— Mutta ilta tulee, kuinkas karjan laita on, keskeytin minä.
— Ehkä karja kotiin tulee, niinkuin ennenkin, sanoi hän, ja lisäsi: kuuntele nyt vaan vielä vähän aikaa, tarinani rupee loppumaan jo.
Himmolan maalla asui itsellisihminen, kraatarin Leena, joka tavallisesti kävi pidoissa ruuanlaittajana. Hänen miehensä, pitäjän paraita mestaria, oli kuoltuaan jättänyt leskellensä vähän tavaraa ja tyttären, joka minun Himmolaan tullessani oli täydessä piikuuden iässä. Meidän välillemme syntyi naimisen hommaa; ja minä huomasin Katrin sopivaksi minulle. Hän oli mielestäni järkevä, hyvänluontoinen tyttö; eikä se rumakaan ollut. Minusta rupesi tuntumaan maailma päiväpaisteisemmalta, enkä enää ollut entinen veuru-Matti. Ihmisetkin sanoivat, että johan siitä Matista on tullut oikein säisy poika. Ja ihmiset ympärilläni taisivatkin olla parempia kuin ennen, taikka lieneekö se tuntunut minusta vain niin; oli niinkuin jotain taivaallista olisi todella liikkunut ihmisten kesken. Kyllä minä tosin aina hapuilin ja haparoin jotain semmoista, miten sanoisin, niinkuin sinun Kalevalassasi sanotaan, syntyjä syviä, asioita ainaisia; minä halusin, — ymmärrätkös — halusin juoda "elämän vettä", olisin tahtonut syödä "salattua mannaa". — Ja niin virkistävää oli tavata Katriinaa. Hän kun sinisine silmineen katsoi minuun, tai kun hän heinäniityllä riuskasti haravoi ja lauloi hopealta heliseviä laulujansa. Kun hän siinä käyskenteli paitahiasillaan ja sininen liina päässä, niin silloin tuntui sydämmessäni ennen tuntematon hellyys; oli niin kummallista, oli, kuinka taas sanoisin, kuin sinisiä kukkasia olisi kasteltu kirkkaalla lähdevedellä. Kyllä se oli kummallinen aika, ollut ja mennyt!
Matti vaikeni hetkeksi ja katseli alaspäin. Vielä oli hongiston harja punertava. Laskeva aurinko loi viimeistä purppuraansa lännen pilvihattaroihin ja heitti hongistollekin jäähyväisensä. Siinä istui kalliolla Matti; kasvonsa juonteet olivat mielestäni tänään niin kauniit; ivallista hymyilyä ei ollut koko iltana näkynyt.
Siinä istui rikkiviisas Pohjalammin Matti kallion kielellä; kertomus muinaisesta lemmestä oli kai luonut iltaruskon miehen kasvoille.
Mutta synkistyy vähitellen istumatoverini ryppyinen otsa; silmät tuijottavat hetkisen vimmattuina kuusen tuuheaan neulastoon. Kameasti lausuu hän:
— Sarvipää saatana, karvakoipi tuli väliimme.
Minä säikähdyin hänen muotoaan ja vielä enemmän hänen kolkkoa ääntänsä ja vavahdin, sillä en ollut ennen kuullut Matin suusta yllämainittua nimeä.
— Älä kammoksu, sanoi hän surullisesti hymyillen, ei se sentään itse iso isäntä taitanut olla, vaan joku hänen häntyreistänsä! Asia oli se, että Himmolan haltioilla oli poika, Kustaa oli hänen nimensä niinkuin sinunkin; hän oli tuommoinen "plikkojen poika", joka kulki tansseissa ja häitä katselemassa, ryyppäsi viinaa, pelasi korttia ja vaihetti hevosta. Isä, tuo ankara työmies ja talon pitäjä, ei siitä oikein hyvillään ollut; vaan lohdutti itseään sillä, että meneehän tuo ohi, kuin mieli malttuu, ja — emmehän mekään olleet nuorina parempia. Ja niin sai poika herrastella; oli se sorja poika, kun se pitkävartisissa saappaissa ja vapriikinverassa, hopeapislaipiippu suussa teiskaroitsi. Luulen monen tytön ja monen äidin häntä toivolla katselleen. Ei hän vielä silloin ijäkäs ollut, saattoi olla parinkymmenen taikka vähän päälle. Rupesin huomaamaan, että hänen silmänsä paloivat niin pirullisesti Katriinan läheisyydessä. Ja silloin minun oli niin hapanta tuolla sydänalan paikoilla.
Yhtenä ehtoona syksypuolella, kun ei vielä niin suuria puhdetöitä tehty, lähdin menemään kraatarin Leenalle. Polulla tuli Kustaa minua vastaan, niinkuin näytti, vähän liikutettuna, ja nauroi niin ilkeää naurua. Hän kysyi: "mihinkäs Mattia nyt viedään", vaikka hän sen kyllä tiesi, sillä ei se juuri salaisuus ollut, että meistä piti pari tuleman. Sentähden vastasinkin ynseästi: "menen sinne mihin tie vie". Hän sanoi: "vai niin, menetkös minun henttuni tykö, sano sitten terveisiä paljon." Mieleni oli pahaa aavistusta täynnä; menin sentään määrän päähän.
Astuin pirttiin; siellä Leena kehräsi ja Katriina istui kangaspuissa. Sanottuani hyvää ehtoota, istuin käskemättä pesän eteen valkean ääreen. Punehduksissa se Katriina oli ja kutoi kangastaan, että syöstävä vinkui. Totisena, suu mokollaan istui Leena kehräten, eikä kumpikaan puhunut Jumalan luotua sanaa. Minä avasin ensin suuni mainiten, että olihan se meidän Kustaakin täällä.
Leena torahutti sanoa siihen, että eikös ihmiset käydä saa, isäntä miehet sittenkin, sillä on heillä oma aikansa, jota ei tarvitse toiselta varastaa. Kyllä minä nyt huomasin jo, mistä tuuli kävi, ja kysyin, eikö tässä enää renkiä miehenä pidetäkään.
Ja silloin sain minä, Matti parka, kuulla sekä lain että evankeliumin. Minulle selitettiin, ett'ei kraatarin Katriinaa renkiroiston häntään panna kulkemaan, sillä onhan niitä parempiakin. Silkin, jonka Pertunmarkkinoilta olin Katriinalle ostanut, antoi Leena käteeni ja käski minun viemään rääsyni sinne missä ne paremmin kelpaavat. Minä otin silkin käteeni ja nakkasin sen, tyhmästi kyllä, pesässä palavaan tuleen. Leena julkesi vielä ottaa sängynpäästä kirjavan hamekankaan ja suuren kukitetun tahtisilkin, näyttää niitä minulle ja sanoa: "kas tuommoisia miehen tavarat ovat!" Ja mitäs minä muuta tein kuin lähdin. Kysyin sentään vielä Katriinalta: näinkö se meidän asiamme nyt päättyy? Ja kun hän vastasi, että kai se niin paras on, niin lähdin minä pois ja mutisin puoliääneen: "kun ei vaan olisi portonpalkkaa tuo prameus!"
Taisin sanoa ikävät sanat oven vielä auki ollessa ja tarpeeksi kovaa, sillä Leena ne kuuli; hän tuli perässäni ja huusi: vieläkös haukut siellä sinä renkiretkale, etkös korjaa luitasi, taikka ma kyllä toimitan, ettäs vielä pyykkiin pääset.
Minä huusin ovea kohden, josta valkea lähetti hauskaa valoansa syysillan pimeyteen: "Kunpa et vaan Katriina parka katuisi tätä kerran". Hänen puolestansa huusi Leena vastaukseksi: "joka uhkaukseen kuolee, se sontaläjään haudataan". Ja niin minä lähdin. Tuntui tuolla sydän-alan paikoilla niinkuin tervaan kastetun sammakon matelemista.
Ylös puiden latvoihin katseli Matti. Olihan tuo valoinen, lämmin päivä laskenut häneltä, samoin kuin juhannuksen aurinko tänään jo oli metsän taakse piiloutunut.
— No, Matti, mitäs Himmolan Kustaasta ja Katriinasta sitten tuli, kysyin hetkisen kuluttua.
— Niin kävi kuin ennustinkin; Kustaa vietteli Katriinan ja oli jo jättää hänet. Mutta Himmolan isäntä kuoli ja kahdessa vuodessa oli pojalta talo mennyt.
Kyllähän Kustaa sitten Katriinan nai, ja taisikin onneksi olla, ett'en minä häntä saanut, sillä niin ne jo alusta kuuluivat eläneen kuin kissa ja koira.
Kustaa muutti sitten kaupunkiin ja rupesi siellä "muurmanniksi", sillä Himmolan 5:sta hevosesta jäi hänelle yksi jäljelle. Sanotaan hänen nikkaroineenkin ja huonompia maalaustöitäkin tehneen. Oli se sitten ollut tuolla Hämeenlinnankin tien varrella muijinensa asuntoa.
— Olikos se Himmeliini sama mies, kysyin minä.
— Sama lurjus, vahvisti Matti ja lisäsi, nyt se kuuluu taas olevan jo meidän pitäjässä.
— Vanhasta vihastako se siis hevosenne maalasi, tutkasin minä.
— Niin kai, se oli olevinaan kiusaa. Surkutellen täytyy nauraa noin typerää halpamielisyyttä.
— Mutta olishan se voinut pahempaakin tehdä, vaikka tappaa sekä hevosen että Kailun.
— Totta pelkäsi mies lain kostavaa kättä. Mutta suuri kelmin työ se sittenkin oli, se osotti älyä, jota en olisi luullut niin paljoa Himmolan Kustaassa olevan.
— Kuinka niin?
— No selväähän se on; hän näytti niinkuin peilissä ja kuvauksessa, kuinka valkea saadaan mustaksi; ja samalla tapaa kävisi mustakin valkeaksi.
— Mitä tarkoitatte Matti?
— Että moni ihminen, eläin tahi asia on valkea ja näyttää mustalta tahi useimmin päin vastoin, se on Kustaa, elämän opetus!
— Niin kyllä! Mutta ette ole vielä puhuneet, niinkuin lupasitte, mistä rahaa olette saaneet; kuuluuko se asia kanssa tähän tarinaan?
— Ei juuri, kerroin sen vain aluksi eli esipuheeksi. Mistä minä rahaa taas olen saanut, sitä en puhukaan sinulle.
— Miksi ette?
— Minä näytän sen sinulle.
Tuskin oli Matti päättänyt lauseensa, kun torven raikuna tyynessä ilta-ilmassa kaikui Pohjalammin torpasta päin. Olihan se kuin juhlasoitto juhannusiltana Tapiolan korkeassa salissa; ja siihen soittoon vastasi hongisto, vastasi kumea kuusisto, vastasi vuoret ja Tapiolan väki. — Yltympäri kaikui ja raikui kolmisävelinen toitotus takamaan metsässä.
— Mitäs se merkitsee, kysyin.
Hymyillen sanoi Matti: minun palvelijani soittavat vaskitorvea, että kaikki häijyt henget karkamustuisivat. — Luonnon raikas sointu, jonka torvi oli henkiin herättänyt, oli saanut Matinkin taas entiselle leikilliselle tuulelle. Selittäin jatkoi Matti: sieltä sanottiin meille, että kaikki on hyvin kotona. Esteri on tullut talosta ja karja metsästä, ja merkiksi on Esteri soittanut pukinsarvella tapansa mukaan.
— Soitetaanko teillä niin joka ilta, kysyin.
— Soitetaan melkein. Kreeta sai kerran päähänsä, että metsäpiiat ja haltiat eivät anna meille yörauhaa ellei heille torvella julisteta lepo-ajan alkua, päivällä taas, jos minun tarvitsisi kotia tulla, niin torvi soimaan, ja minä riennän heti kotia.
— Niin, niin. — Mutta kun ette saanut Katriinaa, niin unhotitte hänen ja rakastuitte Kreetaan.
— Rakastua — — — kyllä kuulen että sinulla on kouluviisautta: tuo kuuluu niin oudolta — — niin minä nain syvältä takamaasta Juhalan Kreetan, sillä miehen ei ole hyvä yksinänsä olla — ja sitten jouduin tänne Pohjalammin torppaan.
— Tunsitteko Kreetan enemmän aikaa?
— En; mutta tulin hänen kerran tuntemaan, ja ihmistä kiitettiin hyvällaiseksi, vaikka kuului olevan vähän pehmeä. Minä arvelin, että mitäs minä kumppalia etsin noiden älykkäiden, näppärien reimaplikkojen joukosta: heissä on karva sen rumempi mitä kiiltävämmältä se päältä näyttää. Arvelin, että yksinkertaisuus on parempi kuin liian moniloppinen viisaus.
— Te olette ihmeellinen mies, Matti, sanoin.
— Ilta hämärtää, huomautti Matti, menkäämme nyt katsomaan mistä minä rahaa lainaksi saan.
VIII.
Noin puolen tuutia vaellettuamme takamaan ikivihreässä havumetsässä, saavuimme erittäin korkean kuusen luo. Ylpeänä nosti Tapiolan vanhus vehreän päänsä yli metsän kaiken, tuonne ylös kohti ijäistä valoa. Mutta kuusen juurella kasvoi näreitä, ja närehikön juurelle oli kokoutunut pehkua, risuja ja sammalia kosolta.
Närehikköön viittasi sormellaan Matti ja sanoi hymyillen: tuoll' on
Pohjalammin pankki.
Katsoin närehikköön, mutt'en minä siellä mitään nähnyt, mustalta vaan paisti silmiini maa sen juurella. Luulin Matin menevän närehikköön ja näyttävän minulle jonkunlaisen aarnihaudan; mutta ei Matti sinne mennyt, katseli vaan sinne ja sanoi toistamiseen: tuoll' on Pohjalammin pankki.
— Onko siellä sitten aarnihauta, kysyin.
— Saat nähdä, oli vastaus.
Me menimme vähän syrjään, noin parikymmentä kyynärää kuusesta ja istuimme erään toisen, vähän vähemmän kuusen alle.
Siinä nyt istuimme kuin vartiamajassa alaspäin riippuvien, tuuheiden kuusen-oksien suojassa. Ilta rupesi jo olemaan myöhäinen. Linnut vaikenivat yksi toisensa perään; korpirastas se vielä vaan leikitteli runsailla äänivaroillansa jonkun matkan päässä. Matti pisti piippuunsa, nojasi levollisesti selkäänsä kuusen runkoa vasten. Minua vähän noin pöyristeli, sillä olin niin paljon kuullut "ihmeellisiä" tapahtuneen Juhannus-yönä; ja olihan tuossa nyt vähän matkan päässä mainio Tonttu-kuusi.
— Eihän tässä vaan ole noitakonstia tekeillä, kysyin minä.
— Jopas hulluja luulet, sanoi Matti, ja lisäsi: katsele nyt tuonne kuusen juurelle päin, niin näet.
Ahkerasti pidin minä kuusta silmällä. Taisi kulua noin puolen tunnin verta vielä odottaissamme; pitkältä se aika ainakin minusta tuntui: Mattiakin torkutti vähän väliä, ja nahkavarsikin pääsi sammumaan.
Mutta äkkiä teroitti Matti katseensa kuusta kohden, ja yhä tarkemmasti silmäilin sinne päin minäkin. Kuului raskaita askelia, ne lähestyivät lähestymistänsä "pankin" paikkaa, ja vihdoin näin hämärässä harmaan haamun lähestyvän närehikköä. En erottanut sen kasvoja vielä, sillä juhannus-yönkin hämärä on metsässä niin hämärä, ett'ei selvään tunne ihmistä niin pitkän matkan päässä kuin haamu meistä vielä oli. Vaan kun hän oli päässyt kuusen juurelle, eroitin selvään hänen muotonsa.
— Pöllön Yrjö, kuiskasin Matille.
— Odotetaan vaan, niin nähdään vastasi hän.
Ja Pöllön Yrjö se olikin, tuo kummallinen "vanha poika", joka oleskeli eräällä niemekkeellä, mikä pistää Pohjalammin mustavesiseen järveen. Hän oli sellainen erakko, olin kuullut. Jonkinmoinen pirttipahainen hänellä oli, mutta harva sen sisustaa oli nähnyt; sillä sen ovi oli tavallisesti aina kiini. Jos oli sinulla asiaa hänelle, niin sait lyödä ovelle ja huutaa häntä nimeltään pari kolme kertaa ennen kuin hän avasi pienen ikkunansa ja katsahti ulos. Kirkossa ei oltu häntä miesmuistiin nähty, ja ainoastaan kahdesti oli hän ollut lukusijoilla, ja silloinkin siltavoudin suosiollisella välityksellä.
Nämät harvat piirteet hänen elämästään tulivat heti mieleeni, nähdessäni hänen tuossa kuusen juurella. Siinä hän nyt seisoi kuin Tapio itse tyynenä ja katseli ympärillensä. Kaakkurinnahkainen lakki, jonka hän oli painanut päähänsä, peitti melkein korvatkin, mäyrännahkainen reppu, joka hihnasta riippui hänen kaulassansa kuvastihe lianharmaata mekkoa vasten selvästi; näkyipä nuot mainiot taniaisetkin, joiden suuruus oli seudulla saanut kunnian joutua sananparreksi. Kainalossa oli hänellä valkea kimppu, nähdäkseni päreitä. Ympärilleen katseli vankka, rokon-arpinen Yrjö, vilkasi ylös korkeuteen, otti reppunsa vasemmalta sivultaan ja pitkän pyssynsä selästään ja laski kuusen juurelle. Kumartuen rupesi hän nyt lapion-levyisillä kämmenillään kaivamaan maata. Ähisten ja itsekseen puhisten heitteli hän multaa, sammalia, risuja ja muuta pehkua läjälle viereensä. Tätä työtä noin kymmenkunta minuuttia tehtyänsä, lepäsi hän hetkisen, katseli taas ympärilleen ja nosti syvänteestä kuusen juurelta ilmoille suurehkon pytyn, joka taisi olla noin parin kannun vetoinen. Nyt rupesi hän kaivamaan jotain repustansa, — luultavasti olivat hänen tuluksensa siellä, sillä heti rupesi hän iskemään valkeaa, niin että kipinät kimpoilivat yön hämärässä. Vanhan-aikaiset tulitikut olivat sulatettuun tulikiveen kastelluita korttelin mittaisia päreen piirtoja, ja semmoisia kai oli Yrjölläkin, sillä sellaisen tikun kärjellä kosketti hän palavaan taulaan, ja pian leimusi tikussa ilmi valkea. Kimpustaan otti hän pari tervaista pärettä, joissa pian liehui kellertävä, savuava tuli.
Tulisoihtu hampaissa avaa hän pyttynsä kannen ja ottaa pytystä ympyriäisen rasian, ensin yhden, sitten toisen ja niin aina kymmeneen asti. Hän punnitsee rasiaa kädellänsä, myhähtää tyytyväisesti, ottaa taas toisen, tekee sille samat temput. Vihdoin avaa hän yhden rasian, katsoo sen sisällystä ja ottaa sieltä kämmenellensä kirkkaita hopearuplia. Kummallisesti kiiltää Yrjön silmä, kummalliseen hymyyn käy taas hänen tukevat huulensa, kummallisesti kiiltää hopea, tervaksisen soihdun valossa, keltaiselta loistaa "Tonttu-kuusen" satavuotisella juurella närehistö, omituinen oli näkö juhannus-yönä tervaksisten päreiden palaa lopottaessa takamaan salossa! Yrjö tutkii kunkin rasian sisältöä tarkasti; hän tyhjentää ne kaikki pyttyyn, rupee taas poimimaan pytystä niitä rasiaan, sytyttäen aina välillä uudet päreet palamaan, ja puhuen itsekseen: kas niin, kas niin, kauniita rahoja, — kyllä kelpaa, kyllä vaan, yks' kaks' kolme, yks' rasia, kaks' rasiaa, kolme rasiaa, kas niin vaan, kas.
— Siinä se nyt on minun pankkini, josta usein olen lainaksi saanut — ilman tasauksetta ja velkakirjatta, kuiskasi Matti.
— Hsch, hsch, tyystytin minä.
— Ei Yrjö näin vähiä kuule, vastasi Matti levollisesti ja puhui vielä: jos tuolta juuttaalta menisi pyytämään lainaksi paria ruplaa, niin ei maarian heltiäisi edes kopeekkaakaan, vaan kyllä äijä valittelisi, että mistäs ne rahat tämmöiselle "korpikrotarille" tulee, kiittää, kun tässä elääkin.
— No kuinkas te häneltä olette rahaa saanut?
— Olen ottanut itse pankista.
— Luvatta, mutta se — — — se — — — on —
— Varastamista, täydensi Matti ja jatkoi: katso vaan äijän tyytyväistä muotoa, päätä siitä, kaipaako hän edes kolikkoa aarteestansa.
— Ei se siltä näytä, mutta jos hän tarkastaisi eli, niinkuin sanotaan, pitäisi revisjoonia pankissa siihen aikaan kun laina on ulkona?
— Sitä ei hän tee; tunnen hänen tapansa: kahdesti vuodessa, Juhannus-yönä ja pyhäinmiesten yönä käy hän aina aarrettansa katsomassa ja lisäämässä sitä; Juhannus-yönä tuo hän pankkiin, mitä on talvena saanut ansaituksi, sekä kevät kalastuksen tulot, pyhäinmiesten yönä taas syyssaannit.
— Tästäkö siis on syntynyt koko juttu Tonttu-kuusen aarnihaudasta?
— Tästä, mistäs myös! Pahastipa Perälän Toponkin housut rupesi vapisemaan, kun tuli Tonttu-kuuselle toissa vuonna pyhäinmiesten yönä. Äijä oli vähän hetukassa, ja nähdessään Yrjön valkean ääressä, pelästyi hän niin ankarasti, että juoksi vähissä hengin kotia, siunaili koko päivän, eikä sen talkoon takaa ole uskaltanut sataa syltä likemmäksi Tonttu-kuusta lähestyä. Hän kertoi nähneensä sarvipään äijän, jolla oli silmä keskellä otsaa ja karvaset reidet.
— Kuinkas te olette asiasta selon saanut?
— Aivan niin kuin nytkin, rupesin kerran vartioimaan paikkaa tyystin. Kuu Kalliolan miehet olivat halkometsässä täällä likittyellä, toin minä meidän kollin tänne, tukistin sitä vähän pari kertaa ja parkasin itsekin pahalla äänellä, — ja siitä asti on Yrjön pankki ollut vahvemmassa turvassa, kuin jos tusina pitkä-piikkisiä kasakoita olisi sitä vartioimassa. Rauhassa olen saanut käydä lainaamassa ja velkojani maksamassa; eilen maksoin viimeiset 20 ruplaa hopeassa.
Pakinan kestäessä tarkastelin yhä Yrjön toimia. Yhä hän piteli kiiltäviä kolikoita, yhä loimotti tervaksinen soihtu, yhä vaapahteli hymyilevä alahuuli. Mutta mikäs tuo oli? Jotain pudota mätkähti Yrjön viereen ja hän ärähti: "no, no, mikäs se on", nousi seisomaan, kourasi maahan ja näkyi saaneen käteensä kirveen.
Oliko se pilvistä siihen pudonnut? Eipä toki!
Samassa kuuluu loitompaa ääni: tule nyt vaan Toppo, jos mies olet, älä pelkää; minä en pelkää piruakaan, vaan putsaan aarnihaudan puhtaaksi, vaikka häntä vartioitsisi kaikki Näätäkorven tontut.
Ja juoksujalassa rientää mies kohti palavaa soihtua, joka Yrjön hampaista oli maahan pudonnut ja jo oli sammumaisillaan.
— Aarnihauta on minun, huusi tulija, ennätinhän heittää terästä tuleen ennenkuin se sammui.
— Mitäs se siitä paranee, vastasi Yrjö järeällä paasiäänellään, otti tupakkamassin näreen oksalta ja rupesi sen sisällystä poskeensa siirtämään.
— Kyllä aarnihauta minun on, olet sitten ihminen taikka piru, huusi vieras käheällä äänellänsä.
— Nylje karhu ammuttuasi, älä ennen, puhui Yrjö.
— Pois äijä tieltä, että saan rahani, tuossahan ne ovat pytyssä, sanoi vieras ja tarttui pyttyyn.
— Ventasliitte, sano pappilan mampselli, huusi Matti vieressäni matalan-kumajavalla äänellä, jollaisella varmaan aaveet puhuvat, jos ne puhua osaavat.
Mutta nytkös vieras kävi totiseksi; hän näytti oikein olevan kasaan putoamaisillaan, vaaleni ja katsoa tuijotti meidän piilopaikkaamme päin. Yrjö ei suinkaan ollut koko ääntä kuullut, sillä hän oli aivan entisellään.
— Taitaa olla paras viedä pytty pois, sanoi hän, otti kirveen kainaloonsa, pytyn käteensä ja pyssyn olallensa. Samassa silmäili hän pyssyä, katsoi sitten vieraasen ja virkki:
— Kelpo kalu, vanhan-aikaista lujaa tekoa, polttaa aina, eikä ole klikannut kuin yhden kerran eläissänsä — silloin kuin vihollinen meinaili ampua sillä isävainaani hengettömäksi; onni se olikin isälleni, sillä ennätti hän präjähyttää omalla luikullansa vihollisen tuhanneksi pliiskaksi ja sai periä tämän kelpo kalun.
Näin sanoen läksi hän astuskelemaan taas, että maa tömisi, auringon laskua kohden, suomatta enää edes silmäystäkään vieraalle.
Olen nähnyt malttia ja levollisuutta Hämeen metsäkulmalaisissa ennenkin, mutta Yrjöä olen enimmän kaikista ihmetellyt. Siinä hän nyt polki tavallisessa tahdissaan kuusiston rinnettä, selitettyään toiselle aseensa oivallisuutta.
Vieras se oli ällistyneen näköisenä kauan aikaa, vihdoin päästi hän muutamia "sarvipäitä" hammastensa välistä ja lähti kiiruusti hiipimään Yrjön perässä.
— Vanha tuttu, ihan itse Kustaa Himmeliin, kuiskasi Matti. Siitäkös silmäni pystyyn kävivät. Himmeliini oli siis taaskin sattunut Matin tielle! Epäilemättä oli hänkin kuullut aarnihaudasta, jossa juhannus-öinä tuli paloi, ja oli tullut sitä Perälän Topon kanssa anastamaan.
— Mitä lienee riivatulla nahassa, mutisi Matti ja viittasi minua tulemaan perässänsä.
Hiivimme siinä nyt Himmeliinin perässä, koettaen pitää häntä nähtävissämme. Niinkuin kissa hiipaili hän Yrjön jäljissä, kätensä tavoitteli tuppea, joka heilui hänen vasemmalla kupeellansa: saatuansa sen käteensä rientää hän yhä nopeammin, eikä vähäkuuloinen Yrjö kuule edes oksain hiljaista ratinaa, vaan astuu levollisena eteenpäin.
Jo saa melkein vainooja kiini vainottavansa, ja valmiina on pitkä puukko syöksymään Yrjön hartialihoihin. Ei ole enää heidän väliään kuin pari syltä; minä olisin mielelläni huutanut, mutta Matti veti minua taas tuuhean kuusen suojaan. Tästä piilopaikastaan huusi hän taas matalalla kolealla äänellä, joka minustakin tuntui kammottavalta: murhamies! riennä, riennä että pian saan sinun omakseni!
— Mitä pirua se on, jupisi Himmeliini ja seisahtui vähän, kuitenkaan taakseen katsomatta, minussa on ollut sekainen veri, korvani valehtelevat. Ja huolimatta äänestä riensi hän taas eteenpäin, vaikka paljon arempana kuin äsken.
— Murhamies riennä, riennä, oveni on auki, lattia lakaistu, käy kiiruusti eteenpäin, huusi taas Matti entiseen tapaansa.
Silloin seisahtui Himmeliini ja huusi raivokkaasti: mikä piru sinä olet, joka et anna kunniallisille ihmisille rauhaa — — —?
Mutta nyt kääntyi Yrjökin meihin päin, sillä tuon puheen oli hänkin kuullut.
— Hää, mitäs sanot, kysäsi hän.
— Täällä metsässä on ihmeitä, sanoi Himmeliini, vieden salavihkaa veitsen tuppeensa.
— Hää, mitäs sanot, kysyi uudestaan Yrjö.
— Ollaan ystävät, sanoi Himmeliini, ja mennään yhdessä pois täältä pirun pesästä.
— Älä sentään niin liki tule, että napit sattuu, puhui Yrjö, tarkasteli pyssynsä lukkoa miettiväisenä ja lähti taas astuskelemaan.
Eikä sitä sellaista asetta kohden niin helppo ollut käydä; Himmeliinin täytyi siis pysyä loitommalla. Mutta eteenpäin hän vaan hiipaili hiljalleen. Me samosimme yhä perässä, vaikka tiheässä viidakossa kadotimmekin hänen näkyvistämme, ja saavuimme vihdoin niemelle, jolla Yrjön pirtti oli. Tyynenä kiilusti lammen pinta, rauhallisena uneksi Yrjön pirtti, jonka yli suuri vihdaskoivu oli levittänyt tuuhean kruununsa. Ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut. Istuimme vähän lepäämään suuren kiven varjoon nähdäksemme, oliko Himmeliini vielä paikoissa.
Ja olihan se siellä. Tuossa hän tuli ylös Yrjön lähdepolkua kuivia katajia kainalossa ja kädessä lastuja. Näimme selvästi, miten hän kyyristyi pirtin nurkalle ja raappasi tulitikulla valkean, — ja silmän räpäyksessä räiskyi jo tuli kuivissa katajoissa. Mutta silloin oli Matti kolmella hyvällä hyppäyksellä kiini hänen niskassansa, läimähytti häntä Kailun kellolla päähän ja viskasi palavat katajat kauaksi mäelle, jotta kipinät ilmaan sinkoilivat.
— Lurjus, kiljasi hän, miks'et totellut varoitustani. Kustaa sammuta sinä valkea, lisäsi hän, minä höyhennän tuota murhapolttajaa vähäsen. Samassa aukeni pirtin ovi, ja Yrjö astui ulos. Silmänsä olivat niin hirmuisen näköiset ja kädessä heilui tuo tunnettu pyssy. Siinä hän nyt tuijotti Mattiin ja Himmeliiniin, jotka täysin toimin pitivät toisiansa tukasta kiini ja telmivät jytisevällä tantereella.
— Vai niin, sanoi Yrjö synkästi, sinä aattelit kai ruveta otusta korpeamaan, mutt'et saanut saunaa oikein lämpöiseksi, hää?
Himmeliini irroitti kätensä Matista; hän huomasi olevansa tekemisissä ylivoiman kanssa, Matti kuitenkin piteli hänestä yhä kiini ja kysyi: mitäs tälle lurjukselle, Yrjö, tehdään?
Ja puukollansa leikkasi Yrjö tuomesta, joka kasvoi kodan vieressä, pienen norean vitsan ja antoi sen Matille ja sanoi: Piiskataan se kakara, ehkä parantaa tapansa! Samassa kävi hän oikealla kädellään kiini uhrinsa käsivarsiin, vasempahansa piilotti hän hänen molemmat nilkkansa, istui itse vähäiselle kivelle ja piti Himmeliiniä sylissään niinkuin keritsijä jaloista sidottua lammasta. Alahuuli vaapahteli taaskin niin omituisesti kun hän sanoi: niin vaan luuletkos minua elävältä niin helposti poltettavan, vaikk'en ma oikein kuulekaan; kyllä tunsin luonnossani vaan takanani tömisevän, mutt'en viitsinyt itseäni ennen aikaa semmoisen äpärikön takia vaivata. Kiitä nyt näitä vieraita, että hengissä pääsit, sillä jos eivät he olisi tulleet niin — — — Ota nyt Matti tuo tuominen ja sivele sillä vähäsen! Ja Matti piiskasi Himmeliinin, joka potki ja kiemurteli, huusi ja sadatteli, rukoili ja noitui. Vihdoin päästi Yrjö hänen ulottimensa pihdistä, potkasi häntä jäähyväisiksi ja lausui: olkoon opiksi kuri koiralle!
— Niin, olkoon onneksi, sanoi Matti; Ja kyllä Himmeliini sai käpälät allensa ja laukkasi pois. Huusi hän vielä mennessänsä kuitenkin: Kyllä Pohjalammin rikkiviisas kerjäläinen vielä onneksensa saa!
Sanaa sanomatta Yrjö meni mökkiinsä ja sulki ovensa. Aurinko nosti jo otsansa itäisen metsän rinteen takaa, tuhannet äänet rupesivat soimaan luonnon iki-sointua ja me lähdimme Pohjalammia kohden tallustelemaan. Matkamme kävi "pankin ohitse"; siellä tapasimme välähtävän pelukopan, joka oli raidilla peitetty. Katsoimme siihen ja näimme siinä olevan 9 kukkopoikasta. Ne oli Himmeliini sinne unhottanut. Hän oli kai kuullut saman tarinan, jonka minäkin monesti Tonttukuusesta olin kuullut, ett'ei sen juurella olevaa aarretta muutoin saa, jos ei siihen yhdeksän veljen verta vuodateta. — Tuo maailmaa kulkenut veijari oli siis taikauskoinen niinkuin takamaalaisetkin. — Ja niinhän rahanhimo saakin meidän sekä mahdollisia että mahdottomia keinoja koittamaan.
VIII.
Eräänä sateisena elokuun päivänä, kun heinä jo oli tehtynä ja ruis keltaisena ja täysinäisenä odotti leikkaajaa, tuli meille tuo "Pohjanmaan tohtori", joka suuressa kontissaan kantoi kaikellaisia lääkkeitä. Olimme kaikin pirtillä silloin, sillä eihän se varsityö sateella käy. "Ovatko ukot sairaita, jotka rohtoja tarvitsevat", kysäsi hän pirttiin astuttuaan.
Ja kauppaa ruvettiin tekemään. Isäni "kleiniin" antoi hän "semmoista troppia, joka maksoi ruplan luoti ja oli hyvää yhdeksään tautiin". Minua oli vaivannut päänkivistys ja sitä hän tarjoutui parantamaan "korpinkivellä, jonka Muhametti oli saanut valkeen korpin suusta". Se oli tuommoinen pieni, rastaanmunan kokoinen sileä musta kivonen; — lienee ollut n.s. Imatran-kiviä. Sillä piti potilasta muka yhdeksään kertaan kierrettämän. En kuitenkaan antautunut tällaisen menettelyn alaiseksi, vaan tein jyrkän vastalauseen ja sanoin koko menettelyä turhamoiseksi taikauskoksi. — "Älä puhu poika", hän sanoi, "joka maailmaa kulkee, hän ihmeitäkin näkee ja perää on salatuissa asioissa paljon".
— Jopa hulluja, vastasin epäillen.
— Äläpäs huoli poika, harvat ovat haivenet leuassasi; kuulee ma kerron, puhui hän: kerran varastettiin minulta hevonen ja minä menin Santalan Matin luo.
— Santalan Matin, sen suuren noidan, huudahti äitini.
— "Niin, juuri Santalan Matin", myönsi vieras ja puhui edelleen: "päivällä hän ei voinut mitään, sentähden odotimme yötä. Minä menin Tietäjän käskystä olkilatoon maata. Sinä yönä, jos milloinkaan, minä siunasin itseni ja peitin itseni heiniin; mutta eipä siinä silmä tyynyyn mennyt. Ja puoli-yön aikana kuulin Matin huutelevan henkiään. Pian rupesi ilmassa kuulumaan outoa suhinaa, ja Matti kysyi: tiedättekö, missä sen vieraan miehen hevonen on? Tiedämme kyllä, vastasivat henget, se on kolmannessa pitäjässä pohjoiseen päin, kolme virstaa kolmen tien haarasta, punaisessa talossa, niinisellä nuoralla haapaiseen 'krupuun' sidottuna. Matti kysyi: niinkö mä sanon sille miehelle? Paha vastasi: 'ei tarvitse sanoa, hän kuulee sen itsekin': 'Mene ja väännä sen niskat nurin', ärjäsi Matti; mutta paha sanoi: 'en minä voi sille miehelle mitään, sillä hän on kolmen kovan miehen hallussa' — kun minä siunasin itseni, niin ei pahalla ollut valtaa. Kyllä siis on perää salatuissa asioissa — — —. Mennyttä yötä olin tuolla Korpikylässä, Rantalassa, jossa ennen Mikko asui. Menin pirttiin, joka, niinkuin tiedätte, on rantakiville rakennettu. Mikko ei siellä enää asunut. Kurjan-näköinen oli se maja; vanha kaappi oli pöytänä, enkä istuttavaakaan nähnyt kuin yhden ympyriäisen kömpelötekoisen tuolin".
— "Niin hän kuoli toissa vuonna", sanoi isäni.
— "Pirtissä oli keski-ikäinen vaimo, niin kalpea ja surkastuneen näköinen. Hän istui puoleksi palaneen valkean vieressä ja nukutti parhaillaan lastansa, joka kehdossa ruikutti; toinen lapsi kitisi sängyssä. Minä pyysin yösijaa, enkä oikein kuullut mitä vaimo vastasi; luulin kuitenkin hänen myöntäneen; ehkä pelkäsi hän minua. Ja levittikin se vanhan kuluneen raanun lattialle minua varten. Minä kysyin, eikö miestä talossa olekkaan. Hän vastasi miehen olevan toimillaan, vaan kohta kyllä kotia tulevan. Tuuli vinkui hirveästi, ja Alvolahden laineet loiskivat seinään kovasti, pesän hiilos hiipui hiipumistaan, pikkuinen kehdossa ruikutti ja vaimo hyväili yhä. Kaduin jo, että olin mokomaan sarsaan yöksi tullut, mutta mihinkäs siitä nyt enää meni? Koitin siis nukkua väkisinkin. Mutta tuskin olin vähän unenhorkkaan mennyt, niin kuulin järveltäpäin selvään huudon: nouse ylös ja valvo!
"Minä luulin huudon vaan omien ajatuksieni ääneksi, painoin pääni nuttuani vastaan ja koitin nukkua uudelleen. Mutta samassa kuului lainehtivalta järveltä taaskin huuto: nouse ylös ja valvo! minä siunasin, luin isämeidän ja aattelin että oma vaivaantunut vereni minun korviini sellaista toi. Siinä istuin sijallani puoli valveilla hetken, ja jopa taas kuului järveltä huuto, tuo sama huuto: nouse ylös ja valvo:
"Nyt tuumasin minä, ettei suinkaan se huuto varsin suotta kuulunut, ja että kai se jotakin merkitsee, nousin ylös, otin kontin selkääni, sanoin vaimolle, joka vielä hyräillen tuuti lastansa, hyvästi ja läksin ulos".
— Himmeliini hän siellä kuuluu asuvan, huomautti isäni.
— "Niin, niin", jatkoi 'tohtori', "antakaas ma puhun asian järjestänsä. Rannalla ladon seinällä oli vanha vene kumossa. Sen alla oli hyvä tuulen ja sateen suoja; aattelin, voihan tuolla pari tiimaa odottaa päivän tuloa, ja ryömin veneen alle. Pian kuului mielestäni järveltä taaskin puhetta aaltojen kohinan seasta. Pistin pääni ulos veneen laidan alta ja tirkistelin järvelle päin. Näkyi sieltä jotain mustaa, joka näytti lähenevän lähenemistään. Jo erotin sen veneeksi; näin senkin, että siinä oli kaksi miestä. Vihaisten aaltojen kanssa tulivat he nopeaan rantaan, vetivät veneen maalle ja ottivat veneensä keulasta parin kannun lekkerin. Siitä maistivat miehet kumpikin vuoronsa ja rupesivat pakisemaan".
"'Kuinka hemmetissä olet sinä nää viikot elänyt?' kysyi toinen laiha ja kierosilmäinen mies".
"Se oli Himmeliini", sanoin minä.
"Niin, niin", jatkoi yhä 'tohtori', "niinkuin jo sanoin, antakaa ma puhuu järjestyksessä. Kun kierosilmäinen oli näin kysynyt, vastasi se toinen, tukeva mies: kyllähän siitä vastus on ollut: 'huonot ovat ajat ja yöt valoisat, melkein paistin-perunoilla ja nauriin sommilla'.
"'Huono trahtamentti', sanoi toinen.
"'No onhan sitä väliin vähän paistiakin; pari vasikkaa olen teurastanut metsän eläväin rätinkiin'.
"'Ahaa', sanoi toinen, 'sinäkö se susi olitkin, joka Nuutilan vasikan söit?'
"'Paljo mahdollista', myönsi toinen ja nauraa hohotti.
"'Mutta nyt on kysymys kovista ruplista eikä vähemmästä kuin pytyllisestä'.
"'Jos ei se piru anna meille lyijyä mahaamme'.
"'Yrjö on kuuro; ennenkuin hän kuulee katajan kohahtavan on pytty näillä poi'illa'.
"'Koska siis menemme karhun kontua murtamaan'.
"'Huomen-illalla'.
"'Ei suinkaan täällä vaan vaara vuohella aja? Onko pelkoa täällä tällaisen kersantin?'
"'Ei ensinkään: ensin ryypätään rauhassa, sitten mennään raha-pyttyä noutamaan'.
"'Onko mökkisi lämmin? Kolmeen viikkoon en ole lämpimässä huoneessa levännyt'.
"'Ei nyt levätä, nyt juodaan'.
"'Niin velikulta, sanoi Kiikkis Matti, ja sitte me ryypättiin'.
"Näin he pakisivat astuissaan rannasta pirttiin. Minä olin kotvan aikaa vielä vartio-majassani, ja pian kuului naurua ja laulun loilotusta pirtistä, erotin muutamia sanoja, niinpä nämätkin:
"'Mitäs minä siitä huolin, tuos mun lekkerin tänne! Minä lekkerin pyllistän ja elän niinkuin ennen'. Kuului usein käheää kiroustakin, ja kuulin kierosilmäisen huutavan: katsos tätä kalua; kyllä kosto tulee, ja kova kosto tuleekin. Lähdin viimein pois; miehet jäivät juomaan ja meluamaan. En puhunut asiasta mitään kellenkään, ja mitäs siitä olisi puhuttavaa ollut, sillä mieleni ei tee käräjiin. Jos tiedätte kenen ympärillä vaara pyörii, niin varoittakaa! Näette nyt, että salaisissa asioissa on paljon perää, ei se huuto suotta minulle järveltä kuulunut eikä siis sovi ivata korpin-kiveä. Älkää minua sekoittako asiaan millään muotoa! Hyvästi; onhan helpompi ollakseni, kun asian olen puhutuksi saanut. Tässä on vähän Hokmannin troppia päivällisestä! Hyvästi, herran rauha!" Ja niin hän meni. Älysimme Niemen Yrjön olevan vaarassa, ehkä Pohjalamminkin väen. Himmeliini oli epäilemättä saanut jonkun karanneen vangin kanssansa; ja nyt he menevät ryöstöretkilleen.
— Herra siunaa, mitä nyt on tehtävä, sanoi äitini.
— Pohjalammille ensiksi, sanoin minä.
Sen keinon piti isänikin parhaana.
Menimme siis Pohjalammille. Kreeta ja Esteri tekivät vihtoja, ja suloisesti lemusivat vastaamme koivunlehdet. Matti se nytkin totuttuun tapaansa loikui peräsängyssä ja luki. Vilkasin hänen kirjaansa, se oli raamattu, ja käsillä oli hänellä Salomon Saarnaaja.
Nousi hän kuitenkin ylös ja sanoi: mistäs ihmeestä nyt tuuli käy, kun
Mäkeläkin meille tulee? Istu! Aatu!
— Sitä on tullut istuttua jo.
— Kyllä se tuulikin puhaltaa jos jostakin, vastasi isäni ja istui. Ja eikä isäni tällä kertaa pitänyt pitkiä esipuheita; pian hän kertoi Matille, mistä kysymys oli.
Päätettiin siis mennä suojelemaan Niemen Yrjöä rosvoilta. Tupakoitiin siinä kuitenkin ensin ja odotettiin iltaa vähä lähemmäksi.
— Nyt on aika, sanoi Matti, puki mekon yllensä, otti kirveen kainaloonsa ja lähti ulos. Isä ja minä lähdimme perässä. Jos jotakin kotona tapahtuisi, piti Esterin torvella merkki antaman.
— Voi kun ihmisen sydämmen aivoitus on paha, virkkoi isäni kävellessään Matin kantapäillä märässä ruohossa.
— "Paha hamasta lapsuudesta", vastasi Matti. Suurin osa ihmisiä on typeriä narria, toinen osa riivattuja ja siellä täällä on joku, joka koittaa olla ihminen.
— Eikä niitä ihmismäisiä ihmisiä juuri paljon taida olla.
— Ei mar! Harvat ovat valitut, peräti harvat!
— Ja mikähän piru sitä Himmeliiniäkin riivaa?
— Se oli ensin pieni piru, viksari eli piru pullossa, sitten siitä kasvoi suuri piru, oikea paholainen ja sarvipää.
— Hm.
— Mies oli nähnyt herrasmaista prameutta kodissaan, ja sitä hän aina himosi. Ihmisen mieli ei tyydy siihen mitä sillä on, vaan se haluaa jotakin uutta ja suurempaa. Meidän Kreetakin uneksii aina kaikenmoisista kultaisista saleista, hohtavista linnoista, ihanasta musiikista, joka kuuluu ijankaikkisuuden temppelistä, ynnä muuta semmoista. Yrjö taas etsii sielunsa ravintoa jostakin hopean kirkkaudesta; luulen hänen sydämmensä lämpimästi sykähtelevän, kun hän pyttyynsä katselee. Semmoista jotain minäkin jo lapsena kaipasin, usein sain Hokkalan Tiinan kortit katsellakseni; asettelin kuninkaat, rouvat ja sotamiehet kattoon joulupäreiden väliin. Siinä ne hohtivat niin somassa järjestyksessä; en tiennyt mitä se oikeen oli; mutta usein istuin jakkaralle ja hyräilin jotain ja mieleeni tuli kaikellaista ihanaa, jonka sittemmin olen unhottanut. Niin luulen myös olevan Himmeliinin laidan. Hänkin himoaa jotakin. Hän tahtoisi olla ylhäinen ja komea, olla hyvissä seuroissa, ajaa loistavilla kääseillä ja uljailla hevosilla ja niin pois päin. Ja kaikkea sitä himoaa hän sentähden, että ihmisissä asuu himo, salainen nälkä, salainen kalvava hiu'astus.
— Mutta eikös semmoinen himoaminen synti olekkaan, kysyi isäni.
— On, kuinkas sitten, mutta minä tarkoitan, että tämä himo on niinkuin se eläin, joka värinsä muuttaa, — mikä se taas olikaan, Kustaa?
— Kameleontti, vastasin.
— Niin, se himo on ihmisessä ja se muuttaa värinsä ja karvansa kunkin luontoa myöten. Yksi saa himota oikein ja hän himoaa taivaan autuutta; toinen himoo väärin, hänkin himoo autuutta, mutta saa kadotuksen.
— Kuinka?
— Kerran sain maistaa kaupungissa puhdasta ja selkiää ulkomaan viiniä; sen jälkeen kotoiset liemet ei maistu juuri miltään; vaan joka kerran vuodessa omapolttoista maistaa, hän juo hyvällä maulla sikunaakin.
— Himoaako Himmeliinikin mielestänne taivaan autuutta, kysyin.
— Himoaa, mutta hän luulee saavuttavansa totisen onnen sillä, että pääsee rikkaaksi ja prameaksi. Ja sellainen ihminen menee vaikka neulan silmän lävitse kameelin selässä, saadakseen mitä himoaa.
— Saattaa niin olla mutta rientäkäämme, ettemme tule myöhään, kehoitti isäni.
— Riennetään! En tosiaan tiedä, nauranko vai itkenkö itseäni ja ihmisiä; kaikki on turhuus ja hengen vaiva.
— Niin on, paratkoon.
— Viisas, selitti Matti, ei himoa mitään, niin pelastaa hän sielunsa kuolemasta, sillä helppoa on jättää tyhjä.
— Hm.
— Kaikki on turhuus ja hengen vaiva — onko, Kustaa, sanoppas, onko semmoista kiikaria, jolla voisi nähdä taivaan portille? Onko kukaan arvannut arviostakaan, kuinka paljon matkaa on ehtootähdestä uuteen Jerusalemiin?
— Ei, vastasin, ei luonnollisessa merkityksessä.
— Ei, ei Kustaa. Kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Salomo rakensi suuria huoneita ja komeita linnoja — se oli turhuus; hän toimitti itsellensä veisaajoita miehistä ja vaimoista, ja ihmisten lasten ilon, kaikkinaiset kanteleet, mutta siitä hän ei saanut hoivaa, kaikki se oli hänestä turhuus. Viisaus — turhuus; hurskaus — turhuus, kaikki oli turhuus!
— Mutta jos kirjoitukset paikkansa pitävät, niin selviäähän kerran tämä sekainen vyyhti, lausui isäni.
— Selviää, selviää, myönsi Matti.
Tämä keskustelu ei minua nyt oikein huvittanut, mieleni oli siksi liian levoton. Noiden hämäläis-ukkojen levollisuutta ja mielen malttia olen monesti itsekseni ihmetellyt. Ajattelin: noin kai ne esi-isämmekin ennen menivät vihollista vastaan, tyynenä ja levollisin sydämin. Minun sydämeni tykytti tavallista hätäisemmin.
Jo saavuimme Niemen Yrjön mökille. Ilma oli ruvennut selkiämään ja raitis oli sadetta saatuaan metsä, raikkaasti tuoksahti vastaamme lehtevä niemi. Yrjö ei ollut kotona, sillä pirtin ovi oli lukossa. Tuollapa hän olikin lammin kaislistossa ruuhinensa — sateen jälkeen söi tavallisesti kala hyvin ahnaasti. Istuimme suurelle kivelle pirtin eteen, miehet pistivät tupakkaa, katselivat lammille päin ja rupesivat neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.
Päätös oli että Yrjöä oli kutsuttava kotiin, ja minä lähdin heti päätöstä toimeen panemaan. Huudettuani useoita kertoja, kuuli Yrjö vihdoin ääneni ja huusi päätänsä nostaen: Hää, mitäs sanot?
— Tulkaa kotia, huusin, teillä on vieraita, joilla on teille tärkeää asiaa.
Yrjö veti ylös vielä ahvenen, joka juuri oli nyppinyt onkea, irroitti ruuhensa seipäästä ja rupesi melomaan rantaa kohden.
— Mikäs siellä on, hän kysyi rantaan päästyään.
— Pohjalammin Matti ja isäni ovat pirttinne edessä, niillä on teille tärkeää asiaa.
Hän kokosi mustaselkäiset ahvenet konttiinsa, heitti onget olallensa ja astua tömisteli niemen lapetta ylös valtavilla jaloillansa.
Muutamalla sanalla selitti Matti Yrjölle aseman. Neuvottelimme siinä nyt miehissä miten meneteltävä olisi, vaikk'ei Yrjö juuri neuvotteluun osaa ottanut, murahteli vaan sekaan. Matti esitti, että olisi annettava rosvojen murtautua pirttiin, jonne heidät sopisi salvata, mutta Yrjö ei tähän suostunut, hän ei antanut kaikkien lurjusten pirttiänsä myllätä. Siinä neuvottelun kestäessä tapahtui meille se kunnia, että, kun Yrjö meni pirttiin, niin saimme avatusta ovesta nähdä sen sisustankin — onni joka Matillekin oli tapahtunut pari kertaa ainoastaan. Se oli kummallisin asuinpirtti, mitä eläissäni olin nähnyt. Ovinurkassa törötti musta kiu'as, sivuseinällä riippui neljä pitkää pyssyä, ja vähää ylempänä kiilui häkissä kaksi kirvestä, pitkiä puukkoja, puras ja muita pieniä kaluja. Kiukaan vieressä oli lava, ja lavalla Yrjön "pritsi", se on: raanu ja heinillä täytetty säkki ja peittona pari pulskeaa suden nahkaa. Eikä ollut tuo pritsi suuren suuri, mahtuihan siinä tuo roteva Yrjö kääntelemään ja kun hän harjahirren kohdalla seisoi, niin oli päästä kattoon ainakin puoli korttelia. Semmoinen oli se noettunut maja, jossa Yrjö monta vuotta oli asunut. — Oli tosin peräseinällä sängyn mukainenkin, mutta siinä Yrjö lepäsi ainoastaan lämpimimpänä vuoden aikana.
Vähän aikaa puuhattuansa pirtissä, tuli Yrjö ulos, nyökkäsi päätänsä meille sanoen: kiitos, kunnia miehet, nyt olen valmis ottamaan vastaan vaikka tusinan sissiä; kiitos kunnia, menkäät nyt vaan kotianne, kyllä minä toimeen tulen.
— Eikö apumme olisi sovelias, kysyi Matti.
— Ei juuri.
— Ettekö tarvitse apuamme, kysyi isäni.
— En, vastasi hän, meni pirttiinsä ja sulki oven jälkeensä; me jäimme seisoa töllöttämään ulkopuolelle.
— Kas se on poika, joka toppaa, sanoi Matti hymyillen.
— Aika korven juuri on koko mies, tuumasi isäni.
Ja niin me saimme itseksemme tuumailla, mitä oli tehtävä. Menimme lähellä kasvavan lepistön suojaan nähdäksemme, miten asia oli kehittyvä. Vähän aikaa istuttuamme kuului polulta hiljaisia askeleita; ja kun kuukin rupesi jo nousua tekemään, näimme selvään, miten kaksi miestä hiipi mökkiä kohden. Vilkasimme mökkiin päin. Siinä istui suurella kivellä Yrjö itse kaakonnahkainen lakki päässä, suuri pyssy kädessä ja toinen maassa jalkojen juuressa, katsellen tarkasti metsän rinnettä kohden. Hän katsoo miehiin, katsoo katsomistaan, nostaa pyssyn tukin viimein poskensa kohdalle ja antaa miesten lähestyä.
Eivät olleet he enää kelpoon paria kymmentä syltä pirtistä, kun Yrjö huutaa heille karjuvalla äänellä: Seis miehet, ei askeltakaan enää, taikk' on pala plyijyä nahoissanne.
Miehet säpsähtivät, mutisivat hiljaa ja katselivat tarkoin sinne päin, mistä ääni kuului. Ja vaikka kivi olikin varjossa, näkivät he kai sentään Yrjön, sillä pienempi mies osoitti sormellansa Yrjöä ja pujahti nopeasti tukevamman selän taakse.
— Onko sillä karhulla luoti- vai hauli-pyssy, kysyi tukevampi hiljasella äänellä.
— Luoti-pyssy, ja hyvä, oli vastaus.
— Seis, ei askeltakaan eteen eikä taakse, karjui Yrjö; muuten olet tuossa paikassa raatona.
Miehet seisoivat kuin naulatut. Eihän siinä ollut hyvä liikkua.
— Ota sen takamiehen niskasta kiini ja sysää sitä tännepäin, huusi Yrjö. Mutta kun vieras ei aikonut totella, uudisti hän käskynsä: Älä siekaile, heti pikkumies eteen, taikka on plyijy sisässäsi. Ja täytyihän toisen totella. Pikkumies vapisi ja vaikeroitsi toisen takana, eikä olisi mitenkään astunut etupuolelle. Mutta toinen tarttui häneen ja veti väkisin eteensä.
— Kas niin, puhui Yrjö, sinä isomies siellä, sinä olet viisas mies, pysy nyt vaan paikallasi, niin sinun käy hyvin. Ota nyt vyöhihnasi ja sido pikkumiehen kädet toisiinsa, kovasti, muista se!
Mies epäili; mutta Yrjön pyssy oli yhä ojennettuna, täytyihän sitä totella, olletikin kun Yrjö taaskin uhkasi.
Pikkumiehen kädet sitoi siis hänen oma kumppaninsa; ja kun se oli tehty, komensi Yrjö: pikkumies, eteenpäin mars! Ja pikkumies rupesi käymään Yrjöä kohden pelvosta vapisten. Mutta isomies vilkui sivulleen, vaikk'ei vielä liikkua tohtinut. Pikkumies tahtoi mutkistella, mutta Yrjö huusi: linja suora, sanoi maanmittari, jos ette pysy suorassa linjassa, niin präjähtää, ja juuri kovasti; tule vaan sinäkin isomies likemmäksi.
Ja miehet marssivat suorinta tietä Yrjöä kohden.
— Isomies topp, seis, huusi Yrjö; ja isompi mies seisahtui, noin kymmenkunnan sylen päähän. Pikkumies Himmeliini, sillä Himmeliini se oli, — oli jo melkein kiven juurella.
— Istu, sanoi Yrjö, ja Himmeliini istui kalpeana kuin ruumis.
— Jalat suoraan, komensi yhä armoton Yrjö. Kun toinen oli tehnyt työtä käskettyä, sitoi Yrjö ne yhteen nuoralla, joka oli valmiina kiven kupeella. Sill'aikaa hän yhä oikealla kädellään hoiti pyssyänsä pitäen sen ojennettuna toista miestä kohden. Kun Himmeliini voimatonna, sidottuna kelletti kiven juurella, sanoi Yrjö vieraalle: no naapuri käy nyt sinäkin lähemmäksi!
Mies totteli, vaikka, näköään, hyvin vastahakoisesti.
— Mitäs minä tuon pirun teen, murisi Yrjö.
— Et sinä minulle mitään voi, — sanoi mies; ammu jos tahdot, päässyt kuollut vuorostansa.
— Mars pirttiin, ärjäsi Yrjö. Mies astui välinpitämättömästi sisään.
Me juoksimme myös samaan kähyyn, nähdäksemme miten miesten pirtissä kävisi. Pian olimme ovella, emme joutuneet kelpoon katselemaan vaikeroivaa Himmeliiniä.
— Men' kuoppaan, men', tiuskoi Yrjö vieraalle ja piti pyssyn yhä ojennettuna hänen rintaansa kohden. Ja vieras totteli. Hän meni pirtin alla olevaan perunakuoppaan, Yrjö pani kannen kiini, ja ovensuussa seisova päresorko oli mainio telki; sen alapää painoi kuopan kantta kiini, yläpää taas ulottui melkein harjahirteen; ja aivan kireellä oli telki, kun Yrjö asetti vanhan ikkunanlaudan katon ja teljen yläpään väliin. Yrjö kääntyi ympäri, huomasi meidän ja sanoi: tulinhan yksin toimeen, susi meni kuoppaan, kettu satimeen; mutta hyvin teette, jos nostatte ketunkin pirttiin.
Itse hän seisoi miettivänä keskellä lattiaa.
Ja me nostimme rukoilevan Himmeliinin pirttiin.
— Voi Kustaa, siinäkö sinä nyt olet, sanoi hänelle Matti.
— Matti, Matti, auta minua, ettei tuo hullu mies saa tappaa minua, rukoili Himmeliini.
— Sinä löit minuun haavan, joka vielä veristää, puhui Matti, mutta olen sen antanut anteeksi. Koitan jotain tehdä hyväksesi.
— Niin, en minä tänne muuta tullut kuin katsomaan, selitti Himmeliini puolustavaisesti.
Mutta olisit silloin nähnyt Matin katseen; niin ilmeisenä ilmaantui siinä halveksu ja inho.
— Sama viheliäinen alvokaati sinä näenmä olet vieläkin, sanoi hän tuskin kuultavasti ja istui jakkaralle.
Minä löysin vanhan pistoolin Himmeliinin povitaskusta, ja hirveän suuren veitsen hänen tupestaan. Hyvä oli, ett'ei hän ollut tilaisuudessa niitä käyttämään.
— Mitäs nyt, Yrjö, noille kurjille tehdään, kysyi Matti.
— Minä paiskaan sen penteleen seinän triiviksi, urahti Yrjö ja tarttui kädellään Himmeliinin nutun kaulukseen.
— Maltas sentään, viihdytteli Matti; kyllähän sinä sen viskaisit niin, että märkä plätti seinään jäisi, mutta se sellainen nakkaus ei olisi viisaasti.
— Mitäs meinaat, karjui Yrjö ja hänen otsa-suonensa pullistuivat hirmuisesti ja silmät iskivät tulta.
— Armahtakaa miehet, rukoili Himmeliini, en minä enää koskaan tule näille maille, minä menen vaikka Savoon taikka Ryssän maalle.
— Kyllä minä sinun armahdan, lausui Yrjö vihan vimmassa ja kiristi miestä niskasta.
— Armahtakaa, vaikeroitsi Himmeliini.
— Tutkitaan ensin asiaa, puhui Matti Yrjölle.
— Armahtakaa, aneli edelleen Himmeliini, armahtakaa minua lasteni tähden, ne joutuvat maantielle.
— Rosvon penikoita, ärjyi Yrjö.
— Vaimoni on sairaalloinen ja heikko, armahtakaa, rukoili kurja mies yhä edelleen.
— Rosvon kurva, murahti Yrjö.
— Tiedätkö, sanoi Matti, mitä tietä olet ruvennut käymään?
— Helvetin tietä, armahtakaa!
— Niin, vankeuden ja kaakinpuun kautta; etkö ole aatellut jo ruveta parannusta tekemään.
— Olen, olen, armahtakaa, minä olen viheliäinen ihminen.
— Etkö milloinkaan enää vaella tällaisilla jumalattomitten retkillä?
— En koskaan; päästäkää irti!
— Päästetään irti mies kurja, ehkä parantaa tapansa.
— Puhu Matti, puhu sinä, sanoi Yrjö, kyllä minä teen, minulla on kaksi kovaa kouraa, sinulla on pää.
— Armahtakaa minua pienten lasteni tähden, rukoili taas Himmeliini.
— Hm, sanoi Yrjö; muistan sen vielä, kun isä pantiin rautoihin, siltavouti pani renkaat, kalisevat renkaat, käsiin ja jalkoihin, syyttömästi — sanoi äiti, — itkimme silloin, äiti itki ja me neljä lasta — ei jäänyt kuin kymmenkunta leipää; se oli surkeaa!
Ja Yrjö rupesi sanaa sanomatta päästelemään sidotun käsiä ja jalkoja.
— Istu ja pistä tupakkaa taikka mene minne maittaa, sanoi Yrjö
Himmeliinille, joka nyt oli siteistään päästetty.
— Mutta mikäs mies tuo kampraati tuolla alivooviingissa on, kysyi
Matti.
— Se on Tuohisaaren Eero tuolta Järvenpään kulmalta, selitti Himmeliini lattiaan katsellen, ja lisäsi: Hän se oli, joka Tampereen kauppamiehen makasiinissa kävi. Muutama viikko sitten pääsi hän vapaaksi vankeudesta; ja hänen kanssansa minä onneton tänne jouduin.
— Oletko luja siitä ett'ei miehen rikisterissä ole uusia syntiä, kysyi
Matti.
— Sitte kuin hän trahvinsa kärsi, on hän ainoastaan luvattomasti teurastanut vasikan ja syönyt vähän nauriita.
— Päästetäänkös mies kuopasta, kysyi Matti Yrjöltä.
— Tahtos tapahtukoon, vastasi Yrjö ja otti teljen kuopan ovelta, avasi oven ja huusi kuoppaan:
— Tul' ulos Eero, tule, tuuli käy nyt taas sieltäpäin. Ja mies kömpi ylös kuopasta.
— Istu vieras, sanoi Yrjö ja katsoi kysyvästi Mattia.
— Mikä nimes on, kysyi Matti.
— Eeroksi minua on sanottu.
— Aiotko jättää entisen ammattisi ja ruveta työtä tekemään?
— Kuka vangille edes ovensa avaa, saati työtä antaa, vastasi vieras alakuloisesti, kääntyen Yrjöön päin kysyen: oletko sinä ihminen vai piru?
— Olenko minä pirun näköinen, vastasi Yrjö loukatun näköisenä.
— Olit kuun valossa äsken aivan kuin piru, jonka pikkupoikana unissani näin; en suinkaan minä muutoin sinua niin nöyrästi olisi totellut. Mutta mitäs miehet nyt minusta tuumaatte; ettekö pelkää, kun tällaisen jallin olette omiin valtoihinsa laskeneet?
— Emme, vastasi Matti; kehoitamme sinua luopumaan entisestä elämästäsi ja rupeemaan uudeksi ihmiseksi.
— Te? Minua on kehoittanut papit ja poliisit, mutta eihän minuun mikään ole pystynyt.
— Tekeekö mielesi taas kruunun korttieriin, sanoi Matti.
— Yks' hävinneen kaikki, vastasi mies huolettomasti.
Mutta Yrjö puolestaan oli jo muistellut isännän velvollisuuksia. Hän toi leipää, kalaa ja kalja-haarikan penkille ja käski meitä kaikkia illalliselle, muistuttaen:
— Kyllä mar' jo kai ruokakin maittaa?
Ja me söimme kaikin. Kummalliselta tämä ateria minusta tuntui: rosvot aterioitsevat sen luona, jonka äsken olivat riistää puille paljaille! Sitä ihmisyyden tuntoa mitä karkeankin pinnan alla usein piilee! Nämä jäykät miehet huomasivat nuot viallisetkin ihmisiksi.
Kun ateria oli lopetettu, nousi Eero seisomaan, ja aivan niinkuin olis jokapäiväisimmän asian Yrjön luona toimittanut, astui hän ovesta ulos sanoen: hyvästi nyt ja kiitoksia paljo.
Ja niin hän lähti.
Pois lähdimme mekin Himmeliinin kanssa.
— Etkös pelkää, Yrjö, täällä pirtissäsi, kysyi Matti lähteissämme.
— Enhän minä ymmärrä pelätä, sanoi Yrjö ja sulki ovensa.
IX.
— Talvi on tullut perältäkin, tullut pitkän ja pimeän syksyn perästä. Raikas ja puhdas oli taaskin Pohjolan lumivalkea muoto. Paikkakunnallemme oli ilmaantunut uusia asumuksia yksi toisensa perään. Niinpä olimme saaneet uuden naapurin mekin. Se oli Himmeliini. Hän oli ruvennut puusepän ja maalarin ammattia taaskin harjoittelemaan pienessä pirttikopissansa, jonka Jutilan isäntä oli hänen asuaksensa antanut. Ja nyt joulun viimespyhänä tuotiin hänelle uuden pirtin hirsiä. Himmeliini, näet sen, piti talkoota.
Mutta kuinka oli hän siihen mittaan vaurastunut?
Hän oli Pöllön Yrjön mökistä saanut parempaa kuin hopeakolikot olivatkaan, hän oli saanut viisautta, ja siitä asti kuin hän siellä viimeksi oli ollut, oli hän ruvennut uutta elämää elämään. Silloista seikkailua ei tiennyt kukaan muu kuin asianomaiset. Syksyllä oli hän urakalla rakentanut Mattilan riihet ja talvemmalla oli hän nikkaroinut ahkerasti; sillä kyllä se mies aikaan sai kun vaan tahtoi. Par'aikaa oli hänellä nytkin uuskuosinen kirkkoreki tekeillä ja pari uudenaikaista pöytäkaappia. Itse hän sanoi työssä olevan ihmisen onnen ja kiitteli isävainaatansa, "että se oli hänen työhön opettanut".
— Opiksi kuri koiralle, sanoi Matti kerran isälleni. Ja totta se näytti, ainakin tällä kertaa, olevan.
Talkooväkeä kokoontui siis ympäristöltä. Vein minäkin pulskan hirren, ja niin tekivät naapuritkin. Olipa Mattikin siellä; Kailullansa oli tuonut kelpo viissylisen hänkin. Oli siellä Yrjökin, vaikk'ei hänellä juhtaa ollut. Hän oli vaan kutsuttu vieraaksi "vanhan tuttavuuden vuoksi", kuten Himmeliini minulle kuiskasi. Mutta ei ollut hän hyödyttämättä sillä; hänen karhumaiset voimansa olivat suureksi avuksi hirsiä läjätessä, ja "kyläkakoksi" oli hän tuonut suolattuja haukia puolen leiviskää. Hän oli jo sydämmellisessä sovussa Himmeliinin kanssa, sillä jälkimmäinen oli tuomiosunnuntaina ruvennut ajattelemaan "mitä rauhaansa sopei" ja Matin välityksellä sopinut Yrjön kanssa.
Ja niin se talkoo pidettiin kuin tavallisesti tapa paikkakunnalla on.
Pötyä oli pöydässä, eikä Jumalan lahjoista puutetta ollut.
Koska ei ole mahdotonta, että joku innokas muinaistutkija muutaman tuhannen vuoden perästä ryhtyy kirjoittamaan "muinaissuomalaisia kuvia" ja koska on hyvin mahdollista, että tuo tuntematon sattuisi jonkun kirjakaupan vintiltä löytämään pinkan myymättömiä kappaleita näistä muistelmista, niin panen tähän tuon tulevaisuudessa ilmaantuvan entisyyden tutkijan varaksi pöytäkunnan ruokalistan. Olen sen tehnyt silmin-näkijän ilmoitusten johdolla siihen tunnettuun malliin, joka maamme ruotsinkielisissä sanomissa on kaiken vuotta ollut nähtävänä ja yleisön suuta vesittämässä.
Himmeliinin pirtissä.
Table d'hôte (= juhlapäivällinen).
Kello 1-2.
à yksi mäntynen hirsi tai kuorma malkapuita. Tiistaina Tammikuun 28 p.
— Meno: —
Priski ryyppy.
Voita ja juustoa rievän kaakun kanssa.
* * *
Suolaista haukea räätikkä-loodan kanssa.
Kalaryyppy.
* * *
Suolaista lampaanlihaa perunaloodan kanssa.
* * *
Kaurankryynipuuroa voita silmässä tai maidon kanssa.
* * *
Pannukaakkua hienon sokerin kanssa.
Kah.
Sahtihaarikka kulki ahkerasti joka ruokalajin välillä, ja aika jaakkoa se sahti olikin. Pidettiin tässä pöydässä puheitakin, vaikk'ei yhtään tuommoista yksijaksoista, saarnantapaista. Tosin kyllä Matti puhui joskus pidemmältäkin, mutta tuon tuostakin tekivät pöytäkumppanit muistutuksiansa ja väitteitänsä. Luulen sentään näissä pöytäpuheissa olleen älyä yhtäpaljon tai oikeastaan yhtä vähän kuin monilla muilla juhlapäivällisillä, joissa pidetyitä puheita sanomalehdet niin laveasti kertoelevat. Matin ja kumppanein puhetavalla on ainakin se etu, ettei puhuja sitä seuraamalla ole aivan suuressa vaarassa "hukata konsähtiänsä", sillä vaitiolo ja yskiminen ovat aivan luonnollisesti puheenjaksoksi luettavat. Mitä siis näillä päivällisillä puhuttiin?
Kaikellaista, ilmasta, kelistä, vuodentulosta, viljan hinnasta ynnä muusta.
Vähän väliä loin minä silmäni Esteriin, joka tuossa sievänä ja siistittynä kantoi ruokavateja pöydälle ja pöydästä pois. Hän oli siis talkoossa "passarina". Kuinka somana hän liehui edestakasin pirtin ja sodan välillä. Aivan kuin tyhjä oli pirtti mielestäni silloin kuin ei hänen "sinikierttyä" hamettansa ja kiiltovyötänsä näkynyt!
Puhuttiin siinä pöydässä Anttilan emännän kuolemastakin ja kuinka isäntä suree itsensä hassuksi, suree niin hirveästi, ett'ei taida ikänä naimaan mennä, vaikka moni tyttö kyllä "hypän kengässä" menisi hänelle, — sillä mikäs rikkaalle, ja semmoiseen taloon, mennessä oli.
— Niin, honotti Aapelin Malakias, vuositulos miehelle muijan kuolema on.
— Niinpä vaan, puuttui puheesen Matti, jos minunkin muijani kuolisi, niin vesikiuluun kastaisin nestuukin, ja sillä mä sitte haudalla tavan takaa silmiäni tuhraisin.
— Miksi niin, kysyttiin joukosta.
— No ajattelisivathan plikat silloin, että voi kuin se piti muijansa hyvänä, kuin noin suree; — ja totta vieköön, uusia saisin vaikka viisi joka sormeeni.
Se oli minusta hiukan jumalatonta; mutta olihan Matti eineen kielessänsä — ja ajattelin: jos saisimme katsoa monen muunkin Matin sydämeen, niin eiköhän sielläkin olisi samallaista surua nähtävänä? Eroitus on vaan se, että mitä hienompi surija, sitä vähemmän hän näyttää minlainen hän on.
Loppui se päivällinen viimein ja taukosi aterioitsevien isoääninen pakina. "Kiittäkäämme Herraa!" lausui juhlallisesti Matti — sillä tässä ei ollut pappia eikä lukkaria niin sanomassa — ja hiljaisina panivat kaikki kätensä ristiin ja kumarsivat. Se oli kiitos. Ja sen jälkeen alotti Matti ruokavirren, johon toisetkin vähitellen yhtyivät. Kuin ruumis on saanut riemull' hänen tarpeens' ja kylläns', oli muistaakseni virsi, joka siellä veisattiin.
Siinä sitä sitten vielä istuskeltiin, juotiin kahvia ja tehtiin plöröjä sekä pakistiin kaikenmoista.
Punalan Ville tiesi kertoa, että kirkonkylän rusthollarin porstuanperä-kammarissa oli toisella viikolla varkaita käynyt. Kaapin ovi oli auki murrettu ja toista sataa ruplaa oli sieltä viety. Kun varkaita oli heti illan pimeässä ruvettu etsimään, niin oli navetan takaa huudettu: "täällä minä olen". Mentiin katsomaan, ja siellä oli tukeva mies. Vastusta hän ei ollut ensinkään tehnyt, vaan laskenut leikkiä nimismiehen luo vietäessä. Kun rahoja oli etsitty hänen taskuistansa, ei niitä löydetty.
Matti, Himmeliini ja minä kuuntelimme tarkasti.
— Mikähän oli varkaan nimi, Matti kysyi.
— Sanotaan olleen Tuohijärven Eero, vastasi kertoja ja jatkoi: hän oli kesällä päässyt vankeudestansa, kun oli "trahvinsa" kärsinyt; mutta niinkuin sanotaan: lasketaan huora huoneesen, vaan ei varasta vainiollekaan, niin ei hänkään ollut saanut paikkaa mistään; täytyi siis tehdä pahaa vielä, että pääsi uudelleen "Isoon Heikkilään". Oli se saanut selkäänsäkin nimismiehen luona, mutt'ei ilmoittanut rahoja sittenkään.
— Voi maailman vaellusta, huokasi Matti.
Sopisi tästä talkoosta kertoa enemmänkin. Sopisi kuvata Usa-Jussin itkevää naamaa, Aapelin Malakiian honottavaa nenää tai Himmeliinin isäntäpuuhia; sopisi ihaillani Esteriä ja kertoa niistä veitikkamaisista silmäyksistä, joita hän loi puoleeni tarjotessaan minulle kahvia suurella pytyn kannella, joka hänellä oli tarittimena; sopisi myös kertoa, kuinka Himmeliinska huushollaili pakarissa ja täytti emännän velvollisuuksia; sopisi — — niin — sopisi kuvata meikäläisten elämässä ilmaantuva luonnon-omainen runollisuus, mutta se kaikki jääköön tällä kertaa sikseen. Sen vain mainitsemme, että Matilla oli täysi syy sanoa:
Tuo helvetin liemi se se meidän kirouksemme on! Näetkö, miten nuot miehet, jotka tavallisesti ovat viisaita, sävyisiä miehiä ja punnitsevat kulta-vaa'alla puheensa, näetkö, miten he kaikki ovat kekkulia, ett'ei tiedä, nauraako vai itkeekö heille. Niin he molisevat kuin ämmät. Katsos kuinka Usa-Jussi itkien halaa Veräjäntaustan Kallea ja miten Mäenpään Esa ja Upeen Miia väittelevät — kah, ett'eivät vaan mene nupusta yhteen! Holt miehet! Ei riitaa saa haastaa; joisitte viinan ettekä mieltänne! Niin hän puhui riitelijöille. Mutta kuin he eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan tätä ystävällistä muistutusta, niin Matti meni välittämään, otti kummankin miehen niskasta kiini, nukersi Esan oikealla kädellään sänkyyn, Miian vasemmallaan ovinurkkaan lennätti.
Taukosi siitä miesten riita, sillä Matti oli tunnettu sekä voimastansa että viisaudestansa. Vaikutuksetta ei ollut Yrjön ankara silmäinmuljauskaan, johon oli yhdistetty seuraava järeä-ääninen uhkaus: "Supisulkianne miehet heti, taikka ma paiskaan teidän seinän triiviksi!"
— Noin kurjia ovat ihmiset, sanoi Matti, heitä ei pidä aisoissa muu kuin pelko. Tuommoisia he ovat, vaikka kristinoppia on saarnattu satoja vuosia.
— Niin paratkoon, vastasin.
— Ja tällaista peliä on pidetty Nooan ajoista asti. — Ahasveerus ja
Holofernes olivat juomaria, piru heidän peri, mutta — —
Samassa kuului Jussin ja Kallen loilotus:
Ei ole ihme jos pojat juo;
Kun pakanat ja papit juo!
— Näethän, sanoi Matti, korkeat esimerkit lohduttavat. — Olenkin usein huomannut tuossa laulussa olevan liiankin paljon perää.
Jopa viritti Esakin laulun: