— Mikä sinun on? — kysyi Aku.
— Älä kysy! Minun ei olisi pitänyt tulla. —
— Älä sano niin. —
— Tiedätkö Aku, kun ajattelen entisiä aikoja, jolloin olin vapaa ja onnellinen, ei ollut huolta mistään, en ollut väsynyt, enkä kylmästä värissyt, en voi uskoa nyt olevani sama ihminen, en tajua nykyistä onneamme. Kuinka voin sinun kanssasi naurain kulkea? Enhän koskaan saa kyllikseni syödä ja Aino ja Erkki jäävät kuitenkin puolelle vatsalle. Minulla on lapsia, vaan ei oikeutta hankkia edes ruokaa heille ja itselleni kylliksi. Eihän riittäneet Paavonkaan ponnistukset, vaikka oli luja mies. Vaivaistalo on edessämme, jos hetkeksikään uuvun Se on minun piiskani ja painajaiseni, ennen näännyn kuin sinne menen. Siellä on hulttioita, vaivaisia, sellaisia raukkoja kuin minäkin! —
— Älä nyt, Liina! Mistä se päähäsi tuli? Etkö sitten minua minään pidä? —
— Kyllä, mutta tiedätkös, minä pelkään Paavoa aina vieläkin, varsinkin pimeinä öinä. Hän sanoi kuollessaan: — älä jätä lapsia, ja se huuto on nyt toisinaan korvissani ihan niinkuin hän sen silloin sanoi. Juuri äsken nauraessani kuulin sen selvästi. —
— No, mutta — —! —
— Kuule, onkohan sekin rikos Paavoa kohtaan, että toivon toisinaan lapsia kuolemaan? —
— Luuletko olevasi ainoa syntinen siinä asiassa? Kyllä kai ne ovat luetut köyhät ihmiset, jotka lapsensa halusta pitävät. Kyllä he kaikki toivovat, että Jumala juuri heidän lapsillaan taivaanvaltakuntaa lisäisi. —
— Voi, älä puhu noin. Pitäisinhän ne raasut, kun vaan voisin ne hyvin elättää, vaan enhän minä voi. Ja se saattaa mieleen kaikenlaista. Pelkään meidän väleistämme tulevan jotakin onnettomuutta. Ehkä en saisi ajatella sinua, voisi vielä käydä niin, että sinä joudut työttömäksi, paheksit lapsia, et tahtoisi elättää. —
— No, no, älä nyt noin. Parempihan olisi, ellei heitä… vaan kaihan nuo elättääkin jaksetaan. — Akun tukeva käsi kietoutui väsyneen vaimon vartalolle ja Liina tunsi ruumiissaan viehättävän lämmön, painautui lähemmäksi ja antoi kyynelten vapaasti valua. Ne sulattelivat rinnasta kovettunutta katkeraa palaa, joka söi kalvavana tuskana elinvoimia ja nuoruutta. Sanat putoilivat hänen huuliltaan kuin rakeet kesäiseltä taivaalta kirkastaen raskaan sään:
— Tässä me toivomme lasteni kuolemaa, orporaukkojen, joille vaivaistalon nurkka on kyllin hyvä, ihmisten ylenkatse ja kylmyys ainainen osuus. Heillä ei ole sukulaisia, ei ystäviä, ei ketään, kun heidät maailmalle ajetaan. Sellainenhan minäkin olen… Jaa, tämä ainainen elämisen murhe! Tahtoisin kerran syödä hyvää ruokaa kyllikseni, istua juhlapöydässä pehmeissä lämpöisissä vaatteissa ja nukkua — — nukkua, kunnes uupumus olisi paennut ruumiista. Vaan hyvä Jumala, se onni on meikäläiselle saavuttamaton! Näillä käsilläni voisin sen yksinäni ollen itselleni hankkia, vaan meitä on kolme ja minä väsyn ja tahdon heittää taakkani. Voi, äiti, äiti, sinä teit sen ja minä kauhistun muistoasi! —
— Kuule Liina, unohdetaan nämä asiat ja ajatellaan muuta. Etkö ole koskaan ajatellut meidän matkaamme mökille? —
— En ole uskaltanut. Silloin olisin kuitenkin väsynyt, eikä ole ollut aikaa sellaiseen. —
— Niin, köyhä ihminen ei saa syödäkseen, jos hän rakastaa, eikä saa rakastaa, jos tahtoo kyllikseen syödä. Jaa, se on niin vietävän surkeata tämä elämä, että väliin sappea kirveltää ja väkisinkin harppaa pullon viereen ja unohtaa enemmän kuin saisi unohtaa. Minäkin, näes, yritin upottamaan suruni ja upposin itse. Enhän ole sama kuin neljä vuotta sitten. —
— Minä olen pysynyt uskollisesti kahleissa — voi, mitä minä sanon, muutenhan olisin voinut periä äitini kohtalon. — — Neljä vuotta on tosiaankin pitkä aika. Se on opettanut minut pelkäämään. Pelkään ja epäilen kaikkea, sinuakin! — sanoi Liina masentuneena.
* * * * *
Akun ja Liinan onnenkesä oli kuiva ja poutainen. Aurinko paahtoi täydeltä terältä ihmisten kiihkeästi odotellessa sadetta. Vaan harvoin pilvenhattara taivaalle nousi maanmiehen apeata mieltä lohduttamaan. Pellot halkeilivat kuivuudesta, viljat kuivuivat ja paikoin paloivat. Kaupungissa liikemies ja työmies hääräili otsa hiessä ja kalvava huoli mielessä ansaitessaan perheelleen elämisen varaa.
Ruskeina, vallattomina tepastelivat maalaisten lapset poutaisilla tanhuilla sillä aikaa, kun kaupungissa murhanenkeli kulkutautien haahmossa kulki talosta taloon, armottomasti niittäen ihmistaimet, joita monta kymmentä joka viikko haudattiin. Liinan pikku Erkki sai myöskin valkoisen kirstun, hienot puhtoiset liinat ympärilleen ja kedon suloisia kukkia kruunukseen. Myrtinoksa kädessä saisi hän astua enkelin taluttamana Jumalan valtakuntaan kirkassilmäisenä valkosiipisenä enkelinä. Eihän Liina tätä ennen ollut ajatellut; mutta nyt, kun hänen pieni Erkkinsä oli kutsuttu, uskoi hän halusta taivaan pitojen olemassa olon. Kuinka äiti voisikaan sydänlehtensä heittää mustaan multaan, ellei toivo lapsen ikionnesta täyttäisi tyhjäksi jäänyttä sydäntä?
Kuolema oli toisen kerran tullut Liinan läheisyyteen. Ensin se löi häntä mustalla siivellään, kauhun ja elämänraskauden varjossa, Paavon kuolinvuoteella. Nyt se oli käynyt hymyilevänä, surumielisenä vieraana, vieden pikku Erkin toivottuun onneen.
Ijäisyysmietteet eivät kuitenkaan saaneet pysyvää sijaa Liinan mielessä. Hänen täytyi aina seurata todellisen elämän pyörteitä voidakseen torjua ja väistää vastukset. Eipä silmä useasti joutanut tähystämään taivaallisiin korkeuksiin, sillä virran kuumassa juoksussa piili salakareja, jokaisessa käänteessä uhkasi paadet ja keskellä suoraa juoksua kohosi terävä kivenkieleke jakaen sydänvedet kahtia, rikkoen sopusointuisen rauhallisen kulun.
Jumalamietteet ja enkelit väikkyivät Liinan ajatuksissa ainoastaan valonhetkinä. Tuskassa ja vaikeuksissa unohti hän pyytää mitään Korkeimmalta. Hän oli kerran rukoukseen uskonut ja lapsena pyytänyt Jumalaa lähettämään äitiään luoksensa. Pettymyksestään ei hän vielä aikuisenakaan selvinnyt.
Toverien yhdistysriennot eivät myöskään häneen päässeet tarttumaan. Ne olivat hämäriä hänelle kuin harmaa usva aamun koittaissa virran yllä. Siellä pohjemmalla hän valui mukana voimattomana ahdingossa.
Aku oli kerran unohtanut itsensä ja omaisensa ja juovuspäissään loukannut työnjohtajaa toveriensa ärsyttämänä. Hänet erotettiin työstä.
Liina ei suuresti jaksanut hämmästyä tätä sanomaa. Hän oli vielä kesäisen onnensa huumauksessa ja siitä oli vaikea herätä, niin sanomattoman vaikea. Hän oli juonut onnea kuin janoonsa läkähtyvä ja elänyt itsensä kylläiseksi ajattelematta huomista päivää; — tulkoon ja olkoon vaikka mikä! —
Vasta sitten kun hän yksin istui Ainonsa kera Akun lähdettyä Helsinkiin työnhakuun, tuli vanha elämänmurhe takaisin. Yksi lohdutus hänellä kuitenkin oli sai: kirjoittaa, tyhjentää sydämensä Akulle.
3 p. Syysk.
"Rakas Aku.
Kummastelet kai, että minä näin pitkiä kirjeitä kyhään. Onhan minulla iltaisin hyvää aikaa, kun työstä päästään jo kolmelta.
Kerronpa sinulle eileniltaisesta lystistämme. Olimme, näes, Aino ja minä iltamassa. Siellä eräs herra levitteli aatemaailmoita meille, köyhälle työväelle. Ehkä ne muut olivat viisaampia, vaan minä en paljoa käsittänyt hänen puheestaan. Yksi asia minua kuitenkin harmitti, kun hän puhui yksimielisyydestä ja kestävyydestä ja yhteenliittymisestä. Kyllähän hänen on hyvä puhua. Hänellä on kaunis koti ja onnellinen vaimo, terveet ja siistit lapset vastassaan, kun hän kotiin tulee, rikkaita ja mahtavia sukulaisia, jotka auttavat, kun tarvitaan. Hänen on tosiaan helppo olla yhteenliittynyt.
Vaan mitä voitti Paavo? Hän hääräsi yhdistyksissä ja oli 'yhteenliittynyt', ajettiin pois työstä, sairastui työssä vahingoittuneena, eikä kukaan korviansa nostanut. Kaikki tuollainen puhe on jaaritusta, kun ei kuitenkaan tehdä niinkuin puhutaan.
Eiväthän puut huutaen metsästä kaadu, ellei niitä hakata!
En minä jaksanut seurata hänen viisastelujaan. Ajatukseni harhailivat kaukana sinun luonasi; käsivartesi luja puristus tuntui vieläkin vartalollani ja sydäntäni särki eron katkeruus. Olenhan minä nyt kuolleen ja elävän leski. Ties, tapaammeko milloinkaan!
Juolahti kuitenkin mieleeni kuullessani sanan 'yhteenliittymys': — mitä, jos menisi hänen rouvansa luo neuvoa kysymään ja apua pyytämään, niin, sitä yhteenliittymystä! Mitähän tuo sanoisi? Katsoisi kai ylpeästi kuin ne rouvat kadulla, silloin kun minä olin niin kurja ja aijoin pyytää heidän apuansa. Ei, maar, yksin se on talvi taas kestettävä. Katkeraksi näistä puheista vaan käy.
Sitten hän vielä sanoi olevan kyllin työtä maanviljelemisessä; silloin minun sydämeni sävähti: se olisi ihanaa, voi kuinka raataisin, kun vaan saisin olla Akuni kanssa! Minä katsoin sitä miestä ja sydämeni ovi loiskahti lukkoon, aivankuin olisi kivi sitä vastaan heitetty. Ymmärsin, että kaikki tuo oli puhetta vain. Ei mitään minua ja sinua varten.
En tiedä olinko odottanut jotakin lohdutusta tai apua omassa asemassani; kovin oudolta vaan tuntui, kun hän lopetti, enkä minä ollut saanut mitään itselleni. Ehkei hän tarkoittanutkaan minun laisiani ihmisiä, vaan niitä mahtavia, joita Paavo ennen sanoi työväen kermaksi. Minä ja minun laiseni saavat toistaiseksi vaeltaa hiljaista polkua, laitakaupungin loassa.
Oi, oi, oikeinhan minä osaan saarnata enkä kuitenkaan välitä niistä asioista. Mitä ne minuun kuuluu, mitättömään yksinäiseen vaimoon!
Syksy on käynyt kovin sameaksi ja minua väsyttää ja nukuttaa niin surkeasti. Aavistan jotakin, vaan en sano varmaan. Ehdimmehän vielä vihillekin. Marraskuussa tulee vuosi umpeen.
Kamarissamme on turvallista. Kuinka sinä olitkin minulle hyvä!
Liinasi."
H:ssä 15 p. Syysk.
"Oma Liinani!
Sinun kirjeesi saa minut murheelliselle mielelle, vaikka kerrot niissä eläväsi rauhassa ja turvassa. Ajattelen, näes, omia pahoja töitäni. Olisihan minun pitänyt pysyä siivona miehenä, vaan sepä ei näytä olevankaan minun vallassani. Siellä jo sekoitin itseni sen päiväiseen pyykkiin. Ne miehet, senkin roikaleet, puhuivat isästäni ja valittivat työnjohtajalle, kun heille sydämistyin. Ei ole toveruutta eikä sitä yhteenliittymystä, josta sinä kerroit. On sitä sentään pullon ääressä. Täällä olen kyllä joutunut juomaveikkojen pariin majataloissa ollessani. Olen kuitenkin jaksanut pysyä humaltumatta. Ainahan sitä tyrkytetään ja tuodaan ihan nenän alle ja parjataan jos joksikin, ellei ota.
Sinua on ollut ikäväni. Ihan itku tuppaa miehisen miehen. Yöni ovat vallan kamalat. Kurjasti, hyvin kurjasti olen sinua kohtaan menetellyt. Mutta helkkarissa, kaihan tästä kerran selviää! Jos sinun olisi niinkuin luulet, niin älä työlästy. Ethän sinä ole mikä tahansa tyttö, vaan minun vaimoni. Ja kyllä se pappikin vielä ehtii ammenen sanoa.
Paperi on hiukan rasvasta. En raaskinut ostaa oikeata. Tässä
lähetän sinulle viisi markkaa.
Eihän täällä elämä hääviä ole, vaan luilla se koirakin paraiten
elää ja ulkosalla haukkuen.
Voi'os hyvin, eläkä sure.
Akusi."
— — — 5 p. lokak.
"Rakas Aku!
En ole raaskinut kirjoittaa ennemmin; merkki maksaa ja paperikin, vaan nyt en voi olla purkamatta sinullekin huoliani, ja kaihan olet odottanutkin kirjettä.
Olen saanut kaksi latojatyttöä kamariimme asumaan. Ei heistä suurta tiedä; kaiket illat ovat milloin missäkin huvissa ja iltamassa.
Elän hyvin tarkasti, sillä tehtaassa on uhattu työtä vähentää, eikä se turhaa puhetta ole, sen kyllä vanhastaan tiedän. Monena ateriana olen jättänyt itseni puolelle vatsalle, että riittäisi pennit koko viikoksi. Paikkaan riekaleitani, etten tarvitsisi ainoata hyvääni käyttää, ja ulkosalla niin vähän kuin suinkin, jotta kengät kestäisivät. Varhain menemme levolle, sillä öljykin vie rahaa. Olen koettanut haalia käsitöitä, vaan niillä ei ansaitse suolaakaan, kun ei ole konetta minulla. Olen luullut pysyväni terveenä viimekesän hoteilla, vaan ties, mikä minun on tullut: en jaksa enää samalla lailla kuin ennen.
Entinen pelkokin on taas alkanut minua vaivata. Toisinaan olen ihan vakuutettu siitä, että joku suuri onnettomuus meitä vaanii. Se lähestyy kuin hämähäkki uhriansa ja kuristaa siihen paikkaan. — — Jestas sentään mitä kirjoitan, — vaan sinä et usko, kuinka selvästi sen tunnen. Usein hätkähdän sikeästä unestani hereille kylmässä hiessä. Se sellainen, se olematon on ihan vieressäni, vaanii ja painaa; en liikkua uskalla, en hetkeen aikaan. Ja kun sydän lopultakin alkaa tykkiä, jyskyttää se niin rajusti, että luulen sen oudon siinä vieressäni ruhjovan minut, mutta sitten se aina poistuu. Tytöt sanovat tätä veren heikkoudeksi. Tiedän sen kuitenkin olevan paljon pahempaa. Se on minun kova kohtaloni, joka vaanii ja etsiskelee.
Itkinhän minä kirjeesi saatuani. Kuinka lieneekin ollaksesi. Ei minun pitäisi valittaa, olenhan kotikaupungissa, mutta ainahan oikeastaan surenkin. En ole koskaan ennen näin surrut, vaan en ole ennen näin rakastanutkaan.
Liinasi."
H:ssä lokak. 20 p.
"Rakas Liina!
Olen nyt saanut paikan konepajassa; työhön menen vasta kahden viikon päästä. En ole tahtonut kirjoittaa sinulle ennemmin elämästäni, sillä se on ollut hyvin hurjaa. Paremman toivossa uskallan nyt kertoa, että asun kapakassa. Tiedäthän mitä se on. Ja minä olen jonkinlainen poliisi, ulosheittäjä. Täällä juodaan, syödään ja mässätään. Ei ole yön eikä päivän lepoa. Pois täältä pyrin, muu toistaiseksi täytyy koiran pysyä kahleissaan. Jotta et pelkäisi minun hurjistelevan, kerron sinulle miten tänne jouduin.
Olen ollut halkojen kantajana ja pinoojana, seurannut kuormia ja pyytänyt saada heittää sisään niitä ja pinota alustoihin. Hakkuu olisi ollut tuottavampaa, vaan eihän minulla ollut aseita. Toissa päivänä tarjosi eräs mies minulle kirveen ja sahan lainaksi maksua vastaan. Sain työtä ja aika olikin, sillä vatsa oli tyhjä, eikä taskussa penniäkään. Illalla hoipertelin herrasväen kyökkiin, pyysin neljää markkaa; olinhan hakannut ainakin sylen. Herra ei tahtonut antaa mitään ennenkuin kaikki oli hakattu; voisinhan jättää loput hakkaamatta. Minua harmitti niin että kirveli; piian hyvät illallisruuat ärsyttivät ruokahaluani, olin jo vähällä sanoa, että minun oli nälkä. Mutta herran ylpeä katse, joka tarkoitti pukuani, sillä työvaatteeni olin myynyt, harmitti minua ja nälän kouristaessa luikin tieheni. Aamulla aikaisin aloin paukuttaa. Ties, liekö piika arvannut tilani, vai tahtoiko muuten mielitellä; hän toi minulle suuren kupin kahvia ja aika kämpäleen pullaa. Sillä elin sen päivän ja hakkasin halkoja. Illan suussa alkoi taas kamala nälkä polttaa sisuksiani ja heikkoudesta polvet löivät loukkua. Alustassa oli orrella roikkumassa raaka lehmän reisi. Veistin siitä viipaleen, mutta minua hävetti niin sikamaisesti. Olinhan kuin koira tuon ylpeän herran alustassa, söin varastettua, raakaa lihaa. Hyi, minä syljin ja inhosin itseäni, olin surkeasti alentunut mielestäni. En voinut lähteäkään, sillä puita oli vähän jälellä ja mistä olisin rahaa saanut? Kerjäämään en olisi mennyt. Purin siis hammasta ja hakkasin ja sain rahat. Aseitten omistaja tuli jo portilla vastaani peläten häviäväni hänen omaisuutensa kera. Kerroin hänelle nälästäni.
— No, siitä taudista pääset meillä, tule pois!
— Hän asui kellarikerroksessa, missä akka pitää ruokavieraita ja hiisi tietää, mitä vieraita. Miehiä on täällä kuin puuroa ja olutpulloja myös. Täällä kyllä veikkoja ollaan. Kai arvaat tämän elämän maun. Eräs vanha seppä renttuelee täällä aina ja hänellä näyttää olevan paha silmä minuun. Hänet lienee erotettu pajasta ja minä luulen päässeeni sijaan. Täytyy varoa sitä roikaletta.
Kahden viikon päästä! Sydämeni lyö rajusti sitä ajatellessa; silloin tulet luokseni. Elä hyvässä toivossa!…
Akusi."
Kirje narisi omistajansa kädessä aavistusten leijaillessa muodottomina ja uhkaavina ahdistetussa mielessä. — Ei, vielä tänä päivänä oli kirjoitettava ja pyydettävä muuttamaan pois siitä kapakasta. Jos olisi rahaa millä matkustaa, olisi heti paikalla mennyt Helsinkiin ja tuonut Akun pois. — Vaan rahaa ei ollut, eikä paperia, eikä mustetta. Täytyi mennä levolle ja jättää kohtalonsa sattuman varaan. Seuraavana päivänä pelko tuntui aiheettomalta. Parasta olisi odottaa levollisesti pari viikkoa. Joka päivä hän odotti kirjettä, jota toiselta puolen pelkäsi, sillä niin kauan, kuin ei mitään tietoa tullut, ei mitään pahempaa ollut tapahtunut. Näin kului kappale toista viikkoa ja Liina rauhoittui uskoen aavistuksiaan turhiksi houreiksi, sillä olihan koetuksen aika nyt lopussa ja kerran, oi kerran taas onni heille hymyilisi! Ja nyt hän hoitelisi miestään ja kotiaan. Aku olisi aina hänen luonaan, tuo vahva miehekäs Aku, joka osasi olla hänelle niin hellä ja vaaliva ja aina puhutella lempein sanoin ja auttaa kotiaskareissakin, melkein käsillään kantoi heidän onnensa kesänä. Liina huumaantui omista muistelmistaan tuntien heidän tulevan yhdyselämänsä esimakua.
Kaksi viikkoa kului; kirjettä ei kuulunut. Toiveet alkoivat varovaisesti riisua pois juhlapukunsa, muuttua suruksi ja pettymykseksi. Ne olivat kyllä vanhoja tuttuja, mutta tällä kertaa niiden palaaminen tuotti hänelle suurempaa tuskaa kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli ollut rikas, tiesi miltä onni maistuu. Uudestaan saivat pahat aavistukset tilaa sydänsopukassa. Kun postinkuljettaja viimeinkin astui hänen kamariinsa tuoden sormenpaksuisen kirjeen, ei Liina nähnyt häntä ollenkaan, kuuli vaan äänen ja ojensi kätensä usvan läpi tavoittamaan sanomaa. Sydän paukahti rajusti lyömään ja Liina tunsi kirjeen sormissaan, näki sen puhtaan kuoren ja tointui ilosta. Olihan sekin hyvä merkki tilan parantumisesta.
H:ssä marrask. 18 p.
"Rakas Liinani!
En aikonut sinulle ollenkaan kirjoittaa, vaan antaa sinun rauhassa surra ja unhottaa; miksi tappaisin hyvän uskosi minuun? Mutta tuskassani en voi olla vaiti. Minun täytyy pyytää anteeksi ja selvittää.
En uskalla, en voi sanoa, missä olen, ennenkuin kerron mitä on tapahtunut:
Muistat kai vielä mitä kirjoitin tuosta seppärentusta, jonka tilalle minun piti päästä konepajalle. Tuo hei… no, olkoon, sinun silmiisi en päästä mustaa sanaa. Tuo mies on härnännyt minua kaikkialla. Vereni on usein kuohahtanut ja käteni on noussut häntä ruhjomaan; mutta minä hillitsin itseni aina, muistain sinua, kunnes eräänä iltana kohtalo minut saavutti.
Olin jo muuttanut pois kapakasta tätä varten vuokraamaani kamariin ja lähdin kapakasta tavaroitani noutamaan. Siellä oli sakki miehiä ja tuo lurjus mukana. He lyöttäytyivät ystäviksi ja saivat minut kanssaan ryyppäämään. Pian syttyi riita, minä tenäsin itseäni irti aikoen lähteä pois, mutta samassa miesjoukko ympäröi minut alkaen hutkia, mikä minnekin. Olin heitä vahvempi ja tunsin pian käteni vapaiksi. Tuo vanha roikale asettui kuitenkin eteeni huutaen, että olin ryöstänyt leivän häneltä. Vimmoissaan hän heilutteli rautaista pöytää, jonka varmasti olisin saanut päähäni, ellei vihani olisi kiehahtanut. Näin hänet kuin savun läpi ja löin molemmin käsin silmittömästi umpimähkään, kunnes kuulin kolahduksen, jonka jälkeen kaikki oli hiljaista.
Vereni tyyntyi ja järkeni selveni siinä tuokiossa; ymmärsin lyöneeni liiaksi. Ympärilläni huudettiin murhaa ja käteni sidottiin. Nuo roikaleet ärsyttivät vielä minua, selittäen aikoneensa antaa minulle rökityksen siitä hyvästä, että olin muka tunkeutunut heidän alalleen. Poliisin kuljettamana saavuin tänne tyrmään, kunnes asia tutkitaan. Mies vietiin sairaalaan ja kuuluu olevan huonona.
Täällä kopissa palaa mieleeni isäni raudoissa kulku asemalle ja poikien huudot: tuossa on murhaajan poika! — Silloin puristui nyrkkini lujiksi nuijiksi ja karkoitin joukon, vaan katkeruuttani en voinut karkoittaa. Se on seurannut minua usuttaen sisuani kuin rähisevä rakki: lyö, lyö, purista, muserra rikki! Ei se auta, että manaan isäni kohtaloa omaksi varoituksekseni. Aina hänen muistonsa nostaa verivihani ja sydämeni ulvoo raivosta. Sinä et aavista, et voi aavistaa nykyistä helvettiä sisälläni.
Ja kuitenkin suren, suren niin lohduttomasti sinun kohtaloasi. Mitä oli rakkautemme ennen, silloin kun et vielä ollut vaimoni? Leikkiä se oli, haaveilua. Ja leikkiä, iloista leikkiä se oli vielä silloinkin, kun omakseni tulit. Nyt vasta tiedän mitä minulle olet. Sinä olet ainoa, jonka sydän sydäntäni vastaan sykkii, ainoa ystävä, toveri, joka ei koskaan petä. Sinut olen minä pettänyt, ehkä kuoleman iskun sinulle antanut! Mitä minä välitän maailman oikeuksista tai tuomiosta. Maailma sanoo: työmies taikka renttu; mutta meidän sydämemme oikeus on rikottu. Minä olen mitannut samalla mitalla kuin muut minulle mittasivat; sinulle yksin olen väärin mitannut.
Mitä kertoisin sinulle muuta. Niinhän se on: kolmanteen ja neljänteen polveen. Minä en ole sitä tahtonut uskoa, enkä vieläkään usko, en! Onnettomuus painoi minut alas, kun uskalsin pääni nostaa valoisampaa tulevaisuutta kohti. Murhamiehen poika!
Olisin ehkä sentään voinut olla onnellinen ja välttää kohtaloni, ellei se aina olisi tuossa nenäni edessä härsytellyt ja mukaansa houkutellut.
Älä koskaan kerro lapsellemme hänen isästään. Anna minun hävitä pimeyteen. Se on toivoni.
Akusi."
Luettuaan Liina tuijotti kirjettä kauhusta jäykistynein katsein. Siinä nyt oli tuo julma hämähäkki, joka musersi Akun ja hänet. Liina sieppasi kirjeen arkit paidalta, rutisti ne raivoisasti ja heitti palavaan uuniin. Tuskin hän oli sen tehnyt, kun jo toivotti sitä takaisin, mutta hehkuvat hiilet pitivät saaliinsa.
Aika kuluu onnettomankin, vaikka se laskeutuu raskaana taakkana uhrinsa hartioille. Liina luuhistui kasaan, muuttuen muutamassa päivässä vanhaksi vaimoksi, joka katseli maailmaa pelokkailla kuoppiin painuneilla silmillä. Äitiys, joka hänelle oli hymyilevänä heijastanut, niin kauan kuin onni vaikka epätietoisenakin vastassa häämöitti, muuttui nyt raskaaksi taakaksi ja — — häpeäksi. Voi, mitä olivat nyt Liinan mielestä entiset kärsimykset; leikkiä ja onnea oli kaikki ollut nykyisen rinnalla. Nyt ei ollut toivoa missään. Ihmiset osoittaisivat pian häntä sormellaan ja kuiskaisivat murhaavia sanoja. Eikä hän erehtynytkään. Toverit tehtaassa kyselivät milloin häitä vietettäisiin, tai ehkä hän olikin ollut vaan kesämuija. Liina oli valmistautunut tätä kuulemaan, mutta pilkkasanat tappoivat viimeisenkin elämänrohkeuden hänessä. Nyt he saivat sanoa mitä tahansa; kyllä hän oli huono. Hän meni säännöllisesti työhön, kävi syömässä, nukkui yönsä huonosti, eli kuin kone. Häpeä oli sen elämän harmaa pohja ja toivottomuus sen musta raita. — Tulkoon mitä tahansa, jospa saisi hukkua, kuolla, kadota. Se olisi helppoa ja silloin… Mutta elämä sen jälkeen? Ja Aino, lapseni! — Nämä ajatukset häiritsivät öistä unta ja silloin hän aina veti Ainon luokseen, ikäänkuin turvatakseen, vaipui horrostilaan tuntien haihtuvansa olemattomiin ja putkahti hereille. Tuo oma tyhjyys oikein nauratti ja se haihtuminen oli niin hassunkurista. Tietysti hän oli matonen, sellainen pehmeä ryömijä, jota oli poljettu. Huh! Elämä ehkä lentää hänestä näin jonnekin… Siunatkoon sentään, minä tulen varmaan hulluksi, — sanoi hän puoliääneen. Yöt ja ajatukset alkoivat nyt peloittaa.
Eräänä iltana hän harhaili kaupungilla ja pysähtyi sillalle katselemaan veden myllertäviä pyörteitä koskessa ja tehtaista heijastavien valopatsaitten väreilyä tyynessä juoksussa, tuulen huuhdellessa hänen kuumaa otsaansa. Joku pysähtyi hänen kohdalleen. Liina kääntyi äkkiä outoon herraan päin. — Saanko tulla neitiä saattamaan? — sanoi vieras, ja mustien silmien ilkeä katse puistatti Liinaa. Hän inhosi niin tuota miestä, että vapisi kiukusta ja häpeästä ja sylkäsi roistoa vasten naamaa. Outo kääntyi pois kiroillen ja Liina purskahti itkuun, kiirehti kotiinsa ja heittäytyi rappusille rennoksi ja itki, — itki hiljaa sydämen kyllyydestä; kyyneleet tulvivat lähteistänsä. — Hän ei siis sentään ollut huono, ei ilkeä, eikä inhottava kuten tuo herra. Nyt hän uskaltaisi kertoa tytöille, asuintovereilleen kaikki ja pyytää heitä jäämään luokseen. — Itkuisena hän tuoksahti huoneeseen herättäen tytöt oudolla vilkkaudellaan, nyyhkytysten lomassa puhuen:
— Hyvät tytöt, älkää jättäkö minua, älkää luulko huonoksi. Kun Aku tulee, menemme naimisiin ja… jos kuolisin tai ellei hän pian tulisi, niin ettehän jätä? Jos te halveksitte, niin muutkin ja Ainokin saisi vielä kuulla ja kärsiä! — Molemmat tytöt itkivät vuoteissansa.
— Emmehän ole aikoneetkaan muuttaa. Kaihan se Aku tulee, kun joutuu. Älä nyt noin itke. Monet saavat kärsiä paljon pahempaa. Ethän sinä ole ensimmäinen etkä viimeinenkään, jolle tällaista tapahtuu. —
— Sinun pitää jäädä kotiin lepäämään huomenna, — sanoi toinen tyttö; — olet pelkkä luu ja nahka, eihän hevonenkaan sellaisena myötäistä raatamista kestä! —
— Ja nyt pannaan maata, — sanoi toinen haukotellen.
Liina makasi seuraavan päivän, eikä ollut sittenkään ylös yrittämistä. Tytöt hoitelivat häntä ja Ainoa; mutta sairautta kesti yhä vaan ja lopuksi täytyi turvautua vaivaisapuun.
* * * * *
Eräänä päivänä tuli kaksi herrasmiestä Liinan luo. Toinen, jyrkän näköinen, katseli vilkkuvin silmin huonetta ja Liinaa, kysyi tahtoisiko Liina antaa lapsensa kasvatiksi. Liina tuijotti häneen suurilla silmillään pitkään. — Missä hän lie nähnyt tuon miehen?
— Täytyykö minun? — kysyi hän toiselta herralta, joka oli vaivaishoidon esimies.
— Ei, — sanoi tämä, — mutta pitäähän teidän suoda lapsellenne onni päästä parempien ihmisten hoitoon, sillä eihän teistä taida olla hoitajaksi. —
— Ei nyt, mutta kun paranen. —
— Kuinka sitä voitte tietää. Kun on noin huonona, niin pitäisi jo kuolemaansakin ajatella ja suoda lapsellensa onni, jota ei itse mitenkään hänelle voi toimittaa, — sanoi esimies.
Liina kävi kalmankarvaiseksi.
— Minä, minä en anna! — huudahti hän kohoutuen istumaan, mutta selästä riipasi niin, että luuhistui takaisin vuoteelleen.
— Kas, niin, älkää suotta estelkö. Tämä herra on asioitsija Hile ja hänen rouvansa tahtoisi kovin mielellään teidän tyttärenne. — Liina veti sängyn vieressä seisovaa Ainoa luokseen syleilläkseen häntä ja suojatakseen, mutta hänen kätensä vaipuivat ja lapsi lujui takaisin lattialle.
— Minä en voi suostua, mutta te viette hänet kuitenkin. Viekää ja hoitakaa paremmin. Minä en jak-sa, — ja Liina vaipui tajuttomana vuoteelleen.
Miehet katsoivat neuvottomina toisiinsa. Mutta kun Liina jälleen henkäsi, tarttui Hile Ainon käteen ja vei hänet pois.
Esimies jätti Liinalle rahaa ja lähti hänkin.
Liina tajusi nyt ensi kerran mitä Paavo oli tarkoittanut sanoillaan: — älä jätä lapsia! — Hän oli jättänyt lapset antaessaan elämänsä toiselle. — Oi, hyvä Jumala, rankaise minua, mutta säästä lastani! —
Pikku Ainon uusi koti ei ollutkaan kaukana. Punaposkisena hän sipsutteli vieraan herran taluttamana hyvän rouvan luo, joka pihalla oli häntä joskus puhutellut ja antanut pullaa. Rouva avasi hänelle oven ja otti syliinsä, ja kissakin oli siellä. Vasta illalla maata pannessa tuli äitiä ikävä.
— Minä menen totiin, äitini vieleen, — nyyhki hän, uinahtaen kesken surujaan rouvan seisoessa vuoteen vieressä.
— Äitinsä ilkielävänä. Liina, ihan kuin Liina. Näin maailmassa toisinaan käy; ei rakkaus aina elätä. No, Hile, mikä jalouden puuska sinun sisälläsi nyt myllertää? Toithan lapsen minulle kuin hyvä paimen karitsan. —
— Itsehän tahdoit. —
— Niinkö sinä minun tahdoistani välittäisit, ellei oma sisusi myöten anna. —
— Älä toru, kun lelun sait. Lasia se raukka voi olla niinkuin äitinsäkin. Kas tota, älä nyt töllötä! Olethan sinä äiti ja minä isä. Huomenna on jo kaikki laillisessa kunnossa, hi, hi! — nauroi Hile kaupungille lähteissään.
Annia, Hileen vaimoa, tämä miehen käytös ihmetytti kovin, sillä ei tämä nyt ollut hänen tapaistaan.
Nukkuvan lapsen suloiset kasvot viehättivät Annin muistelemaan entisiä asioita. Viisi vuotta oli kulunut siitä, kun hän lähti Liinan luota raivoissaan ja häpeissään, onnettomana ja kostonhimoisena. Aika ja Liinan onnettomuus olivat lauhduttaneet hänen vihansa, vaikka hyljätty rakkaus vieläkin kirveli hänen sydäntänsä. — Miksi Aku takertuikin Liinaan? Tuohon uhrilampaaseen, jonka onnettomuus veti kaikki mukaansa! Jos hän, Anni, olisi Akun saanut! —
Pikku Ainon makuuhuone oli pieni, siisti keittiö ja sen takana oli kamari, jossa Anni ja Hile nukkuivat. Hile viipyi kauan ulkona ja Annilla oli hyvää aikaa tottua siihen, että Liinan lapsi oli nyt hänen kasvattinsa. Miksi Hile oli nyt niin auliisti myöntynyt hänen, puoleksi leikillä tekemäänsä ehdotukseen ottaa vieras lapsi hoitoonsa, sitä hän ei käsittänyt. Hile, joka oli tyly, itsekäs, eikä kammonnut pahimpiakaan koukkuja asioissaan, oli nyt kiltisti tuonut tyttösen kotiinsa.
— Nyt on kaikki järjestetty, — sanoi Hile seuraavana päivänä. —
Tänään saat viedä tytön lääkärille tarkastettavaksi. —
— Että onko se lasivauva, vai mitä meinaat? —
— Vaikka vaan senkin vuoksi, taikka oikeastaan henkivakuutuksen vuoksi. —
— Joko sinä sen mamsellin myötäjäisiäkin ajattelet. Kovinpa oletkin isällinen, — nauroi Anni herttaisesti.
— Et tarvitse puhua äidin sairaudesta ja heikkoudesta, se kallistaisi maksuja, — selitti Hile vilkaisten sivulta vaimoaan ja sitten tähystäen kissan kanssa leikkivää tyttöä kylmällä, häijyllä katseella. Anni sattui huomaamaan sen ja hätkähtäen hän huudahti:
— Sanon sinulle heti: lapsi on minun turvissani. Älä yritä mitään koukkuja. Jätä ne kerrankin! —
Hile astui kamariin ja heitti oven kolauksella lukkoon.
Aino, joka nyppi perunasta kuoria pudotellen niitä kissalle, pieni suu töröllään, alkoi itkeä ja hapuili ovea.
— Minne sinä nyt? —
— Äitini tytö. —
— Pysy kauniisti täällä! — ärjäsi Anni, jonka suuttumus ei vielä asettunut ja heitti tytön kädestä sängyn luo. Aino, ennestäänkin tottunut vieraan käden kovaan pitelyyn äidin työssä ollessa, ei enempää peljästynyt, leikki kissan kanssa ja kodistui vähitellen.
— Sinulla on sellaiset rääsyt päälläsi, ettei kehtaa minnekkään viedä. Pysy siivolla täällä, niin käyn ostamassa vaatteita, — sanoi Anni tavallisella jyrkällä tavallaan, aavistamatta niissä vähääkään epäystävällisyyttä piilevän. Mutta kun lapsi oli illalla puettu kauniiseen paitaan, pesty puhtaaksi ja makasi siistissä vuoteessaan, huomasi Anni ensi kerran sanojensa jyrkkyyden, hiljensi äänensä ja puhui lempeämmin. Tyttönen pani kätensä ristiin ja luki: Itä meilän olet taivaitta, pyhitty olkoon nimet. —
— Sano: pyhitetty olkoon sinun nimesi, — varotti Anni.
— Minunko nimeni? —
— Vaikka sinunkin. Lue nyt lyhyt siunaus ja nuku. —
— Lyhyt tiunas ja nutu, — sopersi lapsi Annin nauraessa.
— Tahtoitin äitiä halia, — sanoi Aino, hetken ääneti oltuaan.
— Minä olen äitisi; etkö minua tahtoisi halia! — sanoi Anni painuen lähemmäksi, vaan tyttö veti suunsa mutruun, siirtyi poispäin eikä liikahtanut. — Äitiä halitin, — sanoi hän vaan itsepäisesti.
— Sinä olet sellainen itsepäinen pässi kuin äitisikin. Kas niin, peiton alle! — huudahti Anni kärsimättömästi. Hetken päästä kuului nyyhkytystä:
— Äitin tytö menitin. —
— Ellet nyt ole hiljaa, niin tukistan ja piiskaan! — huusi Anni, suuttuneena mennen lapsen luo ja uhaten häntä kädellään. Aino nousi äkkiä istumaan ja tuijotti häneen pelokkain silmin. Annin käsi vaipui, tuntui kuin joku olisi nykäissyt häntä käsivarresta. — Liinako katseli lapsen silmillä? —
— Älä itke, Aino, saat nuken. Katsos, eihän sekään itke, painaa silmät kiinni noin. Paina sinäkin! — Anni taivutteli häntä hellyydellä, jonka lapsen oma sulous ja avuttomuus vähitellen istutti korskeaan naiseen.
Illalla Anni kertoi miehelleen Liinasta tuntien kiitollisuutta miestään kohtaan hänen ihmistymisestään, niinkuin hän luuli.
— Kyllähän sinulla ystäviä sitten olikin! — hymähti Hile halveksuvasti.
— Vai on se niin merkillistä sinusta? Olinhan minä piian hameissa, silloin kuin sinä nait minut herra asioitsijan housuissa; mutta nyt onkin tapa sellainen, että moni piika puhdistaa likaisen herran tahraiset vaatteet, vaan mikään herra ei tee sitä palvelusta piialle. Pikemmin sysää senkaltaiset lokaan, jos vaan ylettyy. Älä sinä puhu halveksuen minun ystävistäni; sinun ystäväsi istuvat Kakolassa! — puhui Anni suuttuneena.
— No, joko nyt taas tuo vanha jaaritus? Minkä minä sille mahdan, että tuhmat ihmiset puhuvat itsensä pussiin. —
— Tuhmia he kyllä olivat, kun eivät osanneet koukutella itseään irti satimesta, vaan pelkäsivät, raukat, sielunsa lentävän avatusta uunista suoraa päätä sen sarvellisen haltuun! — nauroi Anni, mutta vaikeni äkkiä, sillä Hile seisoi nyrkki kohollaan hänen edessään.
— Ellet kitaasi tuki, niin…! —
— Lyö, — sanoi Anni murtuneella äänellä, ylpeästi silmäillen miestään, seisoessaan hänen edessään. — Sinulla on siihen oikeus ja tilaisuus. Enhän minä ole ostanut sikaa säkissä. Olethan sinä tehnyt minusta rouvan ja nyt on meillä tytärkin. Olemme kunniallinen perhe, vaan sinun takkisi kaipaa vielä harjaamista. Varo koukkuja! —
Hile katsoa muljautti pahasti vaimoonsa, vaan ei sanonut mitään.
Pikku Ainon päivät kuluivat jotakuinkin, vaan yöt…! Silloin hän usein värisi vilusta peiton siirryttyä syrjään ja akkunan hohkaessa kylmää hänen sänkynsä jalkopäässä. Silloin hän aina kauan huuteli äitiä; mutta kun ei kukaan kuullut, nousi lapsi ylös, hapuili suljettua kamarin ovea, jota ei saanut auki. Anni kuuli, kuinka Aino huuteli peloissaan hiljaisella äänellä: — Äitii, minun on tylmä, minä peltään, avaa ovi! — Anni ei useinkaan raaskinnut jättää lämmintä vuodettaan noustakseen kylmälle lattialle. — Olihan tyttö opetettava pysymään yöllä hiljaa. —
Eräänä yönä kuu paistoi suoraan hänen vuoteelleen ja jotakin kylmää liikkui hänen kasvoillaan. Aino oli hiipinyt hänen luokseen ja tuijotti suurin silmin sopertaen: — Minä peltään! — Annia kiukutti tämä tällainen yön rauhattomuus ja hän hyppäsi vuoteeltaan ja riepoitti lapsen keittiöön.
— Onpa nyt ilmeinen ihme, ellei sinulta yöllä rauhaa saa! — ja luudantyvellä hän löi pelosta ja vilusta värisevää lasta. Nukkuihan Aino siten lämmitettynä, itkusta ja tuskasta uupuneena. Lapsi oli tottumaton yöllä kylmässä makaamaan, sillä äidin huone oli aina ollut lämmin. Hän sai kuumeen eikä jaksanut aamulla nousta, vaikka kissa teki lattialla temppuja, jotta sille piti nauraa ja "äititäti", joksi Aino Annia nimitti, paistoi lättyjä.
— Onko Aino kipeä? — kysyi Hile.
— Kuumahan se tuntuu olevan kuin kekäle, — sanoi Anni levottomana katuen yöllistä suuttumustaan. — Ole sinä kotona, minä käyn tohtorilta kysymässä ja tuon lääkkeitä, — sanoi Anni, ennen lähtöään tunnustaen Ainon polttavaa otsaa. Kaunis se lapsi oli kuin Herran enkeli; oikein tuli vedet silmiin sitä katsellessa ja sydän täyttyi lempeydellä.
Anni viipyi kauan poissa. Hile astui kiivain askelin huoneensa lattialla, huitoen käsillään ja heitellen niitä kuin kellon heiluria, pyörähti väliin Ainon vuoteen viereen ja taas takaisin; mutta äkkiä hän pysähtyi lapsen sängynpäähän, sysäsi akkunan auki ja veti peiton pois lapselta, kiiluvin silmin seuraten sairaan saamattomia yrityksiä vetää peittoa takaisin.
Raitis pakkanen kietoi pienokaisen kylmään syliinsä, ahnaasti suudellen hänen hohtavia poskiaan, kuumia huuliaan, hapuilevia käsiään ja joka jäsentään, kunnes sinertävä kalpeus ja koko ruumiin täristys ilmaisivat julmurille hänen tarkoituksensa saavutetuksi. Hän sulki hitaasti akkunan ja peitti Ainon. Samassa kuului ulkoa kolinaa ja Anni tuli kotiin.
— Jestas, kuinka siellä on kylmä, — puhui Anni, kiireesti riisuen päällysnuttunsa ja asettaen lääkkeet pöydälle. Hän ei heti kylmästä tultuaan huomannut huoneen viileyttä. — Hui, ihan päälakea karmii ja otsaa pakottaa, eikä täälläkään lämmin ole. Aino, kultaseni, kuinka onkaan… lapsi, sinähän olet kylmä kuin leikattu kala ja täriset. Taivas varjelkoon, mikä sinun on? Hile, tuohan pian minun peittoni! Kas noin, kiedotaan ja viedään äititädin sänkyyn. Siellä on lämmin ja sitten saat lääkettä. — Anni kääri lapsen huolellisesti pehmeään vuoteeseensa.
Hile vilkkui sivulta lähennellen ovea, puki sukkelaan turkin ylleen ja meni ulos.
Annia hyristytti. Hän ihmetteli huoneen kylmyyttä ja koitti eteisen ovea. Olihan se lukossa ja pellit kaikkialla kiinni ja hellakin oli ihan kuuma ja kamarin uuni lämmin. Hän piteli Ainon vaatteita siivotakseen vuodetta. Vaatteet olivat jääkylmät vaikkei hän sitä äsken tuntenut kylmiin käsiinsä. Katse sattui epäilevänä akkunaan. Lumi oli pyyhkäisty pois ulkolaudalta. — Akkuna on ollut auki! — huudahti Anna ehdottomasti. — Se konna, se julmuri! Taivas armahtakoon meitä! Minä aasi kun jätin hänet yksin lapsen kanssa. — Annia pöyristytti. — Vaan mikä on syy? Ilman se ei sentään! Jos Aino nyt kuolee! —
Aino yskäsi. Se oli kuin vasaranlyönti Annin sydämelle. Sukkelasti hän juoksi lapsen luo, antoi lääkkeitä ja puhui ystävällisiä sanoja, vaan ne eivät voineet elvyttää pakkasen puremaa, hentoa ruumista. Se oli kuin kukka, jonka elonnesteet kylmyys on jäädyttänyt; se säilytti jonkun aikaa värinsä ja muotonsa ja raukesi sitten värittömänä, muodottomana multaan. Aino oli nyt kuuma uudestaan, mutta pieni ruumis nytkähteli, kädet ja jalat kangistuivat, suloiset kasvot vääntyivät.
Lapsen avuttomuus viilsi Annin sydäntä ja äkkiä hän heittäysi polvilleen vuoteen viereen, peitteli ja silitteli: — Voi sinua pikkuinen enkeli, sinä tulit susien luolaan. Minäkin kurja sinua löin. Oi, hyvä Jumala, armahda minua tämä kerta. Oi, älä rankaise minua tämän lapsen kuolemalla. Hyvä Jumala, olinhan minä kova, kun en ottanut värisevää lasta syliini, en lämmittänyt vuoteessani, en hyväillyt. Oi, minä en tehnyt niin. Minä olen kurja ihminen. Rankaise minua, mutta säästä lasta, viatonta lasta, Liinan lasta! Hän on ollut hyvä, aina hyvä! —
Hiukan tyynnyttyään lähetti hän naapurin hakemaan lääkäriä.
— Lapsella on vetotauti, ennen iltaa, on hän lopussa, — sanoi lääkäri…
— Kuolee, kuolee kuitenkin, vaikka — — — Niin, eihän Anni itsekään tiennyt, miksi ei lapsi saisi kuolla. Vähitellen hänelle vasta selvisi ettei hänellä ollut varmaa toivoa, eikä niin lujaa uskoakaan, että hetkeksikään olisi voinut vakuuttaa itselleen vakaumuksella rukoilleensa. Se oli vaan hätähuuto, joka tyhjiin kaikui.
Koko hänen entinen varmuutensa oli mennyt ja nöyränä hän hoiteli kuolevaa pienokaista, lääkärin määräysten mukaan. Illalla Aino sammui, nukkui kovat tuskat kestettyään Annin syliin.
Illalla Hilekin tuli kotiin. Anni inhosi ja pelkäsi miestään ja päätti lapsen hautajaisten jälkeen heti lähteä hänen luotaan. Minne? Sitä ei tiennyt, mutta pois hänen täytyi; ilma ympärillä oli kuin rutto.
Hile vietti yönsä keittiössä ja Anni kuolleen lapsen kera kamarissa. Hän oli nyt jälleen voittanut entisen rohkeutensa ja valvoi kiihkoisella rakkaudella kuolemassa omakseen saamaansa lasta, jonka arvoa hän ei eläessä tuntenut. Annin piti niinkuin jokaisen naisen nähdä vaivaa ja tuntea tuskaa, voidakseen lapsen rakkaana vetää povelleen. Ensikerran tunkeutui epäitsekäs, jalostava rakkaus hänen sydämeensä, taivuttamaan korskean luonteen hellyyteen ja pelastamaan hänet kovuuden uhriksi joutumasta.
Kaikki oli ohitse. Anni palasi hautausmaalta pienokaista saattamasta. Hile oli tahtonut ajaa hänen kanssaan ja ottaa pienen arkun syliinsä, vaan Anni oli kieltäytynyt istumasta samaan rekeen. Hile jäi pois koko saatosta.
Anni riensi kotiin tultuaan keräämään tavaroitaan, miettien kaiken
aikaa, minkä vuoksi Hile sen oli tehnyt, kun hän pöydällä huomasi
Ainon henkivakuutuspaperit, joita hänen miehensä oli pidellyt.
Silloin hänelle selvisi juonen kamaluus.
— Sen olisi siis pitänyt tapahtua tavalla taikka toisella, — myönsi hän nyt itselleen yhä jouduttaen tavaroitaan kasaan.
— Mitä sinä nyt aiot? Mitä varten noita hynttyitäsi keräilet? —
— Minä en voi olla täällä kauempaa, menen ennen vaikka minne! —
— Minäpä tuotan sinut poliisilla takaisin. —
— Sinäkö minut poliisilla? Sinä, joka pakkasella murhasit lapsen! Julkeatko sinä puhua minulle poliisista? — Annin silmät säkenöivät suuttumuksesta ja ääni värähteli inhosta hänen komean vartalonsa ojentuessa suoraksi ja ylpeäksi. Hile väänteli itseään tuijottaen lattiaan kasvot harmaina ja roteva vartalo kokoon luuhistuneena.
— Sinä, sinä — — — — julkeasti valehtelet. Näes, — — — kun sinä, kun tulit — — — Ei, vaan kun sinä itse illalla, silloin yöllä, muistatkos, löit sitä! Niin, sinäpä juuri löit. Jos sen kuka tappoi, niin sinä se tapoit! Kas kuinka onkin huono muisti, kun on oma synti… Vai minä tapoin? Sinä, sinä häntä löit, en minä! — Hile reuhtoi ja osoitti Annia sormellaan.
— Minä olin kova, en hoitanut hyvin, en pidellyt kuin lasta pidellään, vaan minä en tehnyt sitä tahallani, en tiennyt paremmin tehdä. Jospa Jumala minulle sen anteeksi antaisi! Ja niin totta kun sitä sielulleni toivon, täytyy minun erota sinusta. Ainakin menen luotasi pois siksi kunnes itse tunnustat rikoksesi ja otat rangaistuksen kärsiäksesi. Minä en voi toteennäyttää tekoasi. Minä, minä en voi muuta — — minua kammottaa sinun läheisyytesi. Kuinka sinä voit turvattoman sairaan lapsen lopettaa? Sinä olet peto! —
Hile hiipi masentuneena pöytänsä luo, pisteli papereita taskuihinsa, vilkkuen Anniin sivulta.
— Pidä hyvänäsi mitä täällä on; minä en tule takaisin; tee nyt mitä tahdot! — sanoi Hile ja lähti pois.
* * * * *
Liinan päivät eivät vielä olleet lopussa. Hänen elonliekkinsä lepotti kuin kynttilä tuulen hengessä. Nuoruus kohotti verevän käden kynttilän suojaksi. Heikkous talttui unen ja levon virkistellessä liiaksi kulutettuja voimia. Helmikuun auringon akkunasta vilkkuessa hän nousi istumaan, kysyen ensimmäiseksi Ainon vointia. Hän oli kyllä kuullut Ainon joutuneen Annin luo ja ihmetteli, miksi ei Anni itse tullut häntä tapaamaan. — Ehkä vielä vihasi Akun vuoksi, vaan miksi hän oli tahtonut Ainon? — Liina ei tajunnut Annin vaikeasti taipuvaa luonnetta ja hyljätyn rakkauden katkeruutta. Hän, joka oli aina rakkauden varjossa elänyt, kärsinyt ja nauttinut. Nyt hän kuitenkin hämärästi aavisti Annin mielialan ja odotteli häntä luokseen.
Tytöt toivat kirjekortin jo ovella huutaen:
— Nyt Liina älä vaan ilosta ratkea! Taitaahan sekin tappaa ihmisiä, mutta sinun pitää nyt elää. Tässä on, se! —
Toinen tyttö sieppasi sen kiistalla toverinsa kädestä, heilutti ilmassa ja luki:
R. L. Se on kai rakas Liina. Tulen, arvaa kuka tulee?
— Ehkä Anni. —
— Arvaa paremmin. —
— Kuka se sitten olisi. —
— Katsokaas tuota, kuinka petollinen sydän, unohtaa…
— Ei suinkaan Aku. —
— Entäs jos olisi. —
— Onko se kortti minulle? —
— Osaatko lukea kirjoitusta. Liina Hartikkahan siinä seisoo tai istuu, kuinka sen vaan katsot. —
— Älä piinaa, hän on jo ihan punanen onnesta, — sanoi toinen toveri.
Liina tunsi tosiaan kuinka puna nousi ja laski hänen kasvoillaan ja ihonsa tuoksui virkistävän lämmön ja hien noustessa. Oi, se tiesi elämää!
— Anna nyt! — huudahti hän kärsimättömästi.
— Tuossa, syö se! — tokaisi tyttö kansanomaisella, töykeällä leikillisyydellä.
— Sanoo tulevansa huomenna ja tämä on kirjoitettu eilen. Tänään — — — mitä kello on? —
— Hyvä ihminen, tällä päivällä on ilta myöskin; puolipäivä nyt vasta on.
Ilta toi Akun terveenä ja onnellisena. Hyvin hän kuitenkin säikähtyi löytäessään Liinansa niin surkeassa tilassa.
— Nyt olen jälleen tämän kaupungin asukas. Pääsin vanhaan paikkaani, kun kauniisti pyysin. Se seppä parani ja minä sain hiukan sakkoa. Nyt ollaankin varovaisia. Ai jai kuinka lähellä oli! —
— Miksi et kirjoittanut ennen? —
— Vasta sain vapauteni. —
Liinalle ei vielä uskallettu kertoa Ainon kuolemasta. Aku valvoi ja vartioi Liinaansa kuin silmäterää. Liina aavisti kuitenkin jotakin tapahtuneen ja kyseli yhä kankeammin kuinka Ainon laita oli.
Kun hän jo oli jalkeilla ja pieni tytär sylissään uinaili, kertoi Aku hänelle Ainosta ja pyysi Annin puolesta, että Anni saisi tulla tapaamaan.
Mitä Liina tunsi, sitä hän ei kenellekään ilmaissut. Hän oli kuin jalokivi, joka äänetönnä loistaa. Hän oli puhtaaksi hiottu jalokivi, valaisi loistollaan monen elämää, eläen itse tyynenä ja valmiina kestämään iloja ja suruja.
Aku oli antanut kohtalon heitellä itseään virran syvimpiin onkaloihin. Niissä olivat kulmikkaisuudet hänen luonteestaan murtuneet ja sisäinen voima päässyt vakaantumaan. Nyt hän ei enää sokeasti uskonut kohtaloon, vaan tarttui itse onnensa ohjiin.
PELIÄ.
Siinä kaupunginosassa, missä monikerroksiset kivimuurit törröttävät ylpeinä matalien puurakennusten rinnalla ja monilukuiset tehtaitten piiput ulottuvat yhtä korkealle, kuin uusien kirkkojen kultaristiset huiput, kuohuu ahkera toimeliaisuus. Se on kaupungin sydän ja koko maan teollisuuden valtimo.
Maa tutisee jalkojen alla teollisuuspalatsien ohi astuessa. Tuhannet koneet jyskyvät noitten tukevien muurien sisällä. Ne ovat kuin vuoria, joissa jättiläiset raatavat yötä ja päivää.
Ihmisaivot hehkuvat yhä uusia keinoja luoden, joilla koneitten vauhti kohoaisi, aarteita singahuttelisi ja nostaisi kilpailun korkeimpaan huippuunsa.
Tässä keskuksessa oli kauppaneuvos Gräsin liike kasvanut kymmenien vuosien vieriessä tukevaksi työn ja menestyksen ahjoksi. Terveenä liikkeenä, ihmisten elintarpeitten välittäjänä, oli tämä aina noudattanut kultaista keskitietä, hankkinut hyvää tavaraa, vaan ei koskaan kiihottanut ihmisten loisteliaisuuden ja ylellisyyden halua. Vanhat myyjät tunsivat yleisön ja yleisö tunsi heidät. Kukin meni Gräsin kauppaan kuin kotiaittaansa. Maalaiset ostivat sieltä siemenviljaa, maanviljelyskoneita, kaikkea mitä taloudessa tarvitsivat.
Vaan kauppaneuvos Gräs ei ollut ainoastaan kauppias. Hän oli myöskin suurliikemies, jolle nuo jyrisevät koneet jauhoivat aarteita yötä päivää. Toisinaan ne aarteet uhkasivat niellä kaikki mitä kymmenien vuosien ahkera ahertaminen oli tuottanut, vaan toisinaan heilahti onnenpyörä kohdalle ja heitti kaksinkertaisen tuloksen.
Vanhan kauppaneuvoksen pää oli käynyt harmaaksi onnen vaihdellessa, mutta peli-into oli kasvanut. Se häiritsi hänen hyvin ansaittua lepoaan vanhuuden päivinä.
Väsyneenä astui hän nytkin asuntoonsa toiseen kerrokseen, liikkeen yläpuolella. Jykevä peili eteisessä kuvasti hänet kiireestä kantapäähän. Siinä se oli seisonut omistajansa ajan, kymmeniä vuosia — tulisi ehkä seisomaan kauvemminkin.
Vanhus huokasi ja astui edelleen laajaan asuntoonsa, missä vaan tutut esineet hyvine muistoineen tarjosivat mukavan levon. Aina viimeiseen kammioon huoneuston pitkässä rivissä johtivat ukon askeleet, kunnes pysähtyivät tyttären ovelle.
Toaletille oli laskettu ylioppilaslakki ja sen vieressä kiilteli kristallilipas. Nuori tyttö seisoi selin oveen ja henki puoleksi kuihtuneen ruusun tuoksua. Heleä puna virtaili lapsellisilla kasvoilla. Ruusu kuiskasi varmaan hänelle ensi lemmen kainon aavistuksen. Kuultuaan isän askeleet kätki nuori ylioppilas aarteensa kristallilippaaseen.
— Isä! Joko sinä pääsit kotiin? Oletko edes illan äidin ja minun kanssani? —
— Olen, lapsi, olen, tänään olen; mutta huomis-iltana on taas ikäviä tehtäviä. Hyvin ikäviä. Kasööri Kangas antaa minulle paljon huolta, paljon huolta! —
— Kuinka niin isä? — Nuori tyttö oli käynyt levottomaksi.
— Se on sellaista peliä, nuorten elämä nykyään. Pelkkää peliä, pelkkää peliä! — Ukko toisti sen niin miettivänä, kuin olisi punninnut, minkä verran hänen elämänsä oli ollut peliä.
* * * * *
Kasööri Kangas oli uuden tehtaan rahastonhoitaja, kirjoitti toiminimen ja piteli suuria rahasummia.
Hänen nuorenmiehen asunnossaan oli joukko miehiä koolla.
— Viimeinen on mun! Akan peli ja yks' pieti! Maksakaas ämmät! — sanoi muuan pöhöttynyt tukkukauppias.
— Et sinä kuulosta saa nousta, kun ässällä passasit! — huudettiin hetken kuluttua kaupungin arkitehdille.
— Minnekä ne miehet hävisivät, eihän meitä kohta jää seitsemääkään tähän peliin? — kysyi eräs nuori kauppias, uteliaana tähystellen sivuhuoneeseen.
— Älkää viekö jakoperiä taikka minä en päästä kääntöä kellekään. —
— Peijakas, minä olisin tahtonut lähteä kotiin ja antaa korttini pois, vaan sinnehän ne kaikki hävisivät, — sanoi taas nuori kauppias.
— Kyllähän sen tietää. Nuori eukko odottaa sinne kylmälle kyljelleen, — nauroi vanha pankinjohtaja.
— Ai, jai, jai, kun sydämen' on pois
ja kuka sen mulle takaisin tois? —
— rallatteli apteekkari.
— Älä uikuta. Kenenkäs pieti taas puuttuu? Tulihan äsken kaksi hojoa ja nyt yksi lisää ja ämmiltä! —
— Joudu, joudu, ota varas kii,
hällä on minun sydämenii. —
— Huoliikos kukaan kuulon korteista? Kyllä niillä ainakin yhden tikin vetää. —
— Syököön se kortit, hiiteen nämä pirunkirjat, — huudahti uuden tehtaan kirjanpitäjä. — Missä maisteri Kanerva on? Olisi hänelle hiukan asiaa, ennenkuin menen, — sanoi hän Hämäläiselle, jonka tiesi olevan talossa enemmän kotona kuin toisten, sillä hän oli Kankaan liiketoveri tukkiasioissa.
Kangas ei ollut niitä miehiä, jotka tyytyvät säännölliseen palkkaan ja rauhalliseen elämään. Siksi oli hän antautunut keinotteluihin osakekaupoilla ja ryhtynyt vanhan Hämäläisen avuksi hänen asioissaan. Hämäläinen oli kerännyt melkoisen pääoman metsäkaupoilla.
Hämäläinen kävi hakemassa Kanervan.
— Sanokaa Kankaalle, että huomen illalla tulee kauppaneuvos tarkastamaan kassaa, — sanoi hän vetäen Kanervan syrjään. — Minun pitää nyt mennä. —
Miehet hävisivät salista vähitellen. Sivuhuoneesta kuului yhä kortinlyöntiä ja vain harvoin sananvaihtoa. Miesten naamat välkkyivät rasvaisesta hiestä, silmät tuikkivat pistävinä, läpitunkevin ja ahmivin silmäyksin seuraten jokaisen kortin liikettä. Pelivimmaisina, julmina ja kiihkeinä he jakelivat epäileviä sanoja ja silmäyksiä paljastaen omat ja toverien huonoimmat puolet.
Aamun kuulakassa vaaleudessa lamppujen valo himmeni ja rauhattomuus hiipi hiljalleen kortinpelaajien kammioon pakottaen katseet vähän päästä verhottuun akkunaan.
Maisteri Kanerva oli kaiken aikaa seurannut uhkapeliä katsojana. Nyt hän äkkiä nosti verhon.
Valon puhdistava hohde ajoi pakosalle yön kahlehtivan lumouksen, haihduttaen pelin intohimoisen huumauksen. Väsyneinä ja velttoina hervahtivat vartalot kasaan; kasvot kalpeina, silmät sameina inhosivat miehet itseään. Sähköliekit ivasivat savuisessa huoneessa heidän yöllistä hulluuttaan. Kukin keräsi saaliinsa ja riensi ulos raittiiseen säähän.
Kasööri Kangas oli pitkä, solakka mies. Koko olennossa kuvastui väsähdys, joka kuitenkin miellytti ja auttoi tuttavallisiin suhteisiin hienostuneella ja hiukan hemmotetulla sävyllään. Toisinaan välähti tummista silmistä luja katse, joka vaati tottelemaan rohkeilla iskuillaan.
— Annappas, Kanerva, minullekin paperossi. Oo, se yöllinen peli oli taas kuin virkistävä kylpy, se oli kuin musiikki vanhalle sirkushevoselle. Nyt minä olen valmis tekemään afääreitä, — puhui Kangas asuintoverilleen.
— Aika onkin. Kello tulee kohta kahdeksan. Minä olen tässä kaiken aikaa miettinyt, missä on yhteiskunnallisen rappeutumisen ja heikkouden syy: ulkonaisissa oloissa, vaiko ihmisten taipumuksissa? Luulen voivani päättää, että ihmisten taipumukset ovat olojen määrääjiä. —
— Te kouluihmiset ja maailmanparantajat olette aina niin varmat syistä ja seurauksista. Minä sen sijaan elän ja tahdon elää, niinkuin minun taipumukseni vaativat. —
— Mitä tekisit, jos äkkiä huomaisit, että se, mikä sinussa oli rautaa, on muuttunut ruosteeksi? —
— Se olisi kaiketi minun menoni, vaan entä sitten! Minun voimani on juuri tässä rautaisessa ruostumisessa. Tämä kisa, kilpailu ja voimien jännittäminen, jossa saa käyttää kaikkia keinoja. Se on nautintoa! Toisinaan jännityksen lauettua maistuu tyhjyys niin äitelältä ja silloin syöksyn entistä suuremmalla vauhdilla pyörteeseen, kudon verkkoja, kiedon ja vedän… Olkoon se ruostumista! Minä tunnen kasvavani tässä kiistassa ja minä tahdon elää juuri näiden ulkonaisten ja sisällisten mahtien vaikutuksissa. —
— Sinussa on vielä rautaa. Olin unohtaa. Kirjurisi käski sanomaan, että Gräs toimittaa kassantarkastuksen tänä iltana! —
Syntyi pitkä vaitiolo. Kangas pesi ja pyyhki kasvojaan, joten
Kanervalta jäi huomaamatta, miten ne kalpenivat.
— Kesken kaikkea, eihän nyt ole tilinpäättöäkään; mikä sitä äijää nyt vaivaa? — Kangas koetti hymyillä, mutta se oli väkinäistä. — No, kyllä minä…! — sanoi hän purren hammastansa. — Kyllä he kassan saavat nähdä. Hän heitti pyyhkeen ja pukeutui nopeaan.
Melkein juoksujalassa hän saapui Hämäläisen luo.
— Nyt, veli hyvä, on kiire. Tarvitsen heti kaksikymmentä tuhatta.
Kaiketi sinulla on summa saatavissa? —
Juho Kangas yritti puhua huolettomasti, mutta äänen outo värähdys ei jäänyt toverilta huomaamatta.
— Se on suuri summa, — sanoi Hämäläinen luontaisella hitaudellaan, — eikä minulla taida olla…
— Älä estele, sinulla on sellainen summa aina varalla ja paljon enemmänkin. Vaan samapa se, ellet tahdo, niin jääköön tähän. Asia on kuitenkin sitä laatua, että minun siinä tapauksessa on pakko luopua kumppanuudesta sinun kanssasi ja silloin voi myöskin käydä niin, ettei sinun saha-osakkeitasi mene aivan pian kaupaksi. Ja tiedäthän miten nopeaan lahti laskee, Jo ensi kesänä seisoo saha korkealla, kuivalla maalla ja silloin kyllä selviää, miksi Hämäläinen myy hyvät saha-osakkeensa. —
— No, no, älä nyt räpätä. Ehditäänhän tästä. — Hämäläinen puki hitaasti ja haki kassakaapin avaimet. — Tuossa on pakka silkkaa rahaa, — sanoi hän väkinäisesti naurahtaen. — Niillä on kuitenkin kiire takaisin. Tällä viikolla saan suuren viljalähetyksen suorittaa. —
— Huomenna saat. Mitä viljaa sinä ostelet? Gräsin alahan se on. —
— Olen saanut kehoituksen hankkia siemenviljaa ja nyt satuin saamaan hyvällä kaupalla virolaisilta, — sanoi Hämäläinen.
— Ahaa, se on tuota samaa viljaa, jota tuotiin Hämeenlinnaan. Eikö ole? —
— Kaihan se sitä on. —
— Ja siellä se raakattiin, ei idä, — tiesi Juho Kangas pistäen rahapakat taskuihinsa saatuaan ne lasketuksi.
— Älä helkkarissa. Minullepa asia esitettiin aivan toisessa valossa. Viljan pitäisi olla hyvää, mutta se oli liian kallista ostajan mielestä, siksi se oli raakattava. Pitkämatkainen tavara, minnekäs veit. Helkkarin sukkela temppu! — Hämäläinen nauroi herttaisesti.
— Viisas juoni, mutta vielä sukkelampaa oli saada sinut ansaan, vanha kettu! —
— Hiisi vieköön, minä olen sitoutunut ostamaan! sanoi Hämäläinen harmissaan.
Kangas astui kiivaasti lattialla ja pysähtyi äkkiä Hämäläisen eteen.
— Nyt on minun vuoroni auttaa sinua, mies! Sinä annat Gräsin ymmärtää, että myyt viljan kohtuhinnalla. Gräs tarvitsee. Voinet hankkia todisteita viljan itävyydestä? — Kankaan silmät välähtivät koston halusta ja sen kannustamana hän nelisti nopeaan päämaaliinsa.
— Kyllähän ne hämeenlinnalaiset…
— Niin, anna heidän todistaa, — riensi Juho Kangas lisäämään.
— Mutta, jos sinä luulet —?
— No, minä en voi tietää mitään, ymmärrätkös, vieras mies asialle, ihan vieras. Kyllähän Gräsin nahka kestää, niin se on kuin nappi takista koko juttu hänelle, — sanoi Kangas kevyesti viitaten kädellään.
— Eipä niinkään, nimi, katsos nimi! — intti Hämäläinen, mutta hänen vastustuksensa oli vaan näennäinen.
— Aijothan sinäkin ne myydä! — tokaisi Kangas.
— Myisin niinkin. Mihinkäs hittoon ne sitten…
— Ja saisit runsaasti takkiisi! —
— Niin, onhan tämä kirottu juttu. Jos sinä olet vakuutettu, että…
— Enhän minä tiedä asiasta itsekohdastani mitään; olen muilta kuullut. —
— Sitten olet kai kuullut samaa juttua, jota hämeenlinnalaiset virolaisille syöttivät, että vilja oli saanut muka kosteutta laivassa, — huokasi Hämäläinen helpotuksella.
— Tietysti en voinut olla näkemässä. —
— No, sitten anna mennä vaan. Saakoon Gräs, jos haluaa. Suoraan en tarjoa, jos olisi jotain jutkua… tahdon selkäni vapaaksi, — sanoi Hämäläinen puhtaalla omallatunnolla.
Juho Kangas riensi kevein askelin voitonvarmana konttoriinsa.
Oli jo myöhäinen kevät. Peli oli joutunut pois polttopisteestään ja miehet häärivät raha-asioissaan, kukin selvitellen sotkuisia vyyhtiään kesäksi.
Hämäläisen tavattuaan kysyi Juho Kangas, kuinka jyväasia oli päättynyt.
— Ethän vielä ole sitä suinkaan selvittänyt? — Juho toivoi nyt asian raukeamista.
— Eihän tuota peruakaan voine, — luuli Hämäläinen.
— Parasta lie kuitenkin antaa Gräsin olla rauhassa, voisihan syntyä rettelöitäkin. —
— Ei ole Hämäläinen ennenkään tekojansa katunut, aina ne ovat taakseni jääneet perään huutelematta, — saneli mies.
— Kauppa on siis valmis? —
— Valmis on. Enhän minä tarvinnut puuttuakaan siihen. Hämeenlinnalaiset siinä kaikki toimittivat. Nyt on vilja maalaiskauppiailla odottamassa kylväjiä —
— Kylläpä te opereeraatte! — puristi Juho Kangas hampaittensa välistä.
* * * * *
Syksy toi mukanansa myrskyt ja raskaat ilmat, sumeat päivät, mustat ajatukset ja lunta.
Liikemaailmassa tiedettiin uusia kertoa.
Kauppaneuvos Gräs oli kovin vanhentunut. Pää oli entistään harmaampi, selkä köyrympi. Miksi tuo valpas vanhus näin äkkiä oli murtunut?
— Hänen kunniansa liikemiehenä oli purjehtinut karille, — kuiskattiin. — Hän on myynyt itämätöntä siementä. Harmaat pellot kiihottavat kyntäjiään purkamaan vihansa vanhukselle. —
Ei riittänyt koko elämän rehellinen työ ja onnellinen ahertaminen korvaamaan tätä yhtä erehdystä. Miksi? Salanuoli oli kohdistettu runkoon, turmeleva salama oli sattunut tyveen. Latva oli sitä uhitellen ärsyttänyt ja sille päänsä paljastanut, mutta kosto oli iskenyt siihen kohtaan, josta puu kaadetaan.
Kauppaneuvos tarjosi vahingonkorvausta, jakoi avokäsin kaikille ken tahtoi ottaa. Mutta ne, jotka enimmän vaativat, ne myös enimmän parjasivat, kylväen epäilyksen siemeniä. Ja ne itivät kuten rikkaruoho ainakin. Liike kärsi; maalaiset kääntyivät muuanne. Vanha liike joutui syrjään ja uudet pääsivät nousuun.
Vanhus murtui kohdattuaan elämän kovimman myrskyn juuri silloin, kun olisi tarvinnut vanhuudenlepoa.
Juho Kangas suuntasi askeleensa liikemiesten yhdistykseen. Oli kokousilta. Juhlallisin puhein olivat liikemiehet päättäneet sulkea myymälät kahdeksalta illalla. Olivathan myyjätkin ihmisiä ja heidänkin piti saada nauttia vapautta.
Varsin suurta melua piti Karruksi sanottu tihrusilmäinen liikemies, jonka katseet kulkivat pitkin pystykkään, mittavan nenän vartta. Alahuuli lerpallaan hän laski mahtavasti kuinka monta 'rosenttia' työvoima nousisi, kun palvelijat kahdeksalta saavat vapautensa. Näin herrojen kesken hän oli puhtaissa vaatteissa, mutta kansan joukossa mies kulki tallukoissa ollakseen kansallinen. Hänen suuri talonsa ja monet 'rosenttinsa' valmistivat hänelle tilan valtuustossa, vaikka tuskin osasi nimeään kirjoittaa.
— Mitä siitä. Onhan minulla senaattorin tulot ja riippumaton asema, — sanoi hän moittiville.
Juho Kangas asettui takimmaiselle riville tuijottaen hajamielisenä puheenjohtajan paikkaa kohti. Hän oli näkevinään siellä harmaapäisen kunnian miehen, jonka sielukkuus oli antanut juhlallisuuden leiman näitten poroporvarien istunnoille, eivätkä sanat: 'raha' ja 'prosentti' ennen niin raa'asti karahtaneet kuin tänä iltana. Juho putkahti. Joku mainitsi Gräsin nimeä.
— Niin, hänet haudataan ja liikemiesten puolesta laskee seppeleen kasööri Kangas. —
— Minä en tosiaankaan itse aikonut laskea…
Sitä hän ei ollut ajatellut, mutta olihan se niin luonnollista.