language: Finnish

KYNÄELMIÄ III

Runosommitelmia

Kyhäillyt

KAARLO HEMMO

Porissa, Gust. Ronelius, 1909.

SISÄLLYS:

Runottarelle.

I. ISÄNMAA JA KANSALLISUUS.

Siitä sulonsa on saanut Suomi.
Työ ja rakkaus isänmaalle.
Isänmaan sairastaessa.
Elää ainiaan.
Kuokkalan kyyditsijä kertoi.
Katajainen kansani olkoon.
Ihmeellinen uneni.

II. TUNNELMIA, TUUMAILUJA, MUISTELMIA YNNÄ MUUTA.

Äitiäni muistellessa.
Ah, jos puhdistaisi.
Elo moinen onnen luo.
Huviretkellä.
Käyttämätön ei kulu.
Hänelle.
Matkamuistelma.
Keskeytyneen matkan muistoksi.
Nuor' on sydämein.
Hiljaa.
Sua katselen vaan.
Runoilija armaalleen.
Vietä häät.
Poimi helmi, säästä kukka.
Hyvästellessä.

III. RAITTIUS.

Tuomo Tuopin jouluviinat.

IV. LAPSIEN PIIRISTÄ.

Poikaviikarien sukkeluutta.
Kuinka pässi pikku Paavon lukutyöhön taivutteli.
Pörrö-Pekka.

V. TILAPÄISIÄ.

Jäälle urheilemaan.
Merimiehen pojan uni.
Ystävälleni J.H. Erkolle.
Runo Rauman rautatieriemuun.
Nähtyäni "Rykmentin tyttären".
Eräissä laulajaisissa.
Nimipäivinä I. (A:lle). II. (O:lle).
Tirehtööri Edvin Kaslin'ille.
Tervehdys Rauman V.P.K:n uuden talon vihkiäisiin.
Eläköön yksimielisyys.

VI. YHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA.

"Viinat alas!"
Eräästä puoluemiehestä.
Matkakumppani.
Uupumisen syy.
Turhaa parjausta.
Ei ole yksinkertainen.
Esikuva.
Vanhanpojan iltahuokaus.

"Elä, armas lukijani,
Hae sommitelmistani
Runon hurmaa lain".

Runottarelle.

Ihanteiden ilmapiiri,
Laaja laidun aattehien
Armahani on asunto,
Kotipaikka korkeainen.

Siellä sinervän sisällä,
Ikiauvon auterissa,
Kajastuksen kainalossa,
Runohohtehen helossa,
Leijut lempeni esine.

Maassa mulla on majani,
Alahalla aivan täällä,
Josta sinne siivetöntä
Korke'uden karkeloihin
Liekuta ei ilmanliekka,
Vaikka aina aatokseni,
Poven hehku polttavainen
Kauas nousta kaihoaapi,
Ylä-ilmojen iloihin.

Mutta vaivun voimatonna
Alas maasta aattehien
Auvosielun armahani,
Kaivattuni kaukomielen
Kera kaunokantelonsa
Hälvetessä, häipyessä
Kudoksihin kultapilven,
Sekä soittelon sorean,
Helkähdyksen hellänvienon
Lakatessa tenhovaisen
Sävelillä sielussani
Hyväellen hiipomasta…

Minä haavemainingissa
Herkyn herkkämieliseksi,
Että sydän sylkähtääpi
Moisen tunnun tunnelmissa,
Kuin jos oisi kuulumassa
Kaiku ihmehen ihana,
Lumosoitto samanlainen,
Jota rai’utti Runotar
Kaunokieli kantelolla,
Jopa ukkosen jyryssä,
Pauanteisen pauhinassa,
Kevättuulen tuoksinassa,
Ailakoissa suvi-aallon,
Linnun lempilaulelossa,
Huojunnassa honkametsän,
Puhelussa lehtipuitten,
Kuohuloissa koskienkin,
Vilinässä virran vienon —
Silloin innon itsessäni,
Pyhän tunnen pyrkimyksen
Sävel saada toistetuksi,
Joka soipi sielussani,
Sydämessä sylkyttääpi:

Pauanteisen pauhinalla
Manajaisin mullan alle,
Vuorten rautaisten rakohon
Orjahengen heimostani,
Pahan kaiken kansastani,
Nuoret, vanhat nostattaisin
Isänmaalle mairetöihin,
Riidat kaikki karkottaisin,
Kyyditseisin itsekkyyden
Myrsky-ilmojen mukahan.

Kevättuulosten kerällä
Sulolahjat Suomellemme
Kallihimmat kanteleisin.

Ikitaimen ihmisyyden
Inehmoihin istuttaisin.

Kesä-onnen kestäväisen
Tänne saattaisin sylissä
Armahaisen suvi-aallon.

Linnun lempilaulelosta
Rakka’uden ruusunauhan
Sydänlammin laitehilta
Solmiaisin seppeleeksi.

Honkametsän huojunnasta
Saisin syntyjä syviä,
Ongelmoita otteleisin.

Kosken kuohuista kovista
Edistyksen innon loisin.

Vilinästä virran vienon.
Rakentaisin mukaisuutta,
Sovintoa, sointumieltä,
Lohdutusta, lievennystä
Kiusatuille kärsiville.

Muuta vielä paljon — — — —
— — — — — — Mutta
Kaiku lakkas' kuulumasta,
Sävellaine läikkymästä
Sydämessä, sielussani,
Tuntehissa tuutimasta,
Kuni auer aamusella,
Utu päivän paistehella
Kokonansa kaikkoaapi
Tuulenhengen tuntuessa…

Suorin suotta sormiani,
Ojentelen ottamahan
Unen armahan tavalla
Sielun silmien edestä
Kadonnutta kanteletta,
Joka jätti jälkehensä
Kaihomielen, kaipauksen…

Antakohon anteheksi
Runotar mun rakkahani,
Kaivattuni kaukomieli,
Että maisen mullan lapsi
Tavotellut taivahaista
Onpi soitella säveltä,
Saadaksensa herkän hetken
Olla onnen hurmehessa
Kulkemassa kukkateitä
Ihanteiden ihmemailla
Runon ruusutuoksehessa…

Antanetko anteheksi,
Riemun siitä rinta saapi,
Sydän, sielu sylkähdyksen,
Kuin jos oisi aivan tullut
Toistetuksi taivahainen
Sävel ihmehen ihana,
Kaiku kaunokanteloisen,
Vaikka toisto vaalennutkin
Mahdoton on maisin äänin,
Maisin äänin, maisin sormin
Siitä saada syntymähän —
Siksi onkin soitantoni
Korutonta, kaiutonta,
Vailla sointujen suloja
Laadutonta lauleluni…

Suothan, armas, anteheksi?

I.

ISÄNMAA JA KANSALLISUUS.

Siitä sulonsa on saanut Suomi!

Mistä sulonsa on saanut Suomi,
Kaune'uden muita korkeamman,
Ihmetellyn iki-ihanuuden?

Syksymyrskyjenkin mylviessä,
Tai jos onpi kova, tuima talvi,
Kevät kaukomielinen kun koittaa,
Herttaisimmallaan on kesän henki —
Aina suloinen on Suomi armas!

Kedon korupuvun syksy kaataa,
Vaan se myöskin kypsyttävi viljat,
Luopi loistaviksi laakson lehdot,
Viileäksi ilman virkistääpi,
Kuuhuen tuo antamahan kainon
Haavevaloansa hattaroista.

Puhuri kun talvella taas puhkuu,
Raikasta sen onpi henki raitis,
Kimmelteleväinen tähtikruunu
Kaunistaapi ilman kupukannen,
Revontulten läikehtivä roihu
Päiväks' uskottaapi yötä Pohjan,
Valkeina kuin viattomuus vallan
Hohtavaiset ovat laajat hanget,
Sadunomaisina metsät sankat
Härmähuurteen peittäminä huojuu…

Kevätenkeli kun ilmaa entää,
Siivin valkoisin pois pilvet soutaa,
Sinikirkkahaksi taivas seestyy,
Ovi valon, lämmön aukeneepi,
Hanget kidekiiltohiset häipyy,
Purot, kosket pauanteina pauhaa,
Päivän sädevyössä järvet päilyy,
Nurmi nuokkumahan maasta nousee,
Kukkiin pukeutuvat laaksot, kummut,
Linnut kilvan lempikielin laulaa,
Taika ihmeikäs maan, ilman täyttää…

Siunattu on kesä kaunohenki!
Valo yltäkylläisenä virtaa,
Lämmön läike kaikkialla liekkuu,
Auerhuntuisena alkaa aamu,
Päivällä on kultakehä päällä,
Ruso-untuvihin ilta raukee,
Sulan ikilemmen suutelossa
Yhteen yhdistyvät maa ja taivas…

Vuodenajat kuinkin vaihtelevat,
Aina suloinen on Suomi armas!

Mutta mistä suloisuuden Suomi,
Kaiken saanut on tään kauneu'den?

Kertovi näin meille Pyhä kirja,
Raamattu sen tiedon tuopi ratki:
Luomistyön kun päätti suuri Luoja,
Katseli Hän silloin kaikkialle,
Ihastuen ihamieliseksi —

Silmäniskussapa juuri siinä
Sattui hänen silmihinsä Suomi,
Jonka omaksi nyt kaikki joutui
Katsehen ja Luojan kasvojenkin
Ihastuksen ikikaunis ilme…

Siitä sulonsa on saanut Suomi!

Työ ja rakkaus isänmaalle.

Sai kansa muuan asumakseen
Niin rikkaan, hedelmäisen maan,
Ett' yltäisyyttä nauttiakseen
Ja hekkumaa on ainiaan.

Taas toinen maan, min uumenissa
On aarteet mitä kalleimmat
Ja vesistöissä, vuorelmissa
On helmet, kullat, hopeat.

Mut maasi, Suomen lapsi, sulle
Ei tuhlaa lahjojansa tuo —
Jos ryöstä niukka leipä tullee,
Ei anteita se muita suo.

Vaan vaikka vailla rikka'utta,
On kaune'us sen verraton,
Kun kaikkialla ihanuutta,
Kuin sadun maailmoissa on.

Sen maa ja taivas, laaksot, lehdot
Ja vienot välkkyväiset veet
Ja hanget sekä kukkaiskehdot —
Ne ihanteist' on syntyneet.

Kuin morsian, niin armahaisna
Kaikk' edessämme uinuaa
Ja hentomielin loistavaisna —
Oi kaunis, armas, kallis maa!

Ja kallis, kallis on tää maamme,
Jonk' isät osti verellään —
Vain onnea me lapset saamme
Nyt heidän kärsimyksistään.

He korvet viljamaiksi loivat
Ja synnyt syvät tutkivat
Ja heidän kantelonsa soivat
Nuo runohelmet ihanat.

Ja sointuvaisen Suomenkielen
He jätti meille suloisan
Ja uljaan, rehellisen mielen
Ja lujan uskon Luojahan.

Siks' lasten, paljon saatuansa,
On maalleen pyhin velvotus
Työ antaa vastalahjanansa
Ja kiitosuhriks' rakka'us.

Isänmaan sairastaessa.

Kurja lapsi sairastavan
Toivoo äidin kuolemaa
Sekä myöskin perintöjen
Jakamista odottaa,
Mietiskellen mielessänsä:
"Ajoissa ne riistän pois,
Koska äidin kuoltuakin
Vieras kaikki viedä vois"…

Kurja teko kurjan lapsen,
Joka unhottanut on
Äidin lemmen, antain siitä
Halvan, huonon palkinnon.
Äiti häntä hellin hoiti,
Kuin vain yksin äiti voi,
Kärsi, valvoi, rinnoin ruokki,
Parhaimpansa hälle soi.

Jo tuo lapsi kiittämätön
Hyljeksivi äitiään,
Perinnötkin jakais', eikä
Niitä vaali lemmellään —
Vielä estää toisiakin
Antamasta hoivo'aan,
Tuskin sallii toivottavan
Äidin toipumistakaan.

Kurja lapsi! Katso äidin
Koviin kärsimyksihin!
Sydämin sä voitko nähdä
Niitä heltymättömin?
Halpa elköön mieles' olko,
Täyttäköön sen rakka'us!
Muista: äidin hylkijälle
Taivaasta on rangaistus!

<tb>

On sairahana isänmaamme Suomi,
Tuo äiti armas meidän kaikkien,
On raudanraskas sulosilmän luomi
Ja katse sumehessa kyynelten…
Kuin suuret onkaan tuskat ulkonaiset!
Mut sisätuskat suuremmat viel' on,
Kun joutuneet on omat lapsukaiset
Nyt keskinäisen vihan kiihkohon.

He katsovat sun kohta kuolevaksi,
Mut kiihkeässä intohimossaan,
Ei yksikähän jouda auttajaksi
Ja perikadon uhkaa poistamaan —
Kun tulis' suoda lievennystä, hoivaa
Ja hoitaa äitiänsä kärsivää
Ja lääkkeeks' antaa rakka'utta oivaa,
Niin tuskaa tuotetaankin kirpeää…

Sun kohtalosi, äiti, useasti
On kolkko ollut lailla syksy-yön.
Kun sodat riehuneet on raivoisasti
Ja halla turmellut on kaiken työn.
Mut lapses' opetuksen siitä saivat,
Mi neuvoo nöyrtymään, jos tarvis on,
Ja kärsimällä voittamahan vaivat,
Kun keino muu on ollut mahdoton.

Ja siksi säästytty on sortumasta,
Kuin tuulen reutomana metsän puu,
Mi tietoisena myrskyn riehunnasta
On jäykkänä ja myöskin — kumartuu.
Mut paras toki, että koskaan eipä
Lie toivottomuutehen tultu kai:
On syöty pettua, kun loppui leipä, —
Ja äiti, lapset pelastuksen sai.

Vaan nyt kun äiti taasen sairastaapi,
On lasten keskuudessa toivottuus,
Nyt toiset toisiansa parjoaapi
Ja vallalla on eripuraisuus.
Jos kellä toivoa on uskallusta,
Ett' äiti hoitamalla taudistaan
On toipuva, saa siitä solva'usta —
Ja tuskin arvoltaan on matokaan ..

Voi teitä kuitenkin, te kurjat lapset,
Te vallitessa vihan raivoisan
Nyt häilytte, kuin tuulispäässä hapset,
Ja unohdatte äidin sairahan.
Jo jättäkää pois riita keskinäinen
Ja kiistaan siitä joka nainen, mies:
Ken äidin vaalija on ensimmäinen
Ja kellä kuuminna on lemmenlies.

Kun äiti sitten rakkaudellanne
On toipumahan saatu taudistaan,
Ja hänen lempensä on palkkananne
Ja perinnöitä hellin suojellaan,
Niin yhteisonnestansa riemukkaina
On äiti sekä myöskin lapset nuo.
Tää tila olkoon poistumaton aina!
Ja pian joutukohon aika tuo!

Elää ainiaan!

Tuon kuolon säälittömän temmatessa
Pois jonkun meidän rakkaistamme,
On silmät kyynelien kastehessa
Ja murhehunnut huoliamme
Ne osottavat koko maailmalle,
Ja toivo ruko'usta taivahalle
Vie hartahinta luokse armon Herran,
Ett' ylähällä yhtyisimme kerran.

Mut kansaa kuolema jos uhkoaapi
Ja lain jos sortaa väkivalta,
Niin huolihunnut, itkut jäädä saapi
Ja työllä murhekuorman alta
On toinnuttava kevätluonnon lailla,
Eik' olla työtä, innostusta vailla,
Saa vanhuksetkaan heikot harmaapäiset.
Ei nuoret, eikä lapset leikkiväiset.

Kun kansa kaikki vaan on valveillansa
Ja herehillä itsetunto,
On väkivalta turha voimassansa
Ja myrskyt kestää kansan kunto.
Siis työhön toivossa — ja pieni, suuri
Nyt yhtyköhön heti, niinkuin muuri!
Näin horjumatta kun on siskot, veikot,
Ei meitä voita väkivallan peikot!

Ei kuoloon joudu kansa milloinkaan.
Jos itsetajunta on valveillaan
Ja yksimielisyyskin soinnussaan —
Se kansa elää, elää ainiaan!

Kuokkalan kyyditsijä kertoi

Kyytiin valmis on hän aina
Olkoon päivä taikka yö,
Orjan lailla pokkuroipi,
Hevostansa ohjaa, lyö,
Vilkkahasti haasteleepi
Karjalaista murrettaan,
"Armon herran" arvon aulis
Jokaiselle antamaan.

Avomielisenä kaiken
Sukunsakin selittää
Sekä miksi ammattina
Häll' on kyydinteko tää:
"Isä kreivin muukalaisen
Talon ennen saada soi,
Rahat tuhlas', hurvitteli —,
Väkijuomissa ne joi.

Siskoparvi sinne, tänne
Maailmalle mennyt on.
Minä itse hevon hankin,
Kävin kyydintekohon.
Helppo toimehen on tulla,
Lapsista kun huolta ei,
Sillä kreivi muukalainen
Kasvatiksensa ne vei.

Luojan siunaama se kreivi
Lapset otti omikseen!
Uuden uskon, nimet toiset
Kuuluu heille antaneen…"
Heltyneenä onnestansa
Kyyditsijä kertoi näin, —
Kansan itsemurhan aave
Kummitteli mielessäin.

Katajainen kansani olkoon.

Maan mataja
On kataja,
Ei taivaslatva, sorja.
Vaan viheriä, korja
On kuitenkin
Niin talvisin,
Kuin kesän kauniin aikoihin.

Kun syvähän
Se hyvähän
Maa-emon syliin luottuu
Ja juurillansa juottuu,
Niin riistämään
Pois äidistään
Ei sitä kuonnu myrskykään.

Niin louhikot,
Kuin rouhikot
On sille kasvumaata.
Ja missään ei voi laata
Sen tuore'us
Ja nuore'us
Ja elinvoiman uhke'us.

Jos ainiaan
Noin Suomenmaan
Myös koko kansa oisi,
Niin katajaisna voisi
Se aikojen
Ja vaiheiden
Nuo irnut kestää voittaen.

Ja ohjana
ja pohjana
Kun alla vastustenki
On kansallinen henki,
Niin kukkiaan
Luo kansa vaan
Ja ain' on elinvoimissaan.

Ihmeellinen uneni.

Fetsi päähän painettihin, housut kovin laajat sain,
Jotta astuessa luulin hametta ma kantavain,
Pyssy pistimensä kanssa, miekka vyölle annettiin —
Sotilaaksi väkivalloin muodostivat minut niin…

Syytä kun mä tiedustelin, silloin vastattihin vaan,
Että minut kokonansa turkkilaiseks' muutetaan.
Mutta miksi? "Siksi että — sulttaanin se tahto on:
Nöyränä siis taivu tähän tarjottuhun armohon!"

Vihanliekki rinnastani sydämen on syöstä pois,
Ruumiissakin tuntui, kuin jos paloiksi se pantu ois…
Vihdoinkin kuin raivo raukes' riehumasta mielessäin,
Sydämeni lohdutellen luulin haastelevan näin:

"Ellös riehu! Voimat siinä turhanpäiten kuluvat —
Helpommin sun sitten saavat voitetuksi sortajat…
Ell'et itse, niin ei toiset muuksi sua muuttaa voi,
Kuin sun alkujansa suuri Luoja Taivahainen loi.

Puku vaan on ulkokuori! Itses' varjeltava on,
Että vieraan vaikutuksen pystyä on mahdoton!
Suomalaisna pysy aina mieleltäs' ja kieleltäs',
Suomalaisuus virratkohon veressäs' ja hengessäs'!

Vielä vapa'uden päivä kerran kultiansa luo!
Puvun riisua saat sekä heittää asehetkin nuo!
Mutta tylsyä et niitten koskaan sinä antaa saa:
Voihan olla, että niillä lyötävä on — sortajaa!…"

Säpsähdin kun tämän kuulin sekä myöskin — heräsin…
Unta ihmeellistä mietin tykyttävin sydämin…
— Näin on ilmissäkin käyvä, valan vannoin voimakkaan,
Jos vaan mua muuttaa milloin turkkilaiseks' aijotaan!

II.

TUNNELMIA, TUUMAILUJA, MUISTELMIA YNNÄ MUUTA.

Äitiäni muistellessa.

"Mä rukoilen sun puolestais,
Jos huolet sua painaa.
Oi, lapsi, luota Luojahais,
Hän turvan sulle lainaa." —
Näin haastoi äitin' armainen
Viel' eloss' ollessansa,
Kun käden otti kätehen
Ja siunas' poikoansa.

Vaan äiti kuoli… Eestä mun
Ken ruko'uksen kantaa?
Ken epätoivoon, suruhun
Nyt siuna'uksen antaa?
Oon yksin… Mistä hoivan saan
Ja lohdutuksen mistä?
On sydän täynnä tuskistaan
Ja silmät kyynelistä…

Mut katso! Läpi kyynelten
Mull' äidin kasvot hohtaa:
Ja ilo saapi sydämeen
Ja murhe poistuu kohta —
Ja tuntuvi, kuin puhuis' hän
Taas lempiäänin mulle:
"Jo lasna neuvoin sylissän'
Mä ruko'uksen sulle."

Se totta, äitini, on tuo!
Nyt tiedän, mihin luottaa.
Ja mikä iloks' surut luo
Ja mikä turvan tuottaa.
Oi, kiitos, kiitos neuvostas',
Sä armas äitikulta!
On kuni oisin rinnallas' —
Niin tunnun turvatulta…

Ah, jos puhdistaisi!

Kun taideniekka kuulu kautta maan
Sai valmihiksi veistoksensa,
Jot' oli vuosikaudet innoissaan
Hän patsaaks' luonut nerollensa,
Niin ihailtavaks' taiteen ystäville
Sen uskottunsa parhaan näyttehille
Nyt antoi viedä kaikkialle.

On onnentunne hällä mielessään,
Kun valmis taidetyö on suuri,
Mi ydin onpi hänen hengestään
Ja sielustansa pyhin juuri:
Hän lapsenmiellä oli riemuissansa,
Kun aavisti sen, että koko kansa
On ihastuva taideluomaan.

Ja ihailua viestit kertoivat
Niin ihmetellen veistoksesta,
Myös hehkutunteitansa laulajat
Ne lauloi neron-tuottehesta:
Ei ennen vielä oltu nähty moista,
Mi toisten yli verratonna loistaa,
Kuin aurinkoinen taivahalla.

Mut uskottu, hän matkan unohtain,
Pois poikkes' Riemujärven luoksi
Ja uida tahtoi kerran, kerran vain,
Mut uudestaan taas siihen juoksi —
Ja siinä intohimon valtavuossa
Myös veistos hältä unohtuen tuossa
Jäi turmeltumaan kokonansa…

Kun taideniekka tämän kuulla saa,
Niin nuolena hän syöksyy tielle
Ja kuvaa etsimähän kiiruhtaa,
Sit' ett'ei veisi turmannielle…
Ja löydettyään, iloksensa huomaa,
On että mahdollinen taideluomaa
Sen alkumuotoon vielä saada.

Ja sitten työhön jälleen ryhtyen,
Ei rauhaa itsellensä suonut
Hän ennen laisinkaan, kuin veistoksen
On aivan ennallensa luonut.
Taas sunnuntain hän sydämeensä saapi!
Ja kilvan ihaajoita kiiruhtaapi
Nyt katsomahan taidetyötä.

<tb>

Ihmislapsi, "luonnon herra",
Kruunu kaiken luomiston,
Taideteos täydellisin
Luotu Luojan kuvaks' on,
Saanut parhaat Mestariltaan:
Muodon sekä hengenkin,
Jotka puhtahina kerran
Vietävät on takaisin.

Taikka toisin: Kuvanansa
Itse Luoja armoinen
Luonut onpi elämähän
Maailmassa ihmisen,
Jonk' on määrä huolehtia,
Ett’ei pääse konsanaan
Myrskyt, eikä elon vaarat
Kuvaa turmelemaan vaan.

Mutta hänpä, jalon määrän
Unohtaen, lankeaa:
Luojan kuva loukka'uksen,
Henki turmeluksen saa —
Pahin toki, että aina
Lankeaa hän uudelleen,
Huolimatta Luojaltansa
Rakka'utta turvakseen.

Milloin riemuissa hän uipi
Markkinoilla turhuuden,
Milloin riehuu raivoissansa
Vuossa intohimojen:
Rientää mieletönnä sinne,
Minne tuulet häntä vie,
Silmät ummistavi siinä,
Missä oikea on tie.

Mestarinsa kuva kallis
Noinko jääpi ainiaan
Ilman pelastusta vallan
Kokonansa hukkumaan?
Pysähdy, oi ihmislapsi,
Kirkkaan lähdeveden luo,
Pese itses' puhtahaksi,
Poista elon saasta tuo!

Luojan kuvan — ihmislapsen
Turmeltuneen jällehen
Saatava on ihanteinen
Muoto alkuperäinen.
Ah, jos kuvan puhdistaisi
Luojan pyhä rakka'us,
Ennenkuin sen niellä ehtii
Kadotuksen kurimus…

Elo moinen onnen luo.

On ihailema kaikkien
Tuo kultosiipi perho,
Sen liidäntä on hentoinen
Ja loistavainen verho.

Ja kesäkauden riemuissaan
Se huvitellen soutaa
Ja kukkasista ainiaan
Vain hurma'usta noutaa.

Mut niinkuin usein muussakin
On laita elämässä,
Ett' ihastutaan kuorihin,
Se tapahtuu myös tässä.

Kun perhon elo kokonaan
On huvitusta turhaa,
Niin hedelmänä siitä vaan
On häviötä, murhaa.

Näät perhon jälkeläinenhän
Se turmiota tuottaa,
Ja kostaa isäin elämän,
Mi kulunut on suotta.

Ei turhuus siuna'usta tuo,
Ei menestys sen myötä,
Vaan elo moinen onnen luo,
Mi taistoa on, työtä.

Huviretkellä.

Me ollaan huviretkellä —
On juhannuksen aatto —
Mut matkan nimi kernaammin
Vois' olla — surusaatto…

Näät meistä tuskin yksikään
On oikein riemumieliä,
Nyt vaikka luonto nauttia
Ei parhaimpiaan kiellä:

Kuin kuvastin nyt järvi on,
Maa kukkasissa loistaa,
Ja lauleluissa lintuset
Ne lempeänsä toistaa.

Mut luonnon häinen tunnelma
Ei ilahduta meitä —
Ja milt' ei meidän silmiä
Nyt kyynelkaihi peitä.

Tuo Sylvi, kiltti siskomme,
Hän suree sulhoansa,
Mi ollut vihkityynyllä
On — toisen immen kanssa.

Ja Heikki, veikko vetreä,
Taas armastansa huolii,
Mi lemmen ensikoitteessa
Ja kukassansa kuoli.

Mä murheistani omista
En edes saata laulaa,
Kun mua tumma Surutar
Se lakkaamatta kaulaa.

Vaan tunnettuhan vanhastaan
On muille sekä meille:
Ei aina riemu-aurinko
Voi paistaa ihmisteille.

Jos sattumalta jolloinkin
Se luopi loistettansa,
Niin murhe-hämähäkki pois
Sen kätkee verkollansa…

Me ollaan huviretkellä —
On juhannuksen aatto —
Vaan matkan nimi kernaammin
Vois' olla — surusaatto…

Käyttämätön ei kulu.

On totuus lujin kaikista
Ja muuttumaton vallan,
Ja kulumatta — sanotaan —
Se pysyy ilman alla.

Vai kulumatta! Mutta kuin
Voi kuluntaa se näytää,
Kun ihmiskunta totuutta
Niin kovin harvoin käyttää!

Hänelle.

Koskaan häntä näkemättä
Silti olin kuitenkin
Häneen ihastuksissani
Aivan mielin hehkuvin.
Julkisuudessa kun nimi
Usein hänen mainittiin,
Tuntemahan siitä opin
Sekä ihailemaan niin.

Ja kun kerran matka sattui
Hänen kotipuolle päin,
Aavistus mun sielussani
Toivekielin kuiski näin:
Totta Onnetar mun suopi
Nähdä jalon tyttären,
Joka työtä, vaivojansa
Uhraa yhteishyvällen.

Kotipuolensa ei haihdu
Ikinä mun muistostain,
Kunnian kun ensi kerran
Siellä häntä nähdä sain.
Tunne outo sydämeni
Saatti sykkimähän mun,
Suloisuus se sanomaton
Läikähteli sieluhun.

Mielihaaveen kuvittelu:
Juuri semmoinen on hän,
Muuttui todellisuudeksi
Hänet sitten nähtyän':
Sinisilmät sielukkahat,
Posket punakukassaan,
Ryhti reipas, käynti hento,
Sanat hellät soinnultaan.

Katuliikkeen vilinässä
Kaupungissa jällehen
Tapasin mä toistamiseen
Hänet suureks' iloksen'.
Silloin minuun ohimennen
Loi hän syvän katsehen,
Joka tulenpolttavana
Valtasi mun sydämen.

Taidenäyttelyssä kerran
Vielä häntä kohtasin,
Lumottuna paikalleni
Heti kohta seisahdin…
Mitä taide oli luonut,
Multa kaikki unohtui —
Ihaileva katseheni
Hänessä se yksin ui…

Sittemmin en ole häntä
Nähnyt enää milloinkaan,
Vaan mun mielessäni silti
Kuvansa on ainiaan:
Hänet näen edessäni
Valvehilla, unissain —
Milloin huolten huolenani,
Milloin iki-onnenain…

Järki sanoo: Heitä houre!
Mutta tunne voiton vie,
Uskotellen, ett’ei rikos
Häntä ihaella lie —
Yhtä vähän, kuin on rikos,
Että tietää ei hän voi,
Kuinka ihailuksen äänet
Minun rinnassani soi…

Sanotaan, ett' aurinkohon
Ihastunut kuuhut on,
Mutta että ijankaiken
Saa se olla toivoton —
Siksipä se kalpeana
Liikkuu yöllä yksinään,
Vavahdellen vaikeroipi
Toivotonta lempeään.

Kohtalosi, kuuhut-parka,
Minä täysin ymmärrän,
Jolla sama toivottomuus
Onpi kärsittävänän':
Siksi kaihomielisenä
Laulelen mä laulujain,
Joita tähänasti kuullut —
Minä olen yksin vain.

Kun nyt, kuten trubaduuri,
Häntä lauluin tervehdän,
Toivoin saada sävelissä
Hänet lähi sydäntän',
Lankeemalla jalkoihinsa
Anteheksi anon vaan,
Että noussut laulupuulle
Olen häntä kohtaamaan…

Olkoon hällä sydän hellä,
Joka anteheksi suo! —
Tulevaisuus onneansa
Hälle ainoastaan tuo.
Mikä lie mun kohtaloni,
Yhtä pyytää uskallan,
Jonka hänen sydämestään
Soisin mulle sallivan.

Kun en saane elon teillä
Häntä nähdä milloinkaan,
Luvatkoon mun ihaella
Häntä, häntä ainiaan —
Luvatkoon hän tämän mulle!
Ja jos säälilläkin vain
Mua tietäis' ajatella,
Siitä oisin autuain…

Ja kun joku vielä kerran
Hänet sylihinsä saa,
Hunajata huuliltansa
Sieluhunsa vuodattaa,
Silloin minä aavistuksin
Onnesta siit' iloitsen —
Kahta kertaa hartahammin
Vielä yhä ihailen…

Matkamuistelma.

Höyryhepo raskahasti
Taaskin mennä läähättää.
Minä tarkkaan kirjavata
Junavaunun elämää.

Tyydytystä kun en löydä
Siirrellessä silmiäin —
Silloin huomaan immen nuoren
Istuvan mun vierelläin.

Kevätilma hengähtävän
Heti tuntui vastahain…
Aloin katsella, mut salaa
Sekä varovasti vain.

Hennosti hän istui siinä,
Hymyssänsä soma suu,
Otsakiharoiksi kutrit
Vallattomat muodostuu.

Päiväpaiste poskusia
Kirkkahiksi heijastaa,
Kukkakimpun loistavaisen
Eteensä kun avajaa.

Rinnassa on myöskin ruusu
Siihen katsehensa loi:
Ruusu, silmät toisistansa
Kilvan sulo'utta joi.

Kenpä onnellinen antaa
Kukkaiset ja ruusun sai!
Varmaan ylen ihanoita
Muistoja ne kertoo kai?….

Mietin näin ja luulen, että
Muistot valtas' impyen,
Koska vaipuvan hän näytti
Syliin hellän haavehen.

Hetken haaveili — ja sitten
Uinahti hän unehen,
Päähyt painui vienoisesti
Puoleen rintaruususen.

Näky kaunis! Hengetärtä
Kesän hän nyt esittää,
Muistojen ja kukkiensa
Keskessä kun lepäjää.

Unelmien taikamailla
Ihmeitä hän uinuaa,
Kulta-unten salakieltä
Kukat hälle kuiskuttaa.

Kai ne suudelmista kertoo
Pojat nuoren, sorean?
Taikka ensi-autuudesta
Lemmen vasta-alkavan?

Sit' en tiedä. Mutta näky
Tää on vallan varaton —
Sulotarten parvi, luulen,
Immen ympärillä on…

Aarre kallis onkin niillä
Siinä suojeltavanaan:
Kukkain keskustassa impi —
Itse myöskin kukassaan.

Eipä kumma, että tuskin
Hengittää mä uskallan,
Ett’en unta häiritseisi
Onnellisna uinuvan ..

Hiljaa istun vaan ja katson,
Ihantelen, hurmastun,
Kuva kaunis, tenhovainen
Painuu sieluhuni mun.

Muistohelmyenä siellä
Tahdon säilytellä sen
Useasti toistuvana
Sielun kuvastimehen…

Keskeytyneen matkan muistoksi.

Ruunavuori — kau'an sinne matka paloi mielessäin;
Kun sen tehtäväksi kuulin, kevät viehti sydäntäin,
Aavistuksen kaukoputki näytti ihmetaikojaan,
Toivehet ne aatokseni täytti sulokuvillaan.

Mutta miksi maailmassa kohtalo on kolkko niin,
Että ilo useasti peittyy murhe-untuviin?
Äsken kirkas sinitaivas kulmiaan nyt yrmistää,
Ukkospilvi uhkaa vettä… Joko matka kesken jää?

Eihän toki! "Kyttä" tuossa uipi vettä velloen,
Niinkuin sorsa soutavainen, kuni alli aaltojen.
Seurueesta jahka ensin raja-aidat katoaa,
Sitten onpi ilo irti, riemuks' olo remahtaa.

Iloisuutta siinä onkin, riemun runsa'utta vaan,
Missä immyttä on kolme "laulun laajan kotimaan"
Oi jos kera Karjalaisten impein aina olla sais',
Talvi kesähelle oisi, myrskyjä ei tunnettais'…

Nytkään huomattu ei, että taivas pilveen mennyt on,
Ett' on tullut ukkosilma, jyry käypi ponneton.
Vettä vuotaa valamalla, salamat ne singahtaa,
Aaltoin kanssa temmeltäväin pikku "Kyttä" keinuaa.

Myrskytköhön, jyrisköhön, soilutkohot salamat —
Riemusoitoks' impyet sen Karjalaiset ottavat…
Kun ei päiväntähti loista, loistaa heidän poskipäät,
Sinitaivon suloisinna heidän silmissänsä näät.

Siksi myrskyn keskelläkin pinta sydänlammikon
Kirkas, röyhytön on, kuni sädevyössä auringon,
On kuin rantamat sen täynnä ulpukoita lemmen ois',
On kuin toivon-säveleitä kaislikot sen huminois'…

Ja jos vaikka matka kesken jäikin, haitannut se ei:
Sydän mukahansa muiston kokonaisen siitä vei,
Joka länsiruskon lailla ihanaisna kangastaa,
Mielen tuutii tunnelmihin, rinnan lämpimäksi saa…

Nuor' on sydämein!

Minäkö vanha oisin?
Ei, armas impyein!
Ikäni vaikka karttuu,
Niin nuor' on sydämein.

Kuvana luonto mulla
Se suurisynty on,
Mi ijäti on nuori
Ja vanhentumaton.

Mitäpä vaikka luonnon
Syys, talvi vanhentaa:
Kevähän uuden tullen
Se taasen nuoreks' saa,

Povi se luonnon paikka
Kuin onpi keväimen —
Sijana sydän munkin
Se myös on nuoruuden.

Halua elon tunnen
Ja elän toivehin,
Tulena hehkun aina
Mä mielin keväisin.

Mi ylevää on — siihen
Mun valtaa innostus,
Pyhänä rintan' alla
On nuori rakka'us.

Minäkö vanha oisin?
Ei, armas impyein!
Ikäni vaikka karttuu,
Niin nuor' on sydämein.

Hiljaa…

Hiljaa kukka maasta nousee
Avaamahan umppuaan,
Hiljaa Koitar päivän johtaa
Valon tuomaan maailmaan.

Hiljaa leyhkä aamutuulen
Koko luonnon herättää,
Hiljaa valo, lämpö siihen
Vuodattavi elämää.

Hiljaa ruko'uksen henki
Nousee ylös Luojan luo,
Hiljaa toivo uupuvahan
Rintaan uutta tulta tuo.

Hiljaa lempenikin syttyi…
Tietämättän' ihastuin…
Hiljaa siksi rakastankin —
Vaietkoon myös lauleluin!

Sua katselen vaan…

Oli juhannustunteissa Luoja,
Kun lahjoja Sinulle soi:
Siksi tuhlaten antimiansa
Ja runsaasti antoa voi.

Sua katselen ain' ihamiellä,
Kuin Kevätär kaune'uttaan,
Kaukolentona henkeni tunnen
Mä nousevan pois yli maan.

Kuni autuuden harsosta sitten
Sä, keijunen, siintävän näyt,
Mielihaavehen auteremaissa,
Kuin hengetär hellä sä käyt.

Kuvas' kuinka on ihana silloin!
Sun kiehkurakutrisi nuo,
Kuni leikiten karkelossansa
Ne kaulalles' varjoja luo.

Lumivalkea otsasi loistaa,
Kuin toivojen kaivattu maa,
Sinisilmäs' on sielua täynnä
Ja taivasta heijastavaa.

Rusoposkies' kirsikkahohde
Ja huultesi mairehinen
Hymy yhtyvi toiseensa toinen,
Kuin morsian sulhaisehen.

Kevyt, liitävä käynti on Sulla,
Kuin untuvat jalkasi ois'…
Onko ihmettä, jos Sua nähden
Maan piiristä siirtyvi pois?

Onko ihmettä, jos ihamiellä
Ain' etsivi katseeni Sun?
Onko ihme, jos toisaalla koskaan
Ei silmät voi viihtyä mun?

Kuni lämmöstä elpyvi luonto
Ja kukkaiset auringostaan,
Sun nähden mä lämpenen, elvyn.
Ja siks' Sua katselen vaan…

Runoilija armaalleen.

(Mukaelma.)

I.

Vaikk' olet armas laulajan,
En vaadi sua laulamaan.
Sä luota Herraan Luojahan
Ja mua yksin lemmi vaan.

Tee työsi mielin iloisin
Ja uskollisuudella vain,
Niin olet runo kaunihin,
Kuin koskaan syntymähän sain.

II.

Ei linna impen' olekaan,
Mi asunto on armeijain
Ja korskain herrajoukkojen
Ja naisten juhlapukuisain.

Hän kirkko ompi kaunoinen
Ja lehdikko on suojanaan,
On pyhyysharso pyhättö —
Mä yksin palvon siinä vaan.

Vietä häät!

(Daniel Fallström'in mukaan.)

Tyttö armas, vietä häät,
Kun on kukintasi hetki,
Vuodet vierii, niinkuin näät,
Ruusut kuihtuu suloisetki —
Siksi kohta vietä häät!

Nainen syntyi tosiaan
Suukon saamaan sekä suomaan,
Mutta suukko matkassaan
Valmis vaarankin on tuomaan —
Siksi kohta vietä häät!

Rakastaa on ihanaa,
Sehän naista kaunistaapi,
Tyttö vain on raakulaa,
Lemmittynä kypsäks' saapi —
Siksi kohta vietä häät!

Poimi helmi, säästä kukka.

(Norjan kielestä.)

Kun silmäs' helmen kohtaa,
Mi syvyydessä hohtaa,
Se poimi rintahais!
Näät aallot mellakoivat
Sen kätköön viedä voivat —
Ei päivääkään se nähdä sais'.

Jos vastaas' sydän tullee,
Mi lämpimä on sulle.
Et kylmä olla saa.
Sä suojaa kukka, säästä,
Niin halla siihen päästä
Ei voi — ja ijäks' anastaa.

Hyvästellessä.

"Jää hyväst', armahainen,
Pois tieni taasen käy,
Vain hetki ainokainen —
Ja en mä täällä näy."

Ja hellät silmä'ykset
He soivat toisilleen:
Sydänten hyväilykset
On niissä lempineen.

Ja rintaan pyhä tuosta
Ja armas tunne jää —
Ei aika niin voi juosta,
Sen että hävittää.