XIII
Toimettomana oli Otto asustanut muutamia päiviä setämieskamarissaan paikalla. Hänen masentunutta mieltään kohentelivat silloin tällöin ainoastaan lisääntyvät levottomuuden laineet, jotka olivat outoja hänen luonteelleen.
Huoneessaan istuskeli Otto tuijotellen ikkunastaan vuolaitten sadekuurojen synnyttämiä lätäköitä.
Onneksi edes satoi melkein herkeämättä. Se ikäänkuin puolusti hänen haluttomuuttaan liikuskella kylällä tai talon puolella muiden parissa.
Oli tyhmää, että hän oli saapunut kotia. Hän luuli mielensä siitä virkistyvän, mutta se olikin vain masentunut. Mistähän tämä omituinen herpaantuminen ja raskasmielisyys mahtoi johtua? Eiköhän tätä aiheuttanut käynti Parrilassa — Iisun huonon tilan näkeminen? Sepä se tietenkin oli! Se tämän teki!
Mutta mitä varten sitten hyökkäsivät alituisesti nuo ilkeät levottomuuden ryöpyt, jotka panivat hänet kiertämään huonettaan ja toisinaan iskemään nyrkkinsä honkaiseen seinään? Miksi ne hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin rakkikoirat nurkan takaa? Ja miksi hänestä aina silloin tuntui, kuin joku katsoisi häneen?
Millainen tuo katse olikaan? Lempeä, surunvoittoinen ja syvä! Tuntui vihlaisevan sydänalassa aina, kun tuo katse osui hänen sielunsa silmään. Joku oli kai joskus noin häneen katsonut, ja nyt sen jälki ilmeni, kun hän oli ärtyneessä mielentilassa.
Miksi hän sitten oli näin ärtynyt? Eihän mitään ollut tapahtunut, eikä hän ollut ketään tavannut, lukuunottamatta kotiväkeään ja Iisua…
Maltahan! Olihan hän tavannut myöskin Annan. Sitä hän ei ollut muistanutkaan.
Otto ummisti silmänsä kootakseen tuon tapaamisen muistinsa näkyviin. Mutta ei hänen olisi sitä varten tarvinnut sokaista katsettaan. Ajatus yksin riitti. Annan kuva leimahti ilmielävänä hänen eteensä. Tuossa seisoi Anna kauniina ja solakkana, pää vähän painuneena, katsellen häntä silmiin.
Siinähän oli tuo lempeä katse, surunvoittoinen ja syvä! Anna!
Otto hypähti seisomaan. Veri kohahti suonissa, ja poskia alkoi kuumottaa. Jotakin mieluisaa, hivelevää ryöpsähti tulvana hänen ylitseen. Oliko se ehkä hänen verensä kiehuntaa? Ehkä oli, koska rinnassa tuntui niin voimakas jyskintä. Hän yritti kysyä itseltään, mitä tämä merkitsi, mutta lauma puolinaisia kysymyksiä ja katkonaisia ajatuksia sotkeutui toisiinsa sellaisessa mylläkässä, että hän piti parhaana olla kyselemättä mitään, eikä hän tarvinnut ajatuksen apua siihen, mikä hänelle nyt selvisi. Hän tunsi rakastavansa Annaa.
Vähin erin alkoivat ajatukset seestyä. Useita kysymyksiä alkoi risteillä sinne tänne. Kaikki ne kuitenkin päätyivät vihlaiseviin soimauksiin. Miksi hän oli niin tylysti työntänyt Annan luotaan? Oliko hän harkinnut tämän tekonsa? Oliko ottanut varteen Annan tunteet — oliko omansa?
Ei! Mitään hän ei ollut harkinnut, ei mitään perustellut.
Mitenkä hän sitten oli tehnyt näin? Ristiriitaisten tunteitten ja ajatusten ajamana kiersi Otto huonettaan, kunnes vihdoin istui kuin päämäärään päässyt kulkija.
Väärää itserakkautta, väärää ylpeyttä, väärää oman arvon tuntoa kaikki!
Kaikki oli väärää!
Jos kerran Anna ei pelkäisi liittyä mannuttomaan mieheen, niin mitä hän sitten pelkäsi? Oliko hän olevinaan parempi kuin Anna? Vai epäilikö hän itseään niin saamattomaksi, ettei pystyisi elättämään heitä molempia!?
Raskaana putosi Oton kämmen pöytään. Ei, totisesti! Tätä tietä eivät hänen ajatuksensa olleet koskaan ennen kulkeneetkaan.. Noita toisia, vääriä polkuja ne olivat kierrelleet, eksyttäen miehen pimeihin sokkeloihinsa.
Noitten polkujen veräjä on tukittava ainaiseksi! Sääty-ylpeät setämiehet eivät kelpaa kuljeskelemaan ihmisviljoilla! Ellei ole perintöjä, niin ollaan sitten kannattamatta perinnöllistä ylpeyttä! Miksi ylpeillä tyhjästä! Tyhjä säkki ei kuitenkaan voi pystyssä pysyä.
Otto hymähti halveksivasti, kun hän ajatteli, että hän oli tuota säkkiä kannattanut pystyssä vielä senkin jälkeen, kun hän Orttenmaalla oli huomannut sen täydellisen tyhjyyden.
Ei! Hiiteen kaikki säkit ja säädyt, mannut ja manttaalit!
Tarmokkaasti nousi Otto katsomaan ilmaa, joka oli kirkastunut ja säteili nyt valotulvaisena kosteankiiltävällä nurmella ja välkkyvillä lehdillä.
Otto oli mielissään tästä, sillä se reipastutti hänet tekemään päätöksensä asiassaan ja panemaan sen rivakasti täytäntöön.
Minkä päätöksen? Hm. Suoraa päätä nyt Kervilään — siellä selviytyköön loppu!
Tehdessään lähtöä kuuli Otto eteisestä askeleita. Kompuroiden ja kolisten ne lähenivät ovea. Otto ajatteli, että tulija oli joku vieras. Hän työnsi oven auki.
Vieras olikin. Kujansuun Tanu.
— Kas! Hyvä, että aukaisit. Porstua on pimeänläntä vanhoille silmille, — sanoi Tanu vääntäytyen oven täydeltä huoneeseen. — Päivää sentään ensiksi ja terveeksi, pitkästä aikaa!
Tervehdittyään ohjasi Otto ystävällisesti Tanun puusohvalle istumaan.
— No, enpä kai ole nähnyt Tanua meidän kylällä sen jälkeen kuin pikkupoika-aikana! — jutteli Otto asettaessaan tupakkavehkeet esille.
— En ole paljoa liikkunut sen jälkeen kuin turma minut runteli, — sanoi Tanu harvakseen ja katkonaisesti, pyyhkiessään hihaansa hikistä otsaansa ja sovitellessaan isoa ruhoaan sohvan nurkkaukseen.
— Vielä te olette yhtä komean ja jykevän näköinen kuin ennenkin, — sanoi Otto, katsellessaan harmaatukkaista vierastaan, jonka arvonantoa herättävä ulkomuoto ei ollut erikoinen ainoastaan kookkaan ruhonsa vuoksi, vaan vielä enemmän kaunispiirteisen pään ja ilmehikkäitten kasvojen tähden.
— Näköinen — niin — ehkä!
Tanun hymyyn sekaantui katkera piirre suupieliin.
„ — Taisit olla juuri lähdössä jonnekin, vai kuinka?
— Kyllä — mutta ilman määräaikaa. Vähän myöhemmin on yhtä hyvä. Aikani on omani, paitsi silloin, kun se kuuluu harvinaisille vierailleni, — myhäili Otto, asetellessaan pöydälle pikaria ja sokerirasiaa, tarjotakseen vieraalleen tavanmukaisen tervetuliaisryypyn.
— Minä olen nyt vaivaisesti vaeltanut avun etsinnässä kokonaisen viikon — ainakin jo kolmena päivänä, — sanoi Tanu suorasukaisesti, kun tuloryyppy oli otettu ja Otto oli korjannut viinakapistukset pöydältä.
— Minkälaisen avun?
— Sellaisen — jonka antaja minä itse olin voimani päivinä. Silloin minä annoin avosylin ja runsasmittaisesti. Nyt istun pyytäjän penkillä.
— Paljon mainehikasta olen kuullut teistä jo poikavuosinani. Sanottiin yleisesti, että käräjäin päätökset horjuvat, mutta Tuomaalan Tanun seisovat lujina. »On lujaa tekoa kuin Tuomaalan Tanun tuomio», oli yleisenä sananpartena.
Tanu pyyhki hitaasti leukaansa.
— Niin — se oli siihen aikaan — jolloin elelin Tuomaalan setämiehenä — niinkuin sinä nyt Laikalla. Kruunun käsivarsi ei silloinkaan kyennyt kaikissa asioissa oikeutta turvaamaan — ei paremmin kuin nytkään. Silloin oli ehkä turvan nimenä Tuomaalan Tanu — nyt sen nimenä on Laikan Otto.
Otto teki torjuvan kädenliikkeen. Hän oli hämillään tuon älykäskatseisen miehen edessä. Sellaista ujoutta, mikä hänet nyt valtasi, hän ei koskaan ollut tuntenut valtaherrojenkaan edessä.
— Minä olen kuullut kerrottavan, että vallesmanni on nimittänyt sinua tämän pitäjän kuninkaaksi —
— Noo — piloillaan —
— Olkoon! Sinun nimesi on nyt kuitenkin Laikan Otto — ja me tiedämme kaikki, että se nimi on oikeuden turva vielä silloinkin, kun esivallan voima on aseeton. Älä rupea kieltämään! Se on suotta! Minä tunnen tuon vallan ja voiman, koska olen sitä käyttänyt.
— Niin — te —
Otto alkoi hämmentyä yhä enemmän. Jos joku nuorempi mies olisi käyttänyt tuollaista kieltä, niin hän ei olisi siitä paljoakaan välittänyt, mutta Tanun olemuksen ympärille oli jo kerääntynyt hiven tarunomaista hohdetta, mikä kohotti hänet arkisen todellisuuden yläpuolelle.
Olikohan ukko mahtanut tulla pilailemaan hänen kanssaan?
— Niin — ennen minä — nyt sinä!
— Onko nyt sitten jotakin, jota voisin tehdä?
— On. — Minä haen nyt oikeutta sinulta, niinkuin sitä ennen haettiin minulta, silloin kun sitä ei saatu papilta eikä vallesmannilta.
— Onko joku uskaltanut loukata teitä?
Kärsivän ilmeen häivä vilahti Tanun kasvojen yli, vaikka hän koetti hymyillä.
— Loukkauksista ei minun ikäiseni mies enää paljoa välitä, mutta — tässä on kysymys perheen ja suvun häpäisemisestä.
Tanun äänestä kuulsi niin suuren murheen ja kärsimyksen väreily, että Otto hätkähti. Hän ymmärsi heti, ettei häväistys ollut Tanulle mieskohtaista. Eikä perheeseen kuulunut muita kuin Tanun kaksikymmenvuotias tytär, Aliina.
— Onko Aliinalle tapahtunut jotakin — jotakin —?
— On.
— Sanokaa ensin miehen nimi, niin pääsen pikemmin asioitten perille!
— Hoijalan Esa.
Tanu katseli tuikeasti Ottoa silmiin.
— Sinua ei tuo nimi näytä hämmästyttävän?
— Minä melkein arvasin. Esalla on ennestäänkin jo näissä asioissa rämeisiä polkuja takanaan.
— Mitä lie. Meidän käsittääksemme hän kuitenkin aikoi naida Aliinan. Eikä siinä mitään järkisyytä esteenä ollut minunkaan puoleltani, kun tiesin, ettei Hoijalaan rahaa tarvinnut naida. Helluntain jälkeen näkyi kuitenkin tie Hoijalasta meille katkenneen. Eikä sille välille ole saatu siltaa syntymään, vaikka selvästi on saatettu Esan tietoon jättämänsä tytön tila.
— Oletteko itse puhutellut Esaa?
— Yritinhän minä. Mutta hän karttoi minua niin ovelasti, ettei siitä tullut mitään. Arvelin kyllä hänet siihen pakottaa, mutta viime maanantai-illan jälkeen se näyttää tarpeettomalta vaivalta.
— Mitä sitten on tapahtunut?
— Esa kuuluu antaneen silloin kihlat toiselle tytölle. Se juttu käänsi minun kulkuni kirkkoherran luo — ja sitten vallesmannin — mutta sielläpäin vaaditaan silminnäkijäin todisteita tai muita yhtä päteviä todistuksia. Hm. Niitä kai ei Aliina ole osannut hankkia heidän salaisiin kohtauksiinsa.
Katkera iva ja vaivoin pidätetty raivo pursui Tanun loppuhuomautuksesta. Hän ryki ja nieleskeli taistellessaan urhoollisesti tunteitten ryöppyä vastaan.
Ottoon koski kipeästi nähdessään avuttoman miehen toivottoman tilan.
— Juokaahan tuosta kaljaa! Se vasta äsken tuotiin kellarista. Sitten jatkamme ja mietimme, — kehoitteli Otto mahdollisimman huolettomasti, ettei mitenkään tulisi kohennelleeksi niitä tunteitten sulkuja, joita Tanu näkyi kaikin voimin koettavan tukkia.
Hetken kuluttua näytti Tanu rauhoittuneen ja sytytti piippunsa.
— Jo tullessani tunsin tulevani oikean miehen luo enkä aluksikaan olisi kääntynyt lakien enkä evankeliumien puoleen, jos olisin tietänyt sinun saapuneen Laikalle. Vasta tänään sain sen kuulla. Et ole minulle mitään luvannut, mutta minä näen silmistäsi, ettet ole kylmä asialleni, jonka totuudessa ei pitäisi olla hankaamisen tilaa, sillä Aliinassa en ole ikinä havainnut pienintäkään vilpin merkkiä. On ilmetty äitivainajansa. Mutta jos haluat, niin voit itsekin puhutella Aliinaa.
— Älkäähän nyt! Siihen minussa ei ole miestä. Eikä Aliinaa saa asettaa sellaisien julkeuksien alaiseksi. Mahtaa raukalla muutenkin olla tuskaa.
— On — on — varmasti on! Lopettanut olisi jo poloiset päivänsä, ellei olisi niin lujasti uskonut, että minä voin järjestää asiat oikealle tolalleen. Pikku raukka. Hän luottaa minuun kuin kallioon. Hän ei kai huomaa, että minusta on tullut raihnas vanhus, jolla ei enää ole miehen mittaa. Hän kauhistuisi, jos tietäisi, että minä kuljen apua hakemassa pitkin pitäjää. Se veisi häneltä viimeisenkin toivon. Ainoastaan minuun hän luottaa. Ja minä luotan ainoastaan sinuun.
— Oletteko ajatellut, miten minun pitäisi menetellä?
— En. En ollenkaan. Silloin kun minä olin sinun sijassasi, en halunnut kuulla muitten tyhmiä mielipiteitä — ja minä arvelen, ettet sinäkään sellaista halua, vaikka kysyt. Ymmärrän, että kohtelet minua ystävällisesti. Jos johonkin kohtaan tarvitset sitä pientä apua, mihin minä pystyn, niin käsky riittää. Kaikki neuvoni ja kykyni ovat käytettävissäsi, kunhan ensin olet tien valinnut. Sitä ei toinen voi sinulle osoittaa, eikä muilla ole sitä ennen asiassa mitään sanomista.
— Olin juuri lähdössä Noronpäähän, kun te tulitte. Ellette jaksa heti lähteä kotianne, niin lepäilkää täällä…
— Ei, ei! Minä lähden heti. Jaksan kyllä kulkea hitaasti, mutta jos sinulla on kiire, niin älä välitä minusta!
— Niinpä lähdetään sitten, ilman muuta! Tulitteko oikotietä Kulomäen yli?
— En. Polku on minulle liian kuoppainen. Eikä meidän kulkumme käy yhdessä. Minä suotta sinua hidastuttaisin.
— No, raitin päähän ainakin. Minä sitten oikaisen siitä.
— Juuri niin. Menen suoraa päätä kotia. Tapaat jos tarvitset.
— Luulen tietäväni tarpeeksi. Pääasia riittää. Puuttuu enää uuden morsiamen nimi?
— Kervilän Anna.
Otto sävähti kuin iskun saanut.
Tanu huomasi, miten Oton ruskea hipiä valahti kalpeaksi. Hän tunsi sisimmässään Oton tuikean, pistävän katseen. Hän aavisti heti asioitten yhteyden.
— Hämmästyitkö? — kysyi Tanu leppoisasti.
— Kyllä — vähän! — sanoi Otto hitaasti ja tukahtuneesti.
Mitenkä tämä nyt sopeutui? Jokunen päivä sitten oli Anna sanonut olevansa vapaa. Milloin tuo kihlaus oli tapahtunut? Ehkä sen jälkeen kuin hän tapasi Annan!
— Onko Anna ottanut Esan kihlat — ja milloin? — ryöpsähti Oton kysymys tiukkojen huulien välitse uhkaavana ja vaativana.
Tanu oli juuri yrittänyt ylös, mutta kysymyksen vakavuus painoi hänet jälleen asemilleen.
— Varros nyt, — sanoi Tanu leukaansa sivellen. — Jahka aattelen. Se oli — niin oli — maanantai-iltana oli Esa vienyt kihlat Annan luhtiin. Kuulin, että Esa oli kapistuksiaan ennenkin sinne kanniskellut, mutta nyt vasta oli hän ne saanut jäämään sinne.
Läkähdyttävä tunne valtasi Oton. Hän siirtyi akkunan luo peittääkseen liikutustaan.
— Minä tapasin Annan maanantaina.. Samana iltana siis…! — mutisi Otto raskaasti, levottoman ja syyttävän laineen taas vihlaistessa hänen sisuaan.
— Tällä jutulla on oma esihistoriansa, jos mielit kuulla! Sen olen saanut korviini kylän pojilta.
— Mikä historia? — kivahti Otto ja hyökkäsi istumaan entiselle paikalleen.
— Juorut ovat akkojen asioita, eikä niihin pitäisi itseään sotkea, mutta nykyhetkellä näyttävät kaikki Esan temput kovin tähdellisiltä.
— Minä aavistan jotakin ilkimielistä, mutta — en uskalla arvata mitään.
— Älä arvaa vinoon! Anna on syytön kaikkeen! — kiirehti Tanu huomauttamaan.
Otto hengähti helpotuksesta. Hän oli jo tuntenut ilkeän kuristuksen kurkussaan.
— Sanokaa sitten asia niin lyhyesti kuin voitte! Jälkeenpäin otan kyllä selvemmän pohdin.
— Sanotaan, että Esa on jo pitkän aikaa karkoitellut kilpakosijoita Annan ympäriltä omituisin keinoin. On vihjaillut siellä ja täällä, että hänellä on jo kauan ollut läheisiä suhteita Annaan.
Permantopalkki vavahti Oton jalan painosta, kun hän kiivaasti hypähti seisaalleen. Kädet pusertuivat nyrkkiin, ja katse leimahti peloittavasti, mutta hän ei sanonut mitään. Tanu kuitenkin ymmärsi, mitä Oton kaltaisen miehen vakava vihastuminen merkitsi. Hän säikähtyi oman asiansa puolesta.
— Ajattelet kai sentään Aliinaakin? Hänen ainoa pelastuksensa on avioliitto Esan kanssa, — sanoi Tanu melkein pyytävästi.
Oton tuikea ilme lieventyi, nyrkit avautuivat ja hän pyyhkäisi kevyesti kasvojaan kuin seittejä poistaakseen. Sitten hän hymähti ja nyökkäsi Tanulle ystävällisesti.
— Eikö olekin mies kummassa kolossa — kahden konnantyön välisessä? Ja kuitenkin on häntä kohdeltava kuin haurasta saviastiaa! Juuri ilkitöittensä tähden käsiteltävä kuin kukkaruukkua! — Heitettävä alas toiselta ikkunalta, mutta asetettava heti toiselle — ja katsottava ettei välillä pääse särkymään. Saakelinmoinen pulma! Eikö olekin? Mutta lähdetään nyt! Lattia tuntuu polttavan jalkojani.
— Lähde sinä vaan! Minä kompuroin miten kuten omia aikojani. Mutta anna minun ensin pusertaa kättäsi! — Noin! Tässä entinen aika kiittää nykyistä. Harvoin niin käy. Mene nyt! Minä vien Aliinalle sanan, joka vapauttaa hänet tuskista.
— Älkää! Aina voi epäonnistua! — sanoi Otto painaessaan lakkia tiukemmalle ja lähti huoneesta, kulkien nopeasti raitille. Siitä kärppäsi hän vinhaa vauhtia oikopolulle, Noronpäätä kohti.
XIV
Kervilän Anna istui kangastuolissa, yksinään avarassa pirtissä. Salamana lenteli syöstävä, polkusimet suhahtelivat, ja kaide helskyi. Mutta aina, kun syöstävään oli puola muutettava, katkesivat terhakat iskut pitkiksi ajoiksi. Herpaantuneena vaipui käsi, ja tuskaiset ajatukset ryöpsähtivät valloilleen kivistävässä päässä. Ne riehuivat kuin lieskakielekkeet. Kuinka sekavia olivatkaan nämä ajatukset! Tolkkua niistä ei saanut!
Kangaspuitten helskynä ei niitä selvittänyt paremmin kuin hiljaisuuskaan. Hetkeksi oli toki vaihtelun vuoksi rauhallisempaa, kun polkusimet lepäsivät. Silloin oli hiljaista pirtissä ja koko talossa. Ei kuulunut enää sateenkaan ripsutusta lasiruutuihin. Aurinko oli alkanut räkittää ikkunalaudalle, missä harmaajuovainen kissa kehräsi kyyrysillään ja silloin tällöin raotteli unisia silmiään. Mirrin rauhalliseen hyrräykseen sekoittui yhtä rauhallinen ja laiskanharva kaappikellon naksutus. Tämä yksitoikkoinen hiljaisuus viihdytti hetkeksi, kunnes sekin tuskastutti. Kun levottoman veren suhina alkoi kuulua korvissa, tarttui Anna taas syöstävään, tukahduttaakseen yksitoikkoisen äänettömyyden yhtä yksitoikkoisiin kaiteen iskuihin.
Annan mielestä tämä äänten vaihtelu lievitti jonkin verran sitä omituista puristusta, mikä ahdisti rintaa ja pakotti päätä.
Kunpa edes väki saapuisi työmailta! Mutta kaappikello naksutteli vain yhtä laiskasti. Eikö mahtanutkin salavihkaa pysähdellä silloin tällöin? Kuka sen itsepäisen oikkuilijan tietää! Onhan sattunut aikoja, jolloin viisarien nopeus on näyttänyt aivan uskomattomalta! Ovat ihan lennossa kiitäneet tuntimerkkien välin, vaikkei mitään syytä kiirehtimiseen olisi ollut.
Kun kangaspuitten helske taas kerran taukosi, katsoi Anna kuin tosissaan lasiaukkoa kellokaapin kuvussa. Vielä sentään heiluri livahteli lasin ohi silloin tällöin.
Kissa nousi etujaloilleen istumaan, ravisti kärpäsen korvalehdeltään ja rupesi ahkerasti kasvojaan pesemään. Vieraitako? Pyh! Kylläpä ne vieraat tunnetaan. Älä vain suotta Esan tähden naamaasi pese! Hänestä juuri tämä ajatusten sotku on lähtöisinkin! Eikös? Eteisestä kuului askeleita. Kukahan sieltä? Polkusimet kolahtivat taas, ja syöstävä aloitti kiivaat hyökkäyksensä kädestä käteen.
Anna ei uhallakaan katsonut taakseen. Lie aivan läheisiä, koska kissa yhä kierteli käpäläänsä ihan korvan takaa asti ja vilkaisi vain halveksivan, nopean silmäyksen oveen päin.
— Sinähän lyöt kudetta kokoon ihan hengen edestä! — kuului Tarilan
Eevan iloinen ääni oven suusta.
Anna lopetti työnsä ja kääntyi ilahtuneena tulijaan päin.
— Onneksi olit sinä! Minä jo pelkäsin sydän kurkussa — kuka sieltä tulisi.
Eeva istui rukkijakkaralle toimekkaana.
— Minä arvaan ketä pelkäsit.
— Et ainakaan itsestäsi arvaa. Et sinä pelkää sulhasesi tuloa.
— En arvaa itsestäni, mutta minä piipahdin ensin luhdissasi, kun näin, että ovi oli raollaan.
— Noo?
— Siellähän Esan kihlat vielä lojuvat kirstun kannella — samoin kuin toissa päivänä.
— En ole niihin kertaakaan kajonnut. En ole vielä voinut — mutta täytyy kai kerran sekin tehdä.
Annan ääni oli hiljainen ja yksitoikkoinen kuin sen, jonka, vastustuskyky oli murtumaisillaan. Kohtalo näkyi kylmästi painavan häntä tahtonsa alle.
— Niin. Toissa päivänä olin sitä mieltä, että talonemäntä on toista kuin torpan tai mökkiläisen muija — mutta —
— Voisinhan olla mikä olen — ja jos vain sen päätöksen pystyisin tekemään, niin olisin onnellinen mielestäni. Mutta on niin avutonta, kun kaikki vetävät toista virttä — sinäkin. Olen ihan yksin. Minä en ymmärrä niihin minun omapäisyyteni on hävinnyt. Minut on ajettu hiirenloukkuun, josta en jaksa ulos, vaikka miten päin ajattelisin.
— Älä nyt vaikeroi, muuten rupeat itkemään! Annahan minun puhua! Minä olen nyt vallan toista mieltä kuin ennen. Mutta katsos nyt tuota kissaa, miten hartaasti se hieroo naamaansa! Tänne voi tulla joku — ja mulla on tärkeä asia. Voisi vielä olla Esa. Livahdetaan luhtiisi!
Nopeasti lähtivät tytöt ja juoksivat luhtiin, jonka ovelta sieppasivat avaimen sisäpuolelle.
Nyt alkoi Eevan tärkeä kertomus siitä, mitä hän oli äsken saanut kuulla sulhaseltaan Jartun Kallelta. Se oli pääasiassa samaa kuin Tanun kertomus Laikan Otolle.
Anna sai nyt kuulla, miten Esa oli menetellyt saadakseen poikamiesten mielenkiinnon syrjäytetyksi. Eeva paljasti Esan inhoittavat viittailut ja vihjaisut.
Anna kuunteli hievahtamatta silmät pyöreinä. Veri pakeni hänen kasvoiltaan. Nousi ja pakeni uudelleen.
— Nyt minä olen taatusti toista mieltä kuin ennen. En anna minulle enää tyhmiä neuvojani. Mieti nyt! Minun täytyy mennä takaisin. Kalle on meillä. Minä vain en malttanut olla heti tulematta kertomaan. Palaan heti, kun Kalle on lähtenyt! — puheli Eeva lähtiessään.
Anna ei liikahtanut Eevan lähtiessä eikä pitkään aikaan sen jälkeenkään. Hän tuijotti tyhjään ilmaan, ja rinnasta nousi tukahduttava pala kurkkuun. Hänellä oli kutistumisen tunne, kunnes olkapäät nytkähtivät rajusti ja kauan patoutunut tuska purkautui vapauttavaan itkuun.
Voimakkaitten tyrskähdysten tauottua muuttui mieliala kevyemmäksi ja jokin ajatuskin pilkisti esiin. Oikeastaan vain lohduttavat ajatukset tuntuivat nyt saaneen liikkumisalaa. Mitään selvää ei kylläkään vielä ajatuksissa punoutunut, mutta jotakin valoisampaa läikähteli silloin tällöin masentuneessa mielessä.
Hyvä kai tämä häväistys oli! Siitä ehkä johtuisi jonkinlainen ratkaisu. Ehkä hän tästä saisi tarmonsa takaisin. Niin — mihin hänen tarmonsa oli joutunut? Milloin hän sen oli kadottanut? Kolme kertaa hän oli jo lähettänyt Esan kihlat takaisin — aikaisemmin. Miksi hän oli antanut niiden nyt jäädä tuohon? Mistä asti ne olivat jo siinä olleetkaan? Maanantai-iltanahan Esa ne siihen kantoi. Miksi hän ei antanut niitä heti takaisin kuten ennenkin? Miksi hän oli juuri silloin ollut niin veltto ja toimeton?
Ai niin! Silloin hän oli tavannut Oton, ja silloin oli koko elämä näyttänyt loppuneen siihen. Miten pahasti taaskin pisti rinnassa ja sydänalassa! Kyynelet alkoivat valua uudelleen, eikä murtuneessa mielessä enää syntynyt uusia kysymyksiä.
Joku kuului astuvan pihalla. Se oli varmaankin Esa!
Uhma ja viha syöksähtivät esiin kuin pedot piilostaan. Haikeus katosi mielestä, ja Anna pyyhki nopeasti kyynelensä.
Jo portaat narisivat. Tulkoon! Tulkoon vaan!
Uhkamielisenä ja päättäväisenä Anna käänsi punertavat silmänsä ovea kohti. Punertakoot silmät! Ei sitä tarvinnut hävetä Esan edessä. Sittenpähän näkee työnsä ja konnuutensa tuloksen!
Luhdin ovi työntyi auki, ja solasta astui kynnyksen yli mies, jonka mukana tulvahti sellainen määrä valoa, että Annan itkettyneet silmät huikaistuivat. Hän tuijotti tulijaa, näkemättä ja tuntematta.
— Anna! Itketkö sinä? Miten sinun laitasi on? — kuului Oton hämmästynyt puhelu.
Anna tunsi heti tuon äänen, joka oli joskus ennen niin kauniisti helissyt hänen korvissaan. Kuuma verivirta syöksyi kasvoille. Anna käänsi päänsä poispäin.
— Veljeäni kai etsit? Hän on vainiolla!
— Kyllähän minulla on ehkä asiaa veljellesikin — mutta sitten vasta myöhemmin. Sinua minä etsin.
Oton ääni kaikui leppoisana, ja Anna oli varma, että Otto hymyili, vaikk'ei hän saattanut nähdä Oton kasvoja.
Anna yritti urhoollisesti ajatella ja sanoa jotakin, mutta hänen päänsä tuntui aivan tyhjältä. Hän vain kuivasi kyyneleitään.
— Kätellään nyt sentään ja tervehditään ensin! — puheli Otto kuin pikkulapselle.
Anna nousi sänkynsä laidalta, työnsi vähän kättään Ottoon päin ja käänsi päänsä toisaalle.
— Ehkä menemme talon puolelle? — sanoi Anna ja irroitti kätensä tervehdyksestä.
— Ei mennä, — sanoi Otto niin päättävästi ja lempeästi, että Anna pysähtyi. — Istu takaisin paikallesi, ja minä istun tähän jakkaralle.
Otto oli heti huomannut kirstun kannella komeat kultakoljaat ja muut kihlakalut. Nyt hän osoitti niitä, päätään nyykäyttäen.
— Et kai ihastellut noita, koska itkit?
— En ole niihin kajonnut, enkä aiokaan.
— Miksi et sitten lähetä niitä takaisin?
— Mitäpä sinä niistä huolehdit?
— Ne vaivaavat minua!
Ensikerran Anna katsoi Ottoa silmiin. Annaa hämmästytti se määräävä sävy, mikä kuulosti Oton äänestä.
— Annat suotta vieraitten asioitten vaivata itseäsi. Sinun paikkasi on vierastuvassa — tee hyvin!
Anna aikoi astua ovelle, mutta Otto tarttui hänen käteensä ja painoi hänet takaisin sängynlaidalle, jääden itse jakkaralle.
Anna aikoi irroittaa kätensä, mutta ote oli niin pakottava, että hän vaistomaisesti alistui siihen. Samalla virtasi Oton kädestä niin paljon tutunomaista ja suojelevaa lempeyttä, että Annan huulet värähtivät ja pää painui vähän sivulle.
— Oletko kuullut, miten Esa on metkuillut sinun suhteesi?
— Äsken juuri Eeva kertoi.
— Tiedätkö miten hän on menetellyt Kujansuun Aliinan kanssa?
— Onko se siis totta?
— On, kuulin äsken Tanulta. Esa ei voi mennä sinun kanssasi naimisiin, sillä hänen täytyy naida Aliina.
Anna hypähti ihastuneena seisomaan.
— Jumalan kiitos! — Sinäkö tämän järjestät?
— Minä.
— Kaikki ihmiset tulevat kiittämään sinua Aliinan puolesta. Minäkin.
— Luuletko, etten sinun tähtesi tekisi tätä?
Anna painoi päänsä eikä vastannut mitään.
— Ensin ajattelen sinua ja sitten vasta muita, — sanoi Otto hiljaisesti.
— Onni, että vielä muistit minua.
Tuskin Anna sai tämän sanotuksi, kun hän jo taas tyrskähti itkemään ja vaipui istumaan.
Hänen mielensä ei kestänyt kosketella suhdettaan Ottoon. Tuskaa se tuotti ja vihlovaa mieltä.
Otto heilutteli kädessään joustavaa katajakeppiä, jonka oli tullessaan valmistanut. Hän katseli notkean ruotaman heilahduksia ja hymyili.
— Kaikki olisi nyt valmista, mutta puhkesi tuo sadeilma ihan pahimmoikseen! — naureskeli Otto. — Luuletko, että se on ohimenevää ukkosen sadetta?
Annaa rupesi naurattamaan.
— Minä koetan olla itkemättä.
— Se on hyvä, sillä asioilla on kiire. Ne juoksevat kilpaa keskenään.
Eikä minunkaan sanottavani tahdo pysyä mitenkään kielen takana.
— Sano sinä vaan!
— En voi. Nuo koljaat häikäisevät silmiäni — ja minun asiaani ei voi ajaa silmät ummessa.
— Mitä tarkoitat?
— Tarkoitan, että ne on tuosta poistettavat.
— En koske niihin.
— Lähetä sitten takaisin! Näin, että Esa meni äsken pirtilleen.
— Heti kun joku tulee vainiolta, niin —
— Kuuletko, että pihalla liikkuu joku?
Otto hypähti ovelle.
— Siellä on Ville! Haluatko?
— Kyllä! — sanoi Anna tarmokkaasti ja pyyhkieli silmiään noustessaan seisomaan.
— Tulehan, Ville, pikipäin tänne luhtiin! Annalla on sinulle asiaa.
Otto kääntyi nopeasti Annan puoleen.
— Ville tietää jo mistä on kysymys. Tapasin hänet pellolla. Sano vain pääasia.
— Teetkö mulle pienen avun? — kysyi Anna, kun Ville astui luhtiin.
— Teenpä hyvinkin! — sanoi Ville, joka ei enää ollut pikku-Ville, sillä nämä vuodet olivat venyttäneet hänet reippaaksi nuorukaiseksi.
— Tuossa on Hoijalan Esan kihlat. Vie ne hänelle — omaan käteen — ja sano, että Kervilän Anna lähetti kihlat takaisin!
— Eikä vaan tartte retuutella niitä tänne uudelleen! Senkin sanon! — sanoi Ville mennessään.
— Mutta ei sanaakaan enempää! — huusi Otto nauraen hänen jälkeensä.
— Vieläkös! — kuului Villen ääni pihalta.
Vaikka kyynelten jäljet vielä näkyivät poskilla, seisoi Anna reippaana ja solakkana ovipielessä.
— Pääsin kuin painajaisesta, — sanoi hän melkein itsekseen. — Se oli kokonaan tuhota minut.
— Niin! Sinä olet nyt taas vapaa ihminen. Minunkin kielenkantani jo kirpoaa. En enää tallaa muitten pientareita. Minä seison tässä edessäsi kosiomiehenä. Minä pyydän sinua vaimokseni.
Annan silmät suurenivat, ja huulet alkoivat värähdellä. Hän tarttui kädellään oven pihtipieleen kuin etsiäkseen tukea. Herpaiseva epävarmuus valtasi hänet. Oliko tämä todellista? Lyhyessä ajassa oli tapahtunut niin paljon, että tämä viimeinen kuulosti vallan uskomattomalta. Veri pakeni hänen ruskeilta poskipäiltään, ja rinnassa alkoi jyskyttää. Seisoiko tuossa hänen edessään se mies, jota ainoata hän oli jo vuosikausia rakastanut? Ja mitä oli tuo mies sanonut? Hän oli kai kuullut väärin? Veri syöksyi kohisten päähän, ja korvat alkoivat humista.
Otto seisoi liikahtamatta ja odotti. Hänen varmuutensa alkoi horjua. Ehk'ei Anna rakastanutkaan häntä. Oliko hän rakentanut tuulentuvan, joka nyt haihtuisi ilmaan? Mistä olikaan hän muovannut käsityksensä Annan tunteista? Ehkä Anna ei välittänytkään hänestä? Sepä olisi todellinen onnettomuus! Ei auttanut, että hän yritti väittää itsekin erehtyneensä. Tuossa seisoi tuo hennosti vapiseva, solakka ja uljas tyttö, jonka hän olisi halunnut nostaa voimakkaille käsivarsilleen kuin ennen helkaristeyksen savikuopalla — ja pusertaa hänet rintaansa vastaan, ikuisesti omanaan. Sitä ei nyt kuitenkaan käynyt tekeminen, eikä tämä vaitiolokaan pitemmältä kelvannut. Oli jatkettava!
— Sinä tiedät, ettei minulla ole taloa, ei tönttöä ei tönöä, mutta maantielle en sinua aio viedä! Minä — rakennan sinulle pirtin kuin tanssisalin. Jos uskallat Laikan Oton vierelle astua, niin sujauta pieni kätesi tuolle leveälle kämmenelle!
Annan katse kirkastui vähitellen. Hän näki Oton silmissä lujuuden ja hellyyden, jotka puhuivat enemmän kuin sanat. Hän työnsi molemmat kätensä Otolle, ja iloinen ilme levisi hänen kasvoilleen.
— Oli niin vaikeata uskoa tätä todeksi. Vuosikausia olen sinua odottanut, — sanoi Anna hiljaisesti ja avomielisesti.
— Siinä oli syytöstä enemmän kuin papin pahimmassakaan nuhdesaarnassa, — sanoi Otto.
Rakkauden ja riemun vuolaus tulvi yli äyräitten, kun kaksi rakastavaa ihmistä olivat löytäneet toisensa ja heitä eristävä pato oli murtunut. He olisivat eksyneet ja unehtuneet riemunsa runsauteen, elleivät lukuisat kysymykset ja vastaukset olisi johtaneet heitä nykyisyyteen.
— Emme saa omassa ilossamme unohtaa Aliinaa! — sanoi Otto. — Minun on heti lähdettävä Hoijalaan.
— Tulethan pian takaisin?
— Heti kun selviydyn. Tänään on Esan annettava kihlansa Aliinalle.
Seuraan Esaa puhemiehenä Kujansuuhun.
— Ei kukaan ole sinun veroisesi! — sanoi Anna ja suuteli Ottoa jäähyväisiksi. — Olen varma että onnistut. Kukaan ei voi sinua vastustaa.
Otto etsi katajaisen keppinsä ja lähti nopeasti luhdista, astuen vinhasti Hoijalaa kohti, ohjaten kulkunsa suoraa päätä Esan kamariin.
Esa oli juuri ehtinyt pukeutua pyhäpukimiin ja seisoi mietteissään pöydän ääressä. Hän katseli takaisin tuotuja kihloja ja tuumiskeli, miten nyt olisi meneteltävä. Veisikö hän ne Annalle heti takaisin vai menisikö ilman niitä asioita selvittelemään?
Esa oli niin mietteissään, ettei kuullut liikettä eteisestä eikä ovensa aukaisemista. Vasta kun kamarin permantopalkeille astuttiin, kääntyi hän ympäri. Hämmästys oli viedä jalat alta, kun hän näki Laikan Oton edessään.
— Muistatko, kun me viimeksi keskustelimme helkaristin ahteella?
Muistatko mitä sinulle silloin sanoin?
Esa ei kyennyt sanomaan mitään. Hän vain tuijotti eteensä.
— Minä sanoin sinulle: ellet käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti, niin kavahda minua! Muistatko sen?
Esa ei halunnut muistella mitään vanhoja juttuja. Hän vain mietti, miten pääsisi pujahtamaan ovelle.
— Nyt minä olen tullut kurittamaan sinua niistä katalista vihjauksista, joita olet pannut liikkeelle pitäjän siivoimmasta naisesta.
Esan leukapielet alkoivat tärähdellä. Pelko ja kauhu valtasivat hänet. Tuskan hiki kihosi ohimoille, eikä ainoatakaan pelastavaa ajatusta ilmaantunut. Puolihulluna hän syöksähti ovea kohti, yrittäen päästä Oton ohi, mutta voimakas koura tarttui hänen niskaansa ja paiskasi hänet rentonaan puiselle sohvankannelle.
— Etkö sinä vielä ole oppinut ymmärtämään, ettei minua kanssani auta puikkelehtiminen? — kysyi Otto rauhallisesti ja asettui istumaan tuolille Esaa vastapäätä. — Koeta nyt ymmärtää, että tässä on tosi kysymyksessä!
— Aiotko tappaa minut? — läähätti Esa.
— Älä ole niin vietävän tyhmä! Mikä kuritus se sinulle olisi? Minähän siitä joutuisin kärsimään. Enkä minä halua mennä linnaan, sillä minä menen naimisiin aivan pian. Ensi sunnuntaina minut kuulutetaan Kervilän Annan kanssa.
— Vai niin! Sinä tulit väliin, ja Anna lähetti minulle kihlat takaisin?
— En tullut väliin! Minä kosin vasta sitten, kun Anna oli vapautunut sinusta. Mutta ethän sinä sellaisia asioita ymmärrä. Eikä siitä ole kysymyskään! Kysymys on sinun konnuuksistasi Annaa ja Aliinaa kohtaan.
Esan ajatus alkoi vähin kirkastua. Ehkä tästä sentään jotenkin selviytyy — ja ehkä väkikin alkaa tulla kotia.
— Mistä sinä tiedät, mitä Aliinasta…?
— Minä tiedän! — katkaisi Otto. — Mutta jos sinä heti sovitat Aliinan asian, niin minä jätän sinut rankaisematta Annan asiassa.
— Miten sovitan?
— Kihlaat Aliinan heti ja menet ensi pyhänä hänen kanssaan kuulutuksille — ja sitten vihille.
Tässä kajasti Esalle pelastuksen tie ajan voittamiseksi.
— Voisi ehkä tuumia…
— Ei tuumia! Me lähdemme Kujansuuhun heti. Siellä jo todistajat odottavat. Minä seuraan puhemiehenä.
Otto nousi ja työnsi jakkaran sivulle.
— Pistä kihlat taskuusi ja lähde heti!
Esa nousi ja yritti hääriä huoneessa, sillä hän oli huomannut naulassa vyönsä, josta riippui tuppi. Kunpa hän vain pääsisi sen luo. Nopeasti lentäisi puukko tupesta — ja silloin! Mutta Esa tunsi huonosti miehen, joka häntä piti silmällä. Otto otti nopeasti vyön tuppineen ja heitti uunin päälle.
— Huomenna voit hakea sieltä. Ennen sitä et tarvitse. Ja ellet nyt lähde heti, niin kurittamisen ensimmäinen vaihe alkaa.
Katajainen ruotama viuhahti kiljaisevasti ilman halki
Esan sisu kuohui niin, ettei hän nähnyt kihloja pöydällä. Oton keppi siirsi ne hänen eteensä. Tylsänä työnsi Esa kihlat taskuunsa.
— Mutta jos Aliina ei huoli minusta?
— Jos niin pahasti käyttäydyt tai jos yrität matkalla karata, niin on kuritus oleva kaksinkertainen. Nyt tiedät mitä rauhaasi kuuluu.
Näin sanottuaan Otto tarttui Esaa niskasta ja talutti ovelle. Siinä hän irroitti, kun Esan kädet hervahtivat alas eivätkä kyenneet ovea avaamaan.
Sanaakaan sanomatta ja horjuvin polvin Esa asteli kiltisti Oton rinnalla.
Kujansuuhun oli Ville lähettänyt pari nuorukaista todistajiksi, ja kosimisen toimitti »puhemies» tavalliseen tapaan. Sulhanen totesi kosimisen tahtonsa mukaiseksi ja antoi kihlat ilosta vapisevalle Aliinalle.
Tanu tarjosi kihlajaisnapsut ja pusersi Oton kättä kouriensa välissä sanaakaan sanomatta.
Pois lähtiessään puhutteli Otto vakavasti Esaa kahden kesken ja sanoi, ettei Esa ole mitään välttänyt, ellei kohtele morsiantaan ja vaimoaan niin hyvin, ettei sivullisilla ole sanan sijaa.
Kujansuulaisten riemu oli rajaton, vaikka ei monisanainen, ja tyytyväisenä riensi Otto järjestämään omia asioitaan ensi pyhän kuuluttamista varten. Hänen mielensä oli niin kevyt ja iloinen, että sitä oli vaikea hillitä. Ei hän aukonut veräjiä, vaan hyppi niitten yli, eikä tyytynyt kulkemaan kujia, vaan sellaisia peltovieruja, missä useimmat aidat olivat esteinä. Hei vaan, tätä riemua! Tällaista hän ei ollut koskaan tuntenut. Ja miten merkillisen kauniita olivat nuo notkot ja töyryt koivuineen, pihlajineen ja oraspeltoineen. Olipa ihme, ettei sitä ollut ennen tullut älytyksi!
Oton täytyi pysähtyä ja katsella ympärilleen. Kaikkialla hymyili keskikesän luonto ja näytti onnelliselta. Niin! Tämä oli onnea, tämä! Ja tuolla laskeutui Kervilän kaivon vintta avuliaana ja nöyränä alas syvyyteen — ja nousi rauhallisena, naristen ystävällisesti. Nyt se seisoi vakavana ja leppoisana paikallaan, kurkottaen kaulaansa kohti kirkasta avaruutta. Otto hymyili ja astui edelleen.
XV
Annan ja Oton äkillinen ja odottamaton kihlautuminen oli mielenkiintoinen tapaus kaikissa lähikylissä.
Iloista tyytyväisyyttä herätti myöskin tieto Aliinan ja Esan suhteitten selviämisestä.
Vaikka näistä tapahtumista oli lyhyt aika lauantaiaamuun, jolloin tiedettiin morsiusparien ajavan pappilaan kuulutuksille, oli tienvarrella olevissa kylissä ja asumuksissa kuitenkin ehditty asianmukaisesti valmistautua.
Kun Otto lähti kotipihalta uusissa kääseissään liikkeelle, alkoi pitkin raitin sivuja kuulua hirveätä peltien räminää, kellojen kilkutusta ja patojen kalkutusta. Ketään ei näkynyt, eikä ainoatakaan ihmisääntä kuulunut, mutta rämpytys ja pärrytys kasvoi yhä villimmäksi, säikyttäen hevosen vaikeasti ohjattavaksi.
Tämä korviavihlova räminä taukosi vasta, kun Otto pääsi raitilta kujalle.
Otto hymyili, sillä räikeydestään huolimatta oli tämä melu sittenkin juhlasoittoa hänen onnelleen.
Kervilän pihassa oli isäntä vastassa, ja Ville jäi pitelemään hevosta, kun Otto kuljetettiin vierastupaan, jonne morsiankin kohta saapui emännän seurassa.
Tässä kohtaamisessa ei monta sanaa vaihdettu, sillä kiirehtiminen kuului asian luonteeseen. Joskus toimittiin niinkin salaperäisesti, että morsian lähti omia aikojaan maantielle, mistä sulhanen sitten hänet koppasi ajopeliinsä.
Ripeänä kiepsahti Anna kääseihin, hymyillen reippaana ja punaposkisena.
— Onko Jartun Kallea näkynyt? — kysyi Otto ohimennen Kervilältä.
— Meni äsken Hoijalaan. Parastaikaa siellä näkyy kääsejä vedettävän pihalle. Hyvin näyt asian järjestäneen! — myhäili Kervilä.
Otto hyppäsi kääseihin, otti ohjat käteensä ja karahutti raitille.
Silloin räjähti ilmoille sellainen hiiden kilinä ja kalina, että Oton hevonen nousi korskuen takajaloilleen. Mutta tuima isku ja kireät ohjakset saivat sen talttumaan.
— Älä pelkää, Anna!
— En minä sinun rinnallasi pelkää — jos vain ohjakset kestävät.
— Ei mikään paikka petä — ja hevonen tuntee minut, vaikka olenkin ollut paljon poissa.
Onnellisesti päästiin maantielle ja paettiin täyttä ravia hirveitten äänien kuuluvilta.
Seuraavan kylän kohdalla oli hevonen jo kokonaan välinpitämätön. Ensin vähän hätkähti, mutta sitten kulki omaa tasaista raviaan. Se olikin hyvä, sillä ajajalla oli niin paljon juttuamista vierustoverinsa kanssa, että hevonen aivan unohtui.
Kun morsiuspari palasi pappilasta, jossa ei montakaan minuuttia viivytty, tulivat Aliina ja Esa heitä vastaan pappilan portilla.
Anna ja Otto tervehtivät ystävällisesti tulijoita. Iloinen hymy levisi
Aliinan kasvoille, mutta Esan katseessa ilmeni karttelevaa ujoilemista.
Jos siinä oli jonkin verran pahatuulista murjotusta, niin se katosi,
kun Otto rupesi leikkiä laskemaan.
— Se sitten oli mutkaton temppu tuolla rovastin luona! — naureskeli
Otto. — Minäkin taisin sanoa hyvää päivää vasta poislähtiessäni.
Kaikkia nauratti kovin, ja Esankin katse välkähti iloisemmin
— Miten päin siellä on asia ajettava? — kysyi Esa, sanoakseen hänkin puolestaan jotakin.
Eipä juuri mitenkään päin, paitsi jos ohimennen ilmoitatte halunne päästä kuulutuksille, sillä rovasti on kovin iloissaan teidän tulostanne. Esan puhemiehenä en voinut vaieta teidän tulostanne, kun hän kysyi. Tuolla rovasti seisookin akkunassaan ja odottelee.
Esan kurkkua kuivasi pahasti. Hän nielaisi kuin vaikean palan ja lähti
Aliinan rinnalla kohti pappilan kuistia.
Jartun Kalle oli omalla hevosellaan seurannut heitä vartijana tuonne tanhualle — ja nyt itse rovasti vartioi hänen askeleitaan perille asti. Esaa rupesi vähän sapettamaan tuollainen epäileminen. Onko tässä nyt sellaista roistoutta tapahtunut, että tuollaista hölyä kannattaa pitää? Eihän tässä oikeastaan vielä muuta vinoa ole ollut kuin tuo Annan tavoitteleminen. Lempoko siihen viettelikin! Näkihän sen nyt selvästi, ettei mokoma mamselli Hoijalaan olisi sopinut. Eihän Anna nähnytkään ketään muita kuin Oton. Ihan oli syödä hänet silmillään. Syököön! Minua hän katselikin aina kylmästi ja karsaasti kulmain alta. Mitenkähän tuo Aliina? Eihän sitä enää muistakaan! Tarttuessaan kuistin ovenripaan kääntyi Esa katsomaan Aliinaa silmiin.
Totisesti! Katsoipa Aliina kauniisti. Ihan se lämmitti. Koko olemukseen virtasi jotakin ihmeellistä tuosta katseesta. Esa rykäisi.
— Ehdoin tahdoin minä tänne menen — vaikka ihminen sattuu joskus häirääntymään.
Esa repäisi oven auki aivan kuin olisi epäillyt, että sitä joku piteli kiinni sisäpuolelta, ja päätti vielä kerran vilkaista Aliinaa.
Aliina katsoi häntä suoraan silmäterään. Kaiken maailman lempeys ja rakkaus tulvi noista silmistä, ja hennot huulet värähtelivät.
— Olen aina sinuun uskonut! — kuiskasi Aliina.
Tietämättään Esa tarttui Aliinan käteen ja irroitti vasta, kun astuivat rovastin kamariin.
Tanhualla Anna ja Otto tapasivat Jartun Kallen, joka hymyilevänä tarjosi ohjakset Oton käteen.
— Käänsin hevosesi valmiiksi — arvasin, että pian te sieltä palaatte.
Terveeksi sentään ja onnea tykö! — puheli Kalle iloisesti.
— Lähde sinäkin jo Kervilään kahville! Ei Esa enää peräänny. Jo meni papin ovesta sisään! — sanoi Anna Kallelle.
— Minä nyt ensin kysyn Aliinalta, kun kerran täällä olen. Esa on vikuri naisasioissa. Muuten ehkä miehestä käy.
— Oliko vaikea saada lähtemään? — kysyi Otto.
— Aluksi vähän oleili muina miehinä, mutta kun sanoin, että olin tullut
Laikan Oton käskystä, niin pianpa tuosta selvittiin.
— Ja niin nopeasti kaikki kävi! — sanoi Anna noustessaan kääseihin.
Niin! — sanoi Kalle hymyillen, taputtaessaan Annaa käsivarteen. —
Lyhyen korren noppasee se, joka rupeaa Laikan Ottoa vastustamaan.
Siinä mukana minäkin komennan! Poikkea Kervilään kahville! Eevakin on siellä jo odottamassa! — sanoi Anna, kun kääsit lähtivät liikkeelle.
Jalka jalkaa sai ruuna astua kotimatkalla. Mukavaa oli kääseissä istua mielitiettynsä vierellä, ja paljon oli asioita. Niin mahdottoman paljon!
— Oli se sentään onni, ettei Elinaa sinulle annettu! — hymyili Anna.
— Sano suoraan vain: ettei Elina minusta huolinut! — sanoi Otto.
— Äläpäs! Elina on usein pilaillut Iisulle, että hän olisi mieluummin ottanut sinut — ja sehän on luonnollista.
— Niin — sinun mielestäsi — ehkä.
— Varmasti! Mutta onni minulle — sillä muuten en istuisi tässä.
— Suuri onni minullekin! Hyvä, etteivät kaikki markkina-mieliteot toteennu. — Se temppu minut kuitenkin viisastutti.
— Aivan liikaa! Olit jättää minut tuuliajolle! Vaikka minä melkein kosin sinua helkaristeyksen kivellä.
— Niin! Kiitos sinun koppeloillesi. Ne kai ne lopultakin antoivat minulle rohkeutta. Nyt sitä minulla riittää lopuksi ikää — sinun rinnallasi!
— Hyvä, että kerrankin viisastuit. Näit vain, että maailma on täynnä onnettomia setämiehiä, etkä ollenkaan huomannut talojen täti-ihmisiä, jotka ovat vähintään yhtä osattomia.
Otto hämmästyi niin pahanpäiväisesti, että melkein pysäytti hevosen ja katsoi Annaa silmät selkosellaan.
— Totisesti! Ne minä olen kokonaan unohtanut!
— Etpä sentään ihan kaikkia, koska muistit minut! — naureskeli Anna.
Leikki ja vakava vuorottelivat, ja matka loppui tietysti ihan kesken.
Kas, tässä nyt jo noustiin Kervilän pihaan!
Oliko se aurinko, joka noin kultasi Kervilän pihamaan, vai onniko niin häikäisi heidän silmiään?
XVI
Yhteen sikermään sattuivat näin kahdet kuuliaiset, juhannusjuhla ja Tarilan Eevan häät. Tämä oli kovin sopimatonta Tarilan isäntäväen mielestä. He ehdottivat sentähden, että Kervilän ja Kujansuun kuuliaiset kuitattaisiin ilman tanssia, että vieraat jaksaisivat sitten Tarilassa kieppua »edes kolme päivää».
Häitä odoteltaessa eivät pienemmät juhlat saaneetkaan osakseen erikoisempaa mielenkiintoa. Juhannusiltakin munakeittoineen ja nisulittusineen hukkui häitten jännittävään odottamiseen. Tavanomaiset nujakatkin unohdettiin.
Aivan suotta ajeli vallesmanni kääseissään Loukkulan ja Noronpään kylien väliä juhannuksen iltapäivänä.
Kun hän kolmannen kerran ilmaantui Loukkulan raitin suuhun, meni
Parrilan vaari häntä puhuttelemaan.
— Vallesmanni ajaa kotia vaan! Ei täällä tänä juhannuksena melskata.
— Kuka sen takaa?
— Laikan Otto on kieltänyt.
— Soo! No, minkätähden?
— Eikö vallesmanni tiedä, että hänet kuulutettiin viime sunnuntaina?
— No, mitä tappelupukarit siitä välittävät?
— Ja — sitten huomenna on Tarilassa häät! Ja päälliseksi! Meidän Iisu makaa huonona sairaana. Vallesmanni ajaa kotia vaan!
Sanottuaan mielestään aivan tarpeeksi heilautti vaari piippunsa letkua ja lähti tallustamaan kääsien luota.
Vallesmanni käänsi vähän päätään takana istuvaa jahtivoutia kohti.
— Aika hunsvotti miehekseen tuo Laikan Otto! Kieltää tappelut kuin huvikseen, mutta ei rupea vakavasti minua auttamaan.
— Kuningasta haluttaa leikitellä! — sanoi jahtivouti, nauraen remakasti
Jahtivoudin naurusta ei kuitenkaan ilmennyt, oliko siinä piilevä iva tarkoitettu vallesmannille vai Otolle.
Vallesmanni mutisi jotakin ja nykäisi vihaisesti laiskaa polleaan.
— Pitäisi saada pihtiin se junkkari! — murisi vallesmanni hetken kuluttua.
— Olisi ehkä hyödyllisempää saada hänet puolellemme! — uskalsi jahtivouti maireasti huomauttaa.
Illemmalla alkoivat kiekot kieppua ja pallot lennellä kylien välisellä tiellä, mutta nujakkaa ei syntynyt tänä juhannuksena. Yökin oli rauhoitettu.
Seuraavana päivänä kertyi väkeä Tarilaan läheltä ja kaukaa. Tuli ajaen ja jalkaisin.
Tarilan miespiha oli tyyten limojen peittämänä ja lehtimajoihin jaettuna. Tuskin mistään näkyi rakennusten seinien harmaantunut honka.
Pirtti oli yön tietämään saanut kokonaan uuden asun. Seinät olivat raanuin verhotut ja tuomenoksin koristetut. Iso uuni oli sivelty valkoiseksi, pesä, otsa ja holvit täytetty pihlajanoksin sekä lattia kuusenkukilla koristettu. Paksu kerros katajanoksia kiersi seinäviertä myöten ja uunin ympäri.
Kevät oli kaikessa kukkeudessaan ja ihanassa tuoksussaan työntänyt arkiset elonmerkit talvisesta pirtistä ja sekoittanut savulta tuoksuvaan ilmaan oman, hurmaavan kesätuntunsa.
Pitkät, seinustoja kiertävät pöydät olivat valmiiksi katetut. Ruokien ja astioitten yli oli hellävaroen levitetty valkoiset liinat, suojelemaan kylmiä herkkuja tomulta ja mahdolliselta mieliteolta, joka olisi voinut häiritä vihkimishetken hartautta. Näkyviin oli jätetty ainoastaan mahtavan komea hopeakantinen, hopeasilainen ja hopeaisilla jaloilla seisova juomasarvi, joka oli asetettu keskelle peräpöytää morsiusparin paikkojen eteen. Tämä sarvi oli pitäjän yhteinen, pyhäinen muinaisesine, jota säilytettiin kirkon »sakastissa». Sieltä sitä lainailtiin paikkakunnan suurimpiin pitoihin, köyhien kassaan luovutettavaa hyvitystä vastaan. Tämä sarvi oli saavuttanut pitäjän vaakunan arvon. Sellaisena sitä kunnioitettiin, ja sellaisena se oli kerinyt ympärilleen satujen kehän, joka uhosi rohkeita sankaritekoja ammoisilta ajoilta ja kuiskaili esi-isien sotaretkistä kaukaisille maille. Sen kiinteämpää tarinaa ei sarvesta tiedetty, mutta ehkä juuri sen epämääräinen salaperäisyys kiihoittikin mielikuvitusta rakentelemaan jokaisen kyvyn mukaan yhä vapaampia taru-kuvia sen ympärille. Tällainen, kaikkien tunnustama vaakuna ja kaikkien ihailema muistomerkki oli omiaan kohottamaan ei ainoastaan suurien pitojen juhlallista arvoisuutta vaan erittäinkin kansan yhtenäistä heimoustunnetta, joka ehkä juuri siksi olikin näillä seuduilla väestön erikoisena tunnusmerkkinä. Nytkin tuntui, kuin sarvi olisi uhkunut näitä mielialoja hämärähäiväisessä ylhyydessään. [Seuraavana syksynä tunkeutuivat varkaat kirkon sakaristoon, sahasivat sarven kappaleiksi ja veivät sen hopeasilaukset. Vuosia myöhemmin hankittiin tilalle uusi, pienempi sarvi, mutta sitä ei kuitenkaan haluttu käyttää pitojen juomasarvena.]
Pirtissä ei ollut vielä vieraita. Ainoastaan näppärät edeskäyvät siellä häärivät, kohennellen arvostelevasti jokaisen luulotellunkin epäkohdan.
Häävieraat olivat lehtimajoissa istumassa keinulaudoilla tai seisoskelemassa ryhmissä siellä täällä, edeskäypien sukeltaessa esiin milloin missäkin, tarjoilemassa tervetuliaiskahveja tai pälyilemässä tyhjiä oluthaarikkoja, joita nopeajalkaisina juoksivat tynnyreistä täyttämään.
Aurinko helotti täydeltä terältään, joten hääpäivän ihanuudesta riitti tarpeeksi puheenaihetta. Juhlatunnelma ja hilpeä mieliala olivat valloillaan.
Eri kylien väet olivat tuttavallisesti sekoittuneet toistensa vierille.
Ainoastaan ujoimmat pysyttelivät lähimpien naapureittensa parissa.
Tarilan isäntä ja emäntä kiertelivät kaikkialla ystävällisesti jutellen ja tervehdellen uusia tulokkaita sekä ohjaillen edeskäypiä, ettei ujoinkaan vieras unohtuisi tervetuliaiskestitykseltä.
Ylikamarissa hommasi kaaso morsiusneitojen ja apulaistensa kanssa, morsianta koristellen.
Vaikeasta morsiamen kruunun asettelemisesta olikin jo selviydytty. Morsian seisoi keskilattialla, ja kaaso kierteli häntä kuin haukka, tähyten petolinnun katsein jokaista kohtaa erikseen, hyvin tietäen, että hänen mestarityönsä joutui kohta pitäjän emäntien kiittävän tai murhaavan puntaroimisen alaiseksi. Hän oli kuitenkin jotenkin varma voitostaan, sillä hän oli kuuluisa ammatissaan. Oli aikanaan pukenut toista sataa morsianta, ympäri maakuntaa.
Nyt ilmoitettiin, että rovasti oli ajanut taloon. Kaaso ei ollut tietääkseenkään. Hänen mielestään oli kaaso häitten tärkein henkilö. Pappeja oli joka pitäjässä parittainkin, mutta oikea kaaso oli harvinaisuus. No, olihan morsiankin tärkeä tekijä! Olipa kylläkin, mutta kaikissa häissähän morsian oli! Kaasoa ei ollut — ei oikeata! Tämä piti pikku lapsenkin ymmärtää! Asia oli selvä kuin päivä.
Vihdoinkin kaaso pysähtyi pyörimästä ja asetti taiturikätensä lanteilleen.
— No! Antaa sulhasen tulla! — sanoi kaaso, sellainen sävy äänessään kuin voitonvarmalle sotaherralle voi kuvitella tämän sanoessa: antaa vihollisen tulla!
Muuan apulaistyttönen livahti heti ovesta, alas rappusista ja kiepsahti viereiseen maitokamariin, missä sulhanen odotteli sulhaspoikien seurassa.
Teltankantajiksi oli valittu tietenkin sulhasen veli Jartun Heikki ja Kallen paras ystävä Laikan Otto. Toisista kahdesta syntyi vähän sovittelemista, mutta päätökseksi tuli kuitenkin, että toinen näistä kahdesta oli oleva Jartun naapurin poika ja toinen morsiamen kotikylästä, Noronpäästä. Eeva taas tahtoi välttämättä morsiustytöiksi, paitsi tietysti Kervilän Annaa, myöskin Kujansuun Aliinan. Näin oli itsestään selvää, että Hoijalan Esa oli oleva yhtenä sulhaspoikana.
Täten tuli Esa saaneeksi sellaisen kunnian, joka voima-ottein pehmenteli hänen kovettunutta mieltään. Hän tuli panneeksi merkille erään omituisen seikan. Tarvittiin vain jonkin verran miehistä kuntoa tullakseen oikein arvostetuksi. Oli aivan kuin taikaa, miten tuo Aliinan juttu alkoi selventää hänen välejään kaikkiin ihmisiin. Laikan Ottokin, jota hän eniten pelkäsi, kohteli häntä yhtä ystävällisesti kuin muitakin. Ja Jartun Kalle oli kutsunut hänet tällaiseen arvoasemaan.
Esa päätteli, että on viisainta täst’edes yrittää olla vehkeilemättä ja vikurtelematta. Ja pahan paikan tullessahan on aina hyvä neuvo saatavissa Aliinalta. Esasta tuntui oikein mukavalta tämä uusi olotila.
Kun apulaistyttö oli juossut sulhasta hakemaan, ottivat morsiustytöt esille kukkansa ja nauharusettinsa. Sitten he asettuivat riviin morsiamen vasemmalle sivustalle, Kervilän Anna lähimmäksi morsianta ja sen jälkeen toiset kolme.
Sulhanen tuli sisään kunniavahtinsa saattamana, lähestyi arastellen morsiantaan, mutta siihen loppui tämän voimamiehen rohkeus. Alkoi jo niin pahasti rinnassa pampattaa, mutta Eeva otti Kallea molemmista käsistä ja nauroi niin herttaisesti, ettei tässä sen pahempaa vaaraa näyttänyt olevankaan.
Kun sulhanen ja kaikki sulhaspojat olivat saaneet asianomaiset kukat ja nauharuusut rintaansa, näytti kaaso taas tyytyväiseltä.
— Menkää sanomaan, että rovasti saa mennä paikoilleen, ja katsokaa, että vihkijakkarat ovat asetetut aivan siihen kohtaan, jonka olen määrännyt! — kuului kaason komentava ääni.
— Entä jos rovasti kutsuttaisiin ensin tervehtimään morsiusparia? — uskalsi Heikki puoliääneen kysyä.
— Se on joutavan vanhanaikaista — ja sotkee koko pelin. Tehdään käskyni mukaan!
Kukaan ei rohjennut väittää vastaan eikä halunnutkaan. Päätös oli luja kuin amen kirkossa. Rovastille vietiin sana.
— Missä on telttasilkki — kenellä se on?
— Minulla on! — sanoi Kervilän Anna ja levitti silkin teltankantajille.
— Ovatko pelimannit paikoillaan portaiden juurella? — kysyi kaaso vielä.
— Siinä seisoivat tullessamme! — sanoi Laikan Otto eikä aikonut irroittautua Annan kädestä, joka oli sattumalta joutunut hänen kouraansa, kun Anna korjasi hänen rintaruusuaan.
— Soh! Vielä ei ole teidän häänne! — kivahti kaaso. — Soittajat saavat alkaa, että sukulaiset tietävät kerääntyä ovelle — ja kaikki muut valmistautua kulkueeseen.
Viulunsoittaja ja klarinetin puhaltaja olivat avonaisesta ovesta kuulleet kaason kirpeän äänen ja alkoivat melkein heti soittaa miespolvien vanhaa häämarssia.
Lehtimajoissa heräsi liikehtiminen. Naiset oikoilivat hameittensa ryppyjä ja silittelivät silkkejään, miesten kopistellessa tuhkia piipuistaan.
Pian oli suoriuduttu niin pitkälle, että kaaso antoi lähtömerkin.
Kun morsiusseurue oli selviytynyt ylituvan portaista, lähtivät soittajat liikkeelle. Heitä seurasi morsiuspari teltankantajineen, sitten sukulaiset ja viimeiseksi kutsuvieraat omassa järjestyksessään.
Soittajat pysähtyivät pirtin portaille ja soittivat siinä, kunnes hääväki oli ehtinyt heidän ohitseen. Silloin he lopettivat.
Morsiuspari pysähtyi pirtin perällä vihkijakkaroitten eteen, ja teltankantajat asettuivat heidän taakseen, miehet sulhasen ja neidot morsiamen puolelle, ottaen kukin telttasilkin reunasta kiinni, valmiina kohottamaan sen morsiusparin yli.
Kesti pitkän tovin, ennenkuin hääväki oli ehtinyt paikoilleen. Tänä
aikana hääräili kaaso järjestelemässä morsiamen huntua ja helmuksia.
Tähän toimeensa hän ryhtyi heti, kun morsian oli asettunut paikalleen.
Mitä tietä sitten lieneekin perille puikkelehtinut!
Soiton tauottua nostivat teltturit telttansa, kohottivat sen morsiusparin päitten yli ja astuivat sen verran eteenpäin, että vihittävät jäivät teltan alle.
Silloin astui rovasti, joka oli seisonut vähän kauempana vastapäätä, vihittävien eteen, ja toimitus alkoi.
Vihkimistoimitusten päätyttyä ja loputtomien onnittelujen kestäessä paljastettiin katetut päivällispöydät, ja varsinaiset vieraspidot alkoivat.
Päivällisten jälkeen kannettiin pöydät lehtimajoihin, ja tanssi alkoi heti.
Tämän jälkeen syötiinkin kaikkina näinä kolmena hääpäivänä ulkona, sillä pirtissä oli herkeämätön tanssinpyörinä, jolle antoivat vauhtia vuorotellen viulu ja klarinetti, melkein yötä päivää.
Sen keskeyttivät vain neljän, viiden tunnin nukkuminen ennen aamiaista ja kaksi muuta ateria-aikaa.
Kun näin oli hiki hatussa peuhattu kaksi päivää ja yötä, ruvettiin kolmantena päivänä, vankan aamiaisen ja parin tunnin tanssimisen jälkeen, valmistelemaan morsiamen saattamista sulhasen kotitaloon. Tanssisävelten sijasta alkoivat kuulua tutut ja rennot häämarssin vetäisyt. Naiset siirtyivät seinustoille, ja kaksi riviä miehiä asettui vastakkain keskilattialle pirtin päästä päähän. Toiseen riviin naineet miehet ja toiseen poikamiehet, joitten taakse työnnettiin sulhanen.
Näitten häitten sulhanen oli niin vaikeasti työnneltävissä ja käsiteltävissä, että se tuotti paljon epäilyä ja naurua leikin osanottajissa.
Äijämiehet epäilivät, sillä heidän piti siirtää sulhanen poikien parvesta omaan joukkoonsa. Näytti vaikealta riistää tuota jättiläistä, joka seisoi kuin kanto maahan juuritettuna.
Poikia taas nauratti, sillä he olivat varmat, että äijät saisivat hikisen hetken ja Jartun Kalle saisi ikänsä kulkea poikamiehenä, vaikka olikin omissa häissään tanssinut.
Äijämiehillä oli vielä toinenkin paha paikka, jota ei kukaan tullut heti ajatelleeksi. Mutta kylläpä se selvisi peloittavana mörkönä, kun Laikan Otto asettui poikamiesten rivin taakse, Kallen viereen.
Poikamiehiltä puhkesi iloinen nauru, ja heidän rivistään lenteli pahoja kompia, jotka tuikkivat ja pistelivät ukkeleita.
— Pois Laikan Otto leikistä! Muuten emme rupea ollenkaan! — huusi joku äijämiehistä.
— Kuule, Anna! — huusi Kervilä leikkisästi. — Sinullahan on jotakin hyvin tärkeätä kahdenkeskistä asiaa Otolle. Niin ainakin sanoit toissa aamuna. Vie nyt Otto mukaasi tuonne lehtimajaan!
Kaikkia rupesi naurattamaan, ja vielä lystimmäksi muuttui asia, kun Anna todella meni Oton luo ja tarttui häntä kädestä ja alkoi voimainsa takaa kiskoa Ottoa ovea kohti.
— Minulla onkin tärkeätä asiaa, vaikk'ei siitä Matti mitään tiedä! — sanoi Anna, nauraen toisten mukana.
— Kohtalon verkossa on turha pyristellä! — nauroi Ottokin mennessään.
Nyt äijämiehetkin vähän rauhoittuivat. Voimien epäsuhtaa ei enää mikään uusi sattuma räikeyttäisi, kun tiedettiin, että Aliinan serkku, Tuomaalan Mariana, oli istuttanut Jartun Heikin rinnalleen kaivon kannelle ja jäähdytteli Heikille siellä olutta kylmässä kaivovedessä. Heikki oli syönyt aamiaista parin, kolmen miehen edestä ja nyt häntä janotti riivatusti, eikä kellariviileästä oluesta mitenkään lähtenyt jano. Pelkästä ystävyydestä oli Mariana keksinyt tämän oivallisen pelastuskeinon, ja Heikki oli mielissään. Hän piti kovin paljon oluesta, jota Mariana jäähdytteli.