimässä,
Ja helmeni hukkaan hilkkuu.
Mut missä on vienona koski,
Tytönhoukutuspeli käissä,
Mut ei ole neidot näissä
Nyt soittoa ihmehtimässä,
Ja helmeni hukkaan hilkkuu.
Mut missä on vienona koski,
Tuo Aunuksen partaposki,
Vaka, vanha ja Väinämömäinen,
Ja poika, mi vain mua ilkkuu,
Hän parhain Lemminkäinen,
Ovat simpsujen pyydännässä,
Ja neidot siellä on lässä.
Ukon parrassa laulut lymyy
Nuot Väinämön vanhat, kummat,
Pojan uhkeat huulet hymyy,
Ja silmät säihkyvät tummat.
Mut neitojen vastaan vilkkuu,
Kun helmet poialla hilkkuu.
Vaka, vanha ja Väinämömäinen,
Ja poika, mi vain mua ilkkuu,
Hän parhain Lemminkäinen,
Ovat simpsujen pyydännässä,
Ja neidot siellä on lässä.
Ukon parrassa laulut lymyy
Nuot Väinämön vanhat, kummat,
Pojan uhkeat huulet hymyy,
Ja silmät säihkyvät tummat.
Mut neitojen vastaan vilkkuu,
Kun helmet poialla hilkkuu.
Ei, Aunus on uljas kansa!
Oma kultani jäi ihastuksiin,
Kun poika toi korujansa
Ja kolkutti kultani uksiin:
Minut itseni hurmaannuksiin
Sai ukko lauluillansa.
Oma kultani jäi ihastuksiin,
Kun poika toi korujansa
Ja kolkutti kultani uksiin:
Minut itseni hurmaannuksiin
Sai ukko lauluillansa.
Sa kultani, valkolumpeen'.
Sa kultani, valkolumpeen',
Tule luokseni virralta pois!
Sä siell' olet illat umpeen,
Kuin koskessa sielus ois.
Tule luokseni virralta pois!
Sä siell' olet illat umpeen,
Kuin koskessa sielus ois.
Sua häikäsi helmet, armaan',
Joit' etsii Aunuksen mies,
Mut murhe ne loi, ja ne varmaan
Vain murheita muille ties.
Joit' etsii Aunuksen mies,
Mut murhe ne loi, ja ne varmaan
Vain murheita muille ties.
Ne on simpsujen tuskia, kulta,
On impien itkuiks nuo:
Tule pois, saat helmiä multa,
Jotk' ainaista riemua tuo.
On impien itkuiks nuo:
Tule pois, saat helmiä multa,
Jotk' ainaista riemua tuo.
Surut, kaihot helmeni loivat,
Jotk' kiinnitän kaulaas niin,
Mut vienosti helkkyen soivat
Ne riemuja ikuisiin.
Jotk' kiinnitän kaulaas niin,
Mut vienosti helkkyen soivat
Ne riemuja ikuisiin.
Yökunnissa.
Kanat Suopään torpparin, kurjet nuo,
Ne sadetta illalla huusi;
Tänä yönä ei nuotio turvaa tuo,
Ja vuotava on maja uusi.
Ne sadetta illalla huusi;
Tänä yönä ei nuotio turvaa tuo,
Ja vuotava on maja uusi.
Hätäkatto kuin seulasta suihkuttaa,
Ei ruumiisen tule unta.
Mut Lempo mainekirjansa saa
Ja Suopään joukkokunta.
Ei ruumiisen tule unta.
Mut Lempo mainekirjansa saa
Ja Suopään joukkokunta.
Majatuohemme Suopään Iivana vei,
Susi-ilves ja metsävaras.
Ja jottako kelpas? — Ettäkö ei?
— Oli sen erän saanteja paras!
Susi-ilves ja metsävaras.
Ja jottako kelpas? — Ettäkö ei?
— Oli sen erän saanteja paras!
Pikiöljyä mies muka myy, mut ois
Veronkantaja metsässä vapaa:
Pyhi nostettu sammal kannoista pois!
Kysy torpasta lehmäsi lapaa!
Veronkantaja metsässä vapaa:
Pyhi nostettu sammal kannoista pois!
Kysy torpasta lehmäsi lapaa!
Piki-Iivanan työala nähty on,
Mua suututtaa koko joukko:
On akka noitia kalmiston,
Ja poika se on muka houkko.
Mua suututtaa koko joukko:
On akka noitia kalmiston,
Ja poika se on muka houkko.
Mut tyttö on arka ja kaikkoaa,
On kaunis kuin illan kateet,
Ja hän mua enemmän kiusoittaa,
Kuin varkaiden kiusat ja sateet.
On kaunis kuin illan kateet,
Ja hän mua enemmän kiusoittaa,
Kuin varkaiden kiusat ja sateet.
Arhipanvaara.
Nimi torpalla Arhipanvaara on, —
Nimi ruhtinaallinen kyllä —
[Parhaat Kalevalan runot Arhipalta saadut.]
Mä siellä näin ikikantelon,
Näin neitosen kassa yllä.
Nimi ruhtinaallinen kyllä —
[Parhaat Kalevalan runot Arhipalta saadut.]
Mä siellä näin ikikantelon,
Näin neitosen kassa yllä.
Ja neito kaihoten naurahtaa,
Kun koitin kantelon kieltä —
Ei poiassa parran murtajaa,
Ei Väinön urhojen mieltä.
Kun koitin kantelon kieltä —
Ei poiassa parran murtajaa,
Ei Väinön urhojen mieltä.
Mut ukko uunilta laskeutuu,
Käy itse soittajaksi,
Ja itkuun neitosen vetää suu,
Ja ma näin ukon ruhtinaksi.
Käy itse soittajaksi,
Ja itkuun neitosen vetää suu,
Ja ma näin ukon ruhtinaksi.
Hän.
Hän Laatokan lahdilla sousi
Yli läikkyvän aallokon;
Puna poskille silloin nousi,
Ja silmä ol' vallaton.
Yli läikkyvän aallokon;
Puna poskille silloin nousi,
Ja silmä ol' vallaton.
Hän hajalla kutrit yksin
Kesäilloin uinua voi,
Miss' siimehet yhdytyksin
Yli salmen kaihoa loi.
Kesäilloin uinua voi,
Miss' siimehet yhdytyksin
Yli salmen kaihoa loi.
Hän on kesäunteni impi,
On vienoin, henkevin,
Ja kauneinta kaunihimpi,
Mitä lassa ma haaveksin.
On vienoin, henkevin,
Ja kauneinta kaunihimpi,
Mitä lassa ma haaveksin.
IV. NIITÄ NÄITÄ.
Paratiisi.
Jos minne katsees kääntyy,
On tuskaa, synkkyys yön,
Ään' halki mailmojen ääntyy
Elon turhuutta, tyhjyyttä työn.
On tuskaa, synkkyys yön,
Ään' halki mailmojen ääntyy
Elon turhuutta, tyhjyyttä työn.
Sen tiedät ja elää halaat,
Jäät työhön ja laitat häät,
Sydämeltäsi tuskat salaat
Ja onnen unta näät.
Jäät työhön ja laitat häät,
Sydämeltäsi tuskat salaat
Ja onnen unta näät.
Niin oudolta mieleen tuntuu.
Niin oudolta mieleen tuntuu,
Kun soi sanas kirkkaan kuulas:
Sisin sieluni aatos, mi untuu,
Saa muodon ja lauseen suullas.
Kun soi sanas kirkkaan kuulas:
Sisin sieluni aatos, mi untuu,
Saa muodon ja lauseen suullas.
Mut kun sanot onnemme riemun
Elon harhaks vain, joka haipuu,
Syön tuntee polttavan liemun,
Jää jäljelle ääretön kaipuu.
Elon harhaks vain, joka haipuu,
Syön tuntee polttavan liemun,
Jää jäljelle ääretön kaipuu.
Golgatalle.
Kun huudat valheeks, mihin Levi vannoo,
Ajot' uskoo Juuda, seuraa fariseet,
Ja valheen tajuavat sadukeet
On vait, tai yhteiskunnan tueks sen sanoo;
Ajot' uskoo Juuda, seuraa fariseet,
Ja valheen tajuavat sadukeet
On vait, tai yhteiskunnan tueks sen sanoo;
Kun tiedät, että aatokses, mi janoo
Ylintä totta, löys vain sirpaleet,
Ja että palkakses jää karvaat veet,
Jos eloon sielus selitystä anoo;
Ylintä totta, löys vain sirpaleet,
Ja että palkakses jää karvaat veet,
Jos eloon sielus selitystä anoo;
Kun melkein sorrut maisen murheen alle,
Mut muita muistain lähdet maailmalle
Ja vaivaa pienimpäin koet huojentaa,
Mut muita muistain lähdet maailmalle
Ja vaivaa pienimpäin koet huojentaa,
Niin silloin raskas ties käy Golgatalle,
— Epäilet työtäs — vääryys vallan saa —
Ja huudot kaikuu: ristiinnaulitkaa!
— Epäilet työtäs — vääryys vallan saa —
Ja huudot kaikuu: ristiinnaulitkaa!
Giordano Bruno polttoroviolla.
Sä suurin ihmisistä,
Jumalan vertainen,
Sä lama sabachihaui-huutos,
Sä itsehän huusit sen.
Jumalan vertainen,
Sä lama sabachihaui-huutos,
Sä itsehän huusit sen.
Tuhanten vuotten päästä
Työs vieläkin vankkana on.
Mitä kärsit ja teit, mikä tehtiin,
Oli armoksi ihmenon.
Työs vieläkin vankkana on.
Mitä kärsit ja teit, mikä tehtiin,
Oli armoksi ihmenon.
Et taistojes heelmiä nähnyt,
Tekemättömäks katsoit työs;
Oli mailma mustana eessäs,
Epätoivossa mielesi myös.
Tekemättömäks katsoit työs;
Oli mailma mustana eessäs,
Epätoivossa mielesi myös.
Ma halpa ja kurja työmies,
Min tuulahus tyhjäks saa,
Mitä kärsinkään, mitä tehdään,
En uskalla vaikertaa.
Min tuulahus tyhjäks saa,
Mitä kärsinkään, mitä tehdään,
En uskalla vaikertaa.
Kerjäläismunkki
Skaran ryöstetystä luostarista.
Elian aallot mustina viiltää,
Tuomiokirkko!
Rististäs säde viimeinen kiiltää,
Siitäkin yö sen laas.
Tuomiokirkko!
Rististäs säde viimeinen kiiltää,
Siitäkin yö sen laas.
Yö yli linnan jo häälyi kauvan,
Tuomiokirkko!
Valtikka, pantu suojaksi sauvan,
Nousi ja työsi jo kaas.
Tuomiokirkko!
Valtikka, pantu suojaksi sauvan,
Nousi ja työsi jo kaas.
Puolsit ihmisikää monta,
Tuomiokirkko!
Hengen valtaa riippumatonta
Synkkäin metsien maass'.
Tuomiokirkko!
Hengen valtaa riippumatonta
Synkkäin metsien maass'.
Muodot on mailman, henki on Herran,
— Tuomiokirkko! —
Kansojen pääks sinä pantu kerran,
Suostutko sorrantaas?
— Tuomiokirkko! —
Kansojen pääks sinä pantu kerran,
Suostutko sorrantaas?
Henki on nouseva ahdingon alta,
Tuomiokirkko!
Maallinen valta, maallinen valta,
Alistut kerran taas!
Tuomiokirkko!
Maallinen valta, maallinen valta,
Alistut kerran taas!
Syyslehden varisevan näin.
Syyslehden varisevan näin —
Toiveiden harha taas, mi haipui häivähtäin!
Toiveiden harha taas, mi haipui häivähtäin!
Kas, puiston kostean ja mustan maan
Laill' ilvestaljan peitti
Nuot lehdet lakastuneet hohteessaan,
Joit' taistot, myrskyt hukkaan heitti!
Ja vitkaan puiden oksilt' tippuivat
Kuin helkähtäin syyssateen raskaat pisarat,
Ja korvihin soi soinnut vienon haikeat,
Turhuutta kaiken hiljaa valitellen,
— Tuo luonnon ylhä ikivalitus —
Laill' ilvestaljan peitti
Nuot lehdet lakastuneet hohteessaan,
Joit' taistot, myrskyt hukkaan heitti!
Ja vitkaan puiden oksilt' tippuivat
Kuin helkähtäin syyssateen raskaat pisarat,
Ja korvihin soi soinnut vienon haikeat,
Turhuutta kaiken hiljaa valitellen,
— Tuo luonnon ylhä ikivalitus —
Oi, kuin tuo sadepiskain vieno vaikerrus
Mun meni muinoin sydämellen'!
Mun meni muinoin sydämellen'!
Syyslehden varisevan näin —
Nautittu riemu vain, mi haipuu häivähtäin!
Puut puiston punaan käy ja kellervään,
Ja värejään ne tuhlaa;
Ne eivät vuota, toivo niitäkään,
Mut tohtii viettää riemuin juhlaa!
Vaikk' kolkko, synkkä on syystaivas tuo,
Niin vielä päivän pilke lämpöäkin luo,
Ja luonto ottaa varteen hetken riemut nuo,
Nuot valon, värein nautittavat hoivat,
Ja ihanoi nyt kauneutta noin —
Nautittu riemu vain, mi haipuu häivähtäin!
Puut puiston punaan käy ja kellervään,
Ja värejään ne tuhlaa;
Ne eivät vuota, toivo niitäkään,
Mut tohtii viettää riemuin juhlaa!
Vaikk' kolkko, synkkä on syystaivas tuo,
Niin vielä päivän pilke lämpöäkin luo,
Ja luonto ottaa varteen hetken riemut nuo,
Nuot valon, värein nautittavat hoivat,
Ja ihanoi nyt kauneutta noin —
Oi, kuin nuot päivän pilkkeet, vaikk' oon toivotoin,
Mua riemuun vielä saattaa voivat!
Mua riemuun vielä saattaa voivat!
Leonardo da Vinci.
Ei, jätä kidutukses, Benvenuto parka,
Pääs nuoren leikkely ja sielunvaivas suuri!
Sä jätä munkinkatsees, tiede valon-arka,
Min eri osiin jakaa luostarkoppein muuri!
Pääs nuoren leikkely ja sielunvaivas suuri!
Sä jätä munkinkatsees, tiede valon-arka,
Min eri osiin jakaa luostarkoppein muuri!
Sun henkes syleilköhön koko kaikkisuuden
Ja tutkikoon kaikk' aatteen alat vapahasti.
Se silloin sulle haastaa henki ajan uuden,
Ja luonto eloos yhtyy sopusointuisasti.
Ja tutkikoon kaikk' aatteen alat vapahasti.
Se silloin sulle haastaa henki ajan uuden,
Ja luonto eloos yhtyy sopusointuisasti.
Monille säteille on ihmissielu avoin;
Sä niitten loistaa suo, ne kaikki sieluus kerää,
Niin kaikkoo yö, mi peljättää sua haamun tavoin,
Ja haihtuu kauhu, nousee into, sydän herää.
Sä niitten loistaa suo, ne kaikki sieluus kerää,
Niin kaikkoo yö, mi peljättää sua haamun tavoin,
Ja haihtuu kauhu, nousee into, sydän herää.
Mä itse: "nil humani a me alienum puto",
Mä yhdistää koin kaikki ihmiselämässä;
Ja sisällön on elo saanut, Benvenuto,
Ehjyyden henki, nuoruus ruumiissa on tässä.
Mä yhdistää koin kaikki ihmiselämässä;
Ja sisällön on elo saanut, Benvenuto,
Ehjyyden henki, nuoruus ruumiissa on tässä.
Työhuone tää tuo mieleen monen riemun lauhan:
Mä tuossa tutkin, tieteilin, sain runot soimaan,
Täss' olin insinööri töissä sodan, rauhan,
Tein tässä koneen vastaisuuden liikevoimaan.
Mä tuossa tutkin, tieteilin, sain runot soimaan,
Täss' olin insinööri töissä sodan, rauhan,
Tein tässä koneen vastaisuuden liikevoimaan.
Ja tuoss' on soitto, tuossa piirros katedraalin,
Ja hävitetty Sforzan kuvapatsas tässä,
Ja tässä Mona Lisa, vielä märjin maalin,
Hän ihanteeni ilmielävänä lässä.
Ja hävitetty Sforzan kuvapatsas tässä,
Ja tässä Mona Lisa, vielä märjin maalin,
Hän ihanteeni ilmielävänä lässä.
Tuhanten joukosta ma tunsin sinut, aino!
Niin hienot oli piirtees, varmat, erikoiset,
Niin leikki suus, niin älykäs ol' silmäs kaino,
Niin katsees viehkeät ja sentään ongelmoiset.
Niin hienot oli piirtees, varmat, erikoiset,
Niin leikki suus, niin älykäs ol' silmäs kaino,
Niin katsees viehkeät ja sentään ongelmoiset.
Oot arvollinen taideniekan ihannella,
Oot arvollinen uuden ajan ihanteeksi,
Ja siks nyt kultarihmalla ma hienoisella
Sun kruunaan renässansin kuningattareksi.
Oot arvollinen uuden ajan ihanteeksi,
Ja siks nyt kultarihmalla ma hienoisella
Sun kruunaan renässansin kuningattareksi.
Se naisen povess' uhkuvassa kaikitenki
On uuden päivän synty, alku uuden aamun:
Sen säihkeess' iloitseva taas on ihmishenki,
Ja elon hilpeys häätää munkki-ajan haamun.
On uuden päivän synty, alku uuden aamun:
Sen säihkeess' iloitseva taas on ihmishenki,
Ja elon hilpeys häätää munkki-ajan haamun.
Tohtori Pascal.
Työssään, pöydässään hän istui uljuudessa miehuutensa,
Tieteen taistelija siinä, yksin kesken kirjojensa.
Kirkas otsa on, ja säihkyy kaukosilmä tietäjän,
Mutta pielet suun ne värjyy, työstään ylös katsoo hän.
Tieteen taistelija siinä, yksin kesken kirjojensa.
Kirkas otsa on, ja säihkyy kaukosilmä tietäjän,
Mutta pielet suun ne värjyy, työstään ylös katsoo hän.
Talteen toi hän teoksissaan, jotka painaa ajan vaakaa,
Vuosisatain viisautta, kirkastain sen kuorta raakaa;
Kulki Indian templisolat, kautt' Iraanin taivojen,
Painoi tieteilynsä kärjen puhki Hellaan aatosten.
Vuosisatain viisautta, kirkastain sen kuorta raakaa;
Kulki Indian templisolat, kautt' Iraanin taivojen,
Painoi tieteilynsä kärjen puhki Hellaan aatosten.
Näytti, kuinka ihmishenki, eri kansat eri maillaan,
Vertauskuviin kutoneet on samat perusmietteet laillaan;
Selvitti, mit' tiesi kosto ja Gehennan kidutus,
Myytin jumalien-ilta sekä meidän vapahdus.
Vertauskuviin kutoneet on samat perusmietteet laillaan;
Selvitti, mit' tiesi kosto ja Gehennan kidutus,
Myytin jumalien-ilta sekä meidän vapahdus.
Ja niin paljon häll' on vielä aikuisilleen lausuttavaa.
Silmissään hän näkee mailman, joka ihanteitaan avaa;
Summa kaikkein aatteittensa — vuosisatain mietteilyt —
Esiin kumpuais, ja niille muotoa hän ei saa nyt.
Silmissään hän näkee mailman, joka ihanteitaan avaa;
Summa kaikkein aatteittensa — vuosisatain mietteilyt —
Esiin kumpuais, ja niille muotoa hän ei saa nyt.
Työstään katsoo hän: nuot kirjat, täynnä tieteen terävyyttä,
Jot' on käyttänyt, joit' on hän täyttänyt, ne tuoss' on syyttä!
Ne on vailla lopetusta. Tokko koskaan esiin saa,
Mikä täydentäis ne, uutta ihanteensa maailmaa?
Jot' on käyttänyt, joit' on hän täyttänyt, ne tuoss' on syyttä!
Ne on vailla lopetusta. Tokko koskaan esiin saa,
Mikä täydentäis ne, uutta ihanteensa maailmaa?
Turha kuulakas on muoto, turhaan hioo lauseitansa!
Ei ne vastaa lämpöön hänen toiveissaan ja uskossansa.
Syyttä, kaksinkertaisesti, kansissaan on kirjat nuo:
Harvat niitä tuntee, kansa niist' ei virvoitusta juo.
Ei ne vastaa lämpöön hänen toiveissaan ja uskossansa.
Syyttä, kaksinkertaisesti, kansissaan on kirjat nuo:
Harvat niitä tuntee, kansa niist' ei virvoitusta juo.
Miten muinaisajan viisaat aatteilleen sai alat laajat!
Miten heidän ihanteensa valtas kansakunnat taajat!
Miks? — he loivat vertauskuviin ylhät, pyhät totuudet,
Jotta tajuta ne saattoi ajan lapset pienoiset.
Miten heidän ihanteensa valtas kansakunnat taajat!
Miks? — he loivat vertauskuviin ylhät, pyhät totuudet,
Jotta tajuta ne saattoi ajan lapset pienoiset.
Siin' on keino, siin' on neuvo! Oma työnsähän sen antaa!
Runon siivet tästäpuolin hänen aatteitaan saa kantaa:
Runous, min hylkäs hän, min laski arvoon alhaiseen,
Teokset se täydentäköön ylhäisine määrineen.
Runon siivet tästäpuolin hänen aatteitaan saa kantaa:
Runous, min hylkäs hän, min laski arvoon alhaiseen,
Teokset se täydentäköön ylhäisine määrineen.
Vielä on hän miehuudessaan, joustavuus on aatoksellaan,
Taideaisti koulutettu pylväskäytävissä Hellaan.
Summa kaikkein aatteittensa, ihanteiset mietteilyt,
Esiin kummutkoot, ne ilmi runon hetteet tuokoot nyt.
Taideaisti koulutettu pylväskäytävissä Hellaan.
Summa kaikkein aatteittensa, ihanteiset mietteilyt,
Esiin kummutkoot, ne ilmi runon hetteet tuokoot nyt.
Kirjoitukset pois hän siirtää, innoin tehtäväänsä käy hän,
Huomaa, kuinka tunteen hehku sulattaa jo muodon jäyhän.
Aatteet kiteytyy ja säihkyy kaukosilmän tietäjän,
Ja hän näkee, että tässä taistelunsa voittaa hän.
Huomaa, kuinka tunteen hehku sulattaa jo muodon jäyhän.
Aatteet kiteytyy ja säihkyy kaukosilmän tietäjän,
Ja hän näkee, että tässä taistelunsa voittaa hän.