Annan silmät pyöristyivät, kuten aina hänen hämmästyessään.
— Ei-i! Ville tuo meidän astiat.
— Niin! Ville juuri. Mutta hän käski minun sanoa, että Laikan Otto ryösti astiat ja ajoi pojan saunan parveen vaatteitaan kuivaamaan.
Tarkasteltuaan koppaa ja sen sisällystä purskahti Anna nauramaan.
— Ja nisulittusiako sinun nyt sitten pitäisi saada vaivastasi?
— Eihän toki! Emmehän nyt sentään voi tehdä tulta luhtisi lattialle.
Anna kertoi ruoti-Tiinan kahvinkeitosta ja Eevan nisupullista, jotka
Eeva tuo tullessaan, kun tulee pukua muuttamasta.
— Nyt ei ole muuta tehtävää kuin istua ja odotella Eevan tuloa. Istu tuohon minun kirstuni kannalle! Siinä on sulle tarpeeksi tilaa, — naureskeli Anna.
Heidän naureskelunsa oli iloista ja rupattelunsa kovaäänistä, sillä sade pieksi hurjasti tuohista vesikattoa, joka rämisi ja paukkui kuin rumpu, pakottaen keskustelijat toisinaan melkein huutamaan.
Tämä ryskinä esti heitä kuulemasta sitä hiljaista rakennus-ahertelua, jota luhdin solassa hommailtiin.
Esa ja Kiepsan Apsa olivat edeltäpäin valmistaneet kepposensa niin, että kaikki kävi käden käänteessä. Vanha, honkainen pöydänkansi oli varattu luhdin oviaukon tukkeeksi, ja sitä tukemaan nostettiin luhtiporras. Otettujen niittojen mukaan tarvitsi se kuitenkin pari kiilaa, ennenkuin leveys riitti pöydän kannesta solan ulkoseinään. Portaan yläpäätä kannattamaan sidottiin köysi kattotuolin sorkkaan. Näin oli kestävä telkilaitos valmis, ja miehet hyppäsivät solasta pihaan luipahtaen nopeasti Hoijalan suojiin nukkumaan ja odottelemaan sitä iloa, minkä luhdissa yöpyneet tuottaisivat talolle, kylälle jakoko pitäjälle. Esan kosto oli ilkeydessään aivan suurenmoinen. Vaikka Eeva tulisi takaisinkin Annan luo, kuten Esa aavisti, ei hän kuitenkaan ilman apua voisi rakennetta purkaa. Kylä saisi varmasti tapauksen tietää!
Esa ei ollut koskaan ajatellut, että kohtalo sekaantuisi tällaisiin luhtijuttuihin, mutta nyt, kun sade tuli avuksi hälventäen hänen toimintansa kolinan, hän oli varma, että kohtalo oli häntä avustanut. Siksi hän meni hyvin tyytyväisenä nukkumaan.
Vaaran aavistusko vai Eevan liiallinen viipyminen lienee saattanut Annan mielen rauhattomaksi? Vaikea tietää, kumpiko. Ei hän ajatellut mitään syitä, mutta, hän tunsi itsensä levottomaksi.
— Enköhän sentään mene jo noutamaan kahvipannua? Entä jos Tiina onkin nukahtanut! — huudahti hän äkkiä, kesken metsäseikkailujuttuamista.
Tämän sanottuaan Anna tempasi luhdin oven auki, mutta — voi kauhistus!
Mikä siinä oli? Seinä! Hän tölmäsi siihen molemmin käsin. Turhaa!
— Otto! Mikä tämä on? — parkaisi Anna.
Otto kääntyi ympäri ovea kohti, ja ensimmäinen silmäys riitti toteamaan, että aukko oli tukittu.
— Joku on meidät sulkenut tänne! — huusi Anna ja rupesi vapisemaan.
— Olehan nyt rauhallinen! Ymmärrät kai, ettei tällaiseen hiirenloukkuun voi miestä sulkea! — sanoi Otto levollisesti ja meni tutkimaan oviaukkoa.
Hän työnsi ensin hitaasti ja raskaasti, kaikin voimin, mutta telki ei antanut perään. Se oli luja kuin seinä. Sitten hän rusautteli sitä olkapäällään, nopeasti ja voimakkaasti, muutamia kertoja. Vain pieni, vähäpätöinen loksahdus kuului.
— Ihmispainoa siellä ei ole takapuolella, kuten luulin. Se on teljetty.
Tuoksahdukset sen ilmaisevat.
Anna ei jaksanut enää seistä. Hän vaipui istumaan sänkynsä laidalle.
— Voi herran tähden! Kuinka nyt käy?
Otto tarkasteli visusti seiniä ja kattoa, iloisen hymyn leikkiessä huulilla.
— Niin, tottakin! Se kahvi on kai heti haettava, ettei ehdi jäähtyä!
Anna katsahti Ottoa. Tämän levollisuus ja leikkisyys tyynnytti hänen pamppailevaa sydäntään.
— Eikö tämä sitten ole ylivoimaista? Voiko täältä päästä pois?
— Jos minä otan tuon tukevan vaateorren, niin kymmenessä minuutissa hajoitan koko katon —
— Niin — ja täällä on nuoria, joita myöten kiipeämme alas! — huudahti
Anna, hypähtäen kevyenä sänkynsä laidalta.
— Ei, ei, Anna! Emme me halua tehdä mitään ilkivaltaa. Jätetään kaikki rikkomiset viimeiseen nippaan! Minä en lystin vuoksi suo Hoijalan Esalle sitä iloa, että tärvelisin ihmisten taloja ja rakennuksia.
— Esako, julmettunut, tämän on tehnyt? Mistä tiedät?
— Arvaan. Esa tietää, että olen täällä.
— Voi minua onnetonta, joka valehtelin hänelle sinun tulostasi, saadakseni hänet poistumaan juhannustulelta. Muistatko kun kerroin?
— Muistan. Mutta ei siinä valhetta tarvittu. Kun vilkaisin taakseni luhtisi solasta, ennenkuin astuin tänne sisään, näin jonkun seisovan Hoijalan pirtin akkunassa. Esa tietää, että minä olen täällä.
Tehdessään havaintojaan jutteli Otto vilkkaasti, saadakseen Annan pysymään rauhallisena.
Tutkiessaan permantoa vihelsi Otto äkkiä ja rupesi nauramaan.
— Saako tuon ala-aitan lukon sisäpuolelta auki?
— Saa kun työntää salvan lukon sisään!
— Sitä ajattelinkin!
— Mitä?
— Minä luulin ensin, että luhdin permantopalkkien päät olisivat upotetut seinän sisään, kuten tavallisesti, mutta nämä honganpuolikkaat lepäävätkin niskojen päällä. Katso itse!
Permantopalkkien sivujen välinen rako oli kuitenkin siksi kapea, että sitä täytyi vähän laajentaa. Otto otti veitsen tupesta ja vetäisi pari pientä lastua kahdesta vierekkäisestä palkista.
— Siirrähän tällä aikaa nuo märät vaatteesi vartaalta ja anna varras minulle!
Anna heitti vaatteet orrelle ja odotti varras kädessä, kun Otto tutki tarkasti molemmat palkin reunat, etteivät ne mistään kohdasta olisi pahassa likistyksessä ja estäisi nostamista. Kun sellaista ei näkynyt, nousi Otto ja rupesi teroittamaan vartaan päätä.
— Minä luulen, että tämä kestää. Mutta jos ei kestä, niin sitten teroitan tuon orren.
— Eikö se ole liian pitkä?
— On, melkein. Se olisi katkaistava. Mutta koetetaan ensin tätä. Ota toinenkin varras!
— Ei ole toista.
— No, sama kai tuo. Eihän tästä niin suurta vahinkoa ole.
Otto piirsi, kalikan mitalta, puukolla uurteen vartaaseen ja taittoi sen polveaan vastaan, teroittaen sitten toisenkin kappaleen.
— Ota tämä ja syötä alle, kun minä nostan!
Vartaan pää ei sentään katkennut, kun sitä varovasti käyteltiin, sillä paksut palkit olivat kuivia ja keveitä. Pian oli palkki niin korkealla, että Otto voi käsin tarttua sen reunoihin.
Nyt oli vaikein työ jäljellä. Otto selitti tarkoituksensa. Hän tahtoi, että palkki jäisi syrjälleen, jotta sen alhaalta voisi taas sijoittaa paikoilleen.
Annakin riemastui asiasta. Hehän katoaisivat teljetystä huoneesta kuin tuhka tuuleen, kuin noitavoimalla.
— Onko täällä ainuttakaan rautanaulaa?
— Ei ole.
— No, sitten veistän puunaulan. Mutta eikö seinissä ole? Etsipäs!
Anna etsi ja löysi parikin ovipielestä. Hänen hyppysensä eivät niitä kuitenkaan saaneet irti.
Nyt veisti Otto pari korttelin mittaista, teräväpäistä puupalikkaa, käänsi lattiapalkin kyljelleen ja pani tukipalikat pysyttelemään palkkia paikoillaan.
— Hyppääpä nyt alas, tuon lihatiinun päälle! — sanoi Otto.
— Minne me sitten menemme?
— Ulos avaraan maailmaan.
— Niin — mutta —
— Niinkö, että Eevalla on nisupullia ja sinulla kahvia?
— Niin.
— No, mennään sitten Tarilan luhtiin.
— Odota. Minä otan täältä mukaani kaikki, mitä tarvitsen.
Nopeasti oli Anna valmis, laskeutui alas ja otti vastaan tavaransa.
Otto puhdisti lastut taskuunsa, heitti vartaanpätkät nurkkaan, irroitti rautanaulan seinästä ja löi sen kiinni palkin reunaan, kiertäen nuoranpätkän naulan ympäri. Sitten hän laskeutui alas hyvin varovasti, sillä ainoastaan tikku-tuet olivat palkin tasapainoa hoitamassa.
Päästyään tiinun kannelle veti Otto varovasti nuorasta, ja palkki kallistui jytisten, melkein oikealle kohdalleen. Pari pientä työntöä alapuolelta asetti sen aivan entiselle paikalleen. Sitten Otto repäisi nuoranpätkän irti ja oli valmis poistumaan Annan seurassa.
— Odotahan vähän! — sanoi Otto. — Minä kurkistan, näkyykö Hoijalan ikkunoissa vartijoita.
Tarkastus teki rauhoittavan vaikutuksen. Ketään ei näkynyt.
— Mene nyt nopeasti noutamaan avain, että voimme lukita oven jälkeemme.
Anna livahti sisään asuinrakennukseen, Oton ottaessa selvää telkeemisvälineistä. Koko rakenne vaajoineen ja köysineen ilmaisi täydellisesti, että keksinnön toteuttaminen oli edeltäpäin tehtyjen valmistuksien tulos.
Oton silmät iskivät tulta hänen vilkaistessaan Hoijalaan päin. Katse olisi ennustanut Esalle turmiota, mutta se lieventyi, kun Anna ilmestyi lukitsemaan ovea ja samassa kiepahti viemään avainta takaisin paikoilleen.
Otto pakotti kuohuvan mielensä tasaantumaan. Ei kukaan saisi tietää tapauksesta mitään. Asia oli käännettävä siten, ettei Anna milloinkaan ole ollut hänen kanssaan luhtiin suljettuna. Esa saakoon naurajat syyttäjikseen turhasta touhustaan. Annan tähden päätti Otto armahtaa Esaa — tämän kerran.
Kun he sitten kulkivat Tarilaa kohti, tekivät Otto ja Anna yksimielisen sopimuksen.
— Tarilaan menemme sen tähden, että sinun luhtisi katto vuoti. Sinne ei voitu jäädä hetkeksikään.
— Niin! Se vuoti vallan taitamattomasti! — nauroi Anna
Samassa tuli Eeva heitä vastaan.
— Minä annan sulle tämän pannun, Eeva! Minä menen tuosta naapurista noutamaan Iisua. Tulemme sitten yhdessä.
Otto meni naapuritaloon, ja tytöt poikkesivat lähimmästä »pikku-linkkusimesta» pitkään solaan, joka johti Tarilan pihamaalle.
Iisu oli tavannut Jartun Kallen, ja he tulivat kujalla Ottoa vastaan, matkalla Kervilään.
Otto kertoi heille lyhyesti vuotavasta katosta ja siirtymisestä
Tarilaan. Hetken päästä nousivat pojat portaita Eevan luhdin solaan.
Toisten mentyä sisään istahti Iisu, hyvää iltaa sanottuaan, luhdin kynnykselle, selkä luhtiin päin, ja rupesi riisumaan toista saapastaan.
Pojat naureskelivat ja tekivät vallatonta pilaa Iisusta, joka ei muka uskaltanut tulla tyttöjen luhtiin narisaappaat jalassa.
— Kyllä minä uskallan, mutta toinen kantapää on märkä. Täytyy katsoa, onko vettä saappaassa.
— Mahdoit jättää rajat kotia näin juhannuksena! — pilaili Jartun Kalle.
— Ei minun saappaani vuoda.
— Mikä sitten vuotaa?
— Sanoin jo matkalla Otolle, että lakissani on reikä.
— Siitäkö on vuotanut saappaaseen? — kysyttiin kilvan.
— Siitä!
Hillitön nauru saattoi seuran heti kotiutuneeksi. Kiusallinen ujous oli pyyhitty pois, ja kahvi juotiin hilpein mielin ja huolettomasti rupatellen.
Tytöt saivat lahjansa ja olivat ihastuksissaan. Syytä olikin, sillä jokainen poika antoi lahjan kummallekin tytölle. Niitä karttui kokonaista kolme! Mikä riemu! Siinä palmikko- ja otsanauhoja, siinä helmiä, solkia ja rintasokerikimpaleita!
Kun Iisu, joka oli suurin kahvijuoppo, oli tyhjentänyt kymmenennen kuppinsa, jättelivät pojat hyvästi. Olikin jo aika, sillä sade oli tauonnut ja itäinen taivaanranta teki vaalenemistaan.
Otto pusersi hyvästellessään Annan kättä ja katsoi merkitsevästi silmiin.
— Nuku sikeästi talviteloillasi, aivan kuin ei vuotavaa luhtia ja sateista juhannusaattoa olisi ollutkaan.
— No, kyllä meluta saadaan, ennenkuin minä herään! — nauroi Anna.
VI
Aikamoinen melu siitä nousikin, kun Kervilän väki aamulla ilmaantui kartanolle.
Isäntä tuli herättämään Annaa ja kysymään, miksi hän ei ollut nukkunut luhdissaan.
— En mennyt sinne ollenkaan. Minusta tuntui, että katto aikoi ruveta vuotamaan.
— Missä olit illalla?
— Tarilan Eevan luona. Siellä olivat myös Parrilan Iisu, Jartun Kalle ja Laikan Otto.
— Etkö nähnyt millainen on luhtisi sola, kun tulit kotia?
— En katsonutkaan. Mitä siellä on?
— Tule katsomaan!
Anna pukeutui nopeasti ja juoksi pihamaalle. Sinne oli kerääntynyt väkeä jo muistakin taloista.
— Joku sinne on teljetty. Sehän on selvää! Kuka houkko olisi tyhjää luhtia noin pönkittänyt? — sanoi hyvin viisaasti pikku-Ville, laitellessaan paimenkonttiaan kuntoon.
Onneksi sattui Anna vilkaisemaan Hoijalaan päin ja näki Esan ja Apsan rientävän taloa kohti.
Anna pujahti nopeasti pirttiin kurkistellakseen ikkunan syrjästä.
— Riensimme katsomaan, kun näin paljon on väkeä koolla. Mitä on tapahtunut? — uteli Esa.
— Joku on teljetty luhtiin! vastattiin monelta taholta.
— Antaisko heidän kiusaantua siellä iltaan asti? — myhäili isäntä.
Hän aavisti, että tässä oli jokin kepponen, josta Anna kyllä oli selvillä, koska oli livahtanut tiehensä.
— Älä kiusaa! Päästä juhannuspari pinteestä! — sanoi Esa ilkamoivasti.
— Kenen siellä luulet olevan? — kysyi isäntä.
— Eikös se ole Annan luhti? Kaipa hän on kotonaan!
Esan vahingoniloa loistava naama ei jäänyt isännältä huomaamatta.
— Olisikohan Anna siellä yksin? — epäili isäntä.
Apsa rähähti nauramaan.
— Mitä naurat?
— Harvoin kai tytöt ovat yksin juhannusaatto-iltana. Anna avata, niin näet!
Tämä keskustelu oli tapahtunut vähän syrjässä, niin etteivät ne, jotka olivat huomanneet Annan, kuulleet sitä.
— Menkää, miehet, tyhjentämään sola, että päästään selvyyteen! — määräsi isäntä ripeästi, kun heidän luokseen tuli muutamia kyläläisiä.
Pari miestä kiipesi nurkkaa myöten solaan ja alkoivat irroittaa telkiä, mikä olikin tehty käden käänteessä.
— Laskekaa portaat paikoilleen ja heittäkää muu roju maahan! — käski isäntä.
— Herättäkää nyt sitten ne, jotka niin sikeästi nukkuvat! — virnuili
Esa.
— Tehkää niin! — myönsi isäntä:
Väkijoukon uteliaisuus oli kohonnut huippuunsa. Kaikki tuijottivat ovea, josta miehet astuivat sisään.
Tällöin kulki Anna pihan poikki maitokamaria kohti.
— Mitä ihmettä nuo miehet tekevät minun luhdissani? — huusi Anna.
Esa ja Apsa kääntyivät hölmistyneinä kysyjää kohti. Heidän naamansa ilmaisivat heidän suuren pettymyksensä, ainakin isännälle, joka piti heitä silmällä.
— Ei täällä ole ristin sielua! — huusi mies luhdin ovelta.
— Sitten on katossa reikä! Se on vissi se! — hätäili Esa.
Mies meni takaisin tutkimaan.
— Miksi pitäisi meidän katoissa olla reikiä? — kysyi isäntä hymyillen.
Mitenkä ne sitten olisivat paenneet?
— Ketkä?
Terävä kysymys saattoi Esan hämilleen.
Miehet ilmaantuivat luhdista solalle. Toinen nauroi leveästi.
— Ei täällä ole muuta reikää kuin oven läpi.
— Ehkä sängyn alla on piilossa joku! — arveli pikku-Ville.
— Ei ole sängyn älläkään reikää! — sanoi mies nauraen ja seurasi toveriaan portaita alas.
Väkijoukko naureskeli ja alkoi vähitellen hajaantua.
Isäntä viittasi Esan syrjemmälle ja puhutteli häntä hiljaa.
— Kuulehan, Esa! Muista, että tämä on viimeinen kerta, kun sinä teet naurujuttujasi Kervilän mailla, muuten sinulle käy hullusti, niin naapuri kuin oletkin!
Uhkauksen suorasukaisuus oli niin hämmästyttävä, että Esa jäi hölmistyneenä ja sanattomana seisomaan paikalleen isännän mennessä rauhallisesti pirtin kuistia kohti.
Pikku-Ville oli kiepahdellut vähän siellä ja täällä, joten hän oli kuullut isännän uhkauksen. Nyt hän jo kertoili oikealla ja vasemmalla, että Esa oli telkeemisen tekijä. Tietoviisaana kuiskaili Ville näitä salaisia asioita uteliaille kuulijoille.
Saatuaan kontin selkäänsä, paimentorven ja karjaruotaman käsiinsä, Ville kohotti tanotorven huulilleen ja puhalsi iloisen paimenlurituksen merkiksi siitä, että kylän karjan oli aika kokoontua korpikujan veräjälle. Toisten talojen paimenet vastailivat vähin erin. Reippaat paimenhuijaukset kaikuivat iloisina huomenhuutoina ympäri kylää, ja kilkattavat karjakellot sekoittivat monet äänensä räystäspääskysten leperteleviin liverryksiin. Tarhavarpuset pyrähtelivät vikkelinä parvina juhannusaamun kuulakassa ilmassa, riemuiten perintöoikeuksistaan poistuvan karjan suurusjätteisiin. Luonto iloitsi, ja Kervilän pihalta lähtevä väki hymyili. Juhannusaamu oli alkanut hyvin iloisesti.
* * * * *
Sateen tähden oli juhannusaatto luiskahtanut kuin ohimennen. Noronpään miehiä oikein harmitti. Tuon yhden illan ikävyyden sentään voisi jotenkin kestää, jos olisi jonkinlaista metakkaa tiedossa täksi päiväksi tai edes huomiseksi, sunnuntaiksi. Mutta minkäänlaista toivon kipinää ei näkynyt mistään. He eivät vielä juhannusaamuna tietäneet mitään ruskolalaisten sopimuksesta loukkulalaisten kanssa, sillä helluntaiyöstä asti olivat he ja loukkulalaiset vieroksuneet toisiaan.
Kun sitten kirkkoväeltä saatiin kuulla, mikä sopimus oli tehty Parrilan pirtissä juhannusaattona, tunsivat noronpääläiset loukkaantuneensa hyvin syvästi. Heidät oli sivuutettu! Aikoivatko loukkulalaiset täten kurittaa koko kylää tuon Esa-riiviön tähden? Ei totisesti! Ei tämä käynyt!
Innokkaimmat raittipukarit olivat unohtaneet kiekonheittämisenkin ja kokoontuneet juhannuspäivällisen jälkeen Kervilän pirttiin jutustamaan asiasta, joka oli kovin tärkeä, sillä se koski Noronpään mainetta ja asemaa kyläkuntien keskinäisessä arvossa, varsinkin sen jälkeen kuin Loukkula ja Hotikkala olivat, ihan Noronpään nokan edessä, ruvenneet suosiollisiin suhteisiin.
Muutaman sanan pituisia, innostuneita puheita pidettiin paljon. Ne eivät tosin suurtakaan valaistusta asialle antaneet, mutta ei se ollut tarpeenkaan, sillä selvillähän tästä oli joka mies. Yhdessä loukkulalaisten kanssa piti päästä »leipomaan» kappelilaisia! Se oli pääasia ja selvä kuin itse juhannuspäivä!
Kervilän isäntä istui isäntäpaikallaan, pöydän takana, ilmeisesti hartaana kuuntelijana.
Isäntävalta oli suuri ja tinkimätön. Vastoin isännän tahtoa ei, ainakaan siinä pirtissä, voitu mitään päätöstä tehdä, joten tämä isäntävalta edusti jonkinlaista puheenjohtajaa tai vieläkin mahtavampaa — melkeinpä päällikön voimaa ja valtuuksia.
Tavallisesti antautuivat kylän miehet vapaaehtoisesti maltillisimman, rohkeimman ja viisaimman isäntämiehen ohjattaviksi. Tämä ohjaus tuli tavallisesti ikäänkuin sivultapäin ja aivan vaatimattomassa muodossa. Sellainen suurivaltainen isäntämies Noronpäässä oli Kervilän isäntä, samoin kuin Parrilan Iisu oli Koukkulassa ja Jartun Heikki Hotikkalassa. Nämä viimemainitut olivat saaneet tämän arvonsa, vaikka olivat naimattomia, aivan kuin huomaamatta, isänperintönä, samaten kuin talonsa hallinnonkin. Pilailijat sanoivat, että Iisun valta johtui Parrilan isosta pirtistä, jota aina pidettiin loukkulalaisten yhtymäpaikkana. Vakavasti puhuttaessa myönnettiin empimättä, että Koukkulan valta oli Laikan Oton käsissä.
Tällainen asiain järjestely, joka oli syntynyt vaistomaisesti, olevien olojen pohjalla, ilman pienintäkään pakollisuuden tai suunnittelun tuntua, tuli sittemmin, kun tappeluaikakautta ruvettiin rauhoittamaan, arvaamattomaksi tueksi virkamiesten ponnistuksille.
Nyt vielä ei sellaisesta rauhoittamisesta kuitenkaan ollut paljoakaan aavistusta, joten intoa uhkuvat miehet pitivät aikamoista suukopua Kervilän pirtissä.
Puheen hälinä vaikeni kuitenkin pian, kun huomattiin, että Kervilän isäntä halusi saada äänensä kuuluville.
— Minä ymmärrän kyllä, että te haluatte mennä puolustamaan Ruskolaa kappelilaisia vastaan. Se on oikein! Mutta eihän teitä ole pyydetty.
Eikös tarjottu apu mahda kelvata?
— Entä jos ei kelpaa?
Miehet katselivat toisiaan, kyhnien korvallistaan. Isäntä jatkoi hiljaisesti jutteluaan.
— Elleivät Hoijalan Esan turmiolliset aikeet olisi sattuneet tielle helluntaina, niin välit olisivat nyt selvät.
Tästä syntyi aikamoinen mökä. Esa sai niin hirmuisen syytöstulvan niskaansa, että kyllä olisi ollut kestämistä, jos olisi ollut läsnä. Pahasti jo vääntyi Kiepsan Apsankin naama, pelkästä myötätunnosta.
— Kaikki sanovat vielä lisäksi, että viimeöinen ansa meidän luhdin solassa oli asetettu Laikan Ottoa varten. Ei ihme, jos meitä nykyään katsellaan karsaasti Loukkulassa.
— Esan syytä kaikki! Hänen tepposensa tekevät nuuskaa koko kylästä, jos tätä jatkuu! — huusi muuan äkäisesti.
Melu ja sadattelut alkoivat uudelleen.
— Tehdään heti paikalla sovinto loukkulalaisten kanssa! — huudettiin pariltakin taholta.
Isäntä heilautti piippunsa vartta merkiksi, että hän halusi jatkaa.
— Sovinto on hyvä asia. Sitä minäkin kannatan. Mutta kenen kanssa aiotte sopia? Parrilan Iisun ja loukkulalaistenko? Lorua! Siitä ei tule mitään! Ilman Laikan Oton suostumusta ei ikinä saada aikaan sovintoa, eikä tappeluakaan. Sen mahdatte tietää. Näissä asioissa on yksi Oton sana yhtä paljon kuin pari kolme kyläkuntaa.
Täydellinen hiljaisuus vallitsi. Muuan uskalsi mennä juomaan vaarinkaljaa pöydällä olevasta tuopista, mutta hän koetti kulkea varpaillaan, estääkseen saappaitten nirskumista, mikä siitä vain yltyi. Laskettuaan tuopin pöydälle arveli mies, että kai on sanottava jotakin, koska munienkin on tullut näin huomion esineeksi.
— Laikan Otto on hyvä mies, hänen kanssaan voi sopia vaikka minkämoinen syyllinen, jos vain tunnustaa syyllisyytensä. Menköön Esa sopimaan! — sanoi mies.
Ehdotus oli jotenkin outo ja hämmästyttävä. Se sieti vähän rykimistä ja lakin työntämistä taaksepäin. Katseltiin ehdottajaa ja öräiltiin, ikäänkuin olisi punnittu, minkälainen mies oli tuon ajatuksen takana.
— Minäkin uskon, — sanoi isäntä, — että asia selvenee heti, jos Esa menee, muutaman miehen mukana, sopimaan Oton kanssa.
Isäntä korosti erikoisesti sanoja »muutaman miehen mukana», katsoen samalla tarkoittavasti joihinkin kylän voimakkaimpiin miehiin.
Nämä ja useimmat muutkin ymmärsivät heti, että Esa oli pakotettava tähän tekoon, jos ei hyvin puhein suostuisi.
— Ei Hoijalan Esa ikinä tule pyytämään sovintoa Laikan Otolta! Se on vissi se! — kirkaisi Apsan ääni nurkasta.
Mutta se oli ajattelematon lause. Oli kuin seipään pistos muurahaispesään. Tämä pieni vastalause puhalsi leiskuvaksi liekiksi sen tyytymättömyyden Esaa kohtaan, mikä oli kytenyt huomaamattomana kipinänä ajatusten uumenissa.
Huudahdukset, vaatimukset ja uhkaukset alkoivat myllertää miesjoukossa. Apsa huomasi tämän, painoi lakin tiukempaan ja aikoi pujahtaa ulos ovesta, mutta eräs vankka käsi tarttui häntä olkapäähän ja heilautti hänet entiselle paikalleen.
— Vai karkaisit kertomaan Esalle mitä täällä jutellaan ja harkitaan, junkkari!
— Ei kukaan pirtistä pihalle, ennenkuin asia on selvä! Minä hoitelen ovireikää! — sanoi muuan roteva nuorukainen, asettuen hajasäärin seisomaan oviaukon eteen.
Ajatukset olivat jo siksi kypsyneet, että päätöksen teko oli valmis ilman epäröintiä. Viisi pulskaa poikaa tarjoutui »saattamaan» Esaa ahtaan portin tielle. Mutta kuka saadaan »kellokkaaksi»? Kuka pannaan tämän asian puhemieheksi? Siinä kysymys, joka sai monen miehen nyhkäisemään lakkiaan sekä otsalle että niskaan. Kyllä kai Esa voidaan taivuttaa vaikka konttirukouksille, mutta kuka pystyy puhumaan? Siihen satimeen ei pistä päätään kukaan! Syntyi äänetön hiljaisuus. Kuului ainoastaan ähkimistä, joka puhui selvää kieltä ylivoimaisesta ajatuksen pinnistämisestä.
— Ei ole muita kuin Kervilän isäntä! — kuului arka ääni oven puolelta.
Ähkiminen taukosi, ja kaikki alkoivat tuijottaa ensin puhujaa ja sitten
Kervilää.
— No, minä rupean puhemieheksi, jos saan ajaa asian oman pääni mukaan! — myhäili Kervilä.
— Saat, saat! — kuului kaikkialta tyytyväisiä huudahduksia.
Hetken kuluttua lähtivät miehet varmoina ja päättäväisinä ulos ja astelivat Hoijalan pihamaalle, jolle suurin osa heittäytyi lepäilemään, viisimiehisen saattajajoukon astuessa sisään.
Hoijalan miehet tulivat hetimiten ulos ja asettuivat toverillisesti nurmelle, kylän muitten miesten joukkoon, kysellen mitä nyt oli tekeillä. Heille selitettiin, että Esa menee sovintoja tekemään Loukkulaan.
— Onpa hyvä, että meidän Esa on tullut järkiinsä! — sanoi toinen miehistä.
— Niin! Esa menee vain omasta puolestaan, ja nuo viisi poikaa seuraavat todistajina. Kylän puolesta menee Kervilän isäntä! — selitti joku joukosta.
— Kervilä?
Hoijalalaiset näyttivät hämmästyneiltä, ja ihmettelevin elein katselivat muutkin miehet toinen toistaan. Eivät he olleet ehtineet hoksata mitään outoa nikamaa asiassa. Mutta olihan siinä jonkinlainen nystyräntapainen, jonka viereen ajatus pysähtyi. Eikös ollutkin Kervilälle annettu kaikkinainen valta koko Noronpään nimessä? Ei kukaan muistanut milloinkaan ennen näin tapahtuneen.
— Eikös ole oikea mies sitten? — ärähti joku, ajatuksensa jatkoksi.
— Vissisti on! Ja koska Hotikkalassa ovat Jartun veljekset ja Loukkulassa on Laikan Otto, niin meillä pitää olla Kervilä, joka on viisain kaikista, — puheli toinen.
— Loukkulassa on vielä Parrilan Iisukin!
— No, jos parittain pitää olla kellokkaita, niin on meillä vielä
Kujansuun Tanukin!
— Niin on! Ei meiltä viisautta puutu! — myönnettiin yleisesti, ja asia oli selvitetty hahmolleen.
— Oikeinko siitä Esan kivestä paisui niin suuri kallio, että Kervilän isäntä itse lähtee? — No, hyvähän se on, että taas uskallamme piipahdella Loukkulassa entiseen tapaan.
Sanoja kääntyi vatsalleen ja näki Apsan miesten keskellä.
— Apsa! Mitä siellä kyykyttelet? Mene tuomaan isännältä avain, että saadaan miehille vaarinkaljaa! Pitäisipä olla vieraan vara, kun talossa ei ole, sitten helluntain, käynyt ainoatakaan vierasta.
— Apsa ei nyt mene mihinkään. Hän odottaa tässä meidän kanssamme Esan lähtöä, sanoi Apsan vieressä istuva nuorukainen.
Hoijalan mies katsoi ympärilleen ja purskahti nauramaan.
— Vai niin! — Hän oli ymmärtänyt ilman selityksiä.
— Onko pirtissä ketään? — kysyi hoijalalaisten lähin mies.
— Ei! Naiset ovat kodassa astioillensa parissa. Kyllä isännän kamarissa voi »rauhassa» jutustella, ellei kenessäkään ole kuurouden vikaa.
Jonkin ajan päivää paistateltuaan näkivät loikoilijat, että Esa tuli pirtin portaille »saattajiensa» seurassa. Hän näytti jäykältä ja kalpealta, mutta astui muuten tavalliseen tapaansa, ilman kiirettä tai hitautta.
Ääni vain ei tahtonut oikein totella, kun hän sanoi pihalla-olijoille hyvää päivää ja mainitsi menevänsä Loukkulaan sovintoja tekemään.
Piirittäjät olivat ihmeissään, kun pojat olivat saaneet Esan noin perinjuurin muuttuneeksi. Hänhän nähtävästi meni omasta tahdostaan, koska siitä itse puhuikin! Tästä ihmeestä piisasi juttua niin pitkältä, ettei kiekon heitosta aikonut sinä iltapäivänä tulla mitään. Tuskin saattajatkaan uskoivat omia korviaan. He hymyilivät hämillään, vaikka olivatkin panneet sanat Esan suuhun. Ensikerran elämässään he saivat kokea, mikä hirvittävä voima piili yleisen mielipiteen painostuksessa. He luulivat, että Esalle olisi annettava aikamoinen kuritus, ennenkuin hän taipuisi, mutta kuritusta ei tarvittu ollenkaan.
Esakin oli vaistonnut ilmassa jotakin outoa mahtia. Selitys talon piiritystilasta ja kylän miesten päätöksestä käyttää selkäsaunaa riitti Esalle täydellisesti, sillä peittoamista tuli elinikäinen hylkynä oleminen omassa synnyinkylässään. Sehän oli kuin kuolemantuomio! Eikä siitä voinut vedota mihinkään maailman kolkkaan. Hänen eristetty asemansa helluntain ja juhannuksen välisenä aikana oli jo ollut karvasta esimakua. Sellaisen olotilan jatkaminen kävi mahdottomaksi. Esa ei ollut niin tyhmä, ettei tätä ymmärtänyt. Hän vain ei jaksanut käsittää virhettään niin suureksi, että se sai koko kyläkunnan näin kuohumaan. Vasta matkalla hänelle selitettiin, mitenkä Laikan Otto uhkasi tuhota hänen tähtensä koko Noronpään vapaan elämän.
Esalle tuli ilkeä olo, kun hänet tehtiin syypääksi niin suureen asiaan. Hän rupesi kiukkuilemaan Laikan Oton mahtavuutta vastaan, mutta miehet vain nauroivat hänelle. Seinä siinä tuli vastaan, vaistosi Esa. No, jos ei tuota Annan juttua olisi tiellä, niin ei mikään estäisi häntä tunnustamasta Laikan Otolle sitä päällikköasemaa, jonka kaikki näkyivät Otolle antavan. Pitäisipä kysyä tuolta mieheltä suoraan. Koska hän nyt kaikessa tahtoi olla niin erikoinen ja oikeudenmukainen, tuo raittien kuningas, niin voisihan häneltä vaatia rehtiyttä tässä Annankin asiassa.
Näissä mietteissä kulki Esa saattajineen kohti Loukkulan kylää.
* * * * *
Loukkulan miehet olivat kokoontuneet helkaristeykseen kiekkoa heittämään.
Oli sateen jälkeen ihana kesäinen päivä, kevyt ja kirkas. Pojat olivat heittäneet aidoille kaikki liiat vaatteensa ja riisuneet saappaansa. Puolialastomina he hihkuivat ja elämöivät ja tunsivat itsensä sanomattoman onnellisiksi. Oli lystiä, kun sai ylenmääräistä voimaansa johonkin työnnetyksi, sillä eihän se tavallisiin arkiaskareihin mitenkään mahtunut, vaikka tehtiinkin työtä »auringon kanssa kilpaa».
Parrilan Iisu oli entistäänkin hiljaisemmalla tuulella eikä ottanut osaa miesten leikkiin. Seisoskeltuaan kotvan toimettomana läheni hän vihdoin Laikan Ottoa, kun tämän heittovuoro oli tullut.
— Heitä nyt, Otto, kiekko, pitäjästä pihalle! Mulla on vähän asiaa.
Otto nauroi iloisesti heilauttaessaan kiekon pyörimään hurjaa, hyrisevää vauhtia.
— No, menköön vaikka maantien loppuun asti!
Miehet nauroivat vallattomasti kuin lapset, ja kiekkokin nähtävästi nauroi, sillä tavien tapaamattomana se hyrisi omaa menoaan ohi viimeisenkin vastustajan, pyörien yhä pienempänä, yhä kauemmaksi, halkaisten joitakin kuivamattomia lätäköltä mennessään.
— Nyt voitit Laikan Otonkin heiton! — sanoi Iisu, miesten lähtiessä meluisasti hoilaten etenemään näin vaivattomasti voitettuun, uuteen asemaan.
— Hyvä, että ajoit heidät kauemmaksi! Mulla on vähän juttelemista.
Mennään istumaan tuohon mäkilappeelle, — sanoi Iisu.
— Mene vaan! Minä otan takkini aidan seipäästä, — kehoitti Otto.
Otto aavisti, että Iisu halusi mennä juhannusmarkkinoille Tampereelle ja tahtoi hänet mukaansa. Nyt siitä kyllä ei tulisi mitään, sillä Oton oli mentävä erään sukulaisensa häihin, naapuripitäjään, mutta sama kai tuo, voihan kiekonheitosta jo luopuakin. Yhtä hyvin voi jotakin jutustella eikä aina hoilata maantiellä.
Iisu istua könötti jo laakealla kivellä, kun Otto hiljakseen astui ojan yli mäen laiteelle.
— Tässä on vähän varjoa. Ei niin hirveästi räkitä, — sanoi Iisu.
— Kiekkoa pitäisikin heittää vain öisin. Päiväinen tuppaa hihaan ihan väen väkisin, — sanoi Otto heittäytyessään nurmelle takkinsa päälle.
— Tuletko markkinoille ensi sunnuntaina?
— Tiedäthän, että menen häihin.
Iisu rykäisi ja rupesi hommaamaan piippunsa täyttämistä.
Pitkän ajan kuluttua ja monien mutkien jälkeen sai Iisu selitetyksi, että maakunnan kuulu puhemies oli kevään kuluessa usein käynyt Parolassa. Ja viimeksi tänään. Puhemies hommaa Parrilaan emäntää Porista päin, rantalakeuksilta. Morsian olisi nyt tavattavissa juhannusmarkkinoilla. Sitten olisi, ennen heinäntekoa, käytävä peräämässä asia valmiiksi morsiamen kotona, jos asianomaiset siten haluaisivat.
— Minä tahtoisin sinut kumppanikseni sekä markkinoille että sittemmin morsiustaloon, jos sinne tulisi lähtö.
— Jos morsiamen kotitaloon tulee matka, niin sinne kyllä lähden mukaan, mutta markkinoille en tule. Olen päättänyt mennä häihin.
Iisu huokasi ja sipaisi leukaansa. Hän tiesi, ettei Ottoa voinut taivuttaa.
Otto nauroi ystävällisesti.
— Parempi, että omin päin teet päätöksesi morsiamen suhteen. Sinä kysyisit kuitenkin minun mieltäni, jos olisin mukana.
— Sepä se on persanaa, ettei akoittumisestaan voi jutella kuin talonkaupasta tai jostakin muusta miesten keskeisestä asiasta! — sanoi Iisu, toivottomuuden sävy äänessä.
Ottoa nauratti.
— Niin hullusti on tässä maailmassa. Pahin ja paras on toimitettava omin päin. Kaikkeen muuhun, siltä väliltä, sopii naapurinkin apu.
— No, tuletkos varmasti sitten tytön kotitaloon? Minä panen nahkavieterikääsit ja kaksi hevosta eteen.
— Sinne tulen.
Iisu aikoi ruveta juttelemaan tytöstä mitä oli kuullut puhemieheltä, mutta Noronpäästä käsin läheni miesryhmä, joka kiinnitti heidän huomionsa.
— Mitäs tämä tietää! — huudahti Iisu. — Noronpään miehet ovat liikkeessä Esan kanssa, vaikka se on kiellettyä! Katsohan!
Otto nousi maasta ja asettui kivelle istumaan, — Ja Kervilän
Matti-isäntä on tuossa ensimmäisenä! Mahtaako kuulua samaan seuraan?
Kervilän isäntä kulki vähän edellä muita ja poikkesi suoraa päätä Ottoa ja Iisua kohti. Esa ja miesryhmä jäivät maantielle seisoskelemaan kuin etukäteen tehdyn sopimuksen mukaan.
Kervilän isäntä tervehti kädestä pitäen Ottoa ja Iisua, jotka ottivat hänet ystävällisesti vastaan, sillä eihän heidän välillään ollut vähintäkään eripuraisuuden syytä.
Pienten kangerrusten jälkeen kävi Kervilä suoraa päätä asiaan käsiksi. Kylien välinen sovinto oli saatava ennalleen eikä päästettävä nurjamielisyyttä juurtumaan yhden miehen rikkomuksien takia, varsinkin kun syyllinen itse oli tullut pyytämään sovintoa. Noronpään syrjäyttäminen Ruskolan jutusta ja kylien välisistä asioista olisi peruutettava. Olisi saatava aikaan neuvottelu kyläkuntien kesken.
Otto ja Iisu tunsivat itsensä vähän noloiksi. Kervilän isännän arvovaltainen esiintyminen teki asian niin oudon juhlalliseksi. Ei tämmöistä ollut heidän tietääkseen koskaan ennen tapahtunut. Ja mitä hän tarkoitti neuvotteluista puhuessaan?
— Miten helkkarin tavoin tässä nyt sitten on meneteltävä? — huudahti
Iisu katsellen avuttomin ilmein hymyilevää Kervilää.
— Niin — ei näitä kaikkia juttuja voi kolmen kylän miesten kesken pohtia. Siitä tulisi selvä tappelu lopuksi! — sanoi Otto vaivaantuneen näköisenä.
— Kolmen kylän? — ihmetteli Kervilä.
— Niin! Esa on tehnyt syntiä Hotikkalassakin. Siitähän helluntaitappelu johtui.
— Kyllä, kyllä! Mutta minä olen kuullut tarkemmin niistä. Ne ovat niin perin lieviä syntejä, että Esan saama selkäsauna kuittaa ne yllin kyllin.
— Niinkö? — Mutta hotikkalalaisten selän takana emme kuitenkaan voi niistä asioista päättää.
— Antaa heidän tulla mukaan!
— Minne?
— Päätöstä tekemään!
— Sanon vielä, ettemme voi, tämmöisen asian vuoksi, kutsua koolle kolmen suurkylän miehiä. Siitä syntyisi hirmuinen metakka eikä mitään sovintoa.
— Miksi kaikkia? — hymyili Kervilä. — Tappelussa voi olla joukosta apua, mutta aprikoidessa haittaa. Teitä on kaksi loukkulalaista, minä olen Noronpään puolesta, ja tuolla lähestyy iso parvi kiekkomiehiä. Kaipa siellä on pari hotikkalalaista joukossa. Siinä valmis lautakunta.
— Totisesti! — huudahti Iisu. — Olen aina sanonut, että sinusta kerran tulee lautamies! Ilmankos sulia on jo kurkkupartakin aataminpalan peitteenä!
Toiset eivät voineet olla nauramatta tälle hauskalle ja lapsekkaalle asiasta hyppäämiselle.
Naureskellessaan kääntyvät Otto ja Iisukin Kervilän osoittamaan suuntaan. Kiekon ajo oli palautunut nopeasti. Näytti, että etäisempi puolue oli saanut avukseen hyviä heittäjiä.
— Siellähän näkyy olevan Jartun Kalle ja vielä joku muukin hotikkalalainen. Pianhan tähän saadaan lautakunta koolle. Huudapa sinä Iisu — tai Otolle se paremminkin sopii. Huuda Kallea! Kutsu tänne!
Otto liikahti vähän ärtyneenä.
— Eihän minua ole kukaan valinnut tällaisia käräjiä pitämään!
Kervilä hymyili leikillisesti ja katsoi sivulta, pilasilmin, Ottoa.
— Milloin Laikan Otto on ennen kysellyt muitten mieltä? Milloin olet alistanut päätösvaltasi miesmölinän käskettäväksi? Ellet tätä halua tehdä, niin ymmärrän siitä, ettet halua sovintoa meidän kanssamme.
— Entä jos lautakuntakaan ei tee sovintoa?
— Se on sen asia. Siihen tyydymme.
— Kyllä sinä, Kervilä, olet mahdottoman viisas mies! — tokaisi Iisu, vakava lapsen ilme kasvoillaan. — Näetkös nyt, Otto? Kysyitkö silloin kenenkään lupaa, kun annoit tuolla maantiellä tuomiosi Hoijalan Esalle? Et kysynyt, mutta kuitenkin kolme kyläkuntaa on pannut sen täytäntöön. Minun mielestäni ei tarvita mitään lautakuntia. Mitä Otto päättää yksin, se pitää.
— Niin tietysti, loukkulalaisten puolesta, mutta tässä olemme mekin ja…
— Noronpää pyytää sovintoa, eikä silloin voi sitä antaa itselleen! — sanoi Otto kiinteästi.
— Mutta sitten on vielä Hotikkala! Ja minähän olisin vain yksin teitä neljää vastaan. Minun sananihan olisi vain viidennes.
Otto katsahti tutkivasti Kervilän hymyileviin silmiin. Kervilän viimeinen lause herätti pahoja aavistuksia Otossa. Hänestä tuntui, että hänen valtansa rajoittaminen oli tässä Kervilän tarkoituksena. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä Kervilä oli, järkevänä miehenä, ajatellut, että, jos kerran saataisiin kylien miehet huomaamaan, että heidänkin sanansa jotakin painaa, niin voisi siitä syntyä jonkinlainen tarpeellinen ylin valta tulevaisuudessa. Oton omavaltaisuus ei miellyttänyt Kervilää. Vaikka Otto ei vielä ollut puoltanut mitään vääriä asioita, niin kuka tietää, mitä tulisi tapahtumaan vastaisuudessa. Eikä Kervilä halunnut kiinnittää huomiotaan siihen, miten Otto menetteli yksityisten suhteen, mutta koko Noronpään kylän sivuuttaminen tai pannaan paneminen meni hänen mielestään liian pitkälle. Tässä mielessä hän oli lähtenyt liikkeelle kylänsä puolesta.
Otolla taas puolestaan ei ollut mitään erikoisia syrjäyttämis-aikeita Noronpäätä kohtaan. Hänen mielestään, yksinkertaisesti, Loukkula riitti yllin kyllin yksin tukemaan Ruskolaa, eikä Otolla, jos välit Noronpäähän olivat helluntaina kylmenneet, ollut mitään syyltä ruveta silittelemään noronpääläisiä.
Nyt oli asia kuitenkin saanut toisen muodon, kun pyydettiin sovintoa. Ja vieläpä niin juhlallisessa muodossa, että vähän hävetti. Mikäpä estäisi siihen suostumasta? Ei mikään! Mutta — niin, siinä oli muuan mutta.
Otto ei ollut pikkumaisen itserakas eikä turhamainen, mutta hän oli ylpeä asemastaan ja maineestaan. Sitä älköön rohjettako panna puntarin nokkaan! Silloin hän heittäisi koko painonsa punnukseksi. Miksi Kervilä halusi sotkea Esan tuomion kylienvälisen sovinnon yhteyteen? Ja miksi muitten pureskeltavaksi? Miksi ei Kervilä pyytänyt suoraan, että Otto olisi peruuttanut tai lieventänyt tuomionsa? Miksi Oton sanan piti painaa vain viidenneksen, päätöksen teossa? Ei enempää kuin Kervilän tai kenen muun tahansa! Ja eikö Iisukin ollut nähnyt Kervilän sisäisiä ajatuksia? Olipa tietenkin! Ei Iisun puhe Kervilän parrasta ja »aataminpalasta» ollut niinkään lapsellista! Hänhän oli vielä sanonut senkin, ettei lautakuntia tarvita. Iisu oli antanut Otolle salaisen neuvon ja paljastanut Kervilän.
Iisu oli viisas mies rauhallisissa oloissa, vaikka nahjus nujakoissa.
— Mitä mietit? — katkaisi Kervilä Oton mietteet. — Ryhdytäänkö neuvottelemaan?
— Ei! — kuului Oton kuiva vastaus. — Minkämoista kylien välistä sovinnon merkkiä te haluatte?
— Noronpää tahtoo päästä entisiin ystävyysväleihin ja olla mukana huomenna Ruskolan raitilla, kappelilaisia vastassa.
— Kutsu sitten miehesi tänne mäen laiteelle!
Kervilä nousi ja antoi merkin miehilleen. Hän arvasi, että hänen yrityksensä siirtää asia miesjoukon päätettäväksi oli mennyt myttyyn.
Samanaikuisesti noronpääläisten kanssa keräytyivät kiekkomiehetkin mäkirinteelle. He älysivät, että jotakin erikoista oli tekeillä. Varsinkin Esan läsnäolo herätti suurta uteliaisuutta.
Laikan Otto ja Parrilan Iisu menivät ystävällisesti tervehtimään noronpääläisiä, yksinpä Esaakin. Tämä vaivaton rehtiyden ilmaisu teki vapauttavan vaikutuksen pingoittuneihin mieliin. Pian istuskelivat ja loikoilivat miehet ryhmittyneinä mahdollisimman varjoisilla paikoilla.
Ilmassa oli vielä kuitenkin jonkinlaista epämiellyttävää juhlallisuuden tuntua, joka vaivasi Ottoa ja osaksi muitakin. He eivät olleet tottuneet tällaisiin menoihin.
Jartun Kallen mahtava jättiläisolemus pelasti kuitenkin tilanteen. Hän meni leveästi hymyillen tervehtimään Noronpään miehiä kuin ainakin ystäviänsä.
— Me taisimme tapella helluntaina! — sanoi Kalle nyökäytellen isoa, pitkätukkaista päätään.
Kaikki purskahtivat nauramaan. Kotoinen tunnelma oli saavutettu.
Laikan Otto istui entisellä paikallaan täytellen piippuaan.
— Sen tappelun jälkiähän tässä nyt noronpääläisten pyynnöstä olisi vähän lakaistava.
Esa rykäisi. Kaikkien katseet kääntyivät häneen. Näytti kuin Esa ryhtyisi johonkin erikoiseen voimanponnistukseen. Mutta mihin? Aikoiko hän ruveta puolustautumaan? Laikan Oton silmät tuimistuivat.
— Minulla oli silloin väärä asia, ja Noronpään miehet tulivat huomaamattaan tapelleeksi sen puolesta. He eivät oikein älynneet tuon kiven merkitystä ennen kuin jälkeenpäin.
Kaikki olivat sanattomiksi hämmästyneitä. Ei kukaan ollut odottanut näin rehtiä, avomielistä tunnustusta, joka vielä ulottui puoltamaan naapureitakin. Se herätti ihmettelyä ja myötämielisyyttä. Enimmin ihmetteli kuitenkin Esa itse. Ilkeät, myrkkyväkäiset sanat, jotka oli päntätty hänen päähänsä ja suuhunsa, synnyttivät ystävällisiä ilmeitä ja kirkkaita katseita hänen ympärillään ja hivelivät mukavasti hänen pehmenevää sisuaan. Se oli ihme!
Oton katse ei siirtynyt Esasta, mutta se pehmentyi vähitellen. Eikä äänessäkään ilmennyt erikoista kovuutta, kun hän alkoi puhua.
— Noronpään miehet tappelivat huonon asian puolesta, sanot sinä, mutta mitä sanovat miehet itse?
— Väärin se oli! — myötäilivät Noronpään miehet.
Lämpimältä tuntuva ilon laine läikähti Oton mielessä. Totisesti! Tällainen erehdyksen tunnustaminen oli miehekästä! Kuinka olikaan hän voinut epäillä noita kunnon poikia alhaisiksi sen tähden, että he taistelukimmassa eivät olleet ehtineet hitaissa ajatuksissaan määrittelemään menettelyään? Olipa onni, ettei hän ollut luovuttanut käsistään sitä valtaa, jonka oikeutena oli päästää siinä, missä oli sitonutkin. Olipa onni! Mutta entä Esa? Esa oli oikea syyllinen! Mutta miksi ruveta rajoittelemaan ja punnitsemaan? Punnitkoot muut, jos haluavat! Eipä ainakaan silloin voitaisi syyttää, että Otto kostaisi omia luhtijuttujaan.
Nämä ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Solakkana ja voimakkaana hän hypähti seisomaan kuin kiihkoa uhkuva tappelija. Mutta käsi tervehdysvalmiiksi ojennettuna hän astui rivakasti Noronpään miesten luo.
— Minun puolestani olkoon meidän keskemme entinen sovinto! — sanoi Otto tervehtien jokaista erikseen.
Noronpään miehet hypähtivät maasta iloisina ja hymyilevinä.
— Sinun ja hotikkalalaisten välit eivät kuulu minulle! — sanoi Otto, ottaessaan Esaa kädestä. — Mutta myönnätkö, että aioit tehdä tappelussa tihutyön?
— Myönnän! Olin kaiketi silmittömässä kiihkossa. Kauhistuin itseäni, kun pudotit kiven kädestäni.
Otto irroitti kätensä ja katsoi tiukasti Esaa, joka alkoi imeskellä kuivia huuliaan, kurkkaillen sivuilleen, ohi Oton kiinteän katseen.
— Sovinnon sanka on tehty! Eikö niin, miehet? — kiirehti Kervilä sanomaan, sillä hän näki, ettei Otto ollut tyytyväinen Esaan, jonka tunnustus jotenkin vilpisteli.
— Kyllä vaan! Meidänkin kylän puolesta! — sanoi Jartun Kalle.
— Mennäänpä sitten, pojat, jatkamaan »ajoa»! Minäkin tahdon taas kerran olla mukana! — huusi Kervilä. — Jos »ajatte» minut kotia, perääntymättä kymmentä kertaa enempää, ovat juhannuskaljat tiedossa.
Miesjoukko riensi nauraen ja meluten aloittamaan mielenkiintoista kilpaleikkiä.
Otto seisoi vielä hievahtamatta, eikä Esakaan uskaltanut liikahtaa, vähän vain kiemurrella. Esa pelkäsi, että nyt alkaa ankara tili luhtijutusta.
— Sanoit kauhistuneesi itseäsi, kun kivi putosi kädestäsi, — puhui Otto vitkaan. — Ei se siltä kuulostanut. Sinä senkin jälkeen vielä härnäilit.
Esa huoahti helpotuksesta. Koska nöyryys päästi pääasiasta, niin päästää se kai tästäkin.
— Sitä olen kovin katunut. Sisu kai ei ottanut heti talttuakseen. Se kiehuu joskus yli ymmärryksen, — puheli Esa.
Esan tunnustukset eivät saaneet Ottoa vakuutetuksi hänen vilpittömyydestään, mutta eipä hänellä sen kanssa ollut sen enempää tekemistäkään.
— No, niin! Itsepä vastaat itsellesi! — sanoi Otto. — En kanna sinulle kaunaa!
— Entä tämänaamuinen? — kysyi Esa hätäisesti, kun Otto aikoi lähteä.
Otto naurahti iloisesti.
— Sehän tuotti minulle vaiti lystiä hommaa ajan kuluksi.
— Mutta etkö pelkää, että teen jonkin muun tepposen, kun tulet ensi kerran?
— Minne?
— Hänen luokseen!
Otto katsoi Esaan kiinteästi.
Aiotko pyytää Annaa vaimoksesi?
Vakavasti yritän! Mutta jos sinä…
— Mitä?
— Jos et yritä vakavasti, niin etkö voisi jättää Annaa minulle?
Taistelun ja voiton aavistelua läikähti tuon kysymyksen mukana Oton mieleen, mutta Annan voittamishalu ei häntä sen enempää kiihoittanut eikä Esan olemus voinut synnyttää hänessä kilpailun intoa. Se synnytti ainoastaan vastenmielisyyden häivän, joka alkoi purkautua vihastumisen nousuun, ellei Esa heti menisi tiehensä.
— En aio astua tiellesi! — sanoi Otto kiivaasti. — Mutta ellet käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti, niin kavahda minua! Mene!
Esa patikoi rinteeltä maantielle.
Otto seisoi yksinään mäen lappeella ja katsahti kuin sattumalta Noronpäätä kohti. Sinne hänen katseensa jäikin hetkeksi, pysähtyen Kervilän korkeihin vinttikaivon salkoihin, jotka juuri olivat liikkeessä. Annakohan siellä nosteli vintan vartta ruskeine käsivarsineen? Olikohan hänellä Oton lahjoittama kuparisolki rinnassa?
Sillä toisella tytöllä, tummalla tuntemattomalla, oli kultainen solki rinnassa ja paksut kultakoljaat kaulalla. Tuon tuntemattoman tähdenkö Otto oli taistelutta luopunut Annasta? Minkähän tähden?
Kaivon vintta oli lakannut liikkumasta ja piirsi töröttävän piikin pehmeille pilville, joitten taakse lännen aurinko yritti piiloutua.
Otto heitti takin olkapäälleen ja lähti ajatuksissaan astelemaan kotiansa kohti, välittämättä vähääkään, vaikka häntä huudeltiin ja viittailtiin kiekonheittäjien pariin.
Ruskolan taistelu oli täydessä käynnissä. Kappelilaiset olivat hyökänneet suoraa päätä Ruskolan kujan suuhun omalta tieltään, joka kujan suun kohdalla yhtyi valtamaantiehen. Tähän he aluksi olivat hetkeksi pysähtyneet, levittäen siipensä valtamaantien pituussuuntiin, Ruskolan puolustajien eteen.
Kun kappelilaisilla oli ylivoima, koko joukon toista sataa miestä, olivat he, rellutellen ja humalaista osoitellen, tahallaan jättäneet kujan suun melkein tyhjäksi, toivoen puolustajien hyökkäävän tyhjään aukkoon, saadakseen siten heidät »pihtiinsä».
Viritettyyn ansaan eivät puolustajat kuitenkaan menneet, vaan pysyivät alallaan, naureskellen ja heitellen kompia kappelilaisten päihtyneisyydestä. Kauan ei sanakopua kuitenkaan kestänyt. Kappelilaiset täyttivät itse aukkonsa ja hyökkäsivät kujaan, hirmuisesti huutaen ja meluten.
Näin oli nujakka alkanut ilman sen kummempia valmistuksia.
Puolustajien kärjen muodosti maakunnan etevin kolmikko, Laikan Otto keskellä ja hänen sivuillaan Jartun veljekset. Heikkikin oli tullut mukaan, sillä hän oli sanonut pelkäävänsä, että Kallelle siellä »tehdään pahaa».
Tällainen taistelukärki oli oikeastaan vallan sopimaton ja liian jykevä tuttavien miesten leikkinujakkaan, sillä hyökkäykset sitä vastaan pirstautuivat kuin laineet kallioseinään. Mutta Otto oli näin vaatinut. Hän tahtoi heti alussa nujertaa hyökkääjien rohkeuden edes tällä tavoin, kun häntä oli pyydetty, ettei yksin, tapansa mukaan, rupeaisi hajoittamaan hyökkäävää puoluetta.
Mutta tappeluintoiset puolustajat eivät pitkälti tähän tyytyneet, kun heille täten jäi vain katselijan tyhjänpäiväinen osa. Vähän aikaa oli kyllä kovin lystiä katsella tämän ihmeellisen kolmikon leikittelyä, mutta sitten rupesivat katselijat yhä äänekkäämmin pyytelemään, että kolmikko siirtyisi aidalle, katselijain joukkoon.
Vihdoin Otto antoi miehille luvan pujahtaa heidän eteensä. Heti sukeltautui parikymmentä intoilijaa heidän ohitseen, ja tämä veres joukko alkoi riihattoman »leipomisensa».
Hymyillen syrjäytyi kolmikko aidalle nauttimaan »viisaan lepoa».
Samaan aikaan ilmestyi taistelutantereelle aivan uusi, odottamaton tekijä. Yhden istuttavissa kääseissä ajoi kujalle tanakka mies, virkalakki päässä, huitoen pamppuineen kappelilaisten selkäpuolella oikealle ja vasemmalle minkä ehti ja ennätti.
Kääsien takaistuimella huuteli ja komenteli kiiltävänappinen mies kurkun täydeltä. Pitäjän uusi vallesmanni oli jahtivoudin kanssa ajanut suoraa päätä keskelle muurahaispesää.
Nujakka loppui itsestään, sitä mukaa kuin miehet älysivät, kuka oli saapunut heidän joukkoonsa.
Uudesta vallesmannista tiedettiin, että hän oli lujatahtoinen mies. Tiedettiin hänen sanoneen, ettei hän ota akoilta selkäänsä eikä anna kohentaa itseään asuntoonsa. Vielä tiedettiin hänen antaneen sanansa pantiksi siitä, että hän lopettaa maantie- ja raittitappelut yhdessä vuodessa.
Lapsellinen uteliaisuus valtasi kaikki. Oli hirmuisen jännittävää nähdä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Miehet seisoskelivat hiljaisina alallaan, väistellen vain kääsejä sen verran, ettei pamppu heitä tavoittanut.
Nujakka joukon keskeen ajaminen oli jo sellaisenaankin, vallesmannin puolelta, uskaliaisuuden näyte, jonka miehekkyys ei voinut olla herättämättä eräänlaista arvonantoa esivaltaa kohtaan.
Tämä arvonanto olikin luisunut edellisinä vuosina peloittavan alhaalle. Viranomaisten saamattomuuden ja henkilökohtaisen arkuuden tähden oli yleinen kuri höltynyt siinä määrin, että »raittioikeus» oli vähällä tulla ainoaksi hallitsevaksi voimaksi. Entistä nimismiestä pidettiin pilkkana tai pakotettiin uhkausten ja pienien temppujen avuin perääntymään rauhoittamisaikeistaan, jotka olivat erikoisen epämieluisia kansalle sen tähden, että ne turvautuivat yksinomaan käräjiin ja sakottelemisiin, pilaten ja rumentaen täten monenkin nuorukaisen papinkirjan, viattoman nujakan vuoksi.
Kun asianomainen esivallan edustaja ei, varoituksista huolimatta, lopettanut käräjöimistään, niin ruvettiin hänelle tekemään kaikenlaisia kiusantöitä. Niinpä niitettiin eräänä elokuun yönä hänen kuuden tynnyrinalan suuruinen, tuleentumaton kaurakylvönsä maahan. Kun nimismies tästä vain yhä hurjistui, vaivaten melkein puolta pitäjää käräjille, tehtiin uusi tepponen. Seuraavana talvena kutsuttiin hänet pitäjän laitakulmalle erään tekaistun rikoksen jälkiä tutkimaan. Tämän matkan varrella, talvitien vieressä, pienen metsäjärven jäällä oli avanto, jonka ääressä neljä akkaa kurikoi pyykkiään. Nimismiehen päästyä heidän kohdalleen pysäyttivät »akat» hänen hevosensa ja antoivat esivallan edustajalle aimo selkäsaunan. Sen jälkeen »akat» katosivat läheiseen metsään.
Tämä henkilökohtainen kuritus »rauhoitti» nimismiestä joksikin aikaa, mutta jo seuraavana syksynä oli pakko antaa hänelle »viimeinen» varoitus, kirjeen muodossa. Siinä sanottiin, että jos vallesmanni ei »paranna tapojaan», niin poltetaan hänet taloineen päivineen. Ellei hän usko, niin menköön katsomaan kamarinsa nurkan alle. Aivan oikein! Siellä olikin iso kasa tuohia ja tervaksia. Nyt nimismies pelästyi vakavasti ja haki siirron johonkin muuhun piiriin? [Kun kansa oli kirjoitustaidoton, kohdistui epäilys kirjeen kirjoittajasta pariin paikkakuntalaiseen ruotuväen aliupseeriin, mutta kun tämä epäilys ei kuitenkaan heikentänyt uhkauksen vakavuutta, jätti nimismies asian tutkimisen sikseen ja poistui pitäjästä.]
Näitä kahta tapausta, tervaskasaa ja avantoselkäsaunaa, oli nykyinen vallesmanni tarkoittanut, kun hän oli »uhkavaatimuksensa» antanut levitä pitäjälle.
Joitakin pieniä nuorukaisryhmiä oli tämä uusi vallesmanni jo ehtinyt pamppuineen hajoitella, mutta ensikerran elämässään seisoi hän nyt parin sadan miehen keskessä. Ei hän itsekään voinut ymmärtää, mitä tästä koituisi.
Hän oli hypännyt kääseistään kujalle. Jahtivouti oli pudottautunut hänen rinnalleen, jättäen hevosen omille oloilleen.
Vallesmanni kääntyi milloin niillekin taholle ja pudotteli suurin sanoin ja mahtavin elein lakipykäliä kuin ukkosen vaajoja, antamatta aavistustakaan evankeliumin olemassaolosta. Haukkumistulva oli pitkä ja sanarikas. Sen valtavuutta ja voimaa tukivat alituiset pampun heilahdukset tyhjässä ilmassa.
Paasattuaan tulta ja tulikiveä kristikansalle sopimattomat käytöksen johdosta, pyhäpäivärauhasta, maantierauhasta, kotirauhasta ja ilkivallan turmiosta, pysähtyi vallesmanni hengästyneenä erään miehen eteen, joka istui tienvierellä tiputellen verta nenästään.
— Kuka sinua löi? — ärjäisi vallesmanni.
Mies nousi ylös ja otti lakin päästään.
— Ei kukaan.
— Miksi nenäsi vuotaa?
— Satuin juoksemaan jonkun ojennettua nyrkkiä kohti.
Satainen joukko alkoi hymähdellä. He alkoivat tuntea itsensä hitusen verran vapautuneiksi.
Oton ja Kallen lähellä oli muuan mies, jonka toinen silmäkulma alkoi peloittavasti paisua. Hänen luokseen hyökkäsi vallesmanni.
— Kuka sinua iski silmään?
— Ei kukaan!
— Älä valehtele! Itsekö löit?
— Enkä toki! Mutta minä satuin vähän vilkaisemaan oikean kintaan puolelle, ja siinä sattui olemaan jotakin kovaa tiellä.
Iloinen nauru rehahti miesjoukossa. Tämä alkoi olla lystiä! Oikein erinomaisen hauskaa!
Vallesmanni oli melkein sininen naamaltaan. Hän oli niin raivostunut. Mitä ihmettä hän saisi aikaan tällaisten miesten kesken? Hän oli ymmällä! Ei kukaan syyttänyt ketään!
Tämäkään vallesmanni ei näkynyt olevan viisaampi edellistään. Hänkin näkyi käsittävän, että tappelu oli vihan vimman ja petomaisen hengiltä-ottamisen synnyttämä. Hän ei jaksanut nähdä kansan sisimpään olemukseen. Hän ei nähnyt, että se oli leikkiä, kilpailevaa voiman ja taidon mittelyä.
Muuan mies istui ojan vierussa yrittäen puhdistaa naamastaan rapaa, jota oli tunkeutunut suut, silmät täyteen.
— Minä näin, kun sinua löi tuo mies, joka istuu aidalla! — vallesmanni osoitti Ottoa.
— Minä en voi nähdä ketä tähdätään, mutta ei minua kukaan lyönyt. Minä vain kompastuin ja lensin päälleni pystyyn tähän ojaan.
— No, mitä sinä teit, kun kompastuit?
— Minä — minä tanssin ristitikkua.
Nyt ei Ottokaan enää voinut hillitä helakkaa, iloista nauruaan.
Vallesmanni hyökkäsi Ottoa vastaan ojan reunalle.
Tilanne alkoi pahasti kärjistyä. Mielenkiinto kasvoi todelliseksi jännitykseksi. Mitä tulisi tapahtumaan, jos vallesmanni rupeaisi hätyyttämään kisojen korkeinta valtamiestä, kyläraittien kuningasta? Jartun Kallekin kertoi jälkeenpäin, että hänen sydämensä rupesi niin jyskimään, että oli pudottaa hänet aidalta. Ja Parrilan Iisu puraisi piippunsa varresta suukappaleen murskaksi.
— Kuka olet? — ärjäisi vallesmanni.
Otto istui nojaten olkaansa seiväspariin ja jalka toisella polvella.
Hän ei liikahtanutkaan.
Vallesmanni ärjäisi kahta vihaisemmin kysymyksensä. Samassa kuului kappelilaisten ryhmästä kimakka ääni, yrittäen puhua turkulaista murretta, josta vallesmanni ei ollut aivan vapaa, oleskeltuaan nuoruusvuotensa Turussa.
— Sehään on siält' Turuun takkaa — siält' Naantaalin pualest'!
Yleinen riemu muuttui melkein vallattomuudeksi.
— Kuka siellä viisastelee?
— Kuis mää sen tiäräis! — kuului vielä kimakampi huuto Ruskolasta päin.
Vallesmanni puhisi kuin vihainen härkä kääntyessään uudelleen Ottoa kohti.
— Oletko, mies, tapellut?
— Montakin kertaa!
— Mutta nyt? — karjaisi vallesmanni.
— Nyt istun aidalla.
Vallesmanni ei voinut enää hillitä itseään.
— Sinä hunsvotti! — kuului käheä murina hampaitten välistä. Vallesmanni kohotti pamppunsa ja iski hurjasti päin Ottoa.
Otto ei hievahtanutkaan paikaltaan. Hänen oikea kätensä vain teki salamannopean liikkeen, jonka jälkeen pamppu nähtiin hänen jäntereisessä kädessään.
Syntyi kuolemanhiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Vallesmanni tuijotti Ottoa veristävin silmin.
Tilanne oli peloittava. Aseen käyttö oli ankarasti kielletty näissä raittileikeissä, ja nyt oli esivallan edustaja, ilman syytä, tarttunut aseeseen! Mitä tekisi nyt raittileikkien päämies?
Liikahtamatta vieläkään paikaltaan ojensi Otto, hymyillen, pampun vallesmannia kohti.
— Vallesmanni tahtoi antaa minulle tämän pampun, mutta minä annan sen takaisin. Minä en koskaan käytä aseita!
Ihailun ja mielihyvän hyminä kulki läpi sutaisen miesjoukon pannen sen hiljaiseen lainehtimiseen kuin kesäinen tuuli viljapellon.
Vaistomaisesti tunsivat miehet, että Laikan Otto oli voittamaton joka suhteessa. Hän oli oikea mies, jonka pelkkä sana oli nujertanut kukkoilevan valtaherran pamppuineen ja ärhentelyineen.
Vallesmanni aikoi sanoa jotakin, mutta samassa kuului miesjoukon takaa romahtava ja ryskähtävä ääni, joka veti kaikkein huomion puoleensa.
Päästyään omiin valtoihinsa oli vallesmannin hevonen ryhtynyt ruohoa tavoittelemaan ja siinä toimessa kaatanut kääsit maantien ojaan.
Vallesmanni ja jahtivouti juoksivat hätään, mutta pyörä oli takertunut niin pahasti erääseen teräväsärmäiseen kivipyykkiin, että hevonen oli riisuttava valjaista. Yhteisvoimin he koettivat tempoa ajopelejä ojasta, mutta heidän ponnistuksistaan ei ollut vähintäkään apua. Tutkittuaan asiaa lähemmin huomasivat he, että kääsejä oli ensin nostettava, ennenkuin kivi hellittäisi pyörän kiilauksestaan. He yrittivät, mutta tuloksetta. Vallesmannin ärtynyt mieli ei tästä suinkaan lenseytynyt.