YHTÄ, TOISTA, KAIKENMOISTA

Pulien aikakautena.

    Eikö muut jo pulat riitä,
    Kun on pula myöskin siitä,
    Kuinka saada — krapula?
    Mietti Pekka Apula.

Kulkurin tuumailuja.

    Kulkurina olen vajaa
    Vakinaista omaa majaa,
    Enkä sitä muutoin taida
    Saada, kuin mun pitää naida
    Tytär — haudankaivajasta:
    Kodin vakinaisen vasta
    Appi sitten kerran suopi,
    Kun hän haudan mulle luopi.

Ei ilmaiseksi.

    Työtä en tee ilmaiseksi,
    Pöyhkeili näin Kusti Keksi,
    Eilenkin kun kuudentehen
    Puita huonekerroksehen
    Riehuin viedä koko sylen —
    Vaikeaa se oli ylen —
    Ja kun herra tinkaisaksi
    Rupes kovin kitsahaksi,
    Hälle pitkän nenän annoin —
    Puut taas liiterihin kannoin.

Juomari ja tupakoitsija.

    Niin juomari on kovin itsekäs,
    Ett' itseensä vain imee viinaa.
    Mut tupakoitsija on anteljas:
    Hän muita savullansa piinaa.

Molemmat nauroivat.

    Lihava rovasti hohotti nauraa
    Ivaten, pilkaten Pietari Kauraa:
    "Mies tuo, vaikka on syömäri suuri,
    Hukkaan ruokansa syöpi hän juuri,
    Hän kun on laiha, kuin luuranko,
    Taikka kuin oksaton puutanko".

    Pietari lausui: "Teidän on, rovasti,
    Lihavaks tulla huokea kovasti.
    Teissä kun muuttuu sana — lihaksi".
    Mutta se pisti rovastin vihaksi,
    Vaikka nyt puolestaan Pietari Kaura
    Hohottaen alkoi ääneensä nauraa.

"Eläköön vapaus!"

    Mies kadulla ajurin tapaa
    Ja kysäsi: "Ootteko vapaa?"
    Nyt hevosen heti pysähdyttäin:
    "Ptruu, olen!" ajuri vastasi näin.
    "No, eläköön, eläköön vapaus!"
    Mies lausui — ja käveli eteenpäin.

Hyvä lohduttaja.

    "Aasiks Antti haukkui mua",
    Kertoi Kyösti harmistuin.
    "Syytä sun ei kiukustua",
    Lausui Lassi lohtusuin,
    "Sillä jos ei suureks sua
    Aasiks sanonut hän vaan,
    Silloin varmaan ei hän ole
    Sua tarkoittanutkaan".

Parturin puolustus.

    Pastorin partaa ajellessansa
    Päihtynyt parturi haavan viilsi.
    Kiukusta pastorin katse kiilsi.
    Kun hän, muuttuen ankaraksi,
    Viinaa ja juomareita moitti.
    Parturi, hän myös osaltansa,
    Laittoihen hyvin vakavaksi
    Sekä näin puoltaan pitää koitti:
    "Viinasta käy iho haprahaksi".

Totteleva aviomies.

    "Et kapakassa myöhään olla saa",
    Näin miestään varoitti kun rouva Hella.
    Tää määräystä tarkoin noudattaa
    Ja kotiin palajaapi — aamusella.

Toinen syy.

    Kai on anoppines sulla
    Välit hyvät kerrassaan:
    Muutoin ei hän voinut tulla
    Vuotees ääreen istumaan
    Oisi sairastaessasi,
    Kuten kuulen kertovasi.

    Katsos, veikko, lääkäriltä
    Neuvon hikoiluhun sain,
    Voidakseni pikimmiltä
    Parantua taudistain:
    Anoppi kun istui liki,
    Kyllä silloin vuoti hiki!

"Ulkokullattu".

    Hän viinan kirousta huokaili
    Ja ilman ryyppyä myös ruokaili,
    Kun muita oli lähellänsä.
    Mut ollessansa yksinänsä,
    Jo heti aueta sai kaapin uksi:
    Otti ryyppyjä, niin että vatsa kasvaa,
    Nenä punoittui, on naamassakin rasvaa
    Ja muuttui mies niin ulkokullatuksi.

Valhe.

    Kiihoittaja saarnassaan
    Yltyi kiljuin pauhaamaan:
    "Toverit! On johto kurja
    Tehtaan teitä kohtaan nurja,
    Kun se, kuten kerrotaan,
    Aivan ahnauksissaan
    Pidentääpi päivääkin".

    "Valhe, valhe!" huusi mies,
    Joka tehtaan tavat ties.
    "Päivän-pituus paikallansa
    Pidetty on ainiansa.
    Mutta valon tarvis kun
    Sattuu, silloin lamppuhun
    Tuli pannaan iltaisin!"

Päättäjäisiksi.

    Vuotta kolmekymmentä on vierryt
    Ajattaren suureen aika-arkkuun,
    Kun mä ensi kerran kanteletta
    Sommittelin muiden kuullen soittaa.

    Silloin valtaa piti toinen suunta,
    Maku toisenlainen sekä mahti:
    Runo katsottihin ruostuneeksi,
    Kuolleheksi aivan kerrassansa,
    Kannel loikoeli kaiutonna
    Unhotuksen synkän ullakolla,
    Eikä tajunnehet Runotarta
    Maatunehet aineorjamielet.
    Siipirikkoiset ja arkisielut,
    Heiluen ne hettehessä hautui
    Ankean ja lauluvajaan ajan,
    Pääsemättä sieltä päivytmaille,
    Runotenhoisahan ilmapiiriin.

    Miten lieneekään mun mielessäni
    Kanteloisen ollut kaipausta,
    Soiton puuttehesta suruisuutta.

    Sitten piilopaikastansa sieltä
    Pirtin nurkkaloukon pimennosta
    Kaivoin esille mä kanteloisen,
    Alotellen ensialkamaksi
    Ilomieleksi vain itselleni
    Kaikukieliä sen kosketella.

    Mutta kohta myöskin muiden kuullen
    Jopa ryhdyin aivan julkisesti
    Sommittelemahan soittamista,
    Laittausin koito laulusille,
    Vaikka mulla vasta-alkavalla
    Soreutta vailla oli soitto,
    Vailla syvyyttä ja viehätystä,
    Terästä ja pontta, suurta tulta —
    Riemu-intohon ei nousseet rinnat,
    Mielet eivät käyneet metisiksi
    Kaiunnasta minun kanteleeni,
    Laulumahdittoman laulelusta,
    Eikä lienekähän ollut liioin
    Monta kovin kuulijata mulla,
    Tuskin edes yhtä ainoata…

    Mutta sitten taasen aika muuttui:
    Kannel pääsi jälleen kunniahan,
    Runotarkin päähänsä sai kruunun,
    Syntyi uusia kun soittajia,
    Laajalahjaisia laulajoita:
    Sydämet he loivat sykkimähän,
    Salamoihin sytyttivät sielut.

    Minä mukana myös siinä muiden
    Silloin tällöin kanteletta soitin,
    Ikäänkuin vain mieliks itselleni
    Lailla vaiertavan varpuslinnun,
    Joka päiväkaudet kartanolla
    Pakkasenkin kylmän paukkuessa
    Tiuskuttaapi yksitoikkoisesti,
    Tietämättä, tuntematta tuota,
    Kuulostaako kuka taikka eikö…

    Päistärissä vaikka on jo pääni,
    Vielä nytkin kannelkaihoon viehdyn:
    Sormet ojentuvat soittosille,
    Laulusille halajaapi henki,
    Kuni aurinkoa kohti kukka,
    Silmään armahansa silmä sulhon.

    Ehkä kyky puuttui ennemminkin,
    Vaan nyt sitä olen vallan vailla,
    Nuoruus kun jo onpi mennyt norja:
    Jäntereet on kangistuneet, jäykät,
    Näpit eivät kuonnu näppäimille,
    Laajuudetta onpi mielenlento,
    Laulu tukehtuupi kulkkulakeen,
    Kun sen lähde kuivaksi on käynyt…

    Parasta kai osaltani panna
    Kannel on mun syrjään kokonansa,
    Muisteloissa ihamielisissä
    Elon iltapäivä elääkseni,
    Kun ees oli suotu kosketellen
    Kultakieliä mun kanteloisen
    Sydämeeni ilontuntu saada,
    Vaikka muita olekaan en voinut
    Korkeuden viedä karkeloihin
    Mielikuvituksen ihmemaille,
    Runottaren ruusuisehen tarhaan.

    Siitä ollessani ihastuksin
    Riemun helkkyy sielussani raiku,
    Nuorten kuuntelen kun kannelniekkain,
    Mahtilaulajoitten Suomenmaassa
    Suurta tenhokasta soittamista,
    Lumouksellista laulantaa —
    Päättäjäisiksi nyt pilpatellen
    Hyvästini tällä lailla heitän:

    Nouskaa laulu-, soittopuulle nuoret,
    Kantajat te Väinön kanteloisen,
    Alkanut kun uusi onpi aamu,
    Kirkas kajastaapi onnen koitto:
    Kellon vapauden kajahtaissa
    Väkivalta kurja alas vaipui,
    Murtui häijy, rietas sorto maahan,
    Mahdottomuuteensa hukkui mätä —
    Nyt on soittoaika teillä nuoret,
    Armas laulamisen teillä aika!

    Uusi virittäkää soitto uljas,
    Vapauden laulakkaatte virsi,
    Herättäkää haltioittumahan
    Suomen kansa, päässyt alta sorron,
    Että yksimielinen ja ehjä
    On se vapauden ottamahan
    Sekä säilyttämään myöskin sitä
    Yksimielisesti ylimpänä
    Kalleutenansa korkeimpana
    Omaks onneksensa isänmaassaan
    Lakiensa turvin laatimainsa,
    Vapauden häitä viettääksensä
    Uhkuvaisin elinvoimin uusin.

    Nouskaa soitto-, laulupuulle nuoret,
    Kantajat te Väinön kanteloisen!