Kuvia työväen kaupungista

Vaan Juho Kangas ei päässyt niin vähällä. Hänet valittiin puheenjohtajaksi Gräsin sijaan.

Kokous oli päättynyt ja miehet kerääntyivät pelihuoneisiin uutta puheenjohtajaa 'fiiraamaan'.

— Onnea vaan! Saammehan nyt Rääsin sijaan uuden reilu miehen, — sorahutti Karru, salakavalasti myhäillen. Hän oli loukkaantunut, olisihan yhdistys saanut hänetkin valita.

Juhon oli vaikea hillitä äkäistä töykäystä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää, yhdistys, toverit, peli, koko elämä. Hän olisi tahtonut lyödä Karrua ja läimäyttää kortit vasten toveriensa naamoja. Mutta hän istui siivosti tuolilleen, kalpeana ja sanattomana tuijottaen nojatuolia pöydän ääressä. Siinä oli Gräs aina juhlatilaisuuksissa istunut. Kukaan ei sitä anastanut. Se nostettiin syrjään varovaisesti ja hellästi. Siinä se törrötti tyhjänä Juhon edessä vieden häneltä peli-innon ja -onnen. Hän ei voinut jättää kortteja, istui vaan kuin naulattu ja 'maalasi' umpimähkään. Tuoliin piti katsoa vähän päästä; ellei katsonut, niin tuntui siltä kuin joku olisi kääntänyt päätä sinnepäin. Harmaassa aamuhämärässä hän läksi.

— Jospa voisi päästä irti omasta itsestään, päästä edelle ajasta ja unhottaa. Unhottaa, niin, kyllä hän oli unhottanut. Pikku Maija Gräsille hän oli antanut kerran ruusun. Senkin hän nyt oli unhottanut. Siitähän olikin kovin pitkä aika. —

Äkkiä hän hätkähti seuraten silmillään edellään kulkevaa miestä. Se oli Gräs. Juho astui tahtomattaan miehen perässä kadun kulmaan, jossa lyhty valaisi kulkijan piirteet. Juho hengitti uudestaan. Mies oli muuan suutari, jonka hän hyvin tunsi.

Seuraavana päivänä olivat harmaat hattarat hajonneet. Syksyn kuulakka aurinko sulatteli roudan kärkeä ja houkutteli ihmiset ulos asunnoistaan kaduille. Kaupungissa vallitsi salamyhkäinen surumielisyys. Olihan nyt heidän mahtimiehensä, kauppaneuvos Gräsin hautajaiset, joita kirkonkellot juhlallisesti kuuluttivat.

Alakuloisuus heijastui manalle menneen kirstusta, tarttui vieraisiin ja uteliaihin, jotka silmäruokaa etsivät komeassa, juhlallisessa saatossa; se saavutti raihnaiset ja elämän kurittamat, kun he polviaan notkistellen siunailivat elämän katoavaisuutta liehtoen itselleen hartautta, sillä hartauden pitäisi heille avata ijäisyyden perillä taivaan ovet.

— Kuuleppas, Kanerva, — sanoi Juho Kangas toverilleen saatossa. — Nyt minä pelkään, että on, käynyt niinkuin sinä kerran huomautit. Se mikä minussa oli rautaa on muuttunut ruosteeksi. —

— Ei vielä, alakuloisuus on tarttunut. —

— Sanotko sinä: ei vielä? Minä en voi elää täällä, minun täytyy pois. —

— Siinä voit olla oikeassa. Lähde ja säästä rautaasi. —

Joulun edellä hän kerran tuli Gräsille hyvästi jättämään ja astui eteiseen, jossa jykevä peili kuvasti hänet kiireestä kantapäähän. Käsi sipaisi nopeaan harvennutta tukkaa ja silmä etsi arasti omaa silmää. Peili kertoi hänelle samaa kuin oli kerran vakuuttanut omistajalleen. — Tässä olen seisonut kymmeniä vuosia ja seison vielä edelleenkin. Työ allani jatkuu tasaista, rauhallista vauhtiaan, terveille juurilleni nostatan uuden puun, uuden sukupolven hoitamana. —

Nuori mies kääntyi pois ja astui edelleen huoneisiin.

Pikku Maija Gräs tuli häntä vastaan täytenä naisena, surupuvussaan.

— Joko te pian lähdette? —

— Ylihuomenna. —

— Minulla on teille jotakin annettavaa. — Juho katsoi häneen kysyen.

— Niin, te ette sitä kenties muista. Käyn sen hakemassa.

Hän riensi kevein askelin huoneeseensa, otti kristallilippaasta sypressin oksan ja sen alta kuivettuneen ruusun.

— Te annoitte minulle kerran ruusun. Minä säilytin sitä niinkuin pyysitte. Tässä se on, mutta siihen liittyy isäni hautasypressi teidän antamastanne seppeleestä. Ottakaa, ne kuuluvat teille. —

Nuori mies otti nöyrästi ruusun ja sypressin.

— Nämä olen minä pelissä voittanut, — sanoi hän Kanervalle. — Nämät minä säilytän pyhinä aarteinani. Ne ovat maksaneet parhaan osan elämääni. —

HARMAA NAINEN.

Ystäväni, nuoren viehättävän rouvan elämä on monipuolista ja rikasta. Hänellä on hyvä, lahjakas mies, hyvät tulot, huomattu asema ja turvattu tulevaisuus. Joka vuosi hän matkustaa ulkomaille saaden mielensä mukaan siellä valita olinpaikkansa. Mies kantaa häntä käsillään, kuten sanotaan. Ja kyllä hän sen ansaitseekin, sillä suloisempaa, sydämellisempää ja sielukkaampaa olentoa, kuin hän on, en ole milloinkaan tavannut.

Ainahan onnelliseltakin jotakin puuttuu. Emmehän eläisi, ellei olisi toivomuksia.

Ystävälläni ei ole lasta.

Hän on kolmenkymmenen vaiheilla, jolloin hyvä nainen alkaa sydämestään kaivata tuollaista pientä, avutonta olentoa vaaliakseen ja kääriäkseen pehmeisiin, lämpöisiin vaippoihin, sitä sylin kantaakseen, sydämin ja suin helliäkseen.

Minä neuvoin häntä tekemään kuten muutkin rouvat: kun aika käy pitkäksi ja työnpuute tuntuvaksi, myyvät he huonekalunsa, ostavat ihkasen uudenaikaisia ja nauttivat kotinsa uudesta asusta. Kutsutaan vieraitakin ihailemaan ja ollaan tyytyväisiä, kunnes kaikki käy vanhaksi ja taas ostetaan uutta.

— Voi, minä olen saanut niin kylläkseni kaikista koreista rääsyistä, etten siedä nähdäkään niitä, sitä vähemmän hankkia niitä kotiini. Enkä ikinä taipuisi repimään ja hajoittamaan rakkaaksi käynyttä kojuamme. Vai pitäisikö minun hankkia kotiini noita julman kömpelöjä huonekaluja, joita kunnioitetaan nimellä 'suomalaiskuosiset', vaikka niitä kernaammin voisi sanoa elehvantti-sohviksi ja -tuoleiksi? —

— Ala sitten suosia taidetta. Onhan sinulla taipumuksia maalaamiseen, voit menestyksellä jäljentää mitä taideteosta tahansa. —

— Ja turmella oman rakkauteni taiteeseen. Tiedätkö, kaunista taideteosta katsellessani en tunne pienintäkään halua jäljittelemään, nöyrästi ja iloiten katselen taulua, kunnes siihen rakastun ja ostan sen, jos voin. —

— Tunnen kyllä syyn sinun haluttomuuteesi: et voi ajatella muuta, kuin tuollaista parkuvaa ja nukkuvaa raukkaa; olet sen kerran saanut päähäsi. —

— Taikka koko olentooni, — sanoi hän hiljaa ja miettiväisesti.

Tiesin hänen käyvän laitakaupungilla pieniä, turvattomia lapsia ihailemassa; mutta joka kerta kun hän sieltä tuli, oli hän entistä alakuloisempi. Syynkin siihen tiesin: hän ei uskaltanut valita noitten ihmisparkojen lapsista ainoatakaan omakseen, niin kurjia ne olivat.

Eräänä päivänä hän tuli kiihtyneenä luokseni.

— Minulle on tapahtunut jotakin merkillistä tänään, — sanoi hän, istuttuaan pöytäni ääreen. — Kun tulin aamulla ostoksilta, astui eräs naisolento eteeni juuri meidän kulmassa. Hän töksähti siihen aivan yliluonnollisella tavalla. Kädet ristissä hän rukoillen sanoi: — auttakaa, hyvä rouva! — ja samassa hän hävisi edestäni kääntyen kulmasta. Minä säikähdin, melkein kauhistuin, sillä nainen oli ihan harmaa. Hänellä oli harmaat vaatteet, harmaa tukka, harmaat silmät ja kasvotkin kalvakat. Minä heitin kääröni rappusiin ja juoksin hämmästyksestä selvittyäni häntä hakemaan, vaan en nähnyt ihmistä missään.

— Nyt minäkin myönnän sinun tarvitsevan tuollaista tunteellisuuden johdattajaa, sillä muuten — —

— Kaiketikin, mutta kuulehan nyt! Minä ymmärsin, että hän voi mennä vaan yhteen suuntaan, katua ylöspäin, sillä muuten olisin vieläkin voinut nähdä hänet torilla. Minä juoksin seuraavan talon pihaan. Siellä näin erään keski-ikäisen, ilkeännäköisen akan, joka haisi väkevältä. Kysyin häneltä kuitenkin, oliko hän nähnyt harmaata naista.

— Harmaatako? Niin, harmaa se hupsu onkin, ihan harmaa kuin kissa, ha, ha, — nauroi se akka inhoittavan rumasti levittäen suunsa ammolleen.

— Miksi te häntä hupsuksi sanotte? — kysyin minä suuttuneena. Akan röyhkeä muoto äköitti minua.

— No, eihän se muuten ole hupsu, mutta kun se keräilee kaiken maailman vieraat lapset luoksensa. Minunkin tyttöni vei aina kotiinsa. Voi, voi sentään, nyt se on vainaa. Jumala senkin korjasi. — Akan valitus ja itku oli vielä ilkeämpää kuin hänen naurunsa. — Tietääkös rouva, mitä se hupsu, se Sero minulle uskotti? Se sanoi Mariani omaksi lapsekseen ja tahtoi viedä väkisin sen minulta. Minä kuritin tyttöä, mutta se mukula oli noiduttu, meni aina vaan Serolle. —

Minä en tiedä, mitä kaikkea akka lörpötti. Me seisoimme akkunan alla ja huoneesta kuului surkeaa naisen itkua. Se oli epätoivon vaikerrusta. Huolimatta akan estelyistä menin sisään. Siellä harmaa nainen virui polvillaan pienen tyttären vuoteen vieressä itkien ja väännellen käsiään tuskassa.

— Tulittehan, rouva, mutta liian myöhään. Tuo, tuo tuossa on piiskannut lapsen kuoliaaksi! — sanoi hän osoittaen ovella seisovaa akkaa, joka oli seurannut minua. — Katsokaa tätä veristä selkää! — sanoi hän hellästi silitellen pienokaisen runneltua ruumista. Minä en voinut katsoa lapseen muuten kuin vilaukselta, luontoani käänsi ja inhoni muuttui kauhuksi tuntiessani akan katseet itseeni tähdätyiksi. Harmaa nainen herätti sääliäni; en olisi millään ehdolla tahtonut jättää häntä hirviön kanssa kahden. Juopuneen naisen koko olemus todisti syytöksen oikeaksi. Hän oli havuvitsoilla piiskannut hennon lapsen kuoliaaksi. Pienokaisen huudot olivat kutsuneet harmaan naisen hänen avuksensa, vaikka liian myöhään; silloin oli jo pieni sydän tuskasta pakahtunut. Minä pyysin sitä harmaata pois ja hän totteli niinkuin lapsi.

Hänen suuret, avoimet silmänsä olivat täynnä kyyneleitä, kun hän katsoi minuun kysyvällä, lapsellisella katseellaan. Vieläkin oli hän minusta, ellei juuri yliluonnollinen, niin ainakin hyvin salaperäinen olento. Uteliaana seurasin toiselle puolelle pihaa hänen huoneeseensa.

Huone oli pieni, pöytä täynnä kudottuja villavaatteita ja sukkakone akkunan edessä. Silmäni eivät keksineet muuta omituista, kuin harmaan peitteen sängyssä ja rivin pieniä tuoleja seinällä ja matalan pöydän näiden edessä.

— Onko teillä koulu? — kysyin minä emännältä, mutta hän ei näyttänyt ymmärtävän kysymystäni, sanoi vaan:

— Kyllä Mari nyt on kuollut ja se on, se on minun syyni! —

— Tarkoitatteko sitä pientä tyttöä? — Hän ei nytkään välittänyt kysymyksestäni.

— Mari oli minun tyttöni, — jupisi hän, ikäänkuin minä olisin väittänyt vastaan. Minä jo luulin sen juopuneen akan olleen oikeassa, että Sero, joksi hän minun harmaatani nimitti, olisi hupsu, mutta samassa Sero kääntyi minuun päin.

— Luuletteko tekin rouva että lapsi kuolee, kun sitä toivoo kuolemaan? —

— Ei, hyvä ystävä, emmehän me voi toivojemme mukaan lyhentää tai pidentää kenenkään elämää, — sanoin minä vakuuttavasti, mutta hän näytti epäilevän.

— Mutta jos äiti ennen lapsen syntymää on määrännyt sen kuolemaan ja toivonut sitä kaikesta sydämestään? —

Enhän minä siihen osannut mitään vastata, vaikka näin hänen kiihkeästi odottavan selitystä. Ja varmaan hän olisi uskonut sanojani, vaan minä en voinut vastata hänelle viisastelulla.

— Katsokaas nyt! — huudahti hän hurjalla katkeruudella. — Ettehän tekään voi valeeksi väittää, etten minä olisi syypää Marin kuolemaan! —

Minua hämmästytti tämä johtopäätös.

— Oliko Mari teidän lapsenne? Tuo akka sanoi sitä omaksensa. —

— Oli se. Katsokaas, siitä on nyt kolme vuotta; minulle oli tulossa lapsi. Minä olin tyttö ja minä toivoin lasta kuolemaan jo ennen sen syntymistä; voi kuinka minä toivoin! Ei ollut sitä hetkeä päivässä, jolloin en olisi sitä ajatellut ja toivonut. Kun se lapsi syntyi, niin se vietiin pois; minä en sitä nähnytkään. Äiti vainaani sanoi sen syntyneen kuolleena ja niin ne toisetkin sanoivat; mutta minä tiesin, että se eli. Se eli ihan varmasti, vaikka he veivät sen pois, etten minä joutuisi häpeään. Minä rukoilin ja pyysin saada nähdä sitä lasta, mutta he sanoivat sen haudanneensa. Minä en sitä uskonut, tiesinhän lapsen olevan elossa; he olivat vieneet sen kaupunkiin. Äitini kuoltua sain talonosuutta, ostin tämän sukkakoneen ja asetuin tänne kaupunkiin asumaan. Myymässä käydessäni etsin tyttöäni. Tiesin kyllä kuka minun tyttöni olisi. Tänä kesänä tulin tähän taloon ja pihalla juoksi vastaani Mari. Marilla oli vaalea tukka, siniset silmät ja punainen suu. Juuri sellaisen piti minun tyttöni olla. Minä otin hänet luokseni; mutta se vaimo, jonka tykönä Mari oli, sanoi sitä omakseen ja nämä pihan muijat luulivat minua — — luulkoot mitä tahansa! Maria oli minun lapseni. Mutta kun minä sitä silloin toivoin kuolemaan, niin se kuoli ja kaikki on minun syyni ja minun täytyy aina elää vankina! —

— Vankina, — se sana selitti, miksi hän kulki harmaissa vaatteissa.

— Oletteko elänyt nämä kolme vuotta vankina? — kysyin minä uteliaana kuulemaan, miten hän antaisi sekoittaa ajatusjuoksunsa, vaan minä petyin kuullessani hänen tyynen vastauksensa:

— Te luulette minusta samaa kuin tämän talon akat, mutta minä en ole hupsu. Olen pitänyt itseäni vankina tuon ruman toivomukseni takia, sillä paha ajatus on jo rikos. —

— Mitä tuoleja teillä on täällä? — kysyin.

— Ne ovat pikku Marin toverien tuoleja. Me keitimme puuroa ja velliä koko joukolle. Katsokaas, minä tiesin, että Mari pysyisi luonani, jos olisin ystävällinen kaikille lapsille, — sanoi hän salaperäisesti hymyillen. — Kun etsin Mariani, tutkin kaikkia lapsia ja juuri sellaisia lapsia, joita aina oli toivottu kuolemaan. Sellainenhan minunkin tyttöni oli. Maria oli toivottu kuolemaan ja siksi hänen piti kuolla. Voi minua, minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! —

Hänen silmissään kuvautui avuton suru ja ahdistus. En tiennyt mitä sanoa, lohdutus oli hyödytöntä, näin paraaksi mukautua hänen ajatusjuoksuunsa. Siitä hän rauhoittui ja kertoi nähneensä minut pieniä lapsia auttamassa ja siksi hän sanoi uskaltaneensa kutsua minua Marin avuksi. Nyt hän taas muisti surunsa ja alkoi vaikeroida: — Minä olen vanki, koko ikäni olen vanki! —

— Mitä sinä luulet? Eikö hänen pitäisi päästä parantolaan? — sanoin ystävälleni.

— Hänkö, parantolaan? Ei, pikemmin kaikki ne, jotka mustat ajatuksensa kätkevät ja toimettomuudellaan murhaavat hoitamattomat lapset!

Minä en sanonut mitään, sillä nyt tiesin, että ystäväni jonakin kauniina päivänä valitsisi omakseen yhden noista kuolemaan tuomituista pienokaisista.

NIINKUIN UNTA.

Riehuvassa syksymyrskyssä kulki Elli sillan poikki toisella kädellään pidellen hattuaan ja toisella tanssikenkiä. Tuuli kietoi ohuet hameet tytön lapsekkaan vartalon ympärille ja heitteli häntä, jotta askeleet muuttuivat pakosta hyppäyksiksi. Tyttö vilkkui sillan yläpuolelle koskeen, jossa vesi oli noussut padon reunan tasalle ja tehtaitten syöksytorvet tupruttivat vettä kidan täydeltä padon alapuolelle. Vielä kerran hän vilkaisi ja juoksi sitten kuin vainoojaa pakoon suunnaten askeleensa tehtaalaisten kaupunginosaan ja poikkesi pieneen, matalaan taloon. Kömpelöt ja kuluneet arkikengät lopsuivat jaloissa, kun hän parilla harppauksella nousi rappusia ja pienellä nykäyksellä veti kamarin oven auki.

— Elli, nopsa! Niinhän sinä olet kuin variksen peläte: tukka hajalla ja hattu kallellaan, — huudahti Ellin huonetoveri, jykevä kankurityttö, ja toinen toveri jatkoi:

— Mahdoit sinä olla näppärä laululintu. Oliko sinulla nuokin, äitisi vanhat kengät jalassa? —

— Ei, vaan nämä! — Elli veti kainalostaan somat tanssikengät, siveli niitä ja hymyili kuin pikkutytöt nukilleen. — Arvatkaas, miksi minä niin juoksin ja olen kuin variksen peläte? Minä näin taas koskipedon ja se tietää jotakin. Se ärjyi siellä padon takana ja irvisteli hampaillaan. Myrsky uhkasi nostaa minut padon yli koskeen, mutta silloin minä juoksin, juoksin kiiruusti kotiin. — Elli nauroi omien kuvittelujensa pelolle, niin että silmät kosteudesta kirkastuivat ja valkoinen hammasrivi hohti.

Toiset olivat ennenkin kuulleet jutun koskipedosta, joka tokeitten takana näyttää hampaitaan kuin leijona häkkinsä ristikosta.

— Minun on niin nälkä. Äiti, eikö sinulla ole yhtään leivänpalaakaan? —

Äiti makasi vaatteissaan sängyssä hiljaisena seuraten tyttöjä katseillaan.

— Mistä minulla aina riittäisi. Etkö sinä saanut sieltä? —

— Niin, eikö laululinnulle jyvästäkään annettu? Tipa, tipa! — ivasivat tytöt.

— Kuule, Elli, kyllä tämä sentään on liikaa. Äitisi on kipeä ja sinä tuhlaat kaikki laululintupukuusi ja noihin tiattereihin. Kaikki, koko viikon palkka on mennyt. Millä nytkin elätte? Ei leivän palaa ole kummallekaan. —

— Tik, tik, tik, tiktaak! — visersi Elli, jotta huone täyttyi riemulla.

— Kyllä sinä hoilata osaat. —

— Voi, te ette tiedä, kuinka siellä tänäänkin riemuittiin! Minä luulin melkein lehahtavani lentoon, kun ihmiset löivät käsiään ja huusivat: hyvä, hyvä! Mikolle ja minulle. Ja te sanotte etten saisi mennä sinne, kun ei sitten muka ole leipää; vaan viisi minä leivästä! Kun siellä lauletaan:

"Jos sydän sulla puhdas on",

unohtuu kaikki ja minä tahtoisin hukkua, sulaa ihmislaumaan. Missä pujottaudun ahtaimpaan tungokseen, likistyn kiinni ihmisiin ja laulan myötä. Silloin ei tunne nälkää, ei väsymystä, eikä ole vilu. Te ette tiedä kuinka kokoushuoneen tuoksukin lumoaa minut! — — — Voi, voi minun on kauheasti nälkä. Antakaa nyt edes tämä kerta! —

— Sano tämä viikko. Tyhjästäkö sinä huomennakaan syöt. Ja äitisi. Tiedätkö mikä tauti häntä nytkin vaivaa? Hän on heikko liian vähästä ruuasta. —

— Voi, hyvä Jumala, minkä minä luonnolleni mahdan! Minun täytyy saada laulaa ja iloita. Tiedättekö kuinka se ilo minulle tuli? Minä näytän. Katsokaas, tässä minä kerran istuin, tällä jakkaralla ja katselin ovea. Minä tiesin sieltä jonkun tulevan. Voi, se oli niinkuin unta, vaikka oikein minä sen näin. Tuolta ovesta tuli tyttö, — iloinen tyttö. Katsokaas, näin hän astui sisään ja näin hän katsoi minuun. Juuri näin ja sitten, — niin sitten se pujahti minuun. Se oli niin hassunkurista ja minä nauroin yksinäni. Eikö se ollut kummallista? Se naurattaa minua vieläkin. Minun täytyy nauraa. —

Tytöt nauroivat kilpaa Ellin kanssa.

— Voi, voi, kuinka minun on nälkä! —

— Tässä on puolikas leipää ja hiukan voita. Syö! —

— Täällä kotonahan sinä kyllä saat nauraa. Miksi sinun sitten pitää mennä niihin kokouksiin riehumaan ja rahasi tuhlaamaan? —

— Minä en nauraisi kotonakaan, ellen saisi näytellä. —

— Sinä olet hullu! —

— Ja tulkoon hallat ja harmit ja muut, — lauloi Elli. — Äiti, jaetaan tämä leipä. Ehkä sitten jaksat huomenna nousta. —

— Syö sinä vaan, en minä…

Käsi nousi kuitenkin tavottamaan kannikkaa, jota Elli tarjosi.

Ovelle koputettiin hiljaa, varovasti.

Säikähtyneinä lähentelivät tytöt toisiaan oudon, salaperäisen koputuksen uudistuessa. Tuijottavin katsein he odottivat joko iloisen tytön ilmestymistä tai koskipedon sisään hyökkäämistä.

Huoneen kynnykselle ilmestyi hieno herra ja kysyi oliko hän nyt "laululinnun luona".

— Kyllä, jos minua tarkoitatte, — sanoi Elli rohkeasti. Hän tunsi herran teatterin johtajaksi.

— Asiani on lyhyesti tämä: olen kuullut teidän laulavan ja näyttelevän muutamin illoin, tämän päiväisessä viiden näytöksessä viimeksi ja tahtoisin kehoittaa tulemaan teitä teatterimme oppilaaksi. Oletteko vanhakin? —

— Seitsemäntoista. —

— Oletteko koulua käynyt? —

— Kaksi vuotta. —

— Se on hyvin vähän, mutta teillä on aikaa. Nuoruus, nuoruus.
No…? —

— Ellin pitää elättää itsensä ja äitinsä, — uskalsi toinen tytöistä sanoa, sillä tämä oli hänen mielestään taas tuota teatterihullutusta.

— Sen ymmärrän. Hän saa viisikymmentä markkaa kuussa palkkaa. No, te ette sano mitään! — sanoi hän yhä Elliä tähystellen.

— Kyllä minä sanon. Saanko minä — — — saanko näytelläkin? Minä en tahtoisi olla ainoastaan statisti. Ne eivät kuulu saavan näytellä. —

— Hyvä lapsi, tietysti, ajan tullen. —

— No, sitten tulen, niin ja muutenkin tulen. Kyllä minä tulen. Onko tämä oikein totta? Ihan totta? Niinhän tämä on kuin unta. —

— Tunnustakaa tätä kättä; onko se ihmisen käsi? — Johtaja ojensi valkoisen kätensä, johon tytön työssä kovettuneet sormet upposivat. — Huomenna kello seitsemän saatte tulla tunnille. Varustakaa joku runo ja joku laulu, niin saamme kuulla. — Johtaja kätteli vielä Elliä ja kumarsi toisille ja läksi.

Huoneessa olijat katselivat kaikki toisiaan. Tämä oli tosiaan kuin unta.

— Elli saa viisikymmentä markkaa kuussa hoilaamisesta. Sen hän kyllä tehtaassakin voisi saada, mutta se olisi sitten työstä; mutta hoilaamisesta…

— Tipa, tipa. Nyt sinulle riputetaan jyviä. No, älä nyt tuossa nökötä. Nythän sinä saat näytellä. Naura nyt, naura! —

— Ei minua naurata enää. Nyt minä olen sidottu ja minä tahdon olla sidottu! Minä saan näytellä, koko ikäni saan näytellä! —

Seuraavana iltana oli Elli ajoissa teatterissa. Koko seura oli koossa illan näytäntöä varten ja he seisoivat uteliaina oppilaitten huoneen ovella. Kun Elli pyörähti huudettaissa esille kömpelöissä kengissään, kuului ovelta naurunkiherrystä ja Elli tunsi kyynelten tukahuttavan äänensä; mutta hän puristi kätensä nyrkiksi ja luki niin jyrisevästi kuin suinkin taisi. Kyllä vielä saisivat nähdä ketä olivat nauraneet.

Kotiin mennessään ei hän enää muistanut katsoa oliko koskipeto tänään näkyvissä, eikä hän liioin nauranut, vaikka oli saanut puolen kuun palkan etukäteen.

— Miksi et nyt naura? — kysyivät toverit.

— Kaikki oli ennen kuin unta. Nyt se on totta. Täyttä totta. —

POMMITUS.

Ei vanhalla emännällä ollut maata eikä mantua, mutta emännäksi häntä kutsuttiin kuitenkin. Ja harvoin lienee kukaan paremmin emännän nimeä ansainnut kuin hän.

Minkä vuoksi?

No, hän oli sellainen kunnianarvoinen, äidillinen ja aina askaroiva nainen. Ei hän koskaan pahaa sanaa sanonut, ei ketään hyljeksinyt eikä halveksinut, kaikkia hän auttoi ja opasti. Ruuanlaitossa, vaatteiden neulomisessa ja varsinkin lastenhoidossa hän oli aina valmis neuvomaan, sillä lapsista hän piti paljon. Ja lapset, he olisivat vaikka aina olleet vanhan emännän ja hänen Aapelinsa kamarissa. Se veti kuin taikakeinoilla puoleensa.

Se kamari vasta oli puhdas. Pölynhiukkasta ei siellä nähnyt. Akkunaa kaunistivat valkoiset verhot ja sängyn peittona upeili sinivalkoinen pumpulivaate. Lattiata risteilivät rääsymatot, niin merkillisen kirkasväriset, ettei olisi luullut vanhojen rääsyjen voivan loistaa sellaisella hohdolla. Nepäs saivatkin joka päivä raitista ilmaa ja hiukan keppiä selkäänsä. Kesällä ne kylvetettiin järvivedessä ja talvella annettiin niille jäinen ryöppy. Kukaan ei hennonnut sokaista niiden kirkkaita värejä sylkemällä tai polkemalla niitä likaisin jaloin. Huoneen kalustuksena oli puinen, punainen rahi ja pöydän päissä akkunan alla vankat, tukevat tuolit. Piirongin yläpuolella naksutti kello tik, tak, ja kissa kehräsi uunin vieressä. Kaikki oli huoneessa vanhaa ja kulunutta, mutta yhtä ystävällistä kuin emäntäkin.

Aivan toisenlaisia olivat vanhan emännän naapurien kamarit samassa "krantissa" missä hänkin asui. Ei niihin ollut hyvä mennä. Ovea avatessa lensi kamala löyhkä nenään. Lattialla ei ollut kirkasvärisiä mattoja; akkuna ammotti tyhjänä ja samearuutuisena. Likainen pienokainen ryömi siivottomalla lattialla, nyppi suuhunsa kuolleita kärpäsiä ja muuta törkyä. Äiti keitti uunissa kahvia ja paistoi rasvassa perunoita pilaten ilman huonoa huonommaksi. Hän ei välittänyt vaikka seinät, katot, pitovaatteet, sängyn tyynyt ja peitteet saavat inhoittavan, menehtyneen rasvan hajun, joka löyhkää koko kamarin väen liikkuessa vielä ulkonakin, puhuen heidän emäntänsä siivottomuudesta.

Tällaisessa kamarissa asui vanhempiensa luona neljä vallatonta pojanvekaraa, joista toiset kävivät kansakoulua, toiset katukoulua, puhuivat roskaisia sanoja, kiroilivat ja polttivat paperossia.

Vanhan emännän läsnäollessa he vaikenivat ja piilottivat paperossit kouraansa. Nämä uppiniskaiset nulikat hakkasivat hänelle puita ja kantoivat ne kamariin käyttäytyen vallan kiltisti.

Mistä tämä hyvyys tuli?

Hyvät ystävät, hernerokasta.

— Niin, mutta se hernerokka on makeampaa kuin maitovelli, — vakuuttivat pojat.

— Vanha emäntä panee siihen varmaan sokeria sekaan, — sanoi kerran pikku Mia, joka oli vanhan emännän paras lemmikki ja asui viereisessä kamarissa.

— Mitä, sokeria, pyh! — mutisivat pojat sellaisella halveksumisella, että se olisi sopinut vaikka mällisuiselle äijälle.

— Nyt, työväki, syömään, — kehotti vanha emäntä, levitti liinan pöydälle ja latoi siihen viisi pienoista kivivatia. Kauhalla hän oli ajanut padasta kypsän kypsäksi keitettyä hernerokkaa vadit täyteen ja pistänyt niihin hohtavan valkoiset puulusikat.

— Voi kuinka on hauskaa syödä puulusikalla! — sanoi pikkuinen Mia.
Se käy sileästi kuin rasvattu suussa eikä ollenkaan polta. —

Hernerokkaa meni lasten suuhun kuin hongan koloon. Naamat punoittivat tyytyväisyydestä vatien tyhjentyessä. Viisi lusikkaa on niin ahkerassa työssä, ettei sivulle joudeta vilkaisemaan. Vanha emäntä seisoo patansa vieressä tyytyväisyydestä hymyillen yhä uudestaan täyttäessään tyhjennettyjä vateja.

— No, Urho, Aimo, Yrjö ja Väinö, ovatko nyt vatsat täynnä? — kysyi vanha emäntä, kun ei enää vateja tuotu padalle.

— Pannaan nyt kädet ristiin ja kiitetään Jumalaa ruuasta, — kehotti emäntä.

Pojat katsoivat hämillään toisiinsa, sillä tämä oli perin outo temppu, mutta ilman ei pälkähästä päässyt, täytyi tehdä kuten käskettiin. Sitten siepattiin lakit lattiasta ja rynnättiin ovelle.

— Työväki saa ensin kiittää emäntää! — huusi vanha emäntä. Pojat taas vilkaisivat toisiinsa ja tekivät kömpelön kumarruksen.

— Nyt, Mia, huuhdotaan vadit ja lusikat ja pannaan paikoilleen hyllylle. —

Pojat kerääntyivät kaikki yhteen sikermään hevosvajaan, pihan äärimmäiseen kolkkaan, tyrkkien toisiaan ja painiskellen, sillä hernerokka oli elvyttänyt heidän miehuuttaan vallan peloittavassa määrässä.

Äkkiä tuli hiljaisuus. Aimo veti taskustaan paperossin. Sitä kuletettiin suusta suuhun ja kukin sai imaista kaksi kertaa.

— Mennäänkö mekin mukaan ensi yönä? — kysyi Aimo, salaperäisellä äänellä.

— Mutta jos siellä on poliisi, — epäili Urho.

— Aimo, sinä pelkäät. Meitähän on suuri lauma. Mitä meille poliisi — purraan siltä kintut poikki! —

— Mennään, mennään! — huusivat pojat unohtaen salaperäisyyden. — Mistä saadaan kiviä? Meillä pitää olla kaikki taskut täynnä, vaikka miljoona kiveä! — huusi Väinö, jolle vielä miljoona oli sama kuin housun taskut täynnä.

— Sinne tulee poikia joka haaralta. Tulee kerrankin oikea pommitus! — uhmaili Urho heitellen lakkiaan.

— Se on tietty. Heti mennään kun koulusta tullaan, kuudelta.
Odotattehan? — kysyivät Yrjö ja Väinö, jotka kävivät koulua.

— Tänä iltana paukkuu ja ryskää ja linnan akkunat — noh! — Tallin ovi läimähti seinää vasten ja pikku Mia seisoi ovella.

— Mene pois täältä plikka! — sanoi Aimo työntäen Mian pois vajasta.

— En minä vaan rosvojen kanssa viitsi ollakaan, — huusi Mia niin ylpeästi kuin taisi.

— Näinköhän Mia kuuli? Sama se, ei se kuitenkaan tiedä, — sanoi
Aimo.

— Tietää se. Halilan koululla sen kaikki tytötkin tietävät, — vakuutti Yrjö.

— Jos se plikka vaan puhuu, niin kyllä sen sille kostan! — puuskui
Aimo.

Mia riensi suoraa päätä kertomaan vanhalle emännälle:

— Pojat menevät tänä iltana rikkomaan Pispansaaren huvimajan akkunat. —

Pispansaari oli pieni, vihreä maantilkku kosken syrjäjuoksussa. Sillankorvasta johti kapea lautakäytävä saaren somalle huvimajalle, joka nyt oli autioksi jätetty. Tämä linna oli pommitettava, sillä sen mustat akkunat, suljetut ovet ja yksinäisyys kiihottivat poikalauman sotaintoa ja hävityksen halua.

— Mitä sinä sanot? Kutka pojat? — kysyi vanha emäntä levottomana.

— Meidän talon pojat ja suuri joukko muitakin! —

— Voi, voi noita nulikoita! Kun tuollaisillakin jo pitää olla mokomaa rohkeutta. Mikä mieleenkin tuo? Mitä me nyt teemme? —

— Luetaan "Neljäkymmentä ryöväriä" loppuun tänä iltana, — ehdotti
Mia ylpeänä siitä, että vanha emäntä sanoi "me".

— Niin, meidän pojat saadaan kyllä aisoissa pysymään, mutta se suuri joukko…! Minä menen ilmoittamaan poliisille. Mene sinä käskemään pojat kello kuudeksi tänne lukemaan. —

— Tänä iltana luetaan loppuun "Neljäkymmentä ryöväriä"! — huusi Mia jo kaukaa pojille.

— Mitä me sun ryöväreistäsi. Lue itse, — sanoi Aimo mahtavasti.

— Mitä me sellaisista ryöväreistä, olivat tuhmia kuin pässit, — sätti Väinö.

— Tulkaa nyt sentään. Saatte teetä ja pullaakin, — houkutteli Mia.

— Mitä, jos menisimme ensin; yöllähän vasta…

— No, sama se, mennään vaan. Mutta jos sinä Mia jotakin tiedät, niin älä lörpötä taikka…! —

Poliisikamarista palatessaan tapasi vanha emäntä Aimon, joka oli tavallisuuden mukaan rottajahtiin menossa. Terveyslautakunta maksoi kymmenen penniä jokaisesta rotanhännästä, mikä sille tuotiin.

— Kuulehan, Aimo, heittäkää pois pahat tuumanne. Poliisi tietää niistä. Jos joku saadaan kiinni ilkityössä, viedään se poliisikamariin piiskattavaksi. —

Aimo mutisti suunsa töröön ja poistui vihellellen.

Illalla tulivat pojat kuulemaan satua. Aimo yksin oli jäänyt tulematta. Vanha emäntä selitti, kuinka vaarallista ja ilkeätä sellainen pommitus olisi. Pojat kuuntelivat punasissaan, hautoen omia ajatuksiaan, mutta kun ensimmäinen rosvo oli menettänyt päänsä, unohtui heidän oma pommitusjuttunsa.

Mian lukiessa salaperäisellä äänellä Morganin sanat: "ei vielä", astui Aimo sisään; pitäen toista kättään selän takana hiipi hän jännityksellä kuuntelevien taa ja läimäytti kuolleen rotan vasten Mian suuta ja juoksi sitten tiehensä. Lapset parkaisivat kaikki yhdestä suusta. Mia itki ja vapisi poikien seisoessa noloina hänen ympärillään.

Vanha emäntä oli mennyt lapsille pullaa ostamaan.

— Se oli kostoa, — sanoi Yrjö.

— Aimo on häijy, — päättivät toiset. — Hyvä oli, ettei menty pommitukseen. Poliisi olisi vienyt. —

— Mitä vielä, olisi juostu karkuun, — uhmaili Väinö.

— Mihinkä tämä viedään, ettei vanha emäntä näe sitä? — kysyi Urho, roikottaen rottaa hännästä. Koston innossa oli Aimo unohtanut hännän leikkaamatta.

— Pannaan se piiloon, ettei Aimo löydä. — Pojat lähtivät rottaa piilottamaan ja Mia pesi kasvonsa. Vanha emäntä tuli kotiin ja laittoi lapsille teetä.

— Eikö Aimo ole tullut? — kysyi hän. Pojat katsoivat kysyvästi
Miaan.

— Vai ei ole tullut. Kunhan ei vaan poliisi olisi vienyt, — sanoi emäntä.

Sinä yönä lapset nukkuivat rauhattomasti. Rosvot ja poliisit olivat aina ahdistamassa ja Aimon rotta kasvoi karhun kokoiseksi pikku Mian unessa.

Seuraavana aamuna tapasivat pojat Aimon riemusta säteilevänä.

— Oliko pommitus? Olitko sinäkin? Eikö tullut poliisi? Oliko teitä paljon? — sateli kysymyksiä. Aimo katsoi heihin kuin sankari pelkureihin. — Mitä te jäniksenpojat sillä tiedolla teette? —

— Sano nyt! Olitko sinäkin ja heititkös sinäkin? —

Samassa ilmestyi poliisi pihaan ja Aimon naama muuttui ihan valkeaksi. Pojat tuijottivat mieheen suu ammollaan ja juoksivat sisään. Aimo perässä ja poliisi kintereillä.

— Täälläkö se emäntä asuu, joka eilen kävi ilmoittamassa siitä huvihuoneen pommituksesta? —

— Täällä, — sanoi vanha emäntä.

— Huvimajan akkunat on kivillä rikottu ja muutakin koiruutta ovat poikaviikarit harjoittaneet. Illalla kun meidän miehemme siellä vahtia pitivät, oli kaikki hiljaista. Vasta yöllä oli tehty tepposet. No, emäntä, olivatko nämä pojat kotona viime yönä? —

— Kotona olivat, — sanoi vanha emäntä katsoen kiinteästi Aimoon, joka pysyttelihe toisten poikien takana.

— Eikö kukaan ollut poissa? — kysyi poliisi vielä uudestaan.

— Minä en niin tarkoin tiedä, mutta ei suinkaan, — sanoi emäntä.
Pojat vilkkuivat Miaan, vaan hänkin oli vaiti.

— Me luimme satuja yhdessä ja sitte mentiin nukkumaan, — uskalsi
Yrjö selittää. —

Mian sydän pamppaili niin että kipeätä teki, ja hän heitti vihaisia katseita Aimoon. Nyt olisi ollut hänen vuoronsa kostaa. Aimon isä oli kovin raju mies, ja jos hän kerran antaisi Aimolle vitsaa, niin… Mian oli jo vedet silmissä tätä ajatellessa ja hän käänsi kasvonsa pois Aimon rukoilevista silmäyksistä.

— Jassoo, vai satuja. Lukekaa vaan satuja, niin jää monta selkäsaunaa saamatta ja monta pahaa tekemättä. Tästä vehkeestä tulee usean selkä pehmitettäväksi, — uhkasi poliisi.

Illalla tuli Aimo keittiöön Mian paistaessa perunoita ja pisti pienen, hyvänhajuisen saippuan salavihkaa hänen kouraansa. Mia katsoi sitä ja katsoi poikaa.

— En minä sinulta huoli, aina olet niin paha! —

— Huoli nyt, huolitkos? En minä sitte koskaan sinua rotalla lyö. Ethän sinä poliisillekaan sanonut. — Aimo oli vallan onneton Mian kovuudesta, eikä itkukaan ollut kaukana. Mia huomasi sen ja piti saippuan; hiukan ylpeästi päätään keikauttaen hän sanoi:

— No, voinhan sen pitää, koska sitä niin kovasti tahdot. —
Oikeastaan hän oli kovin mielissään saippuasta.

VANHA TARINA.

Minä olen laitakaupungin lapsi, syntynyt ja kasvanut pienessä kamarissa, likaisessa ympäristössä, toruvien ja tyrkkivien ihmisten joukossa. Kadulla olen leikkinyt ja mutaisen pihan lammikossa lastulaivoja uittanut.

Minua sanottiin jo lapsena kauniiksi ja sananparsi vieläkin kertoo:
— Jumalakin kattelee, kun Aaron Lulu lullaa. —

Vanha tätini, kokenut yksinäinen nainen silitti toisinaan päätäni ja huoaten sanoi:

— Sinä olet kuin ruusu rikkaruohostossa. — Tietysti minä kysyin, millainen oli ruusu rikkaruohostossa.

Ja hän kertoi:

— Saran päässä kasvoi väkevässä maassa ohdakkeita ja orjantappuroita, heinää ja nokkosia. Ja näitten keskellä kukoisti ihana ruusu. Ohikulkija näki sen, ihmetteli ihanuutta ja ajatteli: — Sattuman oikku on sinut tänne heittänyt rikkaruohon keskellä kukoistamaan. Sinulla ei ole omistajaa, joka ihanuudestasi nauttisi. Minä otan sinut ja pistän povelleni. —

Hän taittoi ruusun, rutisti kourallaan armottomasti sen lehtiä painaen niitä kuumille huulilleen ja hengittäen niitten suloista tuoksua. Sitten hän kiinnitti sen rintaansa, unohti sen kulkiessansa ja antoi ahnaan tuulen repiä kellertävät sulotuoksuiset lehdet. Ne putoilivat tielle ihmisten poljettaviksi. Ainoastaan sisimmät lehdet sulkeutuivat nuppuun, liittyivät lujasti toisiinsa. Silloin kulkija muisti ruusun, otti sen käteensä, puhalteli sitä kuumilla huulillaan ja taivutti lehdet auki armottomilla sormillaan, saadakseen runsaammin nauttia ruusun sydämen tuoksua. Mutta ruusun varsi kuihtui, se taipui hervottomaksi nupun juurelta. Se ei jaksanut kantaa runneltua kruunuansa, sen sydän oli musertunut, eikä sillä ollut juurta, mistä olisi uutta voimaa imenyt. Ruusu putosi kantajansa rinnalta ja ihmiset tulivat ja polkivat sitä. —

Näin hän kertoi, vanhat silmät sumenivat kyynelistä ja kuihtunut käsi vapisi. Silloin en sitä tajunnut, mutta nyt ymmärrän, että hän kertoi oman tarinansa ja aavisti vanhan viisaudella, miten se pää, jota hän silitteli, kerran taipuisi saman kohtalon alaiseksi.

Ja minä olen elänyt tämän ruusun tarinan. Nyt sen tiedän, kun lumous on haihtunut, nuoruuden hehku sammunut, tulevaisuus häämöttää harmaana ja ijäisyyden ranta avautuu eteeni äärettömänä ulappana.

Nyt palautan ajatuksiini oman, menneen elämäni ja tarkastan sitä kuin jonkun vieraan elämää, sillä se ei enää ole minun elämäni vaan sen entisen lumotun ihmisen elämä.

Minä olin puotityttö ja omasta mielestäni yhtä ylhäinen kuin mikä hieno neiti tahansa. Pää pystyssä kuljin kadulla ne harvat kerrat kun minulla oli aikaa siihen. Ihmisten ihailevat silmäykset hivelivät olentoani ja jalkani nousivat kevyesti ja juhlapukuni oli mielestäni somempi kuin kenenkään muun. Sitten tulivat tanssiaiset. Oi, kuinka me nuoret silloin tanssimme! Se oli riemuisaa lasten leikkiä iltamyöhästä aamun valkeaan, se oli laulun hyminää pitkin päivää ja hypähteleviä askeleita työnkin ohessa. Ja kun ilta tuli ja valssin aaltoileva tahti nosti savillensa, kiidätti pitkin kiiltävää lattiaa oman hurmaavan lakinsa mukaan, silloin olin mielestäni sydänten kuningatar ja riemu lauloi rinnassani.

Sitten tuli aika jolloin tanssi taukosi, soitto vaikeni ja me monet kyselimme: miksi, miksi? Vanhemmat katsoivat meihin suruissaan ja säälien. Synkät varjot liikkuivat kaikkien mielissä ja suru asui kunkin sydämessä.

— Miksi, miksi? — kysyimme me nuoret ja pienet.

Niin, se tuli jostakin korkealta ja kaukaa, painui yhä lähemmäksi ja saavutti viimein meidät pienoiset ja nuoret. Silloin me sen vasta ymmärsimme, kun laulu meiltä kiellettiin, lippumme kierrettiin tangon ympärille, emmekä saaneet puhua sydämestä sydämeen toinen toisellemme, vaan puheemme kytkettiin papereihin.

Silloin se alkoi se näytteleminen. Meidän täytyi saada jakaa ilot ja surut, tuntea sydänten sykähtelevän samassa tahdissa niinkuin ennen olivat sykähdelleet tanssin sävelissä.

Silloin se alkoi minunkin tarinani.

Me näyttelimme rakkautta.

Hänellä oli hellät, hyväilevät kädet, lämmin syli, kuumat huulet ja vihreät silmät. Näyttämöllä hän seurasi minua varjona, talutti kädestä, ohjasi olkapäistä, hyväili suuren yleisön nähden ja suuteli omanansa. Minä unohdin näyttämön, unohdin yleisön, näin ja tunsin yksin hänet. Siksi oli aivan luonnollista, kun hän kamarissani, puodin takana, veti minut syliinsä ja sanoi omaksensa.

Minä olin ylpeä hänestä. Ei kukaan astunut kuin hän, niin reippaasti ja ryhdikkäästi; ei kenenkään ääni niin matalana väreillyt kuin hänen. Hän oli arvokkaampi kuin kukaan meistä. Ja hän piti minusta vähäpätöisestä. Ylpeyteni haihtui, varmuuteni katosi. Mitä oli minulle muu maailma! Varjoja ne kaikki olivat, joitten joukossa kuljin kuin unessa kävijä.

Illan tullen hiivin viimeisenä toverien poistuttua tapaamaan häntä. Ei kukaan saisi tietää meidän liitostamme. Se ei kuulunut maailmalle, emmekä me välittäneet ihmisistä.

Kerran hän kävi luonani.

— Katsos, Arvo, tässä ovat isäni ja äitini valokuvat. He ovat kuolleet. Minä olen maailmassa aivan yksin. Ei siskoa eikä veljeäkään ole minulla. — Minä nielin kyyneleeni häveten itseni surkuttelemista. Mutta hän otti tylysti kortit kädestäni, heitti ne pöydälle ja syleili minua kuumasti.

— Niin olet sinä minun, yksin minun! —

Hänen vihreät silmänsä polttivat ja minä pelkäsin häntä.

— Arvo, näytä minulle siskosi tai veljesi tai vanhempiesi kuvat, kerro heistä, kerro itsestäsi, omasta lapsuudestasi. Minä janoon saada kuulla sinusta kaikki, kaikki poikamaiset vehkeesi, lempileikkisi, puhutaan niistä. —

— Emme huoli niistä, nykyisyys on meidän. —

— Niin, puhukaamme nykyisyydestä. Tiedätkö mistä minä haaveksin? Minä tahtoisin itselleni kamarin, jossa olisi vaaleanpunaiset seinät, himmeä kattolamppu, puhtoinen valkea uudinvuode ja ruusuja akkunalla. Oi, niin puhdasta siellä pitäisi olla, ettei kirkas auringonsäde siellä pölyn hiukkasta löytäisi, ei vieraan jalka sen lattiata koskettaa saisi eikä oudon ääni sen hiljaisuutta häiritä. Ja niin rauhaista siellä pitäisi olla, ettei ruma ajatus uskaltaisi sinne hiipiä, eikä kukaan sen olemassaolosta tietäisi. Paitsi sinä ja minä. —

— Jaa, kuka uskoisi, että olet vaan puotityttö, minun sydänkäpyni ja lellivauvani. Hankitaan sellainen koti! —

— Sano vietämmekö pian häitä? —

— Häät me vietämme kahden, sinä ja minä; sinun neitsytkammiossasi. —

— Niin, me haemme papin ja hän siunaa liittomme siellä uudessa kodissa. —

— Miksi pappia hakisimme, sinä pikku hupakko? —

Minä en täysin tajunnut silloin mitä hän tahtoi, mutta unelmani puhtoisesta kammiostani haihtui. Minä tunsin hämärästi, että rumat ajatukset olivat sinne hiipineet ja minä pelkäsin hänen helliä käsiään, kuumia huuliaan ja vihreitä silmiään. Mutta minä olin hänen vallassansa. Hän oli taittanut minut juurestani irti, pistänyt povelleen ja kantoi minut, minne ikinä tahtoi.

Hän oli sieluton, ahnas ja tyly. Hän kuihdutti minun nuoruuteni kukan ja haavoitti sydämeni verille ja heitti minut tielle poljettavaksi.

Vaan minä en ollut ruusu enkä ainoastaan nainen. Minä olin ihminen ja minulla oli sielu. Se sama sielu, joka oli pukeutunut rakkauden hahmoon ja tahraantunut likaisen ihmisen kosketuksesta, se puhdisti siipensä sydämen tuskassa ja kirkastui ihmisten pilkan rankaisemana.

Voi kuinka sydämeni oli silloin sairas! Minä odotin vaan lapseni tuloa maailmaan kuristaakseni hänet kuoliaaksi. Sellaisen sieluttoman likaisen miehen lapsen! Mutta kun se sitten elottomana syntyi, rukoilin minä yötä ja päivää, että se olisi elon saanut. Minä tahdoin siihen oman eloni vuodattaa, sille oman sieluni perinnöksi jättää. Oi, minä olisin sen tahtonut kuolleista herättää vaikka tiesin, että se olisi ollut nurkissa nukutettava, tyrmässä tyydytettävä ja risoissa rinnoillani vaalittava. Mutta se olisi kuitenkin ollut lämmin elonkipinä, sydämeni sulattaja, aatosteni ahjo ja tulevaisuuteni toivontähti.

Voi, kuinka minä silloin kadehdin onnellisia, rakastettuja äitejä, jotka nuoruutensa kukassa saavat korkealle kohottaa käsivarsillaan oman esikoisensa ja koko maailmalle huutaa: — tämä on minun ja hänen, jota rakastan! —

Ja kuinka heidän pienet palleroisensa saavat tepsuttaa isän kädestä taluttamina, oppia isän reippaan käynnin, saada isän avonaisen katseen ja kasvaa kodin ruusuisessa suojassa!

Oi, mitä on rakkaus ilman lasta ja mitä on lapsi ilman kotia?

Kuin tuuleen huudettu ääni on rakkaus ilman lasta. Kuin myrskyyn heitetty korsi on lapsi ilman kotia.

Arkipäivien työn tuote on juhla. Tuskan ja vaivain palkka on rakkauden riemu. Nuorten lemmen huumaus on vaan hääsoittoa, joka houkuttelee hyppyyn ja iloon.

Sen hääsoiton minä kuulin ja sen tuskan ja vaivan minä löysin, vaan rakkauden palkkaa en milloinkaan ole saanut.

Hän tuli, joka minua rakasti. Minä tunsin sen hänen kätensä puristuksesta, hänen lempeän silmänsä loisteesta, hänen hyvän sydämensä sykinnästä. Hän rakasti minua miehen jalolla tunteella ja sielunsa puhtaalla hehkulla.

Vaan minä olin köyhä. Minun kalleuteni olivat ryöstetyt ja aarteeni tuuleen hajoitetut. Suruni oli ainoa omaisuuteni ja se olisi ollut liian synkkä ja liian raskas taakka minun kantaakseni hänen lempensä pyhittämään kotiin.

Iloton ei elämäni kuitenkaan ole. Ystäväni on avannut eteeni ajatusten kirjan; ja tätä kirjaa lukiessani häipyy oma elämäni etäisyyteen, liittyy näkymättömänä lankana ihmiskohtalojen kankaaseen.

Minä etsin ja etsin elämäni tarkoitusta enkä löydä varmaa pohjaa muussa kuin arkipäiväisessä työssä, enkä soinnukasta rauhaa muussa kuin ijäisyysajatuksissa.

Sairas sydämeni väsyy. Päivät tulevat ja menevät ja vievät elämäni lopulliseen ratkaisuunsa; mutta minä olen levollinen, sillä ijäisyyden ranta häämöttää edessäni loppumattomana ulappana.

End of Project Gutenberg's Kuvia työväen kaupungista, by Selma Anttila