III.

RAITTIUS.

Tuomo Tuopin jouluviinat.

Torilla kun kaupat kaikki
Tuomo Tuoppi toimitteli,
Niin hän tuossa tuumiskeli,
Aprikoitsi itseksensä:
"Jalo koska joulujuhla
Onpi kohta jo ovella,
On mun totta ostettava
Hamevaate vaimolleni
Sekä lahjat lapsilleni."

Läksi sitten länsimähän
Kaupungin katua pitkin.
Mutta siinä mennessänsä
Anniskelun akkunoista
Viinapullot viekkahasti
Hänen siinsi silmihinsä:
Viettelys nyt vallan otti,
Vieden mielen miehen päästä.
Aatos entinen hävisi,
Tuli tuuma toisenlainen:
"Joulujuhla joutavata
Viinatta on vietettynä."

Siitä puotihin pujahti,
Osti litran, osti toisen,
Osti kohta kolmannenkin,
Juoksemalla jouduttihe
Hevon luokse heti sitten,
Jonka aisoihin asetti,
Itse retkahti rekehen.

Alkoi kiidellä kotihin,
Mietiskellen mielessänsä:
"Hamevaate vaimolleni
Sekä lahjat lapsilleni
Ostoa on yhtä hyvä
Kotikylän kauppiaalta."

Kaivoi kukkaron käsille,
Rahat laski liukkahasti,
Jotta saisi täyden selvän,
Kuink' on kauppa hällä käynyt.
Metiseksi muutaltihe
Mieliala aivan kohta,
Kun niin runsaasti rahoja
Tavaroista oli tullut.

Käsi silloin käskemättä,
Viipymättä viinapullon
Penkas' reslan pohjustalta.

Korkin auki aukaistua
Tuomo ryypyn, toisen otti.
Kohta kolmannen perästä.

Viina kallohon kajahti,
Nousi päähän nostamatta:
Laitti miehen laulamahan,
Huikeasti huutamahan,
Jotta tietä taivaltavat
Kunnokkahat kansalaiset
Pakenivat parkujata.

Mutta muuan matkalainen,
Tuntematon tallustaja —
Vastamaassa kun vähäisen
Hepo juoksi hiljemmasti —
Rukoili rekehen päästä
Sekä selvällä rahalla
Lupas' kyydin korvaella.

Tuomo Tuoppi toveriksi
Otti miehen mielellänsä,
Vielä monet viinaryypyt
Aivan auliilla tavalla
Kohta tunki tullehelle,
Jonka hauskaksi havaitsi
Viehkeäksi veitikaksi,
Koska taisi kertoella
Kaskut varsin kelvolliset,
Sekä rallit rallatella,
Laulut laulella parahat.

Uusi pullo aukaistihin:
Ryyppy ryypyn on perästä
Siinä suihin siemattihin.

Rupes' Tuomo torkkumahan:
Viina voitti vahvan miehen,
Juoma uuvutti urohon.

Silloin kumppani sivalsi
Tuomon rahat taskuhunsa,
Veipä vielä viinalitrat,
Poijes reestä ponnahtihe.
Jätti Tuomon torkkumahan,
Yksin unta ottamahan.

Hepo juosta hölkytteli
Omin päinsä ohjatonna,
Poikkes' tieltä Ponkamolla,
Kinnulahan käännähtihe —
Siellä reki syrjällensä
Pahnan nurkkahan nujahti,
Seinustalle sikaläätin.

Tuomo luuli tullehensa
Kotikontunsa pihalle,
Oman talon tanhualle.

Ja kun ukset oli auki
Sikaläätin seljällänsä,
Niin nyt Tuomo tuotapäätä
Sinne konttasi sisälle
Sekä laskihe levolle
Vinkuvien vierustalle.

Siat ilmas' ihmettänsä
Rönkyvästi röhkimällä
Tuomon oudosta tulosta,
Joka taasen tuota luuli
Joko vaimonsa vihaksi
Tahi naisten naurannaksi —
Siksi Tuomo tuskitellen
Epäselvästi sopersi:
"Suunne, akat, sulkekaatte,
Kaikotkaatte karsinahan
Isäntänne saavuttua,
Ukon tultua tupahan!"

Talonväki katsomahan,
Kohta tuli tutkimahan,
Ken on kulkenut kujahan.

Hepo siell' on seisomassa,
Reki kaatunut perässä.

Kuului pahnasta korina —
Ja kun sinne silmäsivät,
Hämmästyen huomasivat
Miehen unta ottamassa
Röhkiväisten vierustalla.

Joku joukosta saneli,
Irvihammas ilkkueli:
"Jopa siihen sattununna
Seura onpi hyvin huono."

Vaan kun siat kumman kuuli
Seuran huonon saanehensa,
Niin ne pötki pahnastansa,
Häpeissänsä hyppäsivät
Ulos kaikki kartanolle,
Vihoissansa vinkasivat
Seuran huonon saamisesta,
Tietämättä tullehesta…

Itse Tuomo illansuussa
Humalastansa heräsi,
Eikä ensin ymmärtänyt,
Kuinka kortteeri komea
Oli ollunna hänellä.

Pian kuitenkin tajusi,
Missä hän on maata saanut.
Kohta jo kujahan kömpi,
Otti heiniltä hevosen,
Joita tuttuuden takia
Oli tukko sille tuotu.

Varsin varkahan tavalla
Sitten kujasta katosi.
Kohti kotia ajeli,
Päätä pohmelo porotti,
Mieltä karmi kauheasti.

Kun hän siinä kulkiessa
Muisteli ja mietiskeli,
Tarkasteli taskujansa,
Uutta surua sukesi
Vielä yhä viljemmalta:
Oli kukkaro kadonnut,
Viinalitrat viety reestä…

Iltamyöhän myterässä
Tuli Tuomo vihdoin viimein
Kotikullan kartanolle.
Hevon tallihin talutti,
Astutteli appehelle.
Itse itkusilmäisenä
Huonehesen hiiviskeli,
Kamarihin käydä käpsi…

Siellä seikkansa selitti,
Puhui muistinsa mukahan
Valitulle vaimollensa,
Jolta anteeksi aneli
Sekä lujasti lupasi
Olla ilmoisen ikänsä
Viinamyrkylle vihainen.

Antoi vaimo anteheksi
Lämpimästi, lempeästi,
Kädet ristissä rukoili,
Että itse Isä Luoja
Oisi Tuomolle tukena,
Armollansa auttajana.

IV.

LAPSIEN PIIRISTÄ.

Poikaviikarien sukkeluutta.

(Naapurusten 6-vuotisia poikia.)
V\r\n

"Katsos, kuinka kaunis pulla
Äidin leipoma on mulla!"

"Aivan juuri samanlaista
Myöskin mulle äiti paistaa.
Jos nyt pienen palan suoda
Tuosta voit, niin sulle tuoda
Puolet tahdon kerrassaan
Pullastani, jahka vaan
Sen mä äidiltäni saan."

"Kun sä puolen ensin mulle
Tuonut olet, sitten sulle
Koko pullan annan sen,
Jonka äiti armainen
Toiste leipoo minullen."

Kuinka pässi pikku Paavon lukutyöhön taivutteli

Omat siskonsa sanoivat
Pikku Paavoa papiksi,
Hän kun tuppas’ tuoliloille
Tahi kiipesi kiville
Sekä sitten saaraeli,
Kuni pappi paukutteli.

Pannutkaan ei pikku Paavo
Pappisnimeä pahaksi
Ell’ei siskot soimannehet
Pöllöläisten pastoriksi
Joka onpi oppimaton
Lukutaidoton typerä.

Aivan, näät, oli asiat
Sillä lailla, lapsikullat,
Ett' ei häntä ensinkähän
Lukeminen miellyttänyt —
Siksipä hän tuskin tunsi
"I":n ja "s":sänkään eroa.

Ja kun äiti ohjaellut
Oisi pientä Paavoansa,
Silloin tuli hammastauti,
Vatsanväänne vaivaloinen
Tahi päätäkin pakotti,
Jotta aina alkuhunsa
Lukuhomma sai lakata.

Mutta tässä sattui muutos
Kautta kumman kohta'uksen.

Kerran käyskeli kesällä
Paavo-poika peltomaalla,
Jossa oli suuren suuri
Lammaslauma laitumella.

Paavo kiipesi kivelle,
Rapsahtihe rauniolle
Sekä saarnata samalla
Alkavi hän uljahasti.

Lammaslauma ihmetellen
Pystykorvin kuulosteli,
Kunnes muuan musta pässi
Puikahtihe takapuolle,
Nopsasti kuin norja nuoli
Maahan puski pikku Paavon,
Vielä sittenkin koetti
Puskea ja pukkiloida.
Paavo huusi, pässi puski.
Äiti kuuli kartanolle
Pikku Paavon parkumisen,
Lähti kohta kiirehesti
Auttamahan armastansa,
Kau'as pässin karkoitteli.
Paavon pulasta pelasti.

Sitten siinä poijaltansa
Tutkisteli, tiedusteli:
"Teitkö pässille pahoa?"

"Yhtäkään en, äitikulta.
Tehnyt pässille pahoa,
Enkä muille lampahille.
Kun mä kiipesin kivelle
Saarnatakseni sanoja
Lammaslauman kuultavaksi,
Silloin pässi paksusarvi
Puski mua puksahutti,
Että keikahdin kiveltä
Maahan vallan vatsalleni."

"Kuules, Paavo poikueni,
Minä sulle nyt selitän:
Pässi tuli puskemahan
Sua aivan siitä syystä,
Kun se kai on kuulla saanut,
Ett' ei meidän pikku Paavo
Taida laisinkaan lukea —
Eikä ilmoisna ikänä
Moinen sovi saarnatyöhön,
Joka onpi oppimaton,
Lukutaidoton typerä."

Kun he koituivat kotihin,
Paavo kohta käskemättä
Kaivoi kirjansa esille,
Itse etsi aapiksensa.

Pörrö-Pekka.

Niin vilkas poika Pekka on,
Ei läksyissäänkään taidoton,
On sievä muodoltansa,
Vaan vettä kovin kammoaa,
On tukka harrallansa,
Ei kampaa päähän panna saa.

Ja sisko-Anni äidiltä
Sai käskyn pestä veljeä
Hän joka aamu, ilta,
Mut milloin Pekkaa pesty ois,
Niin lähiseutuvilta
Hän karkuteille pötki pois.

Hän koulussa sai nuhtehet,
Kun vihkot on niin likaiset,
Kuin suinkin voivat olla;
Kun joululupa annetaan,
On tarkkuudessa nolla
Nyt hällä todistuksessaan.

Sen kera kirjain likaisten
Hän viskaa alle portaiden
Ja valheen pienen pistää;
Työn kehnon Anni huomaapi,
Ja, vaikk' ei virka mistään,
Hän veikon kätköt korjaapi.

Kun sitten palaa joulupuu,
On hymyssä niin moni suu,
Ja "Pukki" lahjat mättää.
Se muille viljavasti suo,
Mut Pekalle se jättää
Vain yhden kääreen kuusen luo.

Sen Pekka kaappaa, avajaa —
Ja siitä todistuksen saa
Ja kirjat kätkemänsä.
Hän itkee, anteeks' anoen,
On kovin häpeissänsä,
Ja siistiks' Pekaks' muuttihen.

V.

TILAPÄISIÄ.

Jäälle urheilemaan!

(Alkujaan kirjoitettu V:n Luistinklubin iltamaa varten, jonka toimeenpanijaan ruotsinmieliselle enemmistölle suomenkielen esiintyminen iltamassa olisi ollut kauhistus, jos runo olisi lausuttu.)

Kuin armas onkaan viesti, että kohta
On saatavissa tanssikarkelot!
Sen kuullen nuorien niin posket hohtaa,
Kuin oisi jo ne riemunautinnot.
Ja mieli viehtyy, sydän sylkähtääpi
Ja tunne outo rinnat valtoaa,
Ei löydy ketään, paikoilleen ken jääpi,
Ken karkeloon ei tahdo kiiruhtaa.

Kun naisen rintaan katsoa ken voisi,
Sais' nähdä, kuinka se on tulvillaan,
Ja silmät miehen povehen jos loisi,
Niin nousseen näkis' senkin kuohumaan:
On entismuistot hetkist' ollehista
Nyt päilymässä sulokuvineen,
Tai aavistuksin vastatulevista
Tuo toivo entehiä sydämeen.

On tanssisali tässä! Loistollansa
Sen lamput, kynttiläiset valaisee,
Ja akkunoista kau'as hohdettansa
Nyt valovirta kirkas heittelee.
Mutta siellä sisustassa välkkyvässä
On virke'yttä sekä elämää,
Kuin kevätluonnossa on elpyvässä,
Kun kultapäivyt sitä tervehtää.

Kuin taikalinna on se tenhovainen,
Mi uhkuu nuoruutta ja vihannoi,
Ja parvi Riemutarten taivahainen
Se kaikkialla leijuu, liehumoi:
Siks' täällä hilpe'ys on vallassansa,
Siks' silmät loistaa, nauraa moni suu,
Ja povet aaltoilevat tunteistansa
Ja hehkuviksi posket ruskottuu.

Ja sävelehet soiton helkähdellen,
Kun hurma'usta vihdoin vuodattaa,
Niin keijukaisiksi nyt loitsiellen
Ne koko seuran muutetuksi saa:
Kuin sadussa nyt tahi unelmassa
On piiri pyörimässä vallaton —
Ja siinä karkelossa sekavassa
Oi, kuinka hauska siinä nuorten on!

Nyt rintaan puristua saapi rinta
Ja povet liekehtivät vastakkain,
Ja sydän tunnetta juo hurmaavinta,
Kuin tarjona on maassa kuolevain…
Ja taika ihmeikäs nyt hunnussansa
Pois kaikki kantaa yläpuolle maan,
Ja lempi, riemu lumouksellansa
Nyt jokahisen pitää vallassaan…

Ja onhan huomennakin vielä sitten
Niin hauska muisteloissa vaeltaa,
Kun maille haaveitten ja unelmitten
Nyt ajatukset yhä palajaa…
Mut miksi, vaikka tuntuu suloiselta,
On, kuni raskas taakka painaltais',
Miks' elottomalta ja kuollehelta,
Kuin ollut onni kaikki katoais'?

Vaan mitähän, jos riemu eilisillan
Se hetken oli turha hurma'us?
Jos käytiin yli pettäväisen sillan
Ja saatiin tulokseksi hairahdus?
Jos keinotekoist' ilo kokonansa
Ja tyhjää teeskelyä olikin?
Jos valhe-onni virvatulellansa
Vain johti luulottelu-unihin?

Ken tietänevi? Mutta kalvakkaina
Miks' ovat posket, eilen ruusukkaat?
Miks' silmät loistotta ja uneljaina?
Miks' huulet eivät imarteliaat?
Ja miks' ei henki nouse alahalta
Ja elimistöön synny eloisuus?
Miks' tuntuu taasenkin niin ahtahalta
Ja mielessä on kuni katkeruus?

On turha tehdä kysymyksiänsä,
Kun vasta'usta mistäkään ei saa.
Ei tanssi paha liene itsessänsä —
Se hupaisuuttansahan tarjoaa.
Ja ilottahan taasen elämässä
Ei ihmislapsi kestä — kuihtuu pois…
Jos tanssita ei elonkevähässä,
Niin mistä muusta riemun saada vois'?

<tb>

Ken riemua nauttia tahtoo
Niin puhtahan raikasta vaan,
Kuin tuuli on kirkkahan aamun,
Hän jäälle nyt kiiruhtakaan.

Kas, siellä on karkelopaikka,
On impyen kaunihin häät;
Se terve'ys on nimeltänsä,
Sen poskuet on rusopäät.

Kun vapa'us elon on ehto,
Miks' huoneessa ummehdutaan?
Nyt jäälle ja luistimet jalkaan
Ja reippaasti urheilemaan.

Näät huoneessa elimet riutuu,
Mut jäältä ne voimoa juo.
Ja vapaana henkikin pilviin
Ja kau'aksi lentonsa luo.

Ei muotien orjuutta tarvis!
Ei kelpaa teeskelykään!
On vapa'us vallassa yksin —
Mi nostavi rinnan ja pään.

Saa ruusuja kelmeä poski
Ja kasvavat vaurastuvat,
Ja "Kipujen vuorehen" vaivat
Käy vointimme turmelijat.

On väljyyttä huoneessa ynnä
Sen lattia välkähtävää,
Ja kuuhut ja tähtyet taivaan
Suo valoa haaveista nää.

Myös armaansa rinnalla jäällä
Saa liukua, — lämmetäkin…
Ja lempensä kuiskia kieltä
Voi tuntehin hehkuavin…

Kas, jäällä on karkelopaikka,
On impyen kaunihin häät
Ja raikasta, puhdasta riemu —
Siis sinne jo kiirehtikäät!

Merimiehenpojan uni.

(Lausuttu eräässä merimieslähetyksen hyväksi pidetyssä iltamassa, jossa esitetyssä kuvaelmassa näkyi kuohuvasta merestä kohoavalla luodolla istuallaan tähtäävä isä ja hänen vierellään nukkuva poika.)

Merimies, mi monet vuodet aaltoja on kynnellyt,
Ottanut on matkahansa poikansakin nuoren nyt,
Jotta lapsena jo hänkin uljahaksi tulla vois',
Lailla isän pelkäämätön kerran vielä hänkin ois'.

Ja niin sitten kodist' aina loitommalle keinuttiin,
Äiti, siskot heitettihin kaipa'uksen kyyneliin,
Maasta maahan jouduttihin, kaupungista toisehen,
Vierasta ja kummallista nähden sekä kohdaten.

Väliin kaunis oli matka, luonto vietti häitähän,
Väliin mylvi hirmumyrsky, kaiken luuli päättyvän.
Mutta myrsky merimiehen kehtolaulu vieno on,
Tuuli lauha, tyyni ilma ivoja on kohtalon.

Vaan jos luonto milloin joskus hirmuraivohonsa saa,
Merimiehille se haudan meren syliin avajaa:
Laivat sortuu suurimmatkin, uppoavat, murtuvat,
Kaikki uhriks' Ahdin jäävät miehet sekä tavarat.

<tb>

Kau'as oli isä, poika joutunehet kodistaan,
Tuskin sinne jaksoi päästä edes ajatuksillaan.
Silloin kerran — kauheata! — myrsky nousi mylvimään,
Tulta iski, salamoitsi, — laiva hyppi hädissään.

Kamppaella ei se kestä kera luonnonvoimien,
Tuossa kita sen jo nieli lakkapäitten aaltojen…
Isä pojan kainaloonsa sai ja lähti uimahan
Aarteinensa kalliolle lähiluodon rantaman.

Ponnistellen tuskissansa, kuolo aivan edessään,
Pääsi isä poikinensa kalliolle kiipeemään.
Turvattuina — kiitos Luojan! — Poika, vallan väsynyt,
Tietämättä tilastansa vaipui nukkumahan nyt…

Näytti, kuin ois' katununna luonto inhatekojaan,
Koska pojan uinuttanut suloiseen on unelmaan:
Hän on tullut kotihinsa luokse äidin, siskojen,
Riemumieliä ovat kaikki, äiti suopi suukkosen.

Oi, kuin onnellista taasen kodissa on, ihanaa!
Lemmen tuli lämmittävä siellä aina hehkuaa,
Eivät myrskyt pääse sinne, merten mellastuksetkaan,
Äidin suukko, siskoin riemu luovat taivasrauhan vaan.

Mutta miksi tähtää isä tuonne kaukaisuutehen?
Katso! Siellä laiva onpi tätä kohden matkaten…
Pelastetut! Riemutunne moinen häntä lämmittää ..
Kotiin pääsemisen toivo sydäntänsä viehättää…

Nuku, poika, hetki vielä, näe sulo-unelmaa!
Pelastaja tuossa sinut aivan kohta saavuttaa:
Pääset isinesi laivaan sekä sitten kotihin —
Siellä saatte rakka'utta, rauhaisuutta kumpikin!

Ystävälleni J.H. Erkolle.

(Kun en 1/1 1897 tavannut häntä kodistaan.)

Turhaan tulin siis ja suotta!
Onnellista uutta vuotta
Tahton' oli toivottaa.
Vaan kun tavata en saa
Itseäsi, niin mä tähän
Paperille piirrän vähän,
Mitä suopi sydämein
Sulle, viljoin veljyein,

Kestäköhön kevät Sulla
Runottaren suositulla
Talvipakkaisessakin,
Että pyhin aattehin
Itse nouset, kansaas' nostat —
Siten mammon maidon kostat —
Uudeks' että vanhan luot,
Aartehia meille suot.

Auki laululippaas' kanna!
Kuten aina, siinä anna
Olla puhdashenkisyys,
Aatteellinen ylevyys.
Runomaailmoitten meri
Souda, helmet sieltä peri!
Ollos maire isänmaan
Tänä vuonna — ainiaan!

Runo

Rauman rautatieriemuun 31/10 1897.

I.

Pohjanlahden laine Sulle
Lauloi, Rauma, syntylaulun,
Kehtovirren veisaeli —
Siksi mieles' on merelle,
Aivan niinkuin alliparvet,
Vesilinnut vellovaiset
Aina rannan ruohistosta
Selemmälle soutelevat,
Ulapalle uiskelevat,
Siellä sitten sinne, tänne
Sinivettä vellottua
Rannikolle rientelevät,
Pesäpaikoille pyhille.

Sinä, Raumakin, samaten
Lapsest' asti olet aina
Valkosiivin viiletellyt,
Merten taakse matkustellut,
Vieden maille vierahille
Maasi oivan antimia
Hongatarten huonehesta,
Tapiolan tanhualta,
Mailta Mielikin mehevän.

Ja kun poltteli povea
Kotilempi leimullansa,
Silloin siipyet levitit,
Ummistetut uimakalvot
Sekä lähdit liitämähän
Aivan allien tavalla
Kodin kohti rantamia,
Armaita asuinsijoja,
Tuoden aina tullessasi
Toisten maiden tuomisia.

Kehtoasi, Rauma, katsoi
Meri aivan ensimmäisnä
Milloin myrskyssä mylisten,
Milloin tyynnä, mielellisnä —
Siitä luontos' on Sinunkin
Taisteluihin tottununna,
Ett’et myöten anna ennen,
Kuin on vastus voitettuna,
Taivutettu rauhantyöksi.

Meri, Rauma, on Sinulle
Ollut kaikki kaikissasi:
Sehän Ahdin aartehia
Ain' on Sulle antanunna,
Ollut leipä-aittanasi
Sekä siltana sinisnä
Vieriellä vierahissa —
Siks' Sun mieles' siihen onpi
Kiinteästi kiintynynnä,
Kuni lapsi lemmellänsä
Äitihinsä yhdistyvi.

Mutta tuuli tullessansa
Sisä-Suomesi saloilta
Kuiskutteli korvahasi:
"Oikea on äiti Sulle
Koko Suomemme suloinen —
Elä siis Sä yksinänsä
Kiinnä mieltäsi merehen!
Suomen lempi myös Sinulle
Kaksinkerroin kuumempana
Aina paukkuen palavi,
Syystä että Sulle toimi
Annettu on arvokkainen:
Oman olla maan ja kansan
Sekä vieraitten välillä
Keskittäjä kelvollinen…
Elä, Rauma, siis unohda
Oikeata äitiäsi,
Kuule aina sitä kuusta,
Jonka juurella asunto".

Nämä tuulen tervehdykset
Painoi, Rauma, rintas' alle
Kovan kaihon kotimaahan,
Sydän-Suomea lähemmä
Tuli huoli haihtumaton:
Toivoit saada suonta auki
Äitis' poven pohjukasta,
Josta vuotaisi Sinuhun
Elinvoima ehtymätön.
Mutta aina estehiä
Immet kohtalon katalat
Toivat tielle toivehies'.

Tuokos loi surua Sulle,
Kun Sä tiesit tehnehesi
Isänmaasi maireheksi,
Itses' onneksi, iloksi
Työsi Sulle suunnitetut,
Ollen suora suomalainen,
Vaikka oli vaanimassa
Vierahien viekotukset…

Kysyit, tutkit, tuumiskelit:
Miks' en pääse myös minäkin
Äidin sykkivän sydämen,
Sivustalle aivan siihen,
Rinnan alle rakkahimman,
Josta itseeni imisin,
Voimieni vahvistuksen?
Miks' on suoni suljettuna,
Josta hurme virtoaisi
Minun suoniini suloinen
Sydämestä Suomi-äidin,
Ett' ei oisi tarvis olla
Emintimän on osalla?

Kun ei vasta'usta kuulu,
Silloin Sinä, Rauma, muistit
Meren neuvon mielekkähän:
Vastus onpi voiton viitta,
Myrsky mielen vahvistaja,
Taistelu se tarmon tuopi,
Käsivarret voimistavi.

Kun ei kuunneltu Sinua,
Eikä annettu apua —
Teit kuin olet ennen tehnyt:
Ryhdyit itse auttajaksi,
Anoit Luojalta apua.

II.

Kun into on yhtynyt kuntohon,
Niin aikahan suurta on saatu;
Kun luottoa vastaisuutehen on,
Pois estehet turhina kaatuu.
Ja totta jos missä harrastetaan,
On oike'us rientojen ohja,
Jos puhtailla aseilla taistellaan,
Niin kaunihin voitto on pohja.

Ja etsikko-aikansa tuntee ken,
Ei taistoa kammo ja työtä,
Maan etu jos määrä on ylhäinen,
Niin onni on toimissa myötä —
Ja vaikkakin päivä pilvihin käy,
Niin toivona olkohon voitto!
Yön valta ei synkän sittemmin näy,
Kuin aamun on alkanut koitto.

Sä Rauma, Sä kaupunki muinainen,
Niin vanha — ja jällehen uusi,
Sä selvään ymmärsit oivaltaen,
Mit' aika Sun korvaasi huusi.
Ja tiesit sen, että jos valvo et,
Käy taakse Sun rientojes' kulku,
Jäät ilman, jos paljokin tarvitset,
Ja eessäs' on ijäti sulku.

Sen tiesit — ja kirkkahin katsehin
Näit: tuossa on lyhköisin matka,
Jost' ura käy rannalta suotuisin
Sisämaahan Sun kulkua jatkaa.
Ja päätit: siihen on saatava tie,
Jot' oronen uhkuva juoksee,
Mi yhteen erossa ollehet vie
Ja saattavi toistensa luokse.

Pää pystyyn, Rauma! Tie valmis nyt on!
Valt' on voitettu vastustuksen:
Nyt vuorovaikutus alkakohon,
Kun aukasit uuden Sä uksen.
Pää pystyyn, Rauma! Ja etehenpäin
Muun Suomesi seurassa kulje!
Ja rautavyölläsi maahasi näin
Sä itsesi kiinnitä, sulje!

III.

Riemu Rauman rannikoilla ylimmillään raikuu,
Liput liehuu, soitot soi ja juhlavirret kaikuu,
Arkihuolet unohtuu ja juhla täyttää mielet,
Kertoo ilotuntehia kilvan kaikki kielet.

Mist' on riemu? Luostarinko jälleen huntupäiset
Ovat uskonjuhliansa nunnat viettäväiset
Tänne tulleet? Eipä ei! Nyt aika onkin toinen:
Raumalla on edistyksen juhla suurenmoinen!

Rautasuonen kautta Suomeen sitoi Rauma muuhun
Itsensä niin kiinteästi, kuni oksa puuhun —
Suomi-äiti lempimielin rintoansa vastaan
Puristavi lämpimästi, hellivästi lastaan.

Syytä siis on riemuita! Ja siksi raikkahaiset
Herätelkööt juhlatuulet kaikki torkkuvaiset,
Kaikki voimat uinuvat jo nouskoot aamutyöhön,
Vanhat tavat, jos on kehnot, jääkööt unho-yöhön!

Vastus pois nyt mielestä ja kevät sydämessä
Nuortuneena seiso, Rauma, aikain kääntehessä,
Pysy nuorna ainian ja Suomeen itses' juota,
Horjumatta voittoisahan vastaisuuteen luota!

Ole elinvoimainen, kuin olet ollut aina,
Uupumaton työ ja toimi mieles' ohjeeks' paina,
Edistys ei pysähdy, vaan kulkee kulkuansa:
Katso, Rauma, että seuraat sitä matkassansa!

Näyttänyt oot, mihin pystyt — samaa vasta näytä:
Kuntos', intos' Suomi-äidin eduksi Sä käytä!
Osottakoon isänmaa se taasen puolestansa
Töitäs', uhrauksiasi hellin vaalivansa!

Tie on auki! Sitä käyköön ulos maailmalle
Suomen kauppa, teollisuus, nousten korkealle!
Opinahjot säkeniä lietsokoot ja tulta,
Että valistus saa vallan, koittaa päivä-kulta!

<tb>

Puhaltakaa, juhlatuulet, keväthenki tuokaa,
Edistystä, kehitystä kaikkialle luokaa!
Sammon uuden rakennukseen saatu taas on sauma.
Eläköhön suomalainen, rientorinta Rauma!

Nähtyäni "Rykmentin tyttären"

(27/12 1897.)

Aiheen runon syntymiseen antoi se harhaluulo, että neiti Flodin on muka suomenmielisyydestä antautunut Kansallisteatterin palvelukseen.]

Min onnen aavistaakaan ihmisrinta,
Kun kevään ensi leivo livertää!
Myös kyyneleihin käypi hangen pinta,
Pois kylmän, kuolon valta häviää.
Ja tuntuvi, kuin luonto laajentuisi,
Kun ilma jälleen siintäväksi saa,
Ja kaikki nuoruuden kuin virrass' uisi
Ja uudistuisi taivas sekä maa.

Tuon kaiken ensi leivo aikaansaapi,
Kun sävelillään kutsuu kevähän.
Ja kevään helmahan taas kiiruhtaapi
Muut laulajatkin mailta etelän —
Ja sitten yhteiskuoron laulajaiset
Ne vallan verrattomat alkavat
Ja sulosävelehet ihanaiset
Nyt soinnuttavat laaksot, kukkulat.

Mut useasti sattuukin niin, että
Voi takatalvi tulla kylmineen
Ja kevät kaunoinen, kuin uni pettää
Ja laululauma kuolee pakkaseen.
Niin laita luonnoss' on, niin elämässä
On sama laki myöskin ihmisten —
Vaan hellänarat suhtehessa tässä
On hennot lapset pyhän taitehen.

Kun kansallinen tuli takatalvi,
Sai uhriks' Suomalaisen oopperan,
Ja povellensa musta hautavalvi
Vei kansan lempilapsen kukkivan.
On laulutemplin ovet lukossansa
Ja Runotar vain hiljaa vaikeroi
Nyt laulurintaisia lapsiansa,
Jotk' eivät kylmässä tääll' olla voi…

Vaan mitä kuulen? On kuin säveleitä
Jo kevätleivon jälleen ilmass' ois',
Kuin aika mennyt tervehtäisi meitä
Ja "kansallisen kevään" äänet sois'…
Tää onko unta? Ei, on totta vainen!
Kas, Ida Flodin tuolla livertää!
Hän immyt viehättävä, kukkeainen
Nyt kevätleivosena sivertää.

Oi, terve sulle, terve tuhannesti,
Sä kevätleivo, terve tultuas'!
Pois kahleet, jotka kevättämme esti,
Ne poistukohot sinun laulullas'!
Oi, terve tultuas', Sä "Ida toinen",
Jok' uudestansa laulutaiteen luot,
On kutsuntasi kyllä suuremmoinen:
Viet takatalven, uuden kevään tuot.

Sä riemurinta, sävelkaula lapsi,
Sä immyt kukkivainen, simasuu!
Niin nuori, kuni vanhus harmaahapsi
Sun lauluasi kuullen ihastuu —
Ja vanha Arkadia laajeneepi,
Kuin kevätpäivä siihen paistahtais',
Ja suloäänesi kun heliseepi,
Niin tuntuvi, kuin toivo elon sais'…

Kuin kevätleivo, laula kevät uusi
Taas laulutaitehelle tulemaan!
Ja kuule, mitä oma kotikuusi
Se kuiskuttavi Sulle humullaan:
Mun laillan' itses' maahasi Sä kiinnä
Ja henkes' oman kansan henkehen,
Niin myrskyissäkin pysyt aina siinä,
Kun lempes' annat kansan lemmellen.

Sä kevätleivo! Takatalven valta
Ei laulettuas' enää tulla saa!
Jo käki kukkukohon korkealta
Ja kukkasihin peittyköön jo maa!
Ja keväthenki vieno lämmöllänsä
Myös kotiin tuokoon laulurinnat muut,
Ett' yhdessä ne sitten säveltänsä
Saa helkytellä kaikki sulosuut.

Siis terve Sulle, kevätleivo armas,
Sä aarrerinta, sävelkeijunen!
Jo loppuvi nyt takatalvi karmas
Sun laulellessa, kevätleivosen,
Ja "Tytär Rykmentin" on "tytär Suomen",
Jok' ovet laulutempliin avajaa —
Ja meille koittaa uusi taidehuomen,
Taas Suomen Runotar kun vallan saa…

Eräissä laulajaisissa.

Niin ihmehen ihana aarre
On, immyt, Sun hallussais;
Sen suloja nauttia sallit
Nyt meidän Sä laulullais.

On tottakin aartehes' armas:
Se sävelten helmiä on,
Kun lipas on laulujen laaja
Sun rinnassa verraton.

Nuo helmet ne mieliä hurmaa
Pois sävelten maailmaan
Ja herttaista lämmintä luovat,
Kuin aurinko paisteellaan.

Ne lempeä kuiskia voivat
Ja murheita, riemujakin
Ja toiveitten kielillä haastaa
Myös innoin hehkuavin.

On sanottu: hyvästijättö
Sun laulustas' kajahtaa,
Kun Etelämaihin Sä tahdot
Nyt jällehen matkustaa.

Käy onnella tiesi — ja saavu
Taas meitä tervehtimään,
Tuo Etelän lämpöä tänne,
Mi rinnasta poistaa jään.

Ja vihdoin kun nimesi sitten
Sun kaikkien huulilla on,
Niin laulusi parahin taika
Se Suomelle soikohon!

Nimipäivinä.

I.

(A:lle)
(Kukkaislaitteen keralla.)

Nuo hennokkahat kukat vaan,
Jos puhelahjan saisi,
Niin onnentoivotuksiaan
Ne kilvan kuiskuttaisi.
Mut vaikka sanat puuttuukin
Ja äänetön on kieli,
On toki tuntein lämpimin
Nyt haastaa niillä mieli:

Ne toivottaa, ett' ainiaan
Käy tiesi onnen-saarta,
Ja ett'ei pilvi milloinkaan
Sun taivaas' peitä kaarta.
Ja että elon matkallais
On myötätuuli lauha
Ja haltijoina kodissais
Vain rakka'us ja rauha!

II.

(O:lle)

Pellot nuokkuu tähkäpäissä,
Mättähät on marjoin,
Luonto karkeloivi häissä,
Taivas sädesarjoin
Maata hohtaa helliellen,
Lempivästi lämmitellen.

Lintuparvet laulaissansa
Poikineen jo lentää,
Lahden laine rantojansa
Suutelemaan entää.
Nyt on onni kaikkialla
Suomen sinitaivon alla.

Koko luonto mielissänsä
Riemujaan nyt tuhlaa,
Kun se tietää viettävänsä
Nimipäiväs' juhlaa.
Olkoon iloa myös kyllä
Sulla, onnen lemmityllä!

Menestys Sun seuranasi
Olkoon nyt — ja aina!
Pian armas rintaasi
Vastahan Sä paina!
Poistukohot murhees', vaivas',
Siunatkohon Sua taivas!

Tirehtööri Edvin Kaslin'ille.

(Suomi-yhtiön 5 asiamieskokouksessa 15/6 1900.)

Pyhän Gangesvirran luota
Ihmemaalta Indian
Fakiireista kummallista
Kerrottavan kuullahan,
Kuinka puita, kukkasia
Aivan tyhjästä he luo,
Kaukomaita, kaupunkeja
Taikomalla nähdä tuo.

Mutta heitä katsomahan
Meno onpi tarpeeton,
Fakiiri kun moinen täällä
Meidän keskessämme on,
Joka mainetyön on tehnyt
Verrattoman kerrassaan,
Että fakiirit ei siinä
Pysty häntä voittamaan.

Fakiirien ihmeteot
Hetken voivat huvittaa,
Vaan ne sitten unten lailla
Tyhjyytehen katoaa…
Mutta minkä hän on tehnyt,
Se on aina pysyvää,
Siuna'usta tuottavana
Maata, kansaa hyödyttää.

Fakiirien tenhovoiman
Verhoaapi salaisuus…
Kolme avua on hällä:
Taito, toimi, ahkeruus!
Vielä lisäks' suora mieli,
Tarmo pojan Pohjanmaan,
Tahto luja, työhön into
Väsymätön milloinkaan.

Ken hän on? Ja mit' on tehnyt?
Jokainenhan tietää sen!
Suomi-yhtiön hän kautta
Tiedossa on kaikkien.
Ja kun työnsä tuttu on,
Niin itsekin hän tunnetaan
Sekä täällä että myöskin
Ulkopuolla oman maan.

Eikä syyttä tunnetuksi
Tullutkahan ole hän!
Työn hän onpi suuren tehnyt
Kaikkein ihmettelemän:
"Suomen" syntysanat lausui,
Mahtavaks' sen sitten loi,
Ett’ei vertaa Pohjoismaista
Etsimällä löytää voi.

Tekijäss' on joka tuuma
Miestä tämän jättityön,
Lepoaika unohdettu
Siinä onpi monen yön,
Voimat kaikk' on käytettynä,
Poissa ollut uupumus,
Luottamus on vahva ollut,
Tehtävähän rakka'us.

Kädessään kun peräsintä
Pitämäss' on ollut mies,
Joka tunsi tehtävänsä,
Suunnat suunnitella ties,
Joka innostuksen muihin
Myös on saanut syttymään
Tähän hänen elämänsä
Ylevähän tehtävään.

Niin on saatu hedelmäkin
Hyvin suuriarvoinen —
Ihmeteko suoritettu
Ajall' yhden kymmenen —
Suomi-yhtiön nyt lippu
Korkealla hulmuaa!
Vaalimahan sitä kaikki
Kansalaiset joutukaa!

Ja kun kerran Suomi-äidin
Murhe-ajat loppuvat,
Onnen päivät pilvettömät
Kirkkahat on valoisat,
Ja kun hyväntekijöitä
Meidän kansan muistellaan,
Alallansa ensimmäisiin
Edvin Kaslin mainitaan.

Tervehdys Rauman V.P.K:n uuden talon vihkiäisiin 12/9 1902.

Valitan kun en voi tulla,
Vaikka halu suur' on mulla
Nähdä ilojuhla tuo. —
Kutsustanne hellin kiitän!
Tähän toivehia liitän,
Mitä sydämeni suo:

Kuni sulhon rinta juopi
Riemuansa, kun hän tuopi
Omaan kotiin armahan,
Niin nyt myöskin V.P.Kunta
Nähnee autuaista unta
Samanlaista varmahan.

Mikä enemmän on hupaa,
Kuin on kellä oma tupa,
Koti kallis, kultainen!
Onni, tyytyväisyys, rauha,
Elo turvallinen, lauha
Sisäll' on sen seinien.

Terve sulle, uusi talo,
Maja uljas, koti jalo,
Luotu yhteistoimin, -töin,
Jäsenesi yhteen nido,
Toinen toisehensa sido
Yhteishengen helmivöin!

Itsekkäisyys kotiin tähän
Elköön pääskö edes vähän,
Eikä orjuus, vihakaan:
Henki yhteishyvää suova
Olkoon rakka'utta luova,
Vapa'utta ainiaan!

Yhteishengin, yhteisvoimin,
Uhraantuvin innoin, toimin
Tulen sekä kaiken muun
Poistettakoon väkivalta. —
Alku tämän katon alta
Tulkoon aikaan siunattuun — − −

Siihen, jota odotellut
Ihmiskunta vartoellut
Saapuvaksi kau'an on,
Jolloin onpi sammuksissa
Väkivalta kahlehissa
Tulen, hengen, valtion…

Siispä terve, uusi talo,
Uhkea ja uljas, jalo,
Koti armas, verraton!
Talo uusi — luottamuksen
Uuden tuoden innostuksen
Onnellinen olkohon!

Eläköön yksimielisyys!

("Pellervon" eräillä päivällisillä.)

Suku suuri suomalaisten
Oli ennen aikanansa.
Mutta myrsky rikki mursi
Kotikullan kurkihirren.
Silloin kau'as kehdostansa
Lapset kaikkos' kaikkialle
Ajan aaltojen mukana,
Vihurien vietäviksi.

Erimielet erjensivät,
Toisen heimon toisestansa,
Viha, vaino veljeksiä
Erämaihin eksytteli,
Joissa joutuivat he sitten
Kovan kohtalon käsihin
Rautakouran raateluihin:
Henki herpos' suomalainen,
Katos' kansallinen tunto,
Heimovyöhyt höllentyen
Hajallensa on hajosi,
Suku itsensä unohti —
Myrsky särki Suomen sillan,
Kävi veljyt vierahaksi,
Surma raateli sukua…

Osa pieni pikkarainen
Suomen suuresta suvusta
Elinvoimin valtavammin
Oli vyötty heimovyöllä
Sekä tunsi tehtävänsä
Suomen salot saatuansa:
Maan- ja hengenviljelyksen
Lipun panna liehumahan
Polon Pohjolan perillä:
Nosti maan makoamasta
Viherjäisen viljavaksi,
Kaiken kasvun antavaksi,
Purki helmet hengestänsä:
Runsaat sielukkaat runonsa,
Syvät synnyt, laulut laajat,
Sananlaskut ja satunsa
Ihmehiksi ihmiskunnan.

Ei ois' pystyssä pysynyt
Väki pieni Väinölässä,
Kun se ollut on useesti
Kavioissa vainovarsan,
Ruton, näljän runteluissa,
Vieras sit' on sortanunna,
Kade, kauna veljyenkin
On myös ottanut osansa —
Ei ois' pystyssä pysynyt
Tämä piskuinen pisara,
Ell'ei yksimielisyyttä,
Tahtoa ja tarmokkuutta
Oisi ollut seurassansa:
Niissä on sen turva ollut,
Niissä voima ja väkensä,
Joista pois on ponnahtanut
Kohtalon kovatkin iskut,
Lännen myrskyt, idän irnut,
Pohjan kylmät, hyyt ja hallat…

Nyt on taasen aika tullut,
Että taivas on sumussa,
Sekä päivä pilvilöissä,
Pauhannut on pauannekin,
Tuuli nurkissa nujunnut,
Vaaputtanut viiripuuta,
Kurkihirttä heiluttanut —
Taasen kohtalo kysyypi,
Tiedustaapi tiukeasti:
Kestävikö Suomen kansa,
Väki pieni Väinölässä
Tämän myrskyn myllerryksen?…

Mitä voimme vastaella?
Jospa kaiku kaikkialta
Koko Suomen kansan suulla
Voimakkaasti vastoaisi:
"Kyllä myrskyt kestetähän,
Kuten ennen aikanakin
Sodan vaarat, näljän vammat,
Kun vaan ainian asuupi
Sydämissä, sieluissakin
Yksimielisyys ylevä,
Kun ei meidän kallis kansa
Pahoinakaan päivinänsä
Itse itseään unohda,
Eikä orjaksi alennu"…

Armas, kallis Suomen kansa,
Suku suora suomalaisten,
Tarkoin tutkios tilasi!
Katso poven pohjukkaasi!
Onko yksimielisyyttä,
Elinvoima ehjä siellä?
Vaiko vielä on jälellä
Sydämissä suomalaisten
Kade julmin juoninensa,
Veljesviha, vaino vanha,
Joka ennen erka'utti
Suvun suuren suomalaisen?…

Kuule, suora suomalainen,
Rehellinen ruotsalainen,
Ero oisko ehtoisempi
Teidän tehdä kerrassansa
Vaiko siunattu sovinto?

Veljyet te vetreäiset,
Kaksoisveljet kaunokaiset,
Sovintoa suosikaatte
Tositöissä, ei sanoissa!
Sorto maahan murtakaatte
Keskinäinen kerrassansa,
Antakaatte oike'utta
Sekä itse ottakaatte
Oma oike'usosanne!
Veljeksinä viljelyksen
Yhteistoiminta todeksi
Käytännössä näyttäkäätte,
Vaikka ehkä erimieltä
Muilla oisikin aloilla…

Sulla, Sampsa Pellervoinen,
Esiintyissä eri mielten
Kutsumus on korkeainen:
Yksimielisyys ylevä
Sinä "kylvä kyyhättele
Luojan sormien lomitse"
Sydämihin suomalaisten,
Rinnan alle ruotsalaisten!

Sinä, versova vekara,
Pellervoinen pellonpoika,
Kuten entisaikanakin
"Kylvit soita, kylvit maita,
Kylvit auhtoja ahoja",
Kylvä nytkin kyyhättele
Ihana sovinnon siemen,
Kaunis taimi kasvamahan
Pohjan neitojen povihin,
Mielihin on Suomen miesten,
Että kaikkoisi kate'us,
Sorto sortuis' ainiaksi,
Vihan veisivät vihurit,
Yksimielisyys ylevä
Sitois' kansan kaikkialla
Maan- ja hengenviljelyksen
Yhteistyötä yhteisvoimin
Tarmokkaasti toimimahan
Isänmaallemme iloksi
Sekä onneks' itsellemme!

Johda sielu Luojan luokse,
Kädet työhön kaikkialla,
Mutta mieli korkealle
Ihanteihin on ylennä!

Viljelys se veljeksiksi
Sitoi ennen suomalaiset —
Saata, Sampsa Pellervoinen,
Uudellensa uusi polvi
Toinen toistansa lähelle:
Auramiehet mielelliset,
Työn on toimekkaat tekijät,
Sekä nuoret että vanhat,
Majan pienoisen eläjät,
Kodin korkean asujat!

Kun näin yhtehen yh'ymme,
Saamme toinen toisehemme,
Silloin seisomme lujina,
Vakavina vaarassakin.

Mut ken särkevi sovinnon,
Ken on rauhan rikkonevi,
Kirottuna kulkekohon!

Siispä aina eläköhön
Sydämissä suomalaisten,
Rinnan alla ruotsalaisten
Yksimielisyys ylevä,
Että yhteistoimintata,
Viljelystä veljeksinä
Harrastaisivat halulla!