Produced by Anna Siren and Tapio Riikonen

KYNÄLLÄ JA KIVÄÄRILLÄ

"Sissin" pakinoita itsenäisyys- ja vapaustaistelumme ajalta

Kirj.

EINO RAILO

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Nähtyä ja tunnettua:

Kerenski.
Anarkia.
Kiipijä-sieluille.
Huvila-iloja ja elintarvesuruja.
Syksyinen lauantai-ilta.
Martti Lutheruksen opetuksia.
Sinn-feinarit.
Toveri Pavel Shishkolle ja hänen apulaiselleen
   Jukka Rähjälle kohteliaimmin.
Marraskuu.
Agitaattorille.
Illanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.

Kynällä ja kiväärillä:

Vapauden hinta.
Aseitteni ylistys.
Salaliittolaisten muistojuhla.
Valkoinen soturi, terve!
Presidentin vaali Suomelassa.
Suomen kuninkaan ja kansan hetki.
Nummisuutarin Esko.
Timanttikurkien ampujia.
Suomalainen oikeistososialisti.
"Me vaadimme".
Juhannuspakinaa.
Vuosi sitten.

Keveämmällä kädellä:

Olkkolaisen Heikin tupakit.
Märkälän vaarin joulu.
Jurveliinin "monarkisti".
Taistelu vihreästä madosta.
Kun olkipesän piti parveilla.

NÄHTYÄ JA TUNNETTUA

Kerenski.

Ihminen kaipaa aina uutta. Se ominaisuus on se tuli, jonka Prometeus muinoin tempasi taivaasta, saattaen teollaan ihmiskunnan edistyksen tielle. Niin pian kuin joku asia, toiminta mikä hyvänsä alkaa mennä aina samaa uneliasta vanhaa latuansa, silmät ummessa, puoli laiskana ja raukeana kuin lihava koira, tulee minun paha olla. Rupeaa ahdistamaan henkeä ja kyllästyttämään. Uutta viinaa tähän vanhaan leiliin, ja ellei sitä saada, niin kokonaan uusi leili! Kulaus siitä, että pohja paistaa, ja sen uusi neste vaeltaa kuin tuli joka suonen käänteessä, elähdyttää sydäntä ja mieltä, värittää näköalat, saattaa maailmaan uutta makua… ellei ihmisellä olisi tätä uuden viinin janoa, olisi hän surkuteltavampi olento kuin Kreikan kuningas.

Mutta mistä tää puhe leilistä ja uudesta viinistä, uuden kaipuusta ja vanhaan kyllästymisestä? Onko kukaan tarjonnut suomalaisille uutta viiniä? On. Me juomme joka päivä tuota ainoata helmeilevää nestettä, joka yksistään voi meitä tyydyttää, suoraa puhetta täydellisestä vapaudestamme ja isäntävallastamme tällä terhenisellä niemellämme. Ja uskallanpa luottaa siihen, että näin täyteen saatu uusi leilimme sydänajatuksensa syvästä lähteestä aina yhä uudelleen itsensä täyttää sillä oikealla 95-prosenttisella, jota ilman millään kansakunnalla ei ole oikeutta täysiä kaatioita kantaa.

Kerenskistä huolimatta. Tuo mies ei ole tätä ennen pyörinyt ajatuksissani varsin niin paljon kuin niiden, jotka ovat julistaneet hänet "Venäjän vallankumouksen ylpeydeksi". En ole mielessäni julistanut häntä näihin saakka miksikään, vaan olen odotellut, miksi tuo tuosta sukeutuu, mutta nyt tekisi mieleni rykäistä minunkin ja julistaa…

Hänhän kävi taas Helsingissä. Tässä eräänä päivänä kävi täällä humahdus kuin muinoin helluntaina, ja tuliset kielet laskeutuivat joihinkin suljettuihin seuroihin, eikä ollut vielä tuosta tuuperruksesta selvitty, kun hän taas oli tipotiessään — ei edes pölypilveä maantiellä näkynyt. Me seisoimme ja katsoimme toisiamme silmiin sanoen: se Keeerenski (vähintään kolme e:tä) se kävi? — Niin kävi. — Ja meni? — Niin meni. Ja silmämme olivat hassun pyöreät ja leukamme väkätti kuin parkkia pureksivalla jäniksellä.

Sitten me kuulimme, mitä hän oli sanonut meidän esityksistämme omien sisäisten asioittemme ratkaisuun nähden. Minun ei tarvitse sitä kertoa, sillä sen tietää koko maailma: hän tervehti meitä vasemmalla kädellä ja sanoi venäläisten tapaan: njet. Sitten me luimme, mitä hän oli puhunut sotilaille, erikoisesti Suomesta. Ja kun tämän kaiken tiesimme, saatoimme harkita, mitä varten hän oli tänne oikeastaan tullut.

Hänhän on nyt sotaministeri ja oli tullut palauttamaan kuria täkäläiseen armeijaan. Sitä varten piti hän puolitoistapalstaisen (keskinkertaisen) puheen "veljillemme mariineille". Suoraan sanoen: sillä keinolla ei ainakaan armeijan sieraimiin puhalleta minkäänlaista elävää eikä muutakaan henkeä, sen ymmärtää lapsikin. Ja uskon siksi paljon hyvää Kerenskistäkin, että tiedän hänenkin sen ymmärtävän. Ellei todella tehdä asiassa jotakin asiallista, paistattavat sotajoukot varmasti päivää niin kauan kuin haluavat, ja kernaasti minun puolestani. Sanon mielipiteeni aivan syrjäisenä henkilönä.

Mutta se, mitä herra sotaministeri lausui herra "shiplomaatti" Huttuselle, ynnä hänen kuripuheensa Suomea koskeva kohta osoittavat hänen täällä käyntinsä todellisen tarkoituksen. Hän kävi antamassa meille leyhähdyksen siitä, miten ilmavirta kulkee silloin, kun hänen tapaisensa mies tarttuu virtahevosen-nahkaiseen ruoskaan. Kerta kaikkiaan, yhdellä äännähdyksellä, tahtoi hän tukahduttaa kaiken sen pienenkin vapauden vikinän, jonka saappaan alla oleva hiiri on uskaltanut päästää. Ja vielä: hän tahtoi aivan selvin sanoin kiihoittaa venäläistä sotaväkeä meitä vastaan, särkeä sen luottamuksen, joka täällä on toistaiseksi väliaikaisen hallituksen tyhmyyksistä huolimatta väestön ja sen välillä (kolinkolia) vallinnut. Me suomalaiset olemme niin kirotun paksuverisiä, ettemme heti ole ymmärtäneet, minkä nyrkiniskun herra Kerenski kävi meille antamassa, mutta annappa että olisimme esim. unkarilaisia. Kuinka kipeästi olisimme kiljahtaneet tuon iskun jälkeen ja osoittaneet sen punertavaa jälkeä kaikille niille tekopyhyyden mestareille, jotka puhuvat pienten kansain vapaudesta vain niitä härnätäkseen ja pilkatakseen.

"Täällä Suomessa on meidän oltava erityisesti varovaisia." "Vallankumous on voima." "Vallankumous on valta." Näin puhuu "Venäjän vallankumouksen ylpeys" lapsen kannalla olevalle sotamieslaumalle, jonka mieliala ailahtaa vähimmästäkin syystä äärimmäisyydestä toiseen. Se on eriskummallista vastuunalaisuudentunnetta, varsinkin kun sen lausujana on äskeinen oikeusministeri. Se on sitä vielä enemmän, kun sen lausujana on sama mies, joka pari kuukautta sitten lauloi imartelevia sanoja ällistyneelle eduskunnalle ja töllistelevälle kansanjoukolle Runebergin patsaalla. Muuttuuko oikeusministeri ja ammatti-ihmiskunnan ystävä satraapiksi, tultuaan sotaministeriksi? Eikö venäläisenkään järki jaksa ymmärtää, mitä veristä ivaa koko vapaudenaatteelle on sellainen esiintyminen, kuin Kerenskin äsken?

Tästä asiasta voisi puhua paljon, ja joka sana, mitä siitä katkeruutta saarnaisi, kumpuaisi syvältä suomalaisten sydämestä ja hiljaisena kuiskauksena vakuutamme toisillemme: tuon miehen tähti on Suomessa ijäksi laskenut.

Että minä olen aivan oikein ymmärtänyt "herra ministerin", siitä on todistuksena se uusi sepustus, jonka jokin prof. E. Tarle on Denj-lehdessä aivan äsken julaissut. Me muistamme vielä tämän arvon professorin siitä kirjoituksesta, jonka hän vähän aikaisemmin senaattimme varapuheenjohtajan ohjelmapuheen johdosta laski julkisuuteen. Herra professori on nähtävästi pelännyt, että me suomalaiset emme ymmärtäisi "herra ministerin" käynnin tarkoitusta, ja on senvuoksi rientänyt meille selittämään sitä. Puheen Suomea koskeva kohta oli tarkoitettu meille suomalaisille "ensimäiseksi varoitukseksi". Herra professori toistaa ensin "Venäjän vallankumouksen ihanimman ilmiön" (kuka muu kuin venäläinen voisi keksiä tällaisia fraasikukkasia!) sanat: "Venäjän miesten hyväsydämistä ja avointa mieltä tahdotaan käyttää väärin pelissä." Pelaajia olemme kai me suomalaiset, jotka tosiaankin olemme saaneet niin kumoamattomia todistuksia Venäjän miesten hyväsydämisyydestä. Mutta professori ei tahdo olla uhkauksissaan ministeriä huonompi. Kuulkaamme mitä hänellä itsellään on meille sanomista. "Venäjä on tällä hetkellä vielä riittävän voimakas puolustamaan ketä vastaan tahansa alueellista kokonaisuuttaan." Tämä lauselma paljastaa professorin sielun ja me näemme, että hän "mustassa imperialismissaan" on venäläisen tsarismin oikein laillinen sikiö.

Pyydämme kysyä, mikä korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuva siveellinen oikeus venäläisillä on kutsua Suomen kansan asuma-aluetta omakseen? Mutta ei tässä vielä kaikki! Professori Tarle jatkaa: "Näinä levottomina ja hirmuisina aikoina voivat laivaston tykit ruveta ampumaan itsestään, ilman Pietarista saapuvaa käskyä." Vai ihan itsestään! Mikä vahinko, ettei venäläisillä nykyisessä maailmansodassa ole ollut käytettävänään tällaisia "itsestään ampuvia tykkejä". Jos heillä olisi sellaisia ollut, olisi siinä ollut ase, joka olisi pannut heidän kekseliäät vihollisensakin vapisemaan; sodassakin olisi luultavasti silloin käynyt vähän paremmin. Mutta näitä itsestään ampuvia tykkejä on aina osattu käyttää paremmin omia kansalaisia kuin ulkomaisia vihollisia vastaan. Se näkyy edelleen olevan prof. Tarlen ihanne. Prof. Tarle on tyhmä, kun luulee moisten uhkausten vaikuttavan meihin suomalaisiin. Ja prof. Tarle on edesvastuuntunnetta vailla oleva henkilö, joka heittelee syyttä suotta ympärilleen palavia kekäleitä. Tarkoitus on nähtävästi täältä Suomesta perinjuurin hävittää kaikki myötätunto venäläisiä kohtaan.

Samaa yritetään kyllä muillakin keinoin. Mieleeni johtuu täällä toimiva "kansanvapauskomitean vastavakoiluosasto". Siinä on asia, jossa suomalaisten taikinamaisuus valuu esille kaikessa inhottavassa selkärangattomuudessaan. Onhan selvä ja Suomen lain kulmakiveksi määritelty asia, että täällä on vangitsemisoikeus vain Suomen viranomaisilla ja että tämä saadaan toimeenpanna vain siinä tapauksessa, että vähintään todennäköisesti on kysymyksessä teko, jonka rangaistuksena voi olla myös vapauden menettäminen. Ellei näitä ohjeita noudateta, on vangitseminen laiton. Suomalaisten on siis puolustauduttava noita salaperäisiä kotirauhan häiritsijöitä vastaan. Pitäisin esimerkiksi kelpaavana miehenä juuri laillisuuden kannalta sitä, joka panisi nuo tuollaiset vieraat liukkaasti hakemaan parempia kiinnipano-valtakirjoja.

Ja miksi herrannimessä ärsyttää meitä tässäkin asiassa! Eihän olisi mikään maailmassa helpompaa kuin kääntyä suomalaisten viranomaisten puoleen ja anoa laillista virka-apua, koska sitä ja sitä on muka selville käynyt. Asia menisi siten vallan yhtä hyvin, syyttömyys tulisi ilmi kädenkäänteessä, eikä meitä turhaan ärsytettäisi ja kiusattaisi, eipä pantaisi myös omia "vapausperiaatteita" naurunalaiseksi. Eiköhän tässä voimakas, selittävä esitys prokuraattorin kädestä jotakin auttaisi? Vai onko niin, ettei sille taholle tehoa mikään:'

Teidän puheenne olkoon da da ja njet njet, mutta ei mitään järkeä sillä välillä.

Aurinko loistaa meille suomalaisillekin! Sitä ei — ähä kutti — Novoje Vremja sentään saa estetyksi. On toki siunattu asia. Meilläkin siis pääsevät helluntaililjat kukkimaan, ja jos huomenna on kaunis sää, välähtää Suomen luonto kirkkaana kesän ensimäisessä vihreydessä. Kuinka ihana onkaan tämä meidän Suomenmaa! Kun sitä ajattelen, ymmärrän aivan selvästi, miksi muukalaiset haluaisivat sen meiltä riistää. Tietysti siksi, että se on kauniimpi kuin heidän oma pahanpäiväinen mökkyrin takalisto-korpikappaleensa, jossa ei kasva edes piiskaksi tai hirsipuuksi sopivaa.

Mutta lopetan vihan ja riidan puheen, isken musteiset näppini yhteen ja kiitän taivasta, joka on meidät, syntisäkit, uuteen suveen auttanut (sadetta saisi tulla keväisin enemmän). Ja sitä tehdessäni muistan ne kymmenettuhannet kirkkaat silmäparit, jotka eilen ja tänään hajoavat kesälomalleen pitkin tuhansien järvien maata. Lapset, kuulkaa! Selittäkää jokaiselle, että Suomen vapaus on täysi vasta sitten, kun olemme vain itsestämme riippuvaiset. Tehkää siitä tuon muistossa mainion saksalaisen Luteruksen katekismoon yhdestoista käsky. Sillä aikaa kuin tätä helluntaina alotatte, panen minä palstallani pyhistä huolimatta perunaa maan rakoon. Hyvästi ja hauskoja juhlia!

(26/5 17.)

Anarkia.

Ennen vaadittiin täällä venäjän kielen todistus — nyt vaaditaan työväenyhdistyksen jäsenkortti; ennen toimeenpanivat täällä laittomuuksia pahantekijät ja santarmit — nyt sitä tekevät sosialistit ja venäläinen sotaväki; siinä sitä nyt ollaan ja hyvin kaunista ja vapaudenajallemme ja kansalliselle arvollemme sopivaa tämä kaikki on. Tekisi mieli lennätellä tuomion ja moitteen nyrkiniskuiksi kiteytyneitä lauselmia täältä alakerrasta yli koko viheliäisen menon tässä kurjassa maassamme, jonka piru vie nahkoineen ja karvoineen, ellei se hyvin nopeasti muuta tapojansa ja rupea yksimielisesti kaikkinaiseen rakennustyöhön. Johan nyt on ihme ja kumma, ettei aika aja järkeä päähän, vaan että yhä uudistuvasti erehdytään räikeän typeriin ja tarpeettomiin tekoihin. Olisiko sittenkin niin, että suomalainen työmies on kykenemätön vapautta käyttämään, että se on hänelle kuin vaarallinen kananorsi, josta hän pudota mätkähtää alas kuin olisi yrittänyt siinä näppiensä nenässä nukkua? Onko sittenkin perää tuossa ruotsalaisten alituisesti vatkuttamassa väitteessä, ettei suomalainen muka pysty elämään ominpäin, vallan itsensä haltiana, vaan vaatii jotakin, joka sormella osoittaa: tee tämä nyt? Kun muistelee Tampereen, Porin, Rauman ja nyt tuoreeltaan Turun tapauksia, tekee todellakin mieli lausahdella ja kummastella yllä olevin kysymyksin, kunnes taas pääsee tasapainoon.

Olen vakuutettu siitä, että näistä surullisista tapahtumista ei ole vastuussa työväkemme ydinosa, sen todella kehittynyt aines, vaan eräät pimeät johtavat voimat ja sosialistisen nuorison malttamaton ja kuuma veri. Noilla pimeillä voimilla tarkoitan sitä henkeä, jonka vallassa Työmies-lehti edelleen näyttää olevan ja joka parin vuosikymmenen kuluessa on onnistunut surettavassa määrässä kansansieluamme turmelemaan. Vastarinta sitä vastaan on työväestömme keskuudessa sangen suuri, se tiedetään, mutta vielä se ei ole onnistunut, ja niin jatkuu tuota myrkytystyötä illasta iltaan, peitellen ja peittelemättä. Se se juuri on vuosien kuluessa vienyt työväestömme eräät ainekset sosialismin opin sinänsä ihmisrakkailta rannoilta epäjärjestyksen ja laittomuuden anarkistisille rämeille, joissa tarpominen tekee hulluuden lopulliseksi ja parantumattomaksi. Se viha, joka on sytytetty, ei ole sammutettavissa niillä parannuksillakaan, joiden saavuttamiseksi sitä sanotaan lietsotun, vaan kuljemme me varmasti vakavaa aikaa kohti, jolloin vuosikymmenien luokkavihan kylvö kantaa ne hedelmät, jotka vasta saavat yhteiskuntamme heräämään. Ei yhteiskunnallinen uudistus, vaikka äänioikeus annettaisiin vesikauhuisellekin, koske lentojätkää, joka on vapaa kuin taivaan lintu. Ei hän ajattele, että kun tämä nyt on saavutettu, on rauhallisesti ryhdyttävä työhön. Ei suinkaan, vaan järjestys ja sopusointu on hänelle perinjuurin vastenmielistä. Ei tämä rankkitynnyri suinkaan ole sillä onnellistutettu, että on saatu kieltolaki — kissanjalka!, vaan ryhtyy hän päinvastoin mitä laajimpiin korpirojun valmistuspuuhiin. Ei se, joka on tottunut elämään keskellä alituista kiihoitusta, jolle tuo sieluntila on muuttunut elinehdoksi, voi ruveta enää elämään uusissa olosuhteissa, joissa kiihoitukselta on pohja pois. Tuo järjettömästä tyytymättömyydestä, alituisten mellakkain toivosta ja puuhasta elävä tyyppi, jolla on työväen riveissä edustajansa otsatukkahuligaanista aina sosialistiherraan saakka, se se pisti Turun valtuuston arestiin, ja sen menoa katselevat vakavasti huolestuen sekä työväen parhaat ainekset että myös me kurjat porvarit.

Mutta miksi ei sitten ajatteleva työväestö nouse voimakkaammin vastustamaan tuota menoa, jos se ei sitä kerran hyväksy? kysyy nerokas lukijani. Syyt siihen ovat monet, mutta painavin niistä on se, ettei meillä ole kunnollista ja toimintakykyistä, puolueetonta poliisia. Se joka ei rakasta käsirysyä, ei mene mielellään praakailemaan hurjistuneeseen miesjoukkoon, joka "aatteen" nimessä on valmis nykistämään sinut maksuttomasti. Rauhallinen työmies, joka varmasti kestää työväen todellisen edun ehkä vaatiman yhteiskunnallisen taistelun vankemmin kuin paras suunsoittaja, kavahtaa yhdistyksessänsä joutumasta riitaan näiden hurjurien kanssa, jotka riehuvat kuin viimeisten päiväin pyhät. Se on luonnollista ja ymmärrettävää. Joka on nähnyt, millä pirullisella ilkeydellä nämä työväestön pahat henget vainoavat vastustajiaan kotona ja työmaalla, ymmärtää, missä vaikeassa asemassa heidän keskuudessaan on jokainen hienompi, todelliselle edistykselle altis luonne: pienikin hillitsevä sana, ja sinut leimataan porvarishenkiseksi, jonka sosialistinen luokkatietoisuus on epäiltävä, ja sinulle sekä sinun perheellesi alkavat pitkälliset sielulliset kärsimykset. Meillä porvarillisilla ei ole aavistustakaan, millä musertavalla tyranniudella jokainen yksilöllisyyden ilmaus niissä piireissä tukahdutetaan ja mitä värisyttävää säälimättömyyttä siellä osoitetaan.

Niin, sanon suoraan, että jos Turussa olisi ollut 25 tehtävästään tietoista ja kunnollisen komisarion johtamaa poliisia, olisi sikäläisten sosialistien uudistustarve ollut paljon hillitympi, olisivatpa he luultavasti ilman muuta suostuneet odottamaan sitäkin hetkeä, jolloin heidän eduskuntaryhmänsä olisi lahjoittanut kunnallisen äänioikeuden m.m. mielipuolille. Niin erilaisia lääkkeitä voi yhteiskunnallinen edistystaistelu kaivata. Mutta edellä sanottu pitää paikkansa vain sillä edellytyksellä, etteivät asioihimme millään tavalla sekaannu venäläiset sotilaat, sillä sen kautta asema muuttuu pelottavasti.

Puhumattakaan siitä, että järjestysvallan lamautuminen antaa vastuuttomille aineksille estämättömän tilaisuuden kuin huvikseen esittää ja ajaa läpi laittomia vaatimuksia, asettuu heidän pyynnöstään vielä venäläinen sotaväki ase kädessä tukemaan heidän puuhiaan. Painettiniekat ilmestyvät kauppoja sulkemaan, ulosottotuomiot ehkäistään, mielisairasta anarkistia ei uskalleta paiskata torniin, koska sotaväki asettuu häntä puolustamaan uhkaillen poliisimestaria, kotitarkastuksia toimeenpannaan, viljavarastot "lainataan", suoraan sanoen: sitä vähänkään julkisempaa toiminta-alaa ei enää ole, johon venäläinen sotaväki ei sekaantuisi. Syvästi huolestuen täytyy kysyä: mihin tämä kaikki päättyy, mihin olemme menossa?

Sillä kun ajatellaan sitä todennäköisesti sangen pian käsillä olevaa hetkeä, jolloin emme enää voi ruokkia tätä rasituksenamme olevaa muukalaislaumaa, tuntuu asema sangen pimeältä. Elleivät heidän viranomaisensa saa hankituksi heille ruokaa, ottavat he sen meidän suustamme. Monin paikoin maaseudulla tekevät he sen nyt jo, eikä ole keinoja sitä estää, sillä ottavan kädessä on piilossa painetti. Välit huononevat, naisemme tulevat vähitellen kulutetuiksi, syntyy tyytymättömyyttä, väärinkäsitystä, yhä enenevää väkivaltaa, kunnes maamme on samanlainen helvetti kuin Venäjäkin. Mihin turvaudumme tällöin me, joita sekä työväkemme että venäläinen sotaväki samalla tavalla vihaavat? Mitä voi maanviljelijä, jos nälkiintynyt sotaväki teurastaa elikot, jakaa viljan ilman mitään kortteja, ja pitää lopuksi hiukan muutakin lystiä? Ei mitään, vaan elämme me porvariluokat aivan oman onnemme ja Jumalan armon nojassa.

Tähän suuntaan ovat asiat hyvin todennäköisesti kehittymässä, eikä siinä ole oikeastaan mitään outoa. Kaikkia suuria vallankumouksia on seurannut tällainen epäjärjestyksen aika, sillä valtaan tulleet voimat eivät heti ehdi löytää oikeaa vaikutussijaansa. Mutta tästä tietoisena ei tarvitse joutua kaikista syvimpään kuiluun, vaan voi ryhtyä ajoissa varokeinoihin. Ja paras varokeino on järjestäytyminen.

Se on tullut nyt meidän porvareidenkin tehtäväksi. Puolueista ja mielipiteistä huolimatta on kyläkunnittain muodostettava taatuista aineksista voimakkaita yhtymiä, jotka panevat kylän piirissä toimeen lujan ja vääjäämättömän järjestyksen. Jos näin olisi ollut Mouhijärvellä ja Luopioisissa, ei siellä olisi kannettu isäntiä pelloilta eikä piesty naisia. Jos voimat uhkaavat törmätä yhteen, ei sitäkään saa säikähtää, vaan kerta kaikkiaan on pantava huligaanimaisuudelle otsa eteen. Tämä puuha saa varmasti kaikkien oikeitten kansalaisten kannatuksen ja tekee jo olemassa olollaan monet tyhmyydet mahdottomiksi. Sen avulla saadaan kylien irtolaisainekset edes jonkun silmälläpidon ja pakon alaisiksi, ja ennen kaikkea ulkopitäjäläisainekset pois perkatuiksi. Ottakaamme, porvarit, oppia ja järjestykäämme!

* * * * *

Jos Suomi olisi ollut itsenäinen valtio, ei tietenkään tämäntapaisia harmeja olisi nyt kestettävänä. Jos meillä olisi vapaa isännyys talossamme, suoriutuisimme sangen sujuvasti sellaisista uudistuspyrkimyksistä kuin Turun valtuuston arestiin pano. Mutta juuri se, että vapautemme riippuu venäläisen painetin kärjessä, lamauttaa täällä kaikki. Jos olisimme erillään Venäjästä, ei meidän tarvitsisi kestää ruplakurjuutta ja sitä häpeää, että lause: "Maksaa tästä setelistä kullassa" on selvä valhe; eipä tarvitsisi maanviljelijöidemme teurastaa elikoitaan venäläiselle sotaväelle, ei tyttöjen uhrata impeyttään matruuseille ja kiinalaisille, ei lastemme kärsiä heidän takiaan elämisen puutetta — vailla olisimme me tuhansiakin harmeja, joita muukalainen isäntelijä meille joka päivä tuottaa. Vaikka meillä olisikin toisia, kenties yhtä raskaita kuormia kannettavana, tekisimme sen kuitenkin oman talon isännän jalolla vapaaehtoisuudella, joka olisi ihmis- ja kansalaisarvollemme sopiva. Nämä katkerat nöyryytykset, joita meille tämä "venäläinen vapaus" päivittäin tuottaa, kuin asuisimme jossakin neekeritasavallassa, juurruttavat varmaan, jos meillä yleensä on poliittista intohimoa ja isänmaanrakkautta, sieluumme sen vakaumuksen, että tärkein taistelu, mitä tässä maassa on koskaan käyty, on alkanut näinä viikkoina, taistelu Suomen valtiollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden puolesta. Laillisuuden aatteella, katsottuna kansamme tulevaisuuden kannalta, ei ole koskaan mitään pysähdys- ja asentopaikkaa, vaan kasvaa ja kehittyy se kansan valtiollisen itsetietoisuuden mukana; vanhat lehdet putoavat pois, ytimestä putkahtaa esille yhä uusia, kunnes vihdoin koittaa se suotuisan tuulen hetki, jolloin paljastuu itse kukka: todellinen ja täydellinen vapautemme.

Tämä Suomen tulevaisuuden aate on saavuttanut vastakaikua kaikkialla. Ainoastaan jotkut vanhat poliitikot, joille heidän pykälänsä ovat muodostuneet piikkilanka-aitaukseksi, ovat hyljänneet sen mitä suurimmassa määrässä vaarallisena. Heistä on mitä tuhoisin tapaus menestyksellemme se, että on "suututettu" Kerenski, tuo Suomen muka ainoa todellinen ystävä Venäjällä; he näkevät tuhatkin eri vaaraa ja hoksaavat tuhatkin eri veruketta, jolla aatettamme vastustaa, jopa tehdä naurunalaiseksi, ja tuntuu heiltä kokonaan puuttuvan se suhde isänmaahan, joka asettaa itsenäisyyden poliittisen taistelun luonnolliseksi päämääräksi. He alottavat aina, ellei Maunu Latolukosta, niin ainakin Aleksanteri I:stä, he elävät menneisyydessä eivätkä nähtävästi jaksa kohota nykyisyyden tasolle, jossa vaatimukset ovat uudet ja ihmeelliset. Mutta kansamme näyttää juuri tässä asiassa täyttävän uusi ja valoisa rohkeus, joka on kohottanut sitä poliittiseen valveutumiseen enemmän kuin koko viime vuosisadan työ yhteensä. "Olen suomalainen!" — tuo sana on saanut uuden sisällyksen.

Ja työhön nyt pitkin Suomen saloja! Itsenäisyysajatuksen siveellistä ja valtiollista merkitystä kansakunnalle ja yksilölle on puolueista ja yhteiskunnallisista mielipiteistä huolimatta terotettava kaikkialla, joka kodissa, ja aatteen harrastajat ovat koottavat sitä ajaviin järjestöihin. Muutamissa hetkissä on hävitettävä verestämme siihen sortajan iskemä haluttomuus ja velttous.

(2/6 17.)

Kiipijä-sieluille.

Sorron aikuinen kiipeävä virkamies oli kerrassaan kamala kappale. Hän oli nielaissut kunnian ja omantunnon kuin kalanmaksaöljy-annoksen, ja liikkui keskellämme kuin kirkastettuna. Hänen jokainen askeleensa tiukkui uhrautuvaista isänmaanrakkautta ja laillisuutta, hänen katseestaan kuvastui valtioviisauden profeetallinen lahja, ja hänen kiireellänsä väikkyi jonkunmoinen paremman ymmärtämisen kunniakehärengas. Hän oli ensimäinen moittimaan venäläisiä esimiehiänsä, mutta hänen puheestansa huomasi hänen heitä ihailevan, ja kun hän polvistui Bobrikoffin muistomessussa senaatissa, teki hän sen maailmanhistorioitsijan ja filosoofin hymähtävällä ilmeellä, kuin viisas, joka korkeampien päämäärien vuoksi alistuu lasten keksimiin temppuihin. Näin vaeltaa hän nuhteetonna omatekoista siveellisyyden polkuansa ja hänen yllänsä loistavat kauniit tähdet, joista silloin tällöin joku lennähtää hänen rinnoillensa; maailma on hänelle hyvä.

Mutta tulee myrsky ja suuret tuulet, tähdet romahtavat alas ja meri nielee faraon ja hänen sotajoukkonsa. Ne se nielee, mutta eipäs suljahda alas tuo kiipijäsielu. Ei, vaan kuin antiloopi kuivalla arolla on hän jo sieraimet levällään haistanut myrskyn tulon ja rientänyt sitä vastaan nopein askelin; ja kun tulva peittää maan ja korppilauma lentää avutonna ronkkuen yli vetten pinnan etsien oksaa, mille istahtaa, keinuu hän, tuo kaukonäköinen, jo iloisena aaltojen pinnalla, sen lastun varassa, jonka oli osannut hankkia. Hauskasti menee hän aaltojen mukana, hoidellen esimerkiksi sijaisena jotakin virkaa paremman puutteessa. Hallitus unohtaa, kansanvalta antaa anteeksi, hän tekee parannuksen, ja lähtee seuraavana päivänä vauhdilla kiipeämään kansanvaltaisuuden kustannuksella. Koko maailma tietää, että hän vielä kolme kuukautta sitten oli täysi ryssä — nyt se on ennen vedenpaisumusta tapahtunut erehdys, unohdettu ja anteeksi annettu.

Niin, hän on todellakin kamala kappale, se on kohtuuden nimessä myönnettävä, mutta yksi hyvä puoli hänessä on: koko maailma tuntee ja tietää hänen edeskäymisensä. Kärppä on notkea ja keveä elukka, mutta lumeen sekin jälkensä jättää, ja varovainen kanalan hoitaja pyytää hänet loukullansa. Ja lopuksi, kun hänet pannaan ahtaalle ja vedetään tilille rosvouksistansa, päästää hän ilmoille olemuksensa perusaineksen, jonka hirvittävä tuoksu karkoittaa naapuristosta koko kristityn väestön. Siksi hän on lopultakin suhteellisesti vaaraton otus. Sanon sen siksi, että löytyy eräs eläinlaji, joka on häntä vaarallisempi ja jonka tuottama tuho on laskemattoman suuri siksikin, että hänen häntäänsä on sangen vaikea saada pihtiin.

Hän kuuluu myöskin kiipijäin suureen luokkaan, mutta siihen lahkoon ja heimoon, joka kalastelee kansanvaltaisuuden yhteisvesissä, yhtenä jäsenenä tuossa suuressa osuuskunnassa, joka nyt Suomi-proomuakin pukseeraa. Hän on tuo kautta vuosisatojen ihmiskunnan historiassa esiintynyt tyyppi, joka on suurten joukkojen suosiolla noussut sinne, minne toiset kiipijät ovat kavunneet tyrannien imartelulla. Jos mitataan jonkunmoisella "alkoholikoettimella" heissä kummassakin esiintyvä valheen määrä, luulen sen sittenkin olevan suuremman tässä jälkimäisessä haisunäädässä. Epätoivoisena seuraan joka hetki hänen tuhoisaa toimintaansa.

Sillä nyt, kun kansanvallan kevättulva on korkeimmillaan, ja pursuaa laillisten patojen ja tokeitten yli, turmellen viljelyksiämme liikavedellänsä, viettää tämä nousukas riemuhetkiänsä. Hän on nyt elementissään. Tänään viettää hän aikansa porvarillisten seurassa. Hän on mahdollisimman elegantti, hänen jälkeensä jää hajuveden tuoksu ja hänen kasvojansa kaunistaa ikuinen hymy. Hän on sulaa kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta. Hän tutkii nopeasti jokaisen läsnä olevan erikoisominaisuudet, lyöttäytyy hänen kanssaan keskusteluun ja häikäisee hänet kahden minuutin kuluessa notkealla imartelullaan. Nyt siirtyy hän naisten puolelle ja antaa sujuvan ja imarteliaan puheensa naisten sorretusta asemasta oikein räiskähdellä, liverrellen kuin pääskynen päiväisellä katolla. Naiset ryhmittyvät hänen ympärilleen, yleinen mieltymyksen sorina täyttää huoneen. "Hyvänen aika! Tuo mies tuolla ei minua kärsi", ajattelee hän äkkiä. "Hänet täytyy voittaa." Aivan hermostuneena kiiruhtaa hän työhön. Nyt! Tuo mies on käyttänyt juuri puheenvuoroa. Kiipijä kiiruhtaa saamaan puheenvuoron hänen jälkeensä ja lausuu vakaumuksesta värisevällä äänellä: "Arvoisa edellinen puhuja on tässä erinomaisella asiallisuudella ja nasevuudella, aivan kuin naulan kantaan iskien osoittanut, kuinka porvarillisten puolueittemme äärimmäinen patavanhoillinen aines…" Kiitoksen saanut uhri istuu tyhmistyneenä ja ällistyneenä, mutta heikkona luonteena hän tavallisesti pehmenee. Kiipijä jatkaa puhettansa. Yhä voimakkaammalla äänellä ja syvemmällä vakaumuksella imartelee hän läsnä olevaa joukkoa. Kaikki se kaunis, mitä hän kansanvallasta sanoo, on joko sellaista, ettei se ole mitään, tai sellaista, joka antaa läsnä oleville mainion käsityksen sekä itsestään että puhujasta. Tuolla nousee ylös innostunut nuorukainen. Hänen mansikanpunaiset poskensa eivät tosin ole aivan sopusointuisa tausta sille suurelle suulle ja mahtipontiselle äänelle, jolla hän lausuu ilmi surullisen epäasiallisen sanottavansa, mutta kiipijä kiiruhtaa palkitsemaan hänen puheensa ystävällisellä kehaisulla. Niin toimii hän näissä piireissään uupumattomasti, jättämättä käyttämättä ainoatakaan tilaisuutta mahdollisuuksiensa vahvistamiseen. Kun hän tapaa maalaisia, on hän maalaisempi kuin yksikään heistä, ja kun ukot ovat istuneet kymmenen minuuttia häntä vastapäätä, on heistä koko maalaiskysymyksen ratkaisu kiteytynyt tuoksi kiipijän persoonaksi. Kun hän pitää puhetta — ja niitä hän, luoja armahtakoon, pitää eräitä — täytyy suoraan ihmetellä sitä imartelevien ja komealta kalskahtelevien sananparsien sarjaa, jolla hän hyväilee kuulijoitansa ja peittää omaa asiallista onttouttansa. Hän on aploodien nälkäinen siihen määrään saakka, ettei hän jätä ainoatakaan tilaisuutta käyttämättä, jossa hän niitä voi saavuttaa. Jos hänellä on jonkunkaan verran varoja, sitoo hän vaikuttavia, mutta konkurssin partaalla keikkuvia tuttaviansa pienillä rahallisilla avustuksilla, sillä se merkitsee aina hyvin paljon. Jos hänellä ei joskus ole mitään sanottavaa, vaan on tarttunut hännästänsä kiinni, lyö hän nauruksi ja leikiksi. Jos hän on sosialistien seurassa, on hän radikaalisempi kuin yksikään heistä. Sattuvalla tavalla ilmaisee hän, että hänhän onkin oikeastaan mielipiteiltään sosialisti. Kansanvaltainen yhteiskunta ei voi muuta ollakaan! "Katsokaapa nyt!" lausuu hän. "Tuo juuri oli erinomaisen nasevasti sanottu. Minä olenkin aina ollut sitä mieltä, että jos kerran ratkaisu tulee, niin silloin se tulee, eikä ratkaisevalla hetkellä voi kukaan olla missään liian voimakas." Hän lumoaa kuulijansa, käärii hänen aivonsa suhdattoman laajojen selviötyperyyksien utupilveen ja jättää hänet juuri silloin, kun hän on syvimmän narkoosin vallassa. Hän on vakaumuksesta raittiusmies, mutta "istuu" silti. Hänellä on aina kiire — hän valvoo m.m. melkein kaikki yöt —, mutta kukaan ei ymmärrä, miksi hänellä on kiire, sillä hän tekee todellista rehellistä työtä vuorokaudessa korkeintaan kolme tuntia. Kaikilla niillä tunneilla, jolloin tärkeistä asioista päätetään, on hän saapuvilla. Ellei häntä ole kutsuttu, tulee hän kuitenkin, sillä hänellä on aina joku herttainen tekosyy. Hän nousee varmasti ja nopeasti ja kansanjoukot ulvovat ihastuksesta. Hän itse nauraa sille salassa, tekee mielessään pilkkaa sen tietämättömyydestä ja herkkäuskoisuudesta, ja laskee kylmästi rahatulonsa tällä asteella sekä mitä olisi tehtävä seuraavan saavuttamiseksi. Hän voi olla lahjakaskin ja tehdä paikallansa hyötyäkin, useimmiten hän ei sitä ole.

Ei ole sitä yhteiskuntapiiriä, jossa tämä inhottava olio ei olisi etujansa ajamassa ja kalastamassa. Köyhälistön keskuudessa on asia samoin, pukua ja käytöstä tietysti täytyy muuttaa. Mutta yhteinen ja vaarallisin ominaisuus on näillä haisunäädillä se, etteivät ne vahingossakaan sano kansanjoukoille totuutta; päinvastoin he salaavat siltä totuuden ja kulkevat sen intohimoja imarrellen ja silitellen sen etunenässä. Juuri silloin, kun harhaan johdettu kansanjoukko on tekemässä kohtalokkaita typeryyksiä, toimien aivan päinvastoin kuin sen periaatteet ja menestys vaativat, jolloin aivan polttavasti tarvittaisiin koko oman persoonallisuuden, aseman, vaikkapa hengenkin alttiiksipanoa, nämä kurjat kappaleet painelevat villaisella, silittelevät valheellisilla selityksillä, uskottelevat asioita, joihin ei ole vähintäkään syytä, sanalla sanoen asettuvat suojelemaan niitä tyhmyyksiä, joita syyntakeettomat joukot ovat vallankumouksen vaarallisessa jälkihumalassa valmiit tekemään. Kuinka tavaton vastuu tästä lankeaa noiden kirottujen kansanvallan kiipijöiden tilille, voi arvioida niistä suunnattomien kansallisten onnettomuuksien mahdollisuuksista, jotka nykyisin joka päivä maassamme kangastelevat.

Sillä niinhän se nyt on, että juuri niinä kuukausina, jolloin koko yhteiskunnan pitäisi taistella kansanvallan liikatulvaa, sen varjopuolia vastaan, meillä ei olekaan ollut miestä, joka hänelle kuuluvalta paikalta olisi sanonut totuuden. Sanottiinko totuus Tampereella ja Raumalla? Totuuden puhumistako on se, että maanviljelijät suostuvat väkivallan ja valheen, sotaväen miekkain ja pistimien uhatessa kaikkeen mitä ikinä heiltä vaaditaan? Totuuden puhumistako on se pelkuruus, jolla suoraan sanoen näytään suostuvan kaikkiin niihin anarkistisiin vaatimuksiin, joita huligaanit muka sosialismin ja kansanvallan nimessä joka kuusen juurellakin esittävät? Se on juuri tuota kiipijäin pehmeäselkäisyyttä, joukkojen mielistelyä, kansanvallan kavalinta vahingoittamista, ennen kaikkea kuolettavaa myrkkyä heikolle vapaudelle; vaikka uhkaukset tuntuisivat kuinka kauheilta, vaikka saisi kärsiä personallista pahoinpitelyäkin, niin laillisuuden ja hyvän järjestyksen vaatimuksista ei saa hetkeksikään luopua. On pantava kova kovaa vastaan! Haisunäätien liehittelemille joukoille on vakavasti osoitettava, mitä on todellinen kansanvalta.

Mitäpä miestä ihailin äskeisenä sortokautena? Häntä, Krestyn miestä, joka uhrasi oman asemansa, toimeentulonsa ja persoonallisen hyvinvointinsa pitääksensä kiinni Suomen laista; häntä, Siperian maanpakolaista, joka joutui lainkuuliaisuutensa vuoksi sanomattomiin kärsimyksiin; häntä, Shpalernajan nuorukaista, jonka kuolemantuomio oli allekirjoitettu siksi, että hän ryhtyi sotaan sortoa ja muukalaista vastaan. Kaikki he taistelivat ylhäältä päin tulevaa laittomuutta vastaan kuin miesten tulee, ja kammottava, kauhea oli heidän vihollisensa. Me, heidän kansalaisensa, noudattakaamme esimerkkiä, kun on ryhdyttävä taistelemaan alhaalta päin tulevaa laittomuutta, anarkiaa vastaan. Tokihan me tahdomme estää maamme joutumasta, samanlaisen sekasorron helvetiksi kuin miksi Venäjän valtakunta on parhaillaan tulossa. Miehet talosta, vetämään kiipijöitä alas kansanvallan puusta, jonka ylimmillä oksilla he nyt parhaillaan kukertelevat!

(9/6 17.)

Huvila-iloja ja elintarvesuruja.

Melkeinpä oli kyynel tulla silmään, kun laivan kannelta viimeistä kertaa silmäsimme pientä kesämökkiämme. Se jäi sinne honkainsa keskelle ikäänkuin surumielisiin mietteisiin, kestämään yksin ja omin voimin syksyn myrskyjä ja talven tuiskuja. Silmänsä oli se jo ummistanut, sillä Myllärin Reetu oli armotta lyönyt luukut ikkunoihin, riipinyt säälittä verannan pylväistä ruusupavut ja peittänyt savupiiputkin kivillä ja laudankappaleilla. Puutarhan penkit oli käännetty, tavarat kaikki koottu säilyyn tai viety asuttuihin taloihin ja lopuksi jätetty uskolliset Telinin Hanna ja Hennan Kalle loppuja viimeistelemään. Me asukkaat mennä vilistimme laivalla ja muistelimme kaiholla taaskin mennyttä kesää, joka ei palaa koskaan. Huvilan vaaleat seinät ja punertava katto loistivat niin hauskana väri-ilmiönä metsän tummaa petäjikköä, kellastuvaa lehdikköä ja taivaan uleata harmautta vastaan.

Oli syytä muistaa huvilaa kiitollisuudella, sillä maailman myllerrys oli taaskin livahtanut sen ohi kuin huomaamatta. Yli-Uotilan ystävällinen emäntä oli antanut voita säännöllisesti joka viikko, Lullin isäntä maitoa — ihanaa maitoa! — ja kirnupiimää joka aamu, ja kylän muut emännät mikä lihaa, mikä muuta maatalouden tuotetta. Sokerin puutteessa oli saatu opettajalta hunajaa, järvi oli puolestaan pitänyt huolen kaloista ja Lindgrenin ukko oli pyytänyt rapuja — hirveitä köriläitä, jotka mulkoilivat merroissa kuin pirunkalat. Puutarha oli huolehtinut vihanneksista, kurkuista, punajuurista, porkkanoista ja — last but not least — perunoista. Mitä viljan puoleen taas tulee, oli meidän kylämme yleensä sillä kannalla, että "mulla piisaa", ja siitäpä sitä näytti riittävän jumalanviljaa huvila-asukkaillekin. Myllytkin jauhoivat meidän kylässä pitkin aikaa ilman punnituksia ja kaksinkertaista italialaista kirjanpitoa, joten saatiin noita ryynejäkin hiukan varattua… Kun taivas tämän lisäksi oli antanut runsaasti aurinkoa ja terveyttä vanhimmasta alkaen pullo-kannalla olevaan saakka, voi ilman muuta ymmärtää, ettei mielellään tällaisesta paikasta eronnut matkustaakseen — Helsinkiin. Kaupunkilainen rakastaa maapaikkaansa intohimoisesti ja liittyy läheisesti sen luontoon. Ilmankos minuakin, noustuani tänä aamuna klo 6 laittamaan sienisaavin kantta, lensi pihamäntyihin teeriparvi tervehtimään. Olin lähettänyt pyssyt pois, joten olin aseeton, ja katselimme näin ollen toisiamme ystävällisesti. Sen kaarisulkien metallisini pisti silmiin ylhäiseltä ja komealta. Kaksi oravaa ajoi toisiaan takaa viereisessä petäjässä. Voi, että maailmanranta silti houkuttelee puoleensa!

Mainitsin perunat. Koko maailma elää nykyisin vain elintarve-asiain ja nimenomaan perunain eteen. Ala-Höllin renkipoika sai keväällä isännältään pellonkappaleen ja muutaman nelikon perunoita ne siihen kylvääkseen. Viime lauantaina lähetti poika tuosta kylvöksestä kahdeksisen hehtoa kaupunkiin, kääräisten taskuunsa sievoiset kolmisen sataa. Ennen saatiin perunoita kolmellakin markalla vanha tynnyri, sitten ne nousivat — kaikki näin maaseudulla — 6-8 markkaan hehto, kunnes niistä nyt näin sydänmaan kylissäkin maksetaan siinä nelisenkymmentä paperimarkkaa. Se merkitsee, että perunain viljelys on nykyisin maamiehelle kaikista kannattavinta, ja rahaa tuleekin maanviljelijöille aivan tuhottomasti näinä kuukausina. Valitettavasti suurin osa maamme perunamäärästä nähtävästi joutuu välikauppiaitten varastoon, sillä näitä kiitää nyt ympäri syrjäkyliäkin kuin karanneita sotilaita — aivan vilisemällä. Helsingin elintarvelautakunnalla sopisi olla runsas määrä näitä "ylösostajia" palveluksessaan. Ymmärrettävää on, että allekirjoittanutkin ajattelee — kirjoitan tätä paikkaa laivassa — erikoisella liikutuksella niitä muutamia hehtojansa, jotka ovat tuolla peräruumassa matkalla Helsinkiin.

Voin laita on hullusti kuten tunnettua. Elintarvelautakunnan toimesta sitä ei saada Helsinkiin riittävästi, sillä meijerien ei ole pakko myydä voitansa rajahintaan, kun saavat oman varaston ovella jo yli sen. Täytyy maksaa että saa. Hellyydellä muistelen niitä muutamia viattomia kiloja, jotka mitä nerokkaimmalla tavalla naamioituina lepäävät matkakorissa veljellisessä sovussa kenkien ja juuriksien kanssa. Ja tuo vanha läkkipeltinen piskettilaatikko tuossa vierelläni ei myöskään kerro, että sen sisustassa on tuota samaa hyvää ja kallisarvoista ainetta.

* * * * *

Kello on nyt 12,50. Taivas on mennyt sakeampaan pilveen, tuuli on itäinen ja kiihtyy kiihtymistään, viskellen kylmiä ja purevia sadepisaroita. Suurella selällä kohoavat aallot korkeiksi ja keikuttavat laivaamme, joka tarmokkaasti ja nopeasti kiitää rautatietä ja suurta maailmaa kohti. Kyselen kapteenilta, miten rahtia nyt riittää. "Perunoita", vastaa hän, "perunoita kuljettaa nyt koko maailma". Kaikki ihmiset laivalla puhuvat vain perunoista ja niiden hinnoista. Tunnen olevani matkalla jännittäviä seikkailuja kohti ja terästän rintani kuin löytöretkeilijä.

Klo 2,30. Me saavumme rantaan. Ajuria ei ole. Kapteeni hälyyttää niitä puhelimella. Pika-ajurit vievät pois perheeni, mutta itse jään puhelemaan vanhan ystäväni, kuorma-ajuri Laurikaisen kanssa, joka viskelee rattaillensa perunasäkkejäni. Hän oli jo vähän aikaisemmin vienyt asemalle eräitä muita tärkeitä kolleja, ja minä kysyn nyt häneltä kuiskaamalla ja salaperäisesti:

— Kysyttiinkö…?

— Kyllä ne tutkaisivat…

— Mitä sanoit?

— Valehtelin, että muuttotavaraa ja juuriksia. Ei muuta, vaikka silmäänikin…

— Hyvä on!

Minä huokaan keventyneenä ja lähden hänen rattaillaan asemalle. Hän on mainio mies! Tuntee minut, perheeni, lapseni, palvelijani, kesäasuntoni ja kaupunkikortteerini melkein tarkempaan kuin minä itse, ja luulen, että ellei tavaroissani olisi mitään osoitteita, hän tietäisi hajusta, mikä kuuluu minulle. Perunasäkki menee rikki — vips! on miehellä kourassa suuri neula, jolla hän kraatarin nokkeluudella paikkaa säkin sillä aikaa kuin minä hoitelen Nillan ohjaksia. Saavumme asemalle ja panemme tavarat sisään kuin tuiskuna. Laurikainen saa kohtuullisen palkkionsa, iskee minulle hyvästiksi silmää ja ajelee vihellellen tiehensä.

Klo 4,30. Venäläisiä sotilaita paljon, mahorkkaa, syljeksittyjä lattioita, ikävystyneitä ihmisiä. Juna on myöhästynyt 70 minuuttia. Haalaan suurta ja raskasta koria pakaasiin, mutta en saa sitä liikkumaankaan. Katson anovasti ympärilleni — venäläinen sotamies hymähtää, tarttuu koriin ja heilauttaa sen pakaasiluukkuun. Kiitän häntä ja hän siirrähtää naurahtaen syrjään. Kävelee edestakaisin ja vaipuu unelmiinsa — hänen tummista silmistään loistaa aivan selvästi mitä katkerin ikävystyminen. Mietin itsekseni: "Et tiennyt miesparka, kenen koria nostit. Me olemme molemmat ihmisiä." Sataa kovasti, veden lotinaa kuuluu ulkoa ja kosteus tunkeutuu kylmiin asemahuoneisiin.

Klo 5,30. Edelleen samassa paikassa. Seison tungoksessa sylissäni pieni maailmankansalainen, joka kovalla ja tinkimättömällä äänellä vaatii "pulloa". Kylmäverisesti vedän korista tuon kapineen, ja annan hänen syödä. Se on ihmisistä hauskaa. Kun ei ole muuta katsomista, tulevat naiset vähitellen ympärillemme meidän toimituksiamme seuraamaan. Odotan jännityksellä seuraavia kolmea kysymystä, jotka naiset aina tekevät:

— Kuinka vanha?

— Paljoko painoi syntyissään ja paljoko nyt?

— Mikä nimi?

Kysyjä oli tällä kertaa nuori rouva. Hän oli kaunis ja silmistä loisti kirkas ja intressantti äidillisyys…

Klo 6,30. Junassa. Me seisomme muut, paitsi pienen kansalaisen hoitaja. Naapureina venäläinen upseeri, rouva ja suuripartainen, hyväntahtoinen pappi. Hän tarjoaa minulle penkkinsä reunaa, johon sijoitankin oman reunani. Yritämme puheisiin, mutta hän ei osaa muuta kuin äidinkieltänsä. "Ja vähän latinaa ja kreikkaa", lisää hän viattomasti. Kun en käytä näitä kieliä, vaikenemme. Me ajamme vaitiollen ja tylsinä, katsellen sateen sumuja ja yhä hämärämmäksi käyvää iltaluontoa. Sydämessä kytee kysymys: mahtavatko ne Helsingin asemalla — tuota — tutkia tavaroita?

Riihimäellä. Venäläinen upseeri yrittää rouvineen ulos, mutta vaunun ovet ovatkin lukitut. Sanon lakoonisesti: passport. Hän kohauttaa alistuneesti olkapäitään, mutta rouva sähähtää: "Kirottu svaboda." Tulee sotilas ja alkaa tarkastaa niitä kaikenlaisia papereita, joita hänen nenänsä alle pistetään. Luulen, että eräs on vanha papinkirja. Muuan nainen näyttää passia, mutta sotilas viuhauttaa kädellään ja sanoo kylmästi: "Naiset eivät tarvitse passia." Ei tee kunniaa upseerille, joka vaivoin saa hillityksi sisunsa. — Istumme jälleen tylsinä, uskaltamatta mennä ulos, ettemme menettäisi paikkojamme. Ihmisiä, märkiä vaatteita, sadetakkeja, matkatavaroita vaeltaa ohitsemme töykkien kiusallisesti ja pyydellen väsyneesti anteeksi. Jo tulee tuossa taas sotilas, pysähtyy viereemme, haukottelee ja sanoo unisesti: passport. Me nauramme hänelle vasten silmiä (mikä kamala riski!) ja sanomme, että jo tarkastettiin. Hänkin naurahtaa, sanoo soromnoo ja menee. Nytkäys ja me pyörimme tiehemme. On jo ilta. Ihmiset torkkuvat. Siellä täällä rapisee sanomalehti. Meitä nukuttaa kaikkia. Vaivumme horroksiin, emmekä tiedä matkasta muuta kuin että ihmisiä tulee ja menee hakien turhaan paikkoja täpötäydestä junasta. Konduktööri ei voi mitään, vaan livistää ahdistajainsa kynsistä kuin jänis. Pitkä, kauhea vihellys — luulemme yhteentörmäyksen olevan tulossa, mutta sehän onkin Helsinki.

Aseman portailla. Sataa kuin saavista ja ajuria ei saa mistään. Lapset itkevät vilusta ja nälästä. Tuossa ajaa ajuri — ei, siinä istuu matruusi ja hänen tilapäinen vaimonsa, jolle Suomen valtio on maksanut eläkettä. Taas ajuri — sama peli. Otamme tavaramme ja ponnistelemme pitkin Hakasalmenkatua. Tulee ajureja, mutta kaikissa on rakasteleva pari. Istumme tavaroidemme päällä Aleksilla. Sataa inhottavasti. Märkä katu kiiltää, hevosten kaviot kopisevat. Paljon ihmisiä liikkeellä.

Klo 12 yöllä. Vuoteessa. Päivän loppuarvostelu: Matka mennyt kaikesta huolimatta sangen hyvin, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Ja ellei mitään odottamatonta tapahdu, saadaan hiljaisuudessa hankitut elintarpeetkin terveinä ja koskemattomina kotiin! Voinpa silloin hyvällä omallatunnolla pahatkin päivät vastaan ottaa ja sanoa, että säästäen käytellen "mulla piisaa".

Ja niin sitten aletaan elää Helsingissä. Tyynenä ja toivorikkaana nukahdan, väsyneenä pitkän matkan vaivoista.

Tällaista lienee näinä päivinä moni helsinkiläinen perhe kokenut!

(22/9 17.)

Syksyinen lauantai-ilta.

Maalla asuva ystäväni lennättää minulle hauskan kirjeen, jonka tunnelmalliset alkusanat pistän tähän lukijoilleni huviksi. "Pyöräytän tässä kirjeen" — sanoo hän — "ja lähden sitä syysrapakon läpi kamppaillen postiin viemään. Sieltä palattuani pistäyn saunassa, syön tukevan illallisen, leikaten viipaleita lehmän reisimurusta ja vuolaisten pytystä voita leipäni päälle sekä ryypäten haarikasta monikokkelista piimää, kuoppaudun sänkyyn ja alan, vatsa sylissä sekä piippu hampaissa, lukea 'Unkarilaista Nabobia'. Lamppu sihisee hiljaa tuolilla vieressäni, rettinki kärähtelee hauskasti piipussa ja ikkunaan rapisee syksyn sade. Pimeys, hiljaisuus ja hätäilemätön maaseudun rauha kattaa maailman. Bolshevikit, Kerenskit, elintarvelait ja muut tuntuvat niin jonninjoutavilta…"

Aikomuksenihan oli taas kirjoittaa politiikastakin, mutta, kuinka olikaan, en teekään sitä. Rehellisesti sanoen — tuntuu siltä, ettei nyt hammas pysty. Tapahtumat ovat nopeudessaan niin yllättäviä, niin äkkiä peräkkäin tulevia, ettei tiedä, mitä niistä sanoisi, mitä ajatteleisi. Ei kerkeä harkita, vaan on täysi työ pysyä jaloillaan ja pidellä lakkia päässä, kun ajan myrsky ryntää ulvoen ja vinkuen ohi korvien. Salainen ääni kuiskaa minulle sitäpaitsi: älä puutu politiikkaan, vaan jätä se, sillä sitä on yläkerrassakin tarpeeksi; lukijat ovat sinulle kiitollisia, kun juttelet asioista, jotka eivät vaadi mitään rautalankahermoja.

Ja sitten tuli tuo ystäväni kirje! Kävelin eräänä ihanana aamuna Vanhan kirkon puiston läpi ja ajattelin:

"Kuinka ihmeen väririkas ja silmää hivelevä näky onkaan, kun syksyaamun kirkas aurinko siivilöi säteensä suurten kellastuvien lehtipuiden läpi vielä vihreälle nurmelle!" Ennen sotaa muistettiin sanomalehdissä juuri näinä päivinä, silakkamarkkinoiden aattona, syksyn kauneutta ja intiaanikesän väriloistoa, nautittiin siitä ja pantiin se luonnon ystävän ja taiteen ymmärtäjän silmällä merkille, — entä nyt! Nyt emme ole ehtineet sitä huomata, sillä aika ja pulat panevat meidät huolestumaan joka hetki. Se on valitettavaa, se on epäterveellistä, se ei kehitä meidän parempia puoliamme.

On aivan uskomatonta, kuinka tavattoman vapauttavasti ja mieltä sopusoinnuttavasti kuitenkin yksi ainoa aamuvarhainen kävelyretki poutaisena syyspäivänä voi vaikuttaa. Puistomme ovat silloin ihanassa väripuvussa ja oksilla hyppii, kun sattuu, sadoittain retkeileviä lintusia, jotka syksyisin tulevat ja menevät tarmokkaina ja nälkäisinä. Ilma on jotenkin mieluisempaa ja keveämpää kuin kesän helteillä ja mieli on kuulas ja intohimoton. Se on objektiivinen ja asiallinen, humaani sanan oikeassa merkityksessä, valmis ymmärtämään vastustajiakin, sekä suuresti anteeksiantavainen — (mikä johtunee osaksi siitä, että tavarishtshit vielä nukkuvat kasarmeissaan ja laivoillaan — kuuluvat nukkuvan puolille päivin, jolloin heille tuodaan vehnästä ja teetä herättimiksi; tuojina ovat kunkin komppanian upseerit). Sinä aamuna, jolloin on onnistunut tekemään tällaisen kävelyretken, ei millään ehdolla pidä lukea sanomalehtiä, vaan häiriintymättömällä mielellä syventyä päivän työhön. Vasta iltapuoleen, kun on saanut kaikki telefonipuhelut ja muut harmit kestetyksi, sopii ottaa luukusta lattialle tipahtanut "Uusi Päivä" balsamiksi tunnelmalleen.

Mahtaneeko löytyä ainoatakaan niin tyhmää, uneliasta, aikaansa seuraamatonta, epäisänmaallista ja mistään välittämätöntä porvarillista kansalaista, joka ei sonnusta itseänsä ja koko huonekuntaansa vaaleihin ensi maanantaina tai tiistaina? Jos sellainen löytyy, niin olla hyvä ja ilmoittaa minulle, että saan tulla häntä katsomaan ja sitten kertoa hänestä muillekin. Jos Barnum olisi elossa, suosittelisin häntä hänen eläinnäyttelyynsä paljoa enemmän katsomisen ja töllistelemisen arvoisena kuin koskaan hänen joka yö uudelleen maalattua valkoista elefanttiansa.

Näitä välinpitämättömiä ja laiskoja "äänestäjiä" minä vihaan sydämeni pohjasta, sillä heissä huippuuntuu kaikki se poliittinen typeryys ja kypsymättömyys, jonka seuraukset nyt ovat monella muotoa joka päivä kiusanamme. Heidän syytähän se on, ettei ratkaisevalla hetkellä ole ollut valta niiden käsissä, jotka sitä olisivat osanneet käyttää ainakin paremmin kuin mihin toverit ovat näyttäneet pystyvänsä. Siitä että sosialistit ovat käyneet valppaasti ja lukuisasti vaaleihin, ei kohtuudella sovi syyttää heitä, vaan vastuu porvarillisten vaalitappioista lankee tietysti heidän omaan keskuuteensa. Ne ovat nuo hienostelevat herrat ja naiset, jotka eivät tahdo muka kuulla puhuttavankaan moisesta laitoksesta kuin Suomen kansaneduskunnasta, ne ovat nuo laiskat liikemiehet, manttaalimiehet y.m., sillä heitä on kaikissa piireissä, joille lankee raskain edesvastuu sekä menneistä tappioista että tulevasta, jos se tulee. Luulisi tottatosiaan virtahevosenkin jo tuntevan nahassaan sen kauhean tavarishtshismin (vähän vaikea sana) ja ne Malmin 30 kuulaa, joiden valtaan viattomasti olemme joutuneet! Se, joka ei nyt herää ja tarsi kiireenkyytiä ensi tilassa äänestämään itsenäisyyslistoja, olisi ehdottomasti ammuttava.

Mutta niitä olisi liian paljon! Sillä kun vaaliherrat saavat taaskin kaikki laskunsa räknätyiksi, saatetaan todentaa, että ainakin nelisenkymmentä prosenttia äänioikeutetuista on ollut vaalipäivinä näkymättömissä. Missä ovat olleet ne 15 prosenttia heistä, jotka eivät ole olleet sairaina, ei matkoilla, ei jänisjahdilla eikä peltopyitä ampumassa? Se on ihmeellinen kysymys. He ovat niiksi hetkiksi, jolloin olisi pitänyt marssia vaalikanslialle, kadonneet ilmaan, painuneet maan alle, piiloutuneet sänkyjen ja kaappien taakse. Ja surullisinta on, ettei moni heistä ole tiennytkään, että maanantaina ja tiistaina olivat vaalit!

Sellaisia suunnattoman typeriä ja ikäviä kansalaisia löytyy keskuudessamme hyvin paljon. Niitä kävelee Espiksellä kirkkaalla päivälläkin — ne ovat siitä hyviä, etteivät ne häpeä. Englannin parlamentissa on kummallakin puolueella keskuudessaan eräs virkailija, jota sanotaan "piiskuriksi" ja jonka tehtävänä on pitää huolta siitä, että edustajat ovat ratkaisevina hetkinä paikoillaan. Kun sielläkin sellainen tarvitaan ja vielä edustajia varten, niin mitä tarvittaisiin sitten täällä ja äänestäjiä varten! Se ruoska saisi olla yhdeksänsiimainen.

Niin, mitä olisi tehtävä, että saataisiin öljyä kaikkien niiden satojen tuhansien tyhmien lamppuun, joita Suomenniemellä on paljon, ah paljon! Mitä olisi tehtävä, että saataisiin heidät kaikki vaaliuurnille! Minä haraan tukkaani epätoivoissani, ja voin lohduttaa itseäni ainoastaan sillä, että kaikki ne, jotka nyt jättävät täyttämättä kalleimman kansalaisvelvollisuutensa, tappaa kohta jälkeenpäin omantunnontuska ja häpeä nopeasti ja poikkeuksetta kuin rutto.

* * * * *

Kiertelipä kuinka kiertelikin — politiikkaan joudutaan aina. Se on nyt edessä ja ympärillä kuin Lapin suo, johon porraspuilla kulkija ei voi olla melkein joka askeleella kompastumatta. Kuinka ihanaa olisikaan elää valtiossa, jossa oikeamielinen ja kaikkia tyydyttävä hallituksen meno hoitelisi rauhallisesti kaikki julkiset asiat, jossa ihmisen vapaus rehoittaisi sopusointuisena ja häiriytymättömänä, jossa tieteet ja taiteet kukoistaisivat, hengen viljelys heilimöisi, jossa olis leipää, ja lihaa, ja perunoita, ja punajuuria, ja voita, ja maitoa…! Kuinka tyytyväisinä me silloin näin lauantai-iltanakin päivän työn ja kylvyn jälkeen pistäytyisimme klubillemme tai ystävämme luo, juttelisimme hartaasti hetken, nauttisimme ehkä tuutingin — parikin, saapuisimme ystävälliseen kotiimme ja kallistuisimme täydessä onnen tilassa juuri muutettujen puhtaitten lakanain väliin. Siinä todellakin silloin lamppu palaa lekotteleisi hiljoilleen, ikkunaa vastaan rapiseisi syksyn kylmä sade, uunista hehkuisi herttainen lämpö aikaansaatu puilla, jotka maksavat vain 30 mk. syli — ja kädessämme olisi "Uuden Päivän" lauantai-numero, jossa Pietarin toimisto kertoisi m.m. Saksan keisarin ja Englannin kuninkaan yhteisestä perunaretkestä. Mikä runollinen ja sopusointuinen tunnelma valtaisikaan meidät silloin, kunnes lopuksi hra Unonius saapuisi painamaan sinettinsä silmäimme päälle, kansoittaen aivomme ihanilla ja vetreillä unikuvilla…! Tjaah…!

Mutta, lukijani, niinhän ei ole! Kuitenkin me otamme ja päätämme: maailman myllerryksestä huolimatta me tänään vietämme tunnelmarikkaan ja rauhallisen lauantai-illan!

(29/9 17.)

Martti Lutheruksen opetuksia.

Lokakuun 31 päivänä neljäsataa vuotta sitten löi saksalainen munkki Martti Luther Wittenbergin kirkon oveen kuuluisat 95 "teesiänsä". Kun Suomessa nyt juhlallisesti tuona päivänä vietetään uskonpuhdistajan muistoa, tekee mieleni, vaikka maallikko olenkin, hiukan tuosta miehestä pakinoida. Hän on meille suomalaisille niin tuttu!

* * * * *

Jos Suomen lapsilta olisi kysynyt ennen nykyisen kansanvallan mullistavia aikoja, mikä yleisen historian suurmies heille oli eniten tunnettu, olisi vastaus todennäköisesti ollut: "Lutherus." Ja nimi olisi tullut tuossa latinaistutetussa muodossa, eikä oikeassa "Luthero-asussaan", sillä "tohtori Martti Lutheruksena" hänet on Suomen kansa oppinut tuntemaan.

Vaikea on sensijaan taata, minkä vastauksen kansamme nykyinen nuori polvi antaisi, se, joka kuuluu suurlakon jälkeiseen aikaan. Jos äänestys pantaisiin toimeen, saatettaisiin tunnetuimmaksi julistaa ehkä Marx, Ingersoll, Hindenburg? Lutherus—Ingersoll. Voisiko oikeastaan lyhyemmin ja sattuvammin kuvata niitä kahta eri vastakkaista napaa, joiden välille Suomen kansan henkiruumis on ehtinyt venyttäytyä, ja niitä kahta eri henkistä tasoa, joille se on "uuden ajan" tullen kerrostautunut? Kumpi taso niistä on korkeammalla, sitä ei liene kovin vaikea ratkaista. Tässä yhteydessä on tarkoitus vain katsastaa, mitä "Lutherus-muistoja" tavallisella suomalaisella maallikko-ihmisellä mahtaisi olla ja minkälaisena niissä esiintyy tuo historian jykevä personallisuus.

Varhaisin muisto Lutheruksesta, mikä minulla ja ehkä monella muulla lienee, on isäni huoneen seinällä ollut vanha ja kömpelö kuva, joka esitti Lutherusta jonkunmoinen kuusikulmainen tupsulakki päässään, harteillaan eräänlainen turkiskaulus ja edessään mustetolppo ja siinä hanhensulka. Hän katseli hiukan viistoon, ylöspäin, oli hyvin viisaan ja ankaran näköinen sekä harvinaisen vankkaleukainen. Lutheruksen kuvia oli jo silloin tietysti levitetty maahamme paljonkin, mutta luulisin tuon kuvan silti olleen vanhempia painoksia. Kuva, jota myöhemmällä ijällä olen sekä kaivannut että etsinyt, on häipynyt jäljettömiin. Suureksi ilokseni oli minun kuitenkin vielä kerran sallittu nähdä tuo sama tahi ainakin hyvin samannäköinen kuva, nimittäin — Ruotsalaisessa teatterissa Helsingissä. Olin kerran sortunut sinne katsomaan Pastori Jussilaista, jonka puritaaniseen virkahuoneeseen nerokkaan päähänpiston saanut ohjaaja oli näkyviin ripustanut juuri tuon kaipaamani kuvan. Vaikutus oli ehdottomasti hyvä, sillä ilman sitä ei ymmärtääkseni voi ajatella mitään todellista suomalais-luterilaista pastorinkansliaa. Vietin sen johdosta illan hauskoissa tunnelmissa.

Seuraavat ja osittain samanaikaiset muistot liittyvät sitten Lutheruksen pikkukatkismukseen ja postillaan. Kieltämättä ne muistot ovat hiukan kuivahkoja. Olen vakuutettu siitä, että kaikilla niillä sadoilla miljoonilla luterilaisilla lapsilla, jotka itkua vääntäen ja hammasta kiristäen ovat jankanneet päähänsä noita "Mitä se on" -selityksiä, tuota merkillisen konstikasta ja aina sotkeutuvaa "Ruoka, juoma, vaatteet, koti, kartano" (enempää en uskalla luetella, sillä en ole enää varma järjestyksestä), olisi aikoinaan ollut taipumusta arvioida tohtori Martin maailmanhistoriallinen merkitys sangen pieneksi. Vasta myöhempi aika on opettanut ymmärtämään, kuinka mestarillisia paloja nuo selitykset ovat, kuinka niihin on todella kiteytynyt terveen järjen ja tavallisen arkipäiväisen elämän yksinkertainen siveys ja viisaus. Se kansamme siveellinen kunto, josta sitä aikoinaan kiitettiin, rehellisyys, vähään tyytyminen j.n.e., lienee saanut enimmältä kohennusta juuri tohtori Martin vähästä katkismuksesta.

Ankarana koulumestarina esiintyi siis näinä vuosina mielikuvituksessani tohtori Martti, ja sitä käsitystäni ei ollut suinkaan omiaan lieventämään se henki, joka huokui hänen postillastaan. Kauhulla muistan niitä muuten kyllä hauskoja sunnuntai-aamupäiviä, jotka vietin veljeni kanssa joululomalla hurskaan tätini luona. Aamupäiväkahvi-laitteet, nisuset, tortut ja muut hyvät tuotiin pöytään, mutta ennenkuin niihin päästiin käsiksi, oli luettava saarna Lutheruksen postillasta. Lujalla ja järkähtämättömällä ilmeellä avasi tuo hurskas nainen sen eteemme, ja niin oli meidän vuorotellen, toinen toisena sunnuntaina, luettava siitä päivän saarna ääneen. Tunnustaa täytyy, että tuo järeä oppi ei tahtonut meille maistua, ja ehkä olisimme tehneet asiassa julkisen kapinan, ellemme olisi huomanneet vikkelätä juonta: me hyppäsimme kylmäverisesti useita kappaleita kerrallaan yli. Muistan tätini kerran kummastelleen saarnan tavatonta lyhyyttä, mutta ei hän kuitenkaan ruvennut siitä laajempaa tutkintoa pitämään — pelkäsi kai välillä itse torkahtaneensa, kuten oli tehnytkin.

Luulen, ettei tohtori Martti ollut itse syypää siihen, että me nuorena saimme hänestä niin kuivan käsityksen — vika oli paremminkin siinä hirveän pölyisessä ja mehuttomassa kirkko-jumalisuudessa, jonka puitteissa häneen ensiksi tutustuimme. Svebeliuksen katkismuksen kannessa oli hänen kuvansa, ja kaikki tuon kauhistuttavan teoksen tuottamat harmit ja vastukset purettiin hänen niskaansa. Sopinee samalla mainita, että kotipitäjässäni luettiin hyvin paljon myös erästä Möllerin katkismusta, joka oli paljon helppotajuisempi ja hauskempi kuin tuon kunnianarvoisan Skaran piispan kirja, mutta jota papisto ei kuitenkaan halunnut hyväksyä, pitäen eräitä sen selityksiä harhaoppisina. Kaipa juuri tästä syystä sitä erikoisesti harrastettiinkin, niin että papistonkin täytyi mukautua, kun melkein kaikki rippikoululaiset ilmoittivat lukeneensa "Mylläriä". Jos olisikin tehty niin, eikä jauhettu Svebeliusta, olisi tohtori Marttikin päässyt vähemmillä vihoilla.

Tuo ankara kuva rupesi kuitenkin lieventymään ja saamaan enemmän lihaa ja verta, kun päästiin tutustumaan uskonpuhdistuksen historiaan. Jo Maamme-kirja antoi siinäkin kohdin oivallista ja innostavaa valaisuaan, puhumattakaan Gruben kertomuksista, jotka tässäkin suhteessa tulivat historiallista lukemista harrastavan nuorukaisen todelliseksi aarteeksi. Tuo ankara koulumestari, joka siihen saakka oli istunut jossakin pilven reunalla juutalaisten leppymättömän, suuripartaisen Jehovan vieressä, patukka ja katkismus kädessä, pudota romahti maahan ihmisten joukkoon. Hän muuttui rohkeaksi, raamattuun vetoavaksi, nuorenpuoleiseksi augustinolaismunkiksi, joka suurella vasaralla iski tuomiokirkon oveen väitteitänsä, niin että koko Europa tärähteli. Saattoi ihan korvin kuulla ja silmin nähdä, kuinka pauhina ja valo levisi Lutheruksen kaupungista maailmaan, kuinka roomalais-katoliset pakenivat kuin yökyöpelit pimentoihinsa uuden kirkkauden häikäiseminä, ja kuinka vihdoin meidänkin rannoillamme kuin vankeudesta päästen rupesi kuulumaan Agricolan ja Särkilahden voimakas ääni. Tuo kaikki oli kuin mahtavaa valoilmiötä, sädesäihkettä, joka yhtäkkiä valaisee pimeän yön, kun jättiläinen kohottaa korkealle huikaisevan kirkasta lyhtyänsä.

Lutheruksen esiintymisen yleishistoriallinen merkitys sillä ijällä vain aavistettiin, ikäänkuin "tunnettiin", mutta ei tietenkään osattu sitä tarkemmin selvitellä. Sen sijaan hänen seikkailurikkaat elämänsä vaiheet luonnollisesti erikoisesti kiinnittivät nuorta mieltä. Vavisten seurattiin hänen matkaansa Worms'iin, oltiin ylpeitä hänen lujasta esiintymisestään ja riemuittiin, kun hän pääsi vastoin kaikkea odotusta pujahtamaan turvaan Wartburgin linnaan.

Siellä sattui salamyhkäinen tapaus. Perkele — se vanha juoniniekka — päätti panna Martin lujille ja rupesi johdattamaan häntä kiusaukseen taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Olen kerran jossakin nähnyt asiasta kammottavan kuvan. Munkki istuu ahtaassa tornikammiossa ja lukee suurta kahlehdittua raamattua. Pari kynttilää valaisee vaisusti huonetta, jonka seinälle munkin varjo kuvastuu jättiläisen kokoisena. Äkkiä munkki tuntee hirveitten voimien läsnäolon. Hän kohottaa katseensa ja silmää ovelle — sanomaton kauhu jäätää hänen olemuksensa ja kylmä hiki virtaa hänen ruumiistaan. Mitä hän näkee? Avaimenreiästä tulee sisään itse saatana pitkän nauhan muodossa, joka lattiaan ulotuttuaan äkkiä muuttuukin inhottavaksi hirviöksi. Pirullinen nauru väreilee hänen huulillaan ja avaimenreijästä lappaa hänen loppupuoltansa sisään yhä enemmän. Tilanne on kriitillinen, mutta munkki saavuttaa pian rohkeutensa. Varmalla kädellä tarttuu hän mustepulloon ja jysähdyttää sillä rienaajaa. Hiukan tulikivenkatkua vain ja munkki jatkaa rauhallisesti lukuansa…

Mutta mitäpä kuvaisin enempää niitä omituisia näkyjä, joita lapsuuden mielikuvitus, yhtyen milloin mihinkin aiheeseen, loitsii historian nimien ympärille. Tarkoitukseni on ollut vain huomauttaa, kuinka syvästi tohtori Martti Lutherus on vaikuttanut meidän "oikeassa uskossa" kasvatettujen suomalaisten henkiseen olemukseen jo hamasta nuoruudestamme alkaen. Hän oli nuoruutemme oppi-isä ja koulumestari, kiinteä ja ankara tosin, mutta siitä hänelle kiitos!

* * * * *

Mutta ehkä tärkeämpi kuin opettajana on hän meille opetuslapsilleen todellisen miehuuden esikuvana. Hän on niitä harvoja ihmiskunnan jättiläisiä, jotka totuuden pakottamina kokoavat henkisen voimansa ja nousevat koko maailmaa vastaan. Hänellä ei ollut muuta asetta kuin neroutensa ja uskonsa siihen, että totuus vaatii avointa sanaa, pelotonta puhetta ja horjumatonta rohkeutta. Ei ollut tohtori Martin asema kadehdittava Wormsin valtiopäivillä, jossa maailman mahtajat kylmästi häneen tuijottelivat. Sitä rohkeutta, jota häneltä vaadittiin silloin sanoakseen: "tässä seison, enkä muuta voi", ei voi mitata tavallisella luotauslangalla, sillä se on siksi liian syvä. Hän antoi tuolla teollaan ikiajoiksi kaikille heikoille opetuksen, josta ei voi häntä kyllin kiittää, että nimittäin oikeudella itsellään, sen kaipaamatta aineellista tukea, on oma voittava luonteensa, että heikko saa voimansa siitä, eikä muusta. Sen todistaja voi kuolla hirsipuussa, mutta sillä kuolemallakin on aatteelle lunastava merkitys.

Lutherus oli jumaluusoppinut, munkki, pappi, miten tahdotte. Mutta tuo hänen lähtönsä sen pohjalta, mitä hän piti totuutena, ja järkkymätön kiinni pysyminen tässä avasi aivan suunnattoman laajoja aloja yleiselle hengen kehitykselle. Hän protesteerasi jyrkästi sitä vastaan, mikä oli hänen mielestään valhetta, hän protesteerasi järjettömyyttä ja perusteettomia uskomuksia vastaan — tullen siten tieteellisen, ennakkoluulottoman ja kriitillisen ajattelun isäksi. Mitä ihmiskunta on hänelle velkaa siitäkin, on mittaamatonta.

Kuljin kerran rajan takaisessa Karjalassa. Kun näin, missä henkisen lapsellisuuden ja siitäkin johtuvan aineellisen kehittymättömyyden tilassa heimolaiseni siellä elivät, välähti sieluuni kuin salamana ajatus: ensimäinen ehto näiden pääsemiseksi alennustilastaan on Lutheruksen oppi. Lukutaitoa he tarvitsevat, pikkukatkismuksen järkeä, protestanttien viileätä oppia, joka kylmästi terottaa velvollisuuden ja ahkeruuden tarpeellisuutta, valoa ja kansan yleistä opetusta. Pois pitkäkauhtanat ja taikauskoa levittävät tietämättömät pappilurjukset, jotka pyhällä savullaan huumaavat ihmisten sielun ikuisesti uneliaisiin kahleisiinsa. Pois katala nöyräselkäisyys ja sijaan todellista Lutherus-henkeä, joka kirkkain silmin sanoo, mitä miehen tulee, "eikä muuta voi!"

* * * * *

Kuinka usein olenkaan nautinnolla lukenut kuvauksia tuon meheväsanaisen, terävä- ja tervejärkisen, iloisen ja elämänhaluisen saksalaisen kansanmiehen — sillä sehän Lutherus oli — elämästä! Varsinkin nykyaikoina, jolloin kansanvallan varjossa harjoitetaan mitä ontelointa suunsoittamista ja alastominta kiipeämistä, on usein juolahtanut mieleeni tuon väkevän miehen esimerkki. Milloin nousee meidänkin keskuudestamme uros, joka kukistaa ne Zwickaun propheetat ja muut, jotka meilläkin ovat päällä päsmäreinä? Kuka sanoo meilläkin yhtä lujasti kuin Lutherus kuullessaan anemyyjä Tetzelin ontot lavertelut: "Minä lyön reijän tuohon rumpuun." Ja hän löi sen, löi niin perinpohjin, ettei särähdystäkään enää kuulunut. Uudistakaamme mielessämme Lutheruksen opetukset!

Kun muistamme koko sen valtavan kiitollisuudenvelan, mikä meillä on Lutherukselle — lepäähän koko kansamme sivistys tavallaan hänen hartioillaan — selviää meille salaman tavoin, kuinka sovittamattoman kaukana me hengeltämme olemme sekä Venäjästä että kaikista niistä maista, jotka eivät Lutherusta tunnusta. Häneltä saimme oikean suunnan järjellemme ja hengellemme, hänestä ovat alkuisin kaikki ne ominaisuudet, joita maailman voittavissa kansoissa ihailemme — Lutheruksen jättiläishaamu johtaa hänen periaatteilleen ja opeilleen uskollisina pysyneitä kansoja voittoon. Wormsin valtiopäivät — tuota — Suomen eduskunta kokoontuu ensi viikolla. Toivottavasti eivät Habsburgien hunajakieliset lähettiläät tahi heidän raa'at soturijoukkonsa saa edustajiamme unohtamaan pikkukatkismuksen ja kansakoulun yleisen historian antamia opetuksia, joista tärkein oli tuo: "tässä seison!"

* * * * *

Kuten lukija ylläolevasta huomaa, olen minä täydellisesti tohtori Martti Lutheruksen puoluetta. Niin on kirjailija Kyösti Wilkunakin. Pöydälläni, muun kirjallisuuden joukossa, oli kerran eräs huomattavimpia uusia kotimaisia hartauskirjojamme, korkean kirkonmiehen tekemä. Suositin sitä leikilläni Kyöstille. Hän otti sen käteensä, lehteili sitä vakavasti ja kysyi vihdoin, katsoen epäluuloisesti ja tutkivasti lasiensa yläpuolelta:

— Onkohan siinä täydelleen pysytty Martti Luteeruksen opissa?

— Tjaah (vastasin minä varovaisesti, luullen hänen pelkäävän ankaraa vanhoillisuutta) — eiköhän siinä sentään ole menty eteenpäin, pari kukonaskelta ainakin…

— Ei se sitten kelpaa mihinkään — minkä Martti Luteerus on kirjoittanut, siinä on pysyttävä, vaikka mätänis…

Ja hän viskasi teoksen harmistuneena luotansa, muljauttaen silmiänsä leikillisesti.

(27/10 17.)

Sinn-feinarit.

Kun vertaa suomalaisten ja irlantilaisten vapaustaistelua, täytyy hiukan hymähtää. Kun kahdennellakymmenennellä vuosisadalla vihdoin heräämme vaatimaan valtiollista itsenäisyyttä, asiaa, joka on ollut maailman muille kansoille luonnollinen ja itsestään selvä päämäärä, tuomitsevat meillä sen aluksi monet "harkitsemattomuudeksi", nuorten "hulluksi haaveeksi" (vertaa irlantilaisten "crazy dream"). Minkä asteen poliittista kypsyneisyyttä tämä todistaa noissa keväällisissä "harkitsijoissa", sen jätän heidän itsensä ratkaistavaksi nyt, kun hekin ovat julkisuudessa ilmoittaneet olevansa itsenäisyysmiehiä. En salaa, kuinka mielenkiintoista on ollut nähdä heidän kehittyvän "nuorten" tasalle ja ottavan hyvin ansaittua opetusta ja ojennusta omalle kaikilla mahdollisilla patenttikyvyillä varustetulle poliittiselle henkiruumiilleen.

Mutta palatakseni asiaan: jos joku irlantilainen kuulisi, että hyvin monet suomalaiset herrasmiehet Pietarissa, kun Shpalernajan pojat pääsivät hirsipuusta, ilmoittivat armollisesti antavansa heille anteeksi heidän tekonsa, "vaikka se oli ollut Suomelle vahingoksi", repäisisi hän varmasti huulensa kummastuksesta ristiin. Ja kun hän lisäksi kuulisi, että taatut ja tulessa koetellut poliittiset johtomiehet pudistivat epäillen päätänsä sen harkitsemattoman menettelyn johdosta, että nuoret miehet tahtoivat tehdä jotakin aktiivistakin isänmaansa vapauden puolesta, jäisi hän aivan sanattomaksi hämmästyksestä. Hän ei voisi ymmärtää sitä, että meillä ei tehty sanottavasti mitään viimeisten sortovuosien aikana vapaustaistelumme hyväksi. Mikä tehtiin, sen tekivät yksityiset Krestyn miehet ja harvat muut kansalaiset, mutta mitään yleistä, esim. edes salaista kansan valistamista aikaisempien sortovuosien malliin, ei vähääkään harjoitettu. Me tahdoimme järjestää vastarintamme mahdollisimman mukavaksi ja vaarattomaksi itsellemme, jossa onnistuimmekin niin perinpohjin, että olimme nukkua ijankaikkiseen uneen.

Shpalernajan poikien teko oli oireellinen. Se oli ajan antama merkki siitä, että aikaisempi, menestyksellä käytetty passiivisen vastarinnan politiikka oli menettänyt tehonsa. Se ei ollut enää ajanmukainen. Jos mieli kestää ja saavuttaa jotakin, täytyi siirtyä aktiiviselle kannalle. Persoonalliset kärsimykset ja onnettomuudet olivat otettavat lukuun, riskit olivat suurennettavat, oli astuttava europalaiseen rintamaan ja tehtävä taistelu yleiseksi. Oli saatava ääni joukosta kuulumaan yli tykkien jyskeen. Niin olemme joutuneet ottamaan ensimäiset lapsen askeleet siihen malliin, jolla maailman muut kansat koettavat itselleen vapautta hankkia. Hymyillen seuraavat ne palleroisen ensimäisiä epävarmoja yrityksiä tähän suuntaan, ja joukosta kuulemme sinn-feinarien rohkaisevan tervehdyksen. Olemmehan veljiä. Venäjän irlantilaisia!