Tässä lampi läikkyväinen
Metsän siintävi sisästä,
Kuni impyen ihanan
Kurkistaapi kulman alta
Silmäpari säihkyväinen
Herttaisuutta hehkumalla.
Tuossa puro puikeltaapi
Kiertämällä, kaartamalla
Sekä virta vuoltavana
Edellensä enteleepi.
Tässä koski kuohupäänä
Vallatonna vaahtoaapi.
Täällä kirkko kullankallis,
Herran huone hurskahainen,
Siellä koulu, tuolla toinen
Valistuksen vartijoina.
Siinä talo, tuossa torppa,
Hovi tuossa hohtavainen.
Lainehtien ympärillä
Vihannoivat viljapellot,
Laitumilla karjalaumat
Kalkuttavat kellojansa.
Roihuaapi rannikoilla
Nuottamiesten nuotioita,
Jotka Ahdin antimia
Vedenkalvon välkkyväisen
Pintahan on "pistämähän"
Vartoavat, vuottelevat.
Katselkohon vaikka kunne,
Kaikkialla kohtoaapi
Ihanuutta ihmissilmä,
Viehätystä mielin määrin,
Että rinta riemastuupi,
Sydän sykkiipi ilosta.
Huuletkin hymyhyn käyvät,
Kuni neidon naurusuisen
Vihkisille vietäessä,
Eikä malta vaiti olla
Hurmattuna huutamatta:
"Savon seuduista suloisin,
Kaunihin on kukkaistöyhtö
Rakastettu Rautalampi".
Kulku kullan luo.
Hopsis, ruuna! Nyt et vainen
Kuhnustellen juosta saa:
Tie on sinne pitkänlainen,
Jossa kulta vartoaa.
Kulta vartoaapi! Juokse
Nuolena nyt porhaltain,
Kiirehän on kullan luokse —
Siellä soisin olevain.
Hopsis! Tässä mentäessä
Katseen kaikkialle luon,
Lailla tuulen entäessä
Mielen mietiskellä suon.
Katselenpa talviyötä
Loistaessa kuutamon,
Katson taivon tähtivyötä
Oi, se onpi verraton.
Ajattelen armahaista,
Mietiskelen impeäin,
Jonka kuva sieluun paistaa,
Sydäntäni lämmittäin…
Ptruu! On tuossa kullan maja,
Seiso, ruuna! Ptruu! No, niin!
Yritin jo ohi ajaa
Vaivuttua tunnelmiin…
Napsis! Kolkkaan oveansa
Nyt se auki rapsahtaa…
Tervehtii jo suukollansa —
Viereheni istahtaa…
Rakkaus.
(Haaveilevan tytön päiväkirjaan).
Rakkaus on mairesana
Kultainen ja kallis:
Ken sen tulla huulillensa
Turhanpäiten sallis…
Rakkauden alkulähde
Onpi itse Luoja.
Rakkaus on maisen onnen,
Taivaisenkin tuoja.
Elo rakkautta vailla
Ois kuin luomakunta,
Joka ilman aurinkoa
Jäätä ois ja lunta.
Vanhemmat ne rakkautta
Lapsillensa suovat,
Vastalahjaks lapset myöskin
Rakkautta tuovat.
Rakkaus se sankareita
Urhotöihin johtaa,
Rakkautta kiitollista
Kansaltaan he kohtaa.
Rakkaus on kaikkein pyhin
Sydämien kieli,
Rakkauden uhrilehto
Puhtahin on mieli.
Haaveillessa.
(1880).
Nyt haaveunelmani taasen johtaa
Mun ihanuuksiin päällä maan;
Lie mitä täällä, silmiini ne kohtaa:
Sen aarteet kaikki nähdä saan.
Mut sittenkään en viihdy, tullut vaikka
Jo olen itse Eedeniin,
Mi aina ollut salattu on paikka —
Sen seutuin saavun suloisiin.
Oi ihmekauneutta! Kukkaiskehdot
Ne loistaa, päilyy, purppuroi,
Ja sävelhurmassa soi laaksot, lehdot
Vaan täälläkään en olla voi.
Ja kiidänkin jo tuonne tähtitarhaan
Mä kimmeltävän kiiltävään.
Mut keskessä myös ikivalon parhaan
Käy kaiho yhä yltymään….
Mä mitä tahdon? Maahan jälleen tulla
Sun luokses impi armahin!
Sä haaveitteni korkein määrä mulla
Ja suoja onnen Eedenin.
Eräälle tytölle.
(1881).
Mä kiitän suurta onneain,
Min saanut olen sulta:
Mun sortumasta elossain
Sä estit, impi kulta.
Kun silmäsit, maa, taivas, oi,
Kuin katsehesi hohti!
Se uuden elon minuun loi
Ja valohon mun johti.
Ah, tähtenäni loistellos
Mun elämäni tiellä,
Ja lakkaamatta paistaos —
Ja kuollessakin vielä!
Iltatuulelle.
(Unessa syntynyt).
Iltatuuli lauha, oi,
Seisahdu ja kuule,
Kuinka kanteleeni soi
Nyt sä ällös tuule!
Kohta kun taas leijumaan
Lähdet ilmanteitä.
Muista, ett'et unholaan
Säveleitä heitä:
Kaiun niistä mukanais
Viedäksesi varmaan,
Että sointu hellin sais
Korvaan immen armaan.
Iloluontoinen.
Varmaan Luoja iloiseksi
Minut onpi luonut,
Koska iloisen on luonnon
Lahjakseni suonut.
Iloks ollut syntymäni
Myös lie vanhemmille,
Koottu naapurit kun kaikki
Oli varpaisille.
Siksi munkin mieleni on
Iloisena aina,
Eikä mua musta murhe
Rasita ja paina.
Ja jos suru synkkä, raskas
Kohtaisikin milloin,
Ilo-, riemurallatusta
Viheltelen silloin.
Kielletäänkö riemuiluni
Ihmisasunnoissa,
Kankahilla ilakoitsen
Sekä lehdikoissa.
Kankahilla, lehdikoissa
Heläjääpi kaiku.
Myötätunnoin kiiriskelee
Riemun vastaraiku.
Jos on yltäkylläisyyttä,
Nautin ilomieliä.
Puutepalaakaan en tahdo
Kyyneltäen niellä.
Sinne riennän, missä riemun
Ruusuja vain hohtaa,
Ikävyyden saareen tahdo
Askelta en johtaa.
Lemmityltä lakkaamatta
Vaihtaa mun on kuosi —
Eihän kauan perhonenkaan
Yhtä kukkaa suosi.
Vanhanako muka vasta
Käännyn vakavaksi?
Miksi? Eihän vanhuus sillä
Siirry tuonnemmaksi!
Ei saa iloiseksi luotu
Muuttaa Luojan työtä:
Läpi elon siksi kannan
Riemun helkkyvyötä!
Minustakin siis uneksui…
Hän uinui riippuverkossaan
Mun tuossa armahain.
Niin tuuli häntä tuudittaa,
Kuin keijukaista vain.
Kai suloista ja ihanaa
Hän nähnee unelmaa,
Kun rusohuuliin, -poskusiin
Nyt hymyn ilme saa.
Ah, minustako uneksuu?
Noin heti aatellen
Mä hiivin luo ja hehkuvan
Soin hälle suukkosen.
Hän havahtui ja kertoi näin:
"Et uskoa sä voi,
Kuin unen kauniin Unetar
Mun juuri nähdä soi".
Sä minustako uneksuit?
"Niin, — kyllä sinäkin
Mun kanssain olit yhdessä,
Kun mentiin puotihin.
Ja puodin hyllyt kalleimmat
Sen täytti tavarat.
Ja sinä käskit: "Osta vaan
Kuin paljon halajat".
Siis minustakin uneksui!
Tuo liikuttavaa on,
Ett' oikein sydän sylkähtää
Kohdalla — lompakon…
Ulkoluku.
Kinkerillä eessä kirkkoherran
Pekka Pii, se koiranleuka, kerran
Luki sekä laakereita niitti,
Sillä kirkkoherra häntä kiitti
Sanomalla näin:
"Varmaan, ystäväin,
Sisäluvussa ei suinkaan sulle
Vertaistasi toista täältä tulle?"
Väkijoukko suhki keskenänsä,
Kademielin sekä ihmeissänsä,
Joku kuiski myöskin pilkallansa:
"Luki noin hän ulkomuistiltansa".
Kirkkoherra kai
Tämän kuulla sai,
Koska virkahti se mustapuku:
"Koitellaanpas, kuin käy ulkoluku".
Silloin Pekka puikki ulkosalle,
Juoksi tuvan akkunan hän alle,
Siihen hiljallehen koputellen,
Pokkuroiden sekä kumarrellen,
Loihen tosissaan
Sitten lausumaan:
"Herra kirkkoherra, suvaitkaatte —
Ulkolukua nyt koittaa saatte".
Ensi lempeni.
(Kokoelmasta "Barytonisten").
Nyt kuihtunut on kukka,
Min sulle ojensin,
Ja hälvennyt on kauas
Jo laulun kaikukin.
Oi, kuinka nähdä soisin
Sun riemus puhtoisen
Ja uudet kukat antaa
Ja laulaa jällehen.
Mun lempeni on sun,
Lemmittyni mun!
Niin, — lempeni on sun,
Lemmittyni mun!
Ah, kauaksi jos tullut
En oisi erillein,
Niin kevään aarteet toisin
Mä sulle impyein.
Vaan loitolla nyt ollen,
Mä sua kaipaan vaan.
Oi, eipä tähtönenkään
Suo tielle valoaan.
Mut lempeni on sun,
Lemmittyni mun!
Niin, — lempeni on sun,
Lemmittyni mun!
"Eromme parhain".
(Kokoelmasta "Barytonisten").
Iltaisin, oi lemmittyni,
Aurinko kun uinahtaa,
Tummat varjot äänetönnä
Niityt, kankaat verhoaa,
Tuulenhenki ainoastaan
Rauhaa häiritseepi vain,
Lempinetkö mua vielä,
Niinkuin lapsuusaikanain?
Elä silloin mua muista
Katkerasti aatellen,
Vaikka tietämättä poistuin,
Sinut yksin jättäen.
Omaksein et voinut tulla;
Sydämeni uhrasin.
Eromme siks oli parhain
Sulle sekä mullekin.
Arvostelusta ja arvostelijoista.
(Vastaus kiertokyselyyn).
Vain harvalla on kyky taitajaksi,
Mut jokahinen arvostelijaksi
Kuin luotu uskoo olevansa.
Ja työtä tehden tullaan taitajaksi,
Mut työttä päästään arvostelijaksi,
Kuin aivan ilman aikojansa.
Jos hyödyks arvostelu olla voisi,
Niin työ ja kyky tarpeellista oisi
Myös mahtipontisille noille
Herroille arvostelijoille.
Mä onneks itse arvostelijaksi
En kelpaa, enkä — arvosteltavaksi.
TILAPÄISIÄ
Tervehdys eduskunnalle.
(1/2 1913).
Kevättuuli tuntui käyvän,
Riemu täytti kaikki rinnat,
Vastaisuudentaivas varsin
Rusohohteisna helotti.
Kansa uskoi itsellensä
Onnen-ajan armahaisen
Kovin koittavan suloisen,
Eduskuntalaitos uusi
Saatihin kun Suomehemme.
Riemun syytä runsahasti,
Aihetta myös auvomielen
Kyllä siinä oli kyllin,
Kansakunnan kutsunnasta
Valittuina vaalin kautta
Kun sen naiset sekä miehet
Poloiselta Pohjanmaalta,
Idän raukalta rajalta,
Etelä- ja Länsi-Suomen,
Savon, Hämeen seutuvilta
Yhden orren alle yhtyi
Yleväisin yhteishengin,
Tukemina yhteistunnon
Valvomahan, vaalimahan
Maansa, kansansa parasta,
Aivan niinkuin perhepiiri
Pirtiss' yhdessä asuen
Työnsä kaikki toimittaapi
Kotikullan kunniaksi
Sekä itsensä iloksi,
Omaksi on onneksensa.
Mutta kohta kaunihimmat
Haavehattarat hävisi,
Luhistuivat ilmalinnat,
Eduskunnan keskuudessa
Ruma riitahenki rietas
Kun sai suuren niin sijansa,
Että onni isänmaamme,
Kansan paras kaikkityyni
Edustajilta unohtui:
Verivihollisten lailla
Siskot raastoi siskojansa,
Veljet solvas veljiänsä,
Ollen suurelle osalle
Isänmaata arvokkaammat
Puolueittensa pyrinnöt…
Siinä vielä kun sivulla
Itämyrsky möyryeli,
Vihamiehet vaaniskeli,
Niin jo kertoja on neljä
Erillensä Eduskunta,
Hajallensa hajoitettu…
Tänä päivänä kun taasen
Kokoontuupi Eduskunta,
Joka asunnon on saanut
Ylen sievän ja sopivan
Heimolassa herttaisessa,
Sukupirtissä somassa,
Jättäköön se jälkehensä
Oven taakse tullessansa
Vihurien vietäväksi
Kauas korpien povehen
Riitahengen riettahaisen,
Pahat puoluepyrinnöt.
Turhanpäinen sanatulva
Kunnon, tarmon kuolaimilla
Päitsilöihin pantakohon.
Tehtäköhön tosityötä,
Joka luopi, ei hävitä.
Muistettakoon ennen muuta
Vaalia ja valvatella
Kansamme ikiparasta,
Menestystä isänmaamme.
Elköön ilmoisna ikänä
Ilkeäinen intohimo
Riita, puoluepyrintö
Saastuttako Heimolata,
Jonka rakkaus rakensi,
Suomalaisuuden sijaksi,
Sillä suomalaisuudessa
Ainoa on elinehto
Koko meidän kansallemme.
Edustajat arvokkahat —
Sekä naiset että miehet —
Antakohot yhteistunnon
Sykähdytellä sydäntä,
Rintojansa lämmitellä.
Olkoon rakkaus rajua
Kohti Suomea suloista,
Kallista myös kansoamme,
Että pääsevät perille
Vihamiehet myrkkymielet
Koko Suomen kansakunnan
Yksimielistä olevan,
Kuten onpi oltavakin
Sukupuuta suojellessa,
Varjellessa itseämme,
Syöksemästä, saattamasta
Kansaamme perikatohon,
Vihollisen saalihiksi…
Tässä mielijohtehessa
Kokoontuu jos Eduskunta,
Eikä riidassa, vihassa,
Silloin työlle siunausta
Taivas suopi suurin määrin.
Sekä tyhjäksi tekevi
Vihamiesten ilkivietit,
Kadehtijain juonet kaikki…
Mutta isänmaa ja kansa
Onnen saavat oivallisen.
Eduskunnan naiset, miehet,
Terve taasen tultuanne!
Muistojen päivänä.
(18/9 1913).
Niinkuin nytkin, myöskin silloin syksy liikkui yli maan,
Viljat korjattuina oli aumoissa ja laareissaan,
Kylvö uusi, toivein tehty, kaunihina odelmoi,
Turvattuna talven kylmää kansa odotella voi.
Mutta kevään ihmetaika silloin siipiänsä löi,
Synkkyys seestyi, syksyilma kirkkahana säkenöi,
Ihmisrinnat paisumahan saatti riemutuntehet,
Mieliin kangastivat uudet toiveet ruusunhohteiset.
Mistä keväthenki johtui keskeen synkän syksysään?
Mikä riemuntunnelmihin rinnat saatti syttymään?
Valtio- kun -päivät avas silloin jalo ruhtinas,
Siitä kevääks syksy vaihtui, kansa oli riemukas.
Ruhtinaan tuon rehdin sekä mieleltänsä ylevän,
Aleksander II:sen sydän, suuren hyväntekijän,
Tunsi, ettei hallitsija kansakuntaa sortaa saa,
Vapaudessa kun kukka kansain onnen versoaa.
Valansa myös oli hälle pyhä, peruuttamaton!
Ja kun pieni Suomen kansa kansakuntain joukkohon
Oli korotettu, niin hän ohjiin omain vaiheiden
Itsensä sen salli tulla, säädyt koolle kutsuen.
Kuni luonto talvisesta unestansa heräjää,
Säteet päivän lämmittävän peltomiestä kiirehtää,
Samoin nousi Suomen kansa uuden ajan koittohon —
Kevätkylvöhönsä riensi, vaikka syksy synkkä on.
Kansa kevätinnoissansa ojat loi ja johti veet,
Perkas, kynti, ohjaksensa otti jalot ihanteet:
Pimeyden kahleet murtain, sijaan valistuksen tuo,
Lakejansa laati, jotka turvan jokaiselle suo.
Työllä, jolle elinidun antoi yhteisrakkaus
Ruhtinaan ja kansan, ollut onpi suuri vaikutus:
Suomi kehityksessänsä korkealla heijastaa,
Että katsellessa mointa kummastuttaa maailmaa.
* * *
Vuotta viisikymmenisen
Siitä armaasta ajasta
Onpi ijankaikkisuuden
Rullan juossut ympärille,
Kun se kylvö kylvettihin,
Joka tuotti onnentouon
Siunaukseks Suomen kansan.
Aivan siis on suuri aihe
Muistojuhlahan nyt meillä
Suloisessa Suomessamme,
Kun on päällepäätteheksi
Sato saatu korjatuksi,
Siemen uusi kylvetyksi,
Kuten sinä syksynäkin,
Josta alkoi uusi aika
Kehityksen kansallemme.
Mutta voiko meidän kansa
Istua nyt ilopuulla,
Vaikka muistot maanittavat
Juhlimahan juhlamiellä?
Eipä totta tosiansa
Tahdo nousta riemutunne,
Sydän sykkäillä ilosta.
Miksi on surussa Suomi,
Murehessa meidän kansa?
Siksi on surussa Suomi,
Murehessa meidän kansa,
Kun on tullut toinen aika,
Aika toinen ankarampi,
Kuin se oli armas aika,
Jolloin syksy kevähäksi
Suomen kansalle sukesi.
Tosin syksy on tämäkin
Aivan kesänkaunis ollut,
Mutta silti ihmismielet
Ilottomina elävät,
Sydämissä suomalaisten
Asustaapi synkkä syksy,
Raudanraskahina rinnat
Huokoavat huoliansa.
Taantumuksen musta mahti
Tuonut onpa turmahallan
Vaanimahan vainioita,
Vielä riistääpi sitäkin,
Mikä saatu säiliöihin
Onpi vastaisen varalle.
Varsin valapattoisesti
Rikottu on valat vahvat,
Lupauksetkin lujimmat.
Joiden perupohjustalle
Rakentamamme rakennus —
Olemus on kansallinen —
Murskata on maahan mieli.
Halpamielisyys on häijy
Jalouden jalkoihinsa
Aivan polkenut peräti,
Jotta ohjat oikeuden
Väkivallan on käsissä.
Vastaisuuden taivasranta
Synkkä on ja sysimusta,
Paksun pilven peittehessä,
Josta säihkyvi salamat,
Ukkospilvet uhkoavat
Koko meidän kansakunnan
Suomalaisena sukuna
Sulloella surmansuuhun,
Syöstä kuoleman kitahan.
Kuinkas voi nyt murhemaassa
Surumaassa surkeassa
Sydän sykkäillä ilosta,
Rinta riemutunnelmista?
* * *
Vaan nyt meillä päivä on muistojen,
Me suurta nyt vietämme juhlaa!
On väärin, murheita vaiertaen,
Jos kallista hetkeä tuhlaa.
Nyt huolemme kaikki haihtua saa,
Kuin ollunna oisi se unta,
Syy toiveiden päivään on katsahtaa,
Ei aatella talvea, lunta.
On tuntomme puhdas, pystyssäpäin
Me astumme tuomittaviksi
Ja kysymme: "Väkivallalla näin
On syytöntä rangaistu miksi?"
Ja rikos jos oisi tehtynäkin,
Sen sorto on aikahan saanut,
Kun oikeus pyhä ja ylevin
Nyt vaikuttamasta on laannut.
Vai rikokseksiko katsottanee,
Jos maatamme rakastamme,
Jos lempemme lämmöllä vaalielee
Äidinkieltä, uskontoamme?
Ja ruhtinasta me rakastetaan
Myös lähinnä Taivahan Luojaa,
Jos kautta omien lakien vaan
Hän maata ja kansoa suojaa.
Vai rikosko on, ett' uskolliset
Me mielestä rehellisestä,
Kuin harvat olemme ollehet?
Ei vilppiä tuntomme kestä!
Jos rikosta ei, niin miksikä on
Näin rangaistu sortaen meitä?
Miks saatettu on epätoivohon,
Kun hyveiden kuljemme teitä?
Vaan nyt nämä juhlahetkenä pois
Me tahdomme mielestä puistaa,
Ken silloin murheensa orjana ois,
Kun kansansa onnea muistaa?
Ah, muisto se kallis velvoittakoon
Nyt kaikkia toimeen ja työhön,
Ett' aamun me kirkkahan nousemaan
Taas saisimme Suomemme yöhön.
Siis rintamaan joka nainen ja mies,
Kuin isämme keväisin innoin!
Ja täyteen lieskahan lempemme lies
Yksmielisin, hehkuvin rinnoin!
Vain aikansa kestävi myrskysää.
Ja syksyllä käypi jos halla,
Niin toisena vuotena tähkäpää
On jo kypsänä kaikkialla.
Ei vääryys ja vilppi ja sortokaan
Voi jatkua semmoisenansa,
Vaan kaatuvat pois mätähaavoissaan
Ne syytöntä sortaessansa.
Ja työ sekä lempemme taika on,
Mi voittavi pyytehet halvat,
On aseemme kirkas ja tahraton,
Mi taittavi kurjien kalvat.
Ja kansamme onni ja isänmaan
Työn olkohon ydin ja juuri,
Ei sortaja menesty aikeissaan,
Kun lempemme voima on suuri.
Kun kansamme kansaksi luotihin,
Myös tehtävä suotihin sille.
Ja rangaistus suuri ja ankarin
Sen on säädetty sortajille.
Ja varmaan rangaistus kohtaava on,
Mut Suomelle koittavi huomen.
Syyt' ei ole siis epätoivohon,
Vaan syytä on juhlia Suomen!
Ja Luojaasi, työhösi luottaos vaan,
Sä Suomeni, suojaama Herran.
On onnesi päivä kirkkahinnaan
Sun ihana koittava kerran.
Eläköön Suomi!
Tervehdys ja kädenlyönti Sotaurhosankarille.
(5/6 1914).
Ihastellen ihmiskunta,
Kansat suuret, kansat pienet,
Sotaurhoista puhuvat,
Haastelevat sankareista,
He kun hengen uhroavat,
Hurmehensa huppeloivan
Ilomielin isänmaansa
Vapautta varjellessa
Vielä maille vierahille
Käyvät miekan mittelöihin,
Missä tietävät tyrannin
Sortotöitä suorittavan,
Taikka missä vihamiesi
Rauhan vain on rikkonunna.
Sotaurho moinen uljas
Nähdä meillä tänään tässä
Kunnia on keskessämme
Virkeänä, pirteänä,
Reippahana ryhdiltänsä,
Käynniltänsä kerkeänä,
Vaikka vuosikymmeniä
Kahdeksan kai kohta onpi
Hartioillansa hänellä.
Vaan kun vielä vanhanakin
Silmissä on ihmesäihky,
Mieli täynnä innostusta,
Kuinka onkaan ollut ennen
Pyhän nuoruuden ajalla
Verenkierto kumman kuuma,
Sydän tultatuprahtava,
Silloin kun hän lähti sinne
Suurille sotakedoille,
Miesten tappotanterille
Uhraamahan uljahasti
Nuoren hengen ja verensä
Hälle vallan vierahien
Kansain vapauden vuoksi!
Katsein kunnioittavimmin
Arvo suuri antakaamme
Lapset laihan aikakauden,
Innottoman, kunnottoman,
Revityn ja raatelevan
Sotaurhosankarille,
Joka epäitsekkäästä
Uhriks onpi astununna
Kansakuntain kallihinta
Vapautta vaaliessa.
Kunnioitusta on kyllä
Sotaurhosankarimme
Tuolla saanut Tanskanmaalla:
Kuningaskin siellä kutsui
Kuni veikon vierellensä
Puolisonsa vastapäätä,
Ansiosta arvomerkein
Rehti myöskin vielä rinta
Koristettiin kaunihiksi.
Mutta silti syytä meillä
Tuttavilla, ystävillä
Antoa on auvomiellä
Yksimielinen ihailu,
Kunnioituskiitoksemme
Maamme potralle pojalle
Sekä myös samalla siinä
Sydämistä sykkivistä
Totisesti toivotella,
Että hän eläisi kauan
Keskessämme kerkeänä
Harmaahapsinen setämme
Norjana ja nuorekkaana
Mieleltänsä, kieleltänsä —
Oisi julma "juonaksille",
Kuten onpi aina ollut
Suorana hän suomalaisna
Vesivellin keittäjille…
Eläköhön, eläköhön
Sotaurhosankarimme
Herman herttainen setämme,
Meidän luja luutnanttimme!
Kuopion laulu- ja soittojuhlassa 1914.
(Ei käytetty tilaisuudessa).
Esivanhempamme meidän
Ennen etsiskellessänsä
Asumusta armahaista,
Kotipaikkoa pyhintä,
Suloisehen Savonmaahan
Samotessansa kun saivat
Kaskimaita katsomahan,
Kalavettä viljavaista
Sekä silloin nähdessänsä
Kunnahilta, kukkuloilta,
Rintehiltä, harjanteilta
Lumouksellisen luonnon,
Seudut ihmehen ihanat,
Heti mieli mieltymystä
Tuli aivan tulvillensa,
Että rinta riemastuksin
Sävelhelminä sydämen
Ilolauluin laulahteli
Ihastuksen ilmaisua.
Esivanhempaimme että
Laululähtehen avasi
Luomouksellansa luonto,
Tapahtui se siitä syystä,
Savolaisen heimon herkkä
Sydän kun on aina ollut
Kaiken kauniin ja ihanan
Ihailija, ymmärtäjä
Sekä kun Savossa luonto,
Luonto hento, luonto hellä
Lainehtiipi lauleloita,
Säveleitä synnyttääpi:
Ilmassa on ihme sointu
Avaruuden aavan alla,
Maa ja metsä, vaarat, vuoret
Kummissa on kuiskehissa,
Linnut siivin soutelevat
Visertävät virsiänsä,
Kukkuvat kevätkäköset,
Sinervän salon sisällä
Sinipiika soitteleepi,
Laulaa laakso, järven laine,
Sotkottaret ruohostossa,
Aallokossa itse Ahti,
Veden kultainen kuningas
Kaiuttaapi kanteletta,
Kedon kukkaiset koreat,
Kesäheinä hempeäinen,
Valkeainen talvenvaippa,
Tuimat tuiskut, kylmät tuulet
Laulelevat laadullansa,
Sävelkielin soittelevat.
Ajan ammoisen alusta
Savonmaassa suloisessa,
Kun on kukkurimmallansa
Luonto ollut lauleloita,
Ihmisrinnat ymmärrystä,
Niin on soinnut sointuisimmat,
Hellimmät sävelten helmet
Tulleet täällä tulkituiksi
Ilon hetkinä hyvinä
Taikka mustan murhepäivän
Ahdistaissa ankarasti,
Nostatellen nuorten mielet,
Mielet varsin vanhojenkin
Maan on multia ylemmä,
Tehden riemut runsahiksi
Säveltaioin tenhovaisin
Sekä luoden lohdutusta
Lemmekästä lauleloissa,
Viihdytystä vienoin virsin.
* * *
On Suomi runsaan runouden maa
Ja laulun koti Karjalamme.
Mut muodon suloisimman sointu saa
Vain täällä Savon seudussamme,
Maa sävelsoinnun verraton,
Kun sulo-Savo on.
Jo esi-isät ennen muinoisin
He kilvan lauloi luonnon kanssa,
Kun tuvat nousi korpiin synkkihin
Tai salvoivat he saunojansa.
Ja laulu uutta voimaa loi
Ja toivehia toi.
Kun kaiku suvillansa säveleet
Vei naapurien kuuluville,
Nuo vihamielisinä eläneet
Sai piston siitä sydämille:
Ja yhteistuntotunnelman
Se nosti rintahan.
Ja heimo riitaisuuden entisen
Ja kiistan jätti unhoyöhön,
Ja sydän liittyi puoleen sydämen,
Kuin helmet koristettuun vyöhön:
Ja heräs yhteenkuuluvuus
Ja alkoi aika uus.
Ja ajan uuden tullen edistys
Löi voimakkaasti siipiänsä:
Maan- nousi sekä hengen-viljelys
Ne kilpasille keskenänsä:
Ja siitä ilolaulut soi,
Niin kauniit huminoi.
Ne laulut eivät ole kiirineet
Vain kera kaiun ilmanteitä:
Ne yhteisäänin ovat helisseet
Ja olleet yhteissäveleitä:
On soineet yhteissydämen
Ne soinnun yhteisen.
Ja lauluin tuntehensa ilmaissut
On aina Savon heimo hellä,
Ei yksin äänellään vain laulanut,
Vaan myöskin koko sydämellä:
Ja siksi sointu suloisin
On sekä ihanin.
Kun vainoin sodat heimoamme löi
Ja taisteluissa vuoti veri,
Tai halla viljapellon sadon söi
Ja miltei turma kaikki peri,
Niin laulain henki uhrattiin
Tai nälkä kestettiin.
On sävelissä Herran puolehen
Myös aina noussut harras mieli
Ja niissä Savon heimon herttaisen
On puhtain, pyhin ollut kieli —
Ja täällä "laulus, synnyinmaa,
Korkeimman kaiun saa".
* * *
Nytpä Savo, sävelsoinnun, luonnonsuloisuuden maa
Kuulla tahtoo, kuinka koko Väinön kansa laulahtaa:
Siksi kilpailuhun kutsui, jotta koetella voi,
Kenen laulu parahimmin, soitto soreammin soi.
Kelpaa vainen kilpaella, maa kun kukkiansa luo,
Päivyt loistaa, lämpö läikkyy, luonnon uhkuu sävelvuo.
Mutta kuinka kilpaillaankin, yhteishenki olkohon
Perustana, pyrintönä soiton sekä laulelon.
Aika raskasta on, vaikka kesä onpi parhaillaan —
Nyt, jos milloin, yhteishenki lämmittävä tarvitaan,
Ymmärtämys keskinäinen, uhraavainen rakkaus,
Yksimielisyys ja usko sekä luja luottamus.
Väkivalta tihutoimin Väinön kansaa uhkoaa…
Millä sekä miten voipi itseään se puolustaa?
Onneksi on hengen säilä sillä vahva hallussaan,
Laulumahti perintönä vanhemmilta omanaan.
Hengen säilin nykypolvi itsepuolustuksehen
Ryhtyköhön intomielin lailla esi-isien
Laulumahti tenhollansa yhdistäköön sydämet,
Että kaikki rintamahan paikalleen on tullehet.
Tyrtaios hän lauluin taistoon nosti sotaurohot
Väinö soitoin karkelohon elottomat olennot —
Uusi laulu, uusi soitto isäin hengin hehkuvin
Uuden polven nostakohon tehtävihin suurihin.
Perintömme pyhä, kallis: kansallisuus, isänmaa,
Kieli, laki, tavat — kaikki uuden polven pelastaa,
Tulee tarmollansa, ett'ei väkivalta niitä lyö,
Eikä päivää Suomeltamme peitä idän musta yö.
Uusi polvi! Imatraksi sulla into nouskohon,
Yksimielisyyden ponsi, niinkuin rinta kallion
Luja olkohon — ja silloin väkivalta voimakkain
Hervotonna maahan vaipuu, tehotonna ponnahtain.
Mutta Suomi, isänmaamme, kukkivana kohoaa,
Kansa hengin suomalaisin sitä lempii, rakastaa,
Ihmisyyden aarreaittaan myöskin antimiaan tuo,
Ikionnen, uuden ajan itselleen ja maalleen luo.
* * *
Armahin Suomi,
Kukkiva tuomi,
Laulain ja soittain,
Vastukset voittain
Töissäsi kartu,
Voimissa vartu.
Rakkaus jalo,
Syttäös palo
Rintahan kansan
Turmaksi ansan.
Pois kaikki halpa
Este ja salpa.
Kansallistunto,
Miehuus ja kunto
Tähkiä luokoot,
Heelmiä suokoot.
Tulkohon lauha
Sovinto, rauha.
Herramme taivaan,
Kansamme vaivaan
Armolla loista,
Kärsimys poista.
Murheesta nosta —
Sortajat kosta!
Eläköön Suomi,
Kukkiva tuomi!
Tohtori A.W. Koskimiehelle.
(7/1 1916).
Kuusikymmenvuotiselle
Tiedon, taidon tohtorille,
Mi ei suulla suurentele,
Vaan on työssä tarmokkaana,
Tutkijalle tunnokkaalle,
Suurelle sanasepolle,
Suomenkielen suosijalle,
Kanteloisen kantajalle
Sekä sormin soittajalle,
Miehell' ihamieliselle,
Kultaiselle kumppalille,
Avosydän Aukustille,
Vakavalle Waldukselle
Onnittelut oivaisimmat,
Tervehdykset, toivotukset:
Illan ihanan eloas
Lemmellänsä lämmittäissä,
Kotivalon kirkastaissa
Kauan elä onnellisna
Isänmaasi mairehena,
Suosimana Suomen kansan!
Herra Maanviljelysneuvos Edvard Björkenheim'ille.
(29/1 1914).
Orisberg'in oivan herran,
Koko maassa kuulun miehen
Luokse kilvan kiiruhtavat
Yhdet itse ilmestyen,
Toiset aatoksin ajavat,
Kolmannet on kirjehillä
Kiittäin kunnioittamahan
Tervehdyksin, toivotuksin
Kuusikymmenvuotiasta
Hänen merkkipäivänänsä.
Monien on mielessänsä
Tämä yhteinen ajatus:
Huhu harhaks harkittava,
On se turhaks tuomittava,
Ett' on herra Edvardilta
Björkenheim'ilta jalolta
Kuusikymmentä kulunut,
Ikävuotta vierähtäen,
Tukka kun on tuuheana,
Harmaantumatta hiukset,
Parta päistäröitymättä,
Ojaton on vielä otsa
Sekä silmien sinisten
Katse nuorenkirkkahana,
Kuin on aamun armas koitto,
Puna puhdas poskipäällä
Heleästi hehkumassa,
Hymy huulilla herevä,
Nöyrän mielen miellyttävä,
Suuren sielun ja sydämen
Kasvoilla ihana ilme,
Soma äänessä on sointu,
Puhe puolensa vetävä,
Salkosuorana on selkä,
Vartalossa joustavuutta,
Askel ketterän kevyttä.
Ajatar on kuinka aina
Ohi käynyt koskematta,
Ett’ei noita ensinkähän
Piirtiminsä piirustellut
Ole vanhuuden vakoja,
Eikä paino kymmenien
Väsymyksin vaimentele?
Ajatar on siksi aina
käynyt koskematta,
Että otti herra Edvard
Elon kevätkoittehessa
Itse Luojan luotsiksensa
Perämieheks purtehensa,
Joka johdatellen vienyt
Sivu on salakarien,
Viettelysten viekkahitten,
Ovat että elinvoimat
Elostuksin ehtymättä,
Eikä otsa ole voinut
Tulla synnin sykkeröihin,
Kainin-merkin kaiverteihin,
Silmän kirkkaus sumeta,
Vaan on kasvot, kuni kaunis
Aateluuden arvokirja,
Vahvistettu, varmennettu
Sinetillä suuren Luojan,
Leimasimella Jumalan.
Nopeassa nuoruudessa
Ajan vastaisen varalle,
Tähtäsi kun tehtäväänsä,
Kuuli soilta, kankahilta,
Maasta kumman kuiskutuksen:
Mistä Sampsa saisi meitä
Pellervoinen pellonpoika
Orjiksensa ottamahan,
Alamaisiks itsellensä
Turhanpäiten torkkumasta,
Aarteinemme uinumasta?
Kuultuansa kutsumuksen,
Empimättä herra Edvard
Björkenheim jalosukuinen
Auvomielin auramiehen,
Viljelijän töihin viehtyi.
Ken on käynyt katsomassa
Ja se lauma on lukuisa —
Tietoiseksi onpi tullut,
Ett' on tarmo sekä tahto,
Johto, kunto kunnollinen
Uskollisen uurastajan
Rukouksin, työtä tehden
Suurta saanut syntymähän:
Unissansa arveleepi
Katselija kulkevansa,
Kun hän talon tanhuoilta
Asunnoita arvokkaita,
Rakennuksia monia
Tutkistellen tarkastaapi.
Karu kangas on kadonnut:
Saraks pellon saatettuna,
Muokattuna muohkeaksi
Sadon aimon antajaksi,
Kuni taikamahdin kautta
Järvi viljavainioksi
Laitettu on lainehtiva.
Nevat, suot on niittymaiksi
Tehty hienohelmaisiksi,
Perattuna, pengattuna
Hempeöiksi heiniköiksi.
Halla kauas karkoitettu
Taakse Turjan tunturien
Revontulten tuohukseksi.
Karttunut on karja laaja
Utarilta uhkuvainen,
Hevot uljaat on upeita,
Ensiluokkaiset elukat
Muutkin ovat mainioita.
Konepaja kolkutellen
Väkipyörin valmistaapi
Tunnetuita tuottehia:
"Mullistajat" muuallakin
Virkistävät viljelystä,
Parantavat peltotöitä
Aivan uusille urille.
Opetuksin oivallisin
Kelpo koulu kipinöitä,
Herätteitä heitteleepi
Pitkin Suomemme saloja.
Riistan ovat rikkautta
Täynnä laarit ja latoset.
Mutta vaikka vaurastuen
Tila Orisberg'in onpi —
Sen on vertaa vaikeata
Löytää loitolta, läheltä —
Kuuluks tullut kaikkialla,
Eipä itse herra Edvard
Björkenheim jalosukuinen
Ole käynyt korskeaksi,
Muodostunut mahtavaksi:
Ovi kuin on ylhäisille,
Auki myös on alhaisille,
Kädenlyönnin lämpimimmän
Kaikki saavat kohdastansa,
Eikä almutta anojan
Tarvis lähteä talosta,
Lohdutuksetta surevan —
Oli tuttu taikka outo,
Palvelijain, naapurusten,
Alueella asuvaisten
Sekä isännän välillä
Sopu onpi sointuvaisin.
Ja jos missä työ ja toimi,
Aate, harrastus ylevä,
Ijäisyyden istutusten
Kylvö, hoito huolellinen,
Sytyttäminen sydänten,
Innostuksen antaminen,
Isänmaallinen yritys
Taikka paras paikkakunnan
Tekijäänsä kaipajaapi,
Suorittajaa vailla onpi,
Epäitsekkäänä siinä
Ensimmäisnä herra, Edvard
Björkenheim jalosukuinen
Rintaman on raatajana,
Kunnes työ on täytettynä.
Vaikka ruotsinkieli kaikui
Hälle kehtolaulunansa,
Kuitenkin ja kaikitenkin
Koko lemmen-lämmöllänsä
Suosivi hän suomenkieltä,
Kannattaen kaikinpuolin,
Harrastaen hellimällä
Pyrkimystämme pyheä:
Suomenkielen, suomenmielen,
Aattehen on kansallisen
Oikeudenvoimallansa
Isännäks isienmaassa
Pikaisinta pääsemistä.
Hän kun tullut tuntemahan
Siementä sirottaessa,
Että jos se ei vain ensin
Maahan juotu juurillansa,
Lainehdi ei siitä laiho,
Konsanansa heelmä kypsy
Sekä että samanlainen
Kohtalo on kurja hällä,
Ken ei kiinny kansahansa:
Koditonna, kansatonna
Surkastuu hän surkeaksi
Taikka hiekkahiukkasena
Myrskytuulen tuiverruksin
Harhaellen haihattaapi —
Maan ja taivahan taholta
Hylkiöksi heitettynä.
Osotteeksi, kuinka onpi
Elävästi herra Edvard
Björkenheim jalosukuinen
Kiinnittynyt kansahansa,
Kerrottakoon, mitä kerran
Iltamassa Ilmajoilla
Itse lausui lemmekkäästi,
Sanoin valituin saneli:
"Eipä kylliks siinä, että
Suositahan suomenkieltä,
Kehutahan kansallista
Mielisyyttä ylvästellen,
Heikko on se vasken helke,
Tyhjä kulkusten kilinä,
Ell'ei siihen myös sisälly
Rajatonta rakkautta
Kohti kansoa tulista,
Ell'ei yhteisymmärryksin
Kansan elämää eletä,
Eikä arvoilla elämän,
Ihanteilla ihmisyyden
Parahilla, puhtahilla
Kohoteta korkealle
Kansan sielua, sydäntä"…
Ne on siunatun sanoja,
Mietelmiä kunnon miehen,
Suuren sielun ja sydämen
Oikeata aateluutta,
Hengen aarteita ylevän
Jalon mielen antimia,
Ihannetta ihmisyyden —
Täsmällensä täytetyitä
Ehjän elämän kulussa,
Tositöissä, toiminnoissa.
Isänmaalle mies on moinen
Luojan kallis armolahja,
Kunniaksi kansallensa.
Kun nyt kuusikymmenistä
Miestä esimerkillistä
Tutut, tuntemattomatkin
Ihaajat ylitse maamme
Kiitoskunnioituksella
Tervehtivät toivottaen:
Eläköhön herra Edvard
Björkenheim jalosukuinen
Vielä vuosia monia
Suosiossa suuren Luojan,
Hyvän huostassa Jumalan,
Anomalla anteheksi
Olen onnentoivojaksi
Muiden yhtynyt mukahan,
Ujostellen, kainostellen
Vaillinaisin värssyineni
Sydänkielin sanomahan:
Kiitos arvoantimista,
Kiitos vastasaatavista —
Eläköhön, eläköhön
Hyvin kauvan onnellisna!
"Savon ukko sarkahousu".
(Kotimaisen viikon aikana).
"Savon ukko sarkahousu" —
Siinä hyväilynimitys,
Jonka antoi aikanansa
Vanha viisas Vihta-Paavo
Savolaisten miesten saada.
Vieläköhän Vihta-Paavo
Nytkin nykyaikaisia
Savon seudun ukkoloita,
Miehiä ja poikasia
Sarkahousuiksi sanoisi?
Jos sä virsikäs Vipunen —
Vanha viisas Vihta-Paavo —
Nousta voisit notkostasi,
Päästä alta turvepeiton,
Harvinaiseksi havaitset
"Savon ukon sarkahousun",
Kun on muoti muuttununna,
Kuosi aivan toinen tullut,
Tavat myöskin toisenlaiset,
Kuin Sun oli aikanasi.
Lammasnahkat laitetahan
Venäjälle villoinensa,
Tahi kaupaten ne kaikki
Saatetahan Saksanmaalle,
Joista tulevat takaisin
Kaikenmoisina koruina
Muotihulluuden mukana
Kallihina hinnoiltansa,
Siten saaden savolaiset,
Kuten muutkin kansalaiset
Tavaroistansa omista
Suuren veron suoritella,
Ulosteon ulkomaille —
Sekä vilussa väristä
Vielä päällepäätteheksi,
Kun ei lämmin lammasturkki,
Sarkavaate luja, vahva
Ole turva tuiskusäässä,
Paukkavassa pakkasessa.
Ja jos vielä jossakussa
Paikkakunnassa paraassa
Villat vielä säilyvätkin,
Niin on eessä toinen niksi,
Kun ei ole kangaspuita,
Rukkiakaan rullinensa,
Jotka Savon seutuvilta
Museoon on muutettuna
Tahi kaikki kadonnehet,
Kuten myös kutomataito,
Kehräämisen kelpo konsti.
Itse ehtoiset emännät,
Somat tyttötylleröiset
Punaposket pulleahkot,
Naiset nuoret, naiset vanhat
Ovat ostovaattehissa,
Käyvät tehdastuottehissa.
Samanlainen myös on suhde
Nähden isäntiin isoihin,
Talokkaihin, torppareihin,
Rehtihin on renkilöihin,
Rehtihin ja rehvanoihin,
Parrattomiin poikasihin —
Kaikki tehdasvaattehia
Poikkeuksetta pitävät.
Oisi edes omamaista
Vaate tehdasvalmistetta.
Mutta mikä on pahinta:
Suuren osan siitä ovat
Kuljettaneet kauppiaamme
Ulkomaiden markkinoilta,
Laukkumiehet laukuissansa
Venäjältä myös vetävät
Ala-arvoista rojua,
Jota kulkien kyliä
Talvikaudet kauppoavat.
Mutta paitse vaatepartta,
Myöskin muuta ulkomailta
Kovin kulkeepi kosolta,
Että vienti verrattuna
Tuontihin on tuiki pieni:
Seuraus on sitten siitä
Rahakukkaro kuruinen,
Lompakko on tyhjä, laiha,
Kaikki ovat kansalaiset
Velkakuorman kahlehissa,
Sekä loppujen lopuksi
Vasta turmio tuleepi,
Kuperkeikka kammottava:
Vararikko koko kansan.
Näitä täällä nähtävinä
Epäkauniita kuvia
Oisi vanhan Vihta-Paavon,
Jonka mielipahan paine,
Harmi haikea ajaisi
Runotyöhön toimittaisi
Sanomahan suorasuisen
"Savon ukon sarkahousun"
Sarvipäisiä sanoja,
Mitkä "rikkois miesten mielet,
Akat näyttäis närkästyvän".
Kun on kuulun Vihta-Paavon
Mahdotonta tänne tulla,
Niin nyt mies minä mitätön,
Vähäpätöinen puhelen,
Tarinoin tavalla tällä:
"Savon ukko sarkahousu!"
Missä lienet löyttävissä
Savon suurilla saloilla —
Nosta henkesi hereille,
Vanha kunto kunniahan:
Kynnä, kylvä soita, maita
Kaiken kasvun antaviksi.
Jotta työsi tuottehilla,
Oman pellon antimilla
Tulet toimehen hyvästi,
Etkä tarvitse tapailla
Murkinaasi muilta mailta,
Muilta mailta vierahilta.
Laita taasen liinamaita,
Pellavia peltohosi,
Kangaspuut esille kanna,
Tuo'os rukkikin tupahan —
Anna ehtoisen emännän,
Hellän immen helskytellä
Paitavaatetta parasta,
Liinaista ja lämpimätä,
Riistä poijes palttinainen,
Yltäs paita ulkolainen,
Jok' on kehno kestämähän
Työssä, tositoiminnassa.
Kokonansa kodistasi
Kankahat sä kaikenmoiset
Ulos sulje ulkomaiset,
Lampahien lämmin villa
Saata sarkavaatteheksi,
Jotta taasen tunnetahan
Varsin vaateparrestansa
"Savon ukko sarkahousu".
Sitten vasta naiset sievät
Näöltään on näppäräiset,
Kun on itsensä kutoma,
Oman käden ompelema
Puku heillä pulska päällä.
Miehet nuoret toista maata
Sekä poikasetkin potrat
Ovat kotikutoisissa
Vaatteissa vaeltamassa —
Kuitenkaan ei kuulemahan
Nurkkasaarnaajan sanoja,
Luokkavihan lietsomista.
Väkijuomat julmat heitä,
Myrkkyliemet ulkomaiset
Sekä viinit viettelevät
Tuonne taakse tappiensa,
Laita kalja kelvollinen
Oman maasi maltasista,
Jolla sammuta janosi.
Ruista keitä kahviksesi,
Polta myöskin palturia,
Jos on outo ollaksesi
Ilman niitä nautinnoita —
Paperossit roihuavat,
Senkin sätkät ja sikarit
Poista suista poikasien,
Ikenistä aikamiesten,
Haljujenkin hampahista.
Eivät sitten rasvarahat,
Voista tullehet tuhannet,
Metsämiljoonat menisi
Sinne taskuihin takasin
Raha-, riistarikkahien
Ovelien ulkolaisten,
Jotka ottavat tavarat
Sekä rahat päälliseksi. —
Tuonne aina jos takaisin
Markat maasta matkustavat,
Eipä ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana
"Savon ukko sarkahousu"
Vaurastu varalliseksi,
Hyvinvoivaks vahvistune,
Vaan "on hoikka kukkaronsa
Sekä köyhäks keksitähän",
Kuten Oksanen sanovi
Savolaisen laulussansa.
"Savon ukko sarkahousu!"
Ota huolin huomatasi,
Mitä aikoa elämme,
Mitä sekä minkälaista —
Nosta henkes hettehestä
Ihanteihin yläilman.
Saata talous tasalle
Kera hengenviljelyksen,
Kotis korkeeksi kohota,
Korkealle kotityötkin,
Suosi työtä suomalaista,
Vietä viikkoa sä aina
Kokonansa kotimaista,
Äidinkieltä armahaista
Hellin vaali, valvattele,
Sukuhenki suomalainen
Pidä kaikissa pyhinnä —
Silloin kestät kamppaella
Aikakauden aallokossa,
Sekä itsesi ylennät
Isänmaasi maireheksi
"Savon ukko sarkahousu"
Kylvettäjättären iltamassa.
(1/8 1914).
Ihmeellistä tahi kuinka?
Ei lie tavallista suinkaan,
Että rammat, sairahat,
Niinkuin tässä, tanssivat?
Mutta ihmettele ette,
Jos sen vain nyt muistanette,
Että sairaat täällä vaan
Tervehiksi laitetaan.
Kaikille on, näet, tuttu
Ennen vanhastaan se juttu,
Että kylpylaitos on
Kuopiossa verraton.
Monet myös ne ovat aivan,
Jotka kera tuskan, vaivan
Laitokseen on madelleet —
Tervehinä palanneet.
Terveys on hunningolla
Voinut paljonkin jo olla —
Lääkäri on täällä mies,
Joka taas sen nostaa ties.
Kun hän kylvyt määrää, suopi,
Niin ne taudin kauas luopi,
Sijaan tuoden suloisen
Terveyden impyen.
* * *
Valkopuvuin käyden aina,
Aivan kuni helluntaina,
Rouva Nyman hymyää,
Kunkin kylvyn järjestää.
Naisten hierojana myllyn
Antaa, että paikat hyllyy —
Vatkaa, niinkuin voita vaan,
Kaksi neittä apunaan.
Yksi niistä valkokukka,
Toinen ruusu tummatukka
Kuka valkoliljan vie?
Kenen tummatukka lie?
* * *
Herra Sankari — ken kerran
Käsiin joutuvi sen herran,
Pian oppii tietämään,
Mikä hän on miehiään.
Hän kun hieroo selkää, kaulaa,
Päätä, kinttuja ja — laulaa,
Kohta miehet kipeät
Kilpajuoksuun lähtevät.
* * *
Mutta entäs kylvettäjät?
Päivän helteen kestää nämät
Saavat kaikkein kuumimman,
Tehdä työn sen suurimman.
Ilman näitä raatajoita
Tiede vammoja ei voita,
Vaan nää laittaa käytäntöön,
Lääkäri min määrätköön.
Yksi pannaan sähkökaappiin,
Toista savimuija raappii,
Kolmas mäntykylyn saa,
Neljäs suolaa karkeaa.
Ja kun sairas sattuu äksy,
Kylvettäjä kuulee läksyn,
Josta loukkaantua vois,
Jos ei kärsimystä ois.
Vaan ei Kinnus-Riikka suutu,
Iidat, Hannat vihaan muutu,
Turuttaren, monen muun
Nauravan näät aina suun.
Päivät kuluu, viikot toistuu,
Vammat katoo, taudit poistuu —
Sairaat, jotka tervehtyy,
Kylvettäjiin mielistyy.
Siksi he nyt riemuissansa
Tahtoo kylvettäjäin kanssa
Kiitokseksi pyörähtäin
Karkeloa pistää näin.
Sekä, kylvettäjät, teille
Siitä mitä teitte heille,
Huudahtavat: Eläkää!
Muisto kaunis teistä jää!
Tervetuliaisia Kuopion Uimaseuran 10-vuotisjuhlassa.
(14/7 1915).
Luonto sulojaan nyt tuhlaa
Suosiessaan muistojuhlaa!
Vierahamme rakkahaiset
Kauko-, lähiseutulaiset
Tervetultuanne lasta —
Seuraa kymmenvuotiasta —
Juhlimahan suvisäällä
Kallaveden luona täällä.
Nuorihan on meidän lapsi,
Eikä vanhus harmaahapsi,
Mutta silti viljavasti
Kohtalo on runsahasti
Kovuuttansa tälle suonut
Seurallemme paljon tuonut:
Monet kylmyyttä vain kantoi —
Harvat myötätunnon antoi.
Mut kun elinvoima sykki,
Seuraan kätkettynä tykki,
Niin se kärsienkin kesti
Kamppailussa voittoisesti,
Vastaan puutettakin soti,
Kunnes uusi saatiin koti
Kallaveden kainalohon
Ruohoisehen rannikkohon.
Katselkaapa, kuinka oma
Koti herttainen ja soma
On kuin uuden ajan lyhty,
Jonka luona kaikki yhtyy.
Uuden ajan, onnen luoja!
Sekä menestyksen suoja!
Koti-kulta! Paikka sulla
Ihana on siunatulla.
Puisto tuossa huminoiva,
Tässä aalto ailakoiva
Vellamon se kutsuu helmaan
Hellänhentoon tuuditelmaan,
Siskot Sotkottaret kanssa
Pyytelevät seurallansa
Tuonne riemukarkeloihin
Ahdin kultakartanoihin.
Ah, kuin armas pulikoida,
Vedessä on viehkuroida:
Viileys sen suopi voimaa,
Unteluuden kauas soimaa,
Hento impi, nuorukainen,
Lapsi, vanhus horjuvainen:
Uiden uuden innon saapi,
Elinvoimat virkoaapi.
Kellä kelmeä on poski,
Turtuu veren kiertokoski,
Ketä tuska, murhe kaivaa,
Taikka kivut, taudit vaivaa,
Ken on pelkomieli, arka,
Luonnoltansa aivan parka —
Uiden muuttuu urheaksi
Vaarat kaikki voittavaksi.
Eläköön siis Uimaseura!
Tulkoon siitä jalopeura!
Kasvakoon myös Savon kansa
Kuuluks uimataidoltansa
Sekä vahvaks kohtaloihin
Aikakauden ankaroihin. —
Terve, vierahamme, Teille,
Kiitos tulostanne meille!