ANEMOTIS. Kypron Afrodite sinua palkitkoon ja suokoon sinulle vihdoinkin hyvän miehen! Oi, siitäpä tulee hurskaat jäähyväiset. Helleenit ovat kutsuneet kaikki kylän tytöt jäähyväiskarkeloihin. Huilujen säveleet eivät vielä ole jäätyneet, vielä on kieliä jälellä sitroissamme. Vielä kerran saamme me tanssia Afroditen juhlatanssin…
CHRYSEIS.
Sitra? Siitä ma uneksin.
Huilu, — oi, ajat ihanat!
Joudu jo keväinen ilta!
Tule, mennään! Oi, jumalat!…
Unohdin … en tulekaan.
Sano Medonille … ei, ei …
sano minulta terveisiä!
ANEMOTIS. Mutta ajattele, Chryseis, tämä on viimeinen kerta, kun sinä näet maamiehiäsi; viimeinen, kaikkeinviimeinen tervehdys isällesi, ystävillesi ja synnyinmaallesi…
CHRYSEIS (liikutettuna).
Pois! En voi ma tulla.
(Rientää pois.)
Viides kohtaus.
ANEMOTIS yksin. Sitten MEDON.
ANEMOTIS.
Ei voi tulla! Suututtavi
herra miestään, Lemminkäistä!
Pohjolan pahimmat karhut
sinut syököhön, tyranni!
Onkos kuultu kummempata?
Ei voi tulla! Turmeltuuko
näin nyt aikeemme ihana?
Sa barbaari, babiaani!
Toki tahdon tuumiskella.
Naisen viekkaus nyt avuksi!
Niin… Chryseiin ma vapahdan.
Medon!
MEDON (porrasaidan ulkopuolella).
Missä on Chryseis?
ANEMOTIS.
Ei tahdo kisoihin tulla.
MEDON.
Voi! Siis kaikki on pilalla.
ANEMOTIS.
Mut olen minä jälellä.
Joko on miehistö jaettu,
laivat kaikki lainevalmiit?
MEDON. Kaikki valmis. Illan tullen, päivän mennessä majoille, hiljaa hiivimme kisoista. Mut meren jumala suosi ei meidän menoa, ellei Chryseis keralla käyne — hyvällä tahi pahalla. Kautta Herkuleen vasaran! Vannoinhan Chrysandrokselle tuoda tyttären takaisin vaikka kalman kammitsoista. Kuink' olenkin kärsinynnä! Tämä talvi oisi voinut särkeä jumalten syömen. Ja nytkö hävitän kaikki! Tuhat kertaa ennen taisto! Ei, Chryseistä jätä en, koston hurmeisen kohotan, yön sylissä syöksen —
ANEMOTIS. Syökset itsesi Manalan maille! Oi, te miehet, mitä osaatte taistella te ilman meitä? Chryseis minulle heitä. Hetkessä kisat aloita, anna laulun, soiton soida!
MEDON.
Mutta…
ANEMOTIS.
Ei enempi, joudu!
MEDON.
Hyvä. Jää minulle miekka.
(Menee.)
Kuudes kohtaus.
ANEMOTIS. Sitten CHRYSEIS.
ANEMOTIS. Kieli, sa ijäti soipa sydämessä ihmislapsen, sinut nyt virtehen viritän, hän on kuuleva minua. Lapsuusmuistot! Synnyinseutu! Tulkatte tulisin kielin sydäntä syleilemähän, sydäntä kuulevan Chryseiin. Tuoss' on hän. Hänet ma voitan. Soi soitto surunihana!
(Piiloutuu porrasaidan taa.)
CHRYSEIS. Kyynel hyljätyn posella, miksi huolta heijastelet, jota täällä ei tajuta? (Porrasaidan vierellä.) Tästä nään ma laivan lähdön, näen tästä meren sinisen, — konsa nään kotini rannan?
(Äänettömyys. Kuuluu sitran ja sen jälkeen Anemotiksen ääni, joka porrasaidan takaa lähestyy yhä enempi ja enempi ja astuu vihdoin näyttämölle laulaen seuraavaa laulua.)
Romanssi.
Laps Hellan, älä vaihda pois sun maatas ihanaa! Sill' leipä vieraan karvast' ois ja sana karkeaa. Sen päiv' on valju, loistoton, sen sydän sulle outo on. Laps Hellaan, älä vaihda pois sun maatas ihanaa!
CHRYSEIS.
Oi, elä enempi laula.
ANEMOTIS.
Tahdotko keralla käydä?
CHRYSEIS.
Ah, en voi ma…
ANEMOTIS.
Laps Hellaan, maasi mainitaan, se suur' on, suloinen. Sen päiv' on sees, on vehryt maa ja aava aalto sen. Sen tuul' on lämmin, tuoksuinen ja taivas tuhattähtinen… Laps Hellaan, maasi mainitaan, se suur' on, suloinen.
CHRYSEIS.
Lakkaa! Kuolen laulustasi.
ANEMOTIS.
Seuraatko?
CHRYSEIS.
Sydän, jo vaiti!
(Tahtoo rientää ulos, mutta pysähtyy vastustamattomasti kuuntelemaan.)
ANEMOTIS (Kolmas säejakso.)
Laps Hellaan, siksi muista sa ain maatas ihanaa! Eloa ei, ei onnea, ei rauhaa muualla. Ja tiesi kunne kulkekoon, sun juures synnyinmaassas on. Laps Hellaan, siksi muista sa ain maatas ihanaa!
CHRYSEIS (tunteittensa vallassa).
Tule! Pois! Nopeesti! Joudu!
Vain yksi hyvästijättö!
(Molemmat rientävät pois. Näyttämö on hetkisen tyhjä.)
Seitsemäs kohtaus.
AINIKKI. Sitten LEMMINKÄINEN.
AINIKKI. Tuulikki viritti virren taas kotinsa kiitokseksi. Miksi niin kauheesti kehuvi hän tuota etäistä maata? Onhan hän sanonut itse, ettei siellä suksi juokse, ei räisky repojen tulet, pakkanen ei paukahtele. Kesä-yötkin on pimeät. Maa kurja, maa matala, hongaton, kanervatonkin — tuskin voi sitä kuvailla. Mahtaa siell' ikävä olla eläimillä, ihmisillä. Toista on toki kotona! Kunne lienee Kylli mennyt? (Katsoo yli porrasaidan.) Kas, tuolla molemmat käyvät, luulenpa, kyleä kohti. Kuinka? En tätä käsitä. Joko rikkoi hän lupansa ei konsa kisoja käydä?
LEMMINKÄINEN (tulee huonolla tuulella, lakki vinossa ja heittää
Ainikille ammutun otuksen).
Siin' on kaikki saalihini.
AINIKKI. Eikö mieluisa Mimerkki antipaitoihin paneunut?
LEMMINKÄINEN (ripustaen jousensa vaarmaan).
Hänestä vähät välitän!
Kosk' oli nainen uskollinen!
Lauloin lauluni parahat;
Lempo lie pilannut metsän.
Miss' on Kyllikki?
AINIKKI (hämillään).
En tiedä.
Kahdeksas kohtaus.
EDELLISET. TIERA tulee hitaasti, haukotellen ja harvasanaisena.
LEMMINKÄINEN (Tieralle).
Kustapa putosit, veikko?
Kuustako vai auringosta?
TIERA.
Suoraan saunan lautehilta.
LEMMINKÄINEN.
Jopa nyt jotakin kuulen!
Ennen sa haudasta heräjät
kuin on saunan lämpimästä.
TIERA.
Sauna syttyikin tulehen.
LEMMINKÄINEN.
Narri, sa sytytit oljet?
TIERA.
Pohjalaiset sen tekivät.
LEMMINKÄINEN.
Pohjalaiset! Kuinka? Kerro!
TIERA.
Kuinkako! Talon ne poltti.
LEMMINKÄINEN.
Talon?
TIERA.
Polttivat kylänkin.
LEMMINKÄINEN.
Puhu toki, puuhevonen!
Polttivat kylänkö? Vastaa!
TIERA.
Anna kun kerron ma asian.
Miehet lyötiin, naiset vietiin,
kylä poltettiin poroksi.
LEMMINKÄINEN. Saustutettu saunakarhu! Näinkö sie sanoja saatat, kun tuli ja sota on irti penin kahden kuulumalla.
TIERA.
Aina on sinulla kiire.
LEMMINKÄINEN.
Säiläni! Ukon salama!
Vihdoinkin saamme me sotia.
Taas tapella! — Lempo sentään!
Unohdin lupaukseni.
AINIKKI.
Vihamies likellä liekö?
LEMMINKÄINEN (itsekseen).
Miksi vannoin valan mokoman?
(Äänettömyys. Kuuluu kaukaa näyttämön takaa Afroditen
juhlakuoro: "Me juoksemme juhloa" j.n.e.)
AINIKKI.
Paetkaamme!
TIERA.
Paras ois syödä.
LEMMINKÄINEN (kuin edellä).
Voinko syödä ma sanani?
(Kuuntelee kuoroa. Ääneen.)
Missä on Kyllikki?
AINIKKI (itsekseen).
Vapisen.
(Ääneen.)
Vaatteita valistamassa.
LEMMINKÄINEN (kiivaasti).
Missä?
AINIKKI (itsekseen).
Silmäni samenee.
(Ääneen.)
Metsän rantahan katosi.
TIERA (aina tyynenä).
Kyllikki kylähän juoksi.
LEMMINKÄINEN.
Kyllikki?
TIERA. Kuulethan itekin vingutuksen viidenlaisen. Hullu kuolkoon naisten tähden! En tätä enempi kestä, mulla on muutakin muretta, aluksi aterioida, sitten keihääni hijoa.
(Menee.)
Yhdeksäs kohtaus.
LEMMINKÄINEN. AINIKKI. Äänettömyys. Soitto ja laulu
jatkuu yhä näyttämön takana.
AINIKKI (itsekseen).
Oi, menoa onnetonta!
Kuin tämäkin loppuvi?
LEMMINKÄINEN (vetäen miekkansa). Sotaa! Tahdon nyt tapella vaikka vasten maailmata! Tyttöni teräksiseni! Et ijäti itkemähän huotran huppuhun suettu. Sotahan sukes sun Hiisi, sotamiehen morsioksi. Sopivi kätehen kahva. Sinä et ikinä petä niinkuin petti nainen nuori.
AINIKKI.
Ei ole pettänyt sinua,
vahingossa virhin tehnyt.
Kisa ei liene kuolon synti.
Älä suutu. Suo sovinto!
Katkerasti hän katuvi.
Itsekin kisasit ennen.
LEMMINKÄINEN (kuoroa kuunnellen). Kuule soiton, tanssin tahti! Hiipi Hiisi viekasmieli ihmisten suvun sekahan, vei siveyden, järjen, kunnon, tarjosi sijahan tanssin…
AINIKKI.
Lepy veikko!
(Soitto ja laulu taukoaa.)
Kymmenes kohtaus.
EDELLISET. HELKA.
LEMMINKÄINEN (Käy kiivaasti Helkaa kohden).
Äiti! Äiti!
Jo nyt paina panssarini
käärmeen mustihin mujuihin!
Täytä laukku! Löyly lyö'ös!
Lähden Pohjolan pihoille,
Pohjan portin särjentähän.
HELKA. Oi, mun poikani poloinen! Turmat on tuhannet siellä, käärmeet, kyyt kähiseväiset. tulikosket, liekkimeret, velhot vankat, sulhot sankat, suot, jotk' ei ikinä sula, vuoret pilven piirrättäjät. Jää kotihin, koito poika!
LEMMINKÄINEN. Ei minua peloita Pohja. Koeteltu olen kovasti, kuolemalla kuuraeltu, vaan minull' on vankat sanat, sanat turman torjuvaiset, joiden tieltä tenhomiehet niinkuin hattarat hajoovat.
HELKA. Mielinet kultia, hopeita, löysin eilen aarnihaudan.
LEMMINKÄINEN. Sorjempi sodan on rauta, kuin kaikki kotoiset kullat. Emo, nyt sotahan lähden, suojoan sinut ja meidät. Vainotiell' on Pohjan valta.
HELKA.
Täällä siis sotasi käy'ös!
LEMMINKÄINEN. Auki on maailma minulle, miks sitä en valloittaisi? Sulle sen valloitan, emoni: Kaunot on korjat Pohjolassa. Niitä nähdä mä halajan, nähdä neien kaarikaulan, joka vastahan kapinoi, sitten leppyy, lempii, pettää…
HELKA.
Hylkäätkö hyväisen vaimon?
LEMMINKÄINEN.
Vaimo unhotti valansa,
minut petti.
Kyllikki kylähän juoksi.
Yhdestoista kohtaus.
EDELLISET. TIERA.
TIERA.
Laiva lähtee.
AINIKKI (porrasaidan äärellä).
Medon myöskin.
LEMMINKÄINEN.
Ahti, anna myrskyn nousta!
TIERA.
No, sitä en juuri toivo.
Laivalla on Tuulikkikin.
AINIKKI.
Tuulikki?
LEMMINKÄINEN.
Terveiset tuhannet!
TIERA.
Näe, veikko, oma nenäsi!
Eikö liene yhtä pitkä?
AINIKKI.
Mikä johtuu mielehesi?
TIERA.
Ilman vain ajattelin ma.
Kylli myös menevi.
LEMMINKÄINEN.
Kylli?
AINIKKI.
Mahdotonta!
HELKA.
Mahdollista.
LEMMINKÄINEN.
Hulluutta! Lorua!
TIERA (porrasaidan äärellä).
Katso!
Molemmat selvähän erotan.
Hyvästi, hyvästi Kylli!
Hyvää yötä Tuulikkini,
(Heittäen lakkinsa lattiaan.)
vaikk' olitkin aika varsa.
AINIKKI.
Kas, hän viittaa…
(Viittaa tervehdykseksi.)
LEMMINKÄINEN (porrasaidan äärellä).
Kylli! Kylli!
Haa! Vene nopeesti!… Poissa!
Laiva jo niemen taa häviipi.
Pois … paennut… Turha tuska!
TIERA.
Siinä oli leikin loppu.
Kahdestoista kohtaus.
EDELLISET. ORJA syöksee sisälle.
ORJA. Joudu, kiirehdi, herra! Kylä on kapinassa. Vieraat hiipivät pois tanssista ja tempasivat Kyllikin mukaansa. Hän huusi sinun nimeäsi, herra, ja puolustihe vimmatusti, mutta heidän rohkea päällikkönsä kantoi hänet kuin oravan hartioillaan. Naistemppuja, herra. Viekkautta ja teeskentelyä. Sarakan kautta! Minä näin hänen suutelevan Medönia.
TIERA.
Etkö Tuulikkia nähnyt? Eikö se raukka minua huutanut?
ORJA. Vielä vain! Oli iloinen ja tyytyväinen niinkuin harakka tuulissäällä. Huutavan hänen minä kuulin: tervehdi sitä aasia, minun entistä herra miestäni nimittäin!… Tuntematon puheenparsi. Merkitsee luultavasti kreikankielellä: tervehdi sankaria!
LEMMINKÄINEN.
Kahden suoja, kolmen kosto…
Vihamieltä, viekkautta!
Kylli on minulta viety
enkä voi jättää ma emoa.
HELKA. Suojaa Suomi ynnä vaimo Vanha jo emosi onkin. Älköhön sinä ikänä emo poikaansa evätkö kalvan kaunihin poluilta. Kosta, poika, kunniasi!
AINIKKI.
Älä usko orjan kieltä!
Kylli ei pettänyt sinua.
LEMMINKÄINEN. Liekkui lintu lehtipuussa, lumi syys-yönä putosi, — ken sitä enempi muisti kesän uuden auetessa? Äityeni, ainoani! Et voi seurata minua. Meren myrskyt sun tuhoisi.
HELKA. Sama siis osamme oisi, sama surma suolahinen. Vanhuus on ikuinen talvi ilman linnunlaulupuita. Mutta talvi sun kerallas on mulle suvi suloinen.
LEMMINKÄINEN. En toki muistotta eroa. Ota harja, mi useesti suki mustat suortuvani; sitä katso illoin, aamuin. Konsa se verin noruvi. kaatunut on Kaukomieli.
HELKA.
Oi, sanoja katkeroita!
Voip' on lohtusi kovuutta!
AINIKKI. Hänen poissaollessansa, äitini, sinua hellin, hoidan myös kodin ja konnun, — muuta en onnea halaja. Tänne jään ijäksi, tahdon nähdä kuuran kimmellystä, kuulla kuuttaren helyä talvi-öiden tanterilla.
TIERA (itsekseen). Kun tulemme takaisin joskus, tuon minä omaksi ostan tuhannella turkiksella.
LEMMINKÄINEN. Nyt olet, maailma, omani! Tämän kalpani kärellä kaikki riemut leimuavat, kulta, kauneus elämän, maine, mahti, — kaikki mulle satavat kuin kukkaissade! kun tämän kalpani kohoitan, läikkyvi itä ja länsi, kuninkaat kumartelevat, vallat vaiti maata myöten. Loitolle kuin merten laine kautta maailman samoan, maat voitan, kukistan kansat, nostan Suomen kunniahan, jotta kuulee kaukopolvet sylistä satojen vuotten Lemminkäisen leikinlyönnin laulun maassa mahtavassa.
(Syöksee pois. Esirippu lankee.)
NELJÄS NÄYTÖS.
Meren ranta Pohjan pimeillä perillä. Taustassa meri. Molemmin puolin korkeat jäävuoret ja oikealla katsojasta kallion kieleke. Aurinko kimaltelee tunturien huipulla.
Ensimmäinen kohtaus.
AALLOTTARET. Vellamon vetiset neidot sukeltavat esiin laineista.
Aallotarten laulu.
Näin ikinuorina, riemurinnoin,
me merta soudamme sorjin innoin,
me käymme tänne ja käymme sinne
ja kuka tietävi milloin minne.
Kuin helmivyö,
kuin tähtihuiske,
kuin illan kuiske
ja kutsu yön,
me soutelemme, me joutelemme
ja ihmislapsille laulelemme
me meren ihmeitä iloksemme.
Pois vienot vierimme jällehen
me lakkalaineilla loistaen.
Me uimme merta näin ristin rastin
ain Hellaan kukkaisen aalloilt' asti.
Mut Kypron rannoilla ruusut huokaa:
Te kevään tähtemme meille tuokaa!
Hän vaipui niin
kuin illan tuuli,
tuo ruskohuuli,
yön uumeniin,
Mut meren tyttäret tuulen teitä
ne vierii, muista ei menneheitä,
ei ihmiskyynelet koske meitä,
ja vienot vierimme jällehen
pois lakkalaineilla loistaen.
Toinen kohtaus.
AALLOTTARET. CHRYSEIS tulee paeten.
CHRYSEIS. Zeus, miss' olen ma? Luonto kauhun kalpea, osaton, vuoret pilven korkuhiset, jotka itse luonto tänne muistomerkeiksi kohotti mennehestä loistostansa. Lumikentät aivan aavat, äänettömät, jäljettömät! Kuinka löydän ma kotihin, pääsen luokse puolisoni? Lie täällä jumala joku?
AALLOTTARET. Sa Kypron tähti, sa poissa ollut, sa kauvan kaivattu etkä tullut! Kuin nousit kaukaa noin huolten yöhön, sa säde, särkynyt vetten vyöhön?
CHRYSEIS. Aallot armaat, lapsuussiskot, kisaajat kotini rannan! Kärsin nyt kostoa kovoa lemmen jumalattarelta, jonka valtoa ivasin. Nyt ma tunnen tuiman tuskan. Etsin miestä, min valitsin, enkä kuule kullaistani.
AALLOTTARET. Oi, rusko koin, oi, aallon päily, mi hetken häilyy ja hävii noin!
CHRYSEIS. Medon on viemänä vihurin liki tänne ankkuroinut. Minä purresta pakenin löytämähän Lemminkäistä sekä onnea omaani.
AALLOTTARET.
Oi, astu aaltoihin siskoksemme!
Me sydänhuolille hymyilemme.
Kas, tähti vaipuu ja kupla haipuu.
Käy kanssa riemuiten soutamaan
näin sini-uljasta ulappaa!
CHRYSEIS.
Taivas! Jo tulevi Medon…
Jälkeni näkevä on hän.
ERÄS AALLOTAR (ojentaa Chryseiille hunnun). Ota huntu huiskivainen, valkovaahdesta kudottu kiven kirjavan kylessä. Tämän hunnun kantajata ei eroita ihmissilmä.
(Aallottaret sukeltavat veteen.)
CHRYSEIS.
Aallot, turvaudun apuunne.
(Verhoutuu huntuun ja peittyy kallioiden taa.)
Kolmas kohtaus.
MEDON ja ANEMOTIS tulevat kyprolaisten seuraamana.
MEDON. Veikot, tänne! Hietikolla jalan jälkiä havaitsen, jalan, joka ennen taitti tuskin kukkaisen kedolla, — niin, se on Chryseiin jalka. Turhaan mua pakenet, pieno! Peity Pohjolan pimeihin, kuss' ei paista kuu, ei päivä, sinut löytävä olen ma.
ANEMOTIS. Kypron vallat! Ma menehdyn! Medon, seis! Minä läkähdyn. Jalan jälki hietikolla varmaan on tavin takoma. En voi enempätäni. (Istuu.) Mitkä mäet lumiset, jäiset! Turha on taistelo inehmon vasten jäitä jättiläisten. Maailma hajalla tääll' on, kaos-kauhut irrallansa, vihassa julkiset jumalat… Talven kun koimme tuskin, tuskin loppui yö ikuinen, ilolla käännyimme kotihin, vaan mitä tapahtui? Katso: Myrskyt maailmattomaiset Aeolus lähetti meille, ajoi aaltojen selässä kohti Pohjolan periä, missä sääskien hyrinä peitti päivän, kuun ja tähden. Tuskaksi tuhottomaksi sattui viel' eräänä yönä, että Chryseis katosi. Pidin ma hänestä paljon. Vaan onpa hänestä huolta! Jo hänet ma jättäisinkin. Paetkoon petonsa luokse! Helposti hän laulullansa luopi linnan taikka kaksi.
MEDON. Kuihtukoon käteni ennen, karhut kalpani purekoon, tulkoon tunturten lakeudet ennen kuolinliinoikseni kuin hänet jätän mä tänne. Pois! Chryseiksen poluille!
(Rientää pois kyprolaisten kanssa.)
ANEMOTIS. Pan! Hän poistuvi! Mitähän jos ma huutaisin lujasti!… Kamalat on kauhut täällä! Lempi, sun käsitän kyllä suvileyhkien lemussa, keskellä kukkivan keväimen, mutta lunten, jäiden kesken, — prr, rakkaus, oletpa työläs!
(Menee huoaten Medonin jälkeen.)
Neljäs kohtaus.
CHRYSEIS. AALLOTTARET. Sitten LEMMINKÄINEN.
CHRYSEIS. Kiitos, te vetiset neiet! Taas tohin ma paeta kohti kohtalon uusia uria, — oh, koska levätä saanen? Koska löydän Lemminkäisen, saavutan sydämen rauhan? Vieläkö muistaa hän minua? Meri mykkä! Yö ikuinen, pitkän kaihoni pimeys, sano, että hän minua muistaa, lempii eikä muita!
AALLOTTARET (kaukaa). Oi, tähti koin, oi, aallon päily, mi hetken häilyy ja hävii noin!
CHRYSEIS. Ken tulevi? Lemminkäinen! Lankea lavea taivas! Tule armas, lennä, liidä luokse vaimosi valitun! Ei! Tuska tulipunainen! Kauhistun ma katsettansa. Hän on niin ylpeä, ylevä, puhdas, suuri, — minä matala, rikkoja vannotun valani! Väikkyvi sydän minulla välillä hämyn ja päivän.
(Verhoutuu huntuun.)
LEMMINKÄINEN (astuu alas tunturilta). Huntu kaunis, ken oletkin, lähetti lempeiden jumalten seudun tään sulostimeksi, jolle vieras, vieno, lienet? Liet sama korea kuva, kaarella kajastavainen, kultakangasta kutova, min näki väkevä Väinö Pohjan peltojen perillä? Älä väisty! Viivy hetki! Ilmoita minulle ihme maan ja taivaan. Tai jos sulta jumalat epäsi äänen, suo mun suudella selitys noilta ruusuhuulosilta.
CHRYSEIS. Viel' en tiedä, ken olen ma, lienkö armas aamunkoitto vaiko yön pimeän tähti auringon paistetta anova. (Epäröiden). Kyllikki omasi oli…
LEMMINKÄINEN. Naljailet ihana neito! Kyllikki petti mun pahasti, rikkoi vannotun valansa, hänet hylkäsin ijäksi. Kyllikki kylähän läksi.
CHRYSEIS. Voi minua! Takaisin, urho, ota onneton sanasi! Hylkäätkö vaimosi valitun, aina armahan sinulle? Viestin tahtoi taatollensa, sillä hän sua suretti eikä muulla. Muista häntä, valloin vietyä väkisin!
LEMMINKÄINEN.
Muista kuin muinoista tarua.
Usko, jo unohdettuna
hän on mulle ammoin, ammoin.
CHRYSEIS. Oi, älä hyleksi häntä! Yksin yön pimeydessä, turvatonna, tuskallisna, sua hän etsimään ehätti Medonin purresta paeten.
LEMMINKÄINEN. Mitä siis minulle neuvot? En ole mitätön miesi. Minkä taidan, että kaikki kaunot mun juoksevat jälestä, sinä yksin mua kavahdat. Kummallista. Virka, kuinka voin sun lempeeksi lepyttää?
CHRYSEIS. Mies viekas, hävytön, häijy, ihannoiva itseänsä, näinkö hautaat naidun naises? Muistosi joko mykistyi? Aattele, mitä hän antoi! Lapsenlemmen, nuoruushemmen, kotitarhat, taatonhelman, kruunun ja kuningasnimen! Ihanat, kerkeät keväimet sulle hän uhrasi ilolla, mitä voitti? Murhemieltä, yötä talvista, ikuista, sydäntuskaa tummempata!
LEMMINKÄINEN. Kylläksi korea tyttö! Eikö uuden lemmen liekki taida taas keväitä luoda, miss' ol' äsken talven tanner? Veitikka, sinut jo tunnen. Olet kuulu Pohjan neiti, kruunu ehtoisen eloni. Nyt sinua en ma päästä.
CHRYSEIS. Kuulkaatte vuoret! Kertokaa tää häpeä vuossatain talvi-illoin! Kuule, oi taivas! Kuulkosi meri! Ja Dike, mi punnitset viekkaat sanat! Pyhintä hän loukannut on maan päällä, herjannut hellintä puolisoansa, mi kaikk' hälle antoi. Astu vaan tietäsi rikosten viittoamaa, ja koska sun Haadeen rautakäs' tempaa, käy, lempeä etsi Orkuksen yöstä ja suutele varjoja kuoleman maan!
(Rientää pois.)
LEMMINKÄINEN.
Pisti kuin havuinen piikki!
Kummallista. Ollut liekö
Hongatar, valio vaimo?
Yks vaan voi inehmo olla…
Oi, mun kurja Kyllikkini!
(Äänettömyys. Senjälkeen taas entisellä äänellään.)
Turhia! "Leikki on lopussa." v
Mi meteli mennehestä
pikku pikku rakkaudesta.
(Menee viheltäen samaan suuntaan kuin Chryseis.)
Viides kohtaus.
Vastakkaiselta taholta tulee ORJA, taluttaen ULAPPALAN
SOKEATA PAIMENTA.
ORJA. Oletko vihainen herralleni, siksi että hän säästi henkesi? Sitäpä sanoisin minä merkilliseksi vihaksi.
PAIMEN. Olen vanhin velholoita, syvän synnyn tietäjöitä. Kaukomiel' kadotti meidät, voitti, surmas suuren kansan. Tuot' toki enemmän pahon, ettei hän minulta edes viedä viitsinyt eloa. Siksi kostoa kovinta hälle aion ja alati häntä seurailen, samoan. Vaan on silmäni sokeat. Tie osota mulle, kuulla hengitystänsä halajan.
ORJA. Ja kuinka aiot sinä, sokea, kurja, voittaa niin suuren ja tietotenhoisen miehen?
PAIMEN. Maan emo minulle virkkoi: Vasten on valtoa jokaista Lemminkäinen loihtinunna itsensä tulisin taioin. Koko metsä on lumottu. Katajatarta vaan kapoista, neittä keltakutrillista, jota lempi, jonka jätti, ei ole kehdannut sitoa. Kataja vihasta räiskyy. Katajasta tein vasaman.
ORJA.
Se olkoon sinun asiasi. Vaan mikä on oleva minun palkkani?
PAIMEN.
Puolet aarre-aarniosta.
ORJA. Puolet, sinä konna? Keneksi luuletkaan minua? Luuletko minua sellaiseksi lurjukseksi, että pettäisin herrani pilkkahinnasta?
PAIMEN.
Ota myöskin toinen puoli.
ORJA. Se joltakin kuuluu. Viaton olen minä; minun käteni ei sankarin henkeä väijy. Tuolla näen minä hänen palaavan takaisin tunturilta. Asetu tänne kallion taakse ja ota vaari hänen äänestään. Kun minä sanon: kauvan eläös, herra; — silloin on hän oikeassa paikassa.
PAIMEN.
Hyvä. Siis sitä odotan.
(Kätkeytyy kallion taa.)
Kuudes kohtaus.
ORJA. PAIMEN. LEMMINKÄINEN.
LEMMINKÄINEN (mietteissään). Varmaan Kyllikki oli se, vaikk' en voi sitä käsittää; hänhän on häipynyt ijäksi. Koito, mua kovin hän syytti. Oli sentään onnen päivät, kun hänet omaksi voitin.
ORJA. Herra, miksi olet niin surumielinen? Unhoita mennehet ja ajattele sankarikunniaasi. Olethan hävittänyt ja kaatanut koko Pohjan kansan. Heidän sotilaansa sinä tapoit; heidän velhomiehensä sinä lauloit suohon suolivyötä myöten. Maderakka! Liistitpä heitä kuin nauriin napoja, kaasitpa kuin kaalinpäitä ikään. Ainoastaan Ulappalan sokea paimen pelastui miekkasi tuhosta.
LEMMINKÄINEN (kuin edellä).
Ei … ei Kylli olla voinut.
Jumala minut on joku
taikka haltia lumonnut.
Se ei ennusta hyviä.
ORJA. Kun olit voittanut miehet, tuli naisten vuoro. Lähdit valitsemaan parempaa puolisoa Pohjan tyttäristä ja onnistuit löytämään kaikkein kauneimman. Hänen äitinsä asetti sinulle vaikeita koetuksia, mutta sinä suoritit ne kaikki. Nyt on sinulla jälellä enää ampua Tuonelan valkea joutsen ja näiden vuorien lomasta etsit sinä kuoleman joen suuta. Kautta Inarin, herra; tuletpa sen jo tänään löytämään.
LEMMINKÄINEN.
Orja, lausu, mik' on lempi?
ORJA. Sen olen sanova sinulle. Rakkautta on kolmenlaista: yksi eilen ollut, toinen tänään oleva ja kolmas, joka huomenna tulee. Eilinen rakkaus on ammuttu nuoli; tämänpäiväinen rakkaus on pannukakku ja huominen rakkaus poimimaton omena. Ensimmäinen näistä ei kelpaa mihinkään.
LEMMINKÄINEN.
Laadi mulle sammalvuode
tuonne tuntur'rintehelle.
Riepu on elämän riemu.
ORJA.
Toivosi on jo toteutettu; jumalankin täytyy levähtää laakereillaan.
Tänne tämän kallion päälle on sinulle vuode valmistettu. Maailma on
sänkysi ja tunturi päänalaisesi. Nukkuos kauvan ja hyvin.
LEMMINKÄINEN (kalliolla). Ma hengin taas. Jo sumut sankat haihtuu, yön häivät häipyy, näen maailman. Suruni elon, voiman liekeiks vaihtuu. Ma uhmaan valtoja maan, taivahan. Jalkaini alla aaltoo meri aava ja uhkaa viedä viime rannan maalta, mut tältä kädeltäni voitokkaalta se kerjätä on onneansa saava. Mun nimeäni vuoret vapiskoon, mun töitäin valtameri vaahdotkoon! Ja hehkuvana niinkuin päivänkoitto helmansa autuus mulle aukaisee ja neidon suudelmahan suloiseen hymyillen viittoo maine, lempi, voitto…
ORJA (alhaalla).
Kauvan eläös, herra!
(Paimen ampuu nuolensa.)
LEMMINKÄINEN (kaatuen).
Oi, emoni, kantajani!
(Syöksyy kallion taa.)
PAIMEN (nousee hapuillen kalliolle).
Huutele nyt emoa!
Uhmaile jumalia ja
ihmisiä, joit' et tapa!
Olen sinua voimakkaampi.
ORJA (kiiveten samalle kalliolle). Mitä, sokea paarma, oletko pistänyt herraani hänen uskollisen palvelijansa silmäin edessä? Oi, minun rakastettu herrani, sinä uljahin urho, joka koskaan on neidon sydäntä liekuttanut! Kaikki Hiiden immet tulevat, pitkiä suortuviaan repimään; kaiken maailman tytöt tulevat itkemään silmänsä punaisiksi sinun kuolemasi tähden. Ja hänet olet sinä surmannut, maanalainen mato! Horna sinut periköön, konna! Tahdon opettaa sinut sankareita tappamaan.
(Syöksee paimenen mereen.)
PAIMEN (pudotessaan).
Voi, Mana, Mana! Korjaa hänet heti minun jälestäni!
(Häviää syvyyteen.)
ORJA (astuen alas kalliolta). Hyvin hoidettu. Minua ei huvita kiertää maailmaa narrien ja poppamiesten kanssa. Tahdon etsiä aarteen, rakentaa saunan ja maata sen lauteilla yöt ja päivät. Kun nukun, niin nukun. Kun herään, niin teen sen vain avatakseni suuni ja antaakseni muiden ojentaa suuhuni voissa paistettua sianlihaa. Hiukan työläs toimi tosin, mutta jotakin vaivaa pitää olla aina maailmassa.
Seitsemäs kohtaus.
ORJA. TIERA.
TIERA.
Seis! Missä on herrasi?
ORJA.
Olenko minä herrani vartia? Pitääkö häntä paimentaa kuin lammasta?
(Aikoo mennä.)
TIERA (astuen hänen tielleen.) Missä on Lemminkäinen? Et pääse minulta pakoon. Tulen juuri saattamasta hänen äitiänsä Helkaa tänne erämaiden läpi, ja kun tulimme tämän tunturin luo, alkoi harja vuotaa verta.
ORJA. Puolukkamehua, vannon, varmaankin puolukkamehua. Herrani on mennyt ampumaan joutsenia merenrannalta.
(Tahtoo hiipiä pois.)
TIERA (uhaten keihäällään).
Vastaa minulle! Tahdotko, että naulitsen sinut tuon tunturin juureen!
ORJA.
Mitä? Luulenpa, että käyt karkeaksi!
(Pakenee.)
Lempo partasi liimatkoon vuorisammaleeksi.
TIERA.
Musta korppi, sinun siipesi minä liimaan!
(Heittää keihään hänen jälkeensä.)
ORJA (kulissien välissä).
Maderakka! Minä kuolen!
TIERA. Se sattui liian kovaa; hän ei päästä enää pihaustakaan. Aina olen minä niin tulinen ja kiivas. Kuka sanoo minulle nyt Lemminkäisen kohtalon?
Kahdeksas kohtaus.
TIERA. CHRYSEIS, kylmänä ja kalpeana, ruhtinaallinen kruunu päässään, lähestyy MEDONIN, ANEMOTIKSEN ja kyprolaisten seuraamana. AALLOTTARET sukeltavat esiin merestä.
KYPROLAISTEN KÖÖRI.
Soi huilujen humu!
Soi sitrojen helke!
Käy karkelon kumu!
Näy riemun nyt välke!
Chryseis on löydetty. Päivä on taas.
Oi terve, oi terve, sa tähtönen maas!
MEDON (Tieralle). Käy, käsitä Lemminkäinen, ilmoita hänelle: Häntä Chryseis enempi lempi kuin hän oisi ansainnunna. Nyt palaa hän itsestänsä iloisemmilta ahoilta etsimähän lohdutusta kovan kohtalon suruihin. Sano hänelle, täällä varron häntä miekoin ja mitata tahdon loppuun pitkän taiston.
ANEMOTIS. Terveiset minull' on myöskin. Nähnet karhun kankahilla takkuturkkisen, nimeltä Tiera, niin sano hänelle: Älköön niin karvainen kuvatus enää ilmoisna ikänä esitelkö tuttavuutta hienommalle henkilölle. Se oli kunnia hänellä kerran vasten tahtoani. Sano, suurella ilolla jätän nää jäkälärannat, miss' on päivä turkki päällä, sammalta inehmo syöpi, josta pois joka sulotar karkkoo kauvas tuntureille, jossa lemmestä mörisi meille pari raakalaista…
TIERA.
Häpeisit vähäisen, vaimo!
CHRYSEIS (ylevästi). Anemotis, — aina muista Pohjan kohtalon poloa. Vaan sen vastaisuus on suuri. Auran rannat, Vantaan varret, Saimaan sinisen saaret näkevät vapahan kansan, silloin kun hautoja urosten orjat polkee Hellaan maassa.
TIERA (Medonille). Varsin hyvä. Vaan asia ei oo aivan helponlainen. Voipi vierrä viikommankin ennenkuin käsitän Kaukon.
MEDON.
Näillä tienoin juur' oli hän.
TIERA. Aivan oikein, vaan hävisi ja verta noruvi harja.
ANEMOTIS. Turha on aikoa hukata. Varmaan on lähellä täällä laaksossa tai vuorten päällä torppa, torpassa ihana tyttö. Siellä on uroomme.
MEDON (Tieralle). Tyynny. Kun kotona oomme, kysymme oraakkelilta.
TIERA (miettien).
Taitaa olla tarpeetonta
noidilta niin etäältä
Kaukon vaaroja kysellä.
Löytynee lähempi neuvo.
ANEMOTIS.
Mikä sitten?
TIERA. Niin mikäkö? No, sehän on helppo juttu, joka lapsi sen osaapi. Sanat kun oikeat osannen, veden, ilman vallitsijat, maan, tulenkin, — tänne voin ma heidän henkensä manata.
ANEMOTIS.
Hyvä, hyperborealainen!
Sitäpä soma ois nähdä.
Suo, Medon, hänen manata
mahti maageilta Egyptin.
TIERA. Sie varoja, ettei henget sulta sulkia kynine.
(Anemotis väistyy säikähtyneenä syrjään.)
MEDON. Tilaa mahdeille Manalan, ajan alkuluottehille!
(Kaikki asettuvat puolipiiriin ja Tiera piirtää keihäällään ympyrän ilmaan)
Yhdeksäs kohtaus.
MANAUS. MELODRAAMA.
TIERA. Ylös, luonnon valtakunta, portit vaskiset vapiskaa, tungen sun sydämehesi, särjen teljet, auon ukset jumal'taian tapparalla. Aalto, aukaise kitasi, puhu myrsky ihmiskielin, sanele savu ja tuli, haastele ikuinen hauta lohduksi inehmon rinnan. Ilma kirkas, sun manoan, taivu minun tahdostani, Astuite alemma päältä vuoren päivänpaistehisen. Sada, talma! Sumu sakene! Muutu muotoon ihmehenki! Ilmesty Ilmatar! (Ilmatar leijaa esiin pilvessä.) Sanele: Missä on kaunis Kaukomieli, elossa vai kuollehissa?
ILMATAR. Myrsky on vienyt kotkansiivin sankarin Pohjan vuorille pois. Muut' en tiedä. Tutki tulta. Nyt ma päivähän jälleen käyn.
(Katoaa.)
TIERA. Sun loihdin punainen lieska, taivu minun tahdostani, Panu, antaja elämän, lämmön luoja, turman tuoja. Muutu muotoon! Tuhka tummu! — Lienny liekki! Savu häviä! (Panu ilmestyy liekissä kallionseinästä.) Sano: Onko Kaukomieli elossa voi kuollehissa?
PANU. Päivä kärvensi hapset hältä, noidan nuolta on nähnyt hän. Muut' en tiedä. Tutki vettä. Nyt ma liekissä liejun pois.
(Katoaa.)
TIERA. Vesi selvä, sun manoan, taivu minun tahdostani, luonnon liekku sa hopeinen, valtameri, vaahtoharja! Muutu muotoon! Tyynny tyrsky! Astu Aallotar esille. (Aallotar ilmestyy vesisuihkussa vuoren juurella.) Sano: Onko Kaukomieli elossa vai kuollehissa?
AALLOTAR.
Suistunut on hän
suuriin vesiin,
Vellamon suudelma
poskellaan.
Muut' en tiedä.
Tutki maata.
Nyt ma ilmahan haihdun pois.
(Häviää.)
TIERA. Maa vanha, sinut manoan, kokoa osasi tänne! Tuonen kalpea kuningas, kuule voimaa mun sanani, mahtiasi mahtavamman. Vuori aukee! Nurmi, nouse! Astu, vanhus, haudastasi!
(Tuoni, tuhkanharmaana, jättiläiskokoisena, pitkine,
lumivalkeine partoineen, kohoaa maasta.)
Sano: Onko Lemminkäinen elossa vai kuollehissa?
TUONI. Nukkuvi nuorna Lemminkäinen, murhemielin kaukana, kahleissa kuoleman vuon. Päästää voi hänet vaan se lempi, joka ei koskaan pettänyt viel'.
(Vaipuu maahan.)
CHRYSEIS (surumielisesti toistaen.) Päästää voi hänet vaan se lempi, joka ei koskaan pettänyt viel'.
MEDON. Herakles astui kerran alle maan. Orfeus ovet aukas Manalaan. Ken tohtii jälleen tehdä saman työn ja käydä kamppailuhun kanssa yön ja uhrin, jonka kuolon kita sulki, elolle, auringolle antaa julki. (Äänettömyys. Näyttämö pimenee.) Miss' on se lempi, joka kuolon voittaa?
CHRYSEIS. Oi, Afrodite, joka autioittaa ja lämmittää voit liekein ihmisrinnan, ilmoita lempi, joka puhtahinna maailman yli päivän kanssa koittaa Mik' on se mahti, jalompi kuin sun! Ken kuolevainen kaikki anteeks antoi, ei koskaan pettänyt, vaan kärsi, kantoi? Miss' on se lempi, lujempi kuin mun?
Kymmenes kohtaus.
Kuvaelma ja pantomiimi.
Osa kallioseinästä vaipuu ja tausta nousee. Näkyy Tuonela, tummien, korkeiden kallioiden keskellä; sen läpi juoksee hämärästi kimallellen vitkalleen vierivä joki. Kallioiden vierellä seisovat vartioina Tuoni kansoineen, rautakintaat kädessä sekä pitkät keihäät. Vasemmalla joenrannalla istuu Lemminkäinen nukkuvana ja kallioon kahlehdittuna. Näyttämö on pimeä ja kuvaelma ensi alussa niin heikosti valaistu, että esineet ainoastaan hämärästi erottuvat. Seuraavan laulun aikana astuu Helka alas oikeanpuolisilta (katsojasta) kallioilta, vavahtaa jokea ja rukoilee taivaalta apua.
Rukous auringolle.
Oi taivahan laps, sa aurinko oi, joka linnassas korkeessa loistelet noin, säde kultainen suo, valo armahin luo yön helmahan, varrelle kuoleman vuon! Kas, Tuonelan ruhtinas rautahinen hän seisovi vahtina vuorien. Suo'os säteen korkealta hiljaa lentää, alas entää, jotta valta Tuonen tumman nukahtais, laukeis kalman laumat sankat, raukeis kuolon kädet vankat ja saalihinsa ne irrottais.
Auringon säde lankeaa Helkan pään päälle, seuraa häntä hänen tiellään ja heittää läikkyvän valon Lemminkäisen ja nukkuvan Tuonen jäykkien, tuhkanharmaiden piirteiden yli.
KÖÖRI.
Tuonen virta niin tyynnä lepää.
Kaiho huokaa ja hauta epää.
(Helka astuu jokeen.)
Lempi, lempi, mi kaikki voi,
astu tyynenä tietäs, oi!
(Helka kaahlaa joen yli ja on hukkumaisillaan.)
Kuumat kuulkosi huokaukset!
Murra kuoleman muurit, ukset.
(Helka pääsee yli, rukoilee jälleen taivasta avukseen ja
irroittaa Lemminkäisen kahleet.)
Tuo'os riemut ja lohdutukset!
(Helka johdattaa Lemminkäisen takaisin joen yli ja
kiittää jumalia.)
Lempi haudankin auki loi.
(Kuvaelma häviää. Näyttämö valkenee. Kaikki kuin ennen.)
Yhdestoista kohtaus.
EDELLISET. HELKA ja LEMMINKÄINEN mykkinä.
CHRYSEIS. Se oli äiti. Suuri taivas, sulta tää armo on. Ma merkkis tajuun sen. Enempi kuin on vaimo, sisko, kulta on äidin lempi kirkas, puhtoinen. Oi, Afrodite, olkoon kruunu sulle, kun sulot leikkii ja kun sitra soi, mut hädän, tuskan, koetusten tullen sen äidinlempi yksin kantaa voi.
(Laulun aikana tulee Helka, taluttaen Lemminkäistä, joka horjuen ja voimattomana vaipuu kallion juureen. Viimeisten sanojensa aikana ottaa Chryseis ruhtinaskruununsa ja asettaa sen Helkan päähän. Ryhmä.)
KÖÖRI.
Työ rakkauden saa seppelehen. Kas, voitettu kruunu on kaunoinen. Kevät, kukkien sää, pois, pois häviää ja ruusut ne kuihtuu, mut rakkaus jää. Äl' enää kysy, vaan lemmi aina ja uskollisna sa aina pysy! Oi, taivaan laina on sydämemme, suo auringolle sen sykkiä ja kevätpäivälle lämmetä!
MEDON (Chryseiille). Miks, ruhtinatar, kruunus pois sa annat? Et ole enää täällä turvaton, et vaimo uskoton, mi kärsit, kannat, ja kerjäät suojaa armosuosion. Ei, niinkuin ennen, orjas Medon on ja valtakuntas Kypron kukkarannat.
ANEMOTIS. Nyt maille etelän taas palatkaamme, kevääsen Kypron ikikukkivaan, oi, itketty, oi ihanainen maamme miss' satakieli soittaa soitintaan, rypäle kypsyy, — nähdä palmut saamme ja lapsuussiskot taasen tavataan.
CHRYSEIS (kalliolla). Tää unta onko? Isä, kätes suo! Tää onko maani? Ystävätkö nuo? Mun taaksein valtameren usmat haipuu ja pohjan talvi-yöt ja vuoret vaipuu ja revontulten synkkä loimo tuo. Mut tääll' on päivää! Helppo hengitellä! Maa viherjöi ja meri suurna päilyy! Kuink' korkealla taivaan kansi häilyy ja tuhattuoksuin leyhyy tuuli hellä! Isäni — tänne jään…
(Vaipuu kalliolle.)
ANEMOTIS (viitaten rantaa kohden).
Pois, Medon! Päivä jo pilviin lähti.
MEDON (tukien Chryseistä).
Oi, näinkö sammuit sa Kypron tähti!
AALLOTTARET. Oi, Kypron tähti, sa poissa ollut, sa kauvan kaivattu etkä tullut, kuin nousit kaukaa noin huolten yöhön, sa säde, särkynyt vetten vyöhön! Oi, rusko koin, oi, illan päily, mi hetken häilyy ja hävii noin!
KÖÖRI.
Työ rakkauden saa seppelehen j.n.e.
(Esirippu lankee).