KYNÄELMIÄ II

Runosommitelmia ja suorasanaisia kokeita

Kynäillyt

KAARLO HEMMO

Tampereella, Hj. Hagelberg, kustantaja. 1888.

SISÄLLYS:

Runosommitelmia:

Suomenkielen asetusta odottaessa.
Laulujuhlassa.
Vapaus ja minä.
Miksi punastun!
Kalastaja.
Leivon laulu ja variksen.
Viatonta.
Tuska viel' on rinnassain.
Kun — — silloin.
Pois raittiusseurat!
Pois lapsellisuus.
Ne uinuivat onnestaan.
Kaksi kahdesti.
Kerta.
Kaihoisena hetkenä.
Laulajaiset.
Elämän alalta.
Eljaksen erehdys.
Iltalaulelma.
Kun luulin näkeväni tiedemiehen.
Suudelma ja korvapuusti.
Kesä-iltana.
Löyhkän-ajajat.
Silmänkääntäjä.

Suorasanaisia kokeita:

Kuinka tulin kansallismieliseksi.
Mistä syystä Heikin rakkaus jäi tunnustamatta.
Metsälammin lukkarista ja kuinka hän torvea soitti.
Keisari tulee!

RUNOSOMMITELMIA.

        "Elä, armas lukijani,
        Hae sommitelmistani
        Runon hurmaa lain."

Suomenkielen asetusta odottaessa.

    Oi, tottahan taivahan Herra
    Rukoukset on kuullut nuo,
    Jotk' on kansamme rukoillunna,
    Ja armonsa viimeinkin suo?

    Hän itse kun kaunihin kielen,
    Tuon rakkahan antanut on,
    Ei salline, maass' omassansa
    Kiel' oma ett' orjana on?

    Ja eihän se myös ijankaiken
    Lamass' oikeus olla saa…
    Ain' ei toki tahtoa kansan
    Käy kehnosti vastustaa.

    Lie rangaistusaika nyt tullut,
    Ett' oikeus voiton jo vie
    Ja kahlehet orjuuden kätkee —
    Se aika jo tullut nyt lie!

    Ja sittenkös riemua raikaa
    Ja kiitosta vain kajahtaa!
    Ja mielet ne kevättä hehkuu
    Ja juhlivi Suomeni maa!

    Ja kansamme nuorena seisoo:
    Sen toivojen aika nyt on —
    Ja se vahvaks' itsensä tuntee
    Ja on voimaa sill' elohon.

    Vaan jos viel'ei — varjele Luoja!
    Lopuss' aika jo vaivain ois…
    Jos pettäisi hartahat toiveet,
    Eikä voittaa oikeus vois…

    Oi, jokohan haudalle silloin
    Jalon kansamme käytäisiin…?
    Tai eloon jos puoleks' se jääkin,
    Sen… kuolisin… huokauksiin…

Laulujuhlassa.

    Ja torvet siellä raikui
    Ja kaikui laulelmat
    Ja säveleet niin vienot
    Taivaalle nousivat —
    Ne huokui rukousta
    Ja rakkautta maan,
    Ne kertoi sankaruutta
    Ja leikki riemuissaan.

    Ja monen mielen veivät
    Ne ylös muassaan
    Ja yhtä monta loivat
    Ne rintaa hehkumaan,
    Mut yhtäkaikki tuntui
    Kuin odotettu ois,
    Kuin kaikk' ei vielä oisi,
    Vaan jotakin on pois.

    Ja viimein vaimo vanha
    Ja ryppynaamainen
    Jo lavalle nyt astui
    Kerällä tyttären.
    Ei heistä loistavuutta
    Vois löytää etsien —
    Niin seisoivatkin siinä
    Kuin hieman peljäten.

    Ja pöydäll' edessänsä
    On heillä kanteleet,
    Nuo kansalliset aarteet
    Koht' unhoon joutuneet.
    Kas, kantelolla Väinö
    Sai luonnon hurmoksiin —
    Miks' onkaan nykyaika
    Sen unhottanut niin!

    Ja on kuin haudastansa
    Ois noussut muinaisuus
    Ja kunniata sille
    Kuin tekis' aika uus':
    On jotain juhlallista,
    On jotain korkeaa,
    Mit' yksinänsä henki
    Vaan hieman aavistaa.

    Ja kansajoukko katsoo
    Ja seisoo paikallaan,
    Ei liikunnolla kenkään
    Käy rauhaa rikkomaan —
    On aivan kuni kirkon
    Nyt päättyis palvelus,
    Vaan vielä lausumatta
    Ois loppusiunaus.

    Mut nyt jo kädet laihat
    Ne koskee kielihin,
    Ja laulukin nyt kuuluu
    Jo äänin värjävin.
    Ja päivä kultihinsa
    Nuo verhoo soittajat —
    He halvoilt' eivät näytä:
    Jo milt'ei loistavat.

    Ja sävelehet vienot
    Ja laulu koruton
    Ne kasvaa korkeemmiksi
    Jo niissä tenho on,
    On tenho, salamahti,
    Mi hurmaa, lumoaa
    Ja kansajoukon läpi
    Kuin autuus huhahtaa…

    Mit' oli sävelissä
    Ja miksi laulu niin
    Sydämet kaikki valtas
    Ja laitti lumoksiin?
    Niiss' oli sydänt' omaa,
    Mi sattui sydämeen:
    Se mielet maasta nosti,
    Toi silmään kyyneleen…

Vapaus ja minä.

    "Vapaus, vapaus" ihmiset huutaa,
    Maailma voihkavi tuskissaan,
    Tuskinpa kuulevi enää nyt muuta —
    "Vapaus, vapaus" kaikuu vaan.

    Kaikkihan orjan jo kahleita kantaa
    Hirveän raskaita mielessään,
    Joilleka suuremman painon viel' antaa
    Vapaushuudon räikeä ään'.

    Mut minä olevan' orjana soisin,
    Tahtoisin päästä kahleisihin…
    Tyttö, sun orjanas mielellän' oisin —
    Sylihis' itseni telkeisin…

Miksi punastun!

    Tuoll' on siis se aho armas,
    Jolla ennen leikittiin,
    Jolta marjat ensimmäiset
    Kesän tullen poimittiin!
    Sinne paimen-aikoinani
    Lampaat ensin juoksivat.
    Siellä meillä paimenilla
    Oli hetket riemuisat.

    Siell' on kivi, jolla ennen
    Talosilla oltihin,
    Siellä aina perheonni
    Oli sopusointuisin —
    Emännäksi, isännäksi
    Kukin pääsi vuorostaan,
    Lapsina, jos muut' ei ollut,
    Pitivät nää — lampaitaan,

    Toiset kivet matalammat,
    Ne ol' aitat, navetat,
    Jotka rikkautta aivan
    Täpötäynnä seisoivat:
    Savileivät, hiekkajyvät
    Oli ruokatavaraa,
    Kuusenkävyt suuren suuri
    Lehmäkarja olla saa.

    Väliin kivi — linna silloin
    Vaarahankin tulla voi,
    Vihamies kun sotaväen
    Sitä piirittämään toi,
    Väliin taasen pyhä virsi
    Rupeaapi helkkämään:
    Kirkonmenoja nyt siellä
    Parhaallansa pidetään.

    Marjasta kun palattihin,
    Silloin juhlat komeat
    Useinkin sen kiven suuren
    Ympärillä olivat:
    Marjapäivällinen siinä
    Juhlallinen nautitaan,
    Tuulet kuiski, puro soitti,
    Linnut lauloi laulujaan.

    Väliin sitten päiväkaudet
    Kisattihin kilvaten,
    Aina mieli oli kirkas,
    Aina sydän iloinen,
    Huolistaan ei tiennyt rinta
    Silloin puhdas, saastaton,
    Niinkuin päivä noustessansa
    Kevättaivahalle on.

    On, kuin temppelissä oisin,
    Kun nyt muisto hetket nuo
    Ajan verhon takaa taasen
    Sielun-silmihini tuo;
    On, kuin taivaallinen tunne
    Minuun lämmin huhahtais;
    On, kuin ruumihini uuden
    Henki-olomuodon sais.

    Lapsuusajat ihanaiset
    Liitelevät ohitsein,
    Unikuvat kaunihimmat,
    Monet riemut, toivehein —
    Kaikki taasen edessäni
    Kirkkahina päilyää,
    Leikkimaita muinoisia
    Kun on onni tervehtää.

    Täss' on siis se aho armas,
    Jolla ennen leikittiin!
    Mutta miksi, minkätähden
    Tää on muuttununna niin?
    Lienenköhän lumotuksi
    Sattunutkin tulemaan,
    Koska paikkaa tät' en tahdo
    Tuntea mä ollenkaan?

    Lumoust' ei ole tässä!
    Mutta ihmistyö se on
    Marja-ahost' entisestä
    Tehnyt viljavainion,
    Jossa vilja kultaisena
    Lainehtivi nuokkuen.
    Miss' on kivi? Särjettynä
    Pois on sekin poraten.

    Milt'ei silmään kyynel ennä,
    Leikkitanner entinen
    Kun on tullut turmelluksi
    Peltomaaksi joutuen…
    Turmelluksi? Eihän toki!
    Niin ei ole mielestäni,
    Sillä nythän hyödyks' olla
    Peltona se voikin näin.

    Hedelmiä nyt se tuottaa,
    Viljakultaa kasvattaa:
    Aineellisen elatuksen
    Viljelijä siitä saa —
    Hyvää siis se vaikuttaapi!
    Onkos laita niin myös mun?
    Mitäs vaikutankaan minä?
    Oi, mä miksi punastun!

Kalastaja.

    Jo idän ranta pilkuttaa,
    Ja lahden laine vilkuttaa.
    Pois uni! Ulapalle
    Taas mieli pyrkii rauhaton,
    Kun saatavana saalist' on.

    On aamu kaunis! Juhlaista,
    Oi, niin on ylen hiljaista
    Kuin autuaitten maassa.
    Ei leiki ahtolaisetkaan:
    Yön tanssi sai ne uupumaan.

    Ja yksin olen vesillä.
    Mä siintävillä seljillä
    Rinnassa lepo, rauha.
    Myös mieli, sielu vilvastuu,
    Ja sydän synkkä kirkastuu.

    Ja minä soudan. Kohoaa
    Jo aurinkokin: alun saa
    Uus' päivä, uusi elo.
    Nyt luonto herää unestaan,
    Pään nostaa kukka umpustaan.

    Mi helke! Linnut livertää,
    Ne aamuvirttä visertää
    Niin raikkaaan riemullista.
    Sain minä pyydysteni luo,
    Mut tokko saalista ne suo?

    Kas, haukia on koukuissa,
    Ja kirjavanaan verkoissa
    On veden karjaa muuta.
    Kai kontin täysi niitä on —
    Ol' onni mulla verraton.

    Ma kotihini soutelen
    Ja ilomiellä laulelen
    Maan tämän ihanuutta. —
    Kun päivä taaskin länteen käy,
    Ei pyydyksiä maalla näy.

    Ja verratont' on kalastaa —;
    Se mielen, sielun puhdistaa,
    Tuo luonto lumoava —
    Ja kun vaan kulta mulla ois,
    Hän keittää sitten kalat vois.

Leivon laulu ja variksen.

    Saa kaiho synkkä sydämeen
    Ja tuntuu katkeralta,
    Kun leivo lähtee matkalleen
    Pois Pohjan taivaan alta.

    Ja laulupuulle varis jää
    Ja laisia sen muita,
    Kun muutkin kylmäst' ennättää
    Ne, jotk' on sulosuita.

    Miss' äsken kukat vihannoi,
    Maa onpi siinä musta;
    Miss' äsken laulu leivon soi,
    Siin' on nyt raakutusta.

    Mut lintuhan on variskin!
    Se miks' ei laula kanssa,
    Niin että sävel sointuisin
    Ois silläi laulussansa?

    On varis leipähuolissaan,
    Ei nousta voi se maasta —
    Ja siks' ei siltä laulustaan
    Myös poistu mainen saasta.

    Vaan leivo liitää siintävään,
    Miss' on vaan ihanteita,
    Ja niistä punoo sävelmään
    Se soinnun-säveleitä.

Viatonta.

(Ystävän kirjeestä).

    Siit' aina mua moitit, kunnon veikko,
    Kun ajan kysymyksiin puutu en,
    Ja minut tuomitset, ett' olen heikko
    Ja sanot menneen multa miehuuden.
    Näin pauhattuas, vaadit täyttä suuta
    Mun elon kurjuudesta huutamaan,
    Niin että vihlois lihaa ynnä luuta
    Jo saatanankin sitä kuullessaan.

    Ja siitä, että aikakaus on musta
    Ja turmeltunut läpikotaisin,
    Ja vapauskin kärsii ahdistusta,
    Kun sidotaan se säännöin solmivin.
    Ja siitä myöskin, että turmeltunna
    On ihmiskunta, käsket rääkymään
    Ja kuolonuneens' ett' on uupununna,
    Niin ettei heränne siit' ensinkään.

    Voi veikko kulta! Kyllä ilman alla
    On tilaa kirkua jos vaikka kuin,
    Mut mikään parane ei huutamalla —
    Jos huutaisikin vaikka avosuin…
    Mun mielen' äänettä on olla myötä
    Ja koettaa jos mitä tehdä voin
    Ja avuks' olla, miss' on tosityötä
    Ja työtä miss' ei melakoida noin.

    Mä heikko olen — enhän sitä kiellä —
    Jos ratast' ajan rupeen hoitamaan,
    Ja huudoillani oisin ehkä tiellä,
    Kun saatetahan sitä liikuntaan —
    Siks' aikakauden pyörä vauhdissansa
    Se kädest' olkoon ijankaikkisen,
    Mun kiitäissään kun vie se mukanansa,
    Niin laulan valon voitost' iloiten.

Tuska viel' on rinnassain.

    Lamput loistaa, valot välkkää,
    Soitto kaikuu kiihkeään.
    Hurmattuina nuoret kaikki
    Rientää tanssin pyörillään.

    Mun vaan piti nurkkaan jäädä,
    Riemuhun en mennä voi,
    Kuulla, nähdäkään en kärsi —
    Pakotus on päässän', oi!

    Hetkeks' tanssi taukoaapi,
    Nuoret istuu paikoilleen
    Kohta uudest' alkaaksensa,
    Kattoon ilon nostaakseen.

    Silloin vaivastani virkin —
    Sen kun impi kuulla saa,
    Liitelevän tuulen lailla
    Huoneesta hän lehahtaa.

    Palaa takaisin hän kohta
    Lääkepullo kädessään,
    Rusopäinä hohtaa posket,
    Silmät luovat säihkyään.

    Tippaa tuosta sokerille
    Tiputtaa hän kymmenen,
    ja sen nauttia mun käski
    Sulosuinen hymyten.

    Tanssissa jo nuoret taasen
    Kiihkeästi karkelee.
    Minä ilokseni tunnen,
    Että vaiva pakenee.

    Kohta pään' on aivan terve,
    Lääke tuskan kauas vei,
    Suonet sykki niinkuin ennen,
    Pakotusta tunnu ei.

    Astun tuonne immen luokse
    Lääkkehestä kiittämään:
    Kättä puristan — ja sitten
    Vierell' istumahan jään.

    Ilta kului loppuun asti —
    Ja se tuskin huomattiin,
    Että nyt jo kaikkialla
    Hyvästiä heiteltiin.

    Poistuin minäkin. Ja tiellä
    Kummastuin ma mennessäin:
    Aivan askelt' ottamatta
    Seisomass' oon allapäin.

    Sydämell' on käsi mulla,
    Mut en tiedä laisinkaan,
    Milloin siellä tuska moinen
    Ruvennut on riehumaan.

    Poveani ahdistaapi,
    Rinta, luulen, halkeaa —
    Tunne katkera ja hellä
    Polttavasti pakottaa.

    Ah, jo tiedän! Vaiva päästä —
    Painunut on sydämeen…
    Minkästähden minä äsken
    Istuin hänen — vierelleen!

    Siinä seisoin yksin yössä…
    "Oi, jos impi tässä ois,
    Lääkett' ehkä saada voisin.
    Vaiva tääkin menis' pois…"

    Niin mä toivoin. Vaan ei siinä
    Kukaan kuullut toivettain,
    Eikä sittenkään, vaikk' yhä
    Tuska viel' on rinnassain…

Kun — — silloin!

    Kun päiväntähti lännen helmaan nukkuu,
    Ja koko luonto uinuu lepohon,
    Kun käki armastansa uneen kukkuu,
    Ja maa ja taivas rukouksiss' on —
    Silloin rinnoillesi vaipuisin,
    Silloin suudelmiisi uupuisin!

    Kun yöhyt päiväkultaa pakeneepi,
    Ja luonto herää horros-unestaan,
    Kun aamuvirttä lintu lauleleepi,
    Ja taivas sylihinsä sulkee maan —
    Silloin rinnoiltasi nousisin,
    Silloin suudelmiisi heräisin!

Pois raittiusseurat!

    Pois raittiuden seurat, pois
    Kavahda niitä, kansa!
    Ne tie on harhauskohon
    Ja vapauden ansa!
    Ja sitä paitse, maassamme
    Ei toki paljon juoda…
    On turha huutaa hädättä
    Ja valhett' ilmituoda.

    Näin sanotaan. Ja tottahan
    Niin asian on laita,
    Sill' eihän haasta "viisahat"
    Sanoja turhakkaita. —
    Voi kuitenkin! Koht' eiköhän
    Kaikk' olle turmiolla…
    Ja vaara myöskin tarjona
    Lie kirkoll', uskonnolla.

    Niin, — harhauskoonhan se vie.
    Kun perustukseksensa
    Nuo "raittiit" ottaa raamatun
    Ja pohjaks' aatteellensa!
    Ja kapakat kun tyhjeneis,
    Ois kirkot tulvillansa —
    Ja oishan vaarallista tuo…!
    Oi, kavahda jo, kansa.

    Kun orjuudesta tarkoitus
    On ihmisiä auttaa
    Ja viinan yöstä vapahtaa
    Pois raittiuden kautta,
    Niin, vapaudenhan se vaan
    On kurjaa sortamista!
    Jaa, orjuuttamistahan on,
    Kun päästää kahlehista!

    Ja eihän meillä juodakaan,
    Kuin ilman pikkaraisen,
    Niin ettei tunnu oloihin
    Se kansan kokonaisen —
    Näät: väkijuomiin vuodessa
    Vaan menee Suomenmaasta
    Miljoonaa kolmekymmentä;
    Ei maksa noista haastaa!

    Ei meillä juoda paljon, ei —
    Vaikk' itkua ja piinaa
    Tuo tehtaat monet kymmenet,
    Jotk' oltta keittää, viinaa
    Ja levittävät myrkkyä
    Ja suurta turmelusta
    Ja hirmulaavan tavalla
    Ne luovat kirousta.

    Mon' isä juopi rahansa
    Ja ryysyt viimeisensä
    Ja kurjuuden ja puuttehen
    Vie kotiin perheellensä.
    Ja moni äiti kapakkaan
    Voi lasten leivän kantaa,
    Ja lapset viinaan vanhempain
    Taas vaivannäöt antaa.

    Ken mittaa onnettuuden sen,
    jon väkijuomat tuottaa,
    Ken lukea vois kyyneleet,
    jotk' eivät juokse suotta!
    Niin, — lue synnit, hirmutyöt
    Ja murhat, tappelukset
    Ja kaikki vaivat, ahdingot
    Ja tuskat, huokaukset…!

    Ei meillä juoda paljon, ei —
    Vaikk' onkin ahteissansa
    Maan linnat viinan-uhreja
    Ja hulluinhuoneet kanssa!
    Ja kansan sydänjuuria
    Jo vaikka mätä vaivaa,
    Sen terveit' elonvoimia
    Jo murhatoukka kaivaa…

    Pois raittiuden seurat, pois
    Kavahda niitä kansa!
    Ne tie on harhauskohon
    Ja vapauden ansa!
    Ja sitä paitse, maassamme
    Ei toki paljon juoda…
    On turha huutaa hädättä
    Ja valhett' ilmituoda.

Pois lapsellisuus.

    Jos vaan se luvallista oisi,
    Niin kateiseksi tulla voisi
    Tuost', että joka kassapään
    Saa itseens' Arnold mieltymään.

    Kun milloin riikinkukonlaisna
    Ja kepsutellen keikarmaisna
    Hän seurapiiriin astahtaa,
    Niin naiset oikein vavahtaa…

    Sitt' iltaa pitkin tekee tuota:
    Luo toisen käypi yhden luota —
    Ja kaikki hälle hymyää…
    Kuink' onkaan ihmeellistä tää!

    Ei peljätä — no, onhan kumma
    Vaikk' onkin suurenläntä summa
    Jo velkaa hällä kuormanaan.
    Mi kasvaa kasvamistaan vaan.

    Ei puheessakaan syvää mieltä
    Häll' ole, eikä kaunokieltä —
    Niin, aivan arkipäiväiset
    On miettehet ja lausehet.

    Mut mistäs syystä kaikki naiset
    Noin ovat häntä suosivaiset?
    No, suvultaan hän aatel' on —
    Ja tuo on vietti verraton!

    Vie hiisi! Minäkään en miksi
    Myös ole tullut aateliksi?
    Noin kaikki sitten avoinn' ois…
    Hs, vaiti! Lapsellisuus pois!

Ne uinuivat onnestaan.

    Jotta viran saisi
    Hyvin sukkelaan,
    Käy hän ahkerasti
    Taasen lukemaan.

    Posket ennestänsä
    On jo kalpeat,
    Alas hartiatkin
    Hieman painuvat.

    Mut kun jalo maali
    Häll' on edessään,
    Yhtäkään ei tahdo
    Säästää itseään.

    Sananpalveljaksi
    Tulla mielens' on —
    Aatos tuo jo saattaa
    Hänet intohon.

    Loppututkinnoihin
    Valmistaiksen hän:
    Kiirettä siks' onkin
    Entist' enemmän.

    Hetkiseksi siinä
    Eroo kirjastaan,
    Päänsä kättä vasten
    Rupee istumaan.

    Hänen mielellensä
    Juohtuu impynen,
    Jolleka hän vannoi
    Lemmen ikuisen.

    Tunne autuainen
    Hänet valtoaa,
    Kun tuo sulokuva
    Eteen lehahtaa.

    Sydän lämpiääpi,
    Mieli auvostuu,
    Muoto kirkastuvi,
    Hymyääpi suu.

    Kauas ajatukset
    Häntä kiidättää:
    On jo elävinään
    Perhe-elämää.

    Kaikk' on onnellista,
    Kaikk' on rauhaisaa.
    Häntä rakastetaan
    Ja hän rakastaa.

    "Pienet" kasvatetaan
    Herran pelkohon,
    Joss' on vanhempainkin
    Turva verraton.

    Monen monta kuvaa
    Ihanaista niin
    Hälle sielun-silmim
    Tulee näkyviin.

    Onnen päiväpaiste
    Poskiin heijastaa — —
    Lempi, usko, toivo
    Niistä kajastaa.

    Kauan noin hän siinä
    Uinuu onnestaan,
    Kunnes uudellensa
    Käy taas lukemaan.

* * *

    Immyt uneksittu
    Istuu kotonaan,
    Tuskallinen hällä
    Hohde poskillaan.

    "Giftas"-kirjan juuri
    On hän päättänyt,
    Vuoro Zolan päästä
    Esille on nyt.

    Aikakauden tauti
    Häntä ahdistaa.
    Kyllästys jo kaikkeen
    Mieltä karvastaa.

    Tuota kärsiessään
    Tarkkaa pukuaan.
    Otsaan kiharoita
    Laittaa kutristaan.

    Siinä myöskin muistaa
    Miehen armahan,
    Jolle kerran kuiski:
    "Sua rakastan".

    Inhoa hän tuntee
    Siitä mielessään,
    Papiksi kun tulla
    Aikomus on tään.

    Kirkko, yhteiskunta
    Nuo on kauhistus,
    Hälle kaiken kaikki
    On vaan — vapaus.

    Vihkitoimitukset,
    Muutkin semmoiset
    Hänen mielestänsä
    Ovat turhuudet.

    Elinkeinon tähden
    Käy hän miehelään,
    Jott' ois tilaisuutta
    Ajaa mietteitään.

    Toivoo, kun hän joutuu
    Kerran naimiseen,
    Aatteet yhdenlaiset
    Saa hän miehelleen.

    Aavistuksin katsoo
    Aikaan tulevaan,
    Miettii, paitse muuta,
    Uutta kotiaan.

    Kauan sillä lailla
    Uinuu onnestaan,
    Zolata hän sitten
    Ryhtyy lukemaan…

Kaksi kahdesti.

    Kaksi tuossa haravoipi
    Lammin rantamalla.
    Päivä loisti. Leivon soipi
    Laulu taivahalla.

    Olevan kuin leikkinänsä
    Työ se näytti näillä,
    Riemu heill' on silmissänsä,
    Nuoruus poskipäillä.

    Poika oli pulskeainen,
    Niinkuin soria kuusi,
    Tyttö niinkuin tuoksuvainen
    Nurmen kukka uusi.

    Poika tytön toisinansa
    Kätki karhon alle,
    Väliin itse puolestansa
    Piitti pakoisalle.

    Tuntematon murheen musta
    Heille oli haamu:
    Toivon myötäns' aavistusta
    Ilta toi ja aamu.

    Nauru, laulu vuoroitellen
    Kajahteli siellä —
    Luonto, linnut, oivallellen
    Tään, ol' ilomiellä.

* * *

    Samat kaksi haravoipi
    Lammin rantamalla.
    Päivä loistaa. Leivon soipi
    Laulu taivahalla.

    Työssään heidän kauttaaltansa
    Näkyi ahkeruutta,
    Piirteet heidän poskillansa
    Hohti vakavuutta.

    Mies hän nyt on näöltänsä
    Noin jo vanhanläntä,
    Nainen hänen vierellänsä
    Nuoremp' ehkä häntä.

    Poiss' on leikit. Ainoasti
    Joskus seisoessa
    Suunsa heidän nauravasti
    Hymyy haastellessa.

    Murhe näyttää poskipäihin
    Tehneen uurteitansa,
    Mutta tunnon-rauha näihin
    Kuvastuupi kanssa.

    Kohoo heidän miettehensä
    Paikallisuudesta:
    Rukouksin sydämensä
    Nousee maallisesta.

    Ikiautuus heijastellen
    Kohtaa heitä siellä —
    Luonto, linnut, oivallellen
    Tään, on ilomiellä.

Kerta.

    Kun paimen laumojansa
    Keväällä kaitselee,
    Se niille huiluansa
    Sulosti soittelee —
    Ei huolta pienoisinta
    Sen lauluss' olekaan;
    Mut minun koidon rinta
    Soi yhä suruissaan.

    Tuon peipon aamusella
    On virsi riemuisaa
    Ja iltaloistehella
    Viel' yhtä sointuvaa.
    On sävel iloisinta
    Ja raikast' aina vaan;
    Mut minun koidon rinta
    Soi yhä suruissaan.

    Vaan kerta vielä tästä
    Maast' irti henki saa,
    Kun Luoja elämästä
    Sen luokseen johdattaa —
    Minunkin koidon rinta
    Se sitten riemahtaa
    Ja virttä auvoisinta
    Voin miekin laulahtaa…

Kaihoisena hetkenä.

    Mik' ihme mahtanee siin' olla,
    Ett' aina joskus inehmolla
    Rinnass' aavistamaton
    Tuska on?

    Ja mieli käypi suruiseksi,
    Vaikk'ei se siihen syytä keksi…
    Harvaan sydän, minkä yö
    Täyttää, lyö.

    Noin vanhat sanoo, että silloin,
    Kun tunnetta on mointa milloin,
    Herra pyrkii sydämeen
    Ihmisen.

    Ah, niin jos lie, oi Luoja suuri,
    Tuo hetki mulle suo nyt juuri!
    Anna myös mun tahtos tää
    Ymmärtää!

Laulajaiset.

    Pois hän kaupungista lähti
    Hurmattuaan poikaset,
    Loistettuaan kuni tähti,
    Vallattuaan sydämet.

    Nuorta miestä oli monta,
    jotka tunsi rinnassaan
    Liekkimistä rauhatonta,
    Syttynyttä hehkumaan.

    Tuntehensa impyelle
    Tahtovat he laulahtaa:
    Lauluretkell' yölliselle
    Nyt he tuossa kiiruhtaa.

    "Tähti kirkas" kajahtanpi,
    "Nuku armas" sointuen,
    Säveleitä kuljettaapi
    Tuuli kaukaisuutehen.

    Ihme kumma, kun ei tulta
    Ilmestykään akkunaan…
    Tokkohan tuo impi kulta
    Herää unest' ollenkaan?

    Ja nyt laulu kiihoitusta,
    Uutta voimaakin jo saa:
    Toivo, epätoivo musta
    Säveleistä tulvoaa.

    Vaiti! On kuin akkunassa
    Narahtaisi saranat…
    Hiljaa yössä sankeassa
    Laulajat nyt seisovat.

    "Lakatkaatte luikkamasta"
    Naisen ääni kuiskuttaa —
    "Muutoin uneen päässyt vasta
    Sairas lapsi havahtaa."

    "Ken on siellä kuiskamassa?
    Leski Lassi Miettisen."
    "Eikös täällä asumassa
    Ole neiti Nieminen?"

    "Yläpytingissä tuolla
    Kuului kyllä asuneen,
    Mutta lähti iltapuolla
    Hän jo kotimatkalleen.

    Sairaan lapsoseni kanssa
    Minä tässä asustan…
    Ah, hän heräs' unestansa
    Tähden teidän luikannan…"

Elämän alalta.

    Metsätietä yksinänsä
    Kiertäväistä käypi mies.
    Miks' hän noin on näöltänsä
    Miettiväisnä? Kenpä ties
    Aattelevi uutta tupaa,
    Jot' on ai'e rakentaa,
    Elämäänsä siinä hupaa,
    Kun sen valmihiksi saa.

    Asteleepi. Vihdoin saapi
    Kunnahalle kuusiston,
    Käännäiksen ja katsahtaapi.
    Riemu silmissänsä on,
    Kun nyt näkee sulaneena
    Lammin läikkyvänä taas,
    Kaskensakin kuivaneena,
    Jonka viime vuonna kaas.

    Työhön kävi, kirvehellä
    Kolhintahan honkien,
    Jotka aimo ryskehellä
    Kaatuivatkin sortuen.
    Ja kun viikon päättämällä
    Lauantaki tullut on,
    Silloin tuvan hirret hällä
    Kaadetut on kumohon.

    Kuluu kaksi, kolme kuuta.
    Tupa, muutkin huonehet
    Valmisna on — niille suuta
    Loiskuellen lainoset
    Tarjoaapi lammin, minkä
    Rantamalla sijaitsee
    Uudispaikka, jota pinta
    Veden kirkas katselee.

    Iloisesti loimumalla
    Uuni palaa pirttisen,
    Pöydän päässä istualla
    Syvimmästi miettien
    Miesi aivan yksinänsä
    Uudessa on kodissaan,
    Vasten kättä nojaa päänsä
    On kuin oisi unissaan.

    Kun on hiili viimeinenkin
    Tuhkahansa painunut,
    Nousi hän ja peltisenki
    Kun on kiinni laittanut,
    Lähti ulos peltomaita
    Alkamiaan katsomaan,
    Sekä onko vankka aita
    Kylvetyssä palossaan.

    Kului kesä. Laululauma
    Pohjolast' on paennut,
    Pelloill' on jo pieles, auma,
    Syksyn sade alkanut —
    Uudispaikalla nyt häitä
    Viettämähän aljetaan,
    Koko vuorokausi näitä
    Karkeloiden jatketaan.

    Vuodet vieri. Pelto-sarja
    Laajentuupi leveten,
    Lisääntyvi riista, karja
    Kasvaa yhä eneten —
    Mies ja vaimo, Luojahansa
    Luottaen, töiss' onnistuu,
    Lapset heidän toivonansa
    Vahvistuen vaurastuu.

    Vieri vuodet, vaihtuessa
    Surun, ilon. Mutta nyt
    Voimiensa haihtuessa
    Vanhuspar' ei kyennyt
    Mihinkähän, sillä heille
    Elon ilta purppuroi,
    Vaivoistansa uupuneille
    Haudan rauha levon soi.

    Oi sen elämätä! kellä
    Usko onpi Herrahan
    Horjumaton, sekä hellä
    Avoin syli armahan
    Oman lieden lämpimässä —
    Ja kun kuolo kohtoaa,
    Sijan suopi pehmeässä
    Povessansa isänmaa.

Eljaksen erehdys.

    Mahdollista että näin —
    Taikka jotain sinnepäin —
    Kuvia noit' ostaissaan
    Kljaksell' ol' aatteinaan:

    Kuvia kun huoneessain
    Mull' on "suurten miesten" vain
    Voidaan luulla kukaties:
    Itse myös oon suuri mies.

    Rahoilla nyt omikseen
    Kuvat Platon, Sokrateen
    Vei hän sekä Lutherin,
    Snellman'in ja Lönnrotin.

    Kuvain ostoon moinen syy
    Jos vaan oli, erehtyy
    Eljas siinä luulossaan
    Suureks' hänt' ett' arvellaan.

    Hänen huoneessaan kun on,
    Kuvat saavat huomion —
    Mut hän pieneks' itse jää,
    Ett'ei kukaan häntä nää!

Iltalaulelma.

    Yöhyt hentohunnullansa
    Seudun verhoaa.
    Tähti korkeudestansa
    Maahan katsahtaa.
    Lintu nukkuu. Rauhan saapi
    Raivoava luontokin.
    Nuku, immyt, sinäkin!

    Laululla sun vienoisella
    Uneen uuvutan,
    Sävelellä hienoisella
    Yötä toivotan
    Hyvää: uinu autuaasti,
    Kuva viattomuuden,
    Unettaren polvellen!

    Unelmissas' ihaninta
    Haaveksios vaan,
    Rakkautta puhtahinta —
    Nyt et ole maan:
    Lemmen-enkel' siivillänsä
    Taivahasen viepi sun —
    Viethän muassasi mun!

    Yöhyt hentohunnullansa
    Seudun verhoaa.
    Tähti korkeudestansa
    Maahan katsahtaa.
    Lintu nukkuu. Rauhan saapi
    Raivoava luontokin.
    Nuku, immyt, sinäkin!

Kun luulin näkeväni tiedemiehen.

    Eihän muut, kuin tiedemiehet, istu tuolla lailla,
    Kun he ovat mietteissänsä aattehien mailla.
    Tuoltakin, mä luulen, tuossa yksin istuvalta
    Voisi huomaamatta viedä, vaikka penkin alta.

    Aivan on, kuin katseleisi vanhaa pyhimystä
    Taikka kuvaa, joss' ei ole elon-värähdystä.
    Harmaa parta hajallansa leikkii tuulen kanssa,
    Mutta itse mies on kuni patsas paikallansa.

    Mahtaa jokin suuri aate olla päättymässä,
    Muuten ei hän asennossa noin ois miettivässä.
    Taivas tiesi, minkälaisen ihmeen saanee kuulla
    Kohta taasen kerrottavan tuhannella suulla.

    Enpä malta! Lähemmäksi haluni on tulla,
    Näkemähän tiedemiestä mieli hehkuu mulla.
    Pyhält' oikein ilmapiiri tuntua jo alkaa,
    Tuskin askelt' ottamahan muuttaa tohdin jalkaa…

    Hiljaa hiipimällä kuljen, hyvin varovasti,
    Eipä käyntin' edes kuulu omiin korviin asti…
    Kas, kas, kuinka päänsä painuu alas rinnoillensa —
    Varmaankin hän ratkaisuhun saatti aattehensa…

    Kerran toki tiedemiestä katsella nyt saapi,
    Kuinka henkimaailmoissa siinä vaeltaapi…
    Edessään jo seison. Mitä? Oonko oikeassa?
    Suutar' Oittinenhan tässä onkin — torkkumassa…

Suudelma ja korvapuusti.

    Kaikk' ihaelmasanoissa
    Kiittää suudelmaa,
    Tuot' yhtymystä salaista,
    Minkä syömmet saa.

    Vaan minä korvapuustia
    Kiitän ylistän —
    Ja oikeinpa sen "muistia"
    Laulaa helistän…

    Näät suudelmassa huulelta
    Sydämehen voi
    Myös vierrä myrkky, turmella
    Sen se syöpä koi.

    Mut niinkuin myrskyn jälestä
    Päivä paistahtaa,
    Niin korvapuustin perästä
    Rauha ruskoittaa.

Kesä-iltana.

    Lännen kulta-purppurahan
    Aurinkoinen alenee,
    Tuonne vuoren kukkulahan
    Kultiansa valelee,
    Sääsket survoo, tuulen henki
    Kukkasia suutelee,
    Lempeänsä peipponenki
    Armaallensa laulelee.

    Riemuako tuota vainen
    Ihannellen imehtii
    Puistikossa nuori nainen,
    Jonka silmä sädehtii
    Lempeyttä, puhtautta,
    Jaloutta sydämen?
    Tuota imehtiikö, mutta
    Kuink' on laita neitisen?

    Mik' on hällä? Sulhoansa
    Mahtaneeko surra nyt?
    Muisteleeko kultoansa?
    Ehkä on se pettänyt?
    Vienot huulet hymyllänsä
    Eivät imarrusta jaa,
    Päänsä vaipuu, sydäntänsä —
    Kuin hän mielis' kuulostaa.

    Mitä sanoi sydämensä!
    Poskelt' immen hajoittaa
    Huoli kaihopeittehensä,
    Ja jo pääkin kohoaa:
    Silm' on kirkas, otsa kanssa —
    Ilons' on hän saanut, oi!
    Nyt jo hänen poskiansa
    Toivon ruso ihanoi.

    Toivo hänen poskillansa
    Kirkkahana heijastaa.
    Mutta hänen sivultansa
    Pensaasta ken puikahtaa?
    Nuorukainen sieltä tuli.
    Katseen impyeen se loi —
    Silmä silmähän nyt suli,
    Syömmet lemmen tulta joi.

    Tuotako se impi vuotti? —
    Niinpä niinkin. Nuori mies
    Sulhons' on. Se ilon tuotti,
    Kun sen tulon sydän ties.
    Armahasti rinnatusten
    Rakastuneet katselee:
    Sielunsa ne kilvatusten
    Sanatonna haastelee.

    Ja kun iltasuutelolla
    Tuikki tuuli kukkasiin,
    Lintu lauloi laulelolla
    Poikiansa nukuksiin;
    Ja kun aurinkoinen lähti
    Lännen kultapurppuraan,
    Kahden nuoren lemmen tähti
    Katsoi sulosuudelmaan.

Löyhkän-ajajat.

    Päiväntähti vaipuvainen
    Läntistaivon purppuroi,
    Iltakello kaikuvainen
    Kotiin heinämiehet soi.

    Naurusuina, ilomiellä
    Astuskelivat he nyt,
    Jotkut lauloivatkin vielä:
    "Vaiv' on päivän päättynyt."

    Kun he pellon päähän saapi:
    "Herra, tuli irti on!"
    Yksi, toinen huudahtaapi —
    Huuto kävi ponneton.

    Viikattehet, haravansa
    Tien he jätti vierustaan,
    Kiiruhusti kotiansa
    Kaikki läksi juoksemaan.

    Huudon kuullut kotijoukko
    Säikähtäen ulos käy:
    Katseltihin joka loukko — —
    Mutta eipä tulta näy.

    Heinämiehetkin jo kanssa
    Ällistyen seisahtuu,
    Hengähtävät juoksustansa,
    Ammottavat auki suu.

    Eivät hekään näe tulta,
    Huomasivat, että vaan —
    Lasin ruudut illan kulta
    Maalas' punapurppuraan.

    Pirttihin he uupuneina
    Kävi atrioitsemaan,
    Söivät paljon suuttuneina
    Löyhkän-ajamisestaan.

Silmänkääntäjä.

    J:n kaupunkihin tuli mies,
    Jost' eeltäpäin jo maine ties:
    Hän konsti-niekka suuri on
    Ja taidossansa verraton.

    Sitt' ohjelmansa jakoi hän,
    Miss' ilmi antoi näytelmän.
    Sen viimis-osa kumm' on niin:
    Hän lupaa mennä puteliin.

    On ihme tuo, niin kerrotaan
    Ja näytäntöä varrotaan —
    Ja ovet kun ne avataan,
    Niin väkeä on tulvanaan.

    Hän alkaa. Syöpi tappuraa,
    Mut tulta suustans' ammentaa
    Ja monta muuta toimittaa
    Ja suosiota saavuttaa…

    Kun tuli näytös viimeinen,
    Niin katsojainsa puolehen
    Hän kääntyvi nyt pyörähtäin
    Ja heille sitten virkkoi näin:

    "En ole etsimälläkään
    Täält' onnistunut löytämään
    Mä pulloa, mi kookas ois,
    Sen sisään että mennä vois."

    "Ja siks' en tällä kertaa saa
    Teit' ihmehellä naurattaa,
    Sit' anteheksi pyytäen
    Mä sanon nöyrän kiitoksen."

    Tuo muutamia hauskuuttaa,
    Mut toiset vihaan tupsahtaa,
    Kun "konstiniekka" rahat vei —
    Vaan putelihin mennyt ei!