— Mitä töllistelette, hölmöt! Ettekö näe, että tässä tarvitaan apua? — ärtyili hän miehille.
Kukaan ei liikahtanutkaan.
— No! — tiuskaisi vallesmanni ja kääntyi tuijottamaan miehiin.
Miehet katsoivat kysyvästi Ottoon päin.
— Vai niin! Te olette kuin sotajoukkoa. Ilman päällikköä ei tehdä mitään, — mutisi vallesmanni tyytymättömänä, mutta antoi katseensa kuitenkin seurata miesten silmäyksien osoittamaan suuntaan. Ne pysähtyivät Laikan Ottoon, joka yhä istui entisessä asennossaan.
— No, sinä siellä aidalla, naantalilainen vai mikä liet, käske tänne neljä voimakasta miestä apuun, ettei pyörä vioitu!
— Ei täällä käske kukaan! — sanoi Otto kuin opettaen.
— No, perhana vieköön! Jätä sitten anomus heille!
— Käskeekö vallesmanni?
Vallesmanni oli jo vähällä tiuskaista, mutta nähdessään Oton ystävällisen hymyn hän murahti ensin ja sitten rykäisi.
— Minä pyydän.
Otto hymyili iloisesti kuin lapsi, joka oli saanut tahtonsa täytetyksi.
— No, se muuttaa asian, ihan kokonaan. Mutta eiköhän sentään yksi mies riitä?
— Ei kaksikaan. Kääsit ovat tavallista raskaammin raudoitetut. Minähän pyysin neljää.
— Niinpä niin! Yksi lasketaan täällä meilläpäin neljäksi, — sanoi Otto rauhallisesti, mutta vallesmanni havaitsi hänen silmissään nopeasti leiskahtavan, ylpeän välähdyksen. Ylpeyden tunnosta miehetkin alkoivat rykiä ja nostella pitkätukkaisia päitään.
— Minäkö? — kysyi Jartun Heikki.
— Ei toki. Kyllä siihen vähempikin riittää.
— Anna Heikin mennä! Hän on mielissään siitä, — kuiskasi Kalle Oton korvaan.
— Voithan kuitenkin mennä, jos viitsit, — sanoi Otto ja katsoi Heikkiä, hypäten itsekin aidalta.
Mieslauma tunkeutui mahdollisimman lähelle ajopelejä, katselemaan, miten Heikki laskeutui ojaan ja ryhtyi nostotyöhön.
Heikki otti ensin tarkan pohdin kääsien ja kiven suhteesta toisiinsa ja päästyään siitä selville tarttui hän tukevasti perään kiinni ja asetti jalkansa pettämättömälle kamaralle. Sitten nousivat kääsit keveästi, ensin puolipientareelle, josta ne uuden otteen avuin suorastaan heilahtivat tasaiselle tielle.
— Kovin keveät. Pian rikkuvat, — sanoi Heikki yksikantaan.
Ympärillä nauroi ilakoiva joukko ihan katketakseen.
Heikin valtava voimannäyte teki vallesmanniin niin epätodellisen vaikutuksen, että hän tuskin huomasi kiittää. Hän hyöri kiireisesti saadakseen hevosen valjaisiin, vaikka ei hänellä ollut siitä vähintäkään hommaa, sillä Otto oli antanut merkin parille miehelle, jotka toimittivat nopeasti valjastamisen.
Istuessaan kääseissä kääntyi vallesmanni Oton puoleen ja puhui melkein ystävällisesti:
— Mikä sinun nimesi on?
— Minä olen Laikan Otto, — sanoi Otto, ottaen kohteliaasti lakin päästään.
— Minä arvelin sitä. Me juttelemme vielä näistä asioista!
Sitten vallesmanni kohotti ääntään ja kääntyi puhuttelemaan miehiä.
— Älkää enää tapelko! Ajatelkaa pitäjänne kunniaa ja mainetta! Ja muistakaa, että minä pidän sanani! Minä lopetan tämä korpielämän teidän keskuudestanne.
Vallesmanni läiskäytti hevostaan ja ajoi tiehensä, heilauttaen ruoskaa hyvästiksi.
— Ei taida olla ihan hulluimpia miehiä, jahka vain oppii meidän tapoihimme, — sanoi Heikki työntäen lakkia toiselta korvalta toiselle.
Tapaus oli ollut niin erikoinen ja monivaiheinen, että siitä riitti keskustelua loppu-illaksi. Nujakan jatkamisesta ei enää tullut mitään, varsinkaan sen jälkeen, kun Otto oli sen suorastaan kieltänyt.
— Tänään ei enää isketä yhteen. Eikä kappelin miehiä saa kukaan ahdistaa. Menkööt rauhassa kotiaan, — oli Otto sanonut lähteissään.
Oton määräystä ei kukaan halunnut rikkoa. Sellainen ei pistänyt kenenkään päähänkään.
Oton arvovalta oli saanut merkittävän suuren lisän. Häntä suorastaan ihailtiin. Niin etevästi oli Otto käyttäytynyt pitäjän mahtavinta hallitusmiestä kohtaan. Oli osoittanut olevansa korkeammalla kuin esivallan edustaja. Miehet olivat sanomattoman ylpeitä.
VII
Juhannusmarkkinoitten jälkeen olivat Iisu ja Otto lähteneet suunnitellulle kosioretkelle. Kuuman heinäkuun päivän iltapuolella olivat he saapuneet määränpäähän, Orttenmaan vankkaan taloon.
Vastaanotto oli ollut hyvin huomaavaista ja ystävällistä. Talon miehet olivat ottaneet huostaansa ajopelit ja hevoset, isännän ohjatessa vieraat heitä varten varattuun »ylikamariin», joka oli tavallisesti kaikkialla Satakunnassa samanlainen, erikseen rakennettu vierashuone.
Kun vieraat olivat vapautuneet pahimmasta maantien pölystä, ohjasi isäntä heidät talon puolelle.
Pyylevä emäntä otti vieraat vastaan laajassa, avonaisessa eteisessä ja aukaisi oven vierastupaan.
Emännällä oli juhlallinen ilme kasvoillaan, ja juhlallisesti hän oli puettukin, pitkäraitaiseen, harmahtavaan silkkileninkiin ja hopeankarvaiseen tykkimyssyyn. Tyttären ja hänen hyväksymänsä kosiomiehen saapuminen oli emännän mielestä juhlahetki, joka niin, elävästi muistutti äidille omaa nuoruutta ja entisiä aikoja. Tällaista hetkeä ei voinut ilman juhlan sävyä sivuuttaa.
Isännänkin mieleen oli tämä edeltäpäin sovittu päivä istuttanut pienen idun juhla-aaton tunnelmasta, joten hänkään ei ollut ihan arkitamineissaan.
Orttenmaan isäntä ja emäntä olivat vielä reippaita ihmisiä, vaikka vuodet olivatkin jo jättäneet harmaat jäljet heidän ohimoilleen.
Laihankalea, tasaryhtinen ja vakavakatseinen isäntä johti vieraat pöydän ääreen, jolle tavan mukaisesti oli asetettu viinapullo pikareineen ja sokeriastioineen.
Samasta pikarista tyhjennettiin tervetuliaismalja vuorotellen, minkä jälkeen emäntä korjasi kapistukset pöydältä, sillä useamman ryypyn ottaminen, tai edes tarjoaminen, ei tervetuliaismaljan yhteydessä tullut koskaan kysymykseen, vaikka elettiinkin kotipolton kukoistusajalla.
Tähän asti oli tuttavallisempi juttuaminen ollut kuin salvan takana. Nyt oli kieli kirvoitettu ja vapautui lopullisista pauloistaan sen jälkeen kuin iso kahvipannu oli »kalistimineen» kannettu pöytään.
Pyöreähkö ja kirkaskatseinen emäntä pahoitteli kovin tätä toispuolista vastaanottoa, kun talon tytär, Elina, ei juuri tällä hetkellä ollut kotosalla. Hän oli mennyt veneellä saattamaan kotia pappilan mamsellia, joka oli tullut eilen. He olivat Elinan kanssa rippikoulutoverit ja tapailivat vieläkin usein toisiaan.
— Mutta sitä nyt ei voi auttaa. Eihän pappilan mamselli voinut tietää, että meille tällaisia vieraita oli tulossa! — lopetti emäntä selityksensä.
Kukaan ei sanonut mitään, sillä eihän se koskenut muita kuin Iisua, eikä Iisu mitenkään voinut keksiä, mitä hän tähän sanoisi. Hän vain koetti olla kohtelias siten, että hörppi kahvia, tapansa mukaan, niin paljon kuin emäntä vain ehti kaataa.
Tehtyään muutamia yleisiä, paikkakuntaa koskevia huomautuksia sai Laikan Otto keskustelulle eräänlaisen talojen suuruussuhteita koskettelevan suunnan, jonka tiesi Iisulle kotoiseksi. Kun keskustelu täten oli saanut alkuvilkkautta, ei Oton enää tarvinnut muuta kuin vähän lisäillä, silloin tällöin, niin puhelu jo pian kulkikin asiallisessa uomassaan naimiskaupan ympärillä.
Otto oli mielestään nyt tehnyt velvollisuutensa, sillä Iisu oli monta kertaa sanonut erikoisesti pelkäävänsä juuri tätä alkutoimitusta. »Alku tappaa», oli Iisu sanonut. Kun Otto nyt näki Iisun juttelevan kuin kotipirtissään, heilautellen piippunsa vartta, päätti hän jättää asianomaiset selventelemään välejään ja aikeitaan parhaansa mukaan. Otto lähti ulos katselemaan talon ympäristöä.
Saatuaan tietää, että heidän hevosensa oli viety kotivainion jalkaan, rantatien varteen, Otto lähti astumaan sinnepäin. Siellä hevoset olivatkin liekaan kytkettyinä paksun ruohon keskessä.
Syömättöminä seisoivat ne kuitenkin paikoillaan. Otto meni veräjän luo. Kohta astuivat viisaat elukat hänen luokseen, työntäen kuononsa veräjäsalkojen päälle. Otto silitteli hienoisia kuonoja ja rupesi juttelemaan niille. Hevoset hörähtivät tyytyväisinä ja alkoivat sen jälkeen rauhallisina syödä vihreätä heinää.
Rantatie kulki kotivainion halki, nuottaladolle ja venhevalkamaan. Ranta näytti hyvin viettelevältä. Sopiva uimapaikka olikin. Hiekkainen pohja ja kirkas vesi. Tässä ei tuumimista tarvittu. Nopeasti vaatteet rantakivelle ja sitten itse järveen!
Pulikoituaan hetken ja uituaan sitten keskelle lahtea äkkäsi hän venheen soutavan esille niemen kärjestä. Peijakas! Siellä kai tuli Elina pappilasta. Mitä Otto nyt tekisi? Antaisiko hän soutajan mennä rantaan? Mutta entä jos soutaja viivyttelisi rannassa niin kauan, että uimamies ehtisi väsyä? Tai jos tytönkin päähän pistäisi mennä uimaan? Mitä sitten? Tai jos tyttö näkee hänen vaatteensa rannalla ja luulee, että joku on hukkunut uimatielle. Ei, ei! Se ei kelvannut.
— Pysytelkää hetkinen paikoillanne, että minä ehdin rantaan! — huusi
Otto soutajalle, lähtien voimakkain vedoin uimaan maata kohti.
Tyttö katsoi olkansa yli ja näki tummatukkaisen pään rientävän rantaa kohti. Hän jätti aironsa lepäämään veteen ja asettui entiselleen.
— Kuka olet? En tuntenut äänestä.
— Olen Parrilan Iisun matkakumppani!
— No, Iisu on sitten tullut?
— Totta kai! — Pysäyttäkää venheen vauhti, muuten olette rannassa yhtä pian kuin minäkin.
Tyttö huopasi pari kertaa.
— Ui vaan rauhassa! En minä aja päälle! Oletko sinä puhemies?
— En minä oikeastaan tiedä. Miksikä sen asian nyt arvioisi.
— Tarkoitan häntä, joka on jo ennenkin käynyt täällä Iisun asioilla.
— Olen ensi kertaa näillä mailla.
— Näillä vesillä! — oikaisi tyttö naureskellen.
— Aivan oikein! Maata ei vielä tunnu jalkojen alla.
— Älä yritä vielä tunnustella! Voit pelästyä ja upota. Oletko nuori vai vanha?
— Vanha olen. Mutta en vielä niin ikäloppu, että pelästyksestä uppoaisin.
— Älä puhu niin paljoa, ellet ole hyvä uimari!
— Minä uin riivatun huonosti!
— Miksi sitten olet uinut näin pitkälle?
— Teki mieleni käydä katsomassa, joko Iisun morsianta näkyisi.
Tyttö kuului naurahtavan ja vaikeni sitten.
Minkälainen tuo tyttö mahtaa olla näöltään, kun noin herttaisesti rupattelee, ajatteli Otto, uiden yhä hitaammin, saadakseen pitää yllä hauskaa keskustelua.
— Etkös sinä olekin Elina?
— Olen minä.
— Sinä tulet nyt sitten muuttamaan meidän puolelle maailmaa.
— Älä! En minä miesten kanssa lähde uimaan!
Tytön nauru helähti, ja Otolla oli täysi työ pidättää omaansa.
— Älä naurata minua! En osaa uidessani nauraa!
— Mikä sinun nimesi on?
— Laikan Otto.
— Ai! Iisu puhui sinusta. Mutta ei hän sanonut, että olet vanha.
— Niin, Iisu ei muista minun syntymistäni, sillä hän syntyi vasta jälkeenpäin. Kuinka vanha sinä olet?
— Minä olen jo aikoja ollut vanhapiika.
— Eikös se ole ihme, että ne pappien tyttäret eivät koskaan joudu naimisiin.
— En minä ole papin tytär!
— Niin, mutta sinun rippikoulutoverisi on tietysti yhtä ikää sinun kanssasi!
— Sinä et ehkä ui ollenkaan? Hoitelet vain kokkapuheita minun venheelleni!
— Jo pohjaa jalka! Kyllä minä sitten sanon, milloin saat soutaa maihin.
Otto nousi maalle.
— Nyt mulla on paita ylläni! — huusi hän hetken kuluttua rannalta.
Tyttö nauroi taas vastaukseksi.
— Nyt vedän housuja jalkaani!
— Ei sinun tarvitse töitäsi minulle luetella!
— Ettei tulisi ikävä. Jos en puhuisi mitään, niin voisit luulla, että olen mennyt tipotieheni.
— Tuossa on nuottalatokin aivan vieressä.
— Niin näkyy olevan!
— Kankeatajuinen ukkeli lienet. Et juuri vähästä hoksaa.
— Mitä sitten?
— Ladon takana voi pukeutua yhtä hyvin.
— Minä olen kohta valmis. Tukkajakaus vain puuttuu.
— Soudanko maihin?
— Ei, ei! Enhän minä pörröpäisenä voi tavata edes vanhaapiikaa.
— Ei tarvitse tavata! Patikoi tiehesi!
— No, nyt saat soutaa! Kokka on kohti telaa! Anna tulla vaan!
Otto juoksi nopeasti ottamaan venettä vastaan. Heti kun hän ylettyi kokasta kiinni, tarttui hän siihen tukevasti, alkaen juoksuttaa venettä telan yli kuivalle maalle.
— Istu tukevasti paikallasi! — käski Otto aloittaessaan juoksunsa.
— Hii-ih! — ennätti tyttö huutaa, kun venhe jo pysähtyi, perän sopivasti jäädessä telalle.
— Millainen vanha karhu mahdat ollakaan! Ei vielä kukaan ole vetänyt minua maihin tässä veneessä! — sanoi tyttö hypähtäessään pystyyn ja kääntyessään ympäri.
Samassa Otto oli astunut toisen jalkansa veneeseen, ottanut tyttöä molemmin käsin uumalta, nostanut kohoksi kuin lapsen ja heilauttanut hietikkorannalle.
Niin nopea kuin tämä temppu olikin, oli Otto kuitenkin nostaessaan ehtinyt vilkaista tytön kasvoihin. Ennenkuin tytön jalat ehtivät koskea rannan hiekkaa, oli Otto selvillä siitä, että hänen edessään seisoi hänen markkinakarkurinsa.
— Taivaastako tipahdit! — huudahti Otto. — Sinä olet sama tyttö, jonka tapasin runtumarkkinoilla.
Tyttö katsoi oudoksuen Ottoa silmiin. Sitten hän hämmentyi ja irroitti itsensä hitaasti Oton puristuksesta.
Ajattelematta muuta kuin tätä sattuman ryöpsähdystä, mikä oli hänet näin odottamatta yllättänyt, kertoi Otto melkein yhteen hengenvetoon lyhyen markkinatarinan.
Oton avomielisyys katseissa ja äänessä poisti pian outouden ja ujoilemisen heidän väliltään. Elina ei ollut Ottoa huomannut markkinoilla, mutta häntä miellytti, että Otto oli huomannut hänet. Häntä miellytti kuulla tuosta tapauksesta, ja Otto oli iloinen, kun sai kertoa siitä pettymyksestä ja ikävyydestä, mikä oli ollut seurauksena turhasta etsinnästä.
— Tämä on, totisesti, ihan kuin ihme, tämä odottamaton tapaaminen! — huudahti Otto, kun he lähtivät hiljalleen kulkemaan taloa kohti.
— Etkö älyä, mikä se ihme on?
— Mikä?
— Parrilan Iisu. Ymmärsin, että olet täällä hänen puhemiehenään.
Jos tyhjästä ilmasta olisi isketty Ottoa korvalle, ei hän olisi voinut enemmän nolostua kuin tästä Elinan lauseesta. Otto nauliintui paikalleen ja ajatuskin pysähtyi. Ei hän ollut muistanut Iisua, ei paikkaa eikä aikaa, niin kokonaan oli tämä löytö hänet vallannut.
Elinakin pysähtyi toiselle puolelle tietä ja unehtui katsomaan Ottoa.
Vihdoin Oton ajatukset alkoivat vähän selvetä. Hän oli seurannut parasta ystäväänsä tälle kosioretkelle, ja hänen edessään seisoi tuon ystävänsä morsian.
— Niin — puhemiehen tapaisenahan minä olen tänne tullut, — sanoi Otto hitaasti, liikahtamatta paikaltaan.
— Ajattelitko minusta jotakin muuta — jos — jos joskus sattuisit tapaamaan? — kysyi Elina.
— Ajattelin! — sanoi Otto yksinkertaisesti ja lähti hitaasti astumaan edelleen.
Hetken päästä Otto pysähtyi ja puhui kuin itsekseen.
— Minä myöhästyin — ja onni heitti minut tien oheen. Ehkä olikin parempi näin.
— Minkä tähden?
— Ehkä sinä et olisi välittänytkään minusta. Elina katkaisi pitkän päivänkakkaran tien varresta.
— En tiedä. Ei minulta ole kysytty tähänkään asti.
Elinan huulet nyrpistyivät, ja vinhasti ruoski hän päivänkakkaraa helmuksiinsa, lähtien kiivaasti astumaan edelleen. Otto kiirehti hänen rinnalleen.
— Mutta sittenhän…
— Mitä?
— Sittenhän olisi — mahdollista…
— Isä on ankara ja taipumaton, mutta jos sulla on isompi ja parempi talo, niin voithan yrittää.
— Talo? — Otto pysähtyi.
— Niin — talo! — Elinakin pysähtyi.
— Ei minulla ole taloa ollenkaan!
Elina katsoi pitkään, ymmärtämättä.
— Ei taloa — ollenkaan?
— Ei!
— Niin, niin. Eipä tietenkään — puhemiehellä! Naineen miehen kosiminen ei olisi sen mahdottomampaa — isän mielestä! — sai Elina hätääntyneenä sanotuksi ja lähti nopeata vauhtia taloa kohti.
Otto jäi paikalleen seisomaan, ja katselemaan Elinan katoamista vankkojen rakennusten suojaan.
Ensikerran elämässä oli Otolle selvinnyt päivänkirkkaaksi suuri totuus. Ihme, ettei hän ollut sitä ennen älynnyt! Nyt oli kaikki niin peloittavan selvää, kun hän katseli noita mahtavia, harmaita rakennuksia. Tuntui, että hän oli juossut päänsä niitten honkaisiin seiniin. Oliko hän sokko? Näkikö hän nyt, että hän oli talottomana oman säätynsä ulkopuolella, ettei ollut muitten kanssa samanarvoinen. Niin ylistetty ja suosittu kuin olikin, talollisten omintakeiseen joukkoon hän ei kuulunut. Arvokas vieras kemuissa ja pidoissa, kylätanhuissa ja raittiremuissa, mutta oikeissa, vakavissa asioissa oli hän »viides pyörä vaunuissa». Ei kelvannut hankkimaan itselleen säätynsä mukaista vaimoa, ei kelvannut esiintymään kosiomiehenä talollisten parissa. Oli jonninjoutava ja tyhjänpäiväinen setämies, jolla ei ollut omaa kotia eikä kontua, ei tulevaisuutta eikä kiinteätä olinpaikkaa. Hän oli vain siedetty kaikkialla, olematta missään, tarpeellinen. Synnyinkodissaankin oli hänen asemansa jotenkin lähellä koturin alhaista tasoa. Kukapa nyt haluaisi sellaista miehekseen ja kuka sukulaisekseen, vävykseen?
Tällaiset ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Häntä tympäisi. Olisi päästävä johonkin yksinäisyyteen, ettei kukaan näkisi, kuinka hänen sisin olemuksensa myllersi ja riehui. Tietämättä miten oli kulkenut pihan poikki ketään tapaamatta, syöksyi hän kuin takaa-ajettu otus »ylikamariin» ja heittäytyi selälleen vuoteelleen. Tässä oli parempi miettiä tuota äskeistä tapausta, joka viattomuudestaan ja yksinkertaisuudestaan huolimatta jäi niin kaameasti toteamaan hänen elämänsä räikeätä nurinkurisuutta. Tässä makasi nyt lyötynä ja voitettuna tuo maakuntain kuulu, voittamaton taistelusankari!
Kun elämän todellisuus oli astunut hänen eteensä, oli hän suistunut luulotellun korkeasta asemastaan kuin ruostunut peltikukko viiritangon päästä. Sen tapauksen hän oli nähnyt pikkupoikana Laikan pihalla. Nyt hän oli sen saanut kokea, aikamiehenä, täällä vieraassa ympäristössä, aurinkoisella vainiotiellä. Hänen elämänkuvansa, käsityksensä elämästä oli romahtanut maahan. Oliko hänellä sitten ollut käsitystä elämästään? Ei! Olisihan pitänyt ajatella, ennenkuin olisi saanut käsityksen. Eikä hän ollut koskaan ajatellut. Hän oli vain yksinkertaisesti uskonut, että hän oli samanarvoinen — tai vähän parempi kuin muut.
Hänkö muka oli luovuttanut Kervilän Annan Esalle? Hän — jonninjoutava setämies!? Jos hän olisi astunut kosiomiehenä Kervilän Matin eteen, niin Matti olisi nauranut hänet pellolle. Ja syytä olisi ollutkin. Mihin hän olisi vaimonsa vienyt? Maantiellekö, kujalle, kyläraitille? Aivan oikein! Häntä sanottiin kyläraittien kuninkaaksi! Tietysti pilaillen, ilkkuen, irvistellen! Pilkkanimi, pilkka-arvo, joka loppui heti, kun astuttiin seinien sisäpuolelle. Siellä, missä vakavan elämän arvo pantiin puntariin, oli hän tyhjänpäiväinen höyhen ainoastaan. Merkillistä, että hän ei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi näitä asioita! Eihän hän ollut mikään oikea mies! Miehen kuvatus hän oli! Oikeita miehiä olivat sellaiset kuin Parrilan Iisu ja Jartun Heikki! Niin — ja Hoijalan Esa! Esakin oli isäntä!
Heillä kaikilla oli oma kiinnityskohtansa. Jos minne menivätkin, palasivat he aina sinne, missä heillä oli jalansija, maaperä, missä heitä odotettiin. Kuka häntä odottaisi? Ei kukaan, vaikka hän ikänsä kiertäisi maita, mantereita!
Hän oli irtolainen! Ei edes koturin, itsellisen tai huutolaisen arvoinen!
Otolla ei ollut milloinkaan tapana käyttää voimasanoja, mutta nyt hän kirosi, hypätessään oikosenaan seisomaan kamarin lattialle. Hän käveli kuin villipeto häkissään ja murahteli. Mitä tästä tulisi? Mitä? Maltahan! Mitä on sitten tullut muista samanlaisista?
Otto istui sängyn laidalle. Ensikerran elämässä astui Oton muistikomeroista esille aikamoinen liuta pitäjän setämiehiä. Useimmat olivat sellaisia yhä edelleenkin, vanhuuteensa ja hautaansa asti. Elivät kotonaan kuin koturit tai itselliset ja olivat yhtä paljon talolle mielenkiintoisia kuin hakotukki tanhualla tai linnunpelätti pellolla tai ruostunut tuuliviiri katon harjalla. Entä ne muut? Otto muisteli ja laski sormillaan. Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi oli mennyt ikäleskille, jotka eivät enää muunlaista miestä voineet odottaa. Ahaa! Setämiehet olivatkin täyteväkeä! Valmiit astumaan kuolleitten aviomiesten tilalle! Entä sitten? Yksi, kaksi oli ottanut haltuunsa vapaaksi jääneen torpan. Olivat naineet torppien tyttäriä emännikseen. Hm. Varaväkeä olivat nämäkin, vaikka torppia varten. Siis varaväkeä kaikki! Hautajaissaattoihin kuuluvaa varaväkeä koko setämiesten lauma! Odotahan! Eivät ihan kaikki! Muuan setämies oli nainut kotitalonsa piian ja asui nyt kotikylässään mäkimökkiläisenä.
Otto purskahti nauramaan ja hypähti taas kävelemään. Totisesti! Ihania tulevaisuuden kuvia! Ja pitikö nyt näitä varten tulla Orttenmaahan? Niinpä niinkin! Hän oli nyt vieraalla paikkakunnalla, naittamassa parasta ystäväänsä. Ja morsiamena on hänen markkinakuvansa — mielitiettynsä! No, ehk'ei sentään! Ehkä vain hänen ihailemansa, tuntematon tyttö! Äh! Miksi ihailla talojen tyttäriä? Mitä se hyödyttää! Minähän olen ainoastaan puhemies — taloton joutolainen — setämies!
Otto iski nyrkkinsä seinään niin, että akkunat helisivät. Heti hän kuitenkin pyyhki otsaansa. Ei, ei! Ei tämä käynyt! Jos hänen mielentilansa joku vain aavistaisikin, niin naurettaisiin hänelle. Sellainen ei kelpaa! Palakoon karrelle sydän ja sappi, mutta kukaan ei saa sitä päältäpäin nähdä! Ei kukaan aavistaakaan, vaikka hän kulkisi ihmisten joukossa, onttona kuin tyhjäksi imetty munankuori! Laikan Otto hän oli, ja Laikan Otto hän tahtoi olla kuolemaansa saakka! Siinä oli kuitenkin nimi, joka oli yksin hänen ja jonka omistajaa laajat maakunnat kadehtivat.
»Ylikamarin» portaat natisivat, ovi avautui ja punaposkinen tyllerö pisti päänsä ovenrakoon.
— Siellä talonpuolella kaivataan.
— Vai kaivataan! No, juostaanko kilpaa? — kysyi Otto iloisin äänin.
— Ehei!
Ovi paiskautui kiinni ja tyllerö pyöri portaita alas kuin pallo. Kun
Otto harppasi ulos, näkyi pallo kiirivän karjatarhaa kohti.
— Hih-hii-ii! — nauroi pallo mennessään.
— Saan kiinni! — huusi Otto kuten pikkulapsille on tapana.
— Ih! — parkaisi pallo ja pyörähti karjatarhan veräjän sisäpuolelle.
Otto nauroi ja astui talon puolelle hymyilevänä ja hyvätuulisen näköisenä. Hän joutui parahiksi avatakseen vierastuvan oven emännälle ja Elinalle, jotka kantoivat, toinen höyryävää vesikannua ja toinen tarjotinta kilisevine totivehkeineen.
— No, siellähän tulee kaikki hyvä yhdessä rytäkässä! — sanoi isäntä, lähtien »piirongin klaffista» noutamaan punaista kaupunkilaisrommia.
— Isä on myötäänsä koputellut tätä totivettä, mutta kun Laikan Otto viipyi ulkona, niin en hätäillyt. Elinakin jo sillä aikaa on ehtinyt tulla kotia! — puheli emäntä kuin esitelläkseen tyttärensä Otolle.
Otto meni tervehtimään Elinaa sulavasti ja vaivattomasti, puhumatta mitään heidän aikaisemmasta tapaamisestaan.
Elina katsoi vähän hämillään Ottoa silmiin, mutta ei sanonut mitään.
Otto ryhtyi rivakasti ohjailemaan keskustelua, lörpötellen »ummet ja lammet», kunnes sai toisten kielenkannat irroilleen.
Elina kuitenkin vaikeni kokonaan, eikä emäntäkään monta sanaa sanonut.
Hetken kuluttua he poistuivatkin.
— Lähettäkää sitten sana, kun sauna on valmis! — käski isäntä.
— Minä en mene saunaan. Kävin jo uimassa, — sanoi Otto erikseen Iisulle.
— Sinä sitten kerkiät!
— Milloin arvelet täältä lähdettävän?
Isäntä höristeli korviaan, kuullessaan Oton kysymyksen.
— No, ei suinkaan tästä huomenna mihinkään mennä, ja sitten on sunnuntai. Kirkossakin käydään. Ei ennen maanantaita! — puheli isäntä ratkaisevasti.
Otto oli tyytyväinen, kun sai tietää, miten kauan tämä kiusallinen kyläily tulisi jatkumaan. Kaikki muut asiat olivat samantekeviä. Hän puheli järkeä tai »puuta-heinää» miten milloinkin. Hän vaikeni tai nauroi, aina keskustelunsävyn mukaan. Hän huomasi olevansa niin tyhjänpäiväinen kuin miehinen mies suinkin saattoi, ollakseen oikea »viides pyörä vaunuissa», oikea setämies.
Ottoa itseään iljetti, mutta isäntä oli häneen kovin ihastunut. Hän sanoikin toista lasia tehdessään, ettei hän ollut koskaan tavannut niin hauskaa nuorta miestä.
— Ja jos hän vielä on puoleksikaan niin uljas ja voimallinen kuin Iisu on kertonut, niin ei hänen vertaistaan ole montakaan pitäjää kohti. Muistoksesi! Muistoksesi! — jutteli isäntä hyväntahtoisesti, kohottaen lasinsa kippaamista varten.
— Se on semmoinen tää meidän puolen poika, että hänen vertojaan saa etsiä läänit läpeensä! Mitäs pitäjistä puhetta! — sanoi Iisu, leveästi ja ylpeilevästi nauraen.
Otto huomasi, että talojen kehumiset ja myötäjäisten luettelemiset oli jo sivuutettu. Nyt alkoi tavanomainen voimien kerskuminen ellei omien, niin muiden. Miesten keskeiset jutut pitotilaisuuksissa koskettelivat yksinomaan voimien mittelyä lukemattomissa eri vaiheissa. Tästä johduttiin tavallisesti mieskohtaiseen voimankoetukseen. Sellainen oli tapa. Otto koetti laskea Iisun puheet leikiksi, selitellen, että he olivat kasvinkumppanit ja Iisu näki sentähden Oton ansiot kaksinkertaisina.
— Niin kai täytyykin olla Iisu ei ole sattunut näkemään oikeata voimamiestä. Ei ole nähnyt Harjun Jannea, tästä naapuritalosta! — selitteli isäntä innostuneena. — Pari, kolme miestä saa hänen kimppuunsa käydä, yhtaikaa! Kyllä Janne ne ympäriltään räpistelee. Mutta mitäpä siitä! Miehiä huonommatkin! Muistoksi, muistoksi!
— Kolmeko miestä, sanoitte? — kysyi Iisu, iva suupielessä.
— Varmasti kolme! Olen itse nähnyt!
— Mutta minä olen nähnyt tuon poikasen ajavan pellolle kolmekymmentä kertaa kolme miestä! — pilaili Iisu.
— Kolmekymmentä miestä? — nauroi isäntä.
— Sinusta tulee hauska vävypoika, mutta ei saa mahdottomia puhua! No, kyllä minä sentään leikin ymmärrän. Muistoksi! Muistoksi vaan!
Otto koetti sotkea keskustelun muihin asioihin, mutta ei onnistunut. Isäntä oli hyvällä tuulella eikä hellittänyt voimajutuistaan. Niitä hänellä olikin iso varasto, kuten sopikin hänen-ikäisellään miehellä.
Iisukin kertoi jonkin pikku jutun silloin tällöin, mutta lisäsi usein, ettei se ollut Laikan Oton tapaista.
Isäntä alkoi yhä useammin kurkistella Ottoa ja myönsi, että onhan tuo aikamiehen näköinen.
— Kokoa ja näköä kuin mustalaisen hevosessa! — nauroi Otto.
— Meillä on sunnuntaisin aina kaikenlaisia voimien koetuksia tuolla kyläpajan vieressä. Sinne kokoontuu monen kylän väki kisailemaan. Tuleepa aika lystiä ylihuomenna! Siellä näette Harjun Jannen. Vaikka — kyllä minä, vielä vuosi sitten, vedin Jannen sormikoukussa.
— Kas vaan! Te olette niin väkevä! — tokaisi Iisu.
— No, kun minua pidettiin pitäjän parhaana sormikoukun vetäjänä — ennen nuorempana. Mutta se oli silloin! No, muistoksi! Muistoksi!
Kipattuaan ja maisteltuaan lasistaan pyyhki isäntä kämmentään reiteensä ja katseli leikillisesti Ottoa.
— Tekisi mieleni vähän tunnustella tuota Laikan Ottoa. Eihän minun sormeni enää kestä, mutta voisin ainakin arvioida hänen voimiaan. Koetatko pilan piteeksi?
Isäntä työnsi kätensä pöydälle Oton eteen. Otto ei ollut halukas talon isännän kanssa reistailemaan, mutta hänen vastaväitteensä vain kiihoittivat isäntää.
Vihdoin Otto suostui panemaan kätensä pöydälle. Isäntä katseli Oton kättä vähän hämmästyneenä. Sen jäntereinen voima peittyä siroon ja suhteelliseen muotoon, kun se ei ollut mihinkään verrattavissa, mutta nyt isännän käden rinnalla se teki, siromuotoisuudestaan huolimatta, valtavan vaikutuksen.
— En tokkonen tosi, tuollaisen kanssa vedä! — sanoi isäntä ihmeissään.
— Älkää vetäkökään! Turhaa se olisi! — koetti Iisu estellä.
— Niin. Jutellaan muuten vaan, — sanoi Otto ja veti kätensä pöydältä.
— Mutta kun minua niin kutkuttaa, — sanoi isäntä. — Anna kätesi!
Mieshän hävinnytkin!
Otto antoi kätensä ja antoi isännän sijoitella sormensa parhaan mukaan.
— No, nyt! — komensi isäntä, ja alkoi kiskoa henkensä edestä, käsivarsi suorana kuin vetoköysi.
Otto ei liikahtanut hiventäkään, eikä koukistunut käsivarsi näyttänyt pienintäkään oikenemisen oiretta. Isäntä hellitti otteensa.
— Jopa on koko pentele! No, en totta vie olisi uskonut. Tuntui kuin olisi seinää vetänyt!
Iisu nauroi ylpeilevää naurua.
— Oliko toista kuin Harjun Janne?
— Oli kuin pentelekin! — sanoi isäntä ja hemputteli sormeaan. — Ai ai, kuinka lystiä tulee sunnuntaina kylän pajalla? Tuollainen tulee miehen ollakin! Muistoksi, muistoksi!
— Kelpaa vaikka talottomanakin miesten seuraan? — nauroi Otto ivallisesti. — Ja kelpaa naimaan vaikka manttaalin emännän.
— Ky-yllä! Jos sattuu eteen sellainen puoli-ikäinen leskiemäntä, joka ei tarvitse rokunoita talonsa asumiseen.
— Laikan Otto voi kyllä ostaa talonkin, vaikka minkälaisen! — kerskaili Iisu. — Ainakin kolme kyläkuntaa, meidän pitäjästä, menee takaukseen sellaiselle miehelle.
— Sen uskon, kaikesta päättäen, mutta harvakseltaan tapaa tyttöjä, jotka menisivät emännän valjaisiin täysvelkaiseen taloon!
Kiusoitellakseen omaa itseään oli Otto heittänyt syöttinsä ja voi nyt oman harminsa nautinnoksi tuntea, miten ahnaasti sitä ruvettiin nyppimään. Koskaan ennen ei ollut tällaisia juttuja häneen kohdistettu, ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Nyt juotettiin hänelle ensimmäinen, alemmuuden osoituksin täytetty, katkera malja. Mutta Otto oli päättänyt säilyttää tasapainonsa ja miehuutensa. Rauhallisena hommasi hän piippunsa täyttämisessä, pilailevan hymyn karehtiessa suupielessä.
— Enkä minä kehoittaisi velaksi ottamaan taloa, — jatkoi isäntä itsepintaisesti. — Suotta pistää käpäläänsä sellaiseen satimeen. Leski velattomille taloineen on paljon pehmeämpi mätäs. Minä luulen, että tästäkin pitäjästä voisi keksiä sellaisen mukavan…
— Oletteko ajatellut valmiiksi jo siltä varalta, että emäntänne kuolisi? — keskeytti Otto nopeasti, saaden kuitenkin sanojensa sävyjen sen verran leikillisyyttä, että toiset rupesivat nauramaan.
Onneksi tuli emäntä samaan aikaan pyytämään vieraita illalliselle. Otto kiitti ja nousi heti, sillä häntä alkoi väkisinkin kuohuttaa se suojeluksen tapainen ystävällisyys, johon keskustelu oli vierähtänyt. Hän oli halunnut vähän ivata itseään, mutta ei heittäytyä rentonaan toisten kepakoitavaksi kuin kuivattu kaurasiikko.
Hyvä varoitus tämä kuitenkin oli. Hänen oli pidettävä huoli siitä, ettei tämä kepakoiminen uusiintuisi.
Siitä ei kuitenkaan päässyt yli eikä ympäri, että hän nyt oli nähnyt elämässään oudon repeämän, joka tuijotti häneen kuin irvistelevä seinähirren rako. Se nauroi hänelle vasten naamaa kaikkialta — ja oli aina nauranut, vaikk'ei hän ollut sitä ennen nähnyt, eikä sen virnistystä ymmärtänyt.
VIII
Orttenmaan isännän toivoma sunnuntain iltapuoli oli käsissä.
Kyläpajalle oli kokoontunut paljon väkeä.
Pajan viereinen, paksuhiekkainen kenttä olikin erinomainen voimailu- ja kisapaikka. Olipa ilta-auringon puoleisella kentän sivustalla vielä pitkä rivi isoja kiviäkin istuinpaikoiksi. Keskimmäisille kiville oli Orttenmaan isäntä sijoittanut vieraansa, istuen itse heidän väliinsä.
Useanlaatuinen, hiljainen voimainkoetus oli jo täydessä käynnissä, vaikka ei vielä ollut tapahtunut mitään erikoisemmin mielenkiintoista kohtausta.
— Onko nämä kivet tuotu tähän vartavasten? — kysyi Iisu ihmeissään.
— Eikä. Tästä läheltä on palanut, joskus maailmassa, jokin rakennus. Sen kivijalkakiviä on siirretty vähän lähemmäksi. Näitä nimitetään »laiskankiviksi». Kisoihin osaa ottamattomat tavallisesti istuvat tässä katselemassa. Ja naiset kokoontuvat tuohon mäenlappeeseen. Johan siellä onkin niitä aika liuta.
Ottokin katsoi sivulleen. Hetken tarkasteltuaan näki hän Elinan istuvan tyttöjen parvessa, lähimpänä kentän reunaa.
Otto käänsi huomionsa kentälle, jossa parastaikaa jurrattiin väkikapulaa ja kissanhäntää useissa pareissa.
— Missä on Harjun Janne? — kysyi Iisu.
— Tuo vihreälakkinen mies, joka loikoo tuolla pajan katveessa. Ei hän tavallisesti ota osaa, ennenkuin oikein miestä kysytään. Väkikapulassa hän on vetänyt kaksikin yhtaikaa. Nyt hän nousee. Tulee kai tänne kiville istumaan.
Otto näki Jannen lähestyvän. Leveänaamainen ja leveähartiainen miehenkarhu! Mutta Oton tarkka silmä hymyili. Janne käveli veltosti ja toimettomasti.
— Sillä on päiväinen hihassa! — kuiskasi Iisukin.
— Ei siihen päiväinen pysty. Aina se noin lainehtien liikkuu, — selitti isäntä.
Leikki alkoi vähitellen muuttua yhä eloisammaksi. Naapurikylistä oli tullut muutamia remseitä poikia, jotka antoivat vauhtia ja kiihoittivat yritteliäisyyttä.
Isäntä oli siirtynyt puhuttelemaan jotakuta naapuria.
— Lähtisin tieheni, ellei »ylikamarissa» olisi vieläkin ikävämpi, — sanoi Otto Iisulle.
— Minä menisin kernaammin tuonne naisväen pariin, mutta ei taida olla soveliasta.
— Onhan sulia sulhasen oikeus!
— En kai sentään ilkiä. Luuletko, että minä kestäisin »kapulassa» tuon
Jannen kanssa?
— En osaa sanoa. Näyttää olevan sitä laatua mies, joka venyy ja painaa paljon.
— Mun tekee mieleni koettaa, mutta…
— Mikä estää?
— Vedätkö sinä hänet sitten, jos minä häviän? Emme saa pitäjämme mainetta päästää käsistämme.
— Entä jos en minäkään voittaisi?
— Ole vaiti! Sinähän olet vetänyt minut yhdellä kädellä.
Isäntä palasi innostuneena paikalleen.
— Kohta saamme lystiä! Minä kuulin, että jokivarren miehet ovat saapuneet rantaan. Heidän mukanaan on Toisinaan Tuomas, joka on kerskunut voittavansa Jannen jokaisessa pelissä. Tuolla he tulevatkin! Katsokaa!
Kymmenkunta miestä tuli esille pajan takaa hiljalleen ja öräillen.
— Tuo on Tuomas, joka kantaa takkia käsivarrellaan, — selitti isäntä.
Tuomas asteli hitaasti kiviä kohti. Hän tervehti Jannea ja istuutui hänen viereensä.
Otto oli seurannut Tuomasta tuntijain katsein ja huomannut, että Tuomas liikkui joustavasti ja pehmeästi.
— Mies on kokonaan toista maata kuin Janne, — sanoi Otto hiljaa.
— Olkoon vaan, mutta säippäri hän on Jannen rinnalla! — kehui isäntä itsepintaisesti.
Kisailu alkoi vähän lamaantua uusien tulokkaitten tähden, mutta sitä ei sallinut kylän koukkusorminen seppä, joka oli hivenen hiprakassa. Hän kantoi jalkopuun ja vetokapulan melkein Orttenmaan eteen ja kehoitti Tuomasta ja Jannea istumaan hiekkaan.
— Täällä on Orttenmaan kaukaisia vieraita, joitten täytyy nähdä, olemmeko me ruismaan väkeä vai petunkulman poikia! — sanoi seppä leikkisästi.
— Oikein, seppä! — sanoi Orttenmaa nauraen. — Tästä on sinulla taas kortteli kirkasta tiedossasi.
Seppä innostui kovin.
— No, pojat! Minä olen kuin juttujen huutaja käräjillä. Se, joka ei tule esille, on hävinnyt mies. Toismaan Tuomas on sanonut voittavansa Harjun Jannen »kalikassa». Ellei Tuomas tule sanaansa todistamaan, on hän hävinnyt. Samoin Janne, ellei tule puolustamaan itseään.
— Mutta jos kumpikaan ei tule? — tokaisi joku joukosta.
— Sitten he ovat kissanpoikia molemmat! Osaavat vain naukua!
Iloista naurua kuului kaikkialta.
— Kyllä minä istun hiekkaan! Istukoon kumppaniksi kuka haluaa! — sanoi
Janne ja tömähytti raskaan ruhonsa maahan, että hieta pöllysi.
Iisu oli tällä välin tehnyt omia hiljaisia laskelmiansa. Hän tunsi nahjusmaisuutensa, joka useimmiten vei hänet alakynteen äkillisissä pyräyksissä, mutta kun hän oli kuullut Oton mielipiteen Jannen venyväisyydestä, niin hän rupesi yhä enemmän luottamaan omaan jurraamiseensa. Sellaisessa hän ei ollut koskaan kesken hellittänyt. Siinä hänen voimansa sai rauhassa nahjustella esiin. Ja morsiankin oli katselemassa! Miks'ei kerran yrittää!
— Heitä nyt, Tuomas, ujoutesi tai olet mennyttä miestä! — kehoitti seppä.
— Tulkoon kuka tahansa! — alkoi Janne ylpeillä.
Silloin Iisu nousi ja heitti takin yltään.
Otto ja Orttenmaa hämmästyivät.
— En minä ollenkaan odota voittoa. Sinä olet hirmuisen väkevä. Koetan vain lystikseni — sillä aikaa kun Toismaan Tuomasta odotellaan. Päivää muuten! — sanoi Iisu ja tervehti Jannea kädestä. Minä olen Parrilan Iisu tuolta ylimaan puolesta.
Orttenmaa rypisti kulmiaan ja oli tyytymättömän näköinen.
— Suotta nyt tuohon tarvitsi mennä! — murisi hän Otolle. — Arvaahan sen muutenkin.
— Noo, jos Janne on pitäjän voimallisin, niin eihän leikki sellaisen kanssa häpeää tuota, — sanoi Otto.
Isäntä vähän rauhoittui ja katsahti mäen syrjään, näkisivätkö naiset mitä oli tulossa.
Ottokin vilkaisi naisiin ja näki, että siellä oli noustu seisomaan uteliaisuudesta. Kaikki tietysti tiesivät, että Orttenmaan vävy kilpaili heidän voittamattomansa kanssa.
Toismaan Tuomas oli nopeasti siirtynyt paikaltaan asettuen Oton viereiselle, tyhjälle kivelle.
Kapulanvetäjät olivat, sepän silmälläpidon alaisina, saaneet jalkansa, kätensä ja kapulansa paikoilleen. Ympäriltä kuului halveksivia naurunhöräyksiä.
— Kohdallaan on kapula! Antaa mennä! — huusi seppä.
Vetäjien jäntereet pingoittuivat. Veto oli tasaista molemmin puolin. Ympärillä olevat alkoivat ihmetellen katsella, kun kalikka ei siirtynyt Jannen puolelle. Päinvastoin! Vähitellen, hyvin hitaasti, se alkoi siirtyä Iisun puolelle. Mutta Otto oli ymmärtänyt oikein Jannen ruumiinrakenteen. Jannen käsivarret ja selkä venyivät, miehen istuessa edelleenkin yhtä tanakasti hietikolla.
Katselijain jännitys kasvoi kasvamistaan. Orttenmaan isäntä tuskin hengitti ollenkaan, ja Otto tuijotti Iisua.
Kapula siirtyi siirtymistään, hyvin hitaasti, mutta pysähtymättä, ja yhä venyi Janne.
Otto ymmärsi, että voitto oli ilmeisesti Iisun puolella. Mutta jäisikö Iisulle tarpeellista tilaa loppuvetoa varten? Siinä kysymys! Jos Janne yhä venyisi, niin täytyisi Iisun lopulta hellittää. Ei puuttunut enää kuin tuuman verta, niin Iisun vetotila loppuisi.
Vallitsi kuolemanhiljaisuus.
Otto näki miten Iisu pingoitti jäntereensä loppuponnistukseen. Hitaasti. Hitaasti, mutta herkeämättä. Samalla taukosi Jannen venyminen. Nyt täytyi jommankumman hellittää. Kapula pysähtyi. Iisulla oli enää ehkä puolisen tuumaa vedon varassa. Melkein huomaamattomasti siirtyi enää kapula, kun Iisu pani kaikki viimeiseen yritykseen. Mutta silloin täytyikin kamppailun ratketa. Jannen ruho kohosi maasta. Ensin tuskin huomattavasti, mutta sitten äkkiä, ponnahtaen. Janne keikahti, suin päin, Iisun päälle.
Hämmästys oli melkein sanaton. Pitäjän voimakkain mies oli voitettu!
Tämä oli kuin ihme! Uskomaton tapaus!
— Se oli sellaista laiskan vetoa, etten minä ole ikinä nähnyt, — kuiskasi Tuomas Otolle.
Otto nauroi makeasti ja ojensi kätensä Tuomaalle.
— Kiitä, että pääsit tuota matoa venyttämästä! Minä olen Laikan Otto, tuon voittajan matkakumppani.
— Vai Laikan Otto! — huudahti Tuomas, ihastuneena. — Olen kuullut sinusta! Tahtoisitko koettaa jotakin peliä minun kanssani? Ei silti, että pyrkisin verrallesi, mutta olisi lystiä tuntea sinun voimasi.
— Eikö ole parempi, että pysyt täällä voittamattomana? — kysyi Otto ystävällisesti.
Siihen heidän keskustelunsa kuitenkin jäi, sillä hämmästys oli lauennut ja kaikki puhuivat yht'aikaa. Jannea moitittiin ja Iisua ylistettiin. Sepän ääni kuului kuitenkin yli kaiken.
— Mitäs nyt tehdään? Janne on hävinnyt, mutta Tuomas ei ole voittanut!
Iisu istui vielä hymyilevänä maassa.
— Missä on se Jannen vastustaja? Jos hän voittaa minut, niin eikö ole selvä, että hän on Jannenkin voittaja?
— On, on! — huudettiin joka taholta.
— Aiotko vielä jatkaa? — kysyi Otto.
— Nyt minä vasta olen herännytkin! — nauroi Iisu. — Enkä suinkaan minä voi jäädä koko pitäjän pöpöksi. Täytyy kai jonkun nostaa minut, että maine jäisi paikoilleen.
— Ei muut pysty, mutta jos Tuomas! — huudettiin yhtäältä ja toisaalta.
Tuomas istui sulavasti maahan ja tarttui kapulaan. Seppä tarkkasi, että kaikki oli kunnossa, ja antoi merkin. Ensin oli veto tasaista, mutta sitten Tuomas kiristi niin tulisesti, ettei Iisu ehtinyt kunnolla hoksata koko juttua. Eikä enää auttanut hänen yrityksensä, sillä Tuomas lisäsi voimaa hurjan nopeasti. Iisu nousi maasta niin kevyesti, että häntä rupesi naurattamaan.
Jotkut uskoivat, että Iisu ei yrittänytkään, mutta Iisu kimmastui ja sanoi, että onhan lupa muittenkin koettaa.
Muuan mies, joka nähtävästi ei tuntenut Tuomasta, hyökkäsi Iisun tilalle ja sanoi, ettei oikeata miestä niin nosteta kuin kertasäkkiä. Mutta hän kohosi maasta vielä kevyemmin kuin Iisu.
— Kyllä minä nyt todistan, että tämä vieras ja Harjun Janne ovat hävinneet aivan rehellisesti, — sanoi mies ja vetäytyi syrjään.
Otto oli erikoisesti tarkannut Tuomaan vetoluonnetta, sillä hän epäili Tuomaan vaativan häntä kanssaan kilpasille. Otto näki, että Tuomas panee muutaman sekunnin aikana kaikki vaakalautaan, ja siitä hän päätteli, että jos sen kestää, niin voiton saaminen ei ole vaikea.
— Muitten kanssa minä en viitsi, mutta jos Laikan Otto tulee, niin istun hänen nostettavanaan mielelläni.
Kuiske alkoi käydä miesjoukossa. Laikan Oton nimi näkyi olevan muillekin tunnettu.
— Suostutko, jos vedän yksin käsin? — kysyi Otto.
Tuomas ensin hämmästyi, mutta sitten hän naurahti iloisesti.
— Suostun!
Otto astui jalkopuun luo, painoi siihen oikean jalkansa ja laski vasemman polvensa maahan. Sitten tarttui hän kapulaan, jonka seppä ohjasi kohdalle. Selvä oli ja veto alkoi.
Hämmästys ei jaksanut enää pysyä aisoissaan. Monet kyykistyivät maahan seuratakseen kapulan liikkeitä.
Otto tiukkasi sen verran, että sai Tuomaan kiirehtimään pingoitustaan, joka kasvoikin tuhoisan nopeasti.
Otto tunsi kuitenkin heti sen silmänräpäyksen, jolloin kiristys ei enää kasvanut. Sitä hän oli odottanut. Sitä hän käytti hyväkseen ja pingoitti teräsjänteensä ratkaisevaan ponnistukseen. Hetkelliseen, rautaiseen kiinteyteen kiteytyivät voimamiehen jäntereet ja taipumaton tarmo. Kevyesti kohosi Tuomas seisomaan. Kilpa oli ratkaistu muutamassa kymmenessä sekunnissa.
Suosionhuudot raikuivat ei ainoastaan miesjoukossa, vaan kuuluivat voimakkaina naistenkin mäeltä.
Tuomas oli eniten ihastunut. Hän melkein syleili Ottoa ja ylisteli onneaan, että oli saanut sellaisen miehen kanssa voimiaan koetella.
Iisu oli haltioissaan ja selitti Orttenmaalle, miten totta oli toissa iltana puhunut.
Orttenmaa oli kuin pökertynyt.
— Minkälaisia miehiä nämä meidän vieraat oikeastaan ovatkaan! — huudahteli isäntä ja taputteli vieraitaan olkapäille.
Yleinen mieltenkuohu tasoittui kuitenkin vähitellen, kun nuorukaiset huomasivat, että tytöt laskeutuivat mäensyrjästä kentälle. Nuoret miehet kiirehtivät naisten parveen, ollakseen mukana heidän leikeissään.
Mutta Orttenmaa kuiskutteli Jannelle ja Tuomaalle sekä muutamille naapurien isännille, että tulisivat Orttenmaan pirttiin.
— Kohta alkaa heinäaika, ja vanha vaarinkalja on tyhjennettävä tynnyristä uuden tieltä! — selitteli isäntä. — Eihän tätä ihmeellistä päivää voi näin vähin äänin sivuuttaa.
Otto ja Iisu siirtyivät kuitenkin ensin leikkivän nuorison parveen ja lupasivat tulla sitten myöhemmin.
— Samantekevä! — sanoi isäntä. — Ette siellä kauan viivy. Naisten täytyy lähteä karjalle. Ehtoollisen jälkeen vasta jatkuvat leikit. Me vanhemmat miehet lähdemme nyt tynnyrisakkoja nuristelemaan.
Aikansa leikittyään hajaantui nuorisokin jättäen enemmät ilonpidot iltaan. Janne ja Tuomas seurasivat Ottoa Orttenmaahan, ja Iisu asteli morsiamensa rinnalla.
Iisu jutteli kovin eloisasti Elinalle ja luuli Elinankin juttelevan, vaikk'ei Elina virkkanut halaistua sanaa. Hymyili kyllä sentään joskus Iisun sukkeluuksille.
— Elinan kanssa on oikein mukava jutustella! — sanoi Iisu Otolle, kun he astuivat pirtin puolelle, Elinan poistuttua askareilleen. — Hän ymmärsi antaa arvoa meidän voimillemme.
— Mitä hän sanoi? — kysyi Otto, veitikka silmässä.
— Hän sanoi, että… kas, täällä miehet jo kättä kääntävät! — sanoi
Iisu avatessaan pirtin ovea.
— No, sieltähän tulevat kaikki väkikapulasankarit! Neljää noin komeata poikaa ei usein näe samassa pirtissä! — huusi muuan.
— Ymmällä minä olen vieläkin tuosta paikan Otosta, — sanoi isäntä. —
Kuules, Tuomas! Oikeinko se veti sinut yhdellä kädellä?
— Oikein veti — rehdisti!
— Niin, kun olin polvellani ja nostin ylöspäin. Ei kannata puhua, — sanoi Otto vaatimattomasti.
— Kyllä minä sen edun ymmärrän! — intoili Tuomas. — Mutta, että yksi käsi kesti sellaisen vedon — sittenkään! Se on ihme! Sillä miehellä on koura, joka pitää.
Miehet ymmärsivät asian ja ilmaisivat ihmettelynsä yksimielisesti.
Solisevana virtana jatkui keskustelu ja siirtyi voimista norjuuteen.
Hetken kuluttua jo pari ukkelia makasi selällään lattialla yrittäen nousta istumaan kantapäitten liikahtamatta maasta.
— Mitäpä noista! — sanoi joku harmaatukkainen isäntä. — Mutta heittäkääpä, ukot, kärrynpyörää! Minä tein sen vielä viime kesänä luhtaniityllä.
— Mitäpä meistä lahopökkelöistä! — keskeytti isäntä. — Mutta te notkean näköiset pojat, Otto ja Tuomas, tehkää te jokin temppu, josta jäisi vielä jälkimaininkia voimannäytteitten lisäksi.
— Mitä sanotte, jos minä hyppään tuolle muurin otsalle? — kysyi Iisu äkkiä.
Miehet katsoivat ensin pitkään, mutta rähähtivät sitten täyttä kurkkua hohottamaan.
— Siihen ei kukaan tasakäpälässä hyppää! — huusi eräs harmaatukkainen isäntä melkein suuttuneena. — Ja jos hyppäisi, niin miten kävisi pään ja polvien?
— Meidän vävymies on niin mahdoton leikinlaskija, että sen kanssa on vallan saatuna! — murisi isäntä.
— Kotipuolessani minua uskotaan! — sanoi Iisu niin surkein äänin, että sen synnyttämä iloinen nauru lepytti Orttenmaankin tyytymättömyyden.
— Jos en minä olisi juuri imaissut niin paljon vaarinkaljaa janooni, niin kyllä minäkin yrittäisin! — jutteli Janne leveästi hymyillen. Hän iski täten pienen kaunansa Iisuun, häviönsä johdosta. Ja naurajat hän saikin puolelleen, sillä Jannehan oli tunnettu erikoisesta raskasliikkeisyydestään.
— Eiköhän nyt puhuta joutavia? — sanoi Orttenmaa. — Kysytään Tuomaalta, voiko tuonne otsalle hypätä. Hän sen tietää.
— Yhtä korkealle ehkä hyppään, mutta en muurin otsalle! — vakuutti
Tuomas.
— Pitääkö sitten minun se tehdä? — kysyi Iisu nousten penkiltä. — Nyt huomaankin, että selkäni vähän kangistui kapulan vedossa. Auta sinä, Otto, miestä mäessä! Riisu saappaat! Sinä teet tuon hypyn häthätää.
Asiasta pilailtiin, mutta Iisu ei hellittänyt. Hän oli nähtävästi joutunut pahimmalle ylvästelytuulelleen, hankkiakseen mainetta kotiseudulleen.
Kun Otto huomasi, että miehet alkoivat pitää Iisua lörpöttelijänä ja tyhjänkerskurina, heitti hän nopeasti saappaat jalastaan, astui sukkasillaan uunin luo ja teki hyppynsä keveästi ja vaivattomasti.
— Joko minä taas puhuin pötyä? huusi Iisu riemuissaan.
— Mieshän on linnun sukua! — huusi joku.
Puhkesi yleinen möly. Merkillistä! Uskomatonta! Noituutta!
Otto hyppäsi alas uunilta ja rupesi saappaitaan etsimään.
— Älä vielä! — kiihkoili Iisu. — Hyppää ensin tuon penkin ja pöydän yli peräpenkille seisomaan!
Otto oli tyytymätön Iisuun.
— Sinä komentelet kuin aljokarhua tanssimaan!
— Ja karhu suuttuu, jos siltä vaaditaan sellaista, mihin se ei pysty! — naurettiin miesjoukossa.
— Onko siellä peräpenkki? — kysyi Otto ja kumartui pöydän yli katsomaan, saadakseen samalla silmäänsä pöydän leveyden.
— Kyllä minä nyt jo voisin vetoakin lyödä! — sanoi isäntä.
— Älkää lyökö! Minä voin epäonnistua! — kielsi Otto nauraen.
— Juuri sen epäonnistumisen puolesta minä löisinkin vetoa. Tästä Iisun jutusta ei tule mitään! Se on pötyä!
— Teidän pitää oppia uskomaan, että meilläpäin ei koskaan valhetella! — puheli Iisu niin papilliseen sävyyn, että Orttenmaankin täytyn nauraa.
Otto asettui penkin ääreen.
— Hyppään ensin kokeeksi — sanoi hän ja heilahutti samalla itsensä keskipöydälle.
Miehet nousivat istuimiltaan ja kertyivät pöydän ympärille.
— Minä olen varma, että se onnistuu! — sanoi Tuomas. — Minä näin sen hypyn keveydestä.
Otto oli astunut alas ja asettui uudelleen penkin ääreen. Sitten hän kyykistyn. Nähtiin loikkaus, ja Otto seisoi peräpenkillä.
Hiljaisuuden vallitessa Iisu ojensi Oton saappaat.
— Tässä saat saappaasi! Karhu saa palkkansa.
Tuomas ei enää malttanut mieltään. Hän työnsi kätensä Otolle.
— Sinä olet paras mies, minkä ikinä olen nähnyt!
Samaa mieltä olivat muutkin.
— Se onkin Laikan Otto, jonka nimi tunnetaan kolmessa maaherran läänissä! — ylpeili Iisu.
Otto oli vaivaantunut tästä kaikesta ja livahti ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pirtistä pihalle, jättäen miehet jatkamaan jaarituksiaan.
Astuessaan portaille hän melkein säikähti. Huomasi tulleensa ojasta allikkoon. Portailla istui Elina ihan yksin. Otto aikoi kääntyä takaisin, mutta silloin Elina huomasi hänet. Oli mentävä ohi ja oli kai jotakin puhuttavakin, oli pysähdyttävä.
— Aiotko mennä mansikkaan, koska on koppa kädessä? — sanoi Otto, kun ei muutakaan keksinyt.
Elina nousi ja löi kädellään suoraksi hameensa helmat.
— Enkä, olin lähdössä puutarhaan. Teki mieleni katsoa, löytäisinkö jo uusia perunoita.
— Näinkö varhain?
— Minulla on omat metkuni.
— Saanko tulla katsomaan?
— Tule vaan!
Elina lähti edeltä ja kiersi ylikamarin nurkitse etelänpuoliselle seinustalle.
— No, eipä uskoisi! On jo kukassa!
— Oli jo viikon alussa.
— Aivan oikein! Tähän ei sovi pohjatuuli.
— Ei sovi! Ja minä lapioin kaiken lumen pois jo maaliskuun lopussa, että aurinko saa muokata maan.
Keskustelu oli sujunut asiallisesti ja välittömästi. Otto oli mielissään.
Elina kyykistyi maahan ja työnsi sormensa juuria haparoimaan.
— Mitä teitte pirtissä, kun siellä oltiin toisinaan aivan hiljaa ja toisinaan meluttiin ja naurettiin?
— Minä siellä aljokarhua leikittelin.
Elina veti samassa kätensä esille, nostaen ilmoille kananmunan kokoisen perunan.
— Katsohan!
— No, eikös vaan! Mutta onko useampia?
— On, on! Saamme maukkaan ehtoollisen. Katsohan miten taajassa!
— Hyvä on ollut kylväjä!
Otto veti nurkan juurelta pienen pölkynpään ja istui Elinan lähelle katselemaan.
— Miten sinä karhua leikittelit? — kysyi Elina, vilkaisten Ottoa, hymykuoppien ilmestyessä poskille:
Otto naurahti, itseänsä-halveksijan väre huumia.
— Niinkuin rengaskuonoista karhua hypitetään.
— Millä tavoin?
Elina katsoi pitkään, lakaten kaivamasta.
— Niinkuin markkinoilla, siinä komelianttarien kojussa, josta tulit ulos silloin, kun tapasin — tai näin sinut ensimmäisen kerran.
Elina rupesi kaivamaan uudelleen.
— Siellä kojussa näin kyllä karhun. Sillä oli rengas kuonossa.
— Minulla ei ole rengasta, — naurahti Otto.
— Tai — onhan se kyllä — vaikka — sitä ei näy.
Elina kurkisti sivulleen kuin salaa.
— Sinä teet pilkkaa minusta?
— En. Pikkuisen vain itsestäni. Minua hyvitellään ja katsellaan kuin aljokarhua, mutta siihen se suosio sitten loppuu.
— Loukkasiko joku sinua pirtissä?
Oton silmä välähti tulisesti.
— Ei minua kukaan voi loukata maksamatta siitä kallista hintaa!
Hetken kuluttua Otto naurahti iloisesti.
— Eihän aljokarhuakaan kukaan uskalla loukata. Sen kämmen on peljättävä. Minä näin kerran aljokarhun vetävän väkikapulaa miehen kanssa. Mutta ellei karhu voittanut aina toista kertaa, niin se suuttui. Mies ei siitä piitannut, vaan veti karhun kaksi kertaa peräkkäin. Silloin karhu iski kämmenellään — ja mies makasi maassa tainnoksissa.
— Minä huomaan, että olet vihainen jostakin.
— En ainakaan kenellekään muulle ihmiselle. Minuahan kohdellaan hellävaroen kuin täysinäistä maitokehloa.
— Oletko suuttunut minuun, kun kysyin — kysyin —
— Mitä sitten?
— … jos sulla on taloa. Se oli vissiin aika tyhmästi tehty!
— Oli onni, että silmäni avautuivat sinun sanastasi. Joku toinen olisi ehkä tehnyt sen ilkeämielisyydestä, ja se olisi voinut olla ikävää hänelle ja minulle.
Elinan pää painui yhä syvemmälle perunankukkien sekaan.
— En minä mitään pahaa tarkoittanut.
— Ymmärsin sen. Kiitän sinua. Saatoit minut oivaltamaan, ettei setämies ole isäntämiehen veroinen.
— Mutta voi olla enemmän kuin kaikki muut — kuten äsken — kentällä — ja arvattavasti tuolla pirtissäkin.
— Niin — niin voi kyllä olla kaikessa — hölynpölyssä, — sanoi Otto hitaasti ja surunvoittoisesti.
Elina nousi seisomaan. Hänen pieni koppansa oli jo täynnä. Ottokin nousi. He seisoivat vastakkain, Elinan hypistellessä päällimmäisiä perunoita, ikäänkuin järjestelläkseen niitä. Ensin hän katsoi Ottoa, mutta punastui kovin ja painoi päänsä kumaraan.
— Minun häitäni ei vietetä vielä syksyllä, vaikka ne muut tahtovat, — kuului Elinan kuiskauksen tapainen puhelu. — Ei ennen ensi juhannusta.
Otto ei ymmärtänyt eikä tietänyt mitä sanoisi. Vihdoin lakkasi Elina järjestelmästä perunoita ja nosti päänsä katsoen rohkeammin Ottoa silmiin.
— Vuodessa voi paljon tapahtua, — kuuli Otto Elinan sanovan ja näki hänen sitten kevyesti juoksahtavan pihaan.
Otto seisoi yksin ja katseli Elinan jälkeen. Hän oli tyytymätön itseensä, lähti hiljalleen astumaan pihaa kohti ja kiipesi narisevia portaita ylikamariin. Otto syytti itseään hölynpölyviikariksi, jonka sanojen takana oli tyhjää ilmaa. Ja tuollaisia sanalesuja hän oli ryöpyttänyt viattomalle, kokemattomalle tytölle korvat täyteen! Totisesti! Ensimmäisen kerran oli hänelle tällaista sattunut. Mitenkä nyt voisi työntää asiat tolalleen jälleen?
Otto nojasi kyynärpäänsä akkunapieleen ja päänsä nyrkkiään vastaan.
Pystyisikö hän nyt sammuttamaan sen rauhattomuuden kipinän, minkä hänen ajattelemattomuutensa oli ehkä saanut lehahtamaan Elinan mielessä? Mitenkä hän sen voisi tehdä? Mitenkä hän saisi tilaisuuden puhutella Elinaa? Ei mitenkään! Nämä kaksi kertaa oli onneton sattuma järjestänyt, mutta järjestäisikö se kolmannen tapaamisen?
Otto vaipui vieressään olevalle tuolille. Kirottu komelianttien koju ja kirottu tämä onneton kosioretki!
Otto katseli ympärilleen kuin apua etsien. Ainakin pois tästä talosta!
Pois mahdollisimman pian!
Eikö olisikin syytä, näin kuumana aikana, lähteä yön selkään? Siitä tulisi hevosille suuri huojennus. Ja sen ymmärtäisivät sekä Iisu että isäntä. Otto lähti talon puolelle.
Ehdotuksensa saikin Otto illallista syötäessä mukavasti esille ja tahtonsa mukaisesti päätetyksi. Hän luuli sitäpaitsi takoneensa toistakin rautaa. Hän toivoi Elinan ymmärtävän, ettei hänellä ollut mitään huvia vierailun pitkittämisestä ja että hänellä oli halu päästä entisiin oloihin niin pian kuin suinkin.
Otto uskalsi vilkaista pikimmältään Elinaan ja huomasi tämän katseen silmänräpäykseksi pysähtyneen häneen, mutta ei hän kuitenkaan saanut selville, oliko Elina ymmärtänyt hänen tarkoituksensa.
— Sinähän mukavia juttelet! — nauroi Iisu. — Selität kuin pappi lukusijoilla.
Isäntäväki ei kiinnittänyt vähintäkään huomiota Oton juttuihin. Isäntä alkoi heti selitellä, että he äidin ja Elinan kanssa tulevat Parrilaan talonkatsojaisiin, »heinän ja rukiin välissä». Näitä talonkatsojaisia pohdittiin sitten hyvästijättöön asti, eikä Otto, yrityksistään huolimatta, voinut keksiä ainoatakaan tilaisuutta puhutellakseen Elinaa kahden kesken.