"En".
"Otetaan esimerkki. Ajattele kassanhoitajaa. Hän oli yksi niistä, joille luonto oli tehnyt vääryyttä. Hän oli heitetty elämään; elää siis täytyi. Hän oli saanut siihen halua ja oikeutta myöskin; sen olemme kaikki saaneet, niin pian kuin tänne ilmestymme … mutta luonto ei ollut pitänyt huolta siitä, että hän voisi elää. Täytyi hänen siis itse katsoa eteensä. Hän korjasi luonnon erhetyksen. Mitä luonto oli häneltä pidättänyt, sen hän otti. Luonto se oli, eikä hän, joka syntiä teki".
"Hm", sanoi Leiv.
"Toinen esimerkki. Tuossa nyt olet sinä. Myöskin niitä, joita on viskattu järveen ilman uimavöitä. Olet roteva ja voimakas mies. Sinulla on sama oikeus ja halu elämään kuin muillakin; sinulla on väkevä ruumis ja lämmin veri, ja sielu, joka voi tuntea sekä iloa, että surua… Yhtä kaikki sinä täällä raadat kuin orja, etkä saa omaa elämääsi käyttää. Toisilla on, mitä sinulta puuttuu, niin elävät kuin linnut päivän paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä elät kuin orja. Tarvitset kaikki voimasi pysytelläksesi veden päällä, ett'et vajoisi pohjaan. Ymmärrätkös?"
"Ymmärrän".
Paroni jatkoi suuremmalla varovaisuudella, tutkien ja väijyen. "Jos sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi … se ei ole omasi, koska luonto ei ole sinulle semmoista antanut … jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus siihen, kuin muillakin … ja tietäisit, että vajoisit, ell'et sitä saisi… No niin! Tahdon vaan sanoa, että houkkio sinä olisit, jos ottamatta jättäisit!" — "Kenties", sanoi Leiv.
Paroni uskalsi jo mennä pitemmälle. "Totta puhuen", sanoi hän, "olen sinua usein kummastellut, kun noin ahkerasti itseäsi kulutat, vaikka helposti voisit itsellesi kaapata niitä elämän hyvyyksiä, joita luonto sinulta pidätti".
"Millä tavalla?" sanoi Leiv.
"Mitä sinä tarvitset tässä maailmassa voidaksesi nauttia elämän oikeuksia? Mitä varten sinä kulutat parasta ikääsi ja terveimpiä voimiasi?"
"Saadakseni rahaa", vastasi Leiv.
"Hah, hah! Aivan oikein! Rahaa! semmoista pahan päiväistä, joutavata!… Ei ole, kuin pieni kultanokare sinun ja oikeuksiesi, sinun ja elämäsi välillä! Ja tuo kultanokare makaa jaloissasi, etkä sinä pöllö osaa ottaa sitä ylös!"
"Jaloissani —?"
"Sinulla on, niinkuin tuollakin kassan hoitajalla, rahavarat huostassasi… Hän oli mies, joka ymmärsi oikeuksiaan käyttää … tee sinä samoin!"
Leiv lensi tulipunaiseksi ja nousi ylös. "Jo riittää", sanoi hän. "Että sinullakin voi olla tuommoisia kurjia ajatuksia, vaikka olet paroni".
Jotain raakaa ilmestyi paronin kasvoihin. Hän kohautti olkapäitään ja nauroi. "Olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan", sanoi hän. "En minä ole paroni enemmän, kuin sinäkään. Olen köyhistä vanhemmista; luonto on tehnyt vääryyttä minulle, niinkuin sinullekin… Mutta kun tulin Amerikaan, näin tämän demokraatisen kansan panevan suurta arvoa ylhäiseen sukuun, ja sen semmoiseen; siitä syystä sanoin itseäni paroniksi… Valhettako? Eikös mitä. Oikeastaan ei ole mitään eroa minun ja jonkun paronin välillä; paroniksi syntyneellä ei ole enemmän paronin oikeuksia, kuin minullakaan; koko eroitus on vaan nimessä ja sen voin minä anastaa yhtähyvin, kuin joku muukin … ja se nyt ainakin on varmaa, että minulla on yhtä suuri halu ja oikeus elämään, kuin ikinä jollain paronillakin! Minun laitani on, niinkuin sinun: Tässä ruumiissa palaa myöskin elämän vastustamaton tuli ja tämä sielu himoitsee myöskin elämää ja iloa… Lyökäämme tuumat tukkoon, me molemmat! Seisomme samalla perustuksella; ruvetkaamme liittoon! Uskallusta tarvitaan tästä orjuudesta päästäksemme. Olkaa mies, Mr Hegglid…"
Leiv seisoi ja tuijotti suu avoinna. Mikä muutos! Paronista oli kaikki loisto kadonnut. Kuka hän oli, joka tuossa nyt seisoi? Pieni, laiha nahjus miehekseen, ruma, raaka, huonosukuinen raukka, ja päällepäätteeksi vielä roisto. Leiv häpesi. "Hyvästi", sanoi hän. Paronin muoto muuttui. Kasvoissa kulki ikäänkuin kaksi aaltoa ristiin, viha toiseltapuolen, toiselta häpeä. "Anteeksi", sanoi hän ivallisesti, "anteeksi. Minä luulin herra Hegglidiä mieheksi. No niin, hyvä Jumala, tässä maailmassa kerrankin erehtyy… Hyvästi, hyvästi! Köyhyys ja ylpeys eivät sovi yhteen; kunhan olet minun ikäisekseni elänyt ja saanut kärsiä, mitä minä olen kärsinyt, niin tulet sinäkin filosoofiksi ja ilokseni minä sen päivän näen. Hyvästi lapseni". Leiv ei tavannut häntä koskaan enää.
Mutta sen jäljestä hän tunsi itsensä merkillisen kylmäksi ja noloksi. Muistellessaan paronia, vihlasi rintaa raskas ja tukala vaiva, aivan kuin jotakin häpeällistä hetkeä ajatellessa. Se, mitä paroni oli sanonut ja joka niin inhottavan halpamaiselta kuului, oikeastaanhan se oli juuri samaa, jota hän omassa mielessään hautoi. Hänkin oli harmitellut ja uskonut elämän tehneen vääryyttä ja antaneen hänen viattomasti kärsiä. Hän oli tuskitellut osastaan ja ajatellut senlaista, joka oli melkein Jumalan pilkkaamista. Nyt se hänestä tuntui äärettömän miehuuttomalta. Hän häpesi kuin koira. Päästäkseen noista pahoista ajatuksista, hän taas ryhtyi työhön entisellä tavallaan. Valituksilla ei kumminkaan mitään voitettaisi; tyyneellä ja miehevällä ahkeruudella vaan.
Oikeastaan ei hänellä suurta hätää ollutkaan.
Hyvä palkka hänellä oli ja ensi vuonna hän saisi enemmän. Alfhildiä hänen ei tarvinnut epäillä. Tyttö, joka oli niin hyvää sukua, ei varmaankaan pettäisi. Ja kun hän kerran oli neljä vuotta odottanut, odottaisi hän vielä viidennenkin. Heti, kun hänelle karttuisi sen verran rahoja, että saattoi määrätä, milloin kotiin aikoi, kirjoittaisi hän Alfhildille ja kertoisi kaikki. Nyt hän antoi olla kirjoittamatta, kun ei mitään hauskaa ollut kerrottavana. Nämä terveiset saatuaan, Alfhild kyllä ymmärtäisi tarkoituksen.
Aika kului. Hän kummasteli, kun ei saanut mitään tietoa Alfhildistä. Mutta ei hän mitään pahaa ajatellut. Isä aina kirjeessään tyttöä kiitti ja sentähden luuli hän kaikki olevan hyvinpäin. Tosin hänestä paljon puhuttiin, kirjoitti Åsbjörn; mutta ihmiset olivat aina nopeat sanomiseen. Kevät puoleen, kun Knut ja Alfhild kihloihin menivät, sai Leiv kirjeen isältään, joka teki hänet levottomaksi. Alfhild oli terve ja hyvinvoipa, hän sanoi. Hän oli usein seuroissa, ja ihmiset puhuivat varmana asiana että Knut Åsen häntä kosi. Toiset sanoivat vielä enemmänkin. Mutta, arveli Åsbjörn entiseen tapaansa, ei siitä huolinut olla millänsäkään. Vaikea mahtoi olla semmoisella tytöllä, joka oli kaikkien mielitietty, kun pojat aina ympärille tunkivat ja oma oli kaukana poissa. Mutta Alfhildistä ei Åsbjörn tahtonut pahaa uskoa. Hänellä oli niin kauniit kasvot ja uskolliset silmät. Jos häntä epäilisi, niin ketäpä silloin voisi uskoa. Mutta varmaan Alfhild sitä kummasteli, ett'ei Leiv hänelle mitään kirjoittanut. Tuosta Leiv säikähti. Uudelleen hän kävi levottomaksi ja sai pimeitä ajatuksia. Öisin hän istui ja kirjoitti Alfhildille kirjeitä, jotka aamulla jälleen poltti. Päivillä hän teki työtä kuin hurja. Nyt täytyi kiirehtiä. Aika kului, eikä hän vielä ollut pitkälle päässyt; kuinka hänen kävisi? Tultiin kesään; hänen levottomuutensa kasvoi. Kasvot kävivät kalpeiksi ja jotka sattuivat katsomaan häntä silmiin, huomasivat niiden käyneen entistä raivokkaammiksi. Toisinaan Alfhildiä muistellessa hänelle juohtui mieleen tuo filosofiia, joka kerran oli niin inhottavalta tuntunut. Jos onni häntä petti tässä ainoassa, jota hän oli halunnut ja jonka tähden hän niin kovasti oli työtä tehnyt … silloin hän kumminkin tulisi siihen päätökseen, että elämä oli vääryyden puolella.
Hän oli kirjoittanut isälle kotiin ja pyytänyt tätä ottamaan täyden selon Knutin ja Alfhildin asiasta ja sitten kertomaan hänelle kaikki, mitään peittelemättä. Kun hän saisi vastauksen tähän, hän heti kirjoittaisi pitkän kirjeen Alfhildille. Syyspuoleen se tuli. Mutta näin siinä kerrottiin:
"Nyt ennemmin vaikeneisin kuin puhuisin, jos mieleni mukaan tehdä saisin. En olisi tätä koskaan Alfhildistä uskonut. Mutta tässä maailmassa ei pidä mihinkään luottaa, tytön silmiin kaikista vähemmin. Ei ole mikään varmaa eikä totta, paitsi kuolema, sanoivat vanhat. Olen niin väsynyt ja surullinen, ett'en kykene pitkältä kirjoittamaan.
Enkö sitä ajatellut silloin kuin läksit että vaarallista oli jättää tyttöä noin kauas luotaan. Ne ovat niin heikkoja, kun pojat niitä ahdistavat. Knut Åsen oli kaunis mies ja sen lisäksi teräväjärkinen. Hän osasi asettaa koukkunsa niin että kala tarttui.
Kerrotaan tosiasiana, että Knut ja Alfhild syksyllä viettävät häitä; sunnuntaina kuulutetaan ensi kerran. Varmaan en tiedä, millä mielellä Alfhild on. En ole tavannut häntä kaukaan aikaan kahden kesken; hän näytti välttävän minua, ja niinpä annoin hänen olla. Olenhan minä puolestani semmoiseen tottunut. Mutta sinun tähtesi se minuun kävi niin pahasti, ett'ei sitä tiedä muut kuin Herra itse.
Sanotaan, ett'ei Alfhild ole varsin iloinen. Jos saattaisit lähteä kotiin, niin täällä ei ole kellään aavistusta mistään. Ennemmin kuitenkin tahtoisin, ett'et välittäisi semmoisesta tytöstä, johon noin vähän on luottamista. Mutta nuoruus ei semmoista kysy eikä rakkaus myöskään. Kuta enemmän saa kärsiä ystävänsä tähden, sitä enemmän häntä rakastaa. Elä sure liian paljon; minä tiedän, että jaksat kuorman kantaa. Toivoa on siksi kuin papin eteen menevät".
Leiv luki kirjeen. Luki moneen kertaan. Tutki siksi, ett'ei saanut siitä enää mitään käsitystä. Koko seuraavan päivän sanottiin hänen kävelleen ympäri tuijottavin silmin ja puhellen itsekseen; ei hän vastannut, jos jotain kysyttiin, vaan käyttäytyi kuin mielipuoli. Mutta seuraavana päivänä oli hän rauhallinen ja kylmä. Silmissä oli kova katse ja kalpea hän oli kuin kuolema; ilkeältä hän näytti, aivan kuin kantaisi mielessään pahaa ajatusta; mutta levollinen hän oli. Hän oli sanonut itselleen: "Alfhildin minä otan hyvällä tahi pahalla; ell'en saa häntä Jumalan avulla, niin pidän itse neuvoa…"
Kahdeksan päivää hän teki työtä niinkuin ennenkin. Silloin läksi isäntä pitemmälle matkalle, jättäen Leivin taloa hoitamaan. Toisena yönä Leiv katosi. Väki häntä etsi, peljäten pahinta; Leiv oli viime aikoina ollut niin kummallinen, mutta häntä ei kuulunut, eikä näkynyt. Isäntä tuli kotiin. Hän huolestui kovin, sillä hän oli Leivistä pitänyt. Uudelleen aljettiin häntä hakea, silloin isäntä huomasi, että rahalaatikko oli tyhjennetty. Siinä oli ollut paljon rahoja, sillä hänen oli piakkoin maksettava suurempi summa talon menoja. Ja Leiviin hän oli luottanut, niinkuin itseensä. Nyt vasta hän alkoi epäillä. Kaupungissa hän sai tietää, että useampia laivoja juuri sinä yönä oli lähtenyt Europaan. Leivin nimeä ei löydetty; mutta joku oli nähnyt häntä kaupungissa sinä yönä. Asia oli päivän selvä. Leiv oli ottanut kassan mukaansa ja karannut.
Ja niin Leiv kuitenkin oli huonoa sukua.
* * * * *
Alfhild ei iloista päivää nähnyt senjäljestä, kuin Knutille oli lupauksensa antanut. Samassa kun se oli tehty, tiesi hän varmasti saavansa katua. Vanha rakkaus Leiviin heräsi uudelleen. Yksin ollessaan hän enemmän ajatteli Leiviä, kuin Knutia. Monena iltana hän itkuunsa nukkui; monta yötä hän valvoi pahojen unien tähden.
Mutta nähdessään, kuinka vanhukset olivat iloisia siitä että hän Knutille meni, ja kuinka Knut oli onnellinen, hän hiukan tyyntyi ja saattoi unhottaa surunsa hetkeksi. Kyläläisten seurassa hän iloitsikin; sillä tätä kihlaustaan hänen ei tarvinnut hävetä. Ja jos heidän puheensa häntä kiusasivat, lohdutti hän itseään sillä, ett'ei Leiv kumminkaan tulisi. "Eikä hän kirjoita, ei kirjoita", sanoi hän itsekseen. "On kai löytänyt jonkun toisen Amerikassa, arvaan ma. Semmoiset ihmiset eivät ole enemmän luotettavia yhdessä, kuin toisessakaan".
Mitä pitemmälle aika kului, sitä surullisemmaksi hän kävi. Olihan Knut tosin kaunis ja iloinen poika; mutta ei hän kuitenkaan ollut se oikea. Kun Knut laski leikkiään, tuli Alfhild aina hauskalle mielelle. Mutta hauskuuden alla oli jotain kylmää, joka ei tahtonut sulaa: Knut tuntui sittenkin vieraalle. Kun Knut otti häntä syliin, kävi hän niin hämilleen ja ujosteli juuri kuin se, joka tietää myövän itsensä talosta ja tavaroista. Tämä ei ollut hänen omansa; ei hän tälle mennyt täydellä palavalla halulla. Välistä hän melkein tuumaili purkaa koko kihlauksen. Sitten hän lähtisi Leivin jäljestä Amerikaan; siellä ei tullut suku, eikä rikkaus kysymykseen. Mutta vanhukset säälitti häntä ja Knut myöskin, eikä hän sen lisäksi tiennyt, jos Leiv hänestä enää välitti. Ei hän kirjoita, ei hän kirjoita, valitti hän itsekseen. On kai löytänyt paremman Amerikassa! Eräänä iltana ajatteli hän mennä Hegglidiin, tapaamaan vanhaa Åsbjörniä. Mutta hän katui tiellä ja kääntyi takaisin. Pitäjäs, vanhemmat, Knut… Olkoon sinänsä, ajatteli hän itsekseen ja värisi vilusta.
Vanhemmat huomasivat, ett'ei hänen laitansa ollut oikea; Knut huomasi sen myöskin. Se huolestutti heitä, Knut pelkäsi: Ehkä hän kuitenkin katui, ett'ei ottanut Björn Haugstadia? Vanhukset eivät tienneet muuta neuvoa, kuin kiirehtiä häitä. Naimiseen päästyään hän kyllä rauhoittuisi. Knut arveli samaa. Ja kun he puhuivat siitä Alfhildille, oli hänkin melkein yhtä mieltä. "Tehkää, niinkuin tahdotte", sanoi hän. Hääpäivä määrättiin, kirkossa kuulutettiin ja Dalessa pidettiin suuret kestit. Nyt täytyy koettaa olla iloinen, ajatteli Alfhild.
Mutta illempana lauloi joku pihassa korkealla ja kovalla äänellä:
Johdottaan tytön mieli lentää,
Ei sydämmessä häll' ole kenkään,
Hän kiintyä ei voi yhteenkään,
Vaan vuoroin on oma tuon ja tään.
Se oli Björn Haugstad. Alfhild kalpeni ja istui paikallaan, kuin kuva.
Juostiin ulos ottamaan miestä kiinni. Mutta hän ei ollut niin humalassa,
ett'ei päässyt pakoon vilistämään. Leikki ja tanssi alkoivat. Mutta
Alfhildin mielestä oli ilo loppunut sinä iltana.
Vanha Åsbjörn Hegglid oli näinä aikoina suruunsa menehtyä. Kuinka pojan kävisi. Tyyntä, mutta syvää vettä siinä oli. Ei Leiv kehenkään leikillä kiintynyt. Åsbjörn mietti, mitä hänen tuli tehdä. Oli varsinkin yksi ajatus, joka ei antanut hänelle pahaakaan rauhaa, vaikka hän aina koetti sitä karkoittaa. Hänen teki mielensä hävittää kaikki, mikä ei kunnialla hänen omaansa ollut. Jos hän sen teki, poistuisi synti suvusta ja onni tulisi sijaan. Mutta sitä tuumaillessaan juohtui hänen mieleensä, ett'ei nuo oikeastaan hänen rahojaan ollutkaan, vaan Leivin. Oliko hänellä oikeutta antaa pois toisen omaa? — Mutta kun ne eivät olleet kunniallisia rahoja? — Niin, mutta kun ne olivat Leivin. — Kauan aikaa hän näin mietiskeli sinne ja tänne. Ajatteli välistä kysyä papilta. Mutta luuli tietävänsä, mitä pappi vastaisi. Semmoisten oli helppo puhua. Eivätpähän ne tienneet, minkälaista huonompain ihmisten elämä oli. Joutavaa oli mennä papille mitään puhumaan; siitä vaan tulisi erehdyksiä. Åsbjörn jätti sikseen. Mutta itse hän ei tullut selville. Hän koetti päästä asiasta sillä, että antoi kymmenen taaleria köyhille. Mutta kun Alfhildiä kolmas kerta kuulutettiin, antoi hän taaskin viisi taaleria. "Sinä varmaan olet parempi, Åsbjörn, kuin mitä ihmiset luulevat", sanoi pappi. Åsbjörnille nuo sanat tekivät hyvää, eikä paljoa puuttunut, ett'ei hän niiden johdosta saanut parempia toiveita.
* * * * *
Leivillä oli vaivaloinen matka. Syysmyrskyt ajelivat heitä edes takaisin; toisinaan tiesivät missä olivat, toisinaan ei. Kaksi kertaa luulivat varmasti olevansa kuoleman omat. Mutta he pelastuivat ja tulivat vihdoin viimeinkin Englantiin. Leiv läksi heti toisella laivalla Norjaan. Silloin oli jo myöhäinen syksy.
Hän astui maalle samalle sillalle, jossa isästään oli eronnut. Ei hän uskaltanut sitä ajatella. Ravintolaan läksi niin pian kuin kerkesi, mielissään siitä ett'ei kukaan häntä tuntenut. "Minä kun luulin tulevani takaisin oikein mahtimiehenä", nauroi hän itsekseen.
Hän oli laihtunut, silmät olivat syvemmässä, kasvot terävät ja täynnä partaa. Saas nähdä, vieläkö Alfhild minua tuntee, ajatteli hän. Enemmän hän kuitenkin nyt oli mahtimiehen näköinen, kuin kodista lähtiessään.
Ei häneltä vielä ollut kaikki toivo mennyt. Eräästä merkistä päättäen, hän uskoi onneensa. Amerikasta laivaan astuessaan oli hän ajatellut: jos hengissä tulen kotiin, senjälkeen mitä nyt olen tehnyt, niin ei se ole itseni tähden; mutta varmaan se tarkoittaa silloin, että Alfhildin pitää minut omakseen saada. Nyt hän oli saapunut perille, vastoin luuloaan. Siis mahtoi se olla Alfhildin tähden. Eikä hän voinut uskoakaan, että senlainen tyttö kuin Alfhild olisi epärehellinen. Hän saattoi unhottaa itsensä hetkeksi, mutta kun tiuka tuli, hän kyllä muistaisi sanansa ja pitäisi sen. Ja kun Alfhild kerran oli hänen … kaksin, kolmin kertaisesti hän silloin sovittaisi sen, minkä nyt oli rikkonut. Ei Alfhildin sukuun saisi pieninkään tahra häntä seurata.
Hän meni alas ravintosaliin. Siellä istui paljon maalaisia juomassa; oli jo ilta. Toiset olivat humalassa. Sali oli kuin sumussa raskaasta ilmasta ja tupakan savusta; rähinä, kiroukset, puhe ja pauhina täyttivät huoneen. Leivin teki mieli kääntyä pois. Mutta siellä istui joku — kukahan se oli? Hän oli enemmän humalassa kuin muut, kiljui kahta kauheammin, löi nyrkkiä pöytään ja huusi kirous-sanoja… Se oli Björn! — Björn Haugstad.
Leiv pyysi olutta ja istahti. Hän oli kalpea. Nyt saan kuulla… ajatteli hän.
Björn parast'aikaa kerskaili uudesta hevosestaan. Sitä vasta oli koni; ei sen vertaa koko pitäjäässä. Niin pulskaa elukkaa ei hän vielä koskaan ollut nähnyt. Perhana vie, kuinka se osasi juosta. Ja sitten se oli niin viisas. Kun näki vaan varjonkaan piiskasta, niin jo laski ravia. Eikö tehnyt kenenkään mieli vaihtaa?
Uusi vieras tuli tupaan. Hän oli korkea ja raskas, mustanpuhuva ja ruma, ruskeat kasvot hänellä oli ja huulissa ilkeä hymy; harmaa hiussuortuva riippui toisen korvan alta. "Hyv'iltaa Björn", sanoi hän ja laski raskaan kätensä Björnin olkapäälle. "Hyv'iltaa Hans!" huusi Björn. Leiv säpsähti, tuijotti mieheen ja tunsi hänet. "Vieläkö sinä elät, roisto", ajatteli hän, "sinä, joka veit minulta rohkean mieleni ja iloisen lapsuuteni".
"Täälläkö sinä istut Björn", sanoi Hans. "Luulin sinun olevan varsin toisaalla tänä iltana?"
"Thyi!" sylkäsi Björn ja joi. Sitten hän lauloi:
"Ja jos mua vihkituoliin pyydät,
Mun ennen kuusehen hirteen syydät;
Ja ennen käyn tuonelan aaltoihin,
Kuin sulle morsiusvaatteisin".
"He—he", sanoi Hans. "Tuskinpa vaan se tyttö niin sanoo, joka näinä päivinä morsianna on". "Hän! — Hänelle se on yhdentekevä. Senlaiset eivät mene naimiseen pojan, vaan talon kanssa. Sen mahdat tietää. Terve!" "Terve, terve!" — Leiv istui, kuin päähän lyöty, suu riippui avonaisena, kurkku kävi kuivaksi… "Ihmiset sanovat", alkoi Björn uudelleen. — "Ihmiset ovat sanoneet, että minä siitä hentusta pidin. — Sitä ei kukaan tiedä", — hän joi — "ja sama se, oli niin tai näin… Kaunis hän oli peijakas… Sanokoot mitä hyvänsä, mutta ei hänen vertaistaan koko kylässä ollut. — Terve! — Mutta minä en koskaan häneen luottanut. Ja siinä tein juuri oikein minä syntisparka". Hän löi pöytään; pullo kaatui kumoon, olut juoksi lattialle; sitte hän heittäytyi pöydän yli mahalleen ja itki ääneen. "No, no Björn", irvisteli Hans, "elä itke! elä itke! eihän sinulla ole itkun syytä. Sinun eukkosi saattaa olla yhtä hyvä kuin Knut Åsenin, vaikk'ei hänen nimensä ole Dalen Alfhild!"
Joku purskahti niin kamalaan nauruun, että kaikki jäivät sitä kuuntelemaan, niin humalassa kuin olivatkin. Mutta samassa oli hän tuvasta ulkona. "Se oli vaan eräs hullu englantilainen", sanoivat ihmiset. Sitten he alkoivat juoda taas ja ilta päättyi hirmuiseen tappeluun, jossa useat saivat pahoja vammoja, Björn Haugstad kuitenkin enin.
Mutta silloin jo Leiv Hegglid makasi meren pohjassa.
Samaan aikaan kuin tämä kaupungissa tapahtui, oli Dalessa kolmannen hääpäivän ilta. Pidot olivat suuret ja komeat, niinkuin jo edeltäpäin sopi arvata. Surullista kumminkin oli, ett'ei morsian ollenkaan näyttänyt iloiselta. Hän istui niin kylmänä ja kalpeana kauniin kruununsa alla, että kaikki sitä ihmettelivät ja kävivät pahalle mielelle. Ei hän kertaakaan nauranut, jos hymyili joskus, oli se kolkkoa ja ilotonta. Silmät olivat kovat ja jäykät, aivankuin unitautisen. Knut teki, minkä voi, saadakseen eloisuutta seuraan; mutta jotkut luulivat tietävänsä, ett'ei hän ollut niin iloinen, kuin oletteli.
Puhuttiin, että Alfhildin oikea sulhanen kuitenkin oli Amerikassa. Yksi ja toinen Björn Haugstadin pilkkarunoista pujahti esiin. Muutamat pojat, joiden sydäntä vielä kirvelteli Alfhildin tähden, purkivat kiukkuansa haukkumasanoilla ja pilkkarunoilla. Kun juomat alkoivat mennä päähän, tulivat he rajuiksi ja hulluiksi. Toisen päivän iltana oli tanssissa muutamien käsissä puukot välkkyneet ja sulhanen istui enemmiten vanhuksien luona. Kolmannen päivän iltana alkoi sama leikki. Hurjassa tanssissa he lensivät ympäri, heiluttivat puukkoja korkealla ilmassa ja huusivat kuin villit. Knut oleskeli tuvassa. Kalpeana istui Alfhild omansa ja Knutin äidin keskellä vaimojen joukossa. Sydäntä niin särki, ett'ei hän välittänyt mistään. Leiviä hän ajatteli. Tavan takaa oli hän näkevinään, kuinka Leiv tuli ovesta sisään aivan kuin sankari kansan runossa, — tarttui kiinni noihin irvistelijöihin ja viskasi yhden toisensa jälkeen, kuin vanhan lapasen ikkunasta pellolle, — otti sitten hänet käsivarrelleen, nousi hevosen selkään ja ratsasti metsään. "Nyt lemmessä elämme toistemme kanss', emme erkane milloinkaan!" — Tuo näky sitä enemmän valtasi hänen mielensä, mitä rajummaksi kävi melu. Hän vaan istui ja tuijotti oveen ikäänkuin odottaen jonkun tulevan. Äiti ja toiset vaimot koettivat turhaan saada häntä puheesen. Kysyttiin, tahtoiko hän tanssia; ei. Tahtoiko sisään sulhasen luokse? Ei. Hän ei tahtonut mitään. Kuin houreissa hän istui ja katseli kummallisia näkyjä…
Vihdoin hän äkkiä syöksähti ylös, vihlaisevalla huudolla mursi tien läpi naisten kehän ja tanssivien piirin, lähestyen ovea epävakavin askelin; kalman kalpea hän oli, silmät tunkivat ulos kuopistaan, suurina ja valkeina, hirvittävät nähdä.
Sillä ovessa seisoi Leiv, pitkänä ja vaaleana; suuret, kiiltävät silmät tuijottivat häneen kylmästi ja kalpeasti, kuin kaksi kuuta, märkä tukka riippui suortuvissa alas otsalle, suu oli puoleksi auki ja sieltä kiilui valkoiset hampaat, nuttu oli märkä, koko mies oli märkä; ja kun hän kulki, näytti hän kahlaavan polvia myöten vedessä. Alfhild kuroitti käsiänsä ja tahtoi hänen luokseen. "Leiv!" huusi hän tukahdetulla äänellä. "Leiv!" uikutti hän niin surkeasti, että se itkien ja suhisten kävi huoneesta huoneesen kautta koko talon; samassa hän tunnottomana kaatui maahan ja kannettiin pois. Kaikki peljästyivät, humalaiset selvisivät, naiset huusivat; samana iltana läksivät häistä kaikki muut, paitsi lähimmät sukulaiset.
* * * * *
Alfhild sairastui tämän jälkeen. Kun sitten parani taas, oli hän kuin toinen ihminen, surullinen, vakava ja hiljainen. Knut huolehti hänestä niin hyvin, kuin ikään voi ja Alfhild oli ystävällinen hänelle vastaan. Mutta ilosta ei siinä talossa paljon lukua ollut.
Sanottiin Alfhildin usein näkevän Leiviä. Mutta ei hän siitä enää peljästynyt, vaan puhutteli häntä niinkuin muitakin ihmisiä. Knut sattui joskus kuulemaan. Silloin hän itki. Semmoisina hetkinä ei hyödyttänyt mitenkään koettaa Alfhildia puhutella; hän ei kuullut. Knut koetti laulaa virsiä ja rukoilla; mutta sekään ei auttanut. Hän antoi kutsua lääkäriä ja pappia, vaan kaikki turhaan. "Elä sitä niin sure", sanoi Alfhild, "ei se niin pahaa ole". Jonkun vuoden kuluttua hän siihen jo ikäänkuin tottui. Silloin se itsestään taukosi. "Nyt Leiv on saanut rauhan", sanoi Alfhild. Mutta senjälkeen hän pian kuoli.
Vanha Åsbjörn oli myöskin kuollut. Heti häiden jälkeen hän oli myynyt talonsa ja antanut kaikki köyhille, jättäen vaan hiukan itselleen. "Ei se Leiviä paljon auta siellä missä hän nyt on", ajatteli Åsbjörn; "mutta synnin — synnin täytyy tulla pois suvusta". Senjälkeen ei hän kauan elänyt. Pitäjäläiset saattoivat häntä miehissä hautaan. "Parempi hän oli kuin luultiin", sanoi pappi ruumissaarnassansa, ja se oli kaikkien mielestä kohdalleen lausuttu.
* * * * *
Näistä kovan-onnen kohtaloista tehtiin surullinen laulu, joka loppui näin:
Jumal' armahda Dalen neittä,
Oli kaunis nainen hän.
Mut sydän heikko ja vilpikäs
Hält' turmeli elämän.
— Meren aallot mustina itkee.
Jumal' armahda kaikkia meitä!
Niin lieto nuoruus on.
Se rikkoo, jott' ikipäiviinkään
Sit' on korjata mahdoton.
— Meren aallot mustina itkee.
KOSTO.
Åsulv ja Bergljot rakastivat toisiansa. Eräänä kauniina iltana olivat he ottaneet toisiaan kädestä ja luvanneet, ett'ei muu kuin kuolema heitä eroittaisi, ja senjälkeen he tapasivat toisiaan sangen usein. Ja toisena iltana, se oli talvella, olivat he itkien ja surren vakuuttaneet että mitä silloin olivat vannoneet, siinä pysyisivät, vaikka maailma nurin menisi!
Sillä Tarald, Bergljotin isä, ei tahtonut suostua. Hän ei suorastaan voinut kärsiä Åsulvia, eikä sietänyt häntä silmiensä edessä. Ja minkä Tarald Hankastad kerran päähänsä sai, se siellä pysyi.
"Sinun täytyy ottaa Pål Bråte", sanoi hän Bergljotille. "En ota", sanoi Bergljot. "Otat", sanoi Tarald. "Nähdäänpäs", sanoi Bergljot. "Niin, nähdäänpäs, etkö ota", tuumaili Tarald.
Eräänä iltana oli Pål Bråte Hankastadissa. Komea mies, mutta vanhan puoleinen ja lyhyenläntä. "Siinä on kosijasi", sanoi Tarald. "Omakseni ei hän milloinkaan tule", vastasi Bergljot. "No, kylläpä sinä olet hyvä!" huusi Tarald ja kalpeni; se ennusti aina pahaa. Bergljot ei uskaltanut vastata. "Ja tiedäkin että kohtelet häntä siivosti — ymmärrätkös?" — "Niin siivosti, kuin voin", sanoi Bergljot.
Tarald ja Pål juttelivat koko illan ja ryypiskelivät paloviinaa jotenkin runsaasti. Lopulta he alkoivat pitää kovempaa ääntä. Tarald huusi tytärtänsä ja Bergljotin täytyi tulla. "Nyt on minun tahtoni ja aikomukseni", sanoi Tarald, "että sinä keväällä seuraat tätä rehellistä nuorta miestä Pål Bråtea, ensin alttarille ja sitte hänen kotiinsa; mitä siihen sanot?" Bergljot aikoi panna kovan kovaa vastaan. Mutta isä katsoi niin terävästi, että hänen täytyi painaa päänsä. Hän katseli alas, ajatteli hetken ja vastasi sitten hiljaa: "Jos niin on, että suorastaan aiot pakoittaa minua siihen vastoin tahtoani … niin seuraan minä häntä … alttarille … mutta kauemmaksi en". Hän suoristi itsensä ja vaaleni.
Tarald aikoi käydä kiinni, mutta Pål sanoi: "Hyvä on, Bergljot, kun
kerran tulemme niin pitkälle, niin voimmehan puhua lopusta sitten".
"Oikein sanottu!" huusi Tarald ja löi nyrkkiä pöytään; "terve! — Pål
Bråten ja Bergljot Taraldin tytär Hankastadin juhlamalja!" He joivat;
Bergljot pujahti ulos.
Sinä iltana hän niinkuin edellä kerrottiin, tapasi Åsulvia. Sillä Åsulv tiesi tuosta uudesta kosijasta ja väijyili talon ulkopuolella. Ja siinä kun he seisoivat kuiskaillen surussaan ja hädässään, päättivät he, että Bergljot seuraisi Pålea alttarille; mutta siellä hän vastaisi kieltäen papin kysymykseen; siinä tapauksessa ei heitä yhteen vihittäisi, sen he tiesivät ja ainahan asiat sitten jollakin tavalla selviäisi.
Keväällä vietettiin häät suuresti ja komeasti. Kaksi soittajaa siellä oli ja paljon ihmisiä myöskin. Itse pappikin oli kutsuttu; hän istui pöydän päässä, söi ja joi pitäjään etevimpien talonpoikien parissa.
Mutta kun oli tarpeeksi asti syöty ja juotu, vei Tarald pappia erinäiseen kamariin. "Tänään on paha merrassa", sanoi Tarald. "Pahako merrassa?" sanoi pappi ja katsoi häneen. "Niin", sanoi Tarald, "pelkään tyttärelläni olevan jotain kirottua mielessä". "Ooho", sanoi pappi ja myhähti, "vai niin on laita? Näin kyllä, ett'ei morsian ole juuri iloinen, ja olen ennakolta kuullut puhuttavan yhtä, toista; mutta arvaan, ett'ei tuo niin vaarallista ole. Semmoisia on ennenkin tavattu ja kaikki ne ovat taipuneet alttarin eteen tultuaan. Olkootpa kuinka kovaluontoisia hyvänsä, siellä ne sulavat. Itkeä piristävät hiukan ja unohtavat sitten pian". "Se nyt on yhden tekevä", sanoi Tarald; "mutta jos tyttäreni keksii jotain hulluutta tänään, niin elä ole kuulevinasikaan, vaan laita heidät yhteen kuitenkin! — Lupaa se; et tule sitä katumaan". "Kyllä, kyllä; sinä olet hyvä mies Tarald … ja tyttäresi, näetkös … niin — niin; en ole vielä ikinä nähnyt tytön monta päivää surevan, kun kerran on naimiseen tullut. Ne ovat kuin pienet lapset, mikä kerran on nähtävistä pois, se mielestäkin haihtuu; minä teen, niinkuin käsket, Tarald ja tiedän, että minua sitten muistat". "Varmaan", sanoi Tarald ja puristi papin kättä.
Sitten he menivät kirkkoon. Pappi piti pitkän puheen. Hän sanoi, että meidän tuli kurittaa ja ristiinnaulita oma tahtomme ja saisimme olla varmat siitä, että Jumala itse oli meille määrännyt juuri sen, jonka kanssa ensiksi alttarin eteen astuimme. Ja suuri synti oli ruveta Jumalan tahtoa vastustamaan. Jos sokeassa sydämmessään luuletteli jotakin toista paremmaksi, oli se vaan lihan ja saatanan kiusausta ja ihmisen tuli karttaa, ett'ei semmoiselle korvaansa kallistaisi, sillä helvetti silloin olisi edessä. Taraldin mielestä se oli verraton puhe ja Pål arveli samaa. Mutta Bergljot ei sitä paljon kuunnellut. Hän seisoi ja vapisi aivan kuin olisi ollut hengen hädässä.
Pappi alkoi vihkimisen, Pålilta kävi hyvin. Mutta kun Bergljotin vuoro tuli, meni kaikki päin mäntyyn. Tyttö vastasi: "En", niin kovasti ja terävästi, että sen jok' ikinen kuuli. Pappi tuntui vähän epäilevän ja vilkuili syrjään; mutta siellä seisoi Tarald ja iski silmänsä häneen niin jäykästi, että pappi kohta sai rohkeutensa takaisin ja pitkitti vihkimistä ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Toisessa kysymyksessä kävi samalla lailla. Alhaalla kirkossa syntyi levottomuutta: mutta ihmiset eivät olleet oikein selvilläpäin ja niinpä he ajattelivat että morsian varmaankin erehdyksestä vastasi hullusti. Vanha lukkari istui penkissään ja töllisteli: Morsian on mahtanut juoda viinaa tänäpäivänä, ajatteli hän. Tarald seisoi vankkana ja melkeinpä paahtoi pappia silmillään; vihkimistä jatkettiin.
Bergljot peljästyi ja kävi hämilleen. Hän vapisi niin, että Pålin täytyi häntä tukea, vaikka itsekin tunsi heikkoutta polvissaan. Kolmas vastaus tuli niin matalana ja epävarmana, ett'ei sitä kukaan oikein kuullut; pappi kiiruhti aivan kuin olisi hän seisonut tulisilla hiilillä.
Lopuksi ei Bergljot enää kuullut, eikä nähnyt mitään. Kuinka tämä kaikki oli käynyt? Eikö hän vastannut tarpeeksi selvällä äänellä? Oliko hän erehtynyt kysymyksistä. Raju tuska hänet valtasi; olisi tahtonut huutaa, vaan ei voinut, tahtoi paeta tiehensä, mutta ei saanut jalkaa nostetuksi; hän oli, kuin kiini lyöty, silmissä kaikki pyöri, kaukaa kuului surinaa, suhinaa ja huutoa, alttaritaulu nousi ja laski, kuin meren aalto, kuva kääntyi ja tuijotti… Pappi luki yhä kiivakammin ja hikoili; samassa kun Bergljot vaipui alas matolle, oli pappi joutunut siunaukseen. Pål polvistui hänen viereensä, pappi laski kädet heidän päällensä ja siunasi … ja niin he olivat liitetyt yhteen Jumalan ja ihmisten edessä. Tarald riensi itse auttamaan morsianta, joka oli melkein pyörryksissä.
"Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ihminen ei saa eroittaa", lopetti pappi; hiki oli kohonnut hänen otsallensa. "Elä sitä niin pahaksi pane, lapseni", kuiskasi Tarald, "ajattele, että olet nyt hyvässä naimisessa".
* * * * *
Seuraavana syksynä oli pappi virkamatkalla Stöleen; Hallvard Stöle oli kuolemaisillaan ja halusi ehtoollista; renkipoika tuli veneellä pappia noutamaan. Oli tunnin aikaa soudettavaa, ennenkuin Stöleen päästiin. Ruma oli ilma, mutta pappi läksi kuitenkin.
Kun toimitus Stölessä loppui, oli jo sangen myöhäistä ja ilma näytti epäilyttävältä. Papin täytyi kiirehtiä. Hän juoksi veneesen ja kääriytyi turkkiinsa; "ala soutaa poika!" sanoi hän; ja poika työnsi veneen rannasta. Kun pappi oli istunut paikalleen, huomasi hän, ett'ei hänellä nyt ollutkaan sama poika, kuin tullessa; sillä tämä souti paljon paremmasti. Kasvoja ei hän voinut näin pimeässä nähdä. Hän vaipui ajatuksiin. Tuo Hallvard Stöle oli ollut kummallinen mies. Kova kuin luu ja itsepintainen, mutta usein viisaampi kuin olisi luullut: Hm! hän oli pettänyt pappia saatavissa, maksanut kymmenykset keveillä jyvillä, varastanut puita toisten metsästä ja tehnyt useita semmoisia kelmitöitä, mutta nyt hän oli muserrettu. Niin oli pehmeä kuin lapsi. "Luuletkos minun joutuvan helvettiin?" oli hän kysynyt, "tai olisiko jotain neuvoa, että siitä pääsisi? Lasse Vollen — kuinka luulet hänen käyneen? Lieneekö tullut taivaasen?" "Sitä toivokaamme". — "No kyllä kai minäkin sitte pääsen; sillä en minä ole häntä pahempi ollut". "Sinun tulee katua, Hallvard. Teetkö sen?" "Kuinkas sitä kadutaan?" "Sinun tulee surra ja murehtia syntejäsi…" "Tietysti minä sen teen! Jumala nähköön ei tulisi ihmisen niin tehdä. Kaikki se eteen koituu viimein. Enin kuitenkin kadun, että väkisin otin Karri Hangenin vaimokseni. Hänellä ei senjälkeen ole ilon päivää ollut. Se minua painaa, aivan kuin olisin ihmisen tappanut… Herra Jumala! Kuinka vähän ihminen ajattelee!" —
Järvellä satoi ja tuuli; ilta saavutti mutta poika souti hyvästi, eikä pappi hätäillyt. Ajatuksissaan hän siinä istui. Tuo, mitä Hallvard puhui vaimostaan, sai hänet miettimään. Olikohan se toden mukaista? Ei hän koskaan ollut Hallvard Stölen vaimossa mitään erinäistä huomannut; niinhän tuo oli aivan kuin muutkin eukot. Kenties oli useampiakin, jotka tuommoista kärsivät? — Ooh, eikös mitä. Joutavia ajatuksia. Hm! hän oli vihkinyt monta semmoista paria. Jos sitä saattoi sanoa ihmisen tappamiseksi, niin oli hän monasti ollut muassa. Lörpötystä kaikki. Ei sen enempää. Yhtä vihkimistä hän kuitenkin katui. Hm! kovinpa tuo ilma kävi ilkeäksi…
"Souda, souda poika!…" Niin, Bergljot … siinä hän ei menetellyt, niinkuin olisi pitänyt. Mutta … se oli Taraldin syy…
Silloin vene pysähtyi; poika veti airot ylös. Pappi säpsähti. "Mitä nyt!" hän sanoi.
Poika nousi seisaalleen ja otti askeleen lähemmäksi. "Oletko valmis kuolemaan, pappi?" hän kysyi.
Pappi vetäytyi taaksepäin ja katsoi kauhistuen poikaan.
"Oletko järjeltäsi!" sai hän änkytetyksi. — "Oletko valmis kuolemaan?" kysyi poika taaskin ja tarttui kovalla kouralla papin niskaan.
Pappi painui kokoon, kuin kinnas hänen kourauksestaan: "En", vaikeroitsi hän tukahutetulla äänellä.
"Sitten saat kuolla valmistumattomana", sanoi poika ja kohotti häntä ylös.
Pappi kyyristyi veneen reunaan, riippuen siinä vedon tapaisesti kiini: "Muista, että minä olen pappi", rukoili hän; "suuri synti on tappaa pappia!"
"Lörpötteletkö sinäkin synnistä", kähisi poika ja raasteli pappia niin että vene kiikkui.
"Muista herraamme, muista herraamme!" uikutti pappi.
"Muistitko sinä häntä silloin kun alttarilla seisoit ja vihit Bergljot
Hankastadin Pål Bråteen?"
Pappi kavahti semmoisella voimalla ylös, että irtautui toisen käsistä.
"Sinäkö —? Sinuako hän —?"
"Minua".
"Pyydä, mitä tahdot, mutta säästä henkeäni! Säästä henkeäni! Älä murhaa pappiasi!" hän rukoili niinkuin lapsi.
Mutta Åsulv otti hänestä kiini molemmin käsin ja nosti hänet veneen laidan ylitse: "Mene helvettiin!" sanoi hän.
"Anna minun … anna minun … lukea … isä meidän", kuiskasi pappi tuskasta menehtymäisillään.
"Pane sitten joutuin", sanoi poika ja laski hänet alas taas. Oli pilkkoisten pimeä; tuuli yltyi. Pieni vene pyöri aaltojen harjanteella.
"Isä meidän … joka, joka", sanoi pappi; hän ei tiennyt itsekään, mitä lausui; — "säästä henkeäni Åsulv! minä teen sinut rikkaaksi mieheksi! Se oli Taraldin syy!"
"Lue nyt!" sanoi Åsulv.
"Isä meidän … joka olet… Minä ostan sinulle talon Åsulv!"
"Jos tahdot lukea isä meidän, niin on parasta, että kiiruhdat", sanoi
Åsulv ja haalasi papin ylös jälleen.
"Lähes … tulkoon … sinun valtakuntas'… Ta… Ta… Tapahtukoon sinun tahtosi niin taivaassa —"
Samassa tuli hirmuinen tuulen puuska vuorihuipun takaa. Ilmassa vinkui ja ulvoi, vedessä kohisi, aallot nousivat kuin vuoret … vene kallistui syrjälleen ja molemmat, sekä Åsulv että pappi putosivat veteen.
Åsulv laski papin irti ja koetti uida. Hädässään pappi tarttui Åsulviin, ja niin menivät molemmat pohjaan. Tuuli kiljui vuoren huipuissa, mustat aallot tanssivat laineissa ja vaahdossa järvellä; ei kuulunut huutoa, eikä parkuntaa, mutta vene liikkui ja hyppeli aallolta toiselle, pääsi viimein maalle eräässä lahdessa ja pysähtyi.
PAHOLAISELLE MYÖTY.
I.
Vouti Niels Pedersen oli ankara ja kova mies. Ei hän koskaan tehnyt muuta hyvää, kuin mihin suorastaan oli pakoitettu, mutta ei myöskään pahaa enemmän kuin kävi laatuun. Ihmiset eivät juuri hänestä pitäneet, mutta väki pelkäsi voutiansa.
Kun hän lähestyi, astuen jalat leveänä, ruumis kookkaana ja karheana, pitkät harmaat hiukset riippuen paksun, mustan nahkalakin alta vahvoille hartioille, väistyivät ihmiset tieltä ja tervehtivät häntä kuin kuningasta. Kun hän suuttui, saattoi hän katsoa toiseen suurilla, terävillä silmillään, niin että se meni läpi luitten ja ytimien. Hänen suunsa oli kiinteä kuin kiveen lyöty, eikä vielä ollut kukaan nähnyt voudin hymyilevän. Hän oli harvapuheinen, mutta kovaääninen, ja minkä hän sanoi, se pysyi.
Niels Pedersen oli leski. Ne, jotka muistivat hänen vaimoaan, sanoivat hänen olleen verrattoman kauniin, mutta tummanverisen, ja silmäin katse oli hänellä ollut ilkeä. Harvoin, jos koskaan, häntä kirkossa nähtiin. Voudin palvelijat kertoivat hänen tehneen semmoisia, joita ei juuri uskaltanut kertoa, ja hänen kuoltuaan puhuttiin paholaisen itsensä käyneen sairashuoneessa samana yönä, kun hän henkensä heitti, ja silloin kaikki ymmärsivät, että tuo synkkä, ankara Margareta oli myönyt itsensä pirulle.
Hän oli synnyttänyt voudille tyttären, jonka nimi oli Gunhild ja joka oli aivan äitinsä näköinen, valkoisempi kuitenkin ja kauniimpi. Kaiketi siitä syystä, että hän oli nuorempi, sanoivat ihmiset.
Kun Gunhild oli kymmenvuotias, näki hän talon katolla eräänä päivänä kissapöllön. Hän juoksi sisään ja kertoi sen äidilleen. Äiti ei mitään vastannut, mutta kävi kalpeaksi kuin kuolema. Seuraavana aamuna hän sairastui kuolintautiinsa ja ennen viikon loppua oli hänen elämänsä päättynyt.
Senjälkeen sai Gunhild vapaasti kasvaa. Isä ei hänestä välittänyt, eikä sitä paitse ollut usein kotonaan. Tyttö lensi ja keikkui ympäri metsiä ja peltoja ja kaikkien mielestä hän oli tavattoman raju; palvelijat olivat hänen ainoat seurakumppalinsa; he opettivat hänelle lauluja ja kertoivat satuja. Mutta niissä aineissa, joille muut ihmiset arvoa panivat, ei hän paljon tietoja saanut; ja niinpä kerrottiin, ett'ei hän oikeinpäin isä meitää osannut, kun rippikouluun meni. Kaunis hän oli, reipas ja komea; mutta silmissä oli jotain raivokasta, joka muistutti äitiä.
Hän oli viisitoista vanha, kun rippikoulua kävi. Ei hänellä paljon yhteyttä muun nuorison kanssa ollut, sillä useammat häntä pelkäsivät; mutta sittenkin hän oli yhtä iloinen. Signe Lid oli ainoa tyttö, josta hän välitti, sillä Signeä hän vihasi. Signe Lid oli suloinen, vaaleaverinen tyttö, kasvot lempeät ja hienot; pojat hänestä paljon pitivät. Bård Neset muiden muassa häntä ihaili. Mutta sepä ei ollutkaan Gunhildille mieleistä. Kun Bård istui ja katseli Signeä, tunsi hän ikäänkuin piston rinnassaan. Hän koetti kaikin tavoin vetää Bårdin huomiota puoleensa. Bård sen vihdoin ymmärsi ja kävi hyvilleen. Sievien tyttöjen suosiossa oli aina hauska olla ja semmoisen kuin Gunhildin, varsin erinomaista.
Aika kului ja Bård alkoi jo vihdoin pitää Gunhildia kauniimpana. Hän oli komeampi ja sirompi, sekä lisäksi iloisempi ja raittiimpi; luotevampikin hän oli, kuin tuo vaalea ja hiljainen Signe. Sitten nuo lumoavat elävät silmät panivat Bårdin aivan tuleen ja päälle päätteeksi oli Gunhild rikkaasta ja suuresta suvusta. Kovasti Bård kaiken tämän tähden päätänsä vaivasi ja toivoi usein saavansa puhutella Gunhildia oikein tosissaan, mutta tekemättä se kuitenkin jäi. Sillä hän muisti ett'ei vouti ollut hyvässä sovussa hänen omaistensa kanssa.
* * * * *
Rippikoulun jälkeen he harvoin toisiansa tapasivat; Gunhild oleskeli enemmiten kotona. Siihen aikaan tuli voudin taloon eräs vanhanpuoleinen nainen hoitamaan taloutta ja samassa opettamaan Gunhildille hienoja tapoja; sanottiin hänen olevan voudille sukua. Mutta Gunhild ei hänestä paljon välittänyt. Hän enimmiten oleskeli piikain kamarissa ja kyökissä, tahi juoksenteli ulkona niinkuin ennenkin, hiihteli, lauloi ja ajatteli Bårdia. Sunnuntaisin hän mielellään kävi kirkossa ja oli äärettömän onnellinen, kun sai nähdä Bårdia. Mutta ell'ei hän siellä ollut, kävi Gunhild pahalle tuulelle moneksi päivää. Eikä silloin ollut hyvä tulla hänen kanssaan tekemiseen. Mikä lienee ollut syynä, mutta aina hän enemmän tuli äitiinsä, sanoivat vanhat palvelijat.
Bårdin ajatukset kääntyivät taaskin Signeen. Se tyttö oli hänen mielestään enemmän hänen sukuunsa ja toi ikäänkuin hyvää mukanaan. Gunhild oli liian raju ja vieraammista ihmisistä; se mitä hänen äidistään kerrottiin, ei ollut juuri hauskaa kuulla ja melkeinpä Gunhildissakin oli jotain sen tapaista, arveli Bård. Hän lähestyi taas Signeä ja niin kului vuosi. Ihmiset alkoivat heistä puhua ja huhut tulivat ylös voudinkin taloon.
Kun Gunhild niistä kuuli, vihastui hän niin että itki. Veri alkoi kuohua hänessä ja Signeä kohtaan syttyi rajaton viha. Tuoko heikko tytönhenttu häneltä voiton veisi? Hänkö valtaisi sen pojan, jonka Gunhild oli itselleen valinnut? Ei milloinkaan maailmassa. Hän tahtoi Bårdin omakseen, eikä saanut sitä kukaan estää. Kaikkian vähin tuommoinen talonpoikaistyttö, tyhmä, puolikuollut töllykkä; ha, ha, hän saisi nähdä, kenen tielle oli tullut! Gunhild päätti valloittaa Bårdin. Hän tahtoi hänet omakseen, sillä hän rakasti häntä ja Bård piti myöskin hänestä, sen Gunhild tiesi. Hän oli ujo, eikä uskonut saavansa Gunhildia, sentähden oli hän kääntynyt Signeen; mutta nyt hän oli saatava toisiin ajatuksiin ja silloin hän kyllä tulisi Gunhildin luokse aivan varmaan. Silloin saisi Lidin tyttö jäädä pitkälle nenälle ja nuoleksia sormiaan. Muistaisi toiste ajatella niin korkealle. Hah, hah, hah, toinen leikki siitä tulisi! Gunhild nauroi ilosta. Hän ei enää saattanut istua sisässä, vaan läksi ulos selvittelemään ajatuksiaan; vihdoin tuli hän varmaan päätökseen, eikä horjunut silloin enää. Oli jo ilta, häntä väsytti. Koivun alla oli kivi, jolle hän istui. Aurinko laski; pitkiä varjoja se heitti yli lehdon ja vuonon. Metsässä oli hiljaista; kaukaa vuorten välistä kuului torvi. Linnut etsivät yösijaansa ja hyttyset tanssivat auringon viimeisissä säteissä. Kauan istui Gunhild ja uneksi; vihdoin hän nousi, katsoi loistavin silmin yli laakson, hymyili kahdelle rastaalle, jotka tulivat lentäen, tavoitteli oksalla hyttysiä ja läksi laulaen kotia päin.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina meni hän kirkkoon. Oli kaunis päivä, hän oli varma että Bårdkin aikoi tulla. Aikaiseen hän läksi, sydän sykki kävellessä. Kirkossa hän istui niin, että Bårdin täytyi hänet nähdä ja hän tiesi olevansa kaunis uudessa puvussaan. Mutta kuitenkin oli hänen mielensä raskas ja kummallinen. Joku ääni hänen povessaan sanoi ett'ei ne ajatukset, jotka pyörivät hänen päässään, olleet oikeita ja kun kirkkoon väkeä tulvaili, alkoi häntä yhä enemmän hävettää. Kaikki jotka tulivat sisään, painoivat päänsä alas rukoukseen; Gunhildkin kumartui, mutta punehtui samassa. Kun viimein Bård tuli sisään kirkonovesta ja näki Gunhildin, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi: niin kauniina hän ei vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Tuntui juuri kuin olisi hän nähnyt Gunhildin ja Signen yhtähaavaa: Gunhildin uljaana, lämpimänä, kukoistavana ja Signen tunteellisena, lempeänä ja hiljaisena. Hän loi silmänsä alas ett'ei hurmaantuisi. Mutta kun hän oli päässyt istumaan, meni hänen katseensa väkisenkin sinnepäin. Ja nyt hän yhtämittaa silmäili Gunhildia. Välistä molempain katseet tapasivat toisiaan ja silloin kumpikin punastui. Signe tuli vähän myöhempään; Bårdin mielestä hän näytti niin mitättömältä talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisella olennollaan. Gunhild oli ylevä ja komea kuin ritarineito laulussa ja sen lisäksi vielä rakastettava ja lämmin; puku oli tehty hienoon malliin, pehmeästi ja sulavasti, se istui pyöreiden olkapäiden ja korkean rinnan yli; Signe oli vaalea ja hempeä, ilman tulta, ilman rohkeutta, hidas ja vitkasteleva koko olennossaan, ja tuolla kun hän istui kumartuneena virsikirjansa yli, näytti hän Bårdista melkein vieraalta. Ei, toista oli Gunhild!
Ne silmäykset, joita Gunhild häneen heitti, olivat kummallisen viehättäviä, niin täynnä ujoja, polttavia ajatuksia että tuliseksi virraksi veri suonissa muuttui joka kerran, kuin Bård niitä tapasi. Hän joutui ajatuksiensa valtaan ja unhotti melkein, missä oli. Kun Signe yhden ainoan kerran uskalsi vähän vilkaista sinnepäin, peljästyi hän kovin, sillä Bård tuijotti Gunhildiin juuri kuin olisi ollut noiduttu. Signelle tuli mieleen, että Gunhild kenties oli oppinut äidiltään enemmän kuin olisi tarvinnut. —
Gunhild läksi kirkosta ennen jumalanpalveluksen loppua, ja mennessään hän katsoi Bårdiin ikäänkuin sanoakseen, että hänen pitäisi tulla jäljessä. Bård ei saanut lepoa. Kun Gunhild oli mennyt, muuttui huone pimeäksi hänen silmissään. Kirkko näytti niin ikävältä pienine ikkunoineen ja ahtaine penkkineen; rumia olivat nuo sinisiksi maalatut tahi kullatut puukuvat alttarin ja kuorin oven yläpuolella. Gunhildia hän seurasi ajatuksissaan, siellä missä hän yksin käyskenteli metsässä vaaleiden kukkien keskellä, säteilevän auringon kirkkaudessa. Hänen täytyi seurata, sillä hän luuli näkevänsä, kuinka Gunhild katsoi taakseen ja odotteli. Hidas hän olikin tuo vanha papin nahjus. Viivytteli suotta pienimmissäkin asioissa. Ei Bård kestänyt kauempaa; hän nousi hiljaa ja läksi, vaikka hänellä siitä oli paha omatunto, sillä hän luuli ihmisten selvään näkevän, että hän Gunhildia ajoi jäljestä. Signeen ei hän uskaltanut silmiään luoda, eikä myöskään ajatella häntä.
Ulkopuolella seisoi ihmisiä pienessä ryhmässä; he puhelivat keskenään; mutta Bård pujahti ohitse ja astui kotiapäin. Hän ei millään ehdolla tahtonut ketään mukaansa. Metsässä hän ehkä kohtaisi Gunhildin, siellä tiepuolessa jossain.
Poika parka oli aivan huumaantunut. Ilmassa oli ikäänkuin tulta ja tuoksua; jok'ainoa hengen veto toi onnea ja kummallisia tunteita. Metsä hänen ympärillään näytti elävän; kaikki suli yhteen auringon lämpimässä, kauniit värit, suloinen tuoksu, pehmeät värit. Kuohuvassa ilossa hän riemuitsi itsekseen. Gunhild rakastaa minua! Kerta toisensa jälkeen hän sitä uudisti, aina yhtä onnellisena samalla kuin rinta ikäänkuin paisui. Ja nyt hän myöskin ymmärsi, että hän Gunhildia rakasti. Ihan toista olivat tunteet Signen suhteen; ei se rakkautta ollut, vaan jotain muuta, rauhallista ja lempeätä, tavallista tuttavuutta vaan, ilman tulta ja leimua. Mutta tämä oli oikeata. Tänlaisesta saattoi kuolla, jota hän ei rakkaudesta Signeen milloinkaan tekisi.
Ei hän mitään ajatellut; näkyjä ja tunteita hänellä oli ja polttavana virtasi veri hänen suonissaan. Ilmakin oli kuin tuleen syttynyt auringon säteistä, jotka palavassa leimussa loivat ympäristöön kirkkautta ja levittivät tuhanten kukkasten tuoksua kauas joka haaralle ja korkealle maasta. Olipa hän oikea onnen poika. Kahdenkymmenen vanha, kaunis, rikas ja tyttöjen suosikki — syystä hän siis iloitsi ja mieleisiä unia näki. Korkealla oli voudin tytär, mutta eipä Bård Nesetkään varsin alhaalla madellut ja Gunhild häntä rakasti, sen tiesi hän vanhastaan ja tänäkin päivänä hän oli sen nähnyt. Rakkaampia silmiä ei saattanut ajatella; muiden tyttöjen lämpimimmät katseet olivat jääkylmät niiden iskuun verraten. Gunhildin rinnalla kaikki muuttui koleaksi ja värittömäksi; korkealle kohoavine rintoineen, mustine, kiiltävine hiuksineen, hän oli maailman parhain aarre ja häntä ympäröitsi tulikuuma rakkauden meri. Metsä tiheni kauempana. Se kasvoi korkeata hongikkoa ja paksua pensastoa; auringon säteet lankesivat lehdikköön, kuin kultaiset sadepisarat. Ruskeat oravat hyppelivät edes takaisin, tikka istui kuusessa ja takoi. Oli niin hiljaista kaikkialla ja onnellista; Bård ei vielä senlaista päivää ollut nähnyt.
* * * * *
Riemuisena tuossa kulkiessaan täytyi hänen pysähtyä; sillä takaa, ylhäältä mäeltä kuului kaunista laulua. Naisen ääni se oli, raikas ja sulava, välistä vapiseva ikäänkuin arkuudesta; olisi luullut jonkun tytön laulavan pojalleen, peljäten muiden sitä kuulevan. Bård jäi kuuntelemaan laulua, joka kovasti veti häntä puoleensa; sillä se kaikui ihanasti metsän hiljaisuudessa ja soveltui hyvin hänen lämpimiin unelmiinsa. Vienosti lähestyi häntä laulu; pian eroitti hän sanat ja sai selville ajatuksen:
On vaikea poikasen reippaan vaan
Niin kaupan itsensä kantaa;
Ja helppo sit' ei ole löytääkään,
Kell' itsensä viimein antaa.
Ja tyttö se vuottaa ja vuottaa vaan
Ja vuottaa ja unneltuupi;
Niin tuhlaa kukkivan keväänsä
Ja pojilta unhottuupi.
Hetken hiljaisuus seurasi; sitten alkoi laulu uudelleen, mutta lyhyt palanen nyt vaan tuli ylhäältä mäeltä:
En usko poikahan reippaasen,
Sen mieli on kylmää vettä;
Otan sukkelan, kauniin itsellen,
Sen yksin on huulet mettä.
Siihen taukosi. Bård tuli kummalliselle mielelle; hän mietiskeli hetken, sitten lauloi:
Ken lehdon helmassa laulelee,
Liki varjoa valotonta?
Liet metsän neitonen, hiljaa käy,
Mua et voi vangita konsa.
Vähän ajan kuluttua kuului vastaan:
Varo itseäs, poikanen reipas, vaan,
Liki varjoa valotonta!
Menet metsän neitosen pauloihin,
Hän kietonut on niin monta.
Bård säpsähti; hän tunsi jo äänen. Pensastossa ratisi. Naurua kuului, ja pähkinäpuun oksien väliltä pilkisti esiin punaiset ja lämpimät kasvot iloisessa hymyssä; paksu tummanruskea tukka putosi alas ja oli tiellä. Gunhild se oli.
Bård seisoi ja tuijotti ikäänkuin epäillen omia silmiään. Gunhild sen näki ja puhkesi uuteen nauruun. "Niin, varo itseäsi vaan", sanoi hän. "Et tiedä asiastakaan, ennenkuin seisot minun kartanollani häijyjen noitien keskellä ja kun koitat päästä ulos, ovat portit suljetut… Nyt, poika!" Hän oli viehättävän suloinen, että Bårdin täytyi juosta hänen luokseen, mutta silloin tyttö nauroi ja juoksi tiehensä. Bård jäljestä. Niin juoksi, kuin olisi henki vaarassa ollut. Sydän pamppaili rinnassa, veri suhisi korvissa; hän näki kipinöitä ja levottomia säkeitä edessään. "Gunhild!" Tyttö yhä vaan juoksi, mutta nyt hän oli kumminkin lähempänä. "Anna minun puhutella sinua Gunhild!" rukoili hän, ja oli jo niin likellä, ett'ei toisen enää auttanut paeta. Gunhild kiskaisi itsensä irti, hyppäsi syrjään ja pysähtyi. Oli ensin kalpea, mutta lensi sitten punaiseksi taas. "Nyt tulet vuoren rotkoon ell'et —!" tyttö nauroi väkinäisesti. "Mihin hyvänsä, kun vaan saan sinua seurata", rukoili poika. "Sinä olet kaikkein kaunein koko maailmassa". Gunhildin kasvoissa loisti rajaton ilo; nyt hän oli voittanut! Mutta hän loi silmänsä alas ja tekeytyi vakavaksi. "Nyt sinä valhettelet", sanoi hän. "Anna minun kuolla tähän, jalkojesi juureen", jatkoi Bård. "Ole hiljaa", sanoi Gunhild, "tuota samaa olet monta kertaa Signelle sanonut". "Enpähän ole, sillä häntä en ole koskaan tällä tavalla rakastanut. Sinua kun näen, niin päätäni huimaa; en hänen tähtensä huokaustakaan päästä, jos vaan sinä minulle lupauksesi annat". Gunhild katsoi häneen syrjästä ja hymyili niin viehkeästi, että Bård luuli hulluksi tulevansa; sitten hän sanoi: "En minä usko, ennenkuin näen". "Minä teen kaikki mitä ikinä vaan tahdot". "Etpäs tee!" "Niin totta, kuin tässä seison…" Nyt katsoi tyttö häneen vakavasti ja lausui: "Sitten pyydän, että sinä jo tänäpäivänä menet purkamaan liittosi Signen kanssa". "Minä en koskaan ole Signelle sanaani antanut". "Se ei ole totta!" "On varmaan. Ajatellut tosin välistä ja puhutellut häntä; mutta mitään lupausta en ole antanut". "Voitko vannoa?" "Niin paljon kuin tahdot". "Mutta sitten täytyy sinun luvata, ett'et tästä lähtien koskaan häntä puhuttele". "En katsokaan sinnepäin, missä hän on". "Ihanko totta?" "Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!" — Nyt leimahti tytössä 17 vuotiaan rakkaus ilmi tuleen; ylpeä hän oli voitostaan, eikä hän tavoista eikä sopivaisuudesta mitään tiennyt: hän lensi Bårdin kaulaan niin rajuna ja lämpimänä että poika melkein peljästyi; sitten hän sanoi: "Nyt me molemmat teemme liiton". — Samassa hän katosi ja Bård jäi siihen yksinään seisomaan aivan kuin unesta herännyt.
Kummallista! Tuo, jota hän ei koskaan olisi uskonut… Gunhild, joka niin erosi kaikista muista … jota hän melkein oli peljännyt. — Olikohan se oikein totta? Tai oliko hän uneksinut? Ett'ei vaan noidat olisi hänen kanssaan vehkeilleet?
Mutta kaukana mäkien harjanteilla huhuili viehkeä ääni pitkiä, kauniita säveliä; iloista ja riemuitsevaa huhuilemista se oli. Bård kavahti ylös ja huhuili vastaan. Ei se siis ollutkaan unta, vaan tositapahtumaa kaikki. Hän läksi kotiapäin ajatuksia täynnä. Kerta toisensa jälkeen hänen täytyi kysyä itseltään, minkätähden hän ei enemmän iloinnut. Ehkä se oli käynyt liian nopeaan.
Ihmisten mielestä hän muuttui hyvin kummalliseksi tämän päivän jälkeen. Varsinkin pantiin merkille, ettei hän enää käynyt Lidissä. Eikä kukaan ymmärtänyt siihen syytä paitsi Signe; mutta hänellä oli omat ajatuksensa asiasta, joita hän ei muille puhunut.
* * * * *
Gunhild oli onnellinen ja ylpeä. Helposti oli hän omansa voittanut ja Lidtytön hän pani takalaitaan niinkuin ei mitään. Nyt tuo kalpea talonpoikainen hentukka saisi nähdä, kumpi heistä oli väkevämpi. Kyllä mahtoi häntä harmittaa. Entä sitten kateeksi käydä? Niin, niin, mitäs siihen tunkeuduit? Sepä juuri olisikin kaunista, jos tässä pitäjäässä kukaan Gunhild Nielsin tyttären rinnalle pääsisi.
Ja niin täydellisesti, kun hän oli pojan omakseen saanut! Kuinka masentuneena ja onnettomana hän siellä rukoili, kuinka nöyränä ja tottelevaisena hänen tahdolleen alistui! Tuota muistellessa Gunhild nauroi ilosta ja kaikki ihmettelivät sitä äkkinäistä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Enemmän kuin koskaan ennen hän juoksenteli ulkona, lauloi siellä ja viserteli kilvan lintujen kanssa. Kun hän oli kiivennyt niin korkealle vuoren harjanneitta, että saattoi nähdä kauas, aina Nesetiin, huhuili hän kovimmalla äänellään ja kaiku vastasi vuoresta toiseen. Mutta kun hän kotosalla oli, syntyi huoneissa semmoinen ilo ja meteli, ettei vanhalla voudilla ollut pahaakaan rauhaa. Hän sitä vähin kiroili, ja sitten, ennenkuin tiesi asiastakaan, hän ajoi häntä jäljestä; mutta useimmiten hän pysähtyi katselemaan, kun tyttö lensi ympäri, rajuna ja keveänä kuin lintu ikään ja viimein hän sen huomasi, jota ei tähän asti tiennyt: että hänen tyttärensä oli kaunis. Siinä oli ajattelemisen aihetta! Tähän saakka hän oli Gunhildia vihannut siksi, ettei hän ollut poika, mutta kun kaikki kävi ympäri, ei kaunis tyttökään hullumpi ollut. "Gunhild", sanoi hän eräänä päivänä, "tiedätkös, kuinka vanha sinä olet?" "Seitsemäntoista olen täyttänyt", vastasi tyttö, onnellisena hymyillen — "seitsemäntoista!" "Hm", murisi vanhus, "mitä siitä niin iloitset? Etkö tiedä, että se juuri on vaarallinen ikä?" Gunhild katsoi isäänsä viekkaasti hymyillen. "Jokohan?" hän kysyi. "On kyllä", sanoi vouti, "pidä varalla vaan". Hän muisti omaa nuoruuttaan, tyttöä katsellessa; juuri tuommoinen Margareta vainajakin oli siihen aikaan. Mutta mitäpä niitä vanhoja ajatteli; vouti meni konttoriin kiirein askelin. Tyttö oli nyt piakkoin saatava kunnolliseen naimiseen, päätti hän mennessään.
Mutta semmoisia ei Gunhild ajatellut. Hän tapasi usein Bårdia, milloin kirkkotiellä, milloin muualla, ja nämä hetket olivat ainoat, joista hän lukua piti. Se oli rakkautta, jossa ei mitään ajatusta ollut, luonnonraikasta, vapaata ja rajua kuin metsän lintujen välillä. Paljon he keskenään puhuivat, mutta enemmiten itsestään, eikä juuri usein tulevaisuudesta. Sillä se ei ollut niin selvänä kuin olisivat toivoneet ja niinpä he tykkänään poistivat sen mielestään. Gunhild parhaasta päästä puhetta vireillä piti. Bård käveli rinnalla ja kuunteli, unhottaen itsensä ja usein unelmiin vaipuen; ei hän aina tiennyt mitä Gunhild puhui, hän vaan katseli häntä, katseli suuta, joka liikkui, hymyilyä, joka paljasti valkoiset hampaat, silmiä, jotka välkkyivät ja leimusivat, sakeita hiuksia ja hienoja käsiä. Pikimältään he toisiaan tapasivat, mutta sitä onnellisempia nuo lyhyet hetket olivat; Bård mielestään ei juuri muulloin elänytkään.
Syksy tuli. Bård ja Gunhild kohtasivat toisiaan harvemmin. Mutta lopuksi ihmiset siitä kumminkin saivat tietää. Ja silloin syntyi jupakkata pitäjäässä. Kaikki ihmettelivät Bårdia. Mitä mies ajatteli, kun olisi saanut semmoisen tytön kuin Signe, joka tosin oli vaan kohtalaisesti rikas, mutta siihen sijaan sekä kaunis että sävyisä, jonka lisäksi hän pystyi kaikkiin töihin, ja meni nyt ottamaan tuon puolihurjan voutitytön, jolla tosin oli rahoja, mutta joka ei talouden toimia vähääkään ymmärtänyt. Nesinkin perhe viimein sai kuulla näitä puheita. Heidän sukunsa oli vanhimpia ja etevimpiä pitäjäässä; Nesiläiset olivat aina olleet ensimmäisinä johtajina kaikissa kiistoissa, jotka olivat syntyneet talonpoikain ja pappien, taikka ankarien voutien välillä. Bårdin isän-isä oli kerran nuoruudessaan ajanut erään voudin tykkänään pitäjäästä pois, ja sen hän teki tavalla semmoisella, että vouti töin tuskin hengissä kahakasta pääsi. Näistä syistä Nesiläiset olivat ikäänkuin "kansan vallan" edustajia virkamiehiä vastaan, koettaneet säilyttää talollisten vanhoja hyviä tapoja ja pysyä vertaistensa etupäässä. Kun he nyt kuulivat noita juttuja Bårdista ja Gunhildista, tekivät he asiasta vaan pilkkaa. Ja siinä vanha iso-isä oli vallan mestari; hän syljeskeli ja laski semmoista ivaa, että tuntui. Bård ei voinut mitään heitä vastaan, ja pahinta oli, että hän mielessään myönsi vanhusten olevan oikeassa. Gunhild huomasi, ett'ei Bård ollut niin iloinen kuin ennen, mutta luuli hänen harmistuneen vaan ihmisten puheista. Hän koetti kaikin tavoin saada Bårdia iloiseksi jälleen; mutta ei hän onnistunut ja siitä hän kiusaantui. "Että sinä välitätkin semmoisista", sanoi hän; "minä, vaikka olen nainen, en ole mokomasta millänikään!" Eipä hänkään siitä välittänyt, sanoi Bård; mutta totuutta hän ei ilmi tuonut.
Bård kuuli, että Signe hänen tähtensä oli aivan sairaana. Se liikutti häntä, ja hänen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, joka niin lämpimästi ja uskollisesti häntä rakasti hiljaisella ja puhtaalla tavallaan.
* * * * *
Voudin luona kaikki muut paitsi vouti itse tiesivät Bårdin ja Gunhildin suhteista. Sen kuitenkin vouti oli huomannut, että Gunhild viimeisinä aikoina oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi. Hän luuli sen tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinään. Eräänä päivänä kevätpuoleen läksi vouti kaupunkiin. Sieltä hän toi tullessaan nuoren hienon miehen, jota hän sanoi herra Jörgeniksi ja jonka piti oleman aatelissukua. "Eiköhän tuo auttaisi", arveli vouti itsekseen.
Ja tavallaan se auttoikin. Gunhild oli huvitettu tuosta miehestä, sillä hän oli vallan toisenlainen kuin ne pojat, joita hän oli tottunut näkemään; sitten hän puhui niin kaunista kieltä, joka oli puoleksi saksaa ja kertoi välistä mitä hullunkurisimpia juttuja. Gunhild nauroi hänelle usein eikä ilman ettei hän aina ihmetellyt hänen sukkeluuttaan. Muuten hän oli jokseenkin hyvän näköinen, hiukset piki mustat, samoin viikset; kasvot olivat vieraat, mutta samalla myöskin hienot ja nenä oli suuri ja koukkuinen niinkuin kotkan tai haukan nokka. Gunhildin seuraa hän aina etsi ja viimein Gunhild alkoi ymmärtää että hän oli tullut kosijana taloon. "Mitä tuo mies täällä tekee?" hän kysyi isältään. Vanhus katsoi häneen kiikastavin silmin. "Eikös se ole komea poika?" hän kysyi. "Hän ehkä tässä minua tuumii?" sanoi Gunhild ja näytti kylmältä. "Kyllä"; vastasi isä lyhyesti; hän huomasi tytön vastahakoisuuden; "ja ajattelen myöskin, että hän sinut saa. Rikas hän ei ole, mutta aatelis-sukua … niin, minulla on omat ajatukseni siitä asiasta. Pane se mieleesi, että tiedät kohdella häntä oikealla tavalla!" Vouti meni huoneesta; Gunhild jäi sanattomaksi.
Kun herra Jörgen päivemmällä häntä tapasi, peljästyi hän ja kysyi, mitä oli tapahtunut. Hän melkein hiukan piti tytöstä ja olivatpa he oikeastaan kihloissa, jonkatähden hänellä oli täysi syy tiedustella.
Silloin Gunhild kertoi hänelle kaikki. Koska hän oli aatelia, ei hän ketään väkisen ottaisi, kun vaan saisi kuulla totuuden. Gunhild selitti, kuinka hän oli antanut toiselle rakkautensa ja luvannut uskollisuutta; jos herra Jörgen oli rehellinen aatelismies, luopuisi hän nyt tuumistaan, vapauttaisi isän sitoumuksestaan ja matkustaisi pois. Herra Jörgen kalpeni, ja rukoili armoa, mutta Gunhild ei antanut vähääkään myöten ja niin täytyi herra Jörgenin viimein suostua. Gunhild luuli pääsneensä voitolle ja oli entistä iloisempi.
Mutta hetken mentyä, tuli isä sisään. Silloin Gunhild peljästyi, sillä hän huomasi kohta, että isä oli vihoissaan. Ei vanhus monta sanaa lausunut; mutta selvää ja varmaa oli se, mitä hän puhui. Joko Gunhild ottaisi sen miehen, jonka hän ja Jumala olivat hänelle valinneet, taikka hän saisi nähdä, että isällä oli sekä valtaa että tahtoa pehmittää hänen luontoaan. Hän, vanhus, ei aikonut olla narrina omassa talossaan. Gunhild ei vielä elämässään ollut niin voimakkaita sanoja kuullut; ne repivät häntä kuin okaat, ne veivät häneltä sekä toivon että rohkeuden. Hän painoi päänsä alas ja rukoili: "Elä ole noin ankara! Minä rakastan toista…" Vouti polki jalkaa lattiaan. "Tahdotko uskotella minulle semmoisia juttuja? Kehenkä sinä täällä olisit voinut tutustua? Vai aiotko kenties mennä talonpojalle vaimoksi?"
Nyt vasta Gunhildille selvisi, että Bård Neset oli talonpoika. Tähän saakka ei hän ollut sitä ajatellut. Bård ei ollut niinkuin muut talonpojat; heidän seassaan hän oli aivan kuin herra, mutta mitä se auttoi: talonpoika hän oli kuitenkin. Ja voudin suussa tuo sana sai semmoisen soinnun, että Gunhild lensi punaiseksi häpeästä. Talonpoika! Talonpoikaa hän siis oli rakastanut, rakastanut aivan rajattomasti… Gunhild kätki kasvonsa ja tunsi itsensä turvattomaksi. Vouti ei tähän enää sanaakaan virkkanut, lisäsi vaan lyhyeen, että Gunhild saisi miettimisaikaa huomiseen. Ja siihen se päättyi. Gunhild jäi yksin huoneesen, ja kummallisen kolkolta hänestä nyt elämä tuntui. Hän seisoi ja kuunteli isänsä poistuvia askeleita; oli juuri kuin hän olisi mukanaan vienyt kaiken ilon ja toivon.
* * * * *
Mutta vähitellen muuttui suru ja pelko kiehuvaksi vihaksi. Kuka oli syypää tähän kaikkeen? Herra Jörgen! Aatelismies! Tuo kelvoton, jonka nenä ulottui pitemmälle kuin järki ja jolla enemmän oli partaa kuin mieltä, tuo raukka, joka ei edes itse osannut kosia ja joka tuskin saattoi puhua… Hän puri hammasta. Kaunis aatelismies! Lupaa häntä auttaa ja sitten pettää, ei ole polosessa senverran miestä että sanansa pitäisi … tuommoista ei mökkiläisenkään poika tekisi! Mitä hänellä täällä oli tekemistä? Minkätähden hänen nyt juuri piti tuleman kiusaa ja haittaa tekemään. Suuresti pettyi, jos luuli häntä sillä tavalla omakseen saavansa.
Entä vanhus sitten! Joka ei ollut hänestä välittänyt ennenkun nyt, kun aikoi häntä myödä. "Minulla on omat ajatukseni siitä asiasta", hän sanoi. Mitäpä Gunhildilla oli hänen ajatustensa kanssa tekemistä? Hän tahtoi saada sen, jota rakasti, tahtoi olla onnellinen maailmassa; isän ajatukset eivät häntä liikuttaneet. Vaikka olikin isä, mitä sitten; ei suinkaan Gundildin siltä tarvinnut mieltä muuttaa. Ett'ei Bårdkaan jo tullut! — "Talonpoika?" hän ei ollut mikään "talonpoika". Hän tahtoi mennä Bårdin luokse, tahtoi mennä jo tänäiltana. Bård kyllä ottaisi hänen heti paikalla omakseen. Sitten saisivat kököttää tuolla ylhäällä ja nuoleksia sormiaan häntä tavoitellessaan; hän oli silloin omilla teillään, heistä erillään.
Vanha vaimo toi hänelle nyt illallista ja kynttilää. "Missä herra Jörgen on?" kysyi Gunhild ja katsoi häneen. Vanhus teki ristinmerkin, hän luuli näkevänsä Margareta rouvan ilmi elävänä edessään, niin kalpean ja raivoisan näköinen oli Gunhild. Tämä tulistui yhä enemmän; polki jalkaa että vanhuksella sydän rinnassa vavahti: "Missä on herra Jörgen?" "Pois hän on lähtenyt, hyvä neiti", sammalti vaimo ja luikahti ovelle. "Pois?" huudahti Gunhild ja kasvot valkenivat huomattavasti; "mutta silloinhan olenkin vapaa!" Vanhus oli jo oven toisella puolen, mutta puhui raosta: "Varmaan hän tulee takaisin", hän sanoi.
"Oho, niinkö on laita", ajatteli Gunhild. "Mutta siitäpä me otellaan!" Viha oli tehnyt hänet väkeväksi jälleen. Hän ei ollut tottunut taipumaan, eikä hän antanut pakoittaa itseään. Niin hän oli, kuin nuori varsa, joka ensi kerran tuntee silat hienolla säellään; hän pudisti itseään raivoon päästäkseen irti. Mutta siinä kun hän tuumaili karata talosta ja lähteä Nesetiin, muistui hänelle mieleen, ett'ei sinne uskaltaisi mennä. Ei ainakaan, ell'ei varmasti tietäisi Bårdin olevan kotona. Hän pelkäsi vanhuksia siellä alhaalla; tiesi ett'ei ne hänelle hyviä olleet, jos hän sinne karkulaisena tulisi; he varmaan lähettäisivät hänet takaisin. Kun hän pysähtyi sitä ajattelemaan, näki hän luukkua pantavan ikkunan eteen. Gunhild kiljaisi peljästyksestä, juoksi ovelle ja tahtoi ulos, mutta ovikin oli lukossa. Silloin hän oli vähällä pudota maahan. Vangittu! Hän, joka koko ikänsä oli ollut vapaa kuin taivaan lintu. Sisäänsuljettu, eroitettu kaikesta siitä, johon halu oli, vangittu kuin rosvo ja juuri nyt. Hän vajosi alas tuolille ja oli vähällä tukehtua; sydän oli levottomuudesta pakahtua, oli niin vaikea olla, tuntui kuin olisi hän elävänä kirstuun pantu.
Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista liikuntoa…
Hän tavoitti päätään, kalpeni kuin liina ja lensi taas heti tulipunaiseksi. Aivan uudet ajatukset hänen mielensä valloittivat. Vieno hymy osaksi, häpeilevä ja onnellinen samalla kajosti nuorilla huulilla; rinta nousi ja laski, hän oli märkänä hiestä. Herra jumala, oliko se kumminkin totta… Joskus hän oli sitä ajatellut, mutta heittänyt sitten mielestään taas; ei tahtonut semmoista uskoa… Hän painoi päänsä alas polttavassa häpeässä, joka ei kumminkaan häntä onnettomaksi tehnyt. Ajatteli sitten Bårdia ja kävi yhä ujommaksi ja yhä onnellisemmaksi. Jos hän sen tietäisi! — hymyili Gunhild hurmaantuneena. Kuinka iloiseksi hän tulisi ja kuinka helläksi. Niin, Jumalan edessä, nyt hän oli Bårdin. Gunhild vapisi tuossa istuissaan, tuhansia epäselviä ajatuksia nousi mieleen; tuo nuori tyttö tunsi itsensä sortuneeksi ja samalla ylentyneeksi, nöyräksi ja ylpeäksi, kun tiesi pian tulevansa äidiksi.
Mutta sitten hän muisti isää ja herra Jörgeniä. Ajatukset kääntyivät toiseen suuntaan. Puhtaasti luonnollinen äidin tunne, joka oli puoleksi neitsyeellistä ujoutta puoleksi äidillistä onnea, muuttui nyt kalvaavaksi häpeäksi. Nyt käsitti hän, mitä oli tehnyt. Nyt hän selvästi sen näki. Niin hän oli menetellyt, kuin tyhmin tytönhenttu, eikä kuin kunniallinen nainen. Hän oli unhottanut, ett'ei se, joka talonpoikain kesken kävi laatuun, ollenkaan sopinut paremmille ihmisille; hän oli häväisty; rehellisten ihmisten pariin ei hän enää kelvannut; talonpojatkin tekisivät vaan pilkkaa hänestä… Häpeä oli niin suuri, ett'ei sitä voinut kantaa. Hän väänteli itseään kuin sairas, kyyristyi kokoon ikäänkuin paetakseen kauheata pakahduttavata tunnetta. Tämän jälkeen ei hän enää saattaisi ihmisiä silmiin katsoa. Hänen täytyisi karata pois koko seudulta, kätkeytyä kivien väliin ja rotkoihin, niinkuin rosvo; ja lapsikin, jota hän kantoi, oli kunniansa menettänyt. Mihinkä hän, tyttö parka, joutuisi? Isä ajaisi hänet pois; Nesetissä ärsyttäisivät koiran hänen päällensä, ja Signe! — Gunhild hypähti raivossa koholleen; — nyt oli Signe voittanut.
Ei, se ei kumminkaan saisi tapahtua. Olkoot muut asiat miten hyvänsä, kunhan ei vaan Signe voitolle päässyt. Hän mietti asiaa niin hyvin kuin voi. Kun kaikki kävi ympäri, ei siitä vielä kenkään tiennyt ja lopulta oli hänellä kuitenkin Bård puolellaan. Hän tosin oli nuori, eikä omavaltainen; mutta nyt hänen täytyi tulla apuun. Eikä Bård ollut semmoinen joka petti. Kun Gunhild tulisi hänen luokseen yksinään ja turvattomana ja kertoisi hänelle kaikki, silloin hän ottaisi hänet, vaikka menettäisikin talot ja tavarat. Se ajatus antoi hänelle jälleen uskallusta. Isälle täytyi hänen sanoa kaikki saadakseen herra Jörgenin erilleen. Sitten lähtisi hän Nesetiin. Bård ottaisi hänet luokseen. Mutta jos vanhukset panisivat vastaan, menisivät he toiseen kylään, jossa ei kukaan heitä tuntisi ja siellä he asuisivat siksi kuin kaikki täällä unohdettaisiin. Niin hän kuitenkin pääsisi voitolle. Kun vaan saisi rohkeutta puhumaan tästä isälle. Täytyihän sitä saada; ja varmaan saisikin … ajatellessaan Signeä. Näitä mietteitä hän hautoi niin kauan kuin jaksoi. Aamulla kun entinen palvelustyttö tuli huoneesen, istui hän nukuksissa tuolillaan.