Heikistä voitiin olla turvassa. Sen Kervilän Matti totesi pirtin ikkunasta. Oli vain nopeasti ryhdyttävä riistämispuuhaan.
Äijämiesten tarkoituksena oli päästä poikien rintaman läpi, tarttua sulhaseen ja tuoda hänet omalle puolelle. Tämä osoittautui monesti hyvinkin vaikeaksi tehtäväksi, ja useat joutuivat ihan tukkanuottasille vastustajain kanssa. Temmellys oli tavallisesti varsin vaaratonta, ellei suoranaista tapaturmaa sattunut. Ainoassa tosivaarassa oli sulhasen puku, joka toisinaan tuli piloille revityksi.
Useimmissa tapauksissa sekin sentään kesti, sillä sulhanen oli jo tällöin paksusarkaisessa tai sarssisessa matkapuvussa ja sadesäällä nahkaisessakin.
Kervilä, joka oli tavallista ovelampi, tiesi keinon temmellyksen nopeaan suoritukseen. Hän oli jo muutaman kerran ennen, edellisissä häissä, tehnyt sotajuonensa parin voimakkaan isäntämiehen avuin. Heille hän nytkin iski silmää ennen temmellyksen alkua.
Juoni piili siinä, että nämä kolme miestä asettuivat eri paikkoihin rivissään ja heidän sivuillaan hyökkäävät toverit eivät jättäneet heidän osalleen sattuvaa vastustajaa heidän kanssaan kamppailemaan, vaan ottivat ne itselleen, aivan kuin näitä kolmea ei olisi mukana ollutkaan. Täten jäivät he »irtolaisiksi» ja pääsivät helposti rivin läpi.
Tällaisia »irtolaisia» jäi tietysti yhtä monta vastapuolelle, mutta se pidettiin sattumana, eikä sitä nytkään pantu erikoisemmin merkille. Ainahan pikku virheitä voi sattua.
Hyökkäys alkoi voimakkaana ja sitkeänä. Oli kuin kaksi rajua aaltoa olisi työntynyt toisiaan vastaan. »Irtolaiset» pujahtivat nopeasti rintaman läpi, hyökkäsivät sulhasen luo ja nostivat hänet käsivarsilleen jotenkin helposti, sillä asiaan kuului, että sulhanen oli puolueeton. Hän ei saanut tehdä niin eikä näin.
Naimattomat miehet koettivat pitää riviään koossa ja aukottomana, älyämättä mitä oli tapahtunut. Tällöin hyökkäsivät »irtolaiset» raskaine taakkoineen kuin muurinmurtaja takaapäin poikamiesten rivin läpi.
Työntö oli siksi voimakas, että se, mikä ei väistynyt syrjään, sinkoutui äijämiesten puolelle.
Heti kun sulhanen oli laskettu äijämiestenpuoliselle seinustalle, irtautuivat kaikki ne naineet miehet, jotka eivät olleet takertuneet tukkanuottaan, nopeasti vastustajistaan ja asettuivat lujaan kehään voitetun saaliin ympärille.
Riistämistaistelu oli loppuun suoritettu, ja voimakas riemuhuuto raikui voittajien kehästä. Sulhasta käteltiin tervetulleeksi äijämiesten arvokkaaseen joukkoon, ja poikamiehet tunnustivat menettäneensä taistelun morsiamelle, jonka huostaan he nyt jättivät sulhasen.
Joku sulhaspojista tarttui morsiamen käteen ja talutti hänet sulhasen luo. Silloin äijämiesten kehä avautui ja sulhanen sulki morsiamen kädet leveihin kämmeniinsä.
Äänekäs riemuhuuto täytti avaran pirtin.
Kun se taukosi, alkoivat pelimannit taas soittaa häämarssia, joka temmellyksen ajaksi oli tauonnut.
Edeskäyvät astuivat esiin, jokaisella tarjotin, jolle oli riviin asetettu täysinäisiä viinapikareja ja sokerirasia sekä pieniä juuston ja pannukakun viipaleita.
Muuan edeskäyvistä ojensi tällaisen tarjottimen morsiamelle, joka sitten alkoi kulkea miehestä mieheen tarjoamassa viimeistä lähtömaljaa. Se oli samalla viimeinen vieraanvaraisuuden osoitus, minkä morsian antoi isäinsä kodissa. Malja oli myöskin eron malja, joka tyhjennettiin morsiamen nuoruusajan muistoksi ja tulevan ajan onneksi.
Nekään miehet, jotka muissa tiloissa karttoivat viinaryyppyä, eivät halunneet kieltäytyä tämän arvokkaimman ja merkityksellisimmän häämaljan juomisesta, vaan tarttuivat nyt hanakasti pikariin ja laskivat pienen raha-antimen tarjottimelle, ajan tavan mukaan. Se oli onnen raha, joka annettiin siemeneksi.
Monet ukkelit, jotka olivat olleet hyvinkin kohtuullisia koko pitoajan, riehaantuivat ottamaan yhä uusia ryyppyjä, saadakseen latoa tarjottimelle yhä arvokkaampia kolikoita, kunnes lopulta isot hopealäjät, jopa setelitkin täyttivät tarjottimen reunan.
Kun yhdeltä tarjottimelta pikarit tyhjentyvät, ojensi läheisin edeskäypä morsiamelle heti toisen tarjottimen täysinäisine pikareineen.
Ukkelit laskivat leikkiä morsiamen kanssa hyvin mielellään, tyhjennellessään sekä pikareita että taskujaan.
Nuoret miehet ottivat vain yhden ryypyn ja sujauttivat ujostellen tarjottimelle hopearahan, jonka olivat tätä tilaisuutta varten tuhassa kiilloittaneet.
Kun kaikkien arveltiin saaneen lähtöryyppynsä, lopettivat pelimannit soittonsa ja yleinen hyvästelytouhu alkoi.
Jalankulkijat kiirehtivät edellä yhtyäkseen hääsaattoon Hotikkalan kujan suussa, josta alkaen ajettiin niin hiljaa, että jalankävijät voivat seurata.
Pelimannit ajoivat morsiusparin edellä ja soittivat koko tien, jatkaen sulhastalon portailla siksi, kunnes morsiuspari oli astunut kotinsa suojiin.
Tänne asettui nyt koko hääväki syömään, juomaan ja tanssimaan pariksi vuorokaudeksi. »Viikko häitä häijyimpiäkin» oli sananpartena.
XVII
Parrilan Iisun tauti oli juhannuksen jälkiviikolla niin pahentunut, että Laikan Ottoa oli pyydetty kiireesti kuljettamaan Iisua kaupunkiin. Oli myöskin pyydetty Kervilän Mattia avustamaan Ottoa sairaan huoltamisessa. Elina itse ei päässyt lähtemään, sillä hänen pieni poikansa oli myöskin sairaana. Hän lähtisi pojan kanssa lääkäriin vasta Iisun palattua. Sairaan lähtö valmistettiin suuressa kiireessä.
Onnettomuudeksi sattui Iisun kaupunkiin tuominen juhannusmarkkinain aikana, jolloin kaupunki oli tungokseen asti markkinaväkeä täynnä.
Entisessä Iisun majapaikassa ei saatu asuntoa. Oli etsittävä muualta. Siksi aikaa, että Otto ehtisi järjestää asian, saatiin lupa asettaa Iisu pieneen kamariin saman talon tilapäisessä »markkina-trahtöörissa». Kamari oli hyvin pieni, ainoastaan räppänäseinäinen komero, tavattoman ison pesutuvan takana. Pesutupa oli muutettu olutkapakaksi ja komeroon oli sijoitettu pöytä ja muutamia tuoleja.
Kapakoitsijalle luvattiin maksaa hyvin, jos komero saisi jäädä joiksikin tunneiksi yksinomaan sairaan miehen käytettäväksi. Kun Matti oli heittänyt raskaat hopearahat kapakoitsijan pöydälle, antoikin tämä suostumuksensa. Komeron pöytä oli siksi iso, että Matti voi asettaa Iisun sille lepäämään, kannettuaan ensin kääseistä peitteet ja tyynyt pehmikkeiksi.
Kun Otto palasi kaupungilta asuntoa etsimästä, seisoskeli talon portilla muutamia poliiseja, jotka neuvottomina katselivat pihamaalle päin. Neuvottomaksi tuli Ottokin ensi-hämmästyksessään, sillä pihamaa kuhisi täynnä tappelevia miehiä.
— No, mistä lemmon kattilasta nuo ovat yht'äkkiä ilmestyneet? — kysyi
Otto.
— Hevostorilta, juoksujalkaa! — sanoi poliisi.
— Joku he tehnyt käyryyttä hevoskaupassa.
— Onko veijari sitten tuolla?
— Markkinamiehet luulevat hänen paenneen tänne. Mutta tuosta myllerryksestä ei saa enää mitään tolkkua. Piha kuhisee kuin muurahaispesä.
— Niinpä näkyy. Kaikki tappelevat kaikkia vastaan.
Näihin aikoihin oli tavallisimpina ilmiöinä markkinatappeluissa niiden sekamelskainen ohjattomuus. Tappelu alkoi kyllä ensin jostakin määrätystä syystä, mutta kun siihen kertyi osanottajia yhä enemmän sivultapäin, niin alkuperäinen syy lopulta upposi ja hukkui yleiseen mellastukseen, jonka päämääränä oli vain tappeleminen.
— Pahinta tässä on tuo puukkojunnien vaara! Näetkös tuota pohjalaista miesjoukkoa, joka seisoo tuolla olutkapakan oven ympärillä? — kysyi äskeinen poliisi.
— Minunkin pitäisi hetimiten päästä tuonne kapakan puolelle! — selitti
Otto.
Poliisit nauroivat ja laskivat pilaa Oton janosta.
Tällä ajalla oli kaupungin viskaali tullut paikalle. Saatuaan muutamia nopeita selityksiä ja tehtyään omat huomionsa kysyi hän poliiseilta, eikö tappelijoita voitaisi hajoittaa.
— Kyllä, jos meitä olisi kymmenen kertaa enemmän, — sanoi joku poliiseista.
— Ellei tappelua saada pian taukoamaan, niin voivat pohjalaiset hyökätä puukkoineen aseettomaan miesrykelmään, — tuskaili viskaali.
— Kyllä minä tappelijat ajan portista pellolle, jos tahdotte, — sanoi
Otto rauhallisesti.
— Voitko sitten hankkia meille nopeata apua? — kysyi viskaali.
— Voin kyllä, jos vain huolehditte siitä, ettei kadulta tule kukaan takaisin, — sanoi Otto.
— Ei tule! — vakuutti viskaali ja veti pampun povestaan.
— Hyvä on! — sanoi Otto ja syöksyi samalla keskelle tiheintä miesjoukkoa.
Viskaalin hengitys melkein salpaantui hänen katsellessaan Oton temmellystä. Hän oli itse hyvin rohkea ja voimakas mies, mutta Otossa oli hänen mielestään jotakin yliluonnollista. Salamoivaa leiskumista välähteli Oton liikkeissä, tämän kieppuessa ja iskiessä molemmin käsin mieskasan pahimmassa rykelmässä.
— Ei, totisesti, ole toista tuon vertaista! — huudahti viskaali. —
Ilves olisi etana hänen rinnallaan!
Miesjoukko pökertyi Oton iskuista. Se, joka ei heti älynnyt paeta, sai tulisen läimäyksen Oton kämmenestä ja kaatui kuin salaman iskemänä.
Silmitön pakokauhu yllätti tappelijat, ja portin täydeltä työntyi miehiä kadulle. Aavistamattoman nopeasti oli piha tyhjentynyt mellakoitsijoista. Viskaali oli haltioissaan ihastuksesta.
— Ota poliisin merkki, niin minä maksan sulle kymmenkertaisen palkan! — sanoi viskaali, lyöden Ottoa olkapäälle.
— Minua huvittaa tällainen nujakka! — sanoi Otto hymyillen. — Eikä sellainen sovi poliisille. Kiitos vaan!
— Minne sinä menet? — huusi viskaali, kun Otto alkoi astua kapakkaa kohti.
— Menen noutamaan sairasta ystävääni, joka on tuolla kapakan peräisessä komerossa.
— Älä mene! Pohjalaiset juuri pakenivat sinne.
— En minä niihin koske! — sanoi Otto, mennessään kapakan ovea kohti,
— Pitäkää silmällä pohjalaisia ja katsokaa, ettei tappelulauma tule takaisin! — käski viskaali ennen lähtöään. Poliisit jäivät portille.
Pesutupa-trahtööri oli täynnä pohjalaisia, kun Otto astui sisään. Seinäviertä hän kuitenkin pääsi kulkemaan komeron ovelle, tarvitsematta tunkeutua miesjoukon keskitse.
Kapakka oli yleisön nopeata vaihtumista varten järjestetty siten, ettei siellä ollut ainoatakaan istuinta eikä pöytää, lukuunottamatta sitä nurkkakalustoa, joka oli myyjien hallussa.
Kun Otto pääsi komeron ovelle, huomasivat pohjalaiset hänet. Äänekäs möly vaikeni, ja kaikkien katseet kiintyivät mieheen, joka tunkeutui pienestä ovesta komeroon.
Otto tuli sanomaan, että hän oli saanut asunnon. Matin piti laittaa sairas kuntoon sillä aikaa, kun hän meni ajamaan kääsit rapun eteen.
— Pane kuitenkin ovi säppiin siksi aikaa! — sanoi Otto lähtiessään.
Otto palasi komerosta niin nopeasti, etteivät pohjalaiset olleet ehtineet vaihtaa mitään ajatuksia eivätkä tehdä mitään päätöksiä. Häiritsemättä sai Otto kulkea tuvasta ulos. Sitten vasta pohjalaiset heräsivät. He tunsivat Oton samaksi, joka pihalla oli riehunut kuin villipeto, jakaen heillekin joitakin iskuja. Mitä tekemistä hänellä oli tuolla kamarissa? Siellä oli ehkä paljonkin »hämäläisiä». Pitäisi mennä sisään ja antaa niille selkään! Näin päättelivät pohjalaiset, välittämättä vähääkään kapakka-ihmisten selityksistä.
Saatuaan hevoset kuntoon ajoi Otto portaitten eteen, mutta hän ei sitonutkaan valjakkoa tikapuihin, kuten oli aikonut, sillä sisältä tuvasta kuului arveluttavaa melskettä ja rytinää. Otto pyysi erään portilla seisovista poliiseista tekemään hänelle vastapalveluksen ja tulemaan hetkiseksi hevosten luo. Poliisi tulikin heti, ja Otto astui tuvan ovesta sisään, kuuntelematta poliisin kieltävää varoitusta.
Tuvassa oli aikamoinen meteli. Komeron ovi oli murskattu, ja pohjalaiset yrittivät tunkeutua komeroon, jonka ovea suojeli sisäpuolella Kervilän Matti, murrettu pöydänjalka kädessä. Nopea silmäys riitti Otolle ilmaisemaan tilanteen vakavuuden.
Arvelematta ja sanaakaan sanomatta ryhtyi Otto iskemään miesjoukossa kuin ilmetty paholainen. Useita kieriskeli jo lattialla, ennenkuin pohjalaiset ehtivät paljastaa puukkonsa. He hihkuivat iloissaan, kun näkivät, ettei Otolla ollut minkäänlaista asetta.
— Niillä on puukot! — parkaisi kapakoitsija.
Otto ei siitä kuitenkaan välittänyt, vaan jakeli iskujaan, joita putoili kuin rakeita pohjalaisten päihin ja naamoihin. Samalla pyrki Otto komeroa kohti, päästäkseen ovelle, jonka suojeleminen näyttäytyi Matille ylivoimaiseksi. Tällöin oli hänen sivuutettava kapakkapöytä, jonka takaa isäntä näki, että Otto jo useasta haavasta vuoti verta. Ja montako haavaa mahtoi olla piilossa vaatteitten alla!
Kapakoitsija kauhistui ja tempasi tukevan pampun pöytänsä alta.
— Ei aseettomana kukaan kestä kymmeniä puukkoja vastaan! Ota tämä! — sähisi kapakoitsija Otolle.
Otto ei kuullut kehoitusta, mutta hän näki ojennetun pampun. Hän jo ajatteli riuhtaista pöydän kumoon ja taittaa siitä jalan, mutta sellaisen aseen käyttäminen ei häntä miellyttänyt. Pamppu oli toista! Silmänräpäystäkään hukkaamatta hän tempasi pampun rautaiseen kouraansa. Auta armias, sitä läiskettä, joka nyt alkoi!
Pohjalaisia tuupertui permannolle kuin kastiaisheinää niittomiehen tieltä. Sohien toisiaan puukoillaan työntyivät he sankassa rykelmässä ulos tuvasta, saaden oven ulkopuolella vielä runsaita pampun iskuja viskaalilta ja poliiseilta, jotka olivat sinne kokoontuneet.
Kun viimeinenkin kynnelle kykenevä pohjalainen oli tuvasta paennut, kymmenkunnan jäädessä taintuneina permannolle, työntyivät poliisimiehet sisään.
Oton vaatteissa oli siellä täällä punertavia juovia ja täpliä.
Permannolle tippui verta.
Viskaali älysi heti kiireellisen avun tarpeen ja toimi sen mukaan.
Poliisit auttoivat Oton kääseihin ja ajoivat Iisun valjakolla nopeata vauhtia sairaalaan.
-Sinne jäi Laikan Otto syyskesään asti. Hänessä oli toistakymmentä puukonhaavaa, joista sentään useimmat, onneksi, aivan vaarattomia. Muutamat sen sijaan tuottivat vakavaa huolta lääkäreille.
Kun Matti oli saanut viskaalin avulla hommatuksi Iisun samaan lasarettiin, ajoi hän kiireisesti kotiaan ja palasi seuraavana päivänä Anna mukanaan.
Anna jäi kaupunkiin asustamaan, voidakseen joka päivä käydä sairaita katsomassa ja valvomassa öitä Oton vuoteen ääressä.
Markkinoitten päätyttyä ja viimeistenkin markkinarääppeitten hälvennettyä rauhattomalta valtatieltä saapui Parrilan Elinakin kaupunkiin.
Hänen läsnäolonsa elvytti ilmeisesti Iisua ja antoi lääkäreille toivoa miehen paranemisesta. Sitä edistivät myöskin paljon ne valoisat toiveet, jotka alkoivat kierrellä Oton sairasvuodetta. Päivittäiset lohduttavat tiedot kummankin tervehtymisestä saattoivat nämä ystävykset kuin kilpasille, ettei vain toinen jäisi sairaalaan pitemmäksi aikaa kuin toinenkaan.
Jaakonpäivän tienoissa lääkäri ilmoitti Otolle, Annan läsnä ollessa, että kaikki vaara oli ohi. Annan riemu oli rajaton. Hän seisoi hiljaisena seinustalla, niin kauan kuin lääkäri viipyi huoneessa, mutta jäätyään Oton kanssa kahden ei hän enää voinut pursuavaa iloaan pidättää. Hohtavin poskin ja loistavin silmin kiepahteli hän huoneessa sinne tänne, kunnes heittäytyi polvilleen Oton vuoteen ääreen alkaen soperrella kuin lapsi alutonta ja loputonta ihastuksen lepertelyä.
Anna ei voinut olla sanomatta Otolle, että hänen suuri onnensa ja riemunsa eivät mitenkään mahtuneet tähän pieneen huoneeseen.
— Kohtahan me täältä lähdemmekin, — hymyili Otto, silmien loistaessa ja heikon punan noustessa kalpeille poskille.
— Älä puhu! En voi ajatella niin paljoa onnea yhtäaikaa!
— Suotta ajatellakaan sen kulkua edelleen. Ehkä se nyt hiihtelee hiljalleen, kun kerran sai jalat alleen siellä sinun luhdissasi. — Oli melkein kuin ihme, että minä viime tingassa älysin tulla sinne — silloin, kun sinä itkit Esan kihlojen ääressä. Nyt voisi kaikki olla myöhäistä. Siitä älynkipinästä minä iloitsen. Sokeakin kana joskus jyvän löytää, — jutteli Otto iloisin ilmein. — Iloitaan vaan sanattomasti onnestamme!
Ei puhuta — muuten rupean itkemään, sanoi Anna hiljaisesti.
— Olet raukka rasittanut itsesi piloille minun tähteni täällä kaupungissa. Kuinka monta yötä oletkaan mahtanut valvoa vuoteeni ääressä?
— Ei lasketa! Ei muistella!
— Ei, ei! Annetaan olla! — Asetu istumaan tuolille ja anna minulle kätesi! Kas noin!
— Minä luulen, että minun täytyy käydä pikipäinsä vihkaisemassa
Elinalle tästä ilosanomasta. Iisu odottaa tietoja tähän aikaan! — puhui
Anna tukahdutetusti. Hänen täytyi päästä heti käytävään tai pihamaalle
itkemään, sillä kurkusta ei muuten kuristus hellittäisi.
Anna livahti nopeasti ovesta ja tyrskähti siellä hillittömään itkuun. Rajaton riemu pursui kyyneltulvaan, kun ei muuta tietä päässyt ilmoille purkautumaan.
Otto ymmärsi Annan kiireellisen poistumisen syyn, sillä hänkin tunsi rinnassaan omituista, hivelevää ailahtelua, joka oli outoa hänen miehiselle mielelleen.
Otto luuli ymmärtävänsä, että onni oli tähän syynä — ja Anna oli hänen onnensa.
XVIII
Elonkorjuun alkuun kotiutuivat sairaat miehet kaupungista. Iloisin mielin tervehti heitä kylän väki, kun he saapuivat Parrilan ruisvainiolle.
Kauniina syyskesäisenä keskipäivänä istuivat Otto ja Iisu pientareella ja katselivat iloista talkookilpaa. Se ilahdutti heitä enemmän kuin koskaan ennen, vaikka he eivät voineetkaan osanottajina mukana huhkia. Ilahdutti sen tähden, että tässä tutunomaisessa työssä oli yllättävän uutuuden viehätys, sillä he olivat jo useasti yritelleet tottua muihin ajatuksiin kaupungin kolkoissa sairaskammioissa. He iloitsivat kuin lapset, päästyään vielä kerran näille verrattoman ihanille, kotoisille askartelumaille, jotka olivat osa heistä itsestään, heidän sisäisimmästä olemuksestaan.
Heidän mielestään oli elonleikkuu kauneinta, mitä maailmassa oli nähtävänä, vaikka he eivät osanneet sitä sanoa. Sitä he kuitenkin molemmat ajattelivat.
— Onko maailmassa mitään muuta paikkaa, missä mieluummin tahtoisit olla? — kysyi Iisu hiljaisesti kuin itsekseen.
— Tuolla työssä — väen mukana, — kuului Oton ääni samaan sävyyn.
— Niin kyllä — omalla pellollasi.
Tästä ajatuksen käänteestä sukesi heille paljon juttuamista, sillä Otto oli sairaalassa ollessaan tullut ajatelleeksi Yli-Sarrin ostamista. Kervilä oli sen kuullut ja ryhtynyt heti tekemään kauppoja Oton veljen kanssa.
— Oletko jo itse puhunut veljellesi? — kysyi Iisu huomattavan välinpitämättömästi.
— Ei hänellä eikä emännälläkään tunnu olevan mitään vastaan, jos saavat sen hinnan, minkä ovat määränneet.
— Sen kannattaa maksaa niin tuoreesta talosta. Olen sen siksi harkinnut.
— Pienenläntähän tuo on!
— No, niin! Kyllähän sinunlaisellasi miehellä voisi olla koko Loukkulan kylä — mutta mahtuu sinne mies Yli-Sarrillekin! — nauroi Iisu.
— Ky-yllä! Onhan siellä tavalliset tilat. Mutta mahtuupa siihen sitä velkaakin. Sinullekin on kolmannes hinnasta. Saako se seistä, jos omistaja muuttuu?
— Sehän on kiinnitysvelka — mutta puhutaanpa raha-asioista vasta illalla.
— Miten — illalla?
— No — saakurin vekara tuo sanaväkkärä, joka tipahti suustani ilman aikojaan, vaikk'ei pitänytkään! — motkotteli Iisu hyvätuulisesti. — Mutta voithan sinä sen tietääkin etukäteen, kun et vain sano Annalle etkä Kervilälle minun lörpötelleen. Pahuksen sanaväkkärä — kun tipahtikin!
— Älä sitten enää tiputtele! Pidä huoli väkkäröistäsi!
— Kyllähän minä pitäisinkin, mutta tämä heloitus alkaa väsyttää minua. Minun on mentävä lojumaan enkä sitten tapaa sinua ennen iltaa. Minun täytyy sanoa sinulle, ettet vain millään muotoa jätä tulematta meille illalla, leikkuun loputtua.
— Minä olen aikonutkin tulla. Anna tulee hakemaan minua. Senkö asian kanssa olet piilosilla? — naureskeli Otto.
Iisu siveli leukaansa vähän saamattoman näköisenä ja karmaisi kurkkuaan, heittäen pellolle tyhjän tähkäpään, josta oli jyviä pureskellut.
— Minun pitäisi eikä pitäisi. Mutta menköön sitten vaikka mänttälän kaivoon! Asia on tämmöinen. Kun sinä olet nyt vielä vähän niinkuin sairaan kirjoissa, niin me olemme Kervilän kanssa juonitelleet siihen suuntaan, että sinä pääsisit syömään uutisleipäsi omassa pirtissäsi. Vallesmanni tulee meille tänä iltana, ja kaikki asianomaiset tulevat. Meillä tehdään Yli-Sarrin kauppakirjat sinulle ja Annalle.
— Tänä iltana?
Otto katsoi Iisua niin tiukasti, että Iisu luuli puhuneensa hyvin vaillinaisesti.
— Niin! Ruis loppuu varmasti neljältä, vallesmanni tulee viideltä, ja vasta hämyssä syödään, — kiirehti Iisu jatkamaan.
— Onko tämä myös Annan tahto?
— Annan tahtohan se juuri onkin. Hän sanoo, että sinä olet kovin mieltynyt Yli-Sarriin.
— Tämähän on, — mutisi Otto hämillään ja tyytymättömänä, mutta Iisu keskeytti hänet ketterästi:
— Niin on! Se on sen tähden, että sinä olet vielä sairaan kirjoissa.
Iisu katsoi Ottoa niin kutkuttavasti, ettei Otto voinut olla nauramatta
Iisun mukana.
— Huonompi sairas olet itse, jonka täytyy lepäämästä mennä lojumaan! — ärähti Otto naurun lomitse.
— Minuun pystyi kaupungin tavat. Kaikkien onkeen ne eivät tartu, — sanoi Iisu leveästi hymyillen ja nousi lähteäkseen.
— Mutta jos en tulekaan? — tokaisi Otto äkisti. Häntä alkoi kismittää, kuten aina ennenkin, kun toiset ihmiset sekaantuivat liian läheltä hänen asioihinsa.
— On kovin ikävä, jos et tule, sillä Kervilä ostaa Yli-Sarrin joka tapauksessa — Annalle. Ja siinä tempussa pitäisi Yli-Sarrin tulevan isännänkin olla mukana!
Otto jäi sanattomana katselemaan Iisun hiljaista kulkua taloa kohti. Oton mielestä oli Iisussa tapahtunut jonkinlainen muutos entisestään. Iisu jutteli nyt täsmällisemmin ja päättäväisemmin, jonkinlaisen määräperäisen ja kiistakielteisen sävyn vallitessa ääntä. Liekö johtunut sairaudesta? Miten tiukasti hän sanoikaan, että kauppa tehdään kuitenkin, vaikka hän, Otto, jäisikin tulematta. Oton leppoisat ajatukset keskeytyivät. Oliko tässä taas edessä tuo vanha juttu? Häntä ei tarvita silloin, kun vakavista asioista tuumiskellaan ja talonkauppoja päätetään.
Oton silmäkulmat vetäytyivät kurttuun ja huulet tiukkenivat. Miksi ryhtyivät omasta aloitteestaan määräilemään? Eihän heitä oltu pyydetty! Tai — olisiko ehkä Anna? Niin — Anna on kovin mieltynyt Yli-Sarriin — ja Iisu sanoi, että Kervilä ostaa sen hänelle. Hm! Pitäisikö minun sitten vetää eri köyttä Annan kanssa? Voisinko minä asettua Annan tahdon eteen poikkiteloin? Nämä kysymykset asettuivat Oton eteen ja kurkistelivat hänen sisimpänsä uumeniin. Ei! Ei koskaan Annan eteen! Annan rinnalla oli hänen seisottava! Mutta mitä varten oli Iisun äänessä sellainen ratkaiseva sävy?
Otto nousi vaistomaisesti kuin huutaakseen Iisua takaisin, mutta nähdessään Iisun kumaraisen pään katoavan hitaasti vainiotörmän taakse ajatteli Otto, että se oli kai väsyneen miehen puhetta. Iisu katkaisi siten jutustelun, joka olisi voinut venyä miten pitkälle tahansa.
Leikkuuväki melusi riehakkaasti vainion yläpäässä, Otto näki, että oli tasaväkisesti ehditty sarkojen päähän.
Haluamatta jäädä yksinään katselijaksi lähti Otto kävelemään kylää kohti. Huomennahan on uusi leikkuupäivä Laikalla. Silloin katkeaa myös Yli-Sarrin ruis — tuolla rinteellä. Iisukin sanoi taloa tuoreeksi. Niinhän se onkin. Tunsihan Otto sen yhtä hyvin kuin Laikankin. Otto hyppäsi varovasti aidan yli vainiokujalle. Hän halusi koetella, tokko lääkärien saumat kestivät. Hän ei ollut vielä lakannut sitä epäilemästä. Otto pysähtyi paikalleen ikäänkuin kuulostelemaan vaikutusta. Kun ei tuntunut mitään erikoista, lähti hän kävelemään edelleen.
Yli-Sarrin pirtin nurkkaus näkyi tuosta parin koivun välistä. Olihan se samanlaista harmaahonkaista seinää kuin muittenkin talojen. Ja pihamaa oli ainakin viime kesänä näyttänyt kovin miellyttävältä. Niin, siitähän asti talo olikin väikkynyt hänen mielessään. Ja hänhän siitä oli Annalle puhunut. Olihan Anna toiminut kuin yhteisestä suostumuksesta — jos oli toiminut. Ja Annahan täällä kotipaikalla oli liikkunut pariinkin otteeseen — sieltä kaupungista käsin. Eihän hän, Otto, olisi voinut, vaikka olisi tahtonutkin.
Eiköhän sittenkin ollut paikallaan tuo Iisun kiperä ääni. Eihän se ollut muuta kuin vaatimus menettelemään oikein ja asianmukaisesti.
Tuostahan Yli-Sarrin pihaan meni liukkuskäytävä kodan ja maitokamarin välitse! Otto pysähtyi. Pitäisipä toki poiketa katsomaan edes pihamaalle, jos kerran illalla kauppakirjat tehdään.
Päättäväisesti astui Otto puolipimeään, kapeaan solaan ja kulki nopeasti vastapäiselle ovelle, jonka raoista päivän valo tirkisteli oppaana. Avattuaan sen selkoselleen jäi Otto hämmästyneenä katselemaan ympärilleen.
Piha oli niitetty ja haravoitu puhtaaksi. Ei rikkaista korttakaan näkynyt missään. Karjatarhan lankkuaitauskin oli asetettu paikoilleen. Liikettä ja puhelua kuului aitoista, luhdeista ja pirtistä päin.
Mitä ihmettä tämä homma tiesi? Laikan talkoothan oli päätetty juhlia kotona eikä täällä kuten edellisenä kesänä. Oliko ehkä kuitenkin —?
Kuka ilmaantui pirtin kuistille?
— Anna. Täälläkö sinä —?
Anna porhalsi kuistille täydessä työn touhussa, hameet kierrettyinä vyötäröille. Kun hän kuuli Oton äänen pihan laidasta, putosi likavesiämpäri hänen kädestään ja vesi loiskui porraspieleen.
Molemmat katsoivat toisiinsa ällistyneinä, aivan kuin eivät olisi tunteneet toisiaan.
Anna oli kovin nolostunut siitä, että hänen salakähmäisesti valmistettu yllätyksensä oli paljastettu. Hän oli ajatellut kepposensa suurta riemua tuottavaksi sille ainoalle, joka oli hänen kaikkensa — oli hänelle enemmän kuin hän itse — ja nyt seisoi tuolla tuo mies — eikä lakannut olemasta Oton näköinen, vaikka hän miten tuijottelisi. Ja minkä näköinen hän itse mahtoi olla! Hän ei uskaltanut katsoa paljaita sääriään eikä käärittyjä hameitaan, mutta hän aavisti niitten kauheuden ja tunsi, miten kuppariliina kiristi ohimoita.
Annan viisautta etsivä etusormi oli jo nousemassa avun hakuun, kun koko ilkeä tilanne laukesi.
Otto oli nopeissa ajatuksissaan älynnyt Annan juonen, ja häntä rupesi kovin naurattamaan tuon reippaan neitosen hassunkurinen hämminki.
— Porraspieleenkö tässä talossa likavesiä kaadellaan — vai oliko tulva tulijalle? — kysyi Otto äreyttä osoitellen.
— Hih! — kirkaisi Anna ja karkasi tuulispäänä Oton luo. Hän oli unohtanut nuttuisen päänsä ja käärityt hameensa. Koskena tulvi hänen suustaan sanoja, joitten yhteenkuuluvaisuus oli hyvin epäiltävää.
— Talon isäntää varten — minä ja neljä! muuta naista — mutta et olisi saanut tulla — tulee uusi haltijaväki — kaikki on pesty — koko talo kamarit jäljellä — kaikki on mytyssä — voi minun päiviäni — siunaaman hetki enää — onni tuli kesken — myttyyn meni — suurta iloa yritin — myttyyn, myttyyn — kaikki!
Otto kietoi käsivartensa Annan ympärille ja irroitti liinan hänen päästään.
— Sinun pääsi on mytyssä! Sen näen, Anna-riepuseni, ja kuulen myös! — puheli Otto nauraen.
— Ai, niin! Ja hameet!
Vikkelien sormien irroittamina valahtivat Annan hameet nilkkoihin, rauhoittaen kokolailla hätääntynyttä mieltä.
— Minä kiitän talon haltijaa! Se on ystävällinen meitä kohtaan, koska lähetti minut portaille sinua vastaanottamaan. Jouduin toki ensimmäisenä tervehtimään isäntää.
— Luuletko minun tulevan hullua hurskaammaksi sinun lörpöttelystäsi? — yritti Otto murjottavasti kysellä, vaikka Iisun vihjaus ja Annan sopertelu saattoivatkin hänen aavistamaan asioitten todellisen laidan.
Kerkeästi kertoi Anna ryhtyneensä neljän apulaisen kanssa puhdistamaan taloa, kun kerran kauppa oli valmis. Olivat tulleet tänne jo auringon nousussa. Anna aikoi yllättää täten, mutta kiero sattuma oli tuonut Oton taloon ennen aikojaan.
Otto älysi, että Annan mielestä asia oli niin valmiiksi pohdittu heidän kesken, ettei siinä ollut mitään perääntymisen varaa. Sentähden hän ei hennonut ilmaista äskeisiä epäröiviä tuumiskelujaan, jotka nyt Annan innostuksen valossa eivät enää häntä itseäänkään miellyttäneet. Armotta työntyivät setämies-painajaisen koukertelevat otteet kauas Oton ajatuspiiristä. Hän otti hellävaroen Annan pään jykevien kämmeniensä väliin ja katsoi kauan Annan rakkautta uhkuviin silmiin.
— Sinä tämän talon hyvä haltija olet! Sinä — eikä kukaan muu, jos me tänne kotiudumme! — sanoi Otto lämpimästi.
— Jos? Älä sano niin! Kaikki ovat antaneet rehellisen sanansa sinulle. Juuri sinulle he sen antoivat. Sen vaadin heiltä! Luuletko, että yksikään näissä kylissä haluaisi tai uskaltaisi rikkoa Laikan Otolle antamaansa lupausta?
— Mutta minkätähden olet sentään näin kiirehtinyt asioitten edelle?
Anna nypelöitsi hämillään Oton rintapielustoja.
— Veit jo viirin tuulentuvastani — haluatko viedä katonkin? — kuuli
Otto Annan pehmeän äänen kuiskauksena korvansa juuressa.
— En, en — tyttö-kultaseni! Asettuisikohan viirikin paikoilleen, jos heti poistuisin täältä?
Anna purskahti helskyvään, helakkaan nauruunsa yhtä ilakasti kuin konsanaan ennen. Se ihastutti aina Ottoa, sisintä sielua myöten. Mutta nyt hän kokonaan haltioitui, sillä hän ei ollut sitä kuullut pitkiin, pitkiin aikoihin.
Ethän toki portilta poistu omasta talostasi! Pirtti on jo puhdas! Sinne sinut vien — tuuliviiri! — puheli Anna vetäessään Ottoa kädestä portaita kohti.
Selkosellaan olevasta pirtin ovesta tuulahti heitä vastaan kostea mutta puhdas tuoksu. Otto pysähtyi kynnykselle.
— Kuinka olet ehtinyt? — pulpahti Otolta hämmästynyt kysymys.
Pirtti oli koristeltu kuin pitoja varten. Lattialla katajan oksia ja seinustoilla kuusen kasvaimia. Muurin otsalla kierteli köynnös ruiskukista ja päivänkakkaroista. Seinänraot olivat täynnä pitkän kesän punertamia pihlajamarjaterttuja.
— Ajattelin, ettei mikään kuiva huomiseksi, kun on näin kosteata.
Otto piteli Annan kättä yhä lujemmin kädessään. Astuessaan kynnyksen yli otti Otto lakin päästään.
— Terve, pyhäinen pirtti! — sanoi Otto hiljaisen hartaasti ja kunnioittavasti.
Anna ei sanonut mitään, sillä häntä pyrki itkettämään. Olihan puhdistetun ja koristellun pirtin pyhyys hänelle jo lapsena mieleen imeytynyt tietoisuus, mutta nyt, kun hän astui tähän pirttiin rakastamansa miehen rinnalla, tuli hartauden tunne entistään voimakkaammaksi.
Pitkän hetken he seisoivat liikkumattomina paikallaan.
Otto kuuli omituista, rauhallista naksuttelemista lavanalustan puolelta.
— Kello! — kuiskasi hän hiljaisesti ja hämmästyneesti,
— Niin — Matti toi sen äsken Kervilästä ja asetti kaapin paikoilleen.
Se on muorivainajan peruja minulle.
Molemmat kuuntelivat hiljaisina kellon käyntiä. Mitä olisikaan pirtin pyhyys ilman ison kaappikellon levollista nakuttelemista. Rauhallisesti se mittaa loputonta aikaa loputtomaan ikuisuuteen. Se on kuin vartija iankaikkisuuden ovella. Ei se ilmaise hellyyttä eikä vihaa, se vain tiedoittaa, että aika kuluu, tulee tuntemattomasta ja menee tuntemattomaan, syntyy, elää, kuolee.
Otto ja Anna tiesivät, että he kumpikin tunsivat näitä samoja ajatuksia, vaikka he eivät yrittäneet niitä sanoiksi pukea. Tällaisena hetkenä ovat sanat turhia. Tunteet ja ajatukset ovat enemmän.
Porstuasta kuului siivoojien kolinaa.
— Ne siirtyvät ulkorakennuksista kamareihin, — selitti Anna. — Sitä myöten on valmista!
Tämä ulkoinen melu vapautti Annan ja Oton pyhäisestä lumouksesta. Taas
Anna veti Ottoa kädestä.
— Tule! Istu peräpenkille pöydän päähän — isännän paikalle! — sanoi
Anna iloisesti, työntäen Oton istumaan.
— Olet kokonaan hämmentänyt minut. Minä ihmettelen sinua enkä ymmärrä mitään.
— Kuka istuu nyt tälle puolelle pöytää, emännän paikalle? — kujeili
Anna. — Kuka on emäntä? Minäkö?
— Sinä olet ainakin minun emäntäni. Istut pöydän päässä siellä, missä minäkin.
— Oletko tyytyväinen? — kysyi Anna ilakoivana, istuessaan vastapäätä
Ottoa.
— Tyytyväinenkö? Tämähän on kuin häähuone! Miksi —?
— Lystikseni ja sinun iloksesi! Erotamme huomisista Laikan talkoista oman osamme ja vietämme juhlat täällä. — Luulen, että annan koko tuulentupani sinun haltuusi. Parrilassa tänään tehdään kauppakirjat. Matti on hommannut siten. Ja — nyt minä en tiedä enempää kuin sinäkään. Kyllä sentään — vähän! Tule mukaan!
Anna nousi terhakasti ja tarttui Oton käteen. Otto oli kuin ujoileva poikanen, joka ei oikeni ollut selvillä, miten käyttäytyisi. Vähitellen joutui hän kuitenkin Annan hivelevän hyvätuulisuuden valtoihin ja seurasi Annaa ripeämmin kuin pirttiin tullessa.
— Et usko mikä siivo täällä oli kaikkialla maitokamarista luhteihin asti? Mahdatkohan sinä oikein käsittää, mitä viisi ihmistä on saanut aikaan täällä? — jutteli Anna kuljettaessaan Ottoa sinne tänne pihan piirissä.
Luhdin portaitten juuressa, aitan oven edessä, Otto pysähtyi äkkiä.
— Mutta — miten ne talkoot — tämä on muonaton talo —?
Anna työnsi aitan oven selälleen. Siellä näkyivät liha- ja leipävartaat orsilla—siellä kalatiinu ja voipytty — siellä jauho- ja ryynisäkit — Tähän et näe kaikkea! — tokaisi Anna melkein hengästyneesti. — Kuopassa on vielä kaksi kuormaa perunoita. Kolme kuormaa muonaa tuotiin äsken juuri Kervilästä.
Tähän asti Otto oli ihmetellyt koko hommaa puolin ajatuksin, mutta nyt hänen tajuntansa heräsi. Mistä johtui tämä tavaton runsaskätisyys. Se oli outoa tämän paikkakunnan ihmisille ja outoa Matin luonteelle. Hm! Matti oli tehnyt tämän kaiken tietysti Annan takia ja oman maineensa vuoksi, vaikka sulhasmies ei niin erikoisen mieleinen olisikaan.
— Mattiko toi? — kysyi Otto vitkaan.
— Matti ja miehet. Kukapa muu? — sanoi Anna ja jatkoi omia juttujaan, kuljetellen Ottoa kädestä läpi luhdit, vajat, tallit ja navetat. Saunaankin he kurkistivat. Piintynyt savuntuoksu hulmahti heitä vastaan, ja saunasirkkojen helisevä laulu kuului tutunomaisena heidän korviinsa. Tuntui kuin sirkkojen iloinen sirinä olisi ollut heille ystävällisenä tervehdyksenä, joka uhosi kotoista tuntua saunankin hämärästä yksinäisyydestä.
Pitkä tuokio oli kulunut, ennenkuin he taas istuivat pirtissä, tyytyväisinä näkemiinsä. Kun Anna oli saanut ylitsevuotavat kehumiset puuhastaan ja hellät torumiset siitä, että oli tähän suurmylläkkään ryhtynyt ilman Oton apua, huomasivat he, että aurinko rupesi kurkistelemaan lavanalan räppänästä peloittavan kauas lattiapalkeille.
— En tunne auringon merkkejä tässä talossa, mutta mitähän tuo kello sanoo? — puhkesi Otolta äkkiä.
— Varjelkoon! — kivahti Anna ja hyppäsi pystyyn. — Se vanha pöpö on taas pistänyt pilkkojaan. Sillä on, näes, sellainen tapa. Jos on lystiä, niin se mennä vilistää kuin syksyinen jänis, mutta ikävänhetkinä se junaa yhtä minuuttia niin laiskantotkosesti, että sisua tokoo. Onneksi minä aavistin tämän päivän erikoisen lyhyyden. Minulla on sen verran tamineita mukana, että voin tulla Parrilaan. Poikkea hakemaan minua!
Anna saattoi Oton liukkuskäytävään ja juoksi kiireesti keskeytyneihin tehtäviinsä.
Otto kulki hitaasti Laikalle valmistamaan itseään iltaa varten. Kujalle päästyään kuuli hän Parrilan vainiolta valtavia riemuhuutoja. Otto arvasi, että Parrilan ruis oli katkennut.
Kuinka riemuisalta kuuluisikaan tuo huuto huomenna Yli-Sarrin vainiolta!
XIX
Kun Otto oli valmis lähtemään kamaristaan, ei hän tuntenut samaa iloista mieltä kuin Yli-Sarrilta palatessaan. Hänen ajatuksensa olivat takertuneet johonkin vastahakoiseen kohtaan, josta ne eivät pakoinkaan halunneet päästä selviytymään. Ne takoivat yhäti samaa sanaa. »Sairaan kirjoissa», oli Iisu sanonut. Sentähdenkö oli kaikki pantu käyntiin ilman minua? Sairauden vuoksiko minut on sivuutettu? Mitenkähän tämä nyt oikein on?
Otto palasi ovelta, jonka ripaan jo oli tarttunut. Mikähän kohta tässä sumentaa niin pahasti, että lähtö tuntuu ujostuttavan?
Otto pysähtyi keskelle huonetta, katseen kiertäessä ympäri seiniä, raosta rakoon, hirrestä hirteen, pysähtyen vihdoin vähäpätöiseen rahakasaan, jonka oli unohtanut pöydälle.
Oton huulet vetäytyivät hienoon ivankareeseen. Onpa holja talon ostaja,
joka unohtaa rahansa! Rahansa! Olisiko tuo pieni kökkäre talon ostoksi?
Valju ajatus! Tuo riunaläjähän vastasi tuskin kymmenettä osaa hinnasta!
Kiihtyneesti Otto pyyhkäisi rahat pussiinsa ja istui miettimään.
Olisiko sitten jotakin häpeällistä siinä, että Annan perintöosa pannaan ostohinnan pohjaksi heidän yhteisessä kodissaan ja loppu jäisi velaksi? Velkahan on sitten Oton panos kaupassa! Eikähän velka sinänsä liene erikoisen häpeällistä, jos jaksaa sen hoitaa! Ja miksi ei jaksaisi? Maastahan se mehu ennenkin on puserrettu! Eiköpähän tuota jaksaisi niinkuin muutkin? Paremminkin pitäisi! Totta vie, paremminkin! Hm. Asia sellaisenaan ei näytä käyvän kunnialle edestä eikä takaa. Jokin muu säie tässä tuntuu kiertyvän vastapäivään. Sairaan kirjoissa! Siihen mahtuu jotakin holhouksen tapaista — siihen! Köyhän setämiehen, avuttoman nahjuksen holhoamistako?
Otto kavahti seisomaan. Noo! Siitä ei synny kalua — sellaisesta! Yrittäköötpä vaan kukonorsilta kurkistella, niin saavat yksin laulaa laulunsa. Osaa kai tuota omin neuvoinkin tulla toimeen ja veljen kanssa tehdä Yli-Sarrin kaupan!
Raittiruhtinaan sisu tuntui olevan pahassa kiristyksessä. Niissä asioissa, joita Otto näihin asti oli hoidellut, oli hän yksin ollut määrääjänä ja muut tottelijoina. Tässä oli jotakin muuta! Niin! Tässä pisti esiin se elämän vakava puoli, jota Oton aseet eivät pystyneet hallitsemaan. Siksi hän tunsi itsensä ärtyneeksi ja epävarmaksi. Hän ei ollut varma, miten tällaisessa nujakassa olisi kunnia ja maine säilytettävä. Eikä niihin saisi tulla pienintäkään naarmua! Ei edes henkäyksen huurua, vaikka olisi korpitölliin Annan kanssa asetuttava!
Kun Otto oli saanut mielensä jonkinlaiseen tyydyttävään tasapainoon, painoi hän lakin tiukasti otsalleen ja lähti noutamaan Annaa. Otto kulki mielestään kuin kiistakentälle, jonka outous häntä omituisesti sekä viekoitteli että vaivasi.
— Oletko varma, ettei tähän ystävälliseen hommaan ole pantu itämään mitään kopeilun siementä millään taholla? — kysyi Otto avatessaan Annalle Parrilan veräjän.
— Mitä sinä puhut? — kysyi Anna silmät pyöristyneinä ja henkeä pidättäen.
— Niin! Minä vain tulin ajatelleeksi.
— Luuletko sinä, että minä olisin mukana sellaisessa — sinua vastaan?
Otto ei voinut olla pusertamatta lämpimästi Annan kättä, sulkiessaan veräjää. Hän oli äkkiä älynnyt, ettei hän ollut enää yksin kuten ennen. Hän oli astumassa uusille elämän teille ikiluotettavan toverin rinnalla.
— No, sitten! Sinun tähtesi voin niellä neuloja ja naskaleita — jos niikseen on.
Annaa rupesi kovin naurattamaan, ja se nauru tarttui Ottoonkin ainakin sen verran, että he hyvätuulisina astuivat Parrilan vieraskamareihin.
Isäntäväki otti heidät herttaisesti vastaan etukamarissa, johon olivat jo kokoontuneet Laikan ja Kervilän haltijaväki sekä todistajiksi Jartun Kalle emäntineen.
Vallesmanni selaili papereitaan pöydän ääressä ja ojensi tulokkaille kätensä — melkein ystävälliseen tervehdykseen. Sen jälkeen asettuivat Anna ja Otto toisten joukkoon ja yhtyivät hiljaiseen, harvasanaiseen keskusteluun.
Hetken kuluttua alkoi vallesmanni rykiä. Sen johdosta syntyi sanaton hiljaisuus huoneessa.
— Asianomaisten antamien tietojen mukaan, sekä nojautuen esitettyihin
lainhuudatus- ja perinnönjakopöytäkirjoihin, olen jo kotona laatinut
Yli-Sarrin kauppakirjat valmiiksi. Samoin olen valmistanut Anna
Kervilää koskevat perinnönjakopaperit. Ehkä saan ne selostaa?
Vallesmanni selosti suomeksi asianomaiset paperit ja kysyi, oliko kenelläkään asianosaisella niiden johdosta muistuttamista. Kenelläkään ei ollut mitään sanomista, mutta Otto oli kuunnellut hyvin rauhattomana sitä kohtaa, jossa sanottiin, että maksu tapahtuu heti käteisesti. Eikä Annan perintöosa kuitenkaan kuulunut tekevän kuin täsmälleen kolmanneksen koko summasta! Tätä ristiriitaa hän ei ymmärtänyt.
Vallesmanni keskeytti Oton ajatukset, jotka jo alkoivat ajaa veren nousua poskipäihin.
— Koska Anna Kervilän perintö osuus tekee ainoastaan kauppasumman
kolmanneksen, niin onko maksunsuoritus ymmärrettävä siten, että Otto
Laikka, jonka laillisesti kihlattu ja avioliittoon kuulutettu morsian
Anna Kervilä on, suorittaa summasta kaksi kolmannesta?
Otto sävähti. Hänen äskeiset epäilynsä hyökkäsivät yhdessä mylläkässä karkoitusmailtaan takaisin. Oliko sittenkin tekeillä jokin yliolkainen kuje? Hän aikoi vastata jotakin siihen suuntaan, ettei hänen mielipidettään ole tämän kauppakirjan suhteen koskaan kysyttykään, kun Anna ehätti hänen vierelleen toiselta puolelta huonetta. Anna oli nähnyt, miten Oton kulmakarvat menivät peloittavaan kurttuun ja ohimot tummenivat.
— Älä sano mitään, Otto! Älä, herran tähden! — kuiskasi Anna ja tarttui
Oton käteen.
Otto ei ehtinytkään sanoa mitään, sillä Kervilä alkoi puhua, vetäen taskustaan rahamassin, jonka sisällyksen kaatoi vallesmannin eteen.
— Siinä pitäisi olla Annan perintöosuus rahassa. Irtaimisto on erikseen mainittu perinnönjakokirjoissa.
— Oikein on! — sanoi vallesmanni laskettuaan rahat. — Jäi mainitsematta, että täällä on nykyisen kauppasumman kolmannes kiinnitetty Yli-Sarriin velasta Iisu Parrilalle. Se putoaa pois ostajilta, jos kiinnitysvelka saa pysyä entisellään.
Iisu vei ison, kellastuneen paperin vallesmannille ja katsoi sivulta
Ottoa, hymyillen leveään, ystävälliseen tapaansa.
— Tässä on velkakirja, mutta se on täysin maksettu, korkoineen. Pyydän, että vallesmanni kuittaa sen, niin panemme Elinan kanssa puumerkkimme, — sanoi Iisu.
Otto tuijotti Iisua kotvan, terävästi ja kysyvästi. Iisu vain hymyili. Otto käänsi katseensa Annaan, mutta ei nähnyt selityksen toivoa sieltäkään päin, sillä Annan silmät olivat hämmästyksestä pyöristyneinä.
— Jahah! Onko myöskin Elina Parrila tietoinen siitä, että Yli-Sarrin kiinnitysvelka on täysin takaisin maksettu? — kuului vallesmannin kysymys.
— Tiedän, että on maksettu! — sanoi Elina, tähdäten kiinteän katseen kysyjään ja asettaen toisen kätensä pehmeästi Iisun polvelle.
Tänä aikana oli Kervilä kaivellut taskustaan toisen rahamäärän, jonka nyt asetti pöydälle.
— Tässä on sitten se puuttuva kolmannes. Sopii vain katsoa!
Huoneessa oli hiiskumattoman hiljaista. Oton ajatuskin pysyi hievahtamattomana, ja vallesmanni katsoi kysyvästi Kervilää.
— Onko tämä uusi laina ostajille — vai mikä? — kysyi vallesmanni vitkaan.
— Ei. Se on Oton suoritus talon hinnasta, vaikka se tapahtuu minun kauttani. Olen tämän summan velkaa Otolle, — sanoi Kervilä ja kääntyi sitten puhumaan Otolle, pyytävä sävy äänessä: — Ajattelen, ettei sinulla voi olla mitään tällaista maksutapaa vastaan, kun tiedät, että on kysymys Annan ja sinun yhteisestä kodista.
— Minun täytyy sanoa, että minä en totisesti ymmärrä yhtään mitään! — sanoi Otto.
— Tämä on kai jonkinlainen lahjan tapainen? — kysyi vallesmanni, siirrellen katsettaan toisesta toiseen.
— Ei! — sanoi Kervilä tiukasti. — Se on puhdasta velkaa, jonka maksu olisi jäänyt iäksi päiväksi suorittamatta, ellei sallimus olisi ohjannut asioita näin hyvin. Sisareni naimiskauppa Oton kanssa tekee sen mahdolliseksi. Muussa tapauksessa Otto ei olisi milloinkaan tähän suostunut. Minä tunnen hänet.
— Noo! Minun ei tietysti tarvitsekaan tuntea asioita lähemmin, vaan…
— Kyllä! Ei ole pois tieltä, vaikka vallesmanni oppii tuntemaan, mitä väkeä me olemme ja millainen mies on Laikan Otto. Parrilan isäntä tuossa ja minä tässä emme enää eläisi ilman Ottoa. Hän pani oman henkensä alttiiksi juhannusmarkkinoilla. Jos hän olisi hetkenkään verran arkaillut, makaisimme nyt mullassa, koiranputki nokan päästä kasvamassa, emmekä istuisi täällä. Tätä velkaa ei tietenkään korvaa tuo riunaläjä, mutta Anna ehkä auttaa loppua. Sitä ainakin toivon.
— Tuosta tappelusta olen kuullut, — mutisi vallesmanni. — Onpa hyvin maksettu ja helposti ansaittu.
Tämä oli varomattomasti sanottu. Sävähdys näkyi läsnäolijain silmissä kuin salaman iskiessä. Kaikkien katseet kääntyivät Ottoon, mutta onneksi Anna kuiskaili parhaillaan jotakin Oton korvaan, joten Otto ei kuullut vallesmannin puhetta. Omituisista katseista päättäen oletti Otto kuitenkin, että joku oli puhutellut häntä.
— Sanottiinko minulle jotakin? — kysyi Otto.
Kervilä asettui nopeasti vallesmannin eteen pöydän ääreen, ja Iisu kiirehti asettamaan kartuusilaatikon Oton polvelle.
— Vallesmanni vain tuumaili, että talo on täysin maksettu ja helppo asua velattomana, — puhui Iisu erikoisen kovaäänisesti.
— Täällä tehtävästä toimituksesta on jo sanottu kaikki, mikä sitä koskee! — kuului Kervilän tiukka ääni. — Saammeko aloittaa puumerkkien piirtämisen?
Vallesmanni nolostui Kervilän suorasukaisesta ja selvästä huomautuksesta. Se kajahti kuin määräys hänen virka-arvostaan aroissa korvissaan, ärsyttäen hänet toimittamaan allekirjoitukset niin kiihkeässä vauhdissa ja niin murahtelevin sävyin, ettei Iisu voinut olla antamatta riemastunutta silmäniskua Kervilälle, joka myhäili tyytyväisenä. He puolestaan tunsivat jo jotakuinkin vallesmanninsa ansiot ja heikot puolet, mutta vallesmannilla olisi vielä paljon oppimista heihin nähden. Jotenkin tähän tapaan he ymmärsivät toistensa ajatukset ja olivat tyytyväisiä.
Toimitus päättyi ilman muita kommelluksia, ja paperit joutuivat asianomaisten haltuun.
— Hyvä, että sotku selvisi! — huudahti Iisu iloisesti. — Minä jo aloin pelätä, että meidän emännän kahvi vilustuu.
Toimituksen tärkeys laukesi, ja ajatukset vapautuivat liekanuorista.
Otto yritti sanoa vakavia moitteita Matille ja Iisulle näitten liiallisen ystävällisyyden johdosta, mutta sai vastaansa sellaisen sanatulvan ja naurunremakan, että yrityksen täytyi raueta.
Otto ja Anna saivat kenenkään puolustamatta ottaa vastaan tulvivat onnentoivotukset. Hetkeksi oli heiltä riistetty kaikkinainen sananvapaus.
Iisu avasi piironkinsa, asettaen esille pullon pikareineen ja sokerirasioineen.
— Yli-Sarrin kauppa oli tärkeä, mutta kun siitä on päästy, niin on muistettava, mitä tämän talon kunnia vaatii, — sanoi Iisu. — Onko vallesmanni hyvä ja näyttää tietä?
Vallesmanni mutisi jotakin kiitoksen tapaista ja viittasi kädellään kieltävästi. Iisu hymyili, sillä hän tiesi, että vallesmanni teki kaikkensa arvonsa säilyttämiseksi. Siihen kuului myöskin kieltäytyminen tervehdysmaljan juomisesta talonpoikien taloissa, vaikka vallesmanni hyvin tiesi, että se oli arvokas tapa ja että sen noudattaminen aina pysähtyi yhteen ainoaan ryyppyyn, huolimatta siitä, että kotona valmistettua tavaraa oli yltäkyllin käytettävissä.
Tästä kieltäytymisestä talolliset eivät pitäneet. Se loukkasi heidän ystävällistä mieltään ja vierasvaraisia tunteitaan. Virkamiehellä, joka tästä kieltäytyi, ei koskaan ollut toivoa päästä kansan lähempään suosioon, ainakaan silloin, kun tiedettiin samaisen virkamiehen, kuten tämänkin vallesmannin, halukkaasti istuskelevan herrasmiesten totipöydissä.
Iisun hymyilystä katosi vähitellen herttaisuus, ja pilanpoimut pilkistelivät suupielissä.
— Entä harjakaisiksi — jos talon kunniassa on jokin vika? — sanoi hän.
— Kielsin viinan — enkä talon kunniaa!
— No, se kai menisi siinä samassa mutikassa omille teilleen, jos toiset vieraat eivät sitä estäisi vikurtelemasta. Mitenkä on, Yli-Sarrin isäntä?
— Kiitän kunniasta! — sanoi Otto ryypättyään ryyppynsä.
— Olet Parrilan pidoissa aina ylin vieras. Koko pitäjä tietää syyn, — sanoi Iisu hiljaisesti, laskien hetkeksi kätensä Oton olkapäälle.
— Niin on meilläkin! — sanoi Kervilän emäntä rohkaistuneena, kun näki kahvitarjoilijan astuvan huoneeseen.
— Eikö olekin mukava tuo meidän emäntä? — puheli Kervilä hauskantuulisesti ryyppyä ottaessaan. — Iloitsee yhä vieläkin minun henkiin jäämisestäni.
— No, niin tekee! — myhäili Kervilän emäntä.
Leikkiä laskien ottivat miehet ryyppynsä, ja naiset asettuivat arvokkaiksi odottamaan kahvin saantia, minkä jälkeen he vuoron perään poistuivat viereiseen kamariin kuppeineen.
— Eikä Yli-Sarrin haltijaväki sellaista asiaa Kervilässä aja, mikä siellä evättäisiin. Siitä Matti ja minä olemme yksimielisiä, — sanoi Kervilän emäntä.
— Ei aja Parolassakaan! — lisäsi Elina. — Ja meidän tarha on avoinna silloin, kun Yli-Sarrin navetassa kytkyimet täytetään. Paina se mieleesi, Anna!
Oton mielestä tämä suosio oli vallan käsittämätöntä ja upottavaa, eikä hän mitenkään voinut ymmärtää sitä. Hän olisi mielellään sanonut jotakin asiallista, mutta ei voinut keksiä mitään, vaan siirtyi levottomana piha-akkunan pieleen istumaan.
Kun miesten jutustaminen vähitellen kääntyi suoranaisesti koskettelemaan juhannusmarkkinatapahtumia, joista Yli-Sarrin juttu aiheutui, niin vallesmanni käänsi keskustelun äkkiä pitäjän oloihin ja näitten olojen tärkeimpiin tapahtumiin, tappeluihin. Mikään pitäjän asia ei ollut hänelle niin tärkeä kuin tappelu, jonka poistamisesta hän uskoi koituvan paratiisin tapaisen olotilan paikkakunnalle.
Tosin tällaisia ajatuksia julistivat ainoastaan pilkanpuhujat, eikä vallesmanni itse. Hänen päämääränsä aiheutti etupäässä maaherran lähettämä kiertokirje, jonka hän esikuvallisen virkamiehen tapaan tahtoi panna täytäntöön.
Tätä päämäärää ei pitäjällä erikoisesti suosittu, — paitsi silloin, kun se tarkoitti niitä tilapäisiä ja poikkeusluontoisia rähäköitä, jotka pitäjäläistenkin mielestä alensivat raittikisojen perinnäistä arvoa.
— Räävittömien mellastuksien nujertamisessa voi kruunu kouristella mielensä mukaan, — sanoi Iisu. — Mutta ei kai kruununkaan koura ole kuin sokon patukka joulupahnoilla eikä voi huitoa kuin variksenpelätti vainiolla.
Vasten tahtoaankin remahtivat miehet nauramaan, sillä juuri näitä vertauksia oli kylien kesken käytetty vallesmannin menettelystä. Vallesmanniakin nämä vertaukset huvittivat. Hän ei ollut niitä ennen kuullut eikä älynnyt, että ne olivat erikoisesti häneen tähdätyt.
Lauhduttaakseen liiallista iloisuutta tarttui Kervilä kovaäänisesti keskustelun ohjaksiin.
— Minun mielestäni vallesmanni tekee hyvän työn siinä, että kamarissaan pamputtelee hutikkaräyhääjiä ja kujakiljujia. Se säästää meiltä raittilain lukemisen, ja pamputetut ovat tyytyväisempiä pieneen pahkuraan takalistossaan kuin pieneen harakanvarpaaseen papinkirjassaan. Tästä asiankulusta pitää koko pitäjä, eikä vallesmannin tarvitse pelätä edeltäjänsä kohtaloa.
— Minä en pelkää pyykkiakkoja! — sanoi vallesmanni rehevästä. — Pamppua tulen antamaan kaikille, jotka vain satun näkemään, tappelussa tai joista minulle ilmoitetaan.
— Kaikilleko? — kysyi Jartun Kalle hiljaiseen tapaansa.
— Mitenkähän semmoinen kävisi päinsä? — hymyili Kervilä.
— Ottaisikohan tuo Jartun Kallekin pamppua vallesmannilta? — kysyi Laikan isäntä niin yksinkertaisen ihmettelevästi, että hillitön nauru pulpahti ilmoille.
— Minua on ennenkin kruunun puolesta mukiloitu, — sanoi Kalle rauhallisesti. — Mutta pannaan Laikan Otto esimerkiksi. Häntä ei ole vielä ikinä nujerrettu — ei pampuin eikä patukoin. Mitenkähän häntä joku ihminen pamputtelisi?
Vallesmanni punastui ja nolostui, sillä hän muisti onnettoman iskunsa Ruskolan tappelussa. Hän yritti hymyillä suopeasti, mutta kun huomasi sen epäonnistuvan, asetti hän virkavaltaisen ilmeensä kilvekseen ja otti käskijän äänensävyn aseekseen. Näitä molempia arvon välineitä hän oli oppinut käyttämään aika taitavasti.
— Minä en tarkoita pitäjän mahtavimpien kylien manttaalimiehiä, jotka ovat luvanneet minulle apuansa, enkä varsinkaan Yli-Sarrin isäntää, joka jo kerran auttoi minua hyvin tehokkaasti. Toivon, että hän edelleenkin suosii maantierauhaa ja avustaa kruunun miehiä, jos tarvitaan, — puheli vallesmanni ankaraan sävyyn kuin tuomiota julistaen.
Otto katseli vihreitten akkunaruutujen läpi ehtoollispöydän kattamista pihamaalla. Hän katseli tuota hommaa iloisin mielin, sillä heti, kun alettiin puhua raittikisoista, oli hänen ajatussolmunsa lauennut auki ja hänelle oli selvinnyt, mikä päätös oli tekeillä hänen aivokopassaan.
Otto kuuli vallesmannin puhuttelevan häntä, mutta ei ollut kuulevinaan. Mitäpä kruununmiesten puuhat liikuttivat häntä! Askaroikoot asioissaan miten mielivät!
Samassa kulki Anna huoneen poikki ulko-ovelle. Otto nousi nopeasti ja seurasi Annaa ulos.
— Minä luulen, että Otosta nyt tulee kotikissa, kuten meistä muistakin äijämiehistä, — sanoi Jartun Kalle, katsellen mietteissään Oton jälkeen.
— Silloin meillä on huono aika edessä! — sanoi Kervilä matalasti.
— Kuinka niin? Mitä varten? — tiukkasi vallesmanni.
— Raittilaki on silloin loppunut. Otto yksin on ollut sen lain voima — sitten Kujansuun Tanun aikojen —
— Joutavia! — murahti vallesmanni kesken Kervilän puhetta.
— Olkoon joutavaa, mutta kuitenkin on asia niin kuin sanoin. Minä sen tiedän. Minä olen koettanut istuttaa raittilain voimaa miesten omiin käsiin — kyläkuntien käsiin. He eivät siitä välittäneet. Kyllä he mielellään jankkaavat asioista, mutta ainoastaan yhtä he tottelevat. Kyllähän joku meistä isäntämiehistä voi saada pirttijutustelijat jonkinlaiseen päätökseen, mutta kuka ajaa sen loppuun. Minä ainakaan en siihen pysty! — puheli Kervilä.
— Ei meistä kukaan! — vahvisti Iisu.
— Ehkä se on onni! Maantietappelut siten loppuvat! — huudahti vallesmanni toivorikkaasti.
— Oikeat raittikisat loppuvat, kun lakkaa raittilaki! Jos nuorta voimaa ei pidetä kurissa, niin riihattomuus alkaa. Silloin saatte nähdä miten tapellaan!
— Kervilä puhuu oikein! — sanoi Iisu. — Vallesmannihan näki tuolla ristillä semmoisen ohjattoman raittitappelun. Se ei tunnustanut raittilakia, sillä Otto ei ollut lähettyvillä — ja kruunun laki on aina kaukana.
Otto tuli tällöin takaisin pihamaalta. Hän oli vain halunnut kysyä Annalta, eivätkö he ennen talkoo-illallista, kun vielä oli täysi päivä, ehtisi piipahtaa Yli-Sarrilla. Kun talo nyt oli todella heidän omansa, sai Otto voittamattoman halun nähdä uudelleen sen tenhoisan pirtin ja pihamaan, jotka pistivät iloista polskaa hänen ajatuksissaan.
Anna olisi heti valmis, kun ensin lennättäisi emännälle lisää kermaa, jota Elinan puolesta oli noutamassa.
— No, hyvä! Minä sillä aikaa maksan vallesmannin! — sanoi Otto ja palasi kamariin.
— Minun ainoa korteni tähän merkilliseen kauppaan taitaa jäädä hyvin vähäpätöiseksi, — sanoi Otto ujostellen, astuessaan vallesmannin pöydän ääreen. — Saanko minä maksaa vallesmannin vaivat?
Iisu rykäisi, mutta malttoi samassa mielensä, nähdessään Oton pyytävän katseen. Hän ei voinut riistää Otolta tätä oikeutettua osaa, vaikka olikin päättänyt hoitaa kulut itse.
Vallesmanni määräsi palkkionsa, ja Otto maksoi, kiittäen vallesmannia ja muita.
— Me täällä juttelimme kylänujakoista ja joku arveli, että sinä nyt vetäydyt uunin pankolle tai rupeat aidalla istujaksi, — puheli vallesmanni Otolle.
— Minä en ota enää minkäänlaista osaa niihin hommiin — en edes aidalla! — sanoi Otto iloisesti hymyillen.
— Minulla on ollut se käsitys sinusta, että tappelu on näihin asti ollut koko sinun elämäsi! Aiotko nyt siitä luopua? — kysyi vallesmanni hymyillen. Hän ei aikonut loukata Ottoa, mutta hän ei ymmärtänyt, että hänen itsepintainen mielipiteensä kisoista erosi loukkaavasti kansan yleisestä käsityksestä.
Otto punastui, mutta hänen huulensa eivät lakanneet hymyilemästä.
— Luopuako elämästä? En aio! Luovun ainoastaan kilpakisoista. Olen löytänyt toisen, mieluisamman elämän. Aion puskea kaiken mielitekoni Yli-Sarrin taloon. Enhän muuten voisi olla sen ystävyyden arvoinen, jota minulle on täällä osoitettu, — puheli Otto.
— Jätät meidät näin, — alkoi vallesmanni.
— Jätän teidät — hoitamaan tappelut niinkuin parhaiten haluatte! — katkaisi Otto ja seurasi Annaa, joka jo palasi naisten puolelta asialtaan.
Oli tapahtunut niin ihmeellisiä asioita, että Oton täytyi välttämättä saada purkaa sydäntään Annalle. Hänen täytyi myöskin kertoa siitä päätöksestä, minkä hän juuri oli saanut sanotuksi tuolla sisällä.
Otto istutti Annan vierelleen luhdin portaille.
— Huomenaamuna on aikaa istua Yli-Sarrilla. Annetaan puhdistajien olla nyt rauhassa! — sanoi Otto.
Sitten hän tyhjensi sydämensä pohjia myöten ja kertoi lopuksi päättäneensä luopua kaikista kisoista ja raittinujakoista ainaiseksi.
— Tämä on minun panokseni Yli-Sarrin hintaan! Jotakin minunkin täytyy maksaa, — puheli Otto intomielisesti. — Kaiken voimani tulen puskemaan Yli-Sarrin soihin ja peltoihin. Siinä voimailuni ja nujakkani! Ja sinun kanssasi kisailen joutohetket.
Annan silmät pyöristyivät hetkeksi, mutta sitten hän ihastui ikihyväksi.
Annoit pyytämättä meidän kotiimme parhaan osan! — sanoi Anna ja tarttui hellästi Oton käteen.
Onnea uhkuvin mielin he jatkoivat juttujaan omasta kodista, joka tuolla kylän laidassa näkyi vakavana ja luottamusta herättävänä. Siellä viittoili heille heidän päämääränsä. Millään muulla ei ollut tilaa heidän ajatuksissaan.
Oton lähdettyä huoneesta kesti kotvan, ennenkuin äänettömyys katkesi. Miehet katselivat kyselevästi ympärilleen, ja vallesmanni naputteli pöydän kulmaa.
— No, nyt raittiaidat kaatuivat! — mutisi Kalle, toivottomasti huokaisten.
— On se toki vallan persanaa, ettei vallesmanni osaa vieläkään erottaa kisoja tappeluista! — pursui Iisu. — Nyt heitti Laikan Otto ohjat käsistään — eikä kylissä ole ainoatakaan miestä, joka pystyisi niitä nyrkkeihinsä kietomaan.
— Joutuivatkohan kruununmiehet nyt syyhymättä saunaan? — kysyi Laikan isäntä entiseen hämmästyneeseen tapaansa.
Syntyi naurua, mutta se oli katkeruuden ja pilkan välittämää.
— Nyt alkaa toinen aika. Ei voi sanoa minkämoinen! — mutisi Kervilä.
— Noo — jos tulee aivan paha, niin — sitten kasakat! — mutisi vallesmanni ylimielisesti.
Tuli pitkä hiljaisuus. Ei kuulunut muuta kahviastiain kilinää ja kuuman nesteen hörppimistä.
Vihdoin Kervilä laski kuppinsa kolisten pöydälle.
— Antaa tulla sitten! Se on senaikainen murhe! — sanoi Kervilä helmeilevän terävästi. Hetken kuluttua ilmeni hänen silmiinsä kuitenkin pilaileva tuike, ja hän hymähti halveksivasti.
— Eihän vallesmanni niitä voi pyytää! Olisi pyyntökirjan loppuun pantava syy: tämä on tehty viisauden puutteessa.
Oli kuin nyrkin isku olisi jysähtänyt pöytään. Vallesmanni tuijotti Kervilään hämmästyneenä. Hän kiivastui kovin, mutta sai sentään itsensä hillityksi. Miksi tämä mahtavuudestaan tietoinen mies hillitsi itsensä? Ei se ollut hänen tapaistaan talonpoikia kohtaan. Jokin sisäinen vaisto ehkä sanoi hänelle, että hän nyt oli törmännyt kallioon. Nähtävästi hänen edessään ei nyt ollutkaan sellainen mies, jota hän olisi voinut juoksuttaa kääsiensä vieressä lakki kourassa maantien syynissä, kuten hänen tapansa oli yritellä. Rauhan miehen äly ja tarmo näkyi Kervilän kiinteästä, siirtymättömästä katseesta. Mikä lempo tuossa miehessä olikaan? Aikoiko hän ruveta vekaroita heittelemään talonpoikaisälyineen?
— Mitä sinä tarkoitat? — kysyi vallesmanni kuin maaperää tutkien.
— Minä tarkoitan montakin asiaa, — puheli Kervilä levollisesti, hymyn katoamatta silmänurkasta. — Ensiksikin kasakat! Se, joka niitä tänne pyytää, tunnustaa suoraan, että hän ei pysty omin voimin toimimaan. Tunnustaa, että hän ei pysty tuntemaan kansaa eikä pysty sen parissa saavuttamaan luottamusta. Tunnustaa täten, että häneltä puuttuu viisautta. Ei ketään hämmästyttäisi, jos maaherra siirtäisi sellaisen miehen johonkin vähäpätöisempään kolkkaan.
Vallesmannin posket hohtivat tummaa punaa, ja hikikarpaloita ilmaantui otsalle.
— Haluaako Kervilä ruveta minua siirtelemään? — kysyi hän niin ivallisesti kuin osasi.
— En! Minä haluan sanoa ainoastaan, että meitä ainakaan ei tulla siirtämään. Eikä meille myöskään tuoda kasakoita sen tähden, että meiltä taitamattomin menettelyin hävitetään vanhoilta ajoilta peritty kyläkuri ja päästetään nuoret miehet leiskumaan kuin vasikat hakaveräjästä. Ensin tapahtuu jotakin muuta!