Viina on puhdasta ja kirkasta, saattaa ihmisen iloiseks';
Pikari se kiiltää, viina se välkkyy, mieleni tulee niin iloiseks'.
En tiedä oliko laulu paikalla sepitetty vai muististako se laulettiin.
Matti teki muistutuksen tämänkin laulun johdosta, sanoen:
— Kirkkaus ja kiilto se ihmistä juomaan kai houkutteleekin; vaikka hän kirkkauden sijaan löytää helvetin pohjasta nousevan sinisen lieskan.
En vastannut mitään, ajattelin vaan, että surkea todella on, jos niin moni, joka kalaa anoo, saa kalan sijasta mujuisen kyyn.
— Oletko ollut juovuksissa, kysyi Matti minulta.
— Olen; jo koulussa ollessani pääsin väkevän makuun, vastasin hämilläni; ajattelin, mikä rippi tässä alkaneekaan.
— Varhaista, varhaista, mutisi Matti, mitä sitten järvi kuin rannatkin; mutta tiedätpä sitten myös, että juopunut nousee aivan kuin valkeuden maailmaan, sillä siinä tilassa ei ole mies köyhä eikä kipeä, jokapäiväiset huolet unhottuvat, kaikki on niin preaalia ja hyvää; tuolla rinnan alla tuntuu suuri voima ja urhoollisuus — vaikka viisi, ei tämä mies pelkää, sanoi Turmiolan Tommi. Se sellainen tila tuntuu hauskemmalta tietysti kuin tyhjä, ikävä maailma, ja onnen kaipaus se monen juomariksi saa.
— Saattaa niin olla, myönsin.
Silloin rupesi puhumaan Sivutalon Kristo. Hän oli kaksi vuotta pappilassa tallirenkinä ja sentähden pidettiin häntä paikkakunnallamme hienomman sivistyksen edustajana. Jahkas minä laulan teille miehet — sanoi hän — oikein sukkelan laulun. Oli, näette, kerran herraskestit pappilassa, ja silloin ne herrat sitä laulua lauloivat. Akkuna oli auki, niin että minä kuulin laulun tallinovella aivan selvästi; ja kun ne lauloivat sen pariinkin kertaan, niin pystyi se muistooni. Se oli näin:
Jos Aatamikin oisi
Ja kanssamme nyt joisi,
Niin Eevan malja ensiksikin juotaisiin.
Jos Aatamikin häissään
Oisi ollut päissään,
Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin.
Siihen se laulu loppui, ja Kristo vakuutti sen omin silmin nähneensä "präntättynäkin".
— Mutta kuinka maaherra ja konsistorjumi on sellaisia kirjoja präntätä antanut, kysyi Aapelin Malakias.
— Juo se pispakin, jos ei muuta kuin aarakkia taikka Pranskan paloviinaa, miks'ei sitten semmoisesta asiasta laulaa saisi, selitti Kristo.
Matti sanoi: mutta jos vallesmanni näkee teidän maantienojassa pyllyelevän, niin mitä hän teille antaa?
— Kasakanpamppua ja juopuneen sakon, vastasi usea ääni.
— Tiedättekö mitä hän herroille tekee, kysyi Matti.
— Juu, juu, vastasi Kristo, hän kilistää heidän kanssaan lasiaan ja sanoo: kool pruu!
— Kool pruu, sano Hiislunti muijaansa, irvisti Jussi.
— Ja Maijala valakkaansa, lisäsi Miia.
— Niin, sanoi Matti, miksi turmelemme itsemme ja miksi seuraamme herrain esimerkkiä, kun siitä kumminkaan ei kunnian kukko laula?
— Niin vallesmanni tekee, mitä virkansa vaatii, puhui Malakias.
— Niin, niin, säestivät toiset, hänen virkansa vaatii pitämään talonpoikaista väkeä kovalla.
— Eikös herrojen juominen yhtä synnillistä ole, kysäsi Himmeliini.
— He juovat taidolla, selitti Kristo.
— Eivät he melua eikä pyllyele maantienojassa, selitti Kalle.
— Meluavat kyllä kopissansa ja pyllyelevät uljaissa trahtööreissä, joihin ei suomenkielellä pääse edes ryyppyä ottamaan, honotti Malakias.
— No tarvitsevathan hekin sydämen lämmitystä, selitti Kristo.
— Miks'ei heille pamppua ja sakkoa anneta, kysyi Usa-Jussi.
— Eihän korppi toisen korpin silmää puhkase, sanoi Malakias.
— Ja yhtä sutten silmäin väli, lisäsi Kalle.
— Valoa, totista valoa tarvittaisiin, kuiskasi Matti minulle.
— Valoa, jossa on lämpö ja elämä, vastasin. Matti kääntyi miehiin päin ja lausui: ettekö ole ajatelleet juopumusta synniksi?
Vastaukseksi kaikui nurkasta:
Ei ole ihme jos pojat juo j.n.e.
— Mutta, huusi Matti kovalla äänellä, vaikka pakanat ja papit, herrat ja vörpaiskatut joisivat niin että sininen tuli sieramissa palaisi, niin me emme saa juoda, jos juominen kerran synti on.
— Vaivaisia syntisiä me kaikki olemme, Matti niinkuin muutkin, kuului pistävästi nurkasta.
— Kukas täällä täydellinen on, huoahti Malakias.
— Kelpaahan Matillekin jumalanvilja, muistutti Miia.
— Olen koettanut olla kohtuullinen nautinnossani, sanoi Matti.
Nyt kuului meluavasta joukosta:
— En minäkään ole sikana ollut! Määräni minäkin tiedän! En ole kertaakaan kurrassa ollut. Ei minua ole Matin tarvinnut talua.
— Vanhurskautta sekin, ajattelin.
Istuimme Matin kanssa akkunan ääressä. Ilta oli jo tullut, kynttilä oli sytytetty. Matti vilkasi ulos ja sanoi: Kas kuinka pohjanen palaa! Katsoin ulos minäkin: pohjoinen taivas leimusi, tuliset miekat sädehtivät näköpiirin rannalla, laella kiiluivat talviset toverimme, sädehtivät tähdet. Majesteetillinen on talvinen tähtikirkas ilta, taivas on kuin iki-isän helmitetty viitta.
— Voi, sanoi Matti, kun tuolta ylhäältä katselisi ihmiselämää, niin täytyisi sanoa: kuin turhat ovat kuitenkin ihmiset kaikki!
Samassa tuli Veräjäntaustan Kalle ulkoa ja puhui tullessansa: minun piti huomenna mennä taloon hako-metsään, mutta siellä taitaa tullakin huono hako-ilma, näen sen taivaan merkeistä.
Näkeehän se juopunutkin taivaan merkit!
Mutta ihme! Yht'äkkiä valkeni peri valkeaksi pirtti. Lännen taivaalla näkyi kirkas sinertävä valkeus, joka hetkeksi täytti koko taivaan rannan; pitkän juovan jätti se jälkeensä ja sammui eteläisen metsän takana.
Kun se pirtin akkunasta ensin sisään loisti, niin himmeältä tuntui pöydällä palavan kynttilän valo; ja iltainen valonilmiö kirkasti talkoomiesten ahavoittuneet kasvot.
Ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, hiljainen siunaus vaan kuiskeena kuului miesten huulilta.
— Nyt näimme miehet, tulevaisen maailman, sanoi Kalle.
— Se oli muistutus kirkkauden maasta, sanoi Esteri minulle.
Totisina istuivat siinä kulmakunnan miehet. Kynttilä kävi yhä himmeämmäksi ja yks' kaks' — se nukahti kokonaan viimein — lieneekö ollut vettä sydämessä? Kirkkaasti tunki pohjoisen väläysten jylhä valo pirttiin luoteen puolisesta akkunasta, värisevän hohteensa loi tähtitarha sisään toisesta akkunasta. Haamuina liikkui talkooväki pirtissä, valkealle hankivaipalle tuolla ulkona vuodatti kirkkautensa kajastusta Pohjolan leimuava yö.
Esteri asettui seisomaan keskelle lattiaa. Puneva leimu kajasti hänen kasvoillensa, ja tähtein valossa häämötti hänen vaalean tukkansa palmikot. Siinä hän seisoi tyynenä, ympärillään järeät, hiljaisuuteen vaipuneet miehet. Nosti hän päänsä pystyyn, ojensi kätensä kohti pohjanpuolista akkunaa ja lausui hiljaa: Miehet! päällämme on kirkkauden säteilevä holvi, allamme alhainen maa, sydämmissämme yö. Ei näytetä meille jouluyön kirkosta kunniaa, ei Taaporin säteilevää paistetta, vaan tuomion helevä valkeus. Yö on valkeus Hänen edessänsä; pimeyden lävitse näkyvät viilovat tulimiekat. Ne välkkyvät pohjoisen taivaalla, ne leimuavat jo kaikilla neljällä ilman suunnilla! Nouse kansa, herää ihminen, katso korkeuden kirkasta hohtoa, nouse, ole kirkas, ole kirkas kuin auringon läikehtivä otsa, ole raitis kuin äilehtivä taivas tuolla takana pohjoisen maan; ole raikas kuin talvinen puhdas päivä, muutoin, muutoin — — kasvaa häikäisevä kirkkaus, venyy säteilevä miekka, venyy sydämesi pimeään karsinaan asti, leikkaa, polttaa, veristää — välkähtelee tuomion kiiltävä miekka, pakene, mene piiloon, taakse kukkulain, alle vuorien; onnettomat naapurit, sokea talkooväki, melusi estää tänne laskeumasta kirkkauden salaisen haltijan!
Kummastellen katselimme puhuvaa impeä. Hänen äänensä sointu teki ihmeellisen vaikutuksen: kaikki katselivat häntä ihmetellen, sanaakaan sanomatta.
— Mitä tarkoitat, Esteri, sanoi Matti levottomasti.
— Oih, hän vastasi, mieleni oli niin kummallinen, ett'en tiennyt mitä puhuin. — Ja häveliäänä istui hän tuolille.
— Selvää se on, puuttui puheeseen Himmeliini, selvää, perin selvää on, että meidän jokaisen on välttämättömästi tehtävä parannus ja juuri tuima ja totinen!
Ei siihen miehet juuri mitään vastanneet, rupesivat pois hankkimaan yksi toisensa perään.
Lähtöä rupesimme mekin tekemään.
Kun kiittäen sanoimme jäähyväiset Himmeliinille, sanoi hän Matille: Kyllä saa olla tämä vihoviimeinen tällainen kokous; olen ollut matkareisulla ihan helvettiin! Soisi Jumala, että pääsisin pahan pauloist'!
— Apuu meille ylhäält' anna, huokasi Matti.
— Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljo!
— Hyvästi, hyvästi, ja kiitoksia vaan!
Porstuassa oli Katriina. Hän virkkoi hyvästi-jättäissänsä: Mitä ihminen tekee, sen edestänsä löytää; sullotun ja kaksinkertaisen mitan olen saanut — älä minua Matti järin kovin vihaa!
— Jumala varjelkoon, sanoi Matti, ja läksi ulos Kailua valjaisiin säälimään.
Tiemme erosi Punalan veräjällä. Oli mielessäni jotakin, jonka olisin sanonut Esterille, ja Matillekin, mutta eihän se sana suustani lähtenyt.
Erotessamme huusi Matti: ei tämä komento kelpaa, ihmisestä pitää tulla pyhä taikka — paha.
Kummallinen sana, ajattelin, niinhän se on; ja kuitenkin on paljon ihmisiä, jotka eivät ole tehneet ratkaisevaa päätöstä, eivät vaella pyhyyden eikä pahuuden tiellä, vaan tavan ja tottumuksen yleisellä karjakujalla.
Miettiessäni kului matka pian, tuskin huomasin että jo ajoin rakkaasta kotiveräjästä pihaan.
Kuinka hyvältä sentään tuntuu päästä kotia!
X.
Taas on suvi, minulla jo kahdeskolmatta. Pohjalammilla on häät. Kirjavalla vaatteella peitetty kaappi on alttarina; tämän satunnaisen alttarin edessä on kukitettu ryijy, ryijyllä on kaksi n.s. vihkipallia, joille parin on määrä polvillensa laskeutua. Pitäjänapulainen seisoo kaappialttarin takana kirja kädessä, ja yltympäri ryijyn seisovat telturit valmiina. Pirtti on puhdistettu ja pesty, päreillä on verhottu sekä katto että seinät. Jo nostavat telturit korkeuteen sinipohjaisen suuren liinan "morsiustaivaaksi", sillä porstuassa vetää kraatari Sankreini porinmarssia merkiksi, että morsiuspari on tulossa. Morsian astuu jo sisään sulhasen kanssa. Se on Esteri, tuo mustahameinen tyttö, jolla naapurivaimojen suureksi kauhistukseksi ei ole päässä muita "koreuksia" kuin muutama sininen ja valkea kukka. Ujostellen astuu hän vihkimatolle. Sulhasena on hänellä niin kukas muu kuin minä! Juhlallisesti toimitti "maisteri" vihkimystoimituksen — ei messuakaan unhotettu.
Tässä sitä siis nyt ollaan.
Esteri oli ihmeellisesti kehittynyt. Koulussa saatuja tietojansa lisäämistänsä lisäillyt, niin että hän meikäläisiin oloihin nähden saattoi käydä kylläkin sivistyneestä tytöstä. Meidän tuttavuutemme, koulussa alotettu, oli kasvanut kasvamistaan ja tullut aina likeisemmäksi — luulen olleemme onnelliset, kun olimme katkeamattomilla siteillä yhdistetyt.
Kun nyt vihkimisen päätyttyä vieraat meitä onnitellen kättelivät, niin astui muurin nurkasta esiin Yrjö; oikein permanto-palkit notkuivat, kun hän astua jytisti luoksemme. Hän piilotti leveään kouraansa Esterin käden, teki saman tempun minulle ja murahti: olkoon onneksi! Samassa kääntyi hän takasin, toi muurin-nurkasta katajavanteisen pytyn, laski sen Esterin jalkain juureen, sanoen: täss' olis vähän huushollin alkua! Me kiitimme lahjasta; vaan kun sittemmin katsoimme siihen, näimme ihmeeksemme pytyn olevan kovia hopearuplia puolillansa. Emme tahtoneet mitenkään tällaista lahjaa vastaan ottaa, mutta Yrjö oli ykspäinen eikä ottanut sitä takasin, sanoi vaan: pitäkää te vaan hopea, ei se minulle ole juuri iloa tuonut — ja — ja — tottahan korpi-krotari hako-äijänä tai kalaviskarina teillä jokapäiväisen leipänsä saa? Ja siksi asia jäi.
Huomenis oli lähdettävä meille, sillä olihan Mäkelä isompi torppa kuin
Pohjalammi, ja tarvittiinhan siis meillä miniä paremmin kuin vävy
Pohjalammilla. Lähtö oli siis käsissä. Sankreini veti taas porstuassa
marssia, Esteri liritti viimeisiä jäähyväisiä itkevälle äidilleen.
Kailu oli valjastettu reen eteen — Pohjalammille ei ollut ratastietä.
Reessä oli Esterin kapineet, mitä lienee ollutkin, sänky, kaappi ja pari pataa. Me morsiuspari marssimme jalkasin häävierasten kanssa edellä; perässä piti Yrjön kuskata kalukuormaa.
Kun siinä juuri oltiin lähdössä, ja Yrjö jo oli pari kertaa huutanut Kailulle lähdön merkiksi, niin tulee Himmeliini olkiladosta päin suuri uudenaikainen piironki selässä. Päästyänsä reen luo, asettaa hän taakkansa kuormalle ja sanoo: Lisänä rikka rokassa.
— Hämmähäkki taikinassa, lisäsi Yrjö, istui kuormalle ja läjähytti
Kailua vitsalla lautasille.
Liikutetun näköinen oli Matti, kun hän siinä huusi lähteissämme: ota vanha mies mukaasi, Kustaa, niin on hyvä elämän läpi kulkeaksesi!
Ja niin me lähdimme jalkapatikassa tuota suden juoksemaa virstaa käymään. Törähytteli kotvan aikaa Pohjalammin pihaveräjällä raikuvaan pukinsarveen Matti, ja jäähyväisiksi vastasi monenkertaisesti ahon syrjässä alkava jylhä hongisto. Välimiten soitteli pelikommoansa Sankreini, ja kehoitukseksi Kailulle räyskähteli silloin tällöin jyreä kalukuormalla istuva kuski.
Ja niin toin minä nuoren vaimoni kotia.
* * * * *
Ajat ja olosuhteet ovat muuttuneet. Uotila, Matin kototalo tuli kansliissa myytäväksi. Sen huusin minä, ja Maariasta olemme jo täällä asuneet. Täällä nyt saan yhä suuremmassa määrässä kokea, "kuinka hauska on päästä kotia". Tässä nyt istun porstuanperä-kammarissa ja kirjoitan näitä muistelmiani. Kyllä moni nauraisi minua, minä maanmies kun tällaisia kirjoittelen. Mutta mitäs minä siitä! Hauska on muistella menneitä päiviä, hauska on, jos elän vanhaksikin, katsella näitä asioita, joita olen muistoon pannut. Paha vaan, ett'en enää kerkiä kirjoittamaan kuin aikaharvoin muutaman rivin. Esteri askaroitsee pakarissa, Yrjö hakkaa hakoja karjopihassa. Vanhempani kuuluvat voivan hyvin — he lupaavat pitää tölliä niinkauvan kuin jaksavat.
Kaikki olisi hyvin, ellemme eilen olisi saaneet sitä ikävää sanaa, että
Pohjalammin Kreeta sairastaa.
* * * * *
Paras lienee, että panen paperille päivänkin, jona rivini kirjoitan.
Toukokuun 19 p.
Kreeta on tullut huonoa huonommaksi. Esteri meni eilen sinne. Omituinen ihminen se Kreeta; Hän uneksii ihmeellisiä asioita. Hän kuuluu usein sanovan: kuinka autuasta sentään on päästä kotia! Ihmeellinen sana! Se on usein minunkin povessani kuulunut, vaikk'en ole sitä ijäisyyden valossa käsittänyt.
Toukokuun 21 p.
Esteri on ollut kotonansa; kuinka tyhjä on kotimme hänen poissa ollessaan! Hän lähetti minua sinne kutsumaan. Hevonen valjaisiin siis ja matkaan!
Toukokuun 25 p.
Kreeta on siis kuollut. Ennätin arvoltaan Pohjalammille, ennenkuin loppu tuli. Siinä hän makasi vuoteellaan hyräillen: "o taivaan koreus!" Ei mene milloinkaan tämä kuolemantapaus mielestäni. Maisteri luuli hänen hourailevan, mutta ei hän suinkaan houraillut. Sumeeni tuli suuresti kun hän siinä vuoteellaan katseli ylöspäin ja puhui: Kuulkaat, korkeemmassa kuorissa veisataan, ah kuinka urkuin uusi virsi pauhaa ja kantelein soitto kaikuu niinkuin suurten vetten pauhina. Jo aukenee taivaan kultainen portti, jo kiiltää hopeakirkas elämän virta. Avatkaa räppänä, avatkaa ovi, että kuulen selvästi kotimaani soiton — siellä on minun kotini, sieltä minä tänne lähetettiin kouluhun kovan elämän, orjantyötä oppimahan; — vaan kohta, ja kohta, ja kohta viette te — te kauniit siivelliset taaskin vaivaisen vaimon kultanurmen kainalohon, Tuonelan sinisalihin.
Hän vaipui sitten vähäksi aikaa äänettömyyteen. Matti istui pesän edessä pää käteen nojattuna. Esteri oli asettanut istuimensa päänaluisen kohdalle, minä seisoin oven suussa.
Tuli sinne kotoni väetkin ja seisahtuivat oven suuhun.
Kreeta nosti taaskin silmiään ja huomasi Matin pesän edessä.
— Matti, hän sanoi, tule likemmä, että saan puhua. Minä olen ollut huono vaimo, sinun on minusta ollut usein vastusta. Anna anteeksi, — minä olisin ollut hyvä, mutta minä en osannut.
— Anteeksi antakaamme, sanoi Matti melkein tukehtuneella äänellä, minäkin olen usein sekoittanut kyyneleitä leipääsi.
— Olisin ollut parempi, jos olisin osannut, vaan en osannut. Nyt on minulla moni asia selvempi, ennen sitä vastaan en tiennyt, mikä minun oli ja mikä minulta puuttui. Muistelin autuasta maata, josta olin tänne tullut. Toisinaan oli se muisto niin hämärä: minua oli käsketty jotain tekemään, mutt'en muistanut, mitä se oli. Kaikki oli niin ihmeellisen sekavaa ja sumuista, eikä selinnyt minulle elämäni sekava vyhti, ei hälvennyt sakea sumu; kun minä oloani aloin ajatella, niin täytyi itkeäni — — Esteri, tuo vieläkin minulle vilukukkia, tuo sinisiä ja valkoisia vilukukkia, kevään ensi kukkia — Matti, avaa ovi selki seljälleen, että vielä kerran saan nähdä kauniin pihlajamme, että saan nähdä, kuinka loistaa säteilevä päivä meiltä tänne sakean sumun ja paksun pimeyden maahan.
Ovi avattiin, ja Esteri toi sini- ja valkovuokkoja, pani ne vesilasiin ja asetti lasin tuolille, sairaan päänalusen kohdalle.
— Kas, sanoi sairas, tikapuut käyvät tuolta pihlajan juurelta ylös ilmaan, ylös tuonne aina päärlyillä kaunistettuun saliin — enkelit käyvät ylös ja alas — Kas, kas, tuo yksi viittaa minulle hienolla, hohtavalla kädellään — Näytäs, Esteri, kukkasiasi! Katsoppas vaan noita pieniä, kauniita silmiä, joita kostuttaa murheen kyynel — Matti, Esteri, Kustaa, kaikki, jääkäät hyvästi — suloista on päästä kotia.
Esteri avasi kirjan ja luki: "Hän on pyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, eikä kuolemata pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä silloin oleman".
— Niin se on, sanoi sairas, veisatkaa minulle suvivirsi!
Sen jälkeen ei hän enää puhunut mitään. Me istuimme ja rupesimme veisaamaan: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen".
Mutta Kreeta hengitti vielä muutaman raskaan kerran ja sammui niinkuin kynttilä ennen Himmeliinin pöydällä.
Lopetan tämän kertomuksen Kreetan lopusta kysymysmerkillä, sillä kuka osaa selittää hänen elämänsä himmeän sadun?
Kesäkuun 1 p.
Tarkastin Mattia haudalla. Tekokyyneleistä tai kastetusta nenäliinasta ei näkynyt rahtuakaan. Silmät maahan luotuina hän seisoi haudan partaalla; ja kun hauta oli siunattu ja kellot paukahtivat soimaan, luulin hänen silmässään nähneeni kyyneleen, nähneeni sen ensikerran eläissäni.
Syyskuun 15 p.
"Syksy on tullut ja myrskyelee". Siunattu on maa, sato runsas. Esteri utelee minulta, mitä minä oikeastaan iltasilla olen kirjoitellut yksinäisyydessä. Ehkä luen hänelle ensi pyhänä nämät muistelmani. — Olen itselleni aivan kuin kysymysmerkki, tulleeko selvää milloinkaan?
Syyskuun 20 p.
Olen lukenut tämän kyhäelmäni Esterille. Muutoin oli se hänen mielestänsä joltinenkin paitsi siinä kohden, että siinä oli mainittu hänen lapsellisuuksiansa liian paljon. Hän sanoo myös kaipaavansa siinä lemmen-asioita, semmoista kuin esim. "Kuuselan kukassa", "Suomalaisissa Uuteloissa" ynnä muissa kertomuksissa on. Mutta, myöntää hän, mistäs niitä semmoisia ottaa, sillä mehän saimme toisemme ilman pitemmittä mutkitta.
Olen pyytänyt Esteriä joutohetkillä — joita hänellä ei näytä viljalta olevan — kirjoittamaan jotain näiden muistelmain lisäksi, joita sitten vanhoina saisimme katsella. Hän kielsi ensin, mutta suostui vihdoin. Vuoden kuluttua luemme toisillemme, mitä olemme kirjoittaneet.
Tässä seuraa molempien aviopuolisoin kirjoitukset ajanmukaisessa järjestyksessä, sellaisina kuin ne lopullisesti järjestettiin.
Kah.
Jo syyskuun 30 p. kirjoittaa Esteri.
Minun pitäisi siis kirjoittaa elämästäni ja niistä ihmisistä, joista Kustaan muistelmissa puhutaan. Kenestä muusta alkasin kuin äidistäni? Ihmiset kyllä pitivät häntä hessahtaneena; ja tosi on, että hänen henkensä oli nukkumuksen tilassa, mutta kuitenkin oli hän hyvä-sydäminen ihminen. — On kuin aukenisi kirkkauden maailma sieluni silmäin eteen muistellessani kaikkea sitä, mitä äitivainaja minulle itkein lauloi ja kertoi. Hämärä oli se maailma, jossa hän liikkui, mutta hämärän sulon ja suloisten aavistusten maailma se myös oli.
Sama, lokakuun 3 p.
Kummallinen mies se isänikin. Vanha viisasteleminen on häneltä milt'ei kadonnut. Raamattuansa hän vaan lukee jättäen kaikki muut kirjat sikseen. Ainoasti Kiven runoja hän vielä usein lukee. — On kuin ahdistaisi rintaani joka kerta kuin näitä runoja luen. Niiden tekijä on sydänverellään ne kirjoittanut, sillä ne runot ovat täynnä elämän tuimaa tuskaa.
Eilen luuli kai isä olevansa vapaa kuulijoista, sillä hän luki ulkoa taaskin tuota synkkää ja ihanaa runoa:
Mi ikävyys,
Mi hämäryys sieluni ympär'
Kuin syksy-iltanen autiomaall'?
Turha vaiva täällä,
Turha ompi taistelo
Ja kaikkisuus maailman, turha!
Sitten hän käveli edestakasin pirtissä, laski polvilleen sänkynsä viereen ja rukoili. Noustuansa huusi hän kiivaasti: jos se kallio horjuu, niin sitten kaikki horjuu.
Sama, marraskuun 1 p.
Isä käy yhä miettiväisemmäksi; hän sanoi eilen, ett'ei rakkautta eikä uskoa ole muualla kuin kirjoissa. Hän raukka on niin usein pettynyt! Luulen puolestani, ett'ei hän ole saanut osakseen tuota rakkauden valoista silmäystä ylhäältä. Oli kuinka oli, minä tunnen rakkautta olevan maailmassa, minä uskon Kustaata ja hänen rakkauttansa. — Merkillistä, että hän, joka on käynyt koulua melkein lukioon asti ja on niin paljon lukenut, rnpesi maamieheksi ja nai torppariin tyttären. Mutta totta kai "vakka kantensa hakee, vakan kansi kantumensa".
Kustaa, marraskuun 15 p.
Syksyiset kiireet ovat estäneet kaiken kirjoitustyön. Matti puhuu kuolemastansa usein ja levollisesti, mutta katsantonsa on synkkä, ei se uskon riemua osoita.
Esteri, joulukuun 1 p.
Nuori pastori kävi isän tykönä, mutta ei isä hänelle paljoa puhunut, tunnusti vaan itsensä syntiseksi ja sanoi turvaavansa armoon avaraan. — Kauniisti puhui pappi, oikein kauniisti — niillä nuorilla papeilla on toinen tapa kuin vanhoilla.
Kustaa, joulukuun 2 p.
Nuori pastori oli Matin luona; sanansa olisivat mainiosti sopineet esimerkiksi kielioppiin, niin olivat ne punnitut ja sommitellut. Onhan, kuulenma, pappissivistystä viimeisinä aikoina korotettu. Mutta kuinka oli itse asian laita? Niin, siinä kohden olisi Matilla kenties ollut sanomista enemmän kuin pastorilla.
Esteri, joulukuun 3 p.
Olen siis orpo; molemmat ovat he siis jo menneet hämärää tietä ijäisyyden kaukaiseen kaupunkiin. Isä nukkui rauhallisesti ja sanoi toivovansa, että taistelu sai hyvän lopun.
Kustaa, jouluk. 21 p.
Olemme haudanneet appeni. Rauha hänenki, kärsineen, tomulle. Mikä on elämä? Onko se uni? Onko se mitä tavallisesti kuolemaksi sanotaan, heräjäminen uuteen, korkeampaan elämänmuotoon? Vai uinahtaako elämämme kuolemassa taas siihen tiedottomuuden ja tunnottomuuden hämärään, missä se ennen syntymistä uinaili? Mistä saan vastauksen?
Esteri, jouluk. 25 p.
Olen siis pitänyt joulua oman kattoni alla. Kuinka hauskaa, vaan kuinka ikävää samalla! He eivät olleet veisaamassa kanssamme jouluvirsiä, mutta varmaan niillä tuolla ylhäällä on paljon ihanampi joulu kuin meillä täällä alhaalla. Kustaa on usein niin miettiväinen ja tuomioissansa ylen ankara. Tosiaan ei auttaisi meidän ihmisten toisiamme tuomita vaan sääliä ja surkutella, sillä kaikki olemme viheliäisiä, viheliäisiä peräti.
Esteri, helmikuun 5 p.
Se on siis tapahtunut. Yrjö Matiias on hänen nimensä — Kustaan tahtoma nimi. Kyllä elämä ansaitsee elämisenvaivan. Priski on poika, potkii kuin veitikka ja huutaa kuin lukkari.
Kustaa, 12 p. toukokuuta.
Olimme Vapunpäivänä pappilassa. En olisi luullut Esterin niin somasti herrasväen joukossa itseänsä käyttävän. Ei puuttunut häneltä muiden rinnalla muuta kuin ruotsin taito; mutta viis' siitä, kielellänsä lintukin laulaa. — Odotin saavani kuulla herrain huoneessa jotakin, josta olisi sydämelleni virvoitusta, mutta petyin. Maasta maallisia olivat jutut kaikki; totia siellä illan kuluksi juotiin. Se kuuluu olevan vaan tapa sellainen. Kysyin siinä herroilta pakinan lomassa, mistä ihminen saisi totuuden, elämän, lämmittävän ja voimaa antavan totuuden.
"Raamatusta", vastasi provasti, kunnon ukko.
"Mutta millä tavoin", uskalsin kysyä.
"Älä tutki opin perustusta, usko yksinkertaisesti", sanoi kappalainen juhlallisesti.
"Loiskis, Uotila", sanoi Monnilan maisteri, kilautti lasiansa, otti siitä siemauksen ja lisäsi, "täss' on totuus!"
Mikä siis on totuus?
Tahtoisin nähdä totuuden, nähdä sen kristillisessä elämässä, niin että elämä jokaisena hetkenä saarnaa totuutta. Koulussa luettiin ketun sanoneen kukolle: "en minä suupuheilla elä". Ja samaa täytyy minun sanoa. Jospa edes "suupuheilla" olisi täysi tosi tarkoituksena!
Seuraelämän kukkanurmen alla, tervehdysten, kumarrusten, kiitosten ja hymyilyjen kirjavien kukkien alla on routaa paksulta. Tuskastuttavalta tuntuu minusta se, että kaikki ovat niin varmoja ajan ja ijäisyyden kysymyksissä; ei koskaan oteta niitä puheeksi, ei kenenkään tarvitse epäillen kysyä. Minä yksin olen kuin outo härkä vieraassa karjassa — yksin epäilyksineni ja tuumineni.
Sama, toukokuun 20 p.
Isänmaallisuus ja kansallisuus — ne, ne ovat käyneet nykyään mahtisanoiksi, niitä käyttää ylioppilaat luennoillaan, niitä rusthollarit totiklasin ääressä. Olen kuin pussissa.
Sama, toukokuun 30 p.
Eilen oli pitäjämme ylioppilasten toimeenpanema "kansan-juhla". Kiipeemistä, pussitaistelua, kilpa-ammuntaa, seuranäytelmä ja viimein vilkas tanssi — niinhän varmaan mainitaan asia sanomissa. Puheen piti Monnilan maisteri — sama joka klasissa sanoi totuuden olevan — ja lopetti puheensa innokkaalla huudolla: eläköön isänmaallisuus ja kansallisuus. Ja väki huusi mukaan: eläköön, eläköön!
— Maisterin viimeinen "purpuri" meni päin mäntyä; hän vikureerasi aivan uunin taakse — ja sinne hän jäi — hän kaatui uhraten voimansa kansallisuuden- ja isänmaa-aatteen eteen! Sehän on suomalaisen pyhin velvollisuus, kuten hän puheessaan sanoi.
Pitihän siinä kirkonkylän rusthollarikin puheen isänmaanrakkaudesta; ja kylläpä hän "maatansa" rakastaakin, vieläpä muittenkin — ajoihan se leski-Eevan pois maansa päältä nimismiehen kautta, Eeva kun oli iso-uskolainen. Ajaahan se kerjäläisetkin talostansa tyystin pois aina riihiveräjälle asti. Ja kuitenkin puhuu hän isänmaanrakkaudesta. Hän harrastaa kansan valistusta, ei hän siis renkien kanssa ryyppää — vaan vertaistensa.
Totuutta, totuutta siis "isänmaallisiin" ja "kansallisiin" pyrintöihimme, ei suupuheilla eletä!
Sanovat: "vallassääty sulakoon yhteen talonpoikain kanssa". Aivan niin. Mutta talonpoikaisylimystö sulakoon myös yhteen alhaisemman kansaluokan kanssa! Katsokaa, ett'ette seuroissamme puhu sellaista, mikä muistuttaa olevanne ylimystöä! Ja me "kansalliset", me yhteen sulaneet talonpojat ja herrat — herra talollinen Matti Mattila ja herra valismanni B. B.; mikä tasa-arvoisuus! niin me alentukaamme taas Heikki-rengin ja Kaisa-piian kannalle — herra Heikki Heikinpoika ja neiti Kaisa Kaisantytär — mikä tasa-arvoisuus! Tahi mukavampi lienee jättää herrat ja neidet pois ja sanoa: kansalainen Heikki, kansalainen valismanni. Eteenpäin siis! Kerran tulee Heikin ja Kaisan vuoro, he taistelevat silloin mahtavaa, omavaltaista keski-säätyä vastaan; ja onneton se, jolla on eheät housut ja harjattu nuttu — hän on kavaltaja.
Ja kuitenkin sanoo povessani ääni, että tässä uudessa puuhassa on totuutta, jota meidän tulee auttaa voitolle. Mutta mikä on totuus? Sen sanoo päivän selvästi jokainen maaseutukirjeenvaihtaja sanomalehdissä — mutta sanoo sen niin varmasti, niin epäilemättä, että on syytä epäillä, onko hän milloinkaan täydellä todella kysynyt: "mikä on totuus?"
Ennemmin tahdon ilmoisen ikäni olla epäkansallinen pimikko — jonka nimen jo noin sivumennen sain — mieluummin tahdon olla oma itseni kuinka pienenä tahansa kuin huutaa "huroota" tietämättä, mistä puhe on tai kirjoitella sanomalehtiin tuon ainoan mallin mukaan, jota melkein yleisesti käytetään.
Eiköhän pienikin ihminen ole parempi suurta apinaa?
XI.
Kun luimme nämät muistoonpanomme, niin huomasimme ne sangen vaillinaisiksi. Päätimme sentähden jatkaa niitä, kirjoittaen aina jotakin "kun aikaa on ja jotakin merkillisen-laatuista tapahtuu".
Esteri, kesäkuun 6 p.
Nyt on siis Kustaan nimipäivä. Annoin hänelle lahjaksi vihkosen Suomalaisia Uuteloita. Mutta entistä iloisuutta en hänessä enää näe, hän on niin umpimielinen. Kaikissa seuroissa, joihin meitä viime aikoina on ruvettu kutsumaan, on hän aina niin yksinänsä; ei hän innostu. Hän on luonnoltaan vähän isävainaani tapainen, epäilevä ja ivallinen. — Niin isävainaani, kunnon äijä! Hän oli niin paljon saanut kokea petosta ja kavaluutta. Katriina hänen hylkäsi Himmeliinin tähden. Olen pitänyt Katriinaa silmällä, missä on sopinut. Kirkkotiellä olen hänen nähnyt niin prameasti pyntättynä. Hänen päävikansa on epäilemättä turhamaisuus — isävainaa olisi sanonut hänen himoitsevan kirkkautta ijänikuista, mutta väärällä tavalla. Ja todellakin hänen silmänsä hyväilee ulkokiiltoa; luulen ett'ei hänellä ole tuota sisällistä silmää, jolla pintaa syvemmälle katsoa voi; ja sentähden hän kai isävainajani hylkäsikin ja otti pramean Himmilän Kustaan.
Kustaa, kesäkuun 15 p.
Himmeliinin väki on, kuulemma, tullut uskoon. Sinne kuuluu kokoontuvan pyhä-iltasin, joskus arkionakin, kansaa kaikellaista. Siellä lauletaan ja pidetään "kanssapuheita". Katriina koreilee entistä enemmän. On laittanut itselleen suuripuikkoiset korvarenkaat ja huikean punertavan hameen ja heluja kaikellaisia. Hän sanoi kirkkotiellä meille, "että eikös Kristuksen puhdasta, kiiltävää morsianta kelpaa koristaa".
Hyvästi sitä Himmeliinin joukkoa pilkataan ja parjataan, mutta eivät ne siitä näytä huolivan. Pappien kanssa he väittelevät ahkerasti ja lupaavat tunnustaa uskonsa vaikka korkean konsistorjumin edessä. Menisinkö heidän seuraansa? En! Sillä heidän opettama vanhurskautensa on ulkopuolinen kiiltävä puku vaan, joka ei sisällisesti saa ihmistä sotakannalle maailman kanssa. Se on jotakin, joka näkyy vaan ei todella ole.
Se juuri lienee elämäni suurin kuorma, että olen oppinut näkemään olemisen olevan riidassa näkemisen kanssa. Osaksi on Matti minulle sen asian huomauttanut. Hän se yksinkertaisella silmällään näki eroituksen pinnan ja ytimen välillä, näki silloinkin kun muiden mielestä kaikki oli oivallista aivan. Toivoisin hänen nyt olevan siellä, missä oleminen ja näkyminen on aivan samaa! Kuinka vaikea tuo tuollainen oleminen on, sen olen kyllä saanut kokea. Niin pian tahtoo häilähtää elämä sille suunnalle, että oleminen on tipo tiessään ja paljas näkymisen kuori jälellä. Silloin tuntuu kuin en olisikaan enää oma itseni; tyhjältä tuntuu silloin ja kylmältä, kunnes taas hiljaisuudessa alan etsiä itseäni.
Esteri, kesäkuun 23 p.
Oikein hauskalta tuntuu, että olen saanut askareeni tehdyksi. Kuinka paljon onnea kuitenkin on minulle suotu! Kustaa on miesten kanssa koivunlimoja pihaan tuomassa, sillä huomenna on Juhannus. Kirjoitan nyt tässä odotellessani muutaman rivin. Mutta millä alan? Korkeana kohoo sininen pilvetön taivas, viheriänä rehoittaa nurmi, jota tuhannet kukkaset kaunistavat. Lempeänä laskee länteen aurinko armas. Suloinen lemu tuoksuu avatusta akkunasta vastaani. Koivistosta kuuluu lintujen iloinen viserrys; kuusistosta kuuluu käen kaipaava kaksiääninen sävel. Kuinka ihanaa lienee siellä, missä kesä ijankaikkinen viheriöitsee, tuolla äitini "kotimaassa", elonvirran äyräillä, siimeksessä elämän puun! — Mikä ihme vetänee mieltä ihmislapsen tuonne ylös äärettömyyden sinimereen? Nyt ymmärrän äitivainajani laulun: oi milloin ja milloin ja milloin? On tänään niin kummallista. On aivan kuin koko olentoni hiukeisi, — tahtoisin poveeni imeä, imeä kaikin voimin, jotakin tuolta ylhäältä, tahtoisin painaa pääni vihannalle mättäälle, nukkua iäksi ja siirtyä vapaana kuin lintu tuonne kirkkauden maahan, tuonne autuuden vihannoimaan saareen, joka tuolla sini-aaltojen välissä sijaitsee — — siellähän se on tuhansien aurinkoin kirkkaassa välkkeessä — tuonne, mentävä on, ohi kuun, taakse tähtein, pohjantähden tuolle puolen! Minne? "Oletko nähnyt Jerusalmin porttia, uuden Jerusalmin kultaista porttia?" Niinhän kysyi pimeyden hetkellä isäni. Oletko nähnyt? "Autuaat ovat jotka eivät näe ja kuitenkin — uskovat". — Sinä, kukkaseni, kultaseni siinä akkunan alla! Ilta lähenee, yö, lyhyt kesäinen yö on tulossa; ummista siis jo punalehtinen teräsi! Ummistathan sen jo. Mutta huomenna on uusi päivä, kesän kirkas juhlapäivä; silloin sinä käännät hohtavan pääsi kohti kirkkauden porttia, päin ääretöntä itää; valoa ja elämää kaipaavan pääsi käännät sinä aurinkoa kohden. Eikä petä sinua elämä, ei turhaan tarvitse sinun ikävöidä, sillä huomenna saat imeä taivaan kirkasta elämää. Silloin koko olentosi loistaa kirkkauden puvussa. — Mutta minä?! Kuinka on minun laitani? Ihminenkö yksin turhaan nostaa päänsä kohti kirkkauden kultaveräjää, ihminenkö yksin tuntee olevansa petetty?
Täytyy lopettaa, miehet tulivat jo kotia ja pystyttävät juhannus-koivuja pihaan.
Pikku Yrjö herää. Herra siunatkoon häntä, sydämeni lemmittyä. Hänen tähtensä tahdon vaikka sata vuotta elää ja — ikävöidä, sillä suunnattoman suuri on rakkauden voima, kuolemaakin väkevämpi on rakkaus.
Kustaa, kesäk. 24 p.
On taas vähäsen aikaa kirjoittaa, Esteri ja muu väki ovat kirkossa. — Kyllä on juhannus tänä vuonna ihana, ja kaunis on kesäinen päivä. Kuinka tasaisesti läikkyy lahti tuossa rantavainion alla, hopeainen läike aivan kuin hymyilee siintävälle taivaalle niin juhlallisesti ja rauhallisesti. Jospa ihminen voisi unohtaa menneet ja tulevat ja yhtyä tähän rauhalliseen hymyilyyn! Mutta päivät rupeavat lyhenemään lyhenemistänsä, kirjava keto alkaa himmentää loistavaa kaunistustansa. Kaikki on vaihtuvaista; pysyväistä on synti ja kurjuus vaan. Jospa voisin olla niinkuin Esteri! Hänelle puhuu koko maailma, niinkuin hän sanoo, "ijäisyyden ihanaa kieltä"; minulle se puhuu katoovaisuuden ja kuoleman, muuttumisen ja häviön "siansaksaa". Jospa en ensinkään olisi mitään lukenut, niin kenties olisin tyytyväisempi — kävellä jätkisin pellolla pitäen kiini auransauvasta enkä — aattelisi mitään. — Vaivanneeko Yrjöä esimerkiksi tuollainen levottomuus? — Tosiaan? — — —
Sama, kesäkuun 30 p.
Aina vain on Yrjö levollinen ja tyyni, levollinen kuin hakotukki, joka hänen edessänsä seisoo. Kysyin häneltä tuonoin syödessämme: mikähän on edessänne teidänkin tämän maailman perästä?
"Arvatenkin kuolema", hän vastasi välinpitämättömästi.
"Mutta mitä tulee kuoleman perästä", kysyin.
"Niin, sanos muuta", vastasi hän entiseen tapaansa.
"Mitäs olette ajatelleet omasta tilastanne?"
"Mitäs mä siitä sitten ajattelen?"
"Ettekö pelkää ajatellessanne, että kerran täytyy täältä lähteä?"
"Mitäs se pelosta paranee?"
Niin hän vastasi, nuoli juurtajaksain lusikkansa, "kiitti" kädet ristissä, otti kaakkurinnahkaisen lakkinsa päähänsä ja meni pesän eteen lämmittelemään.
Sen koommin en niistä asioista päässyt hänen kanssa juttuun kiini.
"Suruton niinkuin kanto", sanoi hänestä kerran Kujansuun Johanna.
"Makaa, että horisee, synnin unessa", arveli kiertokoulu-mestari.
"Kaikkea kristillisyyden tietoa vailla", arvosteli pastori viime vuonna
Kokkolan lukusijoissa.
"Epäuskon tilassa on se mies", sanotaan Himmeliinin sanoneen "veljilleen".
Esteri, heinäkuun 5 p.
Eilen kun miehet olivat ulkotöissä, olimme Yrjön kanssa kahden kotosella. Hän valitti sydämensä olevan kipeän, istuskeli ja makaili kaiken päivää pakarissa, katsellen miten minä leipiä uuniin panin. Siinä minäkin vähän istahdin, odotellen leipien kypsymistä. Ajattelin itsekseni, mitähän tuokin äijä oikein tuumii? Ja kun monesti olimme ihmetelleet, että mistähän syystä tuo Yrjö meille rakkaat hopearuplansa lahjoitti, niin kysyin sitä häneltä suorastaan. Yrjö vastasi:
"Näin kerran ihmeellisen unen — se oli pari viikkoa sen jälkeen kuin ne meillä kävivät, ne sissit".
"No, minkälaista unta?"
"Enhän minä sitä ole kellenkään viitsinyt puhua".
"Puhukaa nyt sentään!"
"Olkoon niin, et suinkaan sinä vanhan korpikratarin unia raitilla roinaa?
"Johan nyt".
"Niin: se oli aamupuolella yötä, vähää ennen päiväntuloa. Makasin sängyssäni niinkuin tavallisesti; rahapytty oli sängyn alla, ja kuu paistoi klasinmuotoisesta sisään. Olin olevinani valveilla mutta nukkua sentään taisinkin. Silloin rupesi sänkyni jalat kolkkumaan, ja hiljaa nousi sänky, ja minä sängyssä. Ajattelin, mikäs myrkky sitä sänkyä nostaa, vilkasin sivulleni, katsoin sänkyni allekin ja näin pytynkannen kahvasta käyvän niiniköyden ylös korkeuteen. Seurasin silmilläni köyttä aina korkeammalle, ja tuolla ylhäällä, niin ylhäällä että tarvitsisi kumminkin tusinan kirkontornia ennenkuin sinne ulottuisi, näin taivaan pelistukin".
"Taivaan pelistukin", ihmettelin.
"Niin; ja oikein rytinä kuului, kun sitä väänsi kaksi julmaa partasuuta miestä, joilla oli nahkaiset esiliinat edessä ja karvaiset kintaat kädessä".
"He väänsivät vääntämistään, ja pytty nosti sänkyä aina ylemmäksi.
Menimme siitä jo pirtin katon lävitse, että tuohet kropisivat".
"Olisin hypännyt sängystä poiskin, mutta en saanut jäsentä järkähytetyksi, ja siksi toiseksi ajattelin, että meneehän minun pyttyni kumminkin. Olin siis sängyssä ja ajattelin: mikähän tästä peräksi tulee? Mutta kun taas vilkasin köyteen, niin rupesi minua vetämään plaatiksi, sillä se ei enää ollutkaan uuniköysi, vaan pieni rohtiminen lanka; vaikka kyllä se sentään pitävän näytti. Ja jota ylemmäksi mentiin, sitä pienemmäksi se kävi; ei ollut enää paksumpi kuin lanka hämmähäkin seitissä. Ja aina vaan partasuut väänsivät pelistukkia, aina enemmän kiertyi lankaa pelistukin tammen ympärille ja aina korkeammalle nousin minä".
"Mutta se oli vielä hullumpaa, että luja sänkyni kasvoi aina suuremmaksi ja oli niinkuin savua tai sumua. Kihahti vaan kerran ja sumuinen sänkyni oli pois ja minä istuin pyttyni kannella pitäen kahvasta kiini. Vielä rytisi vähän aikaa pelistukki ja minä tulin partasuiden tykö. Se toinen villitty otti pytyn ja minun leveälle kämmenelleen ja paiskasi minun pyttyineni päivineni suuresta rautaisesta ovesta suureen huoneesen, niin suureen että kattokin näytti olevan korkeammalla kuin 'tonttu-kuusen' latva. Siinä minä istuin lattialla pytty polvillani. Seinänraoissa ylt'ympäri palaa lopotti tervaksisia päreitä. Edessäni näin raput eli portaat, jotka oli tehty hopearuplista, ja ne oli niin korkeat, että ulottuivat kattoon asti".
"Samassa kurkisti toinen partasuu rautaisesta ovesta, viittasi karvakintaallaan ja sanoi: 'men' ylös Yrjö maailman ullakkoon ja vie pyttys' kanssa!'"
"Ja mitäs minun muuta auttoi kuin totella. Minä rupesin astumaan ylöspäin. Mutta hutiloiden oli muurattu ruplaiset portaat! Kyllä ne kiilsivät ja välkkyivät satojen lopottavien päreiden valossa, mutta joka askeleella ne kiilsivät ja liukuivat toinen toisensa päällitse, niin että pelkäsin henkeäni. Ja se pytty raatokin painoi niin hirmuisesti. Pääsin sentään viimeinkin koko ylös. Teki mieleni jo levätä; mutta karvakinnas näkyi taas rautaovesta ja partasuu huusi: 'ylös, ylös maailman ullakkoon Yrjö, ja vie pyttys' kanssa!'"
"Astuin vielä askeleen, ja armahda sitä melua, joka syntyi!"
"Hirmuiset portaat rupesivat elämään; jok'ainoainen rupla rupesi pyörimään kuin tarapaappa, pyttyni nappula meni poikki, ja minun kiiltävät ruplani menivät yhteen iloon ja rupesivat tanssimaan samaa katrillia toisten kanssa. Ja minä rupesin vajoamaan aina syvemmälle tanssivien ruplien sekaan. Vilkasin sivulleni kerran vielä, ennenkuin Hornaan piti menemäni; ja silloin olikin iloni muuttunut. Istuin siivotussa pirtissä ja pidin pyttyni kantta kädessäni. Nuori mies istui pöydän päässä ja luki suurta kirjaa; vaimo, joka oli juuri kuin sinä, Esteri, toi minulle lämmintä maitovelliä syödäkseni. Siinä pirtissä oli niin hauska olla. Minun piti miehelle rupeaman puhumaan; olisin kysynyt häneltä, keitä nuot partasuut hantvärkkärit olivat, mutta samassa istuin jo taaskin pyttyni kannella, jota hämmähäkin seittilangasta laskettiin alaspäin. Mutta lasku kävi nopeammin kuin nosto; ryskähti kerran taivaan pelistukki taas, lanka meni poikki, ja minä putosin maahan. Mätkähti tanner allani silloin rumasti, ja luulin meneväni tuhanneksi pliiskaksi. Kourin ympärilleni, löysin tulukseni, otin valkean ja havaitsin olevani omassa pirtissäni ja omassa sängyssäni. Rupla-pyttykin oli koreasti sängyn alla".
"Ja joka ilta, kun nukkua alotin, rupesi kuulumaan pelistukin rytinä, niinkauvan kuin pytty oli pirtissä. Vasta sitten kuin pytyn sinulle annoin, sain rauhassa maata".
"Joskus teen vieläkin unissani matkoja; vaan tavallisesti käy matka tukevimmilla keinoilla, enkä milloinkaan enää ole saanut kuulla karheaa käskyä partaisesta suusta, — menemään maailman ullakkoon".
Sellainen oli siis Yrjön uni; ihmekös se, jos yksinäisyydessä jotakin tulee mieleen ja uniin yksinäisen hyljätyn miehen, jolla ei muuta seuraa ollut kuin pytyllinen ruplia.
Kustaa, heinäkuun 10 p.
Yrjökin on siis mennyt "kaiken maailman tietä". — "Tahtoisitteko pappia", kysyi Esteri häneltä eilenaamulla.
"Jos hänen antaa olla", hän vastasi.
Kun me illalla istuimme hänen vuoteensa vieressä, ja pärevalkea loi punertavan valonsa hänen römyliäisille kasvoillensa, rupesi Esteri veisaamaan niinkuin tavallista on. Yrjön kasvoilla ei näkynyt liikkeen väräystäkään, silmänsä olivat ummessa ja raskaasti virtasi hänen rinnassaan elämän tyrehtyvä vuolle.
Avasi hän kuitenkin vielä kerran silmänsä, katsoi Esteriin ja sanoi:
"Onkohan korpikrotarille taivaassa mitään loukkoa tyhjänä?"
"Siellä on monta asuinsijaa", sanoi Esteri.
"Niin aina, ja kadut kuuluu olevan puhtaasta kullasta; hyvä ett'ei sinne mennä noita rullaportaita myöden".
"Hyvästi nyt", hän sanoi pitkään, "nyt taitaa olla täytymys lähteä".
Ja niin hän lähti eikä sen enempää puhunut.
Esteri, elokuun 1 p.
Hyvä on, että olemme päättäneet lopettaa nämät lapselliset kirjoitukset! Jos olisin oppineempi, niin panisin paperille kaikki unelmani ja ajatukseni; mutta olen niin kopuli löytämään juuri sitä sanaa, joka selittäisi mitä tarkoitan.
Yrjö on päässyt pois, ja hyvä se hänelle oli, sillä vaivalloinen on vanhan elämä. Ihanaa olisi ajatella harvasanaisen Yrjön uudella kielellä uutta virttä veisaavan!
* * * * *
Rustaa, 10:n vuotta myöhemmin.
Ei ollut aikomukseni näitä lorujamme kellenkään näyttää; erittäin olen huomannut niistä puuttuvan lopun ja jännittävän juonen — ne loppuvat melkein niin kuin kangas, joka kesken poikki leikataan, ja jonka lopettaa tutkaimeton syrjä. Koko juttu olisi saanut koristaa seinäpaperina pakari-kamarin seiniä, ellei tuo maisteri, Hämäläinen, olisi saanut päätöstäni horjumaan. Hän on tässä asuskellut tämän kevään ja on näyttänyt tarkastelevan elon-kysymyksiä syvemmin ja tarkemmin kuin tähän aikaan tavallista on. Tulin siis hänelle lukeneeksi nämät muistelmat. Mutta hän tahtoo minua antamaan tämä kertomukseni painettavaksi ja sanoo luulevansa siitä lukijalle hyötyä tulevan.
Mutta minkä nimen annan kyhäelmälleni?
Esteri: "Vieraat maan päällä".
Minä: Erhetyttävä nimi, joku luulisi sen olevan hartauskirjan, ostaisi sen ja pettyisi.
Esteri: "Eikö antaisi ystäväimme hautaristit meille tässä kohdin apua?"
Aivan niin! Himmeliini on maalannut heidän ristihinsä paitsi nimeä ja virrenvärsyä, myös värsyn alle kaunistukseksi lihavan kysymysmerkin. Ennen muinaan oli hänen tapansa ristiä koristaa kolmella yhteen jaksoon kirjoitetulla latinaisella V:llä; mutta tämä koristus oli kai hänen mielestään vanhanaikainen ja muuksi muutettava. Ja somana seisoi ? Pohjalammin parikunnan ja Yrjön ristillä.
Tuolla ne ovat kirkkopihassa kolme vaaleaksi maalattua ristiä, ja kussakin on värsyn alla tuo tunnettu merkki. Vihantaa ruohoa kasvaa ristin juurella, levollisesti lepäävät luut ristien alla.
Sinisiä ja valkeita kukkia on Esteri istuttanut äitinsä haudalle. Pihlajan istutin minä Matin turve-majan harjalle, ja missä Yrjön luut lepäävät, siinä kasvaa pikku Yrjön istuttama kuusonen.
Ristit pian mätänevät ja lahoovat, puut ne kasvavat, ja joka kevät kylvää Esteri kukkia äitivainajansa haudalle.
Kun kirkkaana pyhä-aamuna lintunen lentää pihlajaan ja rupeaa laulamaan, niin silloin kirkastuu Esterin silmä ja hän lausuu kaipaavalla äänellä äitinsä sanat:
Oi milloin, ja milloin, ja milloin?
Mutta kun olemme taas kotona, menemme omaan itseemme ja koetamme saada olemisen näkymisen mukaiseksi, niin silloin tuumaamme, jotta ehkä ristihimme ei piirrettäisi kysymysmerkkiä vaan kolme latinaista V:tä tällä tavoin:
VVV.
"Ja mitä se merkitsee". kysyy pikku-Yrjö.
"Sillä saattaa olla montakin merkitystä", vastasi Esteri, esimerkiksi tämä:
"Voimaton voittanut varmaan!"
Kun kerran katselemme tuolta ylhäältä tänne alas entistä elämätämme, niin varmaan lyhyeltä ja vähäpätöiseltä tuntuu elon lyhyt näytös. Hymyillen saattaa silloin matkamies sanoa, vaikka toisessa merkityksessä kuin roomalainen, veni, vidi, vici! Se olisi suomeksi: "Tulin tänne, opin näkemään ja taisteltuani elon taistelun, sain viimein voiton".
Niin tapahtukoon!
"Mutta muistelmaisi nimi?"
"? ? ?"